Tämä laitos ilmestyy myös suomeksi, mikä viimeistään varmistaa suomalaisten pelaajien mielenkiinnon. Mielenkiintoa A la carte varmasti herättää jo komponenteillaan: missä muussa pelissä tulee jokaiselle pelaajalle oma liesi ja pannu?

Kokkisotaa

A la carte on ruoanlaittopeli, jossa pelaajat yrittävät saada mahdollisimman taidokkaita annoksia valmistettua. Jokainen pelaaja valitsee itselleen yhden humoristisista annoksista ja yrittää valmistaa sen reseptin mukaisesti. Onnistumisesta palkitaan voittopisteillä, täydellisestä onnistumisesta saa tähden.

Onnistuminen edellyttää oikeita mausteita ja sopivaa lämpötilaa. Jos mausteita tulee liikaa tai liesi pääsee liian kuumaksi, annos on pilalla ja joutuu roskikseen. Sitten vain uutta annosta kehiin ja yrittämään uudestaan!

Vuoron aikana on aina kolme toimintoa. Ne voi käyttää maustamiseen tai lämmittämiseen. Maustaminen tapahtuu ottamalla maustepurkki ja kallistamalla se yhdellä liikkeellä pannun päälle ja takaisin, jolloin purkista putoaa vaihteleva määrä maustehippusia — jos mitään. Purkeissa on mausteiden lisäksi suolaa, jota ei täydellisessä annoksessa saa olla yhtään ja joka sekin liiallisena pilaa annoksen.

Lämmittäminen tapahtuu noppaa heittämällä. Tuloksena on yhdestä kolmeen askelta lisää lämpöä, asteikolla nollasta seitsemään. Mitään kovin tarkkaa puuhaa liesien lämmittäminen ei ole. Nopanheitto voi myös aiheuttaa lämmönlisäystä jokaisen pelaajan lieteen, mikä on erityisen ikävää niille, jotka ovat juuri saaneet sopivan lämmön annoksensa alle.

Välillä voi pitää kahvitaukoja, jotka antavat erilaisia pieniä etuja. Kahvitauot tuovat myös vuorovaikutusta: tarjolla on mahdollisuus maustaa naapurin soppaa tai vaihtaa liesiä vastapelaajan kanssa.

Erikoisannoksena voi valmistaa letun, jonka tekeminen edellyttää täydellistä heittoa: lettu on nakattava pannulta ilmaan niin, että se kääntyy ympäri ja laskeutuu siististi takaisin pannuun.

Pannu ja Schmiel 2009 -keittolevy. Kuva: Roberto Méndez / BGG

Maukasta soppaa

Maustepurkit alkavat tyhjentyä ja tiskiallas täyttyä. Kuva: Henk Rolleman / BGG

A la carte näyttää todella upealta. Pahviset liedet, metallipannut, pienet maustesirottimet… Peli on todella ainutlaatuinen ja kerää varmasti katseita. Pelaajien houkutteleminen kokeilemaan peliä on todella helppoa.

Toinen pelikerta voikin sitten vaatia vähän enemmän houkuttelua. A la carte on melkeinpä enemmän puuhastelua kuin peliä, ainakaan strategisia ulottuvuuksia pelistä saa hakea. Kokkaaminenkin on loppuviimeksi vähän tylsää, kun tarjolla on vain mausteiden sirottelua ja nopanheittoa — peli on saman toistamista alusta loppuun.

Toisaalta — A la cartella houkuttelee pelaamaan monia, jotka eivät vakavampiin peleihin koskisi. Peli on epäilemättä helposti hitti sopivien pelaajien keskuudessa. Kokkausaihe on helposti lähestyttävä, upeat komponentit houkuttelevat kokeilemaan ja pelissä on sopivasti maustetta, että se jaksaa kiinnostaa.

Mikään varsinainen seurapeli A la carte ei kuitenkaan ole, mukaan mahtuu vain neljä pelaajaa, eikä pelissä ole sellaista seurallista ulottuvuutta jota seurapeleiltä odottaisi. Perhepelinä tai satunnaisesti pelailevien aikuisten ajanvietteenä se on luultavasti parhaimmillaan, vaikeusasteeltaan peli sopii myös lapsille. Strategiapelien ystävien kannattaa kokeilla, jos kohdalle osuu, mutta useimmille riittänee kertapeli. Sen sijaan outojen pelien ystävien ja omalaatuista kevyttä hömppää arvostavien kannattaa tutustua A la carteen tarkemmin.

Faktat A la cartesta

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelissä on tarkoitus kerätä omenoita, sillä eniten omenoita kerännyt voittaa pelin, kun koko kirja on pelattu läpi. Pelin kuluessa omenoita saa tai niitä menettää osuessaan pelilaudan ruutuihin. Pelilaudalla liikutaan nopan silmälukujen mukaan. Pelin mukana ei tosin tule noppaa, vaan numerokiekko, joka on ikään kuin kuuteen osaan jaettu kellotaulu, jonka viisaria pöyräyttämällä arvotaan silmäluku.

Eri pelejä edustavat aukeamat liittyvät toisiinsa, sillä kun ensimmäisen pelin tavoitteet on saavutettu, tai joku pelaajista osuu käännä-ruutuun, siirrytään seuraavalle aukeamalle ja uuteen peliin. Pelilautaa kierretään jotakin muumihahmoa esittävällä, muoviseen alustaan kiinnitettävällä pahvisella pelinappulalla. Kerättävät omenat ovat niin ikään pahvikiekkoja, joihin on painetu omenan kuva.

Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Erilaiset tapahtumat, kuten tahmatassun tapaaminen on kuvattu kunkin laudan ruuduissa, joten pelin oikeaoppinen pelaaminen vaatii, että joku lukutaitoinen on pelissä mukana.

Osui ja upposi

Testiryhmän juniorijäsenet innostuivat pelistä kovin, koska numerokiekon pyörittäminen oli hauskaa. Peli etenee nopeasti, ja koko kirja on tyypillisesti pelattu läpi noin puolessa tunnissa.

Kirjan sivussa on kätevä säilytyslokero, johon pelihahmot ja omenat voi pakata. Peli soveltuu aukeamien pienen vetreyttämisen jälkeen hyvin myös matkapeliksi.

Faktat Sadepäivä Muumitalossa -pelistä

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Peli noudattaa klassisen ludo-pelin eli Kimblen sääntöjä. Jokaisella pelaajalla on pelinappulanaan neljä marjaa tai hedelmää, jotka hänen on kuljetettava pelilaudan ympäri. Jos kaksi pelinappulaa sattuu samaan ruutuun, tulee toinen niistä syödyksi ja se palautetaan lähtöruutuun. Pelin voittaa se, joka ensimmäisenä kierrättää kaikki neljä nappulaansa pelilaudan ympäri eli toimittaa neljä kasvista Muumimamman hillopataan.

Ludoon verrattuna mukana on kaksi uutta sääntöä. Kullakin pelaajalla on myös muovinen pelihahmo, joka voi siirtyä samaan ruutuun viimeksi liikutetun pelinappulan kanssa. Tällöin pelinappula on turvassa, eikä sitä voi syödä. Jos huono tuuri käy, voivat pelinappulat myös juuttua hetkeksi paikalleen. Muumilta saattaa esimerkiksi vierähtää yksi heittovuoro halkoja hakatessa.

Uudistunut Kimble

Muumipelin ansioksi on sanottava, että se onnistuu puhaltamaan mielestäni vähän väsyneeseen ludo-pelien perheeseen uutta virtaa. Uudet säännöt mahdollistavat monipuolisemman pelaajien välisen kanssakäymisen ja pelihahmojen taktisesti viisaalla liikuttelulla voi estää vastapelaajien syömäaikeet varsin usein. Olin yllättynyt, miten paljon nämä uudet säännöt monipuolistivat peliä.

Pelin osaset ovat kohtuullista laatua. Pelilauta on jämäkkää pahvia, ja se koostuu neljästä osasta, jotka pitää koota ennen pelaamista. Pelilaatikko on näin saatu matkapeliksikin sopivaan kokoon. Pelinappulat ja pelihahmot ovat muovia, ja kestävät kovaakin kuritusta.

Faktat Muumi hillopelistä

Pituus: 30 minuuttia

Arvuutin on Touko Tahkokallion suunnittelema ja Sampo Sikiön kuvittama lautapeli, joka näyttää erittäin hyvältä, on varustettu hauskalla teemalla ja tuo raikkaan tuulahduksen triviapelien riveihin.

Pelin idea

Arvuutin alkaa sillä, että pelaajat valitsevat peliin viisi kysymyskategoriaa vapaavalintaisesti ja nostavat käteensä numerokortteja kolmesta eri numerokategoriasta (numerot 1-9, 10-20 sekä 30-80), passauskortin sekä kaksi satunnaista pistekorttia. Tämän jälkeen pelaajat kysyvät vuorotellen kysymyksen jostain kysymyskategoriasta, johon kaikki pelaajat vastaavat käyttäen kädessään olevia numerokortteja. Vastaus kaikkiin kysymyksiin on jotain väliltä 1–100 ja pelaaja(t), joka kykenee antamaan lähimmän vastauksen kysymykseen, voittaa kyseisen kysymyskortin itselleen.

Pelaajat eivät välttämättä kykene antamaan juuri sitä vastausta, jonka he haluaisivat antaa, sillä kädessä olevat numerokortit määräävät sen, minkälaisiin vastauksiin pelaaja kierroksella kykenee. Lisäksi lähimmän vastauksen tehnyt pelaaja myös menettää kaikki pelaamansa numerokortit ja siten hänen mahdollisuutensa vastata oikein tuleviin kysymyksiin pienenee.

Uusia numerokortteja on mahdollista nostaa käteen, mutta se vaatii passauskortin pelaamista ja vastausmahdollisuuden menettämistä kyseisellä kierroksella. Palkkioksi menetetystä mahdollisuudesta pelaaja saa kuitenkin valita kolme vapaavalintaista numerokorttia käteensä, mikä antaa lisää valinnanvaraa vastata tuleviin kysymyksiin.

Peli päättyy, kun kolme viidestä kysymyskategoriasta ylittää pelilaudalla määritellyn huoltotason, joka sijaitsee kolmen ja neljän kysymyksen välissä (eli kun kolmannesta kysymyskategoriasta esitetään neljäs kysymys). Tämän jälkeen jokainen voitettu kysymyskortti sekä pelin alussa jaetut salaiset pistekortit tuottavat pisteitä pelaajille ja pelaaja, jolla on eniten pisteitä voittaa pelin. Se, kuinka monta pistettä voitettu kysymyskortti pelaajalle tuottaa, riippuu siitä kuinka monta kertaa kyseistä kysymyskategoriaa on kysytty pelin aikana. Jokainen kysymyskerta nostaa jokaisen kyseisen kategorian voitetun kortin pistearvoa pelin lopussa yhdellä ja maksimissaan yhden kysymyskategorin kortit voivat tuottaa kuusi pistettä korttia kohden.

Uudenlainen tietopeli?

Arvuutin on säännöiltään yksinkertainen triviapeli, jonka pelaaminen on helppoa ja vaivatonta. Peli näyttää poikkeuksellisen hyvältä ja erottuu positiivisesti edukseen muista suomalaisessa markettilevityksessä olevista lautapeleistä. Peliä voi pelata hyvin niin kolmella kuin kahdeksalla pelaajalla, joskin pelikokemukset ovat eri pelaajamäärillä kovasti erilaisia.

Kahdeksalla pelaajalla tieto ratkaisee, kun useampi pelaaja yrittää joka kierroksella vastata kysymyksiin, kun taas kolmella pelaajalla pelattaessa kysymyksen voi voittaa pelaamalla minkä tahansa numerokorttiyhdistelmän tai vaikka satunnaisen yhden kortin, jos muut pelaajat passaavat samalla kierroksella. Hyvin eri pelaajamäärille sopivia pelejä ei koskaan ole liikaa ja tässä suhteesssa Arvuutin on täydellinen ostos.

Pelin komponentit ovat pääosin oikein toimivat, mutta numerokorttikategorioissa käytetyt värit voisivat olla hieman selvemmin toisistaan erottuvat, jotta ne hämärässäkin baariympäristössä erottuisivat vaivatta toisistaan muutoin kuin numeroita selaamalla. Pelin kysymyslaatikot voisivat myös olla hiukan tukevampia, jotta ne pysyisivät paremmin pystyssä pelipöydällä (joka ei välttämättä kaikissa olosuhteissa ole kovapintainen ja tasainen).

Kysymyslaatikot ovat kapeita ja taipuvaisia kaatuilemiseen. Kuva: Mikko Saari

Testipelien perusteella pienimuotoista huolta aiheutti jokaisen kysymyskategorian kysymysten vähäinen määrä (150 kategoriaa kohden) ja se, että nuo kysymykset oppii peliä pelaamalla suhteellisen nopeasti ulkoa. Peliin on toisaalta helppo tuottaa uusia kysymyslaatikoita uusista kysymyskategorioista ja toivotaan, että näitä saadaan markkinoille lähitulevaisuudessa – mikään ei nimittäin ole niin hauskaa kuin arvuutella kysymyksiä kysymyskategorioista, jotka ovat mahdollisimman outoja ja todellisuudesta vieraantuneita.

Arvuuttimen luvataan olevan uudenlainen tietopeli ja monessa mielessä se on juuri sitä. Peli näyttää positiivisesti erilaiselta kuin perinteiset suomalaiset triviapelit ja siinä on monta pientä edistysaskelta myös pelimekaniikkojen osalta verrattuna vanhempiin veljiinsä. Toisaalta Arvuutin ei kuitenkaan ole aivan triviapelien kehityksen kehityksen kärjessä, sillä siinä tieto ratkaisee – viimeaikainen suuntaus tietopeleissä on ollut se, että pelaajien ei välttämättä tarvitse tietää oikeaa vastausta vaan riittää, että he joko osaavat arvioida hyvin vastauksen suuruusluokkaa tai seuraavat kanssapelaajia ja heidän vastauksiaan. Onni Games ja Touko Tahkokallio ovat kuitenkin tuoneet markkinoille mielenkiintoisen tietopelin, joka toivottavasti löytää tiensä Trivial Pursuitin rinnalle (ja ohi) suomalaisten triviapelien perheessä.

Faktat Arvuuttimesta

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Pelaajat valitsevat kukin yhden pelihahmon, jolla lähtevät kiertämään lautaa ja etsimään hillokellarin avainta. Pelin voittaa pelaaja, joka ensimmäisenä ehtii takaisin muumitaloon mukanaan sekä avain että ainakin kaksi kaunista kiveä tai yksi simpukankuori.

Pelilautaa kierretään nopan silmälukujen mukaisesti, mutta mukana on kaikenlaisia yllätyksiä ja sattumuksia. Pelilautaa saa edetä vain eteenpäin, ja palatakseen taaksepäin pitää etsiä toinen reitti. Tämä tekee pelaamisesta hieman haastavampaa, koska pelaajat voivat ryöstää avaimen toiselta pelaajalta itselleen.

Pelaajat voivat joutua myös kaikenlaisiin vaikeuksiin. Vastaan voi tulla esimerkiksi mörkö, joka voi kohmettaa pelaajan yhdeksi pelivuoroksi paikoilleen. Lisäksi pelin mukana tulevasta yllätyskorttipakasta voi saada nostaa kortin, jos sattuu pysähtymään pelilaudalla sopivaan kohtaan. Yllätyskortit voivat antaa pelaajalle palkinnoksi kauniin kiven, mutta ne voivat myös lennättää vaikkapa takaisin Muumitaloon, jolloin etsinnän joutuu aloittamaan aivan alusta.

Vanhan pelin uudet vaatteet

Pelin ovat suunnitelleet Tove ja Lars Jansson, ja se on alun perin julkaistu 1950-luvulla. Uusintapainos julkaistiin 1998. Alkuperäisen version toteutus muistuttaa aikalaistaan Afrikan tähteä. Uudessa versiossa kivet, simpukat ja pelaajahahmot on tehty muovista.

Pidin lapsena pelistä niin paljon, etten haluaisi sanoa siitä poikkipuolista sanaa. Uudistus on kuitenkin mennyt pieleen. Alkuperäisversion kovan pelilaudan on korvannut ohut pahvinen lauta, jolta muoviset kivet vierähtävät helposti pois, ja joka kampittaa muumihahmot milloin nenälleen, milloin muuten rähmälleen. Kerta. Toisensa. Jälkeen. Ja aina sohvan alle!

Mutta jotta oikeus tapahtuisi, on pelin saatava arvosanaksi hillovoileipä (lukekaa säännöt, niin ymmärrätte).

Faktat Muumipelistä

Pituus: 30 minuuttia

Alkemia jakaa varmasti mielipiteitä, sillä lisäosassa on piirteitä, joista kaikki eivät pidä. Useimmille Dominion-faneille sitä voi kuitenkin suositella lämpimästi. Uudempien pelaajien kannattaa kuitenkin ensin hankkia Hovin juonet ja Kaukaiset rannat.

Rohtotaloutta

Rohto on uusi rahayksikkö. Rohdon ostaminen maksaa neljä rahaa. Osa korteista vaatii tavallisen rahan lisäksi Rohtoa, eli kädessä on oltava rohtopullo, jotta kortin voi ostaa. Rohtokortit otetaan peliin aina tarvittaessa, eli kun valtakuntakorttien joukossa on vähintään yksi, joka vaatii rohtoa.

Rohto on hauska lisä peliin. Se nostaa Alkemian korttien hintaa, mutta vastineeksi kortit ovat usein tehokkaampia. Rohtopullojen mukanaolo mutkistaa ostopäätöksiä jonkin verran, mikä on aina hyvä — itsestäänselviä valintoja on hieman vähemmän, varsinkin kädellä jossa on paljon rahaa ja Rohto joutuu jo vähän miettimään.

Toimintoketjut pyörimään

Monet uusista korteista tukevat toimintoja. Useammasta kortista löytyy esimerkiksi +toimintoja. Lisäksi on käteviä kortteja kuten Yliopisto, joka antaa ilmaisia toimintokortteja. Viinitarha antaa puolestaan pisteitä pakassa olevista toimintokorteista. Ovelin toimintoihin liittyvä kortti on kuitenkin Golem: nosta pakastasi kortteja, kunnes saat kaksi toimintokorttia ja pelaa ne sitten. Golem on houkutteleva, mutta vaarallinen kortti.

Toimintoja pääsee siis ketjuttelemaan ja Alkemian kortit houkuttelevat osaltaan pelaamaan paljon toimintoja käyttäviä pakkoja. Tästä syystä pelit Alkemian korttien kanssa ovat helposti pidemmänpuoleisia. Jos pitää Dominionista nopeana ja yksinkertaisena pelinä, Alkemiassa on joitain kortteja, joita ei välttämättä halua käyttää.

Setin vaarallisin ja ristiriitaisin kortti on selvästi Riivaus. Kortti on hyvin kallis, kuusi rahaa ja rohto, mutta vaikutuskin on vahva: vasemmalla puolellasi istuva pelaaja pelaa vuoron, jonka aikana sinä teet kaikki päätökset ja keräät kaikki ostetut kortit itsellesi. Tämä on hurjan tehokas kortti, jonka monet ovat kokeneet ärsyttäväksi. Kortin hinta varmistaa onneksi sen, ettei sitä kovin usein nähdä.

Setistä voi lukea lisää suunnittelija Donald Vaccarinon esikatsausjutusta. Kaikkien setin korttien kuvat löydät BoardGameGeekistä.

Lisää mutkikkuutta

Alkemia on Dominion-harrastajille sopiva lisäosa: sen kortit lisäävät selvästi keskimääräistä enemmän mutkikkuutta peliin. Jos nauttii monipuolisista korttiyhdistelmistä ja erikoisista korteista, Alkemia on pakko-ostos. Jos nauttii enemmän suoraviivaisemmasta perus-Dominionista, Alkemian voi jättää väliinkin. Siinä tapauksessa esimerkiksi Kaukaiset rannat on keskimäärin yksinkertaisempana parempi hankinta piristämään peliä.

Jotkut ovat kokeneet ongelmaksi — varsinkin ennen setin ilmestymistä — sen, ettei Alkemian kortteja voi sekoittaa muiden korttien sekaan ja arpoa sattumanvaraista valtakuntakorttisettiä, koska yksittäiset Rohtoa käyttävät kortit ovat hankala juttu. Yllämainitussa Vaccarinon esikatsausjutussa on tähän ratkaisu erilaisen arvontatavan muodossa, mutta käytännössä tämä ei ole ongelma. Yksittäiset Alkemian kortit voivat olla hyvinkin niin tehokkaita, että Rohtoa kannattaa ostaa, vaikka sitä tarvitsisi vain yhteen ainoaan korttiin.

Faktat Dominion — Alkemiasta

Pituus: 30-60 min (pelit ovat helposti vähän pidempiä kuin peruspelissä)

Pelin idea

Pelaajan tehtävänä on koota oma huippulentäjien joukkue, jota sitten luotsataan läpi erilaisten sotakampanjoiden. Näissä on tarkoituksena tuhota viholliselle tärkeitä maa- ja merikohteita, joista jokainen on tietyn pistemäärän arvoinen. Kampanjan lopussa pisteet lasketaan ja ne määräävät, mikä on kampanjan lopullinen arvosana.

Värväystilaisuus

Pelin alussa valitaan, halutaanko lentää Yhdysvaltain ilmavoimien(USAF) vai -laivaston (USN) leivissä. Tämä määrää pelin aikana käytettävissä olevat pilotit ja mahdolliset hyökkäyskohteet. Esimerkiksi laivaston lentäjät tekevät enemmän iskuja erilaisiin satamiin, kun taas ilmavoimat keskittyvät maakohteisiin.

Molemmilla asehaaroilla on valittavana kolme erilaista kampanjaa. Ensimmäinen sijoittuu vuoteen 1965 ja se on kolmikon lyhyin ja helpoin. Operaatiot ovat pieniä, eikä vihollisella ole käytössään lentokoneita. Kaksi muuta kampanjaa ovat huomattavasti pidempiä ja niissä vastaan asettuu myös tappavia MiG -hävittäjiä. Jokaisesta näistä on valittavissa pituudeltaan kolme erilaista versiota ja ne voi myös halutessaan yhdistää yhdeksi massiiviseksi kampanjaksi.

Kun asehaara ja sotimispäivä ovat tiedossa, on aika siirtyä kokoamaan oma lennosto. Aluksi valitaan oman laivueen lentäjät, joista jokaisella on oma lentokoneensa, omat taistelukykynsä ja lentonopeutensa. Lentokoneet määräävät mukana kannettavan aseistuksen, pilotin taistelutaidot vaikuttavat hänen rooliinsa varsinaisissa tehtävissä ja lentonopeus määrää sen, missä vaiheessa vuoroa pilotti saa toimia. Tasapainoisen joukon kokoaminen on erittäin tärkeää, sillä vihollisia on yleensö vastassa tasaisesti sekä maalla että ilmassa.

Viidakko tuoksuu napalmilta

Puitteiden ollessa kunnossa siirrytään sitten sotimaan. Kohteet määräytyvät nostamalla tietty määrä tehtäväkortteja, joista sitten valitaan sopiva kohde. Jokaisella kohteella on kolme perusominaisuutta, jotka vaikuttavat pelin kulkuun ja nämä ovat Recon, Intel ja Politics. Recon määrää sen kuinka hyvin tiedustelu on perillä vihollisen toiminnasta ja se avaa enemmän mahdollisuuksia kohteiden valintaan. Intel kertoo puolestaan sen, miten vihollisen puolustus osaa varautua mahdollisiin hyökkäyksiin ja tämä tarjoaa maalitauluiksi vähemmän suojattuja paikkoja. Politics kuvaa sitä, kuinka paljon sodalla on poliittista kannatusta. Isojen kohteiden, kuten voimalaitosten, tuhoaminen on poliittisesti hyvin tulenarkaa, jolloin seuraavien tehtävien aikana on pidettävä matalampaa profiilia.

Oman mausteensa tehtäviin tuovat myös toimintokortit, joita nostetaan yksi aina ennen tehtävää, sen aikana ja sen jälkeen. Näissä kuvataan odottamattomia uhkia ja tapahtumia, jotka saattavat vaikuttaa hyvinkin paljon käsillä olevaan hyökkäykseen. Washingtonista saattaa esimerkiksi tulla käsky, että tarpeettomien siviiliuhrien minimoimiseksi yhtään vihollista ei saa tuhota tai sitten taivaalta saattaa yhtäkkiä syöksyä useita piilossa väijyneitä vihollishävittäjiä ja niin edelleen. Toimintokorteilla saattaa siis olla hyvin dramaattisia vaikutuksia ja nämä luovat pelin hyvin lisäjännitystä.

Taistelut sujuvat vauhdikkaasti

Kaikki taistelut käydään taktisella näytöllä, joka on yksinkertainen abstrakti kuvaus tehtäväalueesta. Sinne sijoitetaan kaikki puolustajat, omat lentokoneet ja tuhoamista odottava maalitaulu. Hyvä yksityiskohta pelissä on epävarmuus vastustajan ilmavoimista, sillä nämä arvotaan vasta kun omat koneet ovat jo lähteneet matkaan. Tämä aiheuttaa sen, että mahdollisiin ilmauhkiin on pakko varautua ennakkoon, mutta liika varustautuminen kostautuu vähäisessä maapommien määrässä.

Varsinainen ampuminen on sopivan nopeaa ja helppoa, sillä kaikki osumat ratkaistaan helpolla nopanheitolla. Ainoat vaikuttavat tekijät ovat lentäjien kyvyt, käytetty ase ja kohde. Näistä tulee nopanheittoon erilaisia plussia ja miinuksia ja jos heiton tulos on vähintään näin suuri, ase osuu ja tekee vahinkoa. Taistelut soljuvat mukavan yksinkertaisen järjestelmän ansiosta eteenpäin todella vauhdikkaasti.

Taistelun kulkuun eniten vaikuttava tekijä noppatuurin lisäksi on aseistuksen valinta. Napalmi ja rypälepommit ovat todella tehokkaita aseita jalkaväkeä vastaan, kun taas ohjuksilla on hyvä hoidella yksittäiset rakennukset ja ilmatorjuntatykit. Mielestäni hieno piirre pelissä on myös se, että napalmilla on myös poliittisia vaikutuksia, sillä tilanne kotona kiristyy aina kun sitä käyttää.

Pidä huolta piloteistasi

Pelissä on myös pieniä roolipelimäisiä piirteitä, sillä kunkin lennetyn tehtävän jälkeen pilotit saavat sekä kokemusta että stressiä. Lentäjät nousevat seuraavalle kokemustasolle, kun lentoja on takana tarpeeksi. Raukkoja ei kannata kuitenkaan kiusata liikaa, sillä jokainen tehtävä nostaa pilottien stressiä. Hermojen kiristyminen aiheuttaa ensin lentäjän ominaisuuksien laskemisen, mutta lopulta raukka ei kykene edes lentämään ja joutuu pakkolomalle.

Kaikki lentokoneet eivät välttämättä palaa takaisin, mutta tippuneet pilotit on onneksi mahdollista pelastaa. Pelastaminen on hyvin epävarmaa ja jollei se onnistu, on kyseinen lentäjä loppukampanjan ajan poissa pelistä. Lentäjien menettämisen pelko luo peliin runsaasti draamaa ja jännitystä ja pienistä lentäjistään on väkisinkin huolissaan.

Loppupuhuttelu

Phantom Leader kuvaa mielestäni onnistuneesti Vietnamin ajan ilmasotaa ja se onnistuu abstraktiudestaan huolimatta luomaan hyvän kuvan pommituslennoista. Pelin tärkeimmät ominaisuudet toimivat todella hyvin ja ne tuntuvat tukevan hyvin toisiaan, sen sijaan että ne olisivat vain päällekkäin liimattuja ominaisuuksia.

Peli on myös todella helppo oppia ja säännöt muistaa jo parin tehtävän jälkeen. Yhden tehtävän pelaa läpi parissakymmenessä minuutissa ja kokonaisen kampanjan ehtii pelaamaan illan aikana.

Faktat Phantom Leaderista

Pituus: 20+ min

Suomalaista alkuperää olevia peliharrastajamarkkinoille suunnattuja korkean profiilin originaalijulkaisuja on joka tapauksessa alkanut ilmestyä monilta pelifirmoilta yhä tihentyvällä tahdilla. Touko Tahkokallion Onni Gamesille tekemä Aether on hyvä esimerkki viimeaikaisesta kehityksestä: muinaiseen mytologiaan viittaavan teeman takaa löytyy omaperäinen ja haastava laattojenasettelupeli, jota säestää Jussi Kurjen näyttävä grafiikka.

Pelin idea

Muinaisten kreikkalaisten mukaan kaikki olevainen koostui neljästä peruselementistä — tulesta, maasta, ilmasta ja vedestä. Näiden yläpuolella oli vielä viides elementti, jumalallinen eetteri. Aetherissa pelaajien tehtävänä on valloittaa neljän peruselementin avulla itselleen eetterilaattoja, ja näistä laatoista kerätyt pisteet ratkaisevat pelin voittajan. Peruselementit ovat kuusikulmion muotoisia laattoja, joita jokaista neljää löytyy pelistä reilut parikymmentä kappaletta.

Pelin aluksi pelilaudalle arvotaan jonkin verran elementtilaattoja, jotka luovat jokaiseen peliin uniikin alkuasetelman. Aluksi aseteltavien laattojen määrää voi halutessaan vaihdella. Jokainen pelaaja saa myös aluksi kymmenkunta omanväristä pelikiveä eli elementaalia, tarkka määrä riippuu pelaajamäärästä, sekä näkösuojansa taakse neljä arvottua elementtilaattaa. Pelaajan vuoro on yksinkertainen: asetetaan yksi elementtilaatta laudalle ja nostetaan uusi tilalle. Lisäksi halutessaan pelaaja voi laittaa yhden elementaalikivistään juuri pelaamansa laatan päälle tai vaihtaa kaikki laattansa uhraamalla yhden elementaalikiven. Peli jatkuu, kunnes pelilauta täyttyy. Tämän jälkeen eniten pisteitä kerännyt voittaa pelin.

Pisteitä saadaan pelaamalla elementtilaatta elementaalikiven kanssa laudalla olevan eetterilaatan viereen. Eetterilaattojen arvot vaihtelevat keskustan kymmenen pisteen laatoista reunojen yhdeksän ja seitsemän pisteen laattoihin. Laatan voittaa itselleen pelaaja, joka saa laatan viereen voimakkaimmat elementaalit. Tasatilanteissa pisteet jaetaan.

Elementaalin voiman laskeminen on Aetherin mutkikkain osa. Elementaali saa yhden pisteen voimaa jokaisesta siihen koskevasta samanlaisesta elementtilaatasta kuin sen alla oleva elementtilaatta, mukaanlukien tämä laatta itse. Jos siis esimerkiksi pelaaja laittaa kivensä vesilaatalle, joka koskee kahta muuta vesilaattaa, on hänellä koossa kolmen pisteen voimainen vesielementaali. Tämän lisäksi jokaisella elementillä on sen kumoava vastaelementti: vesi kumoaa tulen, tuli maan, maa ilman ja ilma veden. Jokainen elementaalikiven alla olevaan laattaan koskeva vastaelementtilaatta vähentää yhdellä pisteellä elementaalin voimaa. Jos siis edellä olleen vesielementaalin viereen pelaisi yhden ilmalaatan, vähenisi elementaalin voima kahteen pisteeseen.

Tehokkainta onkin pelata mahdollisimman lähekkäin samanlaisia elementaaleja, tai vastavuoroisesti pyrkiä pelaamaan vastustajan elementaalien lähelle omia vastaelementaaleja. Kun laatta on kerran laudalle pelattu — ilman elementaalikiveä tai sen kanssa — on se paikoillaan pelin loppuun asti, joten jokainen siirto on aidosti merkittävä. Pelaajilla on käytössään kiviä selvästi vähemmän kuin vuoroja pelin aikana, joten on merkityksellistä pohtia, missä tilanteessa pitää pelata elementaali ja milloin tyytyä vain vahvistamaan omia asemiaan tyhjin elementtilaatoin. Lisäksi jokainen pelin lopussa käyttämättä jäänyt tai laattojen vaihtoon uhrattu elementaalikivi on kolmen pisteen arvoinen, joten tiukoissa tilanteissa joutuu miettimään sitäkin vaihtoehtoa, kannattaako kaikkia kiviä edes pelata laudalle.

Jos haluat perehtyä peliin tarkemmin, löydät Aetherin säännöt myös Lautapelioppaasta.

Pulmallinen pisteidenlasku

Aether on periaatteessa melko tutuntuntuisista osasista koottu peli, ja selkeitä yhtymäkohtia ja vaikutteita voi hakea ainakin Reiner Knizian Samuraista ja Genialista. Kuitenkin Aether on virkistävällä tavalla tuore ja joka tapauksessa olennaisesti erilainen peli kuin nämä kaksi. Selvästi Onni Gamesin pajalla on tehty paljon töitä pelin eteen, ja lopputuloksena on napakan mittainen kiinnostava pulmapaketti.

Ehkäpä suurin Aetherin miinuspuoli löytyy kuitenkin juuri pisteidenlaskusta. Laudan tilanteen tarkka laskeminen on kyllä mahdollista, mutta melko raskasta, ja pelin tempo saattaa kärsiä liiallisesta laskemisesta. Kovin intuitiivisesti tarkka pistetilanne ei laudalta kuitenkaan näy. Kaksinpelissä ongelma ei välttämättä olen suuren suuri: melko harjaantumatonkin silmä näkee kyllä riittävällä tarkkuudella suuret linjat, ja peli tapaa keskittyä pienehkölle alueelle kerrallaan. Kolmin- ja nelinpelissä pitäisi tilanne kuitenkin ehkä pystyä laskemaan tarkemmin, ainakin jos pelataan voiton lisäksi myös muista keskinäisistä sijoituksista. Muun muassa tämän vuoksi päädynkin suosittelemaan Aetheria ainakin alkuun mieluiten kaksinpeliksi, sillä silloin kontrolli pelilaudan tapahtumiin on olennaisesti parempi kuin monen pelaajan peleissä.

En kuitenkaan haluaisi ylikorostaa pisteenlaskun hankaluutta, sillä todellisuudessa yksittäisen eetterilaatan pisteytys on lopulta varsin yksinkertaista, kunhan elementaalipisteytyksen ymmärtää. Pelin sääntökirjassa on varsin hyvät esimerkit pisteenlaskusta, ja kun säännöt muuten ovat verrattain helpot — ainakin, jos jättää temaattisen terminologian pois — ei Aetherin opettelu edes kokemattomalle peliharrastajalle pitäisi olla kovinkaan vaikeaa.

Tehokas tekoäly

Onni Gamesin kotisivujen kautta voi Aetheria pelata myös verkon kautta joko ihmisvastustajia tai tekoälyä vastaan. Tietokoneversion paras puoli on se, että sekä kokonaispisteet että elementaalien hetkelliset arvot ovat koko ajan näkyvillä. Tekoäly on myös todella kova vastus: ainakin ensimmäisissä harjoituksissa konetta vastaan tulee takuulla rumasti selkään niin että ropisee, enkä lukuisista yrityksistä huolimatta ole sitä pystynyt vielä koskaan voittamaan, vaikka pelit ovatkin alun teurastuksista hieman tasoittuneet.

Joidenkin mielestä tietokoneversio on jopa ratkaisevasti parempi kuin lautapeli, ja syynä tähän on nimenomaan pistetilanteen selkeys. Kyse on makuasiasta: kyllä selvästi esillä oleva pistetilanne ainakin tasapuolistaa asetelmia, mutta toisaalta eihän monissa muissakaan peleissä, joissa pistetilanne voidaan periaatteessa laudalta laskea, ole tarpeen näin tehdä. Fyysiseen versioon ei myöskään oikein järkevällä tavalla tunnu olevan mahdollista lisätä pistelaskuria, sillä pistetilanne elää jatkuvasti moneen suuntaan. Pisteiden laskeminen käsin kesken pelin joka siirron jälkeen sotkisi luultavasti keskittymistä itse asiaan.

Joka tapauksessa Aetherissa itsessään ei ole mitään vikaa — pikemminkin päin vastoin — ja ainakin taktisiin abstrakteihin peleihin mieltyneille se tarjoaa taatusti syvyyttä ja uudelleenpelattavuutta pitkäksi ajaksi. Yhden pelierän kesto on myös yleensä melko lyhyt, puolen tunnin molemmin puolin, joskin analyysihalvauksen riski on aina olemassa. Suosittelen ainakin nettiversion testaamista kaikille kiinnostuneille!

Faktat Aetherista

Pituus: 30-45 minuuttia.

Pelin idea

World Cup Card Game 2010 koostuu korttipakasta, jossa on 65 korttia. Näistä 32 on joukkuekortteja (yksi kutakin joukkuetta kohden) ja 32 on toimintakortteja, joita pelataan joukkueille pelin kuluessa. Lisäksi pakettiin mahtuu yksi sääntöjä selventävä apukortti ja pelin säännöt.

Pelin alussa kaikki 32 maata sekoitetaan ja jaetaan pelaajille. Tämän jälkeen kaikki ne pelaajat, joille jaettiin MM-turnauksen lohkossa A pelaavia maita paljastavat korttinsa ja heille jaetaan kussakin maakortissa ilmoitettava määrä toimintokortteja. Alkulohkon pelit pelataan ottelu kerrallaan siten, että molempien maiden pelaaja pelaa samanaikaisesti 1-4 toimintokorttia pöytään ja näiden avulla määritellään ottelun lopputulos. Alkulohkossa on 3 ottelua ja jokaiselle joukkueelle jaetaan alkulohkoon 7-8 korttia, joilla joukkueen pitää selviytyä koko alkulohkon ajan. Kun lohko A on pelattu, siirrytään lohkoon B ja tätä jatketaan kunnes kaikki alkulohkot on pelattu.

Toimintokorttipakka muodostuu jalkapallo-ottelua kuvaavista tapahtumista. Tärkeimmät näistä tapahtumista ovat maalit ja siksi pelissä on maalikortteja, jotka kuvaavat joukkueiden tekemiä maaleja (joukkue voi yhdellä kortilla tehdä yhden, kaksi tai kolme maalia kortista ja joukkueesta riippuen). Joukkueille voi pelata myös hyökkäyskortteja, jotka saattavat myös johtaa maalien syntyyn: kaksi joukkueelle pelattua korttia on aina maali ja pariton määrä hyökkäyskortteja puolestaan saattaa muuttua maaliksi, jos pelaaja nostaa nostopakasta toisen hyökkäyskortin. Lisäksi maali voi syntyä rangaistuspotkukortin seurauksena, jos pelaaja nostaa kortin pelattuaan nostopakasta maali- tai hyökkäyskortin.

Pelaajilla voi olla kädessään myös virhe- ja paitsiokortteja, joilla he kykenevät estämään vastustajaa tekemästä maaleja ja puolustuskortteja, joilla he voivat alkusarjassa estää vastustajaa pelaamasta hyökkäyskortteja ja myöhemmin pudotuspelivaiheessa suojata oman joukkueensa maaleja vastustajan virhe- tai paitsiokorteilta.

Alkusarjan jälkeen jokaisen lohkon kaksi parasta maata jatkaa pudotuspelivaiheeseen, jossa kullekin joukkueelle voi edelleen pelata enintään neljä toimintokorttia. Nyt kortit kuitenkin pelataan vuoron perään ja ne asetetaan joukkuekortin viereen riviin. Jokainen pelattu kortti vie siten yhden korttipaikan joka saattaa muuttua hyödyttömäksi, jos vastustavan joukkueen pelaaja pelaa esimerkiksi paitsiokortin ja peittää sillä riviin pelatun maalikortin. Ensimmäisen jatkokierroksen jälkeen pelataan puolivälierät, välierät ja pronssiottelu sekä finaali, johon turnaus päättyy.

GOOOAAALLLL!!!

World Cup Card Game 2010 on erittäin mielenkiintoinen tuttavuus kaikille niille, jotka vähääkään nauttivat jalkapallosta. Peli kuvaa yllättävän temaattisesti jalkapallon MM-turnausta ja niitä yllätyksiä, joita jokainen turnaus on tuonut mukanaan. Pelin säännöt ovat yksinkertaiset: pelaamaan päästään nopeasti eikä pelin omaksumiseen kulu turhaa aikaa. Pelaaminen on myös parhaimmillaan erittäin hauskaa ja peliä seuraa mielellään vaikka itse ei pelissä mukana olisikaan.

Saksan joukkuekortti.

Pelissä on mukana rutkasti tuuria, sillä toisinaan pakasta ei millään nouse maalikortteja, joiden avulla omia joukkueita voi viedä jatkoon turnauksessa. Toisaalta 32 kortin toimintopakka on sen verran pieni, että todennäköisyys nostaa kohtuulliset kortit itselleen on riittävän suuri pelin mielekkyyden säilymiseksi.

Pelissä on kaksi ongelmaa, pelaajien eliminoituminen ja pelin kesto, joiden suuruus vaihtelee pelaajamäärästä ja pelitilanteesta riippuen. Jos pelaajan joukkue tippuu jatkopeleistä, merkitsee tämä myös sitä, että pelaaja ei ole enää mukana pelissä. Pelistä eliminoituminen on todennäköisempää, kun mukana on enemmän pelaajia, sillä tällöin kukin pelaaja pelaa pienemmällä määrällä joukkueita.

Nopeassa turnauksessa eliminoituminen ei olisi niin kovin ikävää, mutta World Cup Card Game 2010 kestää helposti paketissa mainitun 75 minuuttia ja pelin loppumista voi siten joutua odottamaan pitkään. Vaikka muiden pelaamista on tässä tapauksessa yleensä viihdyttävä myös seurata vierestä, voisi ajan varmasti käyttää paremminkin.

World Cup Card Game 2010 on kuitenkin yksi parhaista tavoista pelata vuoden 2010 MM-turnausta uudelleen sen päätyttyä ja oikeassa seurassa samanhenkisten pelaajien kesken otteleminen on hauskaa, hermoja kutkuttavaa ja johtaa takuuvarmasti mielenkiintoisiin jälkipeleihin turnauksen jälkeen.

Lisää MM-turnauksia lautapelimuodossa

The World Cup Game on myös tarjolla lautapelimuodossa. Lautapeli ja sen lisäosat kattavat kaikki ennen vuotta 2010 pelatut MM-turnaukset sekä vuoden 2008 EM-turnauksen hyvin tuotetussa paketissa. Peruspelistä ja sen lisäosista joutuu tosin pulittamaan melkoisen suolaisen hinnan, jos haluaa saada pelattavakseen kaikki mahdolliset turnaukset jalkapallon historiasta mutta vauhtiin pääsee myös peruspelin avulla.

Faktat The World Cup Card Game 2010 -pelistä

Pituus: 75 minuuttia

Pelin idea

Peli koostuu kymmenestä hyvin kestävän oloisesta puisesta kalasta ja kahdesta suuresta puunopasta. Yksi kaloista on ovelasti virnuileva Piraija, ja se huolehtii kalojen syömisestä. Syötävistä kaloista kolme on sinisiä, kolme oransseja ja kolme vihreitä. Kalojen yläpinnalle on lisäksi maalattu merkkejä, yksi kolmio, neliö ja ympyrä kunkin värisarjan kaloihin. Kalojen kääntöpuolelle on maalattu ruoto.

Nuorin pelaaja aloittaa pelin, ja arpoo nopilla saalistettavan kalan värin ja kyljessä olevan merkin. Nopeimmin noppia vastaavalla tavalla merkityn kalan saalistanut pelaaja saa pitää kalan. Näin jatketaan kunnes nopilla sattuu tulemaan yhdistelmä, joka on jo jossakin saalistetussa kalassa. Tällöin kaikki huutavat “Loiskis!”. Pelaaja, joka nopeimmin nappaa piraijan pöydältä saa syödä kalan ja kääntää sen ruotopuoli ylöspäin eteensä, jos hän oli kalan alun perin saalistanutkin. Pelaaja, joka ensimmäisenä saa kerätty kolme syötyä kalaa, voittaa pelin.

Tuuripeliä

Peli on täysin tuurista kiinni, ja taktikointi rajoittuu lähinnä toisen pelaajan fyysiseen estämiseen, kun kalojen nappaamisessa on kiire. Aikuispelaajana pelisssä tottuu häviämään pian. Pienet kätöset saalistavat kalan uskomattoman ripeästi, kunhan idea on ensin tullut tutuksi. Yhden pelin pelaa helposti viidessä minuutissa, joten halutessaan jo yhden koti-illan saa lasten kanssa pelatessa käännettyä rankaksi tappioputkeksi.

Pelimerkit ovat tukevaa tekoa

Kalojen maalaus tuntuu kestävän kulutusta hyvin. Arvostelukappaleen kolmen kalan maali tosin paljastui lohjenneeksi heti pakettia avatessa. Kalojen ja noppien säilytystä varten paketissa tulee tukeva pussukka, jossa peliä on kätevä kuljettaa matkoillakin. Se suojaa kaloja niin hyvin, että peli kestänee isältä lapsenlapsille.

Kalojen väritys on valitettavan huonosti mietitty. Värit ovat miltei täysin kylläisiä ja värisokealle kalojen erottaminen toisistaan voi olla haastavaa. Alla olevissa kuvissa on vasemmalla esitetty kalojen alkuperäinen väritys, ja oikealla miten täysin punavihervärisokea näkee kalojen värityksen.

Vasemmalla alkuperäinen, oikealla Vischeck-ohjelman tuottama simulaatio sini-puna-värisokeuden vaikutuksesta.

Faktat Loiskis!-pelistä

Pituus: 5-10 minuuttia