Elonkorjuun arvostelussa sanoin, ettei lisäosille näy loppua. Se ei pidä paikkaansa. Suunnittelija Donald X. Vaccarino on sanonut, että alunperin peliin oli olemassa kuusi lisäosaa. Markkinointisyistä kaksi lisäosaa pilkottiin kahdeksi pienemmäksi, jolloin saatiin kuusi lisäosaa. Elonkorjuu ja Alkemia olivat alunperin pari ja Rajaseudut kuului alunperin yhteen Kaukaisten rantojen kanssa.

Kaksi on siis vielä jäljellä: pieni ja iso. Niiden jälkeen Dominion on koossa ja Vaccarino voi keskittyä spin-off-pelien kehittelyyn.

Lisäosan idea

Rajaseudut on täysikokoinen lisäosa, eli 26 uutta valtakuntakorttia. Se ei ole itsenäinen peli, vaan tarvitsee kaverikseen peruspelin tai Hovin juonet (tai myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän paketin, jossa on pelkät raha- ja pistekortit).

Lisäosan jujuna ovat erilaiset korttien saamiseen liittyvät sivuvaikutukset. Rajakylä esimerkiksi on kuin perussetin Kylä, mutta se maksaa kuusi rahaa ja kun sen saa (joko ostamalla tai muuten), saa ottaa toisen kortin, joka on halvempi kuin Rajakylä. Mandariini antaa kolme rahaa ja kun sen saa, tulee palauttaa kaikki pelissä olevat rahakortit pakan päälle. Kätevää.

Katinkulta oli ensimmäisten Rajaseudut-pelien tehopakkaus. Tämä rahakortti on aluksi yhden rahan arvoinen, mutta toisesta samalla vuorolla pelatusta alkaen se on neljän rahan arvoinen. Lisäksi jos joku toinen pelaaja ostaa Läänin, Katinkullan saa paljastaa kädestä, tuhota ja ottaa tilalle Kullan.

Setissä on useita mielenkiintoisia kortteja, joiden vaikutukset ovat melko yksinkertaisia ja selkeitä, mutta myös kiinnostavia. Rajaseudut antaa hyvää vaihtelua lisäämättä kuitenkaan pelin monimutkaisuutta merkittävästi. Fanit ostavat tietysti, mutta Rajaseudut on oiva lisä myös pienempään Dominion-kokoelmaan.

Jälleen kerran Vaccarinon The Secret History of the Hinterlands Cards on mielenkiintoista luettavaa korttien taustoista kiinnostuneille.

Faktat Dominion — Rajaseuduista

Pituus: 30 min, pelit ovat ehkä hieman pidempiä kuin pelkällä peruspelillä.

Peli kuuluu Friesen perjantai-projektiin, johon myös Black Friday kuuluu. Tällä kertaa perjantai linkittyy peliin Robinson Crusoen kautta, jota pelin päähenkilö Perjantai pyrkii auttamaan. Tarkoitus olisi saada Robinson selviämään hengissä viidakossa ja varustella häntä taisteluun merirosvolaivoja vastaan.

Pelin idea

Alussa pelaaja saa sekä aloituspakan, johon kuuluu 18 hyökkäyskorttia, että vaikeusasteesta riippuen tietyn määrän elinpisteitä. Vuoron alussa pelaaja nostaa kaksi vaarakorttia ja valitsee niistä toisen taisteltavakseen. Vaarakortissa olevat numerot kertovat kuinka voimakas vaara on ja montako hyökkäyskorttia pelaaja saa nostaa. Pääsääntöisesti mitä vaikeampi kortti on, sitä enemmän hyökkäyskortteja nostetaan.

Hyökkäyskortit nostettuaan pelaaja vertaa niiden yhteisarvoa vaarakortin arvoon. Mikäli pelaajan korttien arvo on vaarakorttia suurempi tai yhtä suuri, vaara on voitettu ja se lisätään pelaajan poistopakkaan. Kun poistopakka sekoitetaan, vaarakortista tulee pelaajan uusi hyökkäyskortti. Vaarakortit sisältävät myös erikoisvoimia, joilla pelaaja voi manipuloida korttikättään eri tavoin.

Mikäli pelaajan korttien arvo on vaaraa pienempi, hän voi nostaa yhden lisäkortin jokaista poistettua elinpistettä kohti. Pelaaja voi myös luovuttaa taistelun milloin tahansa, jolloin hän poistaa hyökkäyskorttien ja vaarakortin välisen erotuksen verran elinvoimaa, eikä saa vaarakorttia itselleen. Luovuttamisessa on hyvätkin puolensa, sillä se antaa pelaajalle mahdollisuuden tuhota pöydälle pelattuja hyökkäyskortteja.

Ikä painaa

Peli vaikeutuu asteittain. Joka kerta, kun pelaajan poistopakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, sekaan laitetaan yksi ikäkortti. Tämä symbolisoi Robinsonin viettämää aikaa saarella. Ikäkortit joko ovat arvoltaan miinusmerkkisiä tai vaikeuttavat peliä muilla keinoilla. Myös vaarat vaikeutuvat joka kerran, kun vaarapakka käydään kokonaan läpi.

Kun vaarapakka on käyty kolme kertaa läpi, päästään pelaamaan merirosvoja vastaan. Merirosvokortit on nostettu pöydälle pelin alussa ja ne ovat huomattavasti kestävämpiä kuin muut vaarakortit. Merirosvoja vastaan taistellaan samaan tapaan kuin muitakin vaaroja. Jos pelaaja kukistaa molemmat merirosvokortit, peli on voitettu.

Tuhoutukaa kurjat kortit!

Pelin ydin muotoutuu taisteluiden voittamisen tai niiden luovuttamisen välisestä jännityksestä. Luovuttaminen varsinkin alussa on järkevää, sillä aloituspakka on umpisurkea. Toisaalta se vie elinpisteitä ja vaarakortteja tulisi myös voittaa, jotta pakastaan saa voimakkaamman. Liian ohut pakka lisää ikäkorttien määrää, liian paksu on täynnä turhempia kortteja.

Peli on monella tapaa perinteinen pakanrakennuspeli. Dominionin juuret näkyvät selvästi, kun kortteja tuhotaan ja niiden erikoisominaisuuksia ketjutetaan. Jotkut korttien erikoiskyvyistä ovat lajityypin pelejä pelanneille tuttua kauraa, joten peli saattaa jopa tuntua typistetyltä pakanrakentamiselta. Vaikka Friday on erilainen kuin muut pakanrakennuspelit yksinpeliluonteensa takia, genreen kyllästynyt ei jaksa välttämättä innostua.

Pienen laatikon sisältä paljastuvat laadukkaat komponentit. Jokaiselle pakalle on turhanoloinen, mutta hieno alusta ja elinpisteet ovat pieniä puisia viljamerkkejä. Kortit ovat kuvitukseltaan humoristisia ja miellyttäviä katsella. Ainoa suurempi miinus tulee korttien erikoisesta koosta, jonka vuoksi niille ei löydy sopivia muoveja. Muoveille olisi käyttöä, sillä kortteja sekoitetaan melko paljon.

Yksinpelipasianssia parhaimmillaan

Fridayn päihittäminen on vaikeaa (tai arvostelija on vain huono pelaaja). Pelistä löytyy neljä vaikeusastetta, mutta omalle kohdalle jo ensimmäiset kaksi tuntuivat tarpeeksi haastavilta. Onnistumiseen vaikuttaa osaltaan myös korttituuri, sillä omien hyökkäyskorttien lisäksi satunnaisuutta lisäävät vaarakortit, ikäkortit ja merirosvokortit. Näiden huono yhdistelmä voi pilata pelin jo alkuunsa.

Onneksi erä Fridayta ei kestä pitkään, vaan yhden pelin saa pelattua 30 minuuttiin. Epäonnistuneen erän jälkeen revanssihenki on korkealla ja peliä pelaakin putkeen useamman kerran. Peli on lisäksi mukavan leppoisa, joten sitä jaksaa pelata myös silloin, kun muille peleille ei ole aivokapasiteettia jäljellä.

Friday on koukuttava pakanrakennuspeli, joka tuo lohtua yksinäisiin peli-iltoihin. Mitään mullistavaa ja uutta peli ei genrelleen tarjoa, mutta yksinpelattavien lautapelien joukossa se on yksi parhaimmista.

Faktat Fridaystä

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelilautaa halkoo The Strip, jonka ympärillä on kortteleita, joihin kasinot nousevat. Joka vuoro nostetaan kortti, joka kertoo paitsi mitkä kasinot tuottavat rahaa – tästä lisää kohta – myös sen, minkä tontin aktiivinen pelaaja saa haltuunsa. Kun tontti on hallussa, siihen voi pystyttää kasinon. Pelaaja valitsee haluamansa värisen kasinon ja laittaa tontille kasinolaatan ja sen keskellä olevaan reikään oman noppansa tontin mukaisella silmäluvulla.

Nopat kertovat pelaajan vaikutusvallasta. Kun vierekkäin on useita samanvärisiä laattoja, ne muodostavat isomman kasinon ja pelaaja, jolla on kasinolla isoin silmäluku, on kasinon pomo. Kun kortti kertoo, että nyt kullanväriset kasinot tuottavat, jokainen pelaaja saa kultaisilla kasinoilla olevien noppiensa silmäluvun verran rahaa ja kasinoiden pomot saavat kasinoiden koon verran pisteitä: yhden laatan kasinosta yhden pisteen, kahden laatan kasinosta kaksi pistettä ja niin edelleen.

Vuorollaan saa rakentaa niin monta tonttia kuin raha antaa periksi. Kasinoa voi myös laajentaa tyhjälle tontille, mutta se maksaa ekstraa. Pomo voi myös sisustaa kasinon uudelleen, eli vaihtaa laattojen värin. Juonikas veto on myös heittää kasinon nopat uudestaan: se maksaa silmälukujen summan verran, mutta hyvällä lykyllä pääsee itse kasinon pomoksi.

Koska Vegasissa ollaan, pelissä voi myös käydä toisen pelaajan kasinolla pelaamassa. Hyvällä nopanheitolla voi tienata kunnon rahat. Mutta koska Vegasissa ollaan, peli on tietysti viritetty kasinolle suotuisaksi… Veto on tuttu crapsista ja siinä talon etu on kohtalainen 5,6 %. Vedonlyönti maistuu kuitenkin erityisesti silloin, kun ratkaisevasta siirrosta puuttuisi vain miljoona tai pari – aina voi kokeilla, kävisikö kasinolla tuuri. Jos epäonnistuu, joutuisi kuitenkin odottamaan ensi vuoroon.

Myös kaupankäynti on mahdollista. Pelaajat voivat diilata tontteja, noppia, lupauksia toiminnoista ja rahaa mielensä mukaan. Tämä antaa pelaajille monenlaisia mahdollisuuksia, mutta jos kaupankäynti ei miellytä, ilmankin voi pelata (tämä sääntö on jostain syystä unohtunut jokaisesta tähän asti pelaamastani pelistä).

Pakko kasvaa

Pelissä ei hissuttelemalla pärjää. Aika pian pelilautaa reunustava pisterata käy töyssyiseksi. Kahdeksasta hypätään suoraan kymppiin. Pisteet lasketaan kasino kerrallaan, aloittaen isoimmista, eikä niitä saa summata yhteen! Kun pääsee kahdeksaan pisteeseen, yhden pisteen kasinot ovat hyödyttömiä pisteenlaskun kannalta. Tämä on näppärä konsti, joka pakottaa pelaajat hakemaan kasvua. Se myös jonkin verran hidastaa johdossa olevan pelaajan karkumatkaa, sillä kärjessä oleva törmää nopeammin vielä suurempiin vaatimuksiin.

Onneksi kasvamiseen on monenlaisia tapoja, yleensä toisten pelaajien kustannuksella. Kasinoita on mahdollista kaapata: yllättävät värinvaihdokset, laajentumiset ja noppien uudelleenheitot muuttavat tilannetta nopeasti. Osa siirroista on tuurista kiinni, mutta todennäköisyyksiä on mahdollista ennakoida ja on jokaisen oma asia, millaisia todennäköisyyksiä lähtee kokeilemaan. Peli antaa paljon mahdollisuuksia.

Kullanvärinen kasino on punaisen pelaajan kuutosen hallussa. Kuva: Mikko Saari

Vauhtia riittää

Pelin ulkoasua on pakko kehua. Kansi on vähän hölmö, mutta pelilauta on todella upea, etenkin kun kasinot laajentuvat ja pelaajien nopat täyttävät korttelit. Paperirahasta peli saa miinuksen – ne kuuluu luonnollisesti korvata pokerichipeillä, eikä vähiten siksi, että tässä pelissä raha liikkuu edestakaisin kovalla tahdilla.

Lords of Vegas on värikäs ja vauhdikas peli, joka tavoittaa hyvin teemansa. Pelissä on uhkapelaamisen henkeä, kun raha virtaa ja noppia heitellään. Siinä on vahva annos tuuria ja sattumaa, mutta tekemällä hyviä vetoja pelissä vetää yleensä pidemmän korren. Jos ei vedäkään, peli kestää vain noin tunnin, joten suuri harmi huono tuuri ei ole. Avoin kaupankäynti antaa mahdollisuuden tehdä hyviä diilejä.

Kevyttä ja tunnelmallista peliä hakeville Lords of Vegas on nappivalinta. Tosikoille strategisteille se ei sovi, vaikkei mikään hömppäpeli olekaan.

Iso kasino, jolla saa runsaasti pisteitä. Violetti kasino tarjoaisi hyvän kaappausmahdollisuuden, jos punainen ei jo hallitsisi toistakin kasinoa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Lords of Vegasista

Pituus: 60–75 minuuttia.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyylikästä veturinappulaa, jotka pitää saada ajettua ratapihan läpi. Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä kolme veturia maaliin.

Ratapihalla on neljä tyhjää kohtaa, joissa kiertää kolme isoa ratalaattaa. Jokaisella vuorolla heitetään kolmea noppaa: kaksi numeronoppaa kertovat, montako askelta veturia saa siirtää, värinoppa taas kertoo, mikä ratalaatoista siirtyy tyhjään kohtaan. Näin radat voivat yllättäen muuttua, kadota alta tai ilmestyä eteen.

Liikkuminen on yksinkertaista: siirrä yhtä veturiasi raiteita pitkin nopanheiton tuloksen verran. Vetureita saa tuoda peliin vapaasti, joten parhaimmillaan tarjolla voi olla neljä vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja tarvitaan, sillä reitti ei ole aina selvä. Jos veturi ajaa päin puskuria tai ajautuu ulos raiteilta, se joutuu palaamaan radan alkuun.

Toisia vetureita voi töniä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa yhdellä nopanheitolla saa siirrettyä useampaa omaa veturia kerralla tai saa tönäistyä toisen pelaajan veturin pois raiteilta. Kääntöpuolena joskus voi itse tulla tönityksi pois pelistä.

Pelissä on mukana myös perinteinen “jos heität tuplat, saat liikkua uudestaan”-sääntö, mutta sekin on toteutettu fiksusti: toisella liikkeellä on pakko siirtää samaa veturia kuin ensimmäisellä. Toinen siirto ei ole pakollinen ja joskus se voi olla suorastaan vaarallinen.

Kaoottista hupia

Ilman jatkuvasti muuttuvaa ratapihaa Vauhtiveturit olisi tylsä nopparalli, mutta tällaisenaan peli toimii hienosti. Kaksinpeli on hivenen tylsä, kun vetureita on liikkeellä vähemmän eikä törmäilyä juuri tapahdu, mutta onneksi se on helppo korjata: riittää, että kumpikin pelaaja pelaa kahta väriä.

Pelissä tarjotaan muunnelmana korjauskortteja, joita saa, kun oma veturi ajaa raiteilta. Korjauskortilla voi korvata värinopan heiton haluamallaan tuloksella. Suosittelen lämpimästi tämän säännön käyttämistä, sillä se ei juuri mutkista peliä ja antaa sentään jotain lohtua ja korvausta, jos oma veturi putoaa raiteilta.

Vauhtiveturit on todella kaoottinen peli, jossa pelitilanne muuttuu jatkuvasti. Voittajan ratkaisee lähinnä tuuri. Pelissä saa kuitenkin tehdä sen verran päätöksiä, että pelissä on riittävästi hallinnan tuntua (jos ei aitoa tilanteen hallintaa). Erilaisia strategioitakin voi kokeilla: käyttääkö jokaista veturia, vai ajaako vetureita keskittyneesti yksi kerrallaan? Riemukas Vauhtiveturit on vuoden 2011 parhaita lastenpeliuutuuksia.

Veturit vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Vauhtivetureista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Jolly Octopus on elektroniikkahärveli. Kun mustekalan päätä painaa, se alkaa pyöriä ja heiluttaa lonkeroitaan. Jos lonkeroon koskee, Jolly pysähtyy ja nauraa karmivaa elektronista nauruaan ja pelaajan on lopetettava vuoronsa ja palautettava rapu takaisin.

Voihan sen arvata, miten tällaisen pelin kanssa käy: lapset rakastavat ja aikuiset eivät voi sietää. No, pelinä Jolly Octopus ei ole lastenkaan mielestä kummoinen, mutta hassua ääntä pitävänä leluna se menee täydestä. Peli on aika helppo, sillä lonkerot eivät reagoi kosketukseen aina ollenkaan niin herkästi kuin pitäisi. Onneksi se myös tarkoittaa, että peli on nopeasti ohi.

Lasten leluksi

Jolly Octopus sopiikin parhaiten lasten keskinäiseen pelaamiseen ja leikkimiseen, sillä saa pari noin nelivuotiasta pikkupelaajaa viihtymään keskenään jonkin aikaa. Aikuisten apua tarvitaan kuitenkin pelin kokoamiseen. Laatikko on sen verran pieni, että mustekalalta joutuu irrottamaan lonkeroita, jotta se mahtuu laatikkoon. Lonkerot ovat kuitenkin niin tiukassa kiinni ja sen verran herkkiä särkymään, että niiden irrottaminen ja kiinnittäminen on ehdottomasti aikuisten puuhaa. Hieman isompi laatikko tai hieman helpommin irtoavat lonkerot olisivat olleet paikallaan.

Jos haluaa lapsille vähän aikaa viihdyttävän lelun, Jolly Octopus ei ole paha valinta, mutta jos itse haluaa pelata lasten kanssa, kannattaa hankkia joku ihan oikea peli.

Faktat Jolly Octopusista

Pituus: 10 minuuttia.

Elokuvan ykköskohderyhmään kuuluva viisivuotias koepelaaja innostui pelistä kovasti, joten jossain kohtaa on ainakin onnistuttu.

Pelin idea

Cars 2 World GP on yksinkertainen heitä-noppaa-ja-liiku-peli, jossa pelaajat ohjastavat kuutta autoa kisassa mestaruudesta. Autoja on aina pelissä kuusi, pelaajamäärästä riippuu ohjaavatko pelaajat yhtä vai kahta autoa. Osa autoista voi olla mukana, vaikka eivät kuulukaan kenellekään pelaajista.

Pelissä ei ole mitään konstikasta: heitä tavallista kuusisivuista noppaa, liikuta autoa nopanheiton verran. Kuhunkin ruutuun mahtuu vain yksi auto ja ruuhkatilanteessa joutuu jäämään edelliseen vapaaseen ruutuun. Kisa kestää yhden kierroksen. Matkalla on kaksi varikkoa, joista toisella on pysähdyttävä yhden vuoron ajaksi.

Kisan jälkeen autot saavat pisteitä sijoituksensa mukaan. Kahden kisan yhteispisteet ratkaisevat voittajan.

Helppoa rallia

Peli on erittäin helppo ja kohderyhmä pystyy pelaamaan sitä pienellä treenillä ilman aikuisten apua. Harva aikuinen tätä peliä jaksaakaan pelata. Pelissä ei ole oikeastaan minkäänlaista päätöksentekoa, ainoa valinnanpaikka on varikkopysähdyksissä. Pelin voittaa se, joka heittää parhaiten noppaa.

Jos pelkkä nopanheitto jaksaa viehättää, pelin puitteet ovat kunnossa. Autot ovat jalustalla seisovia pahvilätkiä, mutta testipelaaja hyväksyi tällaisen ratkaisun ja piti pelin ulkoasua kiehtovana. Autot-fanitus on käytännössä pakollinen vaatimus pelistä nauttimiselle, muuten tästä ei saa mitään irti.

Jos lähipiirissäsi on noin kuusivuotias Autot 2 -fani, iskemällä Cars 2 World GP:n pöytään saat varmasti ihailua ja arvostusta osaksesi.

Pelistä on olemassa myös matkaversio, joka eroaa isosta versiosta ainakin siinä, että pelaajia mahtuu mukaan vain neljä.

Faktat Cars 2 World GP:stä

Pituus: 15–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat ovat rakentajia, jotka pyrkivät rakentamaan heimopäällikölle uutta monikerroksista rakennusta eli puebloa. Rakentajat eivät jostain kumman syystä saa käyttää oman värisiä palikoita pueblon rakentamiseen, joten heimopäällikkö antaa miinuspisteitä jokaisesta näkemästään värillisestä palikasta.

Pelaajalla on vuorollaan kaksi tehtävää: lisätä laudalle uusi palikka ja liikuttaa päällikköä. Jokaisella pelaajalla on läjä palikoita, joista noin puolet on värikkäitä ja puolet harmaita. Harmaat ovat neutraaleja palikoita, joilla värikkäitä paloja voidaan piilottaa. Palikoita lisätään laudalle yleensä vuorotellen ja palikan saa lisätä laudalle vapaasti, kunhan mikään sen osista ei jää ”tyhjän päälle”.

Palasen lisäämisen jälkeen pelaaja liikuttaa päällikköä enintään 4 askelta laudan reunoja pitkin. Paikalta, johon heimopäällikkö pysähtyi, katsotaan suorassa linjassa laudan keskelle ja mikäli jonkun pelaajan väripalasia näkyy, tämä saa miinuspisteitä. Mitä korkeammalla palanen on, sitä suurempia miinuspisteitä se tuottaa.

Kun heimopäällikön laskeutuu laudan kulmiin, lautaa ei katsota enää sivusta vaan ylhäältäpäin. Lauta on jaettu 4 alueeseen ja miinuspisteitä annetaan sen alueen ylhäältä näkyvien värien mukaan.

Peli jatkuu, kunnes jokainen palanen on laudalla. Tämän jälkeen päällikkö käy vielä yhden tarkastuskierroksen laudan ympäri käyden jokaisessa ruudussa ja miinuspisteet jaetaan. Vähiten miinuspisteitä kerännyt on luonnollisesti voittaja.

Kolmiulotteista päänraavintaa

Pueblo on kiperä peli, jossa avaruudellinen hahmottamiskyky joutuu koetukselle, kun palaset tulisi piilottaa kaikista viidestä eri kulmasta. Varsinkin viimeisillä kierroksilla palikoiden piilottaminen edes puolihuolimattomasti tuntuu haasteelliselta. Lisäksi heimojohtajan viimeinen kierros laudan ympäri varmistaa sen, että peli pitää pelata loppuun saakka fiksusti.

Samalla Pueblo on suhteellisen yksinkertainen ja helppotajuinen, joten sitä voi pelata myös kokemattomampien lautapelaajien kanssa. Vaikka peli tarjoaa syvällistä aivojumppaa, paloja on vain yhdenlaisia ja säännöt ovat hyvin yksinkertaiset — palikoita lisätään ja päällikköä liikutetaan.

Pelin toistavaa luonnetta tasoitetaan useilla sääntömuunnelmilla. Demolition-versiossa pueblo vielä lopuksi puretaan pala kerrallaan, Pro-versiossa laudalle asetetaan ”pyhiä laattoja”, joille ei saa rakentaa palikoita ja pelaajien vuorojärjestys huutokaupataan kahdesti pelin aikana. Huutokauppa monipuolistaa peliä, mutta auttaa myös tasoittamaan ensimmäisen pelaajan etulyöntiasemaa.

Pueblo toimii yllättävän hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Kaksinpelissä strategioille jää enemmän jalansijaa, pelaajamäärän kasvaessa taas kontrollin osuus heikkenee. Toisaalta 3–4 pelaajan peleissä tulee helpommin peitettyä vastapelaajia, mikä synnyttää vaikeita tilanteita — autanko pahinta vastustajaani ja saan vähemmän miinuspisteitä vai autanko jotain toista ja saan enemmän miinuksia?

Päällikkö tutkailee puebloa neutraalien palikoiden takaa. Kuva: Mosse Stenström / BGG

Loppuunmyydyn painoksen dilemma

Pueblon yhtenä ongelmana on laudan tarkastelu, sillä sitä pitäisi kyetä seuraamaan jokaisesta suunnasta. Pöydän ympärillä parveilun sijaan kannattaa hankkia jonkunlainen pyörivä tarjoiluastia, jotta lautaa on helppo pyöritellä. Toinen ongelma on pistelauta, jossa näyttävyys on mennyt käytettävyyden edelle. Pisteiden merkitseminen kun on järkyttävän vaikeaselkoista ja ensikertalaisten kanssa saa olla silmä tarkkana, jottei väärälle riville poiketa.

Pueblon selvästi suurin sudenkuoppa on kuitenkin sen saatavuus, sillä pelin painos on kauan sitten loppuunmyyty. Uutta versiota ei ole luultavasti tulossa, joten kolmiulotteisen hahmottamiskyvyn ystävät joutuvat kiertelemään huutokauppoja.

Onneksi joitakin korvaavia pelejä löytyy. Rumis eli Blokus 3d toimii melko samantapaisella mekaniikalla ja on Puebloa nopeampi, yksinkertaisempi ja kevyempi. Jos puolestaan nauttii ajan tuomasta lisäjännityksestä, Ubongo 3d antaa sopivaa haastetta.

Faktat Pueblosta

Pituus: 60 minuuttia.

Olipa kerran myös hämmentävä taustatarina, joka ei oikeastaan liity peliin millään tavalla. Onneksi se ei haitannut, vaan peli oli muuten hyvä. Sen pituinen se.

Pelin idea

Olipa kerran… on tarinankerrontapeli. Pelaajat heittävät vuorollaan noppaa ja etenevät yhteisellä kissanappulalla pelilautaa pitkin kohti linnaa. Useimmista pelilaudan ruuduista saa nostaa kortin, jonka esittämästä asiasta pitää lisätä yksi lause tarinaan. Ensimmäinen pelaaja aloittaa tarinan, jota muut sitten jatkavat. Joka kerta kun pelaaja lisää tarinaan uuden kortin, koko tarina pitää kertoa uudestaan.

Tarina venyy pelin aikana pidemmäksi ja pidemmäksi. Aina kun peliin tulee uusi kortti ja siten uusi käänne tarinaan, vanha tarina pitää kertoa uudestaan. Sanatarkasti ei tarvitse muistaa, mutta jokainen kortti pitää muistaa oikein ja oikeassa järjestyksessä. Jos tarinankerrontaan tulee virhe, pelaaja menettää nostamansa kortin, eikä sitä lisätä tarinaan.

Kun kissa pääsee perille linnaan, pelin voittaa se, jolla on edessään eniten kortteja. Ei siis kannata tehdä virheitä. Mitenkään erityisen kilpailullinen peli ei ole ja lopputulokseen vaikuttaa paljon myös tuuri. Periaatteessa jokainen saa suunnilleen yhtä monta vuoroa, mutta nopassa on yksi sivu, jonka heittämällä ei tapahdu yhtään mitään ja laudalla on ruutuja, joissa voi menettää kortin.

Oivallisen opettavainen peli

Peli on salaa opettavainen. Jotta pelaaminen sujuu, pitää olla hieman kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta saa ympättyä uudet kortit tarinaan jotenkin järkevästi. Pelatessa oppii. Lisäksi tarvitaan keskittymiskykyä ja muistia, jotta muiden kertoma tarina pysyy mielessä. Sekin on hyvä asia oppia. Missään vaiheessa pelaaminen ei tunnu opettelulta, vaan on hauskaa. Ainakin oma viisivuotiaani innostui pelistä kovasti.

Olipa kerran… on tyylikäs peli, jonka pelaaminen on opettavaista, kehittävää ja hauskaa. Mitä muuta hyvältä perhepeliltä voi vaatia? Peli vaatinee aikuisen mukanaoloa, epäilyttää hieman miten tämä toimii lasten kesken. Peli toimii jo viisivuotiaan kanssa, mutta sopii varmasti hyvin myös koululaisille.

Peli kelpaa varmasti myös aikuisille, joita pelin muotoon tehty yhteinen tarinankerronta kiinnostaa. Koska Olipa kerran… on vaikeusasteeltaan lastenpeli, se on erittäin helppo opettaa kenelle tahansa, myös sellaisille aikuisille, joita pelien opettelu ei kiinnosta.

Faktat Olipa kerran… -pelistä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat etenevät pelilaudalla ja keräävät eläinlaattoja vastaamalla oikein kysymyksiin. Tehtäväkorteissa on aina kuva ja neljä kysymystä kuvaan liittyen. Pelilaudan ruutu kertoo, mikä kysymyksistä kysytään. Kissakysymyksissä luetellaan asioita, hevoskysymyksissä pitää keksiä ja kertoa, kanakysymyksissä on sekalaisia tehtäviä ja koirakysymyksissä pitää kertoa kuvasta.

Esimerkiksi kortissa, jossa on polkupyörän kuva, kissakysymyksessä pitää keksiä kolme asiaa, joissa on pyörät. Hevoskysymyksessä pitää kertoa, miksi pyöräillessä täytyy käyttää kypärää. Kanakysymyksessä pitää kysyä, monellako pelaajista on polkupyörä ja koirakysymyksessä pitää kertoa, mitä kuvan pyörän ohjaustangosta roikkuu.

Kysymykset eivät siis ole perinteisiä tietokilpailukysymyksiä, vaan paremmin lasten maailmaan sopivia. Pelinjohtajalla on paljon vapautta tasoitella peliä kaikille osallistujille sopivaksi.

Hyvä tietovisa

Ensimmäinen tietopelini on oivallisen opettavainen peli, jos vain käsillä on sopiva lauma pikkutietäjiä. Yhdelle aikuiselle ja lapselle peli toimii jotenkuten, parempi on jos mukaan saadaan vähintään kaksi lasta. Pelinappuloita on neljälle.

Pelin säännöt ovat hivenen sekavat ja antavat pelistä vähän hämmentävän kuvan. Jäi vähän epäselväksi, mikä säännöissä erikseen mainittujen kulmaruutujen varsinainen merkitys on. Onneksi yksityiskohdilla ei tässä pelissä ole niin väliä.

Pääasia, eli kysymyskortit, on toteutettu oikein fiksusti. Pelissä on hyvää aikuisten ja lasten välistä vuorovaikutusta ja opettavaisia kysymyksiä, jotka herättelevät lasta ajattelemaan asioita. Ensimmäistä tietopeliä on helppo suositella lapsiperheisiin, joista löytyy useampi suunnilleen samanikäinen, noin 4–8-vuotias lapsi.

Kuva: Tactic

Faktat Ensimmäisestä tietopelistäni

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Monte Criston huomiotaherättävin piirre on sen vuorojärjestys: se määräytyy kuularadan mukaan. Kuularadalla on neljä rataa vuoron neljää vaihetta varten ja pelaajien marmorikuulia. Peli etenee vaihe vaiheelta ja se pelaaja, jonka kuula on kunkin vaiheen kohdalla alimpana radalla on aktiivinen pelaaja. Kun vaihe on tehty, pelaaja ottaa kuulansa ja laittaa sen jonkun toisen radan ylimmäksi, jolloin toinen kuula vierii alas sen tilalle.

Vaiheita on neljä. Ensin saadaan varusteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pakasta yhden kortin jokaista pelaajaa kohden. Korteissa on nappuloita ja reppuja. Nappulat saadaan yleisvarastosta eli Marseillesta pelaajille käytettäväksi, reppuja tarvitaan myöhemmin. Aktiivinen pelaaja jakaa jokaiselle pelaajalle yhden kortin.

Seuraavassa vaiheessa pelataan nappuloita laudalle. Laudalla on kuusi tyrmää, joihin nappuloita voi pelata ja lisäksi neljä erikoistoimintoa, joista saa ylimääräisiä etuja. Aktiivinen pelaaja saa pelata kolme nappulaa, muut yhden.

Sitten lisätään aarteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pussista kolme aarretta ja laittaa ne haluamiinsa tyrmiin. Aarteita on erivärisiä ja -kokoisia. Jos samaan tyrmään tulee neljä aarretta, on aika ryhtyä jakamaan aarteita, muuten peli jatkuu.

Viimeisenä vaiheena on vielä säätövaihe, jossa aktiivinen pelaaja saa joko pudottaa omaa kuulaansa kuularadalla pari askelta alaspäin tai nostaa jonkun aarretyypin arvoa.

Sulle mulle sulle mulle

Aarteiden jaossa tarvitaan reppuja. Yhteen punaiseen reppuun mahtuu yksi punainen aarre, kahteen reppuun kaksi ja niin edelleen. Jokaisessa tyrmässä se ottaa ensin, jolla on eniten väkeä paikalla, tasapelit ratkaisee saapumisjärjestys: ensin tullut ottaa ensin.

Ensimmäinen saa viedä tyrmästä niin paljon tavaraa kuin reppuihin mahtuu. Aarteet kerätään talteen, reput heitetään pois ja tyrmästä lähtee yksi nappula (ensin saapunut, luonnollisesti). Sen jälkeen on seuraavan vuoro ja niin edelleen, niin kauan kuin tyrmässä vain on jotain vietävää.

Kun kaikki tyrmät on käyty läpi ja aarteet kerätty, pelaajat laskevat pisteitä. Aarteita on viittä eri väriä, joiden arvo vaihtelee yhdestä kolmeen. Aarteista saa nyt pisteitä niiden arvon mukaan. Jos siis odottaa keräävänsä vaikka ison läjän sinisiä aarteita, taitava pelaaja varmistaa edellisellä kierroksella, että sinisten aarteiden arvo on mieluummin kolme kuin yksi, kun pisteenlaskun aika tulee.

Peliä pelataan, kunnes joku saa kasaan 40 pistettä, sen jälkeen peli päättyy ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Monte Criston kuularata. Kuva: Filosofia Games

Tyylikäs peli

Monte Cristo on näyttävä peli. Michael Menzelin kuvittama pelilauta on upea, samoin kuularata on tosi hieno. Aarteiden arvoa merkkaavat isot ja värikkäät muovikristallit. Pelin teema on kuitenkin niin päälleliimattu kuin vain voi olla, joten Monte Cristo -kirjan fanit eivät saa pelistä mitään irti.

Jotakin pelistä kertoo se, että tätä kirjoittaessani BoardGameGeekissä pelillä ei ole yhdeksän ja kymmenen pisteen arvioita. Parhaidenkin arvioiden mukaan Monte Cristo on kahdeksikon peli, siis sellainen “ihan kiva, mutta”. Tällainen intohimon puute on perinteisesti merkki vaisusta pelistä.

Kuularata kerää kiitosta ja onhan se mielenkiintoinen pelimekaniikka. Siinä on selkeästi jotain jujua, koska pelissä auttaa, jos on oikeaan aikaan aktiivisena pelaajana oikeassa vaiheessa, mutta toisaalta tilanteen hallitseminen tuntuu aika työläältä. Pelin ydin on siinä, että saa keräämilleen aarteille kolmosen kertoimen, ykkösen aarteilla peliä ei voiteta. Säätötoiminto on siis ratkaisevan tärkeä, mutta omat nappulat pitää tietysti saada laudalle siten, että aarteita saa kerättyä.

Pelin tyylikäs pelilauta, kortteja ja aarteita. Kuva: Filosofia Games

Toistoa toistoa

Monte Criston pahin puute on, ettei pelissä ole draaman kaarta tai mitään kehitystä. Peli etenee kierros toisensa jälkeen samalla kaavalla, jonka katkaisee vain satunnainen pisteytyskierros. Mitään sen kummempaa loppuhuipennustakaan ei ole, jossain vaiheessa joku vain saa 40 pistettä kokoon ja voittaa. Hyvänä puolena peli ei veny turhan pitkäksi, vaan kestää vain noin 45 minuuttia.

Peliharrastajalle Monte Criston kuularata on sen verran mielenkiintoinen viritys, että peli kannattaa testata kertaalleen. Perhepelinä Monte Cristo ajaa asiansa, mutta parempiakin pelejä löytyy. Tylsästä rakenteestaan huolimatta Monte Cristo tarjoaa sen verran omaperäisiä ideoita, että peliä kannattaa ainakin kokeilla.

Faktat Monte Cristosta

Pituus: 45–60 minuuttia.

Jos tutustut peliin mieluummin videomuodossa, suuntaa täyttä höyryä kohti Tuomo Pekkasen Menolippu: Pohjoismaat -esittelyvideota.

Pelin idea

Menolippu Pohjoismaat toimii samalla perusmekaniikalla kuin muutkin Menolippu-sarjan pelit. Pelaajat pyrkivät rakentamaan kaupunkien välille junareittejä toteuttaakseen kädessä olevia matkalippuja. Rakentamiseen tarvitaan aina reittiä vastaava määrä erivärisiä junakortteja. Rakentaminen ja junakorttien sekä menolippujen nostaminen aiheuttavat hankalia tilanteita — jos kortteja ei kerää, rakentaminen ei onnistu, mutta kortteja hamstraamalla joku toinen voi viedä parhaimmat reitit nenän edestä.

Pohjoismaat on napannut tunnelit ja lautat Menolippu Euroopasta ja ne toimivat lähes samalla tavalla. Suurimmat erot johtuvat jokereista, sillä niitä ei voi enää käyttää normaaleihin reitteihin ylimääräisenä vaununa, vaan pelkästään tunneleihin ja lauttoihin. Tämä tekee normaalien kulkureittien toteuttamisesta hieman vaikeampaa ja vähentää jokereiden arvoa.

Myös yksi selvä poikkeusreitti löytyy. Muurmansk-Lieksa välinen rata on jopa 9 junan mittainen ja tätä megalomaanista reittiä on lähes mahdotonta toteuttaa yhden värin korteilla. Näin pelaaja saa korvata yhden värin neljällä millä tahansa kortilla. Reitti on tästä huolimatta vaikea toteuttaa, toisaalta hurjat 27 pistettä houkuttelevat kokeilemaan.

Menolippu-pelien aatelia

Menolippu Pohjoismaat on jonkun verran aggressiivisempi kuin muut sarjan pelit johtuen kartan muodoista ja ratojen vähyydestä. Kaksinpelissä tuplareiteistä vielä käytetään vain toista, joten vastapelaajan suunnitelmien estäminen on suhteellisen helppoa, jos matkat tuntee päällisin puolin. Tietysti peliä voi pelata myös hillitymmin ja rauhaisammin, mutta estämistä tapahtuu myös tahattomasti peruspeliä enemmän.

Menoliput ovat melko hyvin tasapainossa. Reitit voi jakaa karkeasti kahtia: lyhyisiin, pääosin Suomessa ja laudan eteläpuolella tehtäviin matkoihin, sekä pidempiin, jopa koko kartan halkaiseviin etappeihin. Muutamat täysin pohjoisessa olevat reitit ovat ongelmallisimpia, sillä niiden estäminen on suhteellisen helppoa ja pistemäärät pieniä. Suurin osa menolipuista hyötyy Perämeren ympäristön radoista, joista kamppaillaankin yleensä rajuinten.

Menolippu Pohjoismaat on sarjan paras peli pienemmälle peliporukalle ja tekee suositusta perhepelistä tiukan myös 2-3 pelaajalla. Kortit ja lauta huokuvat jouluista tunnelmaa ja ovat ehtaa Days of Wonder -laatua. En ole Sveitsi-lisäosaa pelannut, mutta ainakin BoardGameGeek arvottaa Pohjoismaat hieman korkeammalle. Ja onhan peli maantieteellisesti suomalaiselle paljon rakkaampi!

Suurin miinus suomalaisesta näkökulmasta on se, että pelin kotimainen painos on loppuunmyyty ja uutta ei ole tulossa. Onneksi englanninkielistä versiota löytyy vielä melko hyvin, joka on ohjeita lukuun ottamatta kieliriippumaton.

Kaikki tahtovat Tukholmaan. Pelaajien värit ovat harvinaisen tyylikkäät. Kuva: Dennis Hu / BGG

Faktat Menolippu: Pohjoismaat -pelistä

Pituus: 45 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat asettavat zombieitaan pelin eri toimintopaikkoihin. Yhteen paikkaan mahtuu vain yksi zombie. Keskeisessä osassa on hautausmaata esittävä pieni pelilauta, jonne asetetut zombiet luovat laudan ruutuihin kaivuupotentiaalia. Kierroksen päättyessä kussakin ruudussa oleva tavara, joka voi olla ruumiinosa, aarre tai erityinen työkalu, menee sille pelaajalle, jonka zombiet tuottivat kyseiseen ruutuun eniten kaivuupotentiaalia.

Muita paikkoja joihin zombiensa voi pelata ovat toisten pelaajien laboratoriot ja aarrekammiot, joista voi varastella aarteita ja ruumiinosia, sekä mausoleumi, jonne menemällä voi haastaa vastustajan zombien kaksintaisteluun. Lisäksi pelissä on aloituspelaajalaatta, jonka päälle menemällä saa valita seuraavan kierroksen aloittajan, ja samalla saa muita pieniä etuja. Perus europelimeininkiä siis.

Zombiet pelataan peliin ylösalaisin niin, että zombien vahvuus ei paljastu muille pelaajille. Pelissä on kuitenkin muutamia keinoja selvittää muiden pelaamien zombien vahvuuksia.

Pelin lopussa eniten tavaraa kerännyt pelaaja voittaa. Pelissä on myös hauska toinen voittoehto, jonka toteutuessa pisteitä ei tarvitse laskea ollenkaan.

Hyödyntämätöntä potentiaalia

Zombieiden asettelu eri toimintopaikkoihin ja ruumiinosien keräily on ihan mielenkiintoista puuhaa, ja pelaaminen on sujuvaa. Valitettavasti zombieiden rakentelu on hieman tympeämpää kuin mitä se tällä määrällä pelikomponentteja voisi olla. Sillä, mistä osista zombiensa kasaa, on pelin kannalta melko pieni ja ennalta arvaamaton vaikutus. Pelaaja saa sitä isomman zombien, mitä suurempi summa hänen ruumiinosalaatoissa olevista pisteistä kertyy, ja pienistä osista koottu zombie on taistelussa hieman kestävämpi. Osassa laatoista on taisteluefekti, jolla voi olla vaikutusta taistelujen lopputulokseen. Tylsää on kuitenkin se, että käytännössä pelaajien kannattaa haalia samanlaisia ruumiinosalaattoja riippumatta pelitilanteesta ja siitä, minkälaista zombieta he tarvitsisivat.

Taistelun yksi hyöty on siinä, että myös taisteluun haastettu zombie siirtyy yleensä mausoleumiin, vapauttaen siten paikan jossa seisoi. Hyökännyt pelaaja pääsee silti harvoin laittamaan omaa zombietaan kyseiseen paikkaan. Taistelussa zombiet keräävät myös pysyvää vauriota ja lopulta tuhoutuvat. Pelaajille jää hieman epämiellyttävältä tuntuva mahdollisuus kiusata voitolla olevaa pelaajaa hyökkäämällä porukalla hänen zombieidensa kimppuun.

Pelaajia kuormitetaan pelin alkuasetelman järjestelyssä turhanpäiväiseltä tuntuvalla ruumiinosalaattojen etsimisellä, kun heidän pitää koota ennalta määrätyt aloitus-zombiensa oman värisistä laatoista. Nämä laatat voivat tulla pelissä esiin vain, jos aloituszombiet sattuvat taistelemaan. Valmisteluun käytettävän ajan lisäksi tämä ominaisuus lähes tuplaa peliin kuuluvien komponenttien määrän.

Pelin säännöt on kirjoitettu hieman sekavasti ja laveasti, ja joitakin asioita saa etsiä sääntöläpyskän eri puolilta turhan pitkään. Peliä saattaa päätyä pelaamaan väärillä säännöillä, jos jokin yksittäinen sana jää huomaamatta sääntöteksteistä.

Ihan freesi europeli

Koska zombieiden kasaamiseen tarvitaan ruumiinosia, joiden keräämiseen taas tarvitaan zombieita, on vaarana että pelin alussa paljon ruumiinosia kerännyt pelaaja kasvattaa etumatkaansa koko loppupelin ajan. Tämä efekti ei ole ihan ylitsepääsemätön, koska peli etenee nopeasti ja varmasti kohti loppua, jossa jännitetään ratkeaako peli pistevoittoon vai saako joku pelaajista kerättyä kaikki kolme “muinaisen mestarin” ruumiinosaa. Vaikka tämä yllätysvoiton mahdollisuus tekee pelin lopputuloksesta satunnaisemman, itse pelikokemukselle se tekee hyvää, koska kukaan pelaajista ei putoa pelistä täysin pois, ja voitolla olevien on käytettävä zombieitaan myös muuhun kuin aarteiden keräämiseen.

Mainitut puutteet eivät tee Grave Businessista kuitenkaan huonoa peliä. Zombieiden asettelu hautausmaan eri ruutuihin on itsessään niin vahva mekaniikka, että pelin pieniä outouksia sietää sen turvin. Minion Gamesilla on selvästi näkemystä siitä, miten tehdään hauska peli, joka vaivaa aivosoluja ilman turhaa hampaiden kiristelyä. Pelissä on aloittelevaa tai keskivertoa kasuaalipelaajaa miellyttävässä suhteessa etenemisen tunnetta tuottavaa keräilyä, pientä bluffaamista ja päättelyä. Myös vastapelaajien luonteiden tuntemuksesta voi olla hyötyä varastelun ja taistelun seuraamusten arvioimisessa.

Teema on hauska, kuvitus hienoa (hyvällä tavalla jopa hieman etovaa) ja pelaajahahmoilla on omaperäistä luonnetta. Joistakin erikoisista suunnitteluratkaisuista huolimatta Grave Business on solidi seurapeli vaikkapa sinne pukin konttiin.

Faktat Grave Businessista

Pituus: 30–55 min.

Pelin idea

Pelin alussa pelaajat saavat 9 käsikorttia, joilla on tarkoitus liikuttaa omaa autoa, lisätä sen nopeutta ja vaikeuttaa muiden peliä. Käsikortit vaihtelevat suorista teistä mutkiin, osassa voi olla myös esteitä. Samoilla korteilla rakennetaan myös pelattava rata. Lisäksi pelaajat saavat kaksi nitroa, joilla nopeutta voi nostaa hetkellisesti.

Ensin pelaajat, aloittaen johdossa olevasta pelaajasta, lisäävät tai vähentävät autonsa nopeutta. Tämän jälkeen nopeimmin kulkeva pelaaja aloittaa ja liikuttaa noppa-autoaan sen nopeuden verran. Pelaajan liikkuessa hänen on lisäksi poistettava kortteja, kun hän siirtyy uudelle tiekortille tai vaihtaa kaistaa. Siirtyessään uudelle tiekortille pelaaja poistaa kyseistä tiekorttia vastaava käsikortin tai kolme mitä tahansa käsikorttia, kaistaa vaihtaessaan hän poistaa yhden käsikortin. Pelaaja voi myös vaikeuttaa muiden peliä korvaamalla radalla olevan tyhjän tiekortin omalla estekortilla.

Kaikkien liikuttua pelaajat saavat sijoituksesta riippuen tietyn määrän kortteja. Kortteja saa olla kädessä maksimissaan 9, mutta jos auto vaurioituu, korttien määrä sekä auton maksiminopeus laskevat yhdellä per osuma. Auto vaurioituu törmäyksistä ja siirryttäessä uudelle tiekortille ilman kortin poistoa. Vaurioita voi onneksi korjata varikolla ja se kannattaa — muuten matkasta voi tulla melko tuskaista.

Hyviä ideoita…

Nitro Dice on monella tapaa mielenkiintoinen peli. Rata tehdään samoilla käsikorteilla joilla peliä pelataan, joten radan voi muokata helposti mieleisekseen. Oman korttikäden hallinta on pelissä avainasemassa, sillä kaukana kärjessä ajaminen voi kostautua, jos sopivat kortit loppuvat kesken ja autoa joutuu vaurioittamaan. Ensimmäisenä ajava saa lisäksi vähiten kortteja, joten yleensä on parempi pysyä joukon mukana imua hyödyntäen.

Kuvitus on sarjakuvamainen ja tyylikäs, vaikka naishahmoille olisi voitu antaa enemmänkin vaatetta. Peli on suhteellisen yksinkertainen, opettamista mutkistavat vain lukuisat ajotavat. Autoilla voi kaistanvaihtojen lisäksi tehdä sivuluisuja, kulkea imussa ja kiilata, jopa törmäysten vahingot vaihtelevat törmäyssuunnan mukaan. Onneksi teema helpottaa mekaniikkojen opettamista.

…mutta hidasta kaahailua

Vaikka sääntöjen opettaminen teeman kautta toimii, teema ei muuten oikein sovi peliin. Pelaaminen on auttamattoman hidasta ja kuivaa, sillä pelaajien on kyettävä katsomaan pitkälle tulevaisuuteen ja hallittava käsikorttejaan oikein. Huomioon on otettava lukuisat kortinpoistot ja samoja kortteja tulisi myös hyödyntää esteiden asettamiseen. Analyysihalvauksen vaara on siis ilmeinen. Peliä voi toki pelata kevyempänä korttiläiskintänä, mutta samalla pelistä katoaa maku.

Nopeasti pelaaminen ei ole muutenkaan kovin helppoa. Estekortteja on vaikea hahmottaa nopeasti muista korteista ja nopeuden kasvaessa pelaajat ylittävät yhä enemmän tiekortteja, jolloin käsikortteja poistetaan jatkuvasti. Lisäksi muiden pelaajien osallisuus tekee pelistä sen verran ennalta-arvaamattoman, että etukäteissuunnittelu on suhteellisen vaikeaa. Hitaus harmittaa, sillä mielenkiintoisimmat tilanteet koettaisiin luultavasti juuri 5–6 pelaajan peleissä. Nyt jo nelinpeli tuntuu pelaajamäärän ylärajan hipomiselta.

Nitro Dicessa on monia hienoja ideoita ja se voi sopia niille, jotka etsivät erilaista kilpa-ajopeliä ja joita pelin kesto tai abstraktimainen luonne ei haittaa. Nopeampaa kaahailua kaipaavien kannattaa kääntyä toisaalle.

Faktat Nitro Dicestä

Pituus: 60 minuuttia, joskus jopa ylikin.

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on kolme sammakkoa, jotka on siis tarkoitus kuljettaa pelilaudan toiselle laidalle. Kunkin pelaajan pelivuoro koostuu kolmesta vaiheesta. Ensin siirretään yhtä lumpeenlehteä, joka on sammakon ulottuvilla. Tämän jälkeen siirretään yhtä sammakkoa liikekortin määräämällä tavalla ja lopuksi käännetään uusi liikekortti pelaajan korttipakasta.

Lumpeenlehteä saa siirtää minkä tahansa oman sammakkonsa vierestä minne tahansa lammella. Koska liikekortti, jonka mukaan sammakkoa seuraavaksi siirretään, on jo näkyvillä, on näin mahdollista suunnitella sopivia reittejä sammakoille. Liikekortit voivat määrätä sammakon liikkumaan esimerkiksi vain vinottain tai yhden ainoan lehden verran mihin tahansa suuntaan. Yleensä sammakot saavat liikkua niin pitkälle kuin voivat, joten yhden lehden kortti on ikävä rajoitus. Pelaaja voi myös joutua luopumaan vuorostaan, jos liikekortti osoittaa, että sammakot ovat pysähtyneet välipalalle.

Jos sammakko saa liikekortin mukaan liikkua päin vastustajan sammakkoa, liikkuva sammakko voi tehdä taklauksen. Tällöin taklattava sammakko otetaan pelilaudalta, ja sitä heitätään kuin noppaa. Heitetyn sammakon asento määrää taklauksen tuloksen. Useimmiten taklattava tuntuu häviävän, ja joutuu antamaan taklaajalle tietä.

Keltainen sammakko vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Kokemuksia

Testiryhmäämme peli upposi kuin häkä. Pienimmille peli oli ehkä kestoltaan ja verkkaiselta tahdiltaan pidemmän päälle hiukan tylsähkö, mutta lähempänä suositusikärajaa olevat pelaajat pitivät siitä kovin. Kumiset sammakotkin ovat söpöjä ja erittäin kestäviä, joskin ne pyrkivät syöpymään kiinni pelin laatikon muoviseen sisukseen, ja ovat muutaman viikon jälkeen vähän haastavia irrottaa.

Aikuisetkin jaksoivat pelata peliä, sillä siinä menestyminen vaatii hieman ajattelutyötä, ainakin keskiverto lastenpeliä enemmän. Kaiken kaikkiaan kelpo tuotos, joka onkin voittanut Ruotsissa vuoden perhepelin palkinnon 2010. BoardGameGeek ei tosin arvosta peliä korkealle, mutta minusta pelissä on monia pelimekaniikkaan liittyviä oivalluksia, esimerkiksi käden hallinta, jotka toimivat hyvänä johdatuksena myös vaikeampiin peleihin.

Sammakot ovat tyylikkään näköisiä, mutta värit voisivat erota paremmin toisistaan. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ponderista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Offboard on kuin Abalone: kummallakin pelaajalla on kuulia laudalla ja tarkoituksena on työntää vastapuolen kuulia pois laudalta. Kuulat liikkuvat jonoissa ja pystyvät työntämään vastapuolen kuulia, mikäli niitä on vähemmän kuin omia. Kaksi kuulaa työntää yhtä, kolme kahta ja niin edelleen.

Abalonessa laskettiin vain poistyönnettyjen kuulien lukumäärää. Nyt laatukin ratkaisee. Laudan ulkopuoliset alueet on jaettu vyöhykkeiksi, joilla on pistearvo yhdestä kolmeen. Kuudella pisteellä voittaa, joten voittoon riittää parhaassa tapauksessa vain kahden kuulan poistaminen laudalta.

Matkassa on kuitenkin pieni mutka: kultakin vyöhykkeeltä saa pisteet vain kerran. Kun vyöhykkeelle työnnetään seuraava kuula, siitä ei saa enää pisteitä. Poistetun kuulan omistaja voi päättää, luopuuko kuulasta vai käyttääkö seuraavan vuoronsa palauttaakseen kuulan haluamaansa paikkaan laudalla.

Dynaaminen peli

Abalonen vikana oli staattisuus ja puolustusasemien rakentamisen ja ylläpitämisen helppous, joka johti kokeneiden pelaajien kesken helposti tylsiin peleihin. Offboard paikkaa tätä.

Ensinnäkin pelin alkuasetelmassa pelaajien kuulat on jaettu kahteen ryhmään, toisin kuin Abalonessa, jossa kuulat ovat yhtenä rykelmänä (tosin Abalonea pelataan nykyään yleensä Offboardin kaltaisella alkuasetelmalla).

Toisekseen siinä missä Abalonessa kolme kuulaa voi työntää kahta, mutta kolmea kuulaa ei voi työntää, Offboardissa rajaa ei ole. Mikä tahansa määrä kuulia liikkuu, jos suurempi määrä työntää. Täysin kestävää puolustusasemaa on siis mahdoton rakentaa.

Pistevyöhykkeet myös ajavat peliä. Kun yksi alue on täynnä, täytyy peliä ohjata toiseen suuntaan. Kolmen pisteen alueet varsinkin vaativat tiukkaa hallintaa.

Kuulien Abalonea dynaamisempi alkuasetelma. Kuva: Tactic

Abalone vai Offboard?

Valinta näiden kahden pelin välillä on yllättävän vaikea. Offboard tietysti uudempana ja Abalonen puutteita korjaavana tuntuisi ilmeiseltä valinnalta, toisaalta Abalone on jotenkin puhtaampi ja elegantimpi peli ja uudella alkuasetelmalla oikein toimiva peli sekin. Abalonen mustavalkoinen tyylikkyys voittaa minun silmissäni Offboardin sinisen pelilaudan ja punaiset ja keltaiset kuulat.

Molemmat ovat ihan kelpo pelejä, mutta käytännössä valitsisin kuitenkin Gipf-pelit ennemmin kuin kummankaan Abalonen.

Faktat Offboardista

Pituus: 15–30 minuuttia

Pelin idea

Pelaajat aloittavat yhdellä laatalla: tukikohta perustetaan vuoren juurelle. Siitä lähdetään rakentamaan tunneleita vuoreen ja teitä vuoren ulkopuolelle. Vuoron aikana pelataan laatta ja heitetään noppaa ja siirretään voutia. Hyvin yksinkertaista. Voudin siirtäminen sekä tuottaa rakentamista auttavia resursseja että määrää seuraavalla vuorolla rakennettavan laatan.

Laatoista muodostuu tieverkostoa vuoren ulkopuolelle. Kun tien jatkoksi pelaa kylän, tienaa maanviljelyspistekortin. Mikäli kylä on joella, saa mahdollisuuden tienata kultaa. Jos kylä on pellolla, saa mahdollisuuden tienata ohraa. Tornin pelaaminen tuottaa sotimispistekortin. Mikä tahansa laatta metsässä tuottaa metsäsavottapistekortin, mikä tahansa laatta laudan ulkoreunalla tuottaa rajavartiopistekortin. Jos tieverkosta tekee renkaan, saa eläintenkasvatuspistekortin.

Vuoren sisällä pajan pelaaminen tuottaa metallityöpistekortin ja mahdollisuuden tienata metallia. Vuori on jaettu kuuteen sektoriin ja ensimmäinen jokaiselle sektorille pelattu laatta tuottaa pistekortin kaivostoiminnan laajentamisesta.

Tuotanto liittyy voutiin. Vouti kiertää pelilaudan reunaa ja mikäli vouti astuu ruutuun, jossa on pelaajan pistekilpi, pelaaja saa yhden resurssilätkän. Resursseilla voi ostaa vuoron alussa laattoja: ohralla voi ostaa vuorilaatan, metallilla maastolaatan ja kullalla kumman tahansa. Resurssit pelastavat, jos jumiutuminen uhkaa ja nopanheitto antaa ihan vääränlaisia laattoja.

Kuninkaanvaalit

Loppupisteytys on monivaiheinen ja perustuu pelin aikana kerättyihin pistekortteihin. Niiden arvot vaihtelevat hieman, joten aina on pientä epävarmuutta siitä, kuinka monta pistettä kullakin pelaajalla on. Sotavoima on suoraan voittopisteitä, mutta muut kategoriat tuottavat pisteitä vain sille pelaajalle, jolla on kategoriassa eniten pisteitä.

Näin lasketaan pisteet. Kun pisteet on laskettu, vähiten pisteitä saanut pelaaja putoaa pelistä. Jos tällä pelaajalla oli enemmistö jossain lajissa, katsotaan, kenelle enemmistö ja lajin pisteet siirtyvät. Uuden pisteenlaskun jälkeen vähiten pisteitä kerännyt putoaa pois ja enemmistöt katsotaan uudestaan ja jäljelle jääneistä kahdesta pelaajasta enemmän pisteitä kerännyt on vuoren kuningas.

Menestys vaatii siis hivenen tuuria, mutta myös monipuolista pisteiden keruuta. Tässä pelissä tasapainoisuus ei kuitenkaan auta, vaan siitä seuraa todennäköisesti nolo tappio, kun on vähän kaikkea, eikä mistään enemmistöä.

Vouti, laattoja ja nappuloita. Kuva: Mikko Saari

Tuuria ja turhautumista

Kings of Mithril on tuuripeli. Pelkkä nopparalli se ei ole, vaan peliä voi pelata paremmin tai huonommin, mutta paljon on noppien armoilla. Vouti määrää paitsi resurssintuotannon, myös seuraavat laatat. Hyvä pelaaja pitää huolen, että kaikenlaiset palat sopivat valtakunnan jatkoksi, muuten voi tulla turhauttavia tilanteita, joissa vuoro toisensa jälkeen tulee huonoja paloja.

Toistaiseksi noppien armoilla oleminen on kuitenkin ollut ihan hauskaa. Vuoro toisensa jälkeen saa mutkia, mutta sellaista se on. Vuoroja riittää kuitenkin sen verran paljon, että tuuri ehtii vähän tasottua ja kunhan ei pelaa itseään ihan umpikujaan, hyvällä tuurilla nousee heikommastakin asemasta voittoon. Resursseja tässä pelissä saa vähän ja niitä kannattaa vähän säästellä, niin pystyy pelastamaan itsensä hankalasta paikasta.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta on vähänlaisesti. Jos pelaajat aloittavat eri puolilta lautaa, valtakunnat eivät juuri kohtaa. Lähinnä vuoren sisällä tulee tungosta, jos kaikki pelaajat rakentavat kaivostunneleita ahkerasti. Nelinpeliä en ole kokeillut, siinä tungosta ja blokkailua on varmasti enemmän. Kaksin- ja kolminpelissä vuorovaikutusta ei ollut käytännössä lainkaan.

Yhteenveto

Kings of Mithril on kevyt peli, joka yllätti minut hauskuudellaan. Tavallaan tuntuu, että peli on hölmö noppapeli, mutta jokin siinä viehättää. Ulkoasultaan peli on aika hauskan näköinen (ja tunnistettavaa Mindwarrior-tyyliä) ja plussaa tulee johdonmukaisuudesta, kun kolmiolaattapelissä heitellään nelisivuisia pyramidinoppia. Nopea peliaika ainakin pelasti paljon.

Kings of Mithril on selkeästi enemmän perhepeli kuin peliharrastajapeli. Jos kaipaa pelaajien välistä vuorovaikutusta, pelin voi jättää väliin surutta, samoin tuurin määrä on joillekin varmasti liikaa. Alle tunnin perhepelien sarjassa Kings of Mithril on aivan pätevä ehdokas.

Faktat Kings of Mithrilistä

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyynyä, jotka on tarkoitus saada lingottua sänkyyn. Kun tyynyn saa laskeutumaan sänkyyn, pelaaja laittaa pystyssä seisovan pahvihahmon sängyntolpan päälle. Jos pahvihahmo sattuu putoamaan sängyntolpasta, pelaaja joutuu ottamaan sen ja yhden tyynyn takaisin. Pelissä voi siis edistää omaa peliään tai yrittää jahdata toisten pahvihahmoja.

Tyynysota on säännöiltään erittäin yksinkertainen peli, jota pääsee pelaamaan nopeasti. Pelikin on melko nopeasti ohi, sillä tyynyjen linkoaminen on vauhdikasta puuhaa ja melko helppoa. Sänkyyn saa neljä tyynyä varsin helposti sijoittamalla katapultin lähelle sänkyä. Säännöt eivät sano etäisyydestä mitään, sitä säätämällä voi lisätä peliin hieman vaikeusastetta tarvittaessa.

Helppoa hupia

Pelin idea on sopivan pöhkö ja tyynyt ja katapultit ovat hauskoja. Hieman tylsää on se, että tyynyjen linkoaminen sänkyyn on paljon helpompaa kuin toisten pelaajien nappuloiden pudottaminen, joten pelaaja, joka keskittyy tykittämään tyynyjä sänkyyn voittaa pelin helposti. Toisaalta — ainakin peli on nopeasti ohi.

Kun yksi erä kestää helposti alle vartin, peli on helppo kaivaa esiin ja ryhtyä pelaamaan. Tyynysota vetoaa lapsiin ja herättää aikuisissakin myönteistä huomiota. Peli sopii hyvin aikuisten ja lasten välisiin otteluihin ja toimii myös kaksinpelinä.

Nalle valmiina linkoamaan tyynyn. Kuva: Mikko Saari

Faktat Tyynysodasta

Pituus: 10–15 minuuttia.

Nyt Australia-aihe haiskahtaa hieman Ubongon menestyksellä ratsastamiselta. No, se on Kosmokselle ja Competolle Ubongon julkaisijoina sallittua ja Uluru varmasti miellyttää Ubongon faneja.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on samanlainen pelilauta, joka kuvaa Uluru-vuorta. Lisäksi on kahdeksan eriväristä unilintua. Erilliselle pelilaudalle laitetaan kortteja, jotka kertovat, miten linnut haluavat asettua.

Tarjolla voisi olla vaikka tällaiset säännöt: keltainen haluaa punaisen. Viereen, punainen ei saa olla sinistä vastapäätä, sinisen on oltava pelilaudan lyhyellä sivulla, vihreä haluaa olla valkoisen kanssa samassa nurkassa, valkoinen haluaa samaa kuin punainen ja musta ei missään nimessä halua samaa kuin keltainen. Oranssi tyytyy mihin tahansa ja pinkki haluaa olla itsensä vieressä.

Siitä sitten vain setvimään. Aikaa on luonnollisti vähän. Joskus tehtävä on helppo, jos monille linnuille kelpaa mikä tahansa, toisinaan täydellinen ratkaisu on mahdoton. Pelaajat saavat virhepisteitä väärin pelatuista linnuista. Peli kestää kuusi kierrosta, jonka jälkeen vähiten sakkoja kerännyt voittaa. Tyystin ilman virhepisteitä on vaikeaa tai jopa mahdotonta jäädä.

Pelilaudalle on pelattu kortit, jotka näyttävät miten lintuja kuvaavat nappulat on pelattava omalle laudalle. Kuva: Kosmos

Vaikeusastetta moneen lähtöön

Haastetta siis riittää ja jos peli tuntuu liian helpolta, jokaiselle linnulle voi halutessaan antaa kaksi sääntöä toteutettavaksi. Tehtäväkortit on jaettu vaikeusasteen mukaan, joten pelistä saa halutessaan myös helpomman. Lisäksi on mahdollista käyttää osalle pelaajista vaikeampia tehtäviä kuin toisille, jolloin peliä saa tasoitettua.

Uluru on veikeä peli, josta saa aivoilleen sopivasti haastetta. Unilintuteema on toimiva, ainakin kuvitus on viehättävää ja otan itse ainakin mieluummin unilinnut kuin nirson pöytäseurueen. Korttien kuvitus voisi olla selkeämpää, nyt pelissä on selvä oppimiskynnys ennen kuin kortit tulevat tutuiksi. Nopeuteen perustuvassa pelissä toivoisi olevan selkeämmät kortit, nyt alussa aikaa menee korttien tunnistamiseen ja sittenkin osa symboleista on vaikeaselkoisia. Kokemuksen myötä korttien tulkitseminen helpottaa, mutta harmia on aina, kun pelissä on mukana uusi pelaaja. Harmia korostaa se, miten peli muuten on miellyttävän yksinkertainen ja helppo opettaa.

Pöytäseurueteema on muuten suunnittelijan alkuperäinen teema ja kumpuaa tanskalaisen suunnittelijan kokemuksista lasten kanssa. Suunnittelija syö usein naapurin perheen kanssa, jolloin pöydässä on kahdeksan ja pelilaudan malli perustuu itse asiassa Luchaun ruokapöytään! Lue lisää pelin taustasta Designer diary -artikkelista BoardGameGeekistä.

Unilinnut Ulurun ympärillä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ulurusta

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Paketista löytyy ohjeet viiteen minipeliin. Perusidea tulee parhaiten tutuksi Liekehtivä torni -pelissä, jossa jokainen saa yhden kortin ja keskelle pöytää tulee pakka kuvapuoli ylöspäin. Kun tunnistaa yhteisen kuvan omasta ja pakan päällimmäisestä kortista, pitää sanoa kuvan nimi ääneen ja ottaa kortti itselle. Esiin tulee seuraava kortti ja peli jatkuu, kunnes pakka on jaettu pelaajille. Vuoroja ei ole, vaan nopeat vievät kortit hitaiden nenän edestä.

Kaivossa omia kortteja pelataan  keskuspakan päälle. Kuumassa perunassa jokaisella on kädessä kortti, joka annetaan toiselle pelaajalle löytämällä yhteinen ikoni. Koko korttinippu annetaan kerralla ja kortit jäävät yhdelle pelaajalle, joka joutuu ottamaan ne. Kaikki kerätään!-pelissä pöydälle avataan pelaajien määrän verran kortteja ja keskuskortti, johon muita verrataan. Löytämällä yhteiset kuvat saa poimia kortit itselleen. Myrkkylahjassa annetaan kortteja pakasta muille pelaajille.

Yksi minipeli kestää muutaman minuutin ja on sellaisenaan kelpo peli. Jos haluaa pelata pidemmän putken, säännöissä on myös pisteenlaskuohjeet, joilla kierrokset voi pisteyttää ja laskea kokonaistulosta.

Kaksi korttia — löydätkö yhteisen symbolin? Kuva: Mikko Saari

Hauskaa kuviontunnistusta

Dobble on oivallinen kuviontunnistuspeli, yksi genren parhaita. Vaikka sitä voi olla joskus vaikea uskoa, korteissa on aina joku yhdistävä ikoni. Koskaan ei siis tarvitse etsiä turhaan. Liekehtivä torni on hauska tapa pelata, mutta kaikki minipelit toimivat — tosin taitava pelaaja saattaa hivenen turhautua Myrkkylahjan parissa, kun kortteja joutuu ottamaan rankaisuna vastaan kaikilta muilta pelaajilta… Yksi minipeli on mukava erä, mutta jos innostuu pidempään peliin, turnauspisteenlasku on hyvä lisä.

Hahmontunnistus ja nopeuspelit eivät sovi kaikkien makuun, mutta Dobblea kannattaa silti kokeilla. Peli on yllättävänkin koukuttava. Genren ystäville peli on pakkohankinta. Pelistä löytyy elektroninen versio App Storesta. Se on tasoltaan hivenen vaatimaton, mutta on halpa (79 senttiä) ja soveltuu idean testaamiseen yksin tai yhden kaverin kanssa.

Pelin kortteja — erilaisia symboleja on paljon! Kuva: Mikko Saari

Faktat Dobblesta

Pituus: yksi minipeli 5–10 minuuttia.

Pelin idea

Pelin mukana tulee kaksi korttipakkaa, toisessa adjektiiveja, toisessa substantiiveja. Pakoista nostetaan kortit, jotka muodostavat sanan, esimerkiksi ”hauska kotieläin”. Tämän jälkeen pelaajat kirjoittavat kuvailua eniten muistuttavan vastauksen. Pelaajat, joilla on samat vastaukset saavat pisteen.

Ennen uutta sanaa heitetään noppaa, joka osoittaa kierroksen vastausmuodon. Vastaukset yleensä kirjoitetaan tai piirretään. Joskus nopan heittäjä saa valita toisen pelaajan, jonka kanssa pelaa kierroksen. 8 pistettä ensimmäisenä kerännyt voittaa.

Kuva: WSOY

“Kuvitteellinen rakennus?”

Pelaaminen on leppoisaa ja kierrokset kuluvat ripeästi. Vastausta kirjoittaessa on otettava huomioon kanssapelaajat ja heidän ajatuksensa, joten muiden pelaajien tunteminen tuottaa tulosta. 71 kortin pakat on viimeistään neljän pelin jälkeen plärätty läpi, joten sanat toistuvat nopeasti. Tietysti adjektiivi-substantiivi -parit vaihtuvat joka kerta, mutta suurempi korttimäärä ei olisi pahitteeksi.

Pelaajille annettavat vastaustaulut ja pistelauta ovat mukavana värikkäitä ja pyyhittäviä ja ne toimivat tussien kanssa hyvin. Onkin harmi, että tauluja sekä tusseja ei ole suunniteltu lasten kovaa käyttöä ajatellen. Taulut ovat melko ohutta pahvia ja tussien korkit tiukkoja sulkea ja avata. Tämä aiheutti sen, että jo ensimmäisen pelisession aikana yksi tauluista hieman murtui ja tussi tuhoutui kirjoituskelvottomaksi.

Pelin ikäsuositus 8+ on melko sopiva, sillä peliä voi käytännössä pelata heti, kun lapsi kykenee kirjoittamaan. Pelin idea ja säännöt on helppo opettaa, ainoastaan jotkut pelin adjektiiveista ja substantiiveista olivat 8-vuotiaalle testaajalle vielä hankalia hahmottaa. (esimerkiksi ”epämääräinen kuuluisuus” tai ”eksoottinen perheenjäsen”). Koska kaikki adjektiivit ja substantiivit eivät sovi yhtä hyvin yhteen, omituisia sanoja tulee välillä vastaan. Peli toimiikin luultavasti parhaiten 9-vuotiaiden ja sitä vanhempien kanssa.

Ajatusten lukua perheen kesken

Telepaatti on miellyttävä ja hauska koko perheen peli, johon kaikki voivat osallistua. Kirjoittaminen ja piirtäminen on mukavaa niin lapsista kuin aikuisistakin, kunhan pelisessiot eivät veny pitkiksi. Se voi tulla ongelmaksi, jos pelaajat eivät tunne toisiaan ja yhteisiä vastauksia ei löydy. Ongelma on helppo korjata laskemalla tavoitepistemäärää.

Pelkästään aikuisten välisessä illanvietossa Telepaatti viihdyttää, jos pelaajat ovat parisuhdevisailuhenkisiä ja etsivät nopeaa ja kevyttä hupia. Toisaalta aikuisille on tarjolla monia muita seurapelejä, jotka tarjoavat hieman moniulotteisempia haasteita.

Faktat Telepaatista

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Roope-setä Liikemiespeli on pohjimmiltaan Monopoli-kopio, jossa kierretään pelilautaa, ostetaan osakkeita, tienataan rahaa, varotaan toisten omistamia ruutuja ja luetaan tapahtumakortteja. Pelikellona toimivat laudan keskelle kasatut kultarahat, joita pelin aikana kerätään. Kun viimeinen kultaraha siirtyy laudalta pelaajan kassaan, peli on loppu ja pelaaja, jolla on eniten rahaa, osakkeita ja kultarahoja voittaa pelin.

Pelilaudalla on erilaisia omistettavia kohteita: margariinitehdas, Ankka-Air, Pelle Pelottoman työpaja, Uutis-Ankka ja niin edelleen. Jokaisesta on tarjolla viisi osaketta. Kun ruutuun osuu, joutuu maksamaan osakkeenomistajille, jos näillä on enemmän osakkeita kohteesta kuin itsellä on. Sen jälkeen saa ostaa osakkeen.

Jokainen osake tarjoaa jonkun edun pelin aikana: esimerkiksi Ankka-Air notkistaa liikkumista, Miljardööriklubilla voi ryöstää rahaa muilta pelaajilta ja Uutis-Ankalla voi nostaa kaksi tapahtumakorttia ja valita paremman. Osakkeiden edut ovat kertakäyttöisiä, mutta jos omistaa kohteesta enemmistön eli kolme osaketta, etua saa käyttää vapaasti vaikka joka vuoro.

Pelilaudalla on myös muita ruutuja: rahantuottoruutuja, perintäruutuja joissa pääsee rokottamaan muita pelaajia ja luonnollisesti tapahtumakorttiruutuja, joissa pääsee nostamaan tapahtumakortteja. Ne taas siirtävät rahaa ja osakkeita pelaajilta toiselle, tuovat rahaa ja vievät rahaa. Kaikki on mahdollista…

Kaoottista kiusantekoa

Roope-setä on hyvin kaoottinen peli, jossa tilanteet muuttuvat nopeasti. Pelaajalla voi mennä hyvin, kunnes hän nostaa tapahtumakortin, joka määrää maksamaan 30 000 pankkiin, joka johtaa osakkeiden myymiseen ja kas, kohta pelaaja onkin aivan vailla osakkeita. Toisaalta hankkimalla runsaasti osakkeita pääsee vahvaan asemaan, josta pystyy pitämään kiinni. Pelissä on vahva rikkaat rikastuu -ilmiö ja krooniseen rahapulaan ajautuminen on helppoa.

Jotain onnea tuo se, että kultarahoista ei joudu koskaan eroon jos ei itse halua, mutta lohtu on laiha, kun rahaa ei ole ja se mitä tulee, menee välittömästi toisten pelaajien osakkeiden korvauksiin ja sattumaruutuihin. Jos jonkun osakkeen onnistuukin ostamaan, sen menettää heti, kun seuraavan kerran joutuu maksamaan jotain ja käteistä ei ole.

Tämä tietysti sopii pelin teemaan — toiset ovat Roope-setiä, toiset Aku Ankkoja — mutta ei se välttämättä niiden köyhien kannalta hauskaa ole. Pelissä on myös melko armotonta toisen pelaajan lyömistä, kiitos perintäruutujen, Miljardööriklubin ja muiden, joilla pääsee rahastamaan muita pelaajia mielivaltaisesti. Jos tätä pelaa perheen kesken, luvassa on tappelua.

Kuva: Tactic

Hyvää ja huonoa

Roope-setä on ristiriitainen peli. Toisaalta pelin kuvitus ja tapahtumakorttien hauskat tekstit viehättävät varmasti Ankka-fania, toisaalta peli-idea perustuu tylsästi Monopoliin ja on yksinkertaisesti aikansa elänyt. Rikkaat rikastuu -ilmiö ja pelin vahva negatiivisuus tappavat mielenkiintoa. Pelaaminen on tylsää, kun rahaa kertyy tipottain ja nekin vähät viedään pikavauhtia pois. Perhepeliksi Roope-setä onkin hätkähdyttävän negatiivinen, eiköhän tällä useampi lapsi mielensä pahoita.

Jos on Ankka-fani, joka ei välitä siitä, että rahat viedään ja mitä tahansa voi tapahtua, Roope-sedästä saa varmasti revittyä iloa irti. Ehkä jopa ennemmin aikuisten kuin koko perheen kesken. Omaan makuuni peli oli aivan liian kaoottinen ja negatiivinen melko pitkään kestoonsa nähden.

Faktat Roope-setä Liikemiespelistä

Pituus: 60–90 minuuttia.

Pelin idea

Idea on sama kuin aikaisemmissa Ubongo-peleissä: kello käy ja pelilautaan merkitty alue pitäisi peittää palikoilla. Nyt palikat pitää saada siististi kahteen kerrokseen. Käytössä on kolme tai neljä erikoisenmuotoista vänkyrää, jotka saa helposti sopimaan melkein: jäljelle jää tavallisesti tila, johon sopisi nätisti joku sellainen pala, mitä ei missään nimessä ole tehtävässä käytössä.

Nopeimmat palkitaan. Pelissä on sama toimiva pisteenlasku kuin Ubongo Extremessä: nopein saa kolme pistettä ja satunnaiset pisteet (1–4 pistettä), kakkonen saa yhden pisteen ja satunnaispisteet ja muut ratkaisijat vain ne satunnaiset pisteet. Ratkomalla paljon tehtäviä ja poimimalla pisteitä hyvällä tuurilla pelin voi voittaa, mutta jos joku napsii ykkössijoista valtaosan, voitto on aika varma.

Kolmas, vaikea ulottuvuus

Uudet Ubongot ovat aina olleet aikaisempia vaikeampia. Extreme oli vaikeampi kuin peruspeli, Duel vaikeampi kuin Extreme ja 3D tekee uuden ennätyksen. Palikoiden pyörittely kolmessa ulottuvuudessa on haastavaa. Neljän palikan tehtäviin kannattaa suhtautua asianmukaisella kunnioituksella. Kokeilin joutessani yhtä: noin varttia myöhemmin piti katsoa ratkaisu ohjeista (niin, tässä Ubongossa mukana on myös tehtävien ratkaisut). Pelissä tehtävä pitäisi ratkaista kahdessa minuutissa.

Kolmen palikan tehtävien vaikeustaso tuntui sopivalta: osan ratkaisi nopeasti, valtaosan minuutin sisään ja jotkut menivät tiukille. Kahdessa kaksinpelissä vain pari tehtävää jäi kokonaan ratkaisematta. Neljällä palikalla olisimme luultavasti ratkaisseet pari tehtävää…

Ubongo 3D:ssä huonoa on vain todella iso laatikko. Jos Ubongon idea miellyttää ja lisähaaste on tarpeen, tästä sitä saa. Jos Ubongo tai pasianssinomainen tehtävänratkonta ylipäätään tökkii, jätä väliin. Itse olen tähän asti pitänyt kaikista Ubongoista, mutta käytännössä pelaaminen on jäänyt sen verran vähälle, että pelit ovat menneet kiertoon. 3D on jotenkin niin kiero peli, että sen taidan jättää kokoelmiini ongelmanratkontapelien genreä edustamaan.

Pelin osat esittelyssä. Kuva: Kosmos

Pieni vinkki: Tiimalasin kesto kannattaa mitata, se voi nimittäin heittää runsaasti. Aikaa pitäisi tiettävästi olla kaksi minuuttia, mutta tiimalasin kesto voi olla mitä tahansa 90 sekunnin ja kolmen minuutin väliltä. Suosittelen esimerkiksi puhelimen ajastinta, joka piippaa, kun aika on kulunut. iPhonelle suosittelen esimerkiksi Game Timer Plussaa.

Faktat Ubongo 3D:stä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelilaudalle kasataan komea keko puisia juustonpalasia. Pelissä on kolme tasoa, joista voi valita sopivan.

Helpoimmalla tasolla vain heitetään noppia. Jokaista juustonpalaa kohden saa yhden juuston pelilaudalta, jokaisella rotalla yhden juuston toiselta pelaajalta. Jos molemmat nopat näyttävät tyhjää, vuoro päättyy, muuten saa heittää niin monta kertaa kuin haluaa. Pelaajat heittävät noppia vuorotellen, kunnes kaikki juusto on pelaajien hallussa, jolloin eniten juustoa kerännyt voittaa. Tässä pelissä ei ole minkäänlaista päätöksentekoa, vaan kyse on täysin arpajaisista.

Seuraavalla tasolla mukaan tulee jo vähän peliä. Pelaajat saavat omat lautaset, joihin mahtuu neljä juustonpalaa. Vuoron aikana kerätyt juustot laitetaan lautaselle, josta ne saa omaan varastoon lopettamalla vuoron. Jos vuoro päättyy tyhjään nopanheittoon, lautaselle kerätyt juustot joutuu palauttamaan pelilaudalle.

Kolmannella tasolla riskinotolta otetaan keinotekoiset rajat pois. Nyt lautasille mahtuu rajattomasti juustoa, eli vuoroaan voi jatkaa niin kauan kuin uskaltaa.

Yksinkertainen, toimiva peli

Pelin on suunnitellut Reiner Knizia, yksi tuottoisimmista lautapelisuunnittelijoista. Yllätyn, jos Knizialla on mennyt enemmän kuin kymmenen minuuttia Rrrottien kehittelyyn. Pelin idea on erittäin yksinkertainen, mutta toimiva. Peruskaava toimii, sehän on nähty vaikka Heitä sikaa -pelissä.

Helpoin taso ei ole kummoinen peli, mutta sopii pienemmille lapsille, joille pelkkä nopanheiton jännitys riittää peliksi. Muut tasot tarjoavat oikean pelin, jossa mitataan taidon sijasta riskinottohalua. Jos uskaltaa heittää monta kertaa, voi saada tuhdin palkkion — tai sitten jäädä tyhjin käsin.

Rrrotta! toimii hyvin lastenpelinä ja perhepelinä, pelissä on tasosta riippumatta sen verran tuuria, että lapsilla ja aikuisilla on samat mahdollisuudet pärjätä. Peli toimii hyvin myös aikuisten kevyenä ajanvietepelinä, joskin aikuiseen makuun sopii paremmin joku vähemmän lapsellisen näköinen tulkinta aiheesta.

Kuva: Tactic

Todennäköisyyksien alkeita

Pelin nopissa on kolme tyhjää ruutua, kaksi juustoa ja yksi rotta. Mikä on todennäköisyys heittää kaksi tyhjää? Yhdellä nopalla todennäköisyys heittää tyhjä on 0,5 (puolet sivuista on tyhjiä), joten tuplatyhjien heittäminen on 0,5 * 0,5 = 0,25 eli yksi neljäsosa.

Samoin todennäköisyys tienata kaksi juustoa yhdellä heitolla on 0,25 (lasketaan tässä nyt rotta ja juusto samaksi, vaikka rotta onkin vähän parempi, kun juusto tulee toiselta pelaajalta). Yhden juuston saa puolella heitoista. Yhden heiton odotusarvo on siis yksi juusto.

Entäs kaksi peräkkäistä heittoa sitten? Todennäköisyys selvitä kahdesta heitosta ilman nollatulosta on vähän plussan puolella, 56% yrityksistä päättyy onnistumiseen, odotusarvona 1,5 juustoa. Kolmas heitto pudottaa onnistumisen todennäköisyyden 42 prosenttiin, mutta nostaa odotusarvoa hieman alle 1,7 juustoon. Neljällä heitolla onnistuu vain 33% todennäköisyydellä eli noin joka kolmas kerta, odotusarvona vähän yli 1,7 juustoa.

Toisaalta — neljällä heitolla tienaa kerran kuudestatoista heittokerrasta sen 8 juustoa, kerran neljästä heittokerrasta vähintään 7 juustoa ja lähes joka kerta vähintään 6 juustoa.

Mitä tästä opimme? Riskinotto palkitaan. Odotusarvon perusteella kannattaa heittää monta kertaa, tosin kolmannesta heitosta saa selvästi enemmän hyötyä kuin neljännestä. Jos pelaa kakkostasolla, jolloin lautaselle mahtuu vain neljä juustoa, jo kolmas heitto alkaa olla hieman turhaa riskinottoa, kun useissa tapauksissa tienaa viisi tai kuusi juustoa, joista ei ole hyötyä.

Faktat Rrrotta!-pelistä

Pituus: 20 minuuttia

Elegantti Abalone jatkaa mustavalkoisten abstraktien pelien perinnettä. Pelin ulkoinen toteutus on kunnossa: mustat ja valkoiset kuulat ovat miellyttäviä pelivälineitä ja kuulajonojen liikuttaminen laudalla on paitsi helppoa, myös tuntuu ja kuulostaa hyvältä.

Pelin idea

Abalone on kahden ameeban välistä sumopainia. Tavoitteena on työntää toisen pelaajan kuulia pois laudalta. Kerralla voi siirtää yhtä, kahta tai kolmea kuulaa, jotka ovat samassa jonossa. Kahdella kuulalla voi työntää yhtä vastapelaajaan kuulaa, kolmella kahta tai yhtä. Kun saa työnnettyä laudalta kuusi kuulaa, voittaa pelin.

Abalonen säännöt ovat helpot, eikä niissä ole hankalia poikkeuksia. Peli on juuri niin elegantti kuin tällaisen pelin kuuluu olla. Pelaamisen aloittaminen käy helposti, mutta pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa. Abalone on peli, johon voi suhtautua vakavasti niin halutessaan, mutta sitä voi pelata myös kevyesti.

Näillä näytöillä Abalone on hyvä peli. Se ei kuitenkaan ole erinomainen peli.

Puolustus on paras ase

Turnauskäytössä suosittu Belgian Daisy -alkuasetelma virkistää peliä. Kuva: Mikko Saari

Abalonen pahin puute on sen puolustushenkisyys. Kun pelaajille kertyy kokemusta, käy selväksi, että puolustus on paras keino pärjätä Abalonessa. Rakentamalla kuulistaan sopivan klöntin voi muodostaa puolustusasetelman, jota ei tönitä mihinkään. Ei sillä kyllä voitetakaan, mutta ei myöskään hävitä. Pelaamisesta tulee staattista.

Ratkaisuja on pohdittu ja yksi tavallisimmista — sen lisäksi, että pelaajat yksinkertaisesti sopivat pelaavansa aggressiivisemmin — on aloittaa hieman erilaisesta alkuasetelmasta. On harmillista, että suosittua belgialainen päivänkakkara -aloitusta (Belgian Daisy) ei ole esitelty pelin säännöissä. Sitä käytetään muun muassa Mind Sports Olympiad -turnauksissa. Siinä pelaajien kuulat on jaettu pelin alussa kahteen ryhmään, joten ison yhtenäisen puolustusmuodostelman kokoaminen on vaikeampaa.

Muitakin alkuasetelmia (lisää ja vielä lisää) on ja periaatteessa mitä tahansa symmetristä muodostelmaa voi kokeilla. Itse käytän jatkossa aina päivänkakkaraa sääntöjen mukaisen alkuasetelman sijasta. Toinen suosittu korjaus on pylväs, jossa laudan keskelle tulee yksi neutraali kuula, jota ei voi työntää paikoiltaan.

Hyvä klassikko

Se, mikä on kokeneiden asiantuntijoiden ongelma, ei ole välttämättä satunnaisesti huvikseen pelaavan ongelma. Jos ei suhtaudu Abaloneen liian vakavasti, peli on aivan hyvin pelattavissa eikä mitenkään ongelmallinen.

Onkin lähinnä makuasia, mitä pelistä muuten pitää. Minun makuuni Abalone on liian puolustusvoittoinen ja vähän tylsä, joku toinen voi olla eri mieltä — pelillä on runsaasti faneja ja Mind Sports Olympiadissa pelin mestaruudesta on mitelty vuodesta 1997. Peli on ansainnut paikkansa modernien abstraktien kaksinpelien klassikoiden joukossa siinä missä vaikkapa Othello.

Tutustumisen arvoinen on myös Abalonen tekijöiden vuonna 2011 ilmestynyt peli Offboard (arvostelu Lautapelioppaaseen on tulossa piakkoin), jossa samaa ideaa on jalostettu vauhdikkaammaksi. Muuten suosittelen tutustumaan Gipf-sarjan peleihin, sillä ne edustavat uusien abstraktien lautapelien parhaimmistoa.

Abalone on esteettisesti ensiluokkaisen viehättävä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Abalonesta

Pituus: 15–30 minuuttia

Pelin idea

Paketista löytyy säännöt kolmeen eri muunnelmaan, mutta perusideana on saada magneetteja pelattua pelilaudalla ilman että ne yhdistyvät toisiinsa. Pelialue on pienehkö pala sinistä vaahtomuovia, jossa on kuoppia, joihin magneetteja saa pelattua. Vierekkäisissä kuopissa olevat magneetit vetävät toisiaan puoleensa varmasti, joten väliä täytyy jättää. Tila kuitenkin loppuu nopeasti.

Pelin voittaa se, joka saa ensin pelattua kaikki magneettinsa pelilaudalle. Se edellyttää käytännössä sitä, että toisen pelaajan on tehtävä virhe, joka raivaa pelilaudalle lisätilaa (teoriassa kaikki kivet on kai mahdollista pelata laudalle, mutta se on hyvin, hyvin vaikeaa).

Muissa pelimuodoissa lasketaan pisteitä, joita saa jokaisesta magneetista, joka tarttuu kiinni pelattuun magneettiin. Pudotuspelissä putoaa pois kun saa 10 pistettä, keräilypelissä voittaa saamalla 12 pistettä.

Kaikkia pelimuotoja voi pelata kaksin- tai kolminpelinä, isommille pelaajamäärille pelialue on liian pieni.

Puoleensavetävä ja luotaantyöntävä

Jishakussa on hyvä idea. Samaa ideaa pyörittelee Polarity vuodelta 1986, siinä pelivälineet vain ovat Othello-tyyppisiä kiekkoja, joita pelataan pöydälle leijumaan vinottain magneettikentässä. Polarity vetää pisteet ulkonäön suhteen, peli on Jishakua maagisemman näköinen.

Jishakun vahvuus on siinä, että peli on erittäin helposti lähestyttävä. Kiillotetut hematiitit ovat miellyttävän näköisiä ja tuntuvat mukavilta. Peruspelin säännöt selittää noin kahdella lauseella eikä pelaaminen vaadi magneettien jakamista kummempaa alkuvalmistelua. Jos haluaa kokoelmiinsa pelin, jolla voi tehdä vieraisiin vaikutuksen ja jota voi pelata nopeasti ja vaivattomasti, Jishaku on oiva valinta.

Peruspeli ratkeaa herkästi siihen, kun toinen joutuu pelaamaan vaikeaan paikkaan, epäonnistuu ja joutuu poimimaan kiviä. Sen jälkeen häviö on käytännössä varma. Pitää siis olla se pelaaja, jonka jäljiltä jää vaikea paikka. Tässä on mahdollisuuksia nokkelalle pelaajalle, joka voi keksiä ovelia paikkoja kiville. Magneettikentän hyödyntäminen onnistuu myös.

Ensimmäiset kivet on jo pelattu laudalle. Kuva: Mikko Saari

Yksinkertainen sohvapöytäpeli

Jishaku on ihan hauska peli, jonka paras puoli on se, että se on nopeasti ohi. Yhden erän pelaa noin viidessä minuutissa tai nopeamminkin. Kiviä on mukava pidellä käsissä ja magneetit nyt vain ovat hieno juttu, kun kivet napsuvat yhteen ja heiluvat pelilaudalla magneettikentän vaikutuksesta.

Magneettien vetovoiman ansiosta peliä on pakko kokeilla eikä pelistä selviä yhdellä kokeilulla, vaan kerralla tulee helposti pelattua useampi erä. Peli on toimiva lämmittelypeli kahdelle ja hyvä vetonaula — jos pitäisin jotain lautapeliesittelyständiä jossain tapahtumassa, voisin hyvinkin ottaa Jishakun ständille pelattavaksi.

Magneettiefektin vetovoiman alla Jishaku on kuitenkin aika kevyt peli. Jos tarvitset nopeaa, helppoa ja houkuttelevaa peliä, Jishaku on kelpo valinta, mutta jos haluat älypelin, jolla vaivata päätäsi pidempään, kannattaa etsiä muualta (vaikka abstraktien pelien parhaimmistosta). Jishakulla on silti paikkansa kokoelmissani, harva viiden minuutin filleri on näin tyylikäs ja hauska.

Faktat Jishakusta

Pituus: 5–10 minuuttia

Mukana on kuusi joukkuetta: kaaos, kääpiöt, puuhaltiat, ihmiset, örkit ja skavenit. Ideana on luotsata joukkue koko kauden läpi voittoon keräämällä joukkueelle kauden aikana mahdollisimman paljon kannattajia.

Keskeisin pelimekaniikka

Blood Bowl: Team Managerin keskeisin ajatus on tuttu muun muassa Battle Linestä. Pelialueen keskelle on sijoitettu erilaisia voittoja antavia tavoitekortteja. Pelaajan kädessä on voimakuudeltaan ja kyvyiltään erilaisia kortteja, joita kukin vuorollaan sijoittaa tavoitekorttien viereen. Kun pelaajien käsikortit loppuvat, pisteytetään tavoitekortit. Pelaaja, jolla on tietylle kortille sijoitettuna suurin yhteenlaskettu voima, voittaa kyseisen tavoitteen ja saa itselleen sen tarjoamat hyödyt. Kuulostaa abstraktilta, mutta toimii erittäin hyvin.

Blood Bowl: Team Managerissa tavoitekortit ovat otteluita, joihin pelaaja sijoittaa joukkueensa pelaajia. Peli koostuu pelaajamäärästä riippuen neljästä tai viidestä kierroksesta, joiden aluksi viisi kierroksella pelattavaa ottelua valitaan satunnaisesti ottelupakkojen korteista. Pelaajan joukkue koostuu aluksi 12 jalkapalloilijasta, joista valitaan satunnaisesti kuusi kullekin kierrokselle. Kullakin pelaajalla on tietty voima sekä mahdollisesti kykyjä, kuten taklaaminen tai huijaaminen.

Pallo ja apteekkari

Alkuperäisen Blood Bowl -lautapelin ideana oli monesti vain murjoa vastustajan joukkua niin huonoon kuntoon, että pallon saattoi pyörittää maaliin etanan vauhtia. Sama toimii myös tässä korttipeliversiossa. Vastustajan otteluihin sijoittamia jalkapalloilijoita voi taklata, heiltä voi riistää pallon tai heille voi tehdä kiusaa huijaamalla — olettaen että omalla pelaajalla on tähän sopiva kyky. Taklatuiden jalkapalloilijoiden voima on pystyssä pysyneitä pienempi ja pallon hallussapito lisää joukkueen voimaa, kun ottelu kierroksen lopussa pisteytetään.

Kuhunkin otteluun voi osallistua vain korkeintaan kaksi joukkuetta. Kumpikin joukkue saa jonkin tietyn ja varman ottelussa pelaamisesta koituvan hyödyn, joka ei kuitenkaan välttämättä ole sama molemmille puolille. Lisäksi ottelun voittaja saa jonkin ylimääräisen, tyypillisesti paljon paremman hyödyn. Joukkueelle koituvat hyödyt voivat olla tähtipelaajia, parannuksia joukkueeseen, parannuksia valmennustiimiin tai joukkueen kannattajia. Kannattajat ovat pelissä hyvin keskeisessä asemassa, sillä joukkue jolla on pelin lopuksi eniten faneja, voittaa koko pelin.

Tähtipelaajat ovat Blood Bowl -lautapelin tapaan tavanomaisia pelaajia vahvempia tai kyvykkäämpiä pelaajia. Joukkueeseen vastikään rekrytoidut tähtipelaajat ovat aina varmasti mukana seuraavalla pelikierroksella, joten he voivat keikauttaa pelitasapainon toisen pelaajan hyödyksi nopeastikin. Joukkueen ja valmennustiimin parannukset ovat erilaisia pysyviä bonuksia, joilla voi esimerkiksi antaa jollekin pelaajalle tietyn kyvyn pelikierroksen ajaksi tai parantaa taklauksissa loukkaantuneita pelaajia takaisin pelikuntoon (apteekkari).

Vasemmalle puolelle pelattu pelaaja tuottaa joukkuepäivityksen, oikealle puolelle pelattu puolestaan kaksi tähtipelaajaa. Voittaja saa keskeltä palkinnoksi kolme henkilökuntapäivitystä. Kuva: Fantasy Flight

Pelikokemuksia ja vertailua Blood Bowl -lautapeliin

Blood Bowl: Team Manager seuraa teemaltaan läheisesti alkuperäistä lautapeliä. Korttien grafiikka noudattelee Warhammer-peleistä tuttuja linjoja. Komponentit ovat monien Fantasy Flight Gamesien tapaan laadukkaita. Kortit ovat tavanomaisen paksuisia ja kestävät kulutusta hyvin.

Sääntöjen tultua tutuiksi on Team Managerin peliaika noin 30 minuuttia, kun taas alkuperäinen Blood Bowl -lautapeli saattoi kestää kolmekin tuntia. Lisäksi jos oma joukkue tuli lautapelissä murjotuksia sairaalakuntoon jo ensimmäisellä puoliajalla (kyllä, pelasin aikoinaan puuhaltijoilla), oli tilanteesta vaikea nousta.

Korttipelissä joukkueen murjoutuminen ei ole ongelma ja lyhyempi peliaika tekee siitä mielestäni myös lautapeliä mielenkiintoisemman. Ainakaan ei tarvitse neljän tunnin pelin jälkeen jäädä suremaan rankkaa tappiota, vaan samassa ajassa ehtii helposti pelata ainakin puolenkymmentä peliä.

Tappion tullen jalkapalloilijat voi myös heittää raivoissaan seinään ilman, että tarvitsee pelätä käsien tai päiden irtoilevan (lautapelin puuhaltiajoukkueessani on yksi pelaaja pää olalla erään tällaisen tapaturman seurauksena, mutta sen häviön otin sentään kevyesti). Korttipelin kanssa minulla onkin ollut rutkasti hauskempaa kuin lautapelin kanssa konsanaan, ja se on lautapeliin verrattuna huomattavasti vähemmän turhauttava kokemus.

Olin jo ensimmäisen jälkeen aivan myyty!

Faktat Blood Bowl: Team Managerista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pitkällä pelilaudalla on rata halki Touhulan kaupungin. Toisessa päässä odottaa lossi piknik-saarelle. Juupas-possu ja Eipäs-possu ovat jo piknik-saarella eväiden kanssa ja tietäähän sen — possut alkavat ahmia eväitä. Hessun, Sallin, Mato Matalan ja Hildan on päästävä piknik-saarelle ennen kuin kaikki eväät on syöty.

Pelin idea

Touhula on yksinkertainen kilpajuoksupeli, jossa pyöritetään osoitinta ja liikutaan osoittimen näyttämä määrä ruutuja. Hyvällä tuurilla osuu oikopolulla ja parissa kohtaa reitti haarautuu tarjoten illuusion valinnoista. Etenemisnumeroiden lisäksi osoitin voi osua possuihin, jolloin yksi kuudesta eväsherkusta syödään ja pelaaja saa pyöräyttää uudestaan. Kun kaikki eväät on syöty, pelaajat häviävät. Voittaakseen pelaajien on saatava kaikki ensin lossiin ja sitten lossi piknik-saarelle.

Tällaisenaan peli olisi tylsä nopparalli, mutta onneksi pelissä on muutakin. Osoitin voi osoittaa myös Luru Ludetta, jolloin on aika etsiä kätkettyjä esineitä. Pakasta käännetään kortti, jossa on joku esine — vasara, leija, kirje, ämpäri, ilmapallo, nakkisämpylä ja niin edelleen — ja pelaajilla on hetki aikaa etsiä pelilaudalta tällaisia esineitä.

Löydöt merkitään näppärästi pienillä suurennuslaseilla, jolloin ajan päättyessä on helppo tarkistaa, montako esinettä löytyi. Vuorossa oleva pelaaja saa liikkua eteenpäin löydettyjen esineiden määrän verran. Koska pelilauta on niin iso, etsimisessä riittää työtä kaikille pelaajille.

Mainio yhteistyöpeli

Richard Scarryn Touhula on osin varsin tavanomainen peli, mutta sen parhaat puolet tekevät siitä hyvän valinnan Vuoden pelin voittajaksi. Monet lapset pitävät Touhulasta ja peli on uskollinen aiheelleen. Kaksimetrinen pelilauta on hieno jippo (ja lattialla tätä peliä on muutenkin syytä pelata) ja etsintävaihe on todella hauska.

Itse asiassa en pahastuisi ollenkaan, jos pelissä olisi enemmän esineiden etsimistä ja vähemmän puuduttavaa nopparallia Touhulan halki. Toimii peli näinkin, mutta selvästi näkee, mikä on pelin oikeasti hauska osio.

Peli on yllättävän vaikea. Aikaa on vähän, kun keskimäärin joka neljäs pyöräytys syö yhden eväistä ja eväitä on vain kuusi. Suurin osa peleistä päättyy tappioon. Jos tappioputki alkaa harmittaa, eväiden määrää piknik-saarella on onneksi helppo lisätä.

Omia lapsiani peli miellytti sen verran, että kun laatikon toin näytille, pelasimme saman tien kolme peliä. Eiköhän tämä ole hitti muissakin lapsiperheissä, joissa Touhulan maailma on tuttu.

Faktat Richard Scarryn Touhulasta

Pituus: 20–45 minuuttia.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on oma planeettansa, jonka eläimet on saatava kukoistamaan. Tavoitteena on saada aikaan riittävä fossiiliperintö ja asuttaa planeetta linnuilla ja nisäkkäillä. Evoluutiosta kun on kyse, pitää kuitenkin aloittaa pienestä: ensin on alkumeri, jossa asuu yksinkertaisia kaksikylkisiä. Pelaajan on lisättävä planeetalleen mantereita ja kehittyneempää eläimistöä: kaksikylkisistä kehittyy hyönteisiä ja kaloja, kaloista matelijoita, matelijoista nisäkkäitä ja lintuja.

Pelaamalla eläinkortteja planeetalleen, tienaa populaatiokortteja. Nämä ovat pelin rahaa, jolla muut kortit ostetaan. Populaatiota voi pelata vuorollaan pöytään odottamaan käyttöä. Sen jälkeen saa pelata yhden eläinkortin, yhden mantereen ja tehdä yhden ostoksen. Lopuksi vuoron aikana käytetyt ja ostetut kortit sekoitetaan ja sujautetaan pakan alle ja nostetaan pakan päältä uudet viisi korttia.

Eläinlajeja saa pelata, jos on jo pelannut planeetalleen samanlaisia eläimiä. Uusiin eläimiin pääsee käsiksi korvaamalla vanhoja: kaksikylkisen saa korvata hyönteisellä tai kalalla, kalan saa korvata matelijalla, matelijan linnuilla tai nisäkkäillä. Korvattu eläin menee fossiilipakkaan, jossa kaksikylkinen on yhden, kala kahden ja matelija kolmen pisteen arvoinen. Voittamiseen tarvitaan pelaajamäärästä riippuva määrä fossiilipisteitä ja lisäksi planeetalla on oltava lintu ja nisäkäs.

Suuria mullistuksia

Tulivuori, keskimääräistä karskimpi luonnonmullistus. Kuva: Mindwarrior Games

Tällaisenaan peli olisi pasianssinomaista kilpajuoksua, jossa nopein voittaa. Pelissä on kuitenkin luonnonmullistuksia, joilla voi hyökätä toisen pelaajan kimppuun. Luonnonmullistus pelataan tietylle mantereelle ja se käristää ensin pöydätyn populaation ja jos voimaa riittää, myös mantereelle pelatun eläinlajin ja jopa koko mantereen.

Tuhotut populaatiokortit palaavat pöytään, josta joku voi ne napata itselleen (populaatiota on saatavilla rajallisesti), eläinkortti ja manner taas menevät hyökkääjän käteen. Luonnonmullistuskortti poistetaan pelistä, se on kertakäyttöinen.

Luonnonmullistukset ovat pelin isoin avoin kysymys. Toisaalta ne ovat pakollisia — muuten peli on yksinkertaista kilpajuoksua ja strategisia ulottuvuuksia on merkittävästi vähemmän (kokeiltu on: yksi kaksinpeli, jossa kumpikaan ei ostanut yhtään mullistusta jäi viimeiseksi lajiaan). Toisaalta ne ovat kiusallisen kalliita, varsinkin tehokkaammat, joilla voi täräyttää nisäkkäitä pois pelistä.

Varsinkin useammalla pelaajalla vaikuttaisi siltä, että johdossa olevaa pelaajaa on lyötävä voiton blokkaamiseksi, mutta mullistuksen pelaaminen on sen verran kallista, että voittajiksi jäävät ne, jotka katsovat sivusta. Halvemmat mullistukset ovat helpompia pelata, mutta niillä tuho on vaatimattomampaa. Hyvin ajoitettuna nekin kyllä toimivat, kun saa napattua vastustajalta sopivan liskon tai kalan pois, mutta hyvä ajoitus vaatii myös jonkin verran tuuria.

Parasta kaksinpelinä

Hyönteisillä saa nopeasti biomassaa, mutta evoluutiossa ne ovat umpikuja. Kuva: Mindwarrior Games

Kaksinpelissä mullistusten kanssa ongelmaa ei ole ja siitäkin syystä pidän kaksinpeliä parhaana pelaajamääränä. Tilanne on selkeä: se, minkä itse saa, on toiselta pois. Moninpelin mutkikkaammat kuviot eivät tässä tapauksessa paranna peliä.

Moninpelissä etuna on toisaalta se, että populaatiopakka on suurempi, pakassa kun on 10 korttia pelaajaa kohden. Näin strategiat, jotka perustuvat populaatiokorttien haalimiseen hyönteisten avulla toimivat paremmin. Kaksinpelissä ei juuri kannata hyönteisillä päätään vaivata, yhtä enempää ei ainakaan kannata hankkia. Moninpelissä tässä kohden on ehkä enemmän säädönvaraa.

Moninpelissä on myös enemmän vaaraa siitä, että mullistuksia räiskitään sen verran paljon, että peli hidastuu ja jumiutuu siihen, että johdossa olevaa lyödään takaisin kivikaudelle. Kaksinpelissä hyvällä hyökkäyksellä saa sen verran etulyöntiasemaa, että pelin voittamisen pitäisi sujua helposti.

Toisaalta moninpelissä fossiileja tarvitsee kerätä sen verran vähän, että pelin voittaminen ei ole suurensuuri vaiva. Tämä ehkäisee osaltaan pelin juuttumista pitkälliseksi edestakaisin vääntämiseksi.

Näppärä peli

Terra Evolution on mielenkiintoinen väännös pakanrakennuspelistä. Mistään Dominion-kopiosta ei missään nimessä ole kyse, vaan Terra Evolution on omanlainen pelinsä, jossa on oma tunnelmansa. Vaihtelua on vähemmän ja Dominionin kaltaista loputonta korttiyhdistelmien tulvaa ei ole, toisaalta peli on yksi, huomattavasti halvempi boksi ja sillä hyvä. Suoraa vuorovaikutustakin on pykälän verran enemmän, kiitos luonnonmullistusten.

Pelin evoluutioteema toimii mukavasti ja kantaa peliä hyvin. Kuvitus on tyylikästä, käytettävyyden suhteen keksisin parannuksen tai pari, mutta kaikkiaan pelin ulkoasu toimii hienosti. Peli on hauskasti kieliriippumaton: kaikkien korttien nimet on latinaksi. Korteissa ei ole mitään muuta tekstiä.

Terra Evolution saa kaksinpelinä kiitosta ja nelinpelinä kehuja varauksella: kaikkien pelaajien makuun peli ei varsinkaan useammalla pelaajalla ole, sen verran toisille pelaajille voi lyödä takapakkia. Toisten makuun tällaiset johtajanlyömisjuhlat tietysti sopivat hyvin ja sellaisesta pitäville Terra Evolutionia on helppo suositella.

Vuoden 2012 aikana peliin on tulossa lisäosa Terra Evolution: Tree of Life, joka lisää uusia eläinlajeja ja mahdollisuuden pelata viiden hengen pelejä.

Faktat Terra Evolutionista

Pituus: 20–45 minuuttia.

Hollywood on Reiner Knizian suunnittelema huutokauppapeli, jossa pelaajat yrittävät kehitellä mahdollisimman menestyviä elokuvia. Peli yhdistelee näppärästi mekaanisesti toimivaa ja nokkelaa huutokauppaa vetävään teemaan, tuloksenaan onnistunut peli.

Pelin idea

Pelaajat ovat Hollywood-studioiden tuottajia, joilla on pelin alussa kolme käsikirjoitusta valmiina tuotettavaksi. Jokainen käsikirjoitus vaatii tietyn määrän osia valmistuakseen: ohjaajan, kuvaajan, näyttelijöitä, mahdollisesti musiikkia ja erikoistehosteita. Nämä elementit saadaan laatoista, joita pelin aikana ostetaan. Kun elokuvaan on saatu kaikki tarpeelliset osat, laattojen sisältämät tähdet lasketaan yhteen ja näin saadaan elokuvan arvo. Mitä enemmän tähtiä, sitä parempi elokuva.

Peli on huutokauppaa toisensa jälkeen. Tarjolla on muutaman laatan nippuja ja huutokaupan voittaja vie kaiken. Pelin talous on täysin suljettu: voittajan maksamat rahat menevät laudan keskelle, josta ne jaetaan tasan muille pelaajille. Mitä enemmän maksat, sitä enemmän muut rikastuvat, joten tasapaino säilyy.

Pelissä pelataan neljä kierrosta laudan ympäri. Yhdellä kierroksella on kuusi huutokauppaa ja kahdet juhlat, joissa ne, joilla on hallussaan eniten filmitähtiä, pääsevät napsimaan parhaat päältä. Kolmen ensimmäisen kierroksen päätteeksi palkitaan siihen mennessä paras elokuva. Lopussa jaetaan lisää palkintoja: paras elokuva jokaisessa genressä, paras elokuva ylipäätään, huonoin elokuva ja paras ohjaaja (pelaaja, jolla on parhaat ohjaajat elokuvissaan).

Nokkela peli

Hollywoodissa on paljon tyylikkäitä yksityiskohtia. Pisteitä on esimerkiksi tarjolla rajallisesti. Useimmista pistemääristä on kaksi laattaa. Kun tehdään kolmas elokuva, jonka pistearvo on vaikkapa 14, se ei voi tienata neljäätoista pistettä, vaan joutuu tyytymään huonompaan pistelätkään. Tämä kannustaa saamaan elokuvat nopeasti valmiiksi, kuten myös jokaisen kolmen genren ensimmäiselle elokuvalle annettava palkinto.

Yksi kannustin elokuvien valmistumiselle on loppupisteytys, jossa keskeneräiset elokuvat ovat täysin arvottomia. Yhtä laattaa vaille valmis huippuelokuva on nolla pistettä ja sillä hyvä. Viimeisenä vuotena onkin melkoisesti painetta saada elokuvat valmiiksi. Tämä on vähän turhauttavakin piirre.

Hollywood on miellyttävän nopeatempoinen peli, vaikka pelaajia olisi viisi. Hitaat pelaajat jarruttavat toki peliä, kuten missä tahansa muussa pelissä, mutta pääasiassa sopivien hintojen arvioiminen on aika nopeaa ja peli etenee sujuvasti. Kokeneet pelaajat pelaavat Hollywoodin reippaassa vauhdissa.

Käsikirjoituksia ja palkintoja pelin ranskankielisestä laitoksesta. Kuva: Filosofia

Hieno teema

Hollywood-teema toimii hyvin. Alkuperäinen saksalainen laitos perustui Hollywoodin kultakauteen ja elokuvat ja näyttelijät olivat oikeita klassikoita. Hollywood Blockbuster vaihtoi teeman nykypäivään ja tunnettujen näyttelijöiden karikatyyreihin (ei siis Demi Moorea, vaan Demi Less) ja tämä uusi suomenkielinen laitos jatkaa samalla linjalla.

Alkuperäisellä versiolla on faninsa, mutta nykyaikaisempi linja toimii varmasti paremmin niille pelaajille, jotka eivät ole vanhojen elokuvien faneja. Riittää, että tuntee jonkin verran elokuvia, vitsien kohteet keksii kyllä nopeasti. Aihe tekee pelistä helposti lähestyttävän ja tätä peliä on helppo tarjota myös sellaisille kavereille, joita leffat kiinnostavat enemmän kuin lautapelit.

Hollywood on hyvin toimiva, mekaanisesti tyylipuhdas huutokauppapeli, jonka helposti lähestyttävä elokuva-aihe tekee pelistä kiinnostavan myös muille kuin innokkaimmille lautapeliharrastajille.

Palkintoja, näyttelijöitä, ohjaajia ja rahoja. Kuva: Mikko Saari

Faktat Hollywoodista

Pituus: 45–60 minuuttia.

Pelin idea: mainetta ja kunniaa

Heksoista koostuva pelilauta kootaan satunnaisesti ennen peliä, joten se on joka kerralla erilainen. Kuhunkin aurinkokuntaan sijoitetaan kaksi kohdetta, ensisijainen ja toissijainen. Näiden kohteiden välillä voi liikkua vapaasti, mutta eri aurinkokuntien välillä siirtyminen kuluttaa hyperajomoottorin polttoainetta.

Pelin aluksi vain galaksin ydin on tunnettua aluetta ja galaksin reuna-alueet pitää erikseen tutkia. Kukin pelaaja saa pelattavakseen pilotin, jolle pitää myös hankkia alus ja siihen mahdollisesti jokin parannus. Pelin voittaa pilotti, joka saa ensimmäiseksi koottua kahdeksan pistettä mainetta.

Mainetta voi hankkia muun muassa tutkimalla ennen tuntemattomia aurinkokuntia, tuhoamalla avaruusrosvojen aluksia tai suorittamalla tehtäviä, joita kullakin pilotilla on aluksi kolme erilaista. Kunkin pilotin pitää kolme pistettä kerättyään päättää, haluaako hän ryhtyä hyvikseksi vai pahikseksi. Valinnalla on vaikutusta esimerkiksi avaruusasemille telakoitumiseen tai planeetoille laskeutumiseen. Tietyt planeetat ovat esimerkiksi hyvin lainkuuliaisia, ja niille pahisten on vaikeampi päästä laskeutumaan kuin hyvisten.

Onnistunut laskeutuminen planeetoille on pelin elinehto. Planeetoilla kun voi muun muassa ostaa ja myydä hyödykkeitä sekä parantaa mainettaa rahalla. Avaruusasemilla voi puolestaan esimerkiksi korjata vahingoittunutta alustaan tai hankkia siihen erilaisia parannuksia, kuten parempia aseita tai laajemman lastiruuman. Rahaa voi hankkia rahtaamalla joltakin planeetalta halvalla hankkimansa hyödykkeet jollekin toiselle planeetalle, joka maksaa niistä enemmän kuin hankintahinnan. Hyödykkeitä, tässä tapauksessa malmia, voi hankkia myös louhimalla sitä asteroideista.

Taistelut eli eih, alukseni sai naarmun!

The Phantom Leagueta on arvosteltu siitä, että taistelut ovat melko riskittömiä, eikä arvostelu ole ihan perätöntä. Useimmat taistelut päättyvät sikäli epätyydyttävästi, että kaikki osapuolet saavat tyypillisesti vain lieviä vaurioita. Alusten tuhoutuminen taistelussa on hyvin harvinaista. Näin on useiden pelaamieni pelien aikana käynyt vain kerran, poliisialuksen hyökätessä pelaajan pahviseinäisen rimpulan kimppuun.

BoardGameGeekistä löytyvien uusimpien sääntöjen mukaan pelattaessa taistelut ovat kuitenkin huomattavasti vaarallisempia. Niissäkään alukset harvoin tuhoutuvat kokonaan, mutta voivat saada huomattavia (ja kalliisti korjattavissa olevia!) vaurioita.

Kokemuksia

Entisenä Eliten pelaajana The Phantom League toi välittömästi mieleen hyviä muistoja. Pelin tematiikka vahvistaa Elite-mielleyhtymiä entisestään, ja toimii pelissä hyvin. Ainoana mahdollisena negatiivisena puolena on mainittava taistelujen lievä vaarattomuus, mutta minua se ei suuremmin haitannut, sillä pidän muutenkin enemmän rauhallisesta nysväämisestä kuin jatkuvasta räiskeestä. Peliaika on peleissämme ollut kahdella pelaajalla tavallisesti noin 60–90 minuuttia.

Peliin on tulossa loppusyksystä 2011 laajennusosa Mostly Harmless, joka tuo peliin lisää sälää, korjaa korteissa olevat painovirheet, joita on valitettavasti lukuisia, sekä korvaa aiemmat säännöt jo mainituilla uudemmilla säännöillä.

Faktat The Phantom Leaguesta

Pituus: 90–150 minuuttia.

Ilo olikin suuri, kun alkuvuodesta selvisi, että Lautapelit.fi julkaisee Eclipsen. Julkaisijavalinta oli yllätys, sillä kyse on isosta, kalliista pelistä, jonka markkinat ovat pääasiassa ulkomailla. Ansio on Carcassonnen, Dominionin ja Menolipun: ilman niiden hyvää myyntimenestystä Lautapelit.fi ei julkaisisi jotain Eclipsen kaltaista.

Ennakkohype on ollut melkoista, kiitos suunnittelijoiden ahkeran pohjatyön BoardGameGeekissä ja nyt kun ensimmäiset kappaleet pelistä on saatu maailmalle Essenin lautapelimessuilla, peli on alkanut kiivetä BoardGameGeekin ranking-listalla ylöspäin. Veikkaan, että lopullinen paikka pelille löytyy BGG:n viidenkymmenen parhaan pelin joukosta (päivitys 4.1.: Eclipse on nyt 20 parhaan pelin joukossa ja päätyy melko varmasti kymmenen parhaan joukkoon).

Jos pidät enemmän videoista, katso Tuomon videoesittely Eclipsestä.

Pelin idea

Jos on koskaan pelannut Master of Orion -tietokonepeliä, tietää, mistä Eclipsessä on kyse. Peli edustaa 4X-genreä: explore, expand, exploit ja exterminate. Tutki, valloita ja valtaa! Pelaajat edustavat galaktisia sivilisaatioita, jotka laajenevat ja liittävät uusia tähtijärjestelmiä imperiumiinsa. Sivussa opitaan uutta teknologiaa sekä kehitetään ja rakennetaan avaruusaluksia, joilla sitten puolustetaan imperiumia ja vallataan lisää elintilaa.

Jokaiselle pelaajalle on oma laji, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Myös keskivertoihmisillä voi pelata. Oman lajin erikoispiirteet on osattava hyödyntää, jos aikoo pärjätä galaksinvalloituksessa.

Peli kestää yhdeksän kierrosta, joiden aikana pelaajat keräävät voittopisteitä kartoittamalla galaksia, rakentamalla imperiumiaan ja taistelemalla. Eniten pisteitä kerännyt kruunataan pelin lopussa, noin kahden-kolmen tunnin pelin jälkeen, galaksin hallitsijaksi.

Nerokas resurssi- ja toimintamekaniikka

Eclipsen ydin on sen nerokkaassa resurssi- ja toimintamekaniikassa, joka poistaa pelistä vaivalloisen kirjanpidon ja tekee isoista imperiumeista tuottoisia ja rikkaita, mutta myös kömpelöitä toimimaan ja kalliita ylläpitää.

Resurssien — tiede, raha, raaka-aineet — tuotantoa lisätään pelaamalla kuutioita laudalle. Tähtijärjestelmissä on eri resursseja vastaavia planeettoja ja kun tähtijärjestelmän valloittaa, sen planeetat saa asuttaa. Rahaplaneetoille kuutiot tulevat oman pelaajalaudan raharadalta, tiedeplaneetoille tiederadalta ja niin edelleen. Kun kuutio siirtyy peliin, sen alta paljastuu isompi numero. Näin resurssien tuotannon näkee yhdellä silmäyksellä.

Pelaajilla on myös puulätkiä, joilla on kaksi tehtävää: niillä merkitään valloitetut tähtijärjestelmät ja käytetyt toiminnot. Vuoron lopussa käytettyjen lätkien määrä kertoo, kuinka paljon imperiumin ylläpito maksaa rahaa. Tässä on kerrassaan nerokas tasapainomekanismi. Mitä enemmän lätkiä käytät toimintojen tekemiseen, sitä enemmän saat aikaiseksi, mutta sitä kalliimman hinnan joudut maksamaan. Jos laajennat imperiumiasi, lätkät menevät pelilaudalle, jossa ne pysyvät. Isompi imperiumi joutuu siis maksamaan kalliimmat ylläpitokulut tehdessään saman määrän toimintoja kuin pienempi imperiumi. Mekanismi on yksinkertainen, mutta nerokas.

Orionin hegemonia (musta) hyökkää Hydran edistyksen (sininen) kimppuun. Kuva: Mikko Saari

Toimintaa!

Toimintoja on tarjolla kuusi: kartoitus, rakentaminen, tutkimus, alusten parantelu, liikkuminen ja vaikutusvalta.

Kartoituksessa pääsee lisäämään peliin uuden heksan. Pelialue on alussa tyhjä lukuunottamatta pelaajien aloitusmaailmoja ja galaksin keskusta. Pelaajien kartoittamat heksat määrittävät, millainen pelialueesta muodostuu, joten galaksi on joka pelissä erilainen.

Rakentamisessa käytetään raaka-aineita ja tuotetaan avaruusaluksia ja muita rakennelmia, kuten orbitaaleja, monoliitteja ja avaruusasemia.

Tutkimuksessa ostetaan uusia teknologioita maksamalla tiederesurssia. Varsinaista teknologiapuuta pelissä ei ole, mutta teknologiat antavat alennusta toisiin saman ryhmän teknologioihin, joten halpojen ostaminen ennen kalliimpia on fiksua. Tiedettä saa kuitenkin kehittää vapaasti haluamaansa suuntaan ilman pakottavaa teknologiapuuta, joten peleissä riittää vaihtelua.

Alusten parantaminen päästää pelaajan kehittelemään alustensa pohjapiirroksia. Valtaosa kehitettävästä teknologiasta on alusten osia: moottoreita, tykkejä, ohjuksia, tähtäystietokoneita, kestävämpiä runkoja ja niin edelleen. Pelaajilla on muutama alusmalli ja vapaat kädet kehitellä aluksista sellaisia kuin haluavat.

Liikkuminen päästää alukset liikkeelle. Yhdellä siirrolla saa siirtää kolmea alusta, matka riippuu moottoreista. Heksalta toiselle liikkuminen riippuu siitä, miten madonreiät heksojen välille asettuvat, eli jokaisesta heksasta ei pääse automaattisesti jokaiseen viereiseen. Pelilauta ei siis ole aivan avoin ja omia asemiaan on mahdollista suojata vihollisilta luovalla kartoituksella.

Vaikutusvaltatoiminnolla voi levittää omia lätkiään galaksiin ja kipata kuutioita peliin. Alueet kartoitetaan ja sitten valloitetaan, mutta tähtijärjestelmiä voi myös hylätä, jos tuntuu, että resursseja tarvitaan muualla.

Plantan kasvit (vihreä) ovat valloittaneet galaksin ja voittaneet ylivoimaisesti. Kuva: Mikko Saari

Sotaa!

Sotiminen on olennainen osa Eclipseä. Kun pelaajien alukset kohtaavat, on aika taistella. Sotiminen perustuu nopanheittoihin. Jokaista tykkiä kohden saa heittää yhtä noppaa. Tykistä riippuu, paljonko osuma tekee vahinkoa. Kuutosella osuu ja osumatodennäköisyyttä voi parantaa lisäämällä alukseen tähtäystietokoneita. Vastapuolen suojakilvet vähennetään nopanheitosta.

Alus tuhoutuu ensimmäisestä osumasta, paitsi jos sillä on kestävämpi runko, jolloin se voi ottaa vastaan enemmän vahinkoa tuhoutumatta. Aloitekyky ratkaisee, kuka ampuu ensin. Ohjukset ammutaan ihan ensimmäisinä, mutta vain kerran taistelussa.

Sotiminen on melko nopeaa ja tehokasta, etenkin kun pelaajat hieman kehittävät aluksiaan. Sotiminen myös kannattaa: siitä saa voittopisteitä. Jos osallistuu taisteluun eikä pakene, saa yhden voittopistelaatan. Jokaisesta tuhotusta aluksesta saa lisälaatan. Laatat ovat arvoltaan 1–4 voittopistettä ja niistä saa pitää vain yhden. Lisäksi pelaaja voi pelin aikana kerätä vain 3–5 laattaa, riippuen lajistaan.

Voittajien (ja häviäjien) nimet kirjoitetaan historiaan

On hyvä, että häviäjäkin saa tilaisuuden ansaita pisteitä — voittajat toki muistetaan historiankirjoituksessa kauniimmin, mutta tokihan historiankirjoihin kirjataan, kenet voittajat voittivat. Voittopistejärjestelmä kannustaa myös taistelemaan jo aikaisemmin, kun arvokkaita laattoja on jäljellä enemmän. Myöhemmin pelissä sotiminen ei ole yhtä kannattavaa, kun parhaat laatat on viety pussista ja oma lauta on jo täynnä eli lisäpisteitä saa vain vaihtamalla nykyisiä laattoja parempiin.

Sotiminen on onnistuttu tasapainottamaan melko hyvin. Sotiminen voisi olla varma tie voittoon tai hyvä juttu niille pelaajille, jotka eivät ole taisteluissa mukana, mutta Eclipsessä on löydetty hyvä tasapaino siitä väliltä. “Antaa toisten sotia” ei ole automaattisesti paras strategia ja sotiminen on hyödyllistä jo pelin alkuvaiheissa.  Vastustajaksi saa myös neutraaleja vihollisia, jotka vartioivat osaa galaksista.

Mukana on myös diplomatiaa. Solmimalla rauhansopimuksen saa pisteitä ja hieman lisätuotantoa. Sopimuksen voi myös rikkoa, jolloin saa petturin leiman. Viimeisin petturi menettää pisteitä pelin lopussa.

Kartalla on vahva rintama Muinaisia, eli neutraaleja vihollisia. Kuva: Sampo Sikiö

Näyttävä peli

Jo prototyypit Eclipsestä olivat kaunista katseltavaa ja lopullinen peli on todella näyttävä tapaus. Pelin ulkoasu on tyylikäs ja erittäin toimiva. Pelaaminen on helppoa. Pelaajien omat pelilaudat ovat todella isoja ja peli vaatii muutenkin runsaasti pöytätilaa, varsinkin kuudella pelaajalla, mutta pelilaudan sisältö on järjestelty hienosti ja jokaiselle asialle on selkeä paikkansa. Pelin design on täynnä nokkelia sääntömuistutuksia, esimerkiksi eri lajien erikoissäännöt löytyvät pelaajien alustoilta kätevästi.

Pelin avaruusaluksiin löytyi näppärä ratkaisu jo protovaiheessa. Eclipse käyttää samoja aluksia kuin Galactic Emperor -peli. Nämä alukset ovat sittemmin löytäneet tiensä muun muassa Eminent Domainiin. Alukset eivät ole mitään huippuhienoja, mutta ne ovat selkeitä ja ajavat asiansa. Pidän myös siitä, että alukset ovat kovaa muovia monissa peleissä käytetyn pehmeän kumimaisemman muovin sijasta.

Pakolliset vertailut

Eclipseä verrataan väistämättä Twilight Imperiumiin, joka on eeppisen scifin ykkösnimiä. Peleillä on ainakin yksi selvä ero: siinä missä Twilight Imperiumia varten pitää järjestää kokonainen pelipäivä ja 6–10 tuntia aikaa, kokeneet pelaajat pelaavat Eclipsen noin 30 minuutissa pelaajaa kohden. Aloittelijoiden pitää varata vähän enemmän aikaa, mutta muuten lupaus pitää. Kuusinpelinkin pystyy siis pelaamaan vain kolmessa tunnissa, kun pitää vauhtia yllä.

Eclipse on selvästi enemmän optimointiin ja taloudellisesti toimivan imperiumin rakentamiseen keskittyvä europeli, toisin kuin draamaa ja yllättäviä käänteitä sisältävä jenkkipeli Twilight Imperium. Peliaika lienee käytännössä useimmilla erittäin hyvä syy valita Eclipse ennemmin kuin Twilight Imperium.

Toinen, tuoreempi kilpailija genressä on GMT:n Space Empires 4X, joka puolestaan muistuttaa enemmän perinteistä sotapeliä 4X-mausteilla. Erilaisista peleistä on siis kyse.

Sopivasti vaihtelua ja satunnaisuutta

Pelissä on paljon vaihtelua: lajeja on seitsemän erilaista ja galaksi kehittyy joka pelissä eri tavalla. Pelissä on hyvää satunnaisuutta, joka tuo vaihtelua, mutta ei hallitse peliä. Ongelmia voi tulla lähinnä alkupelin galaksinkartoitusvaiheessa, jossa huono tuuri voi tuoda vähän hankalan aseman, mutta ei se mikään selkeä pelinratkaisija ole.

Taisteluissa nopat voivat tuoda yllätyksiä, mutta pelaajilla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa todennäköisyyksiin varustamalla aluksiaan sopivalla tavalla. Riskejä voi ottaa, mutta vika on oma, jos tulee nenille. Lisäksi taisteluissa häviäminen ei ole välttämättä mikään katastrofi.

Hyvä alku auttaa aina ja rikkaat rikastuvat. Vaikka pelimekaniikka aiheuttaakin suurelle imperiumille vaikeuksia toimia runsaasti, se ei tasoita peliä aivan tasaiseksi. Välillä nähdään pelejä, joissa muut pelaajat voivat vain todeta, että ylivoimaista voittajaa olisi pitänyt lyödä enemmän ja aikaisemmin.

BoardGameGeekissä on pidetty itkuvirsiä Eclipsen satunnaisuudesta. Peli voi kieltämättä vaikuttaa alkuun hyvin tuuripitoiselta ja aloittelijat pelaavat usein tavalla, joka vielä korostaa pelin satunnaisuutta (esimerkiksi kartoittavat galaksia varovaisesti, jolloin päätyy herkemmin asuttamaan kehnoja osia galaksista).

Vihreä on valloittanut galaksin keskustan. Kuva: Sampo Sikiö

Suomen paras lautapeli

Eclipse on todella hieno peli. Se kiipesi kovaa vauhtia kohti Lautapelioppaan parhaiden pelien listan kärkeä ja vei ykköspaikan Through the Agesilta. Myös kansainvälistä menestystä pelille on helppo povata, innostus on ollut kouriintuntuvaa — esimerkiksi Drakkenstriken videoarvostelu on melkoista ylistystä.

Ylisanoihin on helppo yhtyä. Eclipsen pelimekaniikka on yksinkertaista ja selkeää — peli on helppo opettaa uusille pelaajille ja kun pelaajat osaavat pelin, yksittäiset vuorot etenevät ripeästi ja odottelua ei tule. Erilaisia strategisia lähestymistapoja on paljon, avaruusaluksia voi kehitellä mielensä mukaisesti monin eri tavoin ja sotimattakin voi pärjätä.

Eclipse on vaikuttavinta, mitä suomalainen lautapeliteollisuus on tähän mennessä tuottanut. Tässä pelissä on aineksia klassikoksi ja mestariteokseksi, josta puhutaan vielä vuosien päästä. Hattu päästä ja Maamme-laulu soimaan — tässä on kaikkien aikojen paras suomalainen lautapeli.

Faktat Eclipsestä

Pituus: 60—180 minuuttia eli puoli tuntia pelaajaa kohden. Ensimmäisiin peleihin kannattaa varata enemmän aikaa.

Tobago on puhdas perhepeli, joka on luultavasti suunniteltu Spiel des Jahresin toivossa. Peli sai tyytyä pelkkään ehdokkuuteen, mutta keräsi muita palkintoja, muun muassa Golden Geek -palkinnon parhaana perhepelinä vuonna 2010.

Pelin idea

Vuorollaan pelaajat joko liikkuvat saarella tai pelaavat vihjekortin johonkin neljään aarteeseen. Jos pelaaja pelaa vihjekortin, hän asettaa värinsä mukaisen merkin kortin päälle. Vihjekortit sisältävät väittämiä, jotka rajaavat aarteen yhä pienemmälle alueelle. Kun aarre voi olla enää yhdessä ruudussa, ensimmäisenä ruutuun ehtinyt pelaaja kaivaa sen esiin ja asettaa viimeisen värimerkkinsä vihjekorttien jatkoksi.

Tämän jälkeen aarre jaetaan. Jokainen pelaaja saa värimerkkiensä verran aarrekortteja. Aarrekortit vaihtelevat kahdesta kuuteen kultakolikkoon. Tämän jälkeen kortit sekoitetaan ja päällimmäinen kortti käännetään näkyviin.

Aarteen löytäjä aloittaa ja saa päättää, haluaako hän kortin vai passaako. Ottaessaan kortin hän poistaa värimerkkinsä, tällöin uusi aarrekortti nostetaan ja viimeisimmän vihjekortin pelannut pelaaja aloittaa. Jos aloittaja passaa, aarrekorttia tarjotaan vuorotellen muille pelaajille vihjekorttien pelaamisjärjestyksen mukaisesti. Passatessa aloittaja ei menetä aloituspaikkaansa ja voi odotella pakasta nousevia parempia kortteja.

Aarrekorttien sekaan on lisäksi sekoitettu kaksi kirouskorttia. Kirouksen noustessa pelaajat, jotka ovat vielä mukana aarteen jaossa, luopuvat yhdestä amuletista tai parhaimmasta aarrekortista, eivätkä saa enää aarteita. Kun aarre on jaettu, laudalla olevat patsaat taikovat saarelle amuletteja, jotka keräämällä pelaaja saa erilaisia lisätoimintoja.

Peli loppuu, kun aarrekortit loppuvat. Voittaja on eniten kultakolikoita kerännyt pelaaja.

Ruskea ja harmaa aarre löytyvät pian! Kuva: Chris Norwood / BGG

Nätti kuin sika pienenä

Tobago on järkyttävän kaunis paketti. Peli on eittämättä ylituotettu, mutta upean laudan ja komponenttien viehätysvoimaa on turha kieltää. Varsinkin pienet patsaat ovat käsittämättömän upeita. Kun mukaan lisää houkuttelevan kansitaiteen ja toimivan insertin, ensivaikutelma on yltiöpositiivinen.

Pelin ydinidea eli aarteenrajaamismekaniikka on mielenkiintoinen ja raikas. Menestyvä pelaaja tarvitsee visuaalista silmää ja kykyä havainnoida korttien rajaamismahdollisuuksia. Ja vaikka pelissä ei käytännössä aarteita etsitä, tukee mekaniikka hyvin aarteenmetsästysteemaa.

Hiomaton timantti

Pelin jälkipuolisko eli aarteiden jako on ristiriitaisempi kokemus. Aarteen löytäjälle tilanne on mielenkiintoinen, sillä kirousten pelossa huonompia aarrekortteja ei voi passata ikuisesti. Muille tilanne käy hieman tylsemmäksi. Lisäksi jakoon liittyy runsaasti tuuria ja yleensä molempiin kirouksiin nasahtava pelaaja häviää automaattisesti. Voittaja ratkaistaankin turhan usein pelitaitojen sijaan korttituurilla.

Tobagossa on toisaalta hieman liikaa säätämistä ja sääntöpoikkeuksia, mikä tekee yksinkertaisen perhepelin kohdeyleisölleen turhan hankalaksi. Aikaa kuluu komponenttien kanssa näpräilyyn, sillä pelissä jatkuvasti lisätään ja vähennetään aarrekuutioita, siirrellään patsaita ja asetellaan amuletteja. Varsinkin amuletit ovat unohtuneet joka pelissä ainakin kerran.

Tobago ei ole suinkaan huono peli. Vanhempien lasten kanssa pelattavaksi perhepeliksi se on oikein hyvä valinta — nätti ja erilainen. Potentiaalia olisi kuitenkin huomattavasti pidemmälle, nyt pelistä puuttuu se viimeinen silaus, joka nostaisi sen perhepeliklassikoiden joukkoon.

Tobagon osat ovat todella näyttävät. Kuva: Javi Santos / BGG

Faktat Tobagosta

Pituus: 60 minuuttia

Repello sijoittui Suomen Vuoden peli -kisassa aikuisten sarjan finaaliin, Ruotsissa peli voitti.

Pelin idea

Pelaaja voi siirtää torniaan vuorollaan haluamaansa suuntaan. Ensimmäinen ruutu siirtosuunnassa kertoo, montako askelta pelaaja saa liikkua. Lähtöruutuun jää yksi kiekko, repello, pelaajan tornista. Tornissa on näppärä automaattimekanismi, joka jättää kiekon jälkeen, kun tornia nostaa.

Siirron jälkeen tarkistetaan, onko laudalla kahta repelloa tai tornia vierekkäin. Näin ei saa olla, sillä repellot ja tornit hylkivät toisiaan. Kielletty tilanne pitää ratkaista siirtämällä vierekkäisistä repelloista tai torneista suoraan poispäin toisesta. Tämä voi johtaa uuteen vierekkäisyyteen, joka pitää ratkaista siirrolla ja niin edelleen. Ketjureaktiot voivat olla pitkiäkin, kun vuorossa oleva pelaaja saa vapaasti valita järjestyksen ja suunnan vierekkäisyyksiä setviessään.

Lopullinen tavoite on lykkiä kiekkoja pelilaudan reunan yli. Mustat kiekot, joita pelaajat jättävät jälkeensä, ovat yhden pisteen arvoisia. Pelissä on myös neljä hopeista kiekkoa, arvoltaan kolme pistettä, ja yksi viiden pisteen arvoinen kultainen kiekko. Oiva veto on myös tönäistä vastapelaaja yli laidan, sillä tämä menettää silloin vuoron ja itse pääsee keräämään kiekkoja tältä pelaajalta.

Näppärä älypeli

Repello on hauska peli. Ketjureaktioiden luominen kutkuttaa miellyttävällä tavalla — oikein pitkän ketjun saaminen on herkkua, ja sellaisen jälkeen pitää luonnollisesti rehennellä nähneensä koko kuvion ennalta. “Yllättävien seuraamusten peli”-alaotsikko on osuva.

En ole vielä päässyt kokeilemaan Repelloa useammalla kuin kahdella pelaajalla. Kaksinpeli toimii hienosti, mutta on jo sen verran kaoottinen, että suhtaudun kevyellä epäilyksellä useamman pelaajan peleihin. Nelinpelissä ei voi juurikaan suunnitella, vaan asioita tapahtuu ja oma vuoro koittaa, kun koittaa. Jos peliin suhtautuu riittävän kevyesti, tornien törmäily voi olla hauskaakin.

Repellon numeroidentäyteinen pelilauta näyttää luotaantyöntävältä, mutta tälle pelille kannattaa antaa tilaisuus. Säännöt ovat helpot ja pelin idea on nokkela. Yhden erän pelaa nopeasti, joten revanssia on helppo ottaa.

Punaisen pelaajan torni, josta kiekkoja irtoaa joka siirrolla. Kuva: Mikko Saari

Sääntöhuomautus

Minulle ainakin jäi ensimmäisellä lukemisella epäselväksi, mitä itse asiassa tapahtuu silloin, kun toisen pelaajan saa tönäistyä pois pelilaudalta. Piti ihan kysyä pelin kehittäjiltä, joten selvennetään nyt tässäkin. Tönitty pelaaja menettää tönijälle yhden repellon. Seuraavalla vuorollaan poistönitty ei pelaa tavallista vuoroa, vaan ainoastaan laittaa torninsa peliin (ja ratkoo siitä mahdollisesti tulevat ristiriidat). Näin kaikilla pysyy sama määrä repelloja tornissa.

Faktat Repellosta

Pituus: 15–30 minuuttia.

Peli kyselee yllättäviäkin kysymyksiä. Pistä seuraavat eläimet järjestykseen sen mukaan, montako hammasta niillä on aikuisena: kani, preeriakoira, norsu, koira ja pullonokkadelfiini. Aikaa pari minuuttia. Osaisitko?

Pelin idea

Halki poikki pinoon on tietovisailu, jossa pitää tietää asioiden järjestys. Suurin osa kysymyksistä on sellaisia, joissa pitää pistää lista asioita haluttuun järjestykseen. Osassa kysytään, mikä ei kuulu joukkoon (“Mitkä kolme näistä ovat Michelangelon luomuksia?”).

Kysymys luetaan ääneen, tiimalasi käännetään ja pelaajat aloittavat pohtimisen. Vastaukset merkitään lokerikkoon värikkäillä pahvilätkillä ja sen jälkeen lasketaan pisteet. Pelilauta on rata lähdöstä maaliin ja pelaajan senhetkisestä ruudusta riippuu, onko oikea vastaus yhden vai kahden pisteen arvoinen ja tuleeko vääristä vastauksista sakkoja. Ensimmäisenä maaliin päässyt pelaaja voittaa.

Helppoa, mutta haastavaa

Halki poikki pinoon on toimiva peli. Kysymykset ovat paikoin mukavan kiperäiä ja oikein vastaaminen on yllättävän vaikeaa, kun yksi väärä arvaus voi sekoittaa koko järjestyksen. Vain täsmälleen oikeilla paikoilla olevista vastauksista saa pisteitä. Täysin oikeat rivit vaativat paljon tietämistä, joten useimmat pelaajat joutuvat vähän arpomaan. Tuurillakin voi pärjätä, mikä on kevyessä seurapelissä hyvä juttu.

Pelilauta tuntuu hieman turhalta tuurielementiltä, kun vastausten arvo tuplaantuu pelkästään sillä, että sattuu oikeaan ruutuun. Jos osuu sakkoruutuun kun kohdalle tulee aihe, josta ei tiedä mitään, käy huonosti. Pelistä on ilmestynyt englanniksi sellainenkin versio, jossa pelilautaa ei ole ja tätäkin voi toki pelata ilman lautaa sovittuun pistemäärään, jos niin haluaa.

Kysymyskortteja on noin 300 ja yhdessä pelissä menee pelaajien taidoista riippuen ehkä 10–20. Pelattavaa siis riittää jonkin aikaa, mutta ei loputtomasti, toisaalta monet kysymyksistä ovat sellaisia, ettei niiden vastausten muistaminen ole ihan helppoa.

Halki poikki pinoon on asiallinen ja parhaimmillaan melko nopeatempoinen tietovisailupeli, joka toimii varsin hyvin perhepelinä vähän isompien lasten kanssa (ikäsuositus 10+ lienee aika hyvin kohdallaan) ja aikuisten kesken. Tämän pelin pelaaminen on hauskaa, ei hampaat irvessä vääntämistä.

Faktat Halki poikki pinoon -pelistä

Pituus: 60 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajilla on nappula, jolla voi liikkua avaruusaluksen tiloissa. Komentosillalla alusta ohjataan, observatoriossa kerätään tietokortteja, varastossa varustekortteja ja konehuoneessa pistetään alukseen vauhtia.

Alus liikkuu pelilaudalla, joka kuvaa aurinkokuntaa. Kapteeni voi kääntää alusta 45 asteen kulmissa ja jokainen vierailu konehuoneessa lykkää alusta eteenpäin yhden pykälän. Näin matka etenee ja tavoitteena on kiertää Aurinko. Se ei ole aivan helppoa, sillä tiellä on planeettoja ja asteroideja, joihin törmääminen tietää aluksen tuhoa.

Pelissä on kolme tasoa. Helpoimmalla tasolla tuhoutuminen tietää häviötä kaikille ja onnistuneen kierroksen jälkeen pelin voittaa arvokkaimmat tietokortit kerännyt. Keskitasolla pisteiden kerääminen vaikeutuu, sillä pelaajien on hyvät pisteet saadakseen kerättävä tietokorteista tietynlaisia settejä. Kolmas taso lisää peliin pelastuskapselit, joilla voi yrittää pelastautua pois aluksesta sen tuhoutuessa.

Nopea tie tuhoon

Avaruus on julma. Peli tuntuu päättyvän melko herkästi aluksen tuhoutumiseen. Pelaajilta vaaditaan yhteistyötä, jotta avaruusmatka onnistuu ja sittenkään tehtävä ei ole aivan helppo, sillä pelilaudalla olevat sattumakortit johtavat pian tuhoon.

WSOY:n Oppi&ilo-peleissä on aina mukana joku opetuksellinen ulottuvuus ja tässä pelissä se on selvästi itsekkyyden ja yhteistyön välinen tasapainottelu. Se Kosmisesta kierroksesta välittyy: jos pelaajat keskittyvät omaan etuunsa, alus tuhoutuu ja kaikki häviävät.

Vähänlaisesti kortteja

Valitettavasti oman edun tavoittelun puoli pelistä ei täysin toimi. Aikuisten kesken vaikeimmalla tasolla pelit olivat ohi hyvin nopeasti, eikä kukaan oikeastaan ehtinyt kerätä varuste- tai tietokortteja. Varustekortit antaisivat kaikenlaisia lisämahdollisuuksia pelaajille, mutta ei niitä oikeastaan ehdi hankkia. Tuntuu, että kortteja ehtii nähdä pelin aikana vain muutaman, jolloin on aikamoinen tuurielementti, saako hyviä kortteja vai ei. Vaikeimmalla tasolla on esimerkiksi aika ratkaisevaa, saako pelastuskapselin vai ei.

Ainakaan peliharrastajille Kosmista kierrosta en siis voi suositella. Kilpailuhenkisten pelaajien kesken se ei yksinkertaisesti toimi kovin hyvin, jollakulla on aina liikaa motivaatiota täräyttää alus lähimmän planeetan kylkeen — jos ei itse ole voitolla, miksi kannattaisi auttaa alus perille? Settien keräilykin on paperilla näppärää, mutta tuntuu käytännössä täysin sattumanvaraiselta.

Viisivuotiaan pojan kanssa pelatessa peli oli turhan mutkikas, eikä oppimispuoli ihan täysin toimi. Valmistajan suositusikä on 8+ ja koululaisten kanssa peli lieneekin parhaimmillaan. Tietokorteista voi opiskella avaruusfaktaa ja pelikin toiminee vähän paremmin, jos pelaajilla on enemmän motivaatiota suoriutua avaruuskierroksesta maaliin asti ja voittaminen on enemmän sivuseikka, johon paneudutaan vasta pelin lopussa.

Avaruudesta kiinnostuneiden koululaisten vanhempien kannattaa siis Kosmista kierrosta harkita, peliharrastajille Red November on samantyyppinen, mutta paremmin sopiva.

Faktat Kosmisesta kierroksesta

Pituus: 30 minuuttia, tosin lyhyin peli tähän asti oli ohi alle viidessä minuutissa.

Idea on hauska, mutta Galaxy Trucker on melko monimutkainen peli, jonka opettaminen ei ole aivan yksinkertainen juttu. Michael Schachtin Mondo ottaa Galaxy Truckerista pelin hauskimman osan ja muovaa aiheesta huomattavasti yksinkertaisemman pelin, jossa ei rakennella avaruusaluksia vaan kokonaisia maailmoja.

Jos perehdyt peliin mieluiten videomuodossa, katso Tuomo Pekkasen Mondo-esittelyvideo.

Pelin idea

Pelaajilla on edessään pelilauta, johon pitäisi rakentaa mahdollisimman hieno maailma. Laatoissa on erilaisia maastonmuotoja, eläimiä ja tulivuoria. Tavoitteena on rakentaa maailma, jossa on mahdollisimman paljon kokonaisia ja ehjiä alueita, paljon eläimiä ja mahdollisimman vähän aktiivisia tulivuoria.

Tämä olisi ihan helppo juttu, jos aikaa olisi rajattomasti, eikä kukaan häiritsisi, mutta kun kello tikittää ja muut pelaajat nappaavat kaikki tarvittavat laatat, painetta tulee juuri sopivasti ja tehtävä käykin haastavaksi. Mondossa pärjää, jos pystyy pitämään hermonsa kurissa ja keskittymään annettuun tehtävään paineen alla.

Kun aika loppuu ja maailmat on koottu, on pisteenlaskun aika. Jokainen eläin on piste, samoin jokainen ehjä alue, jolla on siistit rajat eli kahta erilaista maastonmuotoa ei ole laattojen reunoissa vierekkäin. Pisteitä menettää aktiivisista tulivuorista, tyhjistä ruuduista ja väärin pelatuista laatoista, eli laattojen rajoista, joissa kaksi eri maastonmuotoa kohtaa. Lisäksi aikaisesta lopettamisesta saa bonuspisteitä.

Kolme eri tasoa

Pelissä on kolme eri vaikeustasoa, jotka vaikuttavat pisteytykseen. Peruspelissä ei lasketa muita pisteitä kuin yllä mainitut. Kierroksen voittaja saa tulivuorilaatan, jonka omistaja menettää seuraavalla kierroksella pisteitä myös sammuneista tulivuorista. Peliä pelataan kolme kierrosta ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Kehittynyt peli lisää pisteenlaskuun tavoitteita, joissa parhaiten suoriutunut saa lisäpisteitä ja huonoin menettää pisteitä. Joka kierros pelissä on yksi tavoite, esimerkiksi “eniten järviä”, “eniten vesieläimiä” tai “suurin metsä”. Lisäksi kellossa on seitsemän minuutin sijasta vain kuusi minuuttia aikaa.

Eksperttipelissä mukaan tulee lisätehtäviä, joita jaetaan peliin kaksi kertaa pelaajien määrän verran. Kierroksen aikana tehtävistä voi noukkia itselleen korkeintaan kaksi. Jos tehtävän suorittaa onnistuneesti, saa pisteitä, mutta jos epäonnistuu, menettää pisteitä. Nämä tehtävät ovat hivenen haastavampia: “vähintään kolme puhvelia samalla tasangolla”, “kaikki neljä erilaista metsäeläintä samalla alueella”, “täysin virheetön pelialue”, “ensimmäisenä valmis”. Varsinkin joidenkin tehtävien yhdeksän pisteen arvo tarkoittaa, että niissä ei parane epäonnistua. Kellosta napataan vielä minuutti pois, joten jäljelle jää vain viisi minuuttia aikaa.

Peliä voi pelata myös yksin. Silloin tavoitteena on täyttää pelilauta mahdollisimman tarkkaan ja mahdollisimman vähillä miinuksilla. Vaikealla vaikeustasolla yksinpelin voi katsoa voitetuksi, jos saa viidessä minuutissa täytettyä laudan siten, että saa korkeintaan yhden miinuspisteen.

Neljä pelaajaa valmiina luomaan maailman. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Hauska peli moneen käyttöön

Mondo on mainio peli, joka toimii monessa tilanteessa. Peli on nopea pelata, eikä kellon ansiosta muutu hitaammaksi, vaikka pelaajat kuinka jäätäisivät. Erilaisten vaikeustasojen ansiosta peli sopii monenlaiseen käyttöön: helpoimmalla tasolla perhepeliksi, kehittyneimmällä tasolla nopeiden pelaajien tehofilleriksi. Säännöissä vinkataan myös tasoitusmenetelmästä, jolla pelin vaikeustasoa saa säädettyä pelaajakohtaisesti.

Peli on todella joustava. Mondon kotisivuilta löytyy uusia tavoitelaattoja ja sääntömuunnelmia. Olen itsekin kokeillut yhtä muunnelmaa sattumalta, koska kehittynyt peli selitettiin minulle siten, että kaikki tavoitelaatat ovat käytössä, ei vain yksi. Peli toimi oikein hyvin näinkin.

Mondoa on helppo suositella monenlaisille pelaajille. Pelin säännöt on helppo opettaa ja joka tilanteeseen löytyy sopiva vaikeusaste. Mondo on oivallinen perhepeli, joka voitti ansaitusti Tanskan vuoden peli -palkinnon perhepelien sarjassa ja oli finalisti myös Suomen Vuoden peli -kisassa.

Jos idea viehättää, mutta peliin haluaa vielä enemmän vaihtelua ja vaikeusastetta, kannattaa tutustua Galaxy Truckeriin, jossa rakennellaan avaruusaluksia samalla idealla.

Faktat Mondosta

Pituus: 15–25 minuuttia, ei sen enempää hitaillakaan pelaajilla.

Pelin idea

Pelialusta on sininen muovihärpätin, jossa on kaksi säätönuppia. Nuppeja kääntämällä pelialustasta nousee tappeja, jotka nostavat muumia ylöspäin — juuri sopivasti, että alle mahtuu sujauttamaan palikan. Sitten käännetään toista nuppia, jolloin tämä juuri lisätty palikka nousee ylös, niin että alle saa sujautettua uuden palikan.

Tätä jatketaan, kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja Muumipeikko rysähtää maan tasalle. Kaikille muille paitsi Muumipeikon pudottajalle tulee piste ja peli voi alkaa alusta. Kun haluttu kierrosmäärä on pelattu tai sopiva pistemäärä saavutettu, peli päättyy.

Näppärä näppäryystesti

Pidä Muumi katolla on hauska peli, varsinkin jos sitä ei ota liian vakavasti. Sitä voi pelata porukalla joko ilman noppaa tai nopan kanssa. Noppa määrää, mitä pitää tehdä: lisätä yksi tai kaksi palikkaa, valita toinen pelaaja lisäämään palikka tai poistaa palikka. Ilman noppaa kukin lisää vuorollaan yhden palikan.

Peliä voi vallan kätevästi pelata myös yksinpelinä, tavoitteena mahdollisimman korkea torni Muumipeikon alla. Jos onnistuu rakentamaan tornin kaikista palikoista — ei ihan helppo juttu, sen verran huteria kevyet muovipalikat ovat — voi alkaa purkamaan tornia yksi kerrallaan.

Pidä Muumi katolla on kenties vähän enemmän lelu kuin peli, mutta voi sitä pelatakin. Pelinä samassa torninrakennusgenressä on parempiakin esimerkkejä, vaikkapa Villa Paletti, mutta ei tämä muumipeli missään nimessä huti ole.

Faktat Pidä Muumi katolla -pelistä

Pituus: 15–30 minuuttia, riippuen siitä miten pitkän pelin haluaa pelata.

Pelin idea

Pelaajat kokoavat pelin aikana itselleen pakkaa, josta nostavat joka vuoro pelattavat kortit. Korteissa on kahdenlaista valuuttaa: riimuja ja sotavoimaa. Riimuilla ostetaan kortteja, sotavoimalla voitetaan hirviöitä. Ostetut kortit tulevat omaan pakkaan kiertoon, hirviöt tuottavat voittopisteitä ja yleensä jonkun kertaluontoisen edun ja poistuvat sitten pelistä. Osa korteista antaa erilaisia etuja: voittopisteitä, alennuksia, pakansiivousta ja sen sellaista. Osa korteista jää peliin pysyvästi, jolloin niistä hyötyy joka vuoro.

Tarjolla ostettavaksi ja tuhottavaksi on rivi kortteja ja aina kun rivistä poistuu kortti, uusi tulee tilalle. Valikoima vaihtelee siis joka kierros. Vakautta tuovat vain riimukorttien ja sotaväen tehokkaammat versiot, jotka ovat aina ostettavissa ja hullut kultistit, joita voi aina käydä tuhoamassa.

Pelin kellona toimivat voittopisteet, joita kertyy voittamalla hirviöitä ja korttien ominaisuuksista. Kun voittopisteet on käytetty loppuun, peli päättyy ja pelaajat laskevat pelin aikana keräämänsä voittopisteet ja lisäävät ostamiensa korttien voittopisteet niihin. Eniten pisteitä kerännyt vie pelin.

Monitasoinen tuuripeli

Siinä missä Dominionin tuurielementti rajoittuu oman pakan järjestykseen, Ascensionissa tuurielementtiä on lisäksi siinä, mitä kortteja voi ostaa. Sen voi nähdä dynaamisena elementtinä, joka edellyttää pelaajilta reagoimista ja strategian muokkaamista lennossa, mutta sen voi myös nähdä turhauttavana satunnaistekijänä, joka torppaa hyvät yritykset kehittää minkäänlaista strategiaa.

Pelin alussa rivi on täynnä hirviöitä, joita pitää voittaa sotavoimalla — no hyvä, rakennetaanpa pakkaan sotavoimaa. Sen jälkeen pakasta nouseekin vain kaikkea muuta kuin isoja, pisteitä tuottavia hirviöitä. Mitä voit tehdä? No, tämä on tietysti ääritapaus ja Ascensionissa on selvä virhe päättää pelin alussa, millaista peliä haluaa pelata, se ei vain tässä pelissä toimi.

Pelaajilla on joka tapauksessa vähänlaisesti mahdollisuuksia kehittää pakkaansa haluamaansa suuntaan, kun käytännössä on ostettava sitä, mitä tarjolla on ja mihin riimut riittävät. Useimmilla vuoroilla varsinkin pelin alkupuolella valinnanvaraa ei oikeastaan ole. Tämä on Ascensionin suurin heikkous.

Ascensionin kortteja ja pelilauta. Kuva: José Carlos de Diego / BGG

Tyhmää, mutta hauskaa

Ascensionilla on faninsa ja BoardGameGeekissä aika vahvat arvostelut, muun muassa pitkä rivi kymppejä, joten ei se ihan onneton peli ole. Ascensionin pelaaminen on nopeaa ja suoraviivaista ja joidenkin makuun peli selvästikin sopii. BoardGameGeekin kommenteissa toistuukin sama kaava: “Ascension on tuuripeli, enkä tiedä miksi pidän siitä, mutta voi että sen pelaaminen on hauskaa”. Totta — Ascensionin pelaaminen on hauskaa ja sopivan vauhdikasta, vaikka peli ei aina niin fiksu olekaan.

Omalla kohdallani Dominionin selvästi strategisempi ote toimii paremmin, mutta kummasti Ascensioniakin on jaksanut iPadilla läiskiä (iPad-versiosta tulee myöhemmin oma arvionsa). Pöydän ääressä pelaamiseen aika on kuitenkin sen verran kortilla, että Ascension ei ole riittävän hyvä pääsemään siitä osille. Tuskin siis hankin analogista versiota pelistä, etenkin kun hintakin on hieman toista luokkaa kuin digitaaliversiolla.

Lisäosat

Peliin on ilmestynyt läjä promokortteja ja kaksi uutta korttisettiä.

Return of the Fallen on 65 kortin setti (peruspelin pakka on 100 korttia), jolla voi pelata kaksinpelejä. Sen voi myös yhdistää peruspeliin, jolloin pelaajia voi olla jopa kuusi.

Storm of Souls on peruspelin kokoinen setti ja täysin itsenäinen 1–4 pelaajan peli, jonka voi yhdistää peruspelin tai Return of the Fallenin kanssa. Storm of Souls on tätä kirjoittaessani vasta tulossa marraskuun 2011 aikana.

Faktat Ascensionista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajille jaetaan käsi täyteen kortteja, joilla autoja vauhditetaan kohti maalia. Jokaisessa kortissa on listattu 1–6 autoa ja jokaiselle numero, joka kertoo, montako ruutua tämä auto kortin pelaamisen myötä liikkuu. Mukana voi olla myös jokeriautoja, jolloin siirrettävän auton saa valita itse.

Kun kortit on nähty, on aika jakaa autot. Autoista käydään huutokauppa, jossa pelaajat voivat huutaa itselleen yhden tai useamman auton. Jokaiselle pelaajalle on riitettävä auto, mutta jos pelaajia on vähemmän kuin kuusi, autoja on enemmän kuin pelaajia ja joku voi saada useamman kuin yhden auton.

Luonnollisesti tavoitteena on saada sellaiset autot, jotka sopivat mahdollisimman hyvin yksiin omien korttien kanssa. Kun autot on ostettu, ajetaan kisa. Jokainen pelaa vuorollaan kädestään kortin ja siirtää autoja niin paljon kuin mahdollista. Radalla on kapeita kohtia, joihin mahtuu kaksi tai vain yksi auto kerrallaan. Näihin kohtiin voi muodostua sumppuja, jolloin ohi ei pääse — kätevä paikka hukata vastustajan autoa vauhdittava kortti.

Kisa kestää yhden kierroksen. Kaikki autot ajavat maaliin ja järjestys määrää palkkion. Voittajalle maksetaan 200 000, kun viimeisen auton omistaja joutuu tyytymään vaivaiseen kymppitonniin. Tavoitteena on tienata enemmän kuin autoistaan maksoi. Täysi peli kestää kolme kisaa, jonka jälkeen isoimman rahamassin omistaja on voittaja.

Vauhdikas autopeli

Top Race on mainio peli, jossa tuurilla on kohtuullinen osuus. Taitavalla korttien valitsemisella ja radan kapeiden kohtien hyödyntämisellä saa korteistaan vähän enemmän irti. Toki tuurilla on osansa ja etenkin kolme korttia, jotka joko kiihdyttävät yhtä autoa tai pysäyttävät toisen, voivat vaikuttaa lopputulokseen ratkaisevasti. Tuuria tasoittaa se, että kisoja ajetaan kolme.

Mikään simulaattori Top Race ei siis ole, mutta autohuutokaupan ansiosta se nousee perusperhepeliä kiinnostavammaksi myös lautapeliharrastajan näkökulmasta. Perhepelinä Top Race toimii myös hyvin, kunhan lapset ovat sen verran fiksuja, että pystyvät tekemään jotenkuten järkeviä valintoja huutokaupassa.

Ulkoiselta toteutukseltaan peli on siisti. Formula-autot ovat tyylikkäitä, kortit ovat selkeitä ja radatkin mielenkiintoisia. Ratojen kuvitus voisi olla vähän tyylikkäämpää, eikä haittaisi, jos mukana olisi useampi rata. Nyt kolmen kisan pelissä joudutaan ajamaan toinen rata kaksi kertaa (tosin ratojahan voi ajaa myös toiseen suuntaan, jos kaipaa vaihtelua). Kaikenkaikkiaan näppärä paketti. Säännöissä on vaihtelua tuomassa muutama muunnelmaehdotus, joita voi ottaa käyttöön, jos mieli tekee.

Punainen auto on kisan johdossa — toistaiseksi. Kuva: Mikko Saari

Pitkän kehityksen tulos

Wolfgang Kramer on kehitellyt kilpa-ajopeliään pitkään. Peli ilmestyi ensimmäistä kertaa jo vuonna 1980 nimellä Niki Lauda’s Formel 1. Vuonna 1985 ilmestyi Formel 1 Nürburgring, vuonna 1990 Daytona 500 ja vuonna 1996 sekä Top Race että Detroit-Cleveland Grand Prix. BoardGameGeekissä korkeinta arvostusta nauttii Daytona 500.

Top Racestakin on olemassa erilaisia laitoksia. Pelikon lisäksi pelin ovat julkaisseet Alga, Magma, Pegasus ja ASS. Näistä paras on Pegasuksen vuonna 2008 ilmestynyt laitos, joka on Pelikon peliä näyttävämpi. Paketista löytyy kahden radan sijasta neljä ja pelissä on muutenkin lisäsääntöjä, kuten varikkokäynnit. Pelikon laitos ajaa asiansa, todellinen asianharrastaja nappaa jostain saksalaisesta pelikaupasta Pegasuksen laitoksen.

Faktat Top Racesta

Pituus: 45 minuuttia.

Pelin idea

Resistance on Werewolfin jalanjäljissä asteleva psykologinen seurapeli. Pelin alussa jokainen pelaaja saa hahmokortin, joka kertoo, kuuluuko pelaaja vastarintaliikkeeseen vai vakoojiin. Kun kaikki tietävät hahmonsa, silmät suljetaan. Tämän jälkeen vakoojat avaavat silmänsä, tunnistavat toisensa ja sulkevat silmänsä. Lopuksi kaikki avaavat silmänsä ja peli voi alkaa.

Peli koostuu kierroksista, joiden alussa yksi pelaajista on johtaja. Johtaja valitsee tietyn määrän pelaajia hänen miehistökseen suorittamaan tehtävää, minkä jälkeen jokainen pelaaja äänestää, luottaako hän kyseiseen miehistöön tai sitä valinneeseen johtajaan. Jos pelaajista ainakin puolet äänestää miehistöä vastaan, johtajuus siirtyy seuraavalle pelaajalle.

Kun yli puolet pelaajista äänestää miehistön puolesta, miehistöön valitut pelaajat saavat kaksi korttia, jotka kuvaavat tehtävän onnistumista — sinisen (tehtävä onnistuu) ja punaisen (tehtävä epäonnistuu). Vastarintaliikkeeseen kuuluvat pelaajat valitsevat sinisen kortin, sillä he onnistuvat tehtävässään aina. Mukaan otetuilla vakoojilla on kuitenkin vapaat kädet — he saavat päättää, kumman kortin valitsevat.

Valitut kortit pidetään salassa, sekoitetaan ja sen jälkeen paljastetaan. Jos kaikki kortit ovat sinisiä, tehtävä onnistuu ja vastarintajoukot saavat pisteen. Mikäli mukana on yksikin punainen kortti, tehtävä epäonnistuu ja vakoojat saavat pisteen. Se joukkue, joka saa ensimmäisenä 3 pistettä, voittaa pelin.

Luottaako vai eikö luottaa, siinä pulma

Resistance on ihmisten lukemisen ja bluffaamisen yhteispeliä. Vastarintaliikkeen pelaajat pyrkivät savustamaan ulos tehtäviä sabotoivat vakoojat, jotka puolestaan pyrkivät ansaitsemaan vastarintaliikkeen luottamuksen ja asettamaan heidät toisiaan vastaan. Yleensä pelaaminen on yhtä syytösten ja epäilyjen sinkoilua ja lopulta ei ole lainkaan varma, keneen tulisi luottaa.

Syytöksiä ei tarvitse kiskoa pelkästään hatusta, vaan peli antaa pelaajille oikeasti jotain tietoa, jonka varassa tehdä oletuksia. Johtajan valitsemat pelaajat, äänestykset ja tehtävän onnistuminen tai epäonnistuminen antavat mahdollisuuden päätellä, kenen puolella kukin on. Toisaalta vakoojat voivat yrittää harhauttaa valinnoillaan, joten mitään kovin selkeitä päättelyketjuja ei voi rakentaa.

Peli tuntuu tasapainoiselta kaikilla pelaajamäärillä. Roolien ja tehtävään lähetettävien pelaajien määrät vaihtelevat peliporukan koon mukaan, mikä pitää puolet tasaväkisinä. Yli 6 pelaajan peleissä suositellaan mukaan otettavaksi vielä erikoiskortit, jotka johtaja jakaa pelaajille jokaisen kierroksen alussa. Jako antaa jo itsessään, roolista riippuen, lisää päättely- tai hämäysmahdollisuuksia ja korttien erikoisominaisuudet tasoittavat vakoojien ylivoimaa.

Vainoharhaista hauskanpitoa

Kevyttä, sosiaalista päättelypeliä etsiville Resistancea on helppo suositella. Peli muistuttaa vahvasti Werewolf ja Bang! -seurapelejä, mutta samalla parantaa niissä olleita ongelmia. Ensinnäkään moderaattoria eli pelin ohjaajaa ei tarvita, eikä mukana ole pelaajien eliminointia. Näin kaikki pääsevät pelaamaan ja ovat pelissä mukana loppuun asti. Peliaikakin pysyy pelaajamäärästä riippumatta puolessa tunnissa, jos syyttelyiden ja pohtimisten ei anneta venyä turhan pitkiksi.

Koska peli vaatii sosiaalisuutta ja kanssapelaajien manipulointia, se ei sovi kaikille. Tuppisuiden kanssa pelistä häviää maku ja huonoja valehtelijoita turhauttaa, kun kohdalle napsahtaa vakoojakortti. Varsinkin 5-6 pelaajan pelit ovat vakoojille vaativia, sillä heitä on vain kaksi. Onneksi pokerinaamaa ja bluffaustaitoja voi kehittää — oikotien onneen tarjoaa Ericin vakoojavinkit.

Faktat The Resistancesta

Pituus: 30 minuuttia, mikä voi ylittyä riippuen pelissä käytävän keskustelun määrästä.

Principatolla ei ole mitään hävettävää, sillä se on kaikin puolin hyvin pätevä europeli — jopa tylsyyteen asti.

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on oma renessanssin Italian kaupunkivaltionsa hallittavana. Kaupunginmuurien ulkopuolelle rakennetaan peltoja ja maatiloja tuottamaan ruokaa, sisäpuolelle taas palazzoja ja pankkeja tuottamaan rahaa. Muureilla ovat sitten katapultit, nostoväki ja palkkasoturit sotimassa kaupungin puolesta.

Peli kestää kolme vaihetta, joiden aikana pelaajat kehittävät kaupunkejaan ja varustavat joukkojaan. Vaiheiden välissä ja aikanakin soditaan ja kolmannen vaiheen jälkeen lasketaan pisteet ja katsotaan, kenen kaupunkivaltio on pähein. Pisteitä tienaa sotimisesta, kulttuurisaavutuksista ja jokaisella pelaajalla olevista salaisista pistetavoitteista, jotka liittyvät rakentamiseen ja kulttuurisaavutuksiin.

Peli on melko napakka ja kunhan pelaajat tietävät mitä tekevät, kestää nelinpelinäkin vain noin tunnin.

Korteilla toimintoja

Pelin ytimessä on yksinkertaisen näppärä korttimekanismi. Jokaisella pelaajalla on kaksi toimintokorttia ja joka vuoro saa tehdä kaksi toimintoa. Mahdollisia toimintoja ovat kortin käyttäminen, kortin vaihtaminen ja kirkollisten suosioiden (jokeriresurssien) kerääminen. Kortit antavat erilaisia mahdollisuuksia, liittyen resurssien keräämiseen ja käyttämiseen.

Kortteja on kahdenlaisia. Toiset pitää vaihtaa aina käytön jälkeen, toiset ei. Pakkovaihdot ovat käteviä, sillä samalla vaivalla saa uuden kortin, mutta hankalia, jos samaa korttia haluaisi käyttää kerta toisensa jälkeen. Kaikki resurssituotantoa laukaisevat kortit ovat esimerkiksi kierrätettäviä, mutta resursseja tuhlaavat rakennuskortit eivät.

Toimintokortteja on tarjolla rivillinen, viidestä seitsemään pelaajien määrästä riippuen. Joka vuoro jono etenee, eli toisesta päästä heitetään kortti pois ja toiseen päähän tulee uusi kortti. Näin peli etenee, sillä vaiheet päättyvät, kun kyseisen vaiheen toimintokorttipakka on loppu.

Systeemi on varsin näppärä. Vaatii tasapainottelua pitää sopivat kortit käytössä. Hyviä resurssintuotantokortteja on syytä pitää hallussa, sopivien rakennuskorttien metsästäminen on toisaalta oma haasteensa. Sopivasti noussutta korttia voi vähän pantata muiden kiusaksi, toisinaan olisi kovasti tarpeen pitää kolmeakin korttia kädessä, eli joutuu tekemään vähän kompromisseja. Toimintokorttien kanssa puljaamisessa on Principaton ydin.

Valtakunta rakenteilla. Kuva: Mikko Saari

Kevyesti laimeaa resurssinhallintaa

Bloggaaja Brian Bankler lanseerasi termin Just Another Soulless Euro (JASE) kuvaamaan tietynlaisia pelejä. Principato on hyvässä ja pahassa tällainen sieluton europeli: tavoitteena on kerätä keltaisia ja vihreitä kuutioita, jotta niillä saa ostettua sinisiä ja punaisia laattoja, joilla saa voittopisteitä. Pelin renessanssiteema on toimiva, mutta hyvin tavanomainen, eikä erityisemmin tempaise pelaajaa mukaansa.

Principato tuntuu viiden pelin kokemuksella hyvin hiotulta. Siinä ei pärjää satunnaisella rämpimisellä, vaan huolellinen infrastruktuurin kehittäminen alussa palkitaan pelin loppupuolella tuotantokoneistolla, joka tuottaa kalliita tauluja, kirjoja ja veistoksia liukuhihnalta. Muuten varsin vähävuorovaikutuksinen peli saa potkua sotimisesta, joka pakottaa harkitsemaan muidenkin tekemisiä.

Lautapelit.fi kaupittelee Principatoa hyvin edullisesti parillakympillä, joka on tällaista pelistä sopuhinta. Varsinkin jos kokoelmasta puuttuu tällainen perinteinen kuutionkeräämispeli tai optimointihaasteet kiinnostavat, Principato on ehdottomasti tutustumisen arvoinen peli. Se on hyvin tehty ja kaikin puolin edustava ja korttisysteeminsä vuoksi mukavaa vaihtelua nykyään niin suosituille työläistenasettelupeleille, eikä siinä suurempaa vikaa ole — peli vain on hieman hengetön.

Principaton komponentit: pelilauta, pahvilätkät, kortit, kuutiot ja sotapistesetelit. Kuva: Mikko Saari

Faktat Principatosta

Pituus: noin tunti, alkuun jopa 90 minuuttia.

Peliin mahtuu 2-4 pelaajaa, ja peli kestää paketissa ilmoitetut 40 minuuttia, olettaen että pelaajat haluavat vakavasti miettiä mitä vuorollaan tekevät.

Pelin idea

Pelaajat pelaavat kädessään olevista viidestä kortista vuorollaan yhden kortin omaan korttikuvioonsa jonkin siellä ennestään olevan kortin paikalle. Kuviossa ollut vanha kortti siirtyy pelivuorossa seuraavan pelaajan kuvioon vastaavaan paikkaan. Siellä ollut kortti taas siirretään poistopakkaan.

Kussakin kortissa on kaksi eri symbolia. Kun pelaaja saa omalla vuorollaan pöytäänsä peräkkäin kolme korttia, joissa jokaisessa on sama symboli, hän saa kyseistä symbolia vastaavan pistelaatan. Saman pistelaatan voi saada vain kerran pelin aikana. Kun tässä on onnistunut seitsemän kertaa, voittaa pelin.

Pelissä voi siis oman kuvion parantelun lisäksi häiritä kortteja siirtämällä yhtä muuta pelaajaa. Nimittäin vasemmalla puolella istuvaa. Ei muita.

Kuivaa taktikointia

Oman symbolisarjan muodostuminen tai muodostumatta jääminen on hyvin paljon pelivuorossa edeltävän pelaajan mielivallasta kiinni. Vaikka kädessä olisi paljonkin samoja symboleja sisältäviä kortteja, edeltävä pelaaja voi halutessaan lähes aina estää pelaamiasi symboleja pysymästä pelissä yhtä vuorokierrosta pidempään.

Koska häirintä on helpompaa kuin oman korttisarjan muodostaminen, kahden pelaajan pelissä molempien pelaajien kannattaa teoriassa keskittyä lähinnä häiritsemään ainoaa vastustajaansa. Sivuvaikutuksena peli kestää elämäsi pisimmät 40 minuuttia tai pidempään.

Useammalla pelaajalla puhdas häirintätaktiikka helposti kostautuu, koska et voi vuorollasi jumittaa koko peliä. Tällöin pitäisi onnistua pelaamaan kortti, joka edistää eniten omaa asemaasi, ja lisäksi mielellään hieman häiritsee seuraavaa pelaajaa, etenkin jos hän on voitolla. Samalla voit myös yrittää arvioida, mihin sinua edeltävä pelaaja tulee pelaamaan seuraavan korttinsa, ja miten se tulee vaikuttamaan omaan kuvioosi. Tässä riittää sääntöjen yksinkertaisuudesta huolimatta yllättävän paljon miettimistä.

Entä millähän tavalla pelin nimessä ja yksisivuisen sääntöpaperin johdannossakin mainittu Leonardo da Vinci mahtaa liittyä tähän?

Pelin kortteja. Pelin kannalta olennaista on vain vasemman ylänurkan kaksi ikonia. Kuva: Mikko Saari

Sisällön puutetta

Vaikka pelikorteissa on kuvattu iso kasa Leonardo da Vincin piirustuksia, hän ei valitettavasti liity itse peliin mitenkään muuten, kuin että hän luultavasti koki työssään ajoittain samankaltaisia epäuskon hetkiä, joita tämän pelin pelaaja kohtaa peliä pelatessaan.

Pelin sisältö oli nimittäin tässä. Ei keksintöjen kehittelemistä, ei oman korttikäden muokkausta, ei bluffausta eikä mitään muutakaan. Vain yksi kortti pöytään, ja harras toive että se pysyy siinä seuraavan vuoron alkuun asti. Pelissä edistyminen näkyy vain varsin yksiulotteisella tavalla kerättyjen pistelaattojen lukumääränä. Vaikka uuden laatan saaminen on ajoittain työlästä, edistyminen ei oikein tunnu miltään. Paitsi helpotukselta siitä, että peli on askelen verran lähempänä loppuaan.

Pelissä voisi olla ainesta aivot narikassa -henkiseen korttilätkintään, mutta korttien jatkuva kynsiminen irti pöydästä ja vakavien virhesiirtojen välttely pakottaa pelaajat keskittymään pelipöydän tapahtumiin.

Pelin kuvitus on sinänsä ihan hienoa ja hyvällä maulla tehtyä, mutta itse symbolien erottaminen korteista on hankalaa. Symbolit ovat tarpeettoman pieniä ja hukkuvat nopeissa vilkaisuissa taustakuvituksena toimivien piirustusten sekamelskaan.

Näitä laattoja on tarkoitus kerätä. Kuva: Mikko Saari

Tiivis paketti

Puutteistaan huolimatta peli on kyllä ihan pelattava, siis useammalla kuin kahdella pelaajalla. Varmasti löytyy ihmisiä, jotka pitävät tämäntyyppisestä aivojen vaivaamisesta useammankin pelikerran ajan. Pelin parhaaksi ominaisuudeksi katsoisin tietynlaista eleganssia tavoittelevan tiiviyden; todella pienellä määrällä sääntöjä on saatu aikaiseksi peli, jonka optimaalista taktiikkaa ei ihan nollat taulussa voi ratkaista. Käytännössä pelaajilla on nykyään kuitenkin paljon miellyttävämpiäkin kokonaisuuksia tarjolla.

The Enigma of Leonardo muistuttaa kovin paljon tavallisella korttipakalla pelattavia perinteisiä korttipelejä. Onkin tavallaan harmi ettei se ole sellainen, koska tätä pakkaa ei luultavasti tulla ottamaan mukaan monellekaan mökkireissulle tai junamatkalle.

Faktat The Enigma of Leonardosta

Pituus: n. 40 min ajatuksen kanssa pelattuna.

Peli on pakattu RightGamesin tavalliseen pikkulaatikkoon. Boksista löytyy pakka kortteja, pieniä pelimerkkejä ja pari noppaa. Näistä aineksista saadaan kokoon hauska ja kevythenkinen korttipeli.

Pelin idea

Pelaajat kehittävät eläinlajeja. Jokaisen kortin voi pelata joko eläimenä tai eläimen ominaisuutena. Kun on pelannut eläimen pöytään, sille voi lisätä jonkun näppärän ominaisuuden. Lihansyöjät syövät muita eläimiä, rasvakudoksiin voi varastoida ruokaa, naaamioitujaa on vaikeampi syödä, kolopesijä vetäytyy syötyään kolonsa turvaan ja niin edelleen.

Mitä enemmän ominaisuuksia eläimellä on, sitä tehokkaampi se on. Osa ominaisuuksista (lihansyönti, suuri koko, loiset) tekee eläimestä kuitenkin nälkäisemmän, mikä saattaa vaikeuttaa eloonjäämistä.

Kun pelaajat ovat kehittäneet eläimiään tarpeeksi, tulee ruokintavaihe. Nopilla heitetään tarjolla oleva ruoan määrä ja sen jälkeen jokaisen eläimen on syötävä vähintään kerran. Jos ruokaa ei saa tarpeeksi, eläin kuolee nälkään. Vuoron lopuksi saa vielä uusia kortteja seuraavaa kierrosta varten.

Peli päättyy kun pakka on loppu. Silloin saa pisteitä jokaisesta eloonjääneestä eläimestä ja lisäksi kaikista eläimillä olevista ominaisuuskorteista.

Hauska peli

Evolution on hauska peli, ainakin alkuun. Erilaiset eläimet, joita pelin aikana kehittyy, ovat hauskoja ja eläinten pääsääntöisesti julmat kohtalot jaksavat viihdyttää. Peliin kannattaakin suhtautua aika kevythenkisesti, koska en ole oikein varma, miten vakavasti sitä voi ottaa. Noin voittamisen ja häviämisen kannalta pelin pisteenlasku on ongelmallista. Koska kaikki pisteet jaetaan lopussa, alkupelin eläimillä ei ole juurikaan merkitystä — ellei joku niistä satu olemaan se selviytyjä, joka kestää koko pelin ajan.

Peli suosii ominaisuuskorteilla ladattujen hirviöiden luomista. Kun eläin on iso lihansyöjä, joka ui ja on myrkyllinen, muut miettivät kerran jos toisenkin ennen kuin käyvät käsiksi. Jos onnistuu tekemään riittävän tehokkaan eläimen, se selviää loppuun asti ja tuottaa pisteitä — mutta ei ole mitenkään tavatonta jäädä tyystin ilman pisteitä. Jonkinlainen välipisteytys tuntuisi reilulta.

Johtoasemaan päässeelle pelaajalle on myös vaikea tehdä mitään. Hirviöt pitää pysäyttää, ennen kuin ne ovat hirviöitä, muuten voi olla liian myöhäistä. Pelaajat saavat joka vuoro uusia kortteja sen mukaan, montako otusta ovat onnistuneet pitämään elossa. Siinä useamman eläimen tehnyt hyötyy, mutta pahiten kärsii se, jolle jää yksi pieni eläin henkiin. Ilman eläimiä ja kortteja jäänyt saa nostaa kuusi korttia, joten joskus olisi parasta menettää kaikki eläimet.

Käytännössä nämä heikkoudet eivät hirveästi haittaa, sillä Evolution on niistä huolimatta hauska peli. Vähän pitkä ehkä, etenkin kun alkupelillä ei ole juurikaan merkitystä, mutta toimiva yhtä kaikki. Olen jäänyt joskus nollaan pisteeseen, kun kaikki eläimeni syötiin viimeisellä kierroksella, mutta eipä se pitkään harmittanut. Joskus voisi kokeilla paria-kolmea välipisteytystä pelin aikana. Toinen kokeilemisen arvoinen juttu on poistaa pakasta kymmenkunta sattumanvaraista korttia, jos se nopeuttaisi peliä hieman.

Kaksi eläintä: tarkkanäköinen loisien riivaama kolopesivä lihansyöjä ja myrkyllinen valas. Kuva: Mikko Saari

Kevyttä viihdettä

Evolution on hauskaa ja kevyttä viihdettä. Evoluutioteema toimii hienosti ja tekee osaltaan pelistä kiinnostavan. Jos pöydässä on ilkeä lihansyöjä, on aika pistää evoluutiota kehiin ja kehittää joku suojamekanismi, joka tepsii, kunnes lihansyöjä oppii kiertämään sen, jolloin tarvitaan jotain muuta. Yksinkertaista ja hauskaa.

Ihan joka käyttöön Evolution ei sovi. Eri korttien vuorovaikutukset voivat mennä hieman mutkikkaiksi, joten aivan yksinkertaisesta pelistä ei ole kyse. Jättäisin ehkä väliin vähemmän pelanneiden kanssa, ellei peli jostain syystä kiinnosta erityisesti (jollekin biologiporukalle tämä olisi varma hitti). Pelissä on myös ilkeä elementtinsä, tosin lihansyöjät usein syövät sitä mitä saavat, eikä hyökkäyksiä aina voi kohdistaa tiettyyn pelaajaan, mutta silti — tietty määrä epäreilua menoa on siedettävä.

Itse odotan ainakin mielenkiinnolla, tekeekö RightGames pelin venäjänkielisenä ilmestynyttä lisäosaa englanniksi, se kun toisi eläimille uusia ominaisuuksia, muun muassa lentämisen. Hauskan teemansa vuoksi peli nimittäin jää kokoelmiini niitä tilanteita varten, jolloin kaivataan kevyttä peliä, jossa on vähän toisten pelaajien kiusaamistakin mukana.

Faktat Evolutionista

Pituus: 30–45 minuuttia

Pelin idea

Pelaajilla on käytettävissä 11 hyönteislaattaa, joilla on tarkoitus saartaa vastapelaajan kuningatarmehiläinen. Vuorollaan pelaaja voi joko lisätä pelialueelle uuden hyönteisen tai liikuttaa jo alueelle pelattuja hyönteisiä. Kun uusi hyönteislaatta lisätään, ainakin yhden sivun tulee koskettaa omaa laattaa, mutta yksikään sivu ei saa koskettaa vastustajan laattaa. Näin palat pysyvät yhdessä ja muodostavat pelialueen eli ”pesän”, johon pelin nimikin viittaa.

Pelaaja saa liikutella alueella olevia nappuloitaan, kun hän on asettanut peliin oman kuningatarmehiläisen (viimeistään 4. vuorolla). Nappuloita saa liikuttaa vapaasti, kunhan pelaaja ei riko ”pesää” eli jaa laattoja kahteen ryhmään.

Jokaisella hyönteisellä on oma tapansa liikkua: hämähäkki liikkuu tasan kolme askelta, heinäsirkka hyppii laattojen yli ja koppakuoriainen voi kiivetä ja liikkua muiden nappuloiden päällä. Muurahainen on pelin jokapaikanhöylä, joka voi liikkua vapaasti pelialueen ympärillä ja sijoittua mihin haluaa. Kuningatarmehiläinen on pelin tärkein hyönteinen, mutta liikkuu vuorollaan vain yhden ruudun.

Erilainen abstrakti

Hive nyrjäyttää alkuun visuaalisesti heikomman aivot täysin. Vaikka säännöt ovat yksinkertaiset, laudan puuttuessa laattojen mahdollisuuksia voi olla hankala hahmottaa. Lisäksi alussa saarretut hyönteiset saattavat yllättää myöhemmin ja iskeä takaisin — pelissä kun ei syödä tai poisteta vastustajan laattoja missään vaiheessa. Onneksi kehitys on nopeaa ja sitä helpottavat pelin lyhyt kesto ja värikkäät nappulat, joilla on helppo houkutella myös abstrakteja vierastavat kokeilemaan peliä.

Lyhyen keston ei kannata hämätä, sillä Hivessä on enemmän syvyyttä kuin perusfillerissä. Kokemus ja tarkkaavainen ajatustyö ovat valttia, minkä vuoksi konkari päihittää aloittelijan helposti. Peli muistuttaakin nappuloiden vaihtelevien liikkumistapojen vuoksi hieman Shakkia, vaikka yhtä syvälle ei luonnollisesti päästä.

Pelin mukana tulee pussukka, jossa laattojen kuljettaminen on helppoa. Näin ollen alkuperäisen laatikon voi halutessaan heittää pois. Tämä yhdistettynä miellyttävän tuntuisiin ja sopivan painoisiin bakeliittilaattoihin tekee Hivestä täydellisen mukaan otettavan rannalle tai piknikille. Nopeaa aivojen rassaamista varten kun tarvitaan vain suhteellisen tasainen alusta.

Lisäosat

Hive: The Mosquito lisää peliin ylimääräisen ötökän eli itikan. Itikalla ei ole omaa liikkumistapaa, vaan se ”imee” erikoiskykynsä laatasta, johon se koskee.

Hive: The Ladybug lisää peliin leppäkertun. Leppäkerttu liikkuu yhteensä 3 askelta, ensin 2 askelta laattojen päällä ja viimeiseksi laskeutuu takaisin maahan. Leppäkerttu ei voi jäädä laatan päälle, vaan sen on aina laskeuduttava alas vuoron lopuksi.

Hive Carbon on itsenäinen peli, joka palauttaa Hiven lähemmäs abstrakteja juuriaan riisumalla laatoista värit. Mielipiteet jakaantuvat kahtia, osa pitää Carbonin mustavalkoisia laattoja elegantimpina, itse pidän enemmän alkuperäisistä värikkäistä hyönteisistä.

Faktat Hivestä

Pituus: 15-20 minuuttia, ellei pelaajilla ole taipuvaisuutta ylianalysointiin.

Pelin idea

Jokaisella hatulla on kolme ominaisuutta: muoto, reunan väri ja kuviointi. Joka vuoro heitetään kolmea noppaa, joista kukin määrää yhden ominaisuuden.

Sitten täytyy vain läpsäistä pöydältä sopivannäköistä hattua. Nopein läiskijä voittaa erän ja saa pisteen. Pelaaja, joka ensimmäisenä kerää kuusi pistettä, voittaa.

Hit the Hat on erittäin yksinkertainen peli, eikä sen sääntöjen kanssa saa pitkää aikaa tuhrattua. Pelaamaan pääsee nopeasti. Käytännön pelaaminen voi vaatia hieman harjoitusta ja tapojen sopimista, esimerkiksi miten noppia heitetään siten, että kaikki näkevät nopanheiton tuloksen edes suunnilleen samaan aikaan.

Vaatii tasoitusta

Hattujen löytäminen on aika helppoa, joten ainakin oman kokemukseni mukaan aikuisen pitää lasten kanssa pelatessaan hieman jarrutella. Riippuu toki lapsista ja aikuisista. Parhaimmillaan peli on samantasoisten pelaajien kesken.

Pientä tasoitusta on sentään tarjolla. Säännöt neuvovat helpottamaan peliä käyttämällä vain kahta noppaa ja tasoituspeli, jossa toiset valitsevat hatun kolmen ja toiset kahden nopan perusteella onnistuu myös. Näistä sommittelemalla saa sopivan pelin aikaiseksi.

Yksinkertaiseksi nopeustestipeliksi Hit the Hat on oikein toimiva, etenkin lasten kesken pelattuna. Ikäsuositus 4+ on aika hyvä, isommille koululaisille peli alkaa olla jo vähän pliisu, mutta sitten onkin jo aika siirtyä haastavampien pelien pariin. Halli Galli on aina hyvä valinta nopeustestiä etsiville.

Faktat Hit the Hatista

Pituus: 10-15 minuuttia.

Pelin idea

Pelin päämekaniikka eli vuorojärjestys on lainattu Thebesistä. Pelaajien liikkuminen ja toiminnat vievät määrätyn verran aikaa ja kun pelaajan vuoro on ohi, tämä liikkuu laudan ympärillä olevalla aikamittarilla eteenpäin. Vuorojärjestys ei kierrä tyypillisesti myötäpäivään, vaan pelivuoron saa se, joka on tuhlannut vähiten aikaa. Peli loppuu, kun kaikki pelaajat kiertävät 60-minuuttisen aikamittarin loppuun ilman että sukellusvene ehtii tuhoutua.

Kun pelaaja tuhlaa minuutteja sukellusveneessä liikkumiseen ja sen korjaamiseen, tämä aktivoi aluksessa lisää vikoja. Noin joka 3. minuutti aikamittarilla saa aikaan uuden ongelman, joten ongelmia kasaantuu pelaajille enemmän kuin laki sallii. Kaikkia vikoja on mahdotonta korjata, joten pelaajat yleensä rientävät paikkailemaan vain kriittisimpiä kohtia.

Riskien tasapainottelua

Liikuttuaan pelaaja voi kerätä esineitä, jotka auttavat korjauksessa, mutta useimmiten aika kuluu aluksen lukuisten ongelmien korjaamiseen. Jokaiseen korjaustoimintoon liittyy kuitenkin riski, sillä korjaus voi epäonnistua. Pelaaja saa ennen korjausta päättää, montako minuuttia hän toimintoonsa uhraa (1-10 minuuttia), johon lisätään mahdolliset esinekorteilla saadut lisäminuutit. Tämän jälkeen heitetään 10-sivuista noppaa ja jos luku on suurempi kuin pelaajan käyttämät minuutit, korjaus epäonnistuu, mutta aika kuluu normaalisti.

Korjauksien tekeminen tuntuu riskien tasapainottelulta. Pelaaja voi aina pelata varman päälle ja käyttää täydet 10 minuuttia, mutta samalla aika kuluu nopeammin. Halu uhkapelaamiseen yleensä lisääntyy pelin edetessä ja ongelmien kasaantuessa.

Riskien ottaminen liittyy myös pelaajan vuoron jälkeen tehtävään Sammumistarkistukseen. Tällöin pelaaja, joka on nauttinut vuorollaan grogia suoriutuakseen korjaustoiminnastaan paremmin, joutuu tarkistamaan, sammuuko hänen tonttunsa juomisen seurauksena vai jatkaako tämä sammaltaen matkaansa. Jos pelaaja sammuu, aikaa kuluu lisää ja tonttu on vaarassa kuolla, jos huone syttyy palamaan tai tulvii.

Tontut juoksevat ratkaisemaan ongelmia. Kuva: Mike Hulsebus / BGG

Leppoista yhteispeliä

Red November on uudistuneessa versiossa pakattu huomattavasti kookkaampaan laatikkoon, mutta tällä kertaa muutos on tervetullut. Nyt tilaa on liikaakin mutta parempi näin, sillä entisen version lauta ja komponentit hädin tuskin mahtuivat alkuperäiseen laatikkoon. Samalla esinelaatat on korvattu selkeämmillä korteilla ja lauta sekä muut komponentit, kortteja lukuun ottamatta, ovat suurempia. Myös järkyttävän kryptistä ohjekirjaa on selkeytetty, vaikka se on edelleen hieman epäjohdonmukainen.

Red Novemberin suurin synti on rajusti vaihteleva vaikeusaste. Osa toimintakorteista on vaarallisempia kuin toiset ja niiden ongelmat ratkaistaan usein noppaa heittämällä, jolloin satunnaisuus määrää vahvasti pelin luonteen. Joskus peli tuntuu todella helpolta, joskus jo ensimmäiset minuutit voivat olla yhtä tuskaa. Vaikeusaste voi vaihdella myös kesken pelin suuresti, joten sitä on hankala säätää ennalta.

Jos haluaa leppoisan ja kevyen yhteistyöpelin suuremmallekin aikuisporukalle, Red November täyttää tarpeen hyvin. Pelin runsaat satunnaiselementit rajoittavat hyvin yhteistyöpelien helmasyntiä eli yhden pelaajan pomottelua, sillä toimintojen hyödyllisyys on toimintakorttien satunnaisen järjestyksen vuoksi vaikeampi hahmottaa. Peli myös skaalautuu melko hyvin kuuteen pelaajaan saakka, sitä suuremmat pelaajamäärät pidentävät ja vaikeuttavat peliä liikaa. Jos taas hakee yhteistyöpeliltä vakavamielisempää teemaa tai enemmän strategista syvyyttä, kannattaa kääntyä Pandemian puoleen.

Faktat Red Novemberista

Pituus: 60 minuuttia.

Pelin idea on sama eläinten pinoaminen krokotiilin selkään, mutta puitteet ovat toisenlaiset. Tuloksena on toimiva, hauska ja vähän erilainen peli kuin edeltäjänsä.

Pelin idea

Pelin alussa krokotiili laitetaan pelin laatikossa olevalle sillalle. Muut eläimet jaetaan laatikon ympärille. Pelaajat saavat kukin kolme korttia, jotka kuvaavat kolmen eläimen ryhmiä. Pelaajien tavoitteena on saada kortit pelattua. Kortin saa pelata, kun siinä kuvatut eläimet ovat sillalla krokotiilin selässä ja muodostavat yhtenäisen ryhmän (A koskettaa B:tä joka koskettaa C:tä). Ensimmäisenä korttinsa pelannut voittaa.

Noppa rajoittaa pelaamista. Nopanheitto kertoo, miltä puolelta laatikkoa eläimen saa ottaa. Pelin alussa saa pelata lähes mitä tahansa, mutta pian vaihtoehdot rajoittuvat ja haluamaansa eläintä ei välttämättä saa. Tässä on mahdollisesti turhauttava tuurielementti: jos tarvitsee kipeästi lepakoita, mutta niitä ei nopanheitto suo, on hieman pulassa.

Jos kaataa eläinpyramidin, eläimet putoilevat laatikon lokeroihin, joista niitä saa sopivalla nopanheitolla käyttöönsä. Pyramidin kaataja joutuu ottamaan sakkona uuden kortin pakasta suoritettavakseen.

Tasoitusta ja helpotusta

Korttien paras puoli on ehdottomasti se, miten ne mahdollistavat tasoituksen antamisen. Parempi pelaaja voi aloittaa pelin useammalla kortilla. Jos lapsi ei muuten pärjää aikuiselle, aikuinen voi ottaa pari korttia enemmän ja kas kun peli tasoittuu.

Tämä on Maxissa parempaa kuin pienessä Eläinpyramidissa. Isommat palikat ovat toinen mukava puoli. Huonoin ominaisuus on laatikon hervoton koko: tätä peliä ei kuljetella mukanaan. Alkuperäinen Eläinpyramidi menee puolen litran Minigrip-pussiin.

Maxi on mukavaa vaihtelua eläinten pinoamisesta kiinnostuneille. Tehtäväkortit ovat hauska uusi ominaisuus, joka antaa pelille muutakin tavoitetta kuin vain päästä eläimistä eroon. Korttien mahdollistama tasoituksen antaminen on myös hyvä lisä. Peli on muutenkin hieman alkuperäistä helpompi.

Suositus onkin sikäli selkeä: Maxi on Eläinpyramideista parempi pienempien lasten kanssa ja etenkin lasten ja aikuisten välisiin peleihin. Alkuperäinen on parempi isompien lasten ja etenkin aikuisten kanssa, pienen laatikkonsa vuoksi se on oivallinen helposti mukana kulkeva filleri. Maxia pelataan kotona.

Ruuhkaa sillalla. Uudet eläinpalikat ovat mukavan isoja. Kuva: Mikko Saari

Faktat Eläinpyramidi Maxista

Pituus: Noin 15 minuuttia.

Pelin idea

Waterloo 20 on laajemman pelisarjan osa. Sarja on saanut nimensä siitä, että pelissä on kerrallaan laudalla korkeintaan 20 nappulaa. Peli sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, ja kuvaa Waterloon taistelua, jonka jälkeen Napoleon Bonaparte lopullisesti menetti valtansa, ja karkoitettiin Saint Helenan saarelle. Waterloo 20 on perinteiseen tapaan heksakarttaan pohjautuva strategiapeli.

Toinen pelaaja ohjaa Napoleonin joukkoja, ja toinen Brittien ja portugalilaisten joukkoja. Kukin pelinappula kuvaa yksikköä, joka koostuu useista tuhansista miehistä. Osapuolien menestystä mitataan moraalipisteillä. Jos moraalipisteet laskevat nollaan, päättyy peli heti nollille päätyneen osapuolen tappioon. Moraalipisteitä saa lisää tuhoamalla vastustajan yksiköitä. Lisäksi jokaisen yövuoron jälkeen kumpikin pelaaja saa yhden moraalipisteen lisää.

Pelin pituus on korkeintaan reilut kolme päivää, yhteensä 13 vuoroa. Kukin päivä koostuu neljästä vuorosta, joilla kumpikin pelaaja saa liikuttaa yksiköitään. Lisäksi pelissä on satunnaistapahtumia kuvaavia kortteja, joista nostetaan yksin kunkin pelivuoron aluksi.

Kokemuksia

Peli vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta, ja laajempiin strategiapeleihin tottuneena sitä pelaa huomaamattaan vain vähän toisella silmällä, puolihuolimattomasti. Ei kannattaisi, koska sillä tavalla saa takkiinsa ennen kuin ehtii toista silmäänsä edes avata. Yksiköiden pieni määrä myös nostaa vaikeustasoa moniin muihin peleihin verrattuna, koska virheiden paikkaamiseen ei ole lainkaan reservejä.

Peli on myös yllättävän vaikea ranskalaisille, joilla on pelin aluksi tuntuva ylivoima. Britit saavat kuitenkin paljon vahvistuksia, mikä nopeasti keikauttaa edun brittien puolelle. Pelin säännöt ovat lyhyet, 6-8 sivua, ja jo strategiapeleihin tutustuneille niissä on vain vähän, jos lainkaan, yllätyksiä.

Pelaajien joukot. Kuva: Victory Point Games

Minuun peli vetosi heti vahvasti. Se on nopea oppia ja hyvin nopea pelata. Jos pelaa ajatuksella, ehtii yhden taistelun hävitä ranskalaisilla tunnissa, ja jos pelaa jo yllä kuvatulla tavalla aivot tyhjäkäynnillä, häviää pelin helposti jopa varttitunnissa. Jos haluaa voittaa, kannattaa valita britit.

Peli kulkee kepeästi mukana matkoilla, joskin ohuesta pahvista tehdyn laudan ruttaantumista pitää hieman varoa. Koko peli mahtuu B4-kirjekuoreen, ja pakkaus on paksuudeltaan alle senttimetrin. Peli on pakattu minigrip-pussiin, joka säilyttää komponentit pelikunnossa rankkasateessakin. Mukana seuraa jopa kuusisivuinen noppa, tosin pienin näkemäni sellainen! Sen särmän pituus lienee vain 2-3 mm.

Faktat Waterloo 20:stä

Pituus: 30-60 minuuttia

Pelin idea

Pelin tavoitteena on siis saada täytettyä epämääräisen muotoinen pelialue tetristyylisillä palikoilla. Palikoita täytyy käännellä ja väännellä, jotta ne saa sopimaan ja tehtävien vaikeustaso vaihtelee villisti — joskus ei vain klikkaa.

Palikoiden latominen sujuu iPadilla melko näppärästi: yksi napautus pyöräyttää, tuplanapautus kääntää peilikuvaksi. Joskus oikeaa asentoa joutuu vähän hakemaan, kun palikat pyörivät vain yhteen suuntaan, mutta noin yleensä ottaen käyttöliittymä ei asetu menestyksen tielle ja tappio on oman tyhmyyden ansiota.

Kun tehtävä on suoritettu, pääsee pisteradalle noukkimaan palkintoja. Kun tarpeeksi monta erää on pelattu, parhaan jalokivipotin kerännyt voittaa. Ratkaisevaa on se väri, jota on kerännyt eniten, joten keräämällä taitavasti voi pärjätä, vaikka toinen pelaaja olisi kerännyt enemmän.

Useita pelitapoja

Kuten asiaan kuuluu, pelitapoja on useita. Varsinainen juttu on tarinamoodi, jossa pieni Kanu-poika yrittää pelastaa heimoaan jahtaamalla jalokiviä maailman ääristä. Täytyy tunnustaa, että ohitin alkuintron surutta, joten tarinan hienoudet menivät vähän ohi, mutta homman juju on kuitenkin se, että voittamalla vastustajan yhdeksän erän pelissä pääsee etenemään seuraavaan vähän vaikeampaan vastustajaan.

Tarinamoodin lisäksi tarjolla on pikapeli, jota voi pelata haluamallaan pelaajamäärällä. Pelata voi joko kierroksia (3, 6 tai 9 kierrosta) tai aikapeliä, jossa aikaa on 3, 6 tai 9 minuuttia ja kukin tekee niin monta tehtävää kuin ehtii.

Moninpelikin on mukana, tosin ei netin yli vaan ainoastaan samalla laitteella. Pelaajia voi olla jopa neljä, mutta siinä vaiheessa luulisi iPadin käyvän jo ahtaaksi. Kaksinpelissä tilaa on paremmin.

Aikapelissä pitää ratkaista mahdollisimman monta tehtävää annetussa ajassa.

Tyylikäs peli

Pelin kuvitus on tyylikästä ja miellyttävää. Pelillä on omanlaisensa ilme ja se erottuu massasta mukavasti. Äänimaailma on ok, tosin musiikki alkoi käydä hermoille melko pian ja Ubongo-huudot ja rummunpäristyksetkin vaimentanen piakkoin.

Peli käyttäytyy noin yleensä ottaen aika mukavasti, tosin jostain syystä se toimii vain yhdessä asennossa. Ymmärrän vaaka-asentoon pakottamisen, mutta vaaka-asentokin kelpaa vain yhteen suuntaan, kuva ei käänny ympäri. Game Center -saavutuksia on sopivasti jahdattavaksi.

Tekoäly tuntuu aika sopivalta. Helpoimmat voittaa iisisti, jos on kokenut ubongisti, mutta vaikeammat antavat jo haastetta. Vaikein vastus on jo ilmiömäisen nopea, joten voittaminen vaatii tarkkaa peliä pisteradalla, nopeudella sitä ei voiteta. Helpommat tekoälyt jäävät ilahduttavasti silloin tällöin hyvin ihmismäisesti jumiin hakemaan oikeaa ratkaisua, välillä taas löytävät ratkaisun nopeasti. Vastus tuntuu sikäli inhimilliseltä.

Olen aikaisemmin pitänyt perus-Ubongoa pisteytyssysteemiä heikompana kuin myöhemmissä laitoksissa, mutta on siinä oma mielenkiintonsa. Menestys vaatii tarkkaa strategiaa timanttien keräämiseen, tekoälypelaajat poimivat timantit niin nopeasti että itsekin pitää olla tarkkana.

iPad-Ubongo on hieno käännös suosikkipelistä ja ehdottomasti muutaman euron hintansa arvoinen. Olen jo nyt pelannut tätä enemmän kuin lautapeli-Ubongoa koskaan.

Moninpeli onnistuu saman koneen äärellä, tässä kaksinpeli.

Faktat iPad-Ubongosta

Kieliriippuvuus: Itse peli on kielivapaa.

Dizios on voittanut pari palkintoakin. Major Fun -palkinto ei merkitse mitään, mutta Mensa Select on jonkinlainen tae siitä, että käsissä on helposti lähestyttävä ja nokkela peli. Palkintoa on ollut tapana jakaa juuri Diziosin kaltaisille peleille.

Pelin idea

Mukavan kokoiset ja paksuiset laatat on koristeltu väripyörteillä. Pyörteet ovat vain tyylittelyä: pohjimmiltaan laatat on jaettu neljään ruutuun, joissa on jonkinlainen sekoitus eri värejä. Värejä on neljä ja setistä löytyy hyvin monenlaisia väriyhdistelmiä. Jokaisella laatalla on myös pistearvo.

Vuorollaan pelaajan on lisättävä pöydälle laatta. Sen on sovittava jonkun jo pelatun laatan viereen. Pelatusta laatasta saa pisteitä sen viereisten laattojen mukaan. Arvokkaan laatan pelaamisesta ei siis välttämättä pääse itse hyötymään ja pisteettömällä laatalla voi tienata mukavasti, jos sen saa pelattua hyvään väliin.

Peli jatkuu, kunnes kaikki laatat on pelattu. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Staattinen peli

Dizios on yksinkertainen peli ja selkeä juttu. Luultavasti tässä vaiheessa arvostelun lukemista tiedät jo tasan tarkkaan, pidätkö pelistä vai et. Jos laattojen latominen pöytään on hauskaa, Dizios on genrensä mainio edustaja ja näyttää miellyttävältä. Jos laattojen sovittaminen pöydälle kuulostaa lähinnä kidutukselta, Dizios ei tarjoa mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi kokeilla.

Jos nyt kuitenkin vielä mietit mielipidettäsi, todettakoon että Dizios on leppoisa peli, mutta hivenen puiseva. Onnistumisen elämykset ovat harvassa, sillä useimmiten laattojen pelaamisessa ei ole paljon valinnanvaraa — pitää pelata sopiva laatta ja usein pääsee korkeintaan valitsemaan, laittaako laatan paikkaan, josta saa kaksi pistettä vai paikkaan, josta saa yhden pisteen.

Dizios voisi itse asiassa olla ihan hauska tietokonepelinä, joka näyttäisi jokaiselle palalle sopivat paikat. Nyt peliaikaa menee paljon sopivien paikkojen etsimiseen — jos se on hauskaa, peli toimii, mutta jos parhaan paikan metsästäminen jokaiselle neljälle laatalle kädessä tuntuu pakkopullalta, peli on tylsä. Moninpelissä omaa vuoroaan voi joutua odottamaan pitkään, toisaalta useammalla pelaajalla pelialue elää kaksinpeliä enemmän.

Dizios tekee mitä tekee ihan hyvin, mutta moneen makuun peli on auttamatta tylsä. Jos palapelimäinen sopivien paikkojen etsiminen laatoille on hauskaa, Dizios on oivallinen ja viehättävä peli. Itse pelaan jatkossakin Carcassonnea, jos haluan sovitella laattoja yhteen.

Faktat Diziosista

Pituus: 20–30 minuuttia, perinpohjaisten pelaajien kanssa helposti 40–60 minuuttia.

Pelin idea

Pelissä on tarkoitus rakentaa nopista sarjoja, joilla lunastetaan laudalla olevia toimintoja ja hyödykkeitä. Jokainen pelaaja saa pelin alussa 5 noppaa ja pinkan seteleitä. Nopat eroavat tavallisista nopista, sillä numeroiden 1-6 sijaan noppia koristavat lukuisat pokerisymbolit. Noppia heitetään yhtä aikaa muiden pelaajien kanssa ja jokainen säilyttää niistä ainoastaan yhden. Tätä sääntöä voi kiertää käyttämällä rahaa, jolloin pelaaja voi päättää, ettei pidä yhtään noppaa tai vaihtoehtoisesti pitää useamman kuin yhden nopan. Nopat valitaan salassa ja paljastetaan yhtä aikaa. Tämän jälkeen paljastetut nopat siirretään syrjään ja pelaajat heittävät jäljelle jääneitä noppiaan. Tätä toistetaan, kunnes pelaajat ovat paljastaneet kaikki noppaansa.

Seuraavaksi aktivoidaan laudan toiminnot. Pelaajan voittamat toiminnot ja hyödykkeet riippuvat heitetyistä sarjoista: esimerkiksi pelaaja, jolla on eniten patayhdeksikköjä, saa noppien lukumäärää vastaavan määrän kultahippuja. Lisäksi pelaajilla on mahdollista ryöstää pankki (eniten herttakymppejä), nostaa toimintakortteja (eniten sotilaita), ryöstää toisten pelaajien kortteja (eniten kuningattaria) tai tulla seriffiksi, joka ratkaisee mahdolliset tasapelit (eniten kuninkaita). Myös paras pokerikäsi palkitaan pistekorteilla.

Pelaajat, jotka eivät saaneet mitään kierroksen aikana saavat hekin noppatuloksesta riippuen muun muassa ryöstellä toisten pelaajien rahoja tai kultahippuja. Pelin lopussa pisteitä saa lähes kaikesta kerätystä krääsästä aina kultahipuista pistekortteihin ja seteleistä seriffin lätkään.

Kuva: Dong Hyuk Song / BGG

Kevytmielistä hulluttelua

Dice Town ei ole erityisen syvällinen peli. Mahdollisuuksia on rajoitetusti ja noppien läsnäolon vuoksi tuurilla on pelissä melko suuri merkitys. Lisäksi mukana on paljon vuorovaikutusta ja ilkeilyä, jolloin pelaajien kortit, kultahiput ja setelit vaihtavat omistajaa lähes joka vuoro. Peli onkin pitkälti kaoottista ja useita vuoroja kestäviä strategioita on turha suunnitella.

Pelaajien välinen vuorovaikutus ja bluffaaminen ovat kuitenkin ne seikat, mitkä herättävät Dice Townin eloon. Kortteja varastettaessa syytökset lentävät puolelta toiselle, kun pelaajat miettivät, kenellä on pelin arvokkaimmat pistekortit. Seriffiäkin voi ja kannattaa lahjoa, mikä johtaa joskus kiihkeisiin sanailuihin ja huutokauppoihin pelaajien välillä.

Kaiken kaikkiaan Dice Town tarjoaa kevyttä ja nättiä pelattavaa monenlaisiin tilanteisiin. Yksinkertaisuuden vuoksi pelin ääreen voi houkutella vähemmän pelaavia ja toisaalta se toimii harrastajille kevyenä fillerinä. On sääli, että peliä ei ole suomennettu, sillä Dice Townia voisi pelata helposti myös vanhempien lasten kanssa.

Onneksi BoardGameGeekistä löytyy peliin tyhjät pohjat toimintakorteille, jolloin omien suomennoksien tekeminen ja tulostaminen on suhteellisen helppoa. Vaikka pelissä on mukana myös pokeriteema, ei pokerin tunteminen ole elinehto — koska väri ja värisuora puuttuvat, muistuttaa pokerikäsien arvojärjestys Yatzyn lukuyhdistelmiä.

Faktat Dice Townista

Pituus: 45–60 minuuttia

The Kingdoms of Crusaders ilmestyi Venäjällä jo vuonna 2007 ja kuittasi samana vuonna BoardGamer.ru-saitin vuoden parhaan venäläisen pelin palkinnon. Pelin alkuperäinen venäjänkielinen nimi on ytimekkäämpi Ордонанс, joka tarkoittaa kuninkaallista asetusta tai määräystä. Englanninkielinen laitos ilmestyi vuonna 2011. Sain The Kingdoms of Crusadersista arvostelukappaleen pelin julkaisijalta, joka yrittää kovasti tehdä läpimurtoa Venäjän ulkopuolella, arvostelukappaleita on jaeltu todella avokätisesti.

Pelin idea

Pelissä käydään taistelua viidestä alueesta, jotka kuvaavat ristiretkeläisten kohteita. Teema loppuukin sitten  suunnilleen tähän. Kumpikin pelaajista pelaa alueille neljä korttia ja se, kumman kortit ovat kullakin alueella paremmat, voittaa alueen. Pelin voitto menee sille, joka voittaa kolme aluetta viidestä.

Korttien yläreunassa on viisi eri symbolia, joista yhdessä kortissa voi esiintyä yhdestä viiteen. Paras muodostelma, jonka alueelle voi pelata, on rykmentti, jossa jokaisessa neljässä kortissa esiintyy sama symboli. Pataljoonassa sama symboli on kolmessa kortissa, komppaniassa kahdessa.

Kun kumpikin on pelannut alueelle neljä korttia, vertaillaan. Taistelun voittaa se, jolla on enemmän rykmenttejä paikalla. Jos kummallakin on yhtä monta rykmenttiä, katsotaan kumman rykmentti on parempi (symboleilla on yksinkertainen arvojärjestys vasemmalta oikealle). Jos rykmentit ovat tasan, vertaillaan pataljoonia ja niin edelleen.

Kaksi joukko-osastoa. Vasemmanpuoleinen on parempi (siinä on parempi pataljoona). Kuva: Mikko Saari

Battle Line uudessa kuosissa

Kuulostaako tutulta? The Kingdoms of Crusaders on uusi muunnelma Reiner Knizian Battle Linestä. Plagioinnista ei ole kyse, sen verran erilaisia pelit ovat, mutta perusidea on tismalleen sama. Tämä on harmi The Kingdoms of Crusadersille, koska se pistää heti vertailemaan pelejä ja valitettavasti vertailussa Battle Line vie voiton kirkkaasti.

Siinä missä Battle Line on usein jännittävä peli, joka ratkeaa vasta aivan loppumetreillä, The Kingdoms of Crusaders on paljon suoraviivaisempi. Kyse on paljolti alueiden määrästä: kun Battle Linessä alueita on yhdeksän ja voittaa voi joko valtaamalla yhteensä viisi tai kolme vierekkäistä, peli on mielenkiintoisempi.

Lisäksi Battle Linessä joutuu tekemään ihan aitoja päätöksiä siitä, millaisia muodostelmia yrittää rakentaa. The Kingdoms of Crusadersissa on käytännössä mahdotonta voittaa aluetta ilman rykmenttiä, koska rykmenttien tekeminen on niin helppoa. Katsot siis vain, millaista rykmenttiä kaveri aloittaa alueelle tekemään ja teet itse paremman. Päätöksenteko on tässä pelissä paljon yksinkertaisempaa.

Kiinnostava moninpeli

Yhdistämällä kaksi The Kingdoms of Crusadersia peliä voi pelata kolmella tai neljällä pelaajalla. Arvelen, että tämä piristäisi peliä kummasti, sillä silloin pelkät voitot eivät ratkaisi, vaan myös pisteet, joita saa myös toisesta ja kolmannesta sijasta. Tämä tekisi taisteluista varmasti mielenkiintoisempia, kun pitäisi pohtia onko rahkeita voittoon ja millä eväillä kakkossija napataan.

Pidän vähän epätodennäköisenä, että vastaan tulee toista kappaletta peliä ihan heti, joten kiinnostava nelinpeli jää nyt kokeilematta. Kuulisin mielelläni kommentteja mahdollisesti nelinpeliä testanneilta. Kaksinpelinä asia on selvä: Battle Line on niin selvästi parempi peli, ettei The Kingdoms of Crusadersille yksinkertaisesti ole sijaa. Huono peli ei ole, joten jos Battle Linea ei kaapista löydy ja The Kingdoms of Crusaders sattuu vastaan, se ei ole ollenkaan huono tapa viettää kymmenkunta minuuttia.

Faktat The Kingdoms of Crusadersista

Pituus: 10 minuuttia.

Heti ensimmäisenä täytyy kehua kuvitusta, jonka on tehnyt Ina Hattenhauer. Se on mukavalla tavalla vanhanaikaista ja tuo mieleen toisen saksalaisen, Janoschin.

Pelin idea

Kanan kotkotus on kilpajuoksu, jossa neljä kettua jahtaa kanaa. Kana ja ketut kiertävät rinkiä pelilaudalla, kunnes joku saadaan kiinni. Jos kettu saa kanan kiinni, ketun pelaaja voittaa, mutta jos kana saa ketut kiinni, se voittaa ja kaikki pelaajat häviävät.

Kettuja on pelissä aina neljä, pelaajamäärästä riippumatta. Pelaaja saa vuorollaan neljä punaista noppaa, joita heitetään yksi kerrallaan ja annetaan ketuille. Jokainen pelaaja siirtää siis joka vuoro jokaista kettua. Tavoite on tietysti antaa omalle ketulle hyvä noppa ja toisen ketulle huono, mutta kun noppia heitetään yksi kerrallaan ja noppa on annettava heti kun se on heitetty, heiton hyvyyttä ei voi tietää varmaksi.

Tämä pieni mutka matkassa tekee yksinkertaisesta noppapelistä oikeastaan aika ovelan. Kanan kotkotus tarjoaa pienemmille pelaajille mielenkiintoisen haasteen. Kuten kansi lupaa, “peli auttaa arvioimaan erilaisia vaihtoehtoja ja kehittää ennakoivaa ajattelua”.

Helppo ja hauska peli

Kanan kotkotus on kaikin puolin hyvä peli: se näyttää erittäin viehättävältä, sen säännöt ovat helpot ja pelaaminen sujuu kätevästi. Aikuinenkin viihtyy pelin parissa, toisaalta peli on sopivan yksinkertainen pelattavaksi ilman aikuisten apua.

Jos jotain haluaa kritisoida, niin sitä, että peli tuntuu vähän helpolta. Peli loppuu aika nopeasti, jos ketut sattuvat saamaan vähänkään parempia nopanheittoja. Lastenpelissä se ei toisaalta ole suuri harmi ja mikäli asia vaivaa, korjaus on hyvin helppo: sen kun siirtää kanan aloitusruutua vähän kauemmaksi ketuista.

Kanan kotkotus on hyvä lastenpeli, joka sopii mainiosti jo neljä-viisivuotiaille lapsille. Suosittelen!

Faktat Kanan kotkotuksesta

Pituus: 10–15 minuuttia.

Paketista löytyy autenttisen näköistä muovisälää: palikoita, joista kootaan torni, possut asuttamaan tornia, kumisen tuntuiset linnut ammuksiksi ja tietenkin linko, jolla kiukkuiset linnut ammutaan kohti possuja.

Pelin idea

Vuoronsa aluksi pelaaja nostaa kortin, joka kertoo millainen rakennelma palikoista on koottava. Kortissa kerrotaan myös, millaisilla linnuilla tornia saa tykittää. Jos pelaaja onnistuu pamauttamaan possut alas tornista annetuilla linnuilla, hän kuittaa tornin vaikeustasosta riippuen 100–300 pistettä. Torneissa voi olla myös bonuspalkintoja, joiden pudottamisesta saa lisäpisteitä. Tavoitteena on 1000 pistettä.

Vaan pisteiden kerääminenpä ei olekaan mitään ihan helppoa puuhaa. Linko on hyvin epätarkka ja vaatii runsaasti harjoittelua, eikä possujen tuhoaminen ole sittenkään mitenkään varmaa hommaa, kun linnut lentelevät minne sattuvat. Ampumakulmaa ei voi säätää oikeastaan ollenkaan, ainoastaan suuntaa ja voimakkuutta.

Sääntöjen mukaan lintuja saa ampua kahdesta neljään, riippuen tornin vaikeustasosta. Tuhanteen pisteeseen pelaaminen vaatii aikaa ja jaksamista, mutta kaipa se puolessa tunnissa onnistuu — jos turhautuminen ei iske ennen sitä. Veikkaan, että useimmat ottavat nopeasti käyttöön kotisäännön, joka sallii lisää ampumayrityksiä.

Parempi tietokonepelinä

Vaikka pidänkin lautapeleistä enemmän kuin tietokonepeleistä, Angry Birdsiä pelaan jatkossa mieluummin tietokonepelinä. Se vain toimii paremmin niin: katapultin ohjaaminen on paljon tarkempaa.

Lautapelissä joutuu sitä paitsi kokoamaan tornit itse. Siinäkin on oma vaivansa, sillä kevyet muovipalikat — hyvä juttu, jotta torni kaatuisi helpommin — ovat vaivalloisia koottavia. Peliajasta aika iso osa menee tornien kanssa nyhräämiseen, joka on se kaikista tylsin osa peliä. BoardGameGeekissä kommentoivat, että lapset kyllästyvät helposti odotteluun torneja rakenneltaessa, mutta siihen hyvä ratkaisu on antaa muksulle puhelin, jotta odotellessa voi pelata vaikka Angry Birdsiä…

Lintu lentää kohti possutornia. Kuva: Mikko Saari

Sääntöjen mukaan pelattuna Angry Birds: Knock on Wood ei ole kummoinen peli, vaan tarjoaa lähinnä odottelua ja turhautumista. Sen arvo on lähinnä leluna, eikä se sellaisena mitenkään toivoton ole. Pelistä lienee myös jonkin verran viihdettä lapsille ja lapsenmielisille, jos joustaa säännöistä tarpeen mukaan.

Kaupaksihan tämä käy jo nimellään, kun kansikin paljastaa viekoittelevasti pelin kieltämättä näyttävän sisällön. Toivoisin silti, että vaikkapa joululahjoiksi ostettaisiin ennemmin ihan oikeita pelejä, sillä niistä riittää takuuvarmasti iloa pidempään kuin tästä pelistä.

Faktat Angry Birds: Knock on Woodista

Pituus: 30 minuuttia.

Saksassa peli voitti vuoden 2002 parhaalle lastenpelille myönnettävän Kinderspiel des Jahres -palkinnon ja palkittiinpa peli myös Sveitsissä vuoden parhaana lastenpelinä.

Pelin idea

Carneval on yhteistyöpeli. Pelaajat ovat yhdessä leppäkerttujen puolella. Leppäkerttuja on kahdeksan, jokainen on eri väriä ja tavoitteena on saada vaihdettua pilkkuja siten, että jokaisella leppäkertulla on moniväriset pilkut.

Vuoro alkaa osoittimen pyöräytyksellä. Mikäli osoitin näyttää leppäkerttua, tämä leppäkerttu voi lähestyä toista leppäkerttua ja ehdottaa pilkkujen vaihtamista. Kun leppäkerttu lähestyy toista, ne joko pussaavat tyytyväisinä tai sitten toinen leppäkerttu kääntää lähestyjälle selkänsä. Yksinkertainen magneettijippo toimii todella hienosti. Jos lähestyminen onnistuu, leppäkertut vaihtavat pilkkuja ja vuoro jatkuu, muussa tapauksessa vuoro päättyy.

Jos osoitin ei osoita leppäkerttua, muurahaiset lähestyvät juhlia. Kun seitsemän muurahaista on tullut paikalle, peli päättyy tappioon.

Leppäkertut yrittävät saada pilkut kokoon ennen muurahaisten tuloa. Kuva: Mikko Saari

Magneettinen tunnelma

Magneeteissa on oma logiikkansa, jonka aikuinen hoksaa äkkiä. Lapsille tehtävä on aidosti haastava. Pelissä kannattaa kuitenkin olla aikuinen mukana, leppäkerttujen pilkut ovat sen verran pieniä puutikkuja. Peliin on ystävällisesti pakattu mukaan muutama ylimääräinen pilkku joka väriä, mutta aikuisen valvonta on silti hyvä idea.

Pelin vaikeustaso on aika hyvin kohdallaan. Jos aikuiset auttavat liikaa, peli menee läpi lähes aina, mutta jos lapset pelaavat enemmän, haaste on paremmalla tasolla. Pelin idea on mukavan suoraviivainen ja peli toimii hienosti jo kolmivuotiaiden pikkupelaajien kanssa. Viisivuotias poikakin toivoo peliä toisinaan, mutta koululaisille peli taitaa olla jo liian lälly.

Nämä leppäkertut pitävät toisistaan. Kuva: Mikko Saari

Faktat Carnevalista

Pituus: 10–20 minuuttia.

Salaisuuksien saari on yhteistyöpeli, joka perustuu Matt Leacockin aikaisempaan Pandemia-peliin. Peliä on yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu ja vieläpä ilmeisen onnistuneesti, sillä vuonna 2011 peli voitti Suomen Vuoden peli -palkinnon ja sai Spiel des Jahres -ehdokkuuden. Vuonna 2010 se palkittiin Mensa Select -palkinnolla. Peli on alunperin ilmestynyt nimellä Forbidden Island.

Katso Tuomo Pekkasen videoesittely pelistä.

Pelin idea

Pelin aluksi laatoista muodostetaan saari, josta pelaajien on haettava aarteet, ja pelaajille jaetaan roolit. Rooleja on kuusi erilaista ja jokaisella on oma erikoiskykynsä: sukeltaja liikkuu vedessä, helikopteripilotti voi lentää, navigaattori pystyy opastamaan muita ja niin edelleen. Eri roolit ja niiden yhdistelmät tuovat peliin mukavasti vaihtelua, samoin saaren sattumanvarainen asettelu.

Tavoitteena on kerätä neljä aarretta. Jotta aarteen saa kerättyä, pitää yhdellä pelaajalla olla neljä samanlaista aarrekorttia ja nappula oikealla laatalla. Ongelmia tuottaa saaren uppoaminen ja se, että kädessä voi kerralla olla vain viisi korttia.

Vuoronsa aikana pelaaja liikkuu laudalla. Liikkumisen yhteydessä voi estää saarta uppoamasta ja antaa aarrekortteja muille pelaajille. Sen jälkeen nostetaan uusia aarrekortteja, minkä jälkeen joutuu pahikseksi upottamaan saarta.

Peli päättyy, kun pelaajat löytävät aarteet ja pelastautuvat saarelta tai kun saari uppoaa, vieden pelaajat mukanaan.

Uppoaa kuin lyijy

Saaren uppoaminen on toteutettu näppärästi. Laatat ovat kaksipuolisia, toinen puoli on kuiva ja toinen jo uppoamassa. Tulvapakassa on kortti jokaiselle laatalle. Pelin alussa ja jokaisen pelaajan vuorolla pakasta käännetään tietty määrä kortteja ja näiden korttien osoittamat laatat alkavat vajota, eli ne käännetään. Mikäli kortti nousee, kun laatta on jo uppoamassa, laatta katoaa kokonaan ja kortti poistetaan pakasta.

Laattojen uppoaminen on joko kiusallista tai katastrofaalista. Peli päättyy, jos helikopterin laskeutumispaikka uppoaa. Jokaiselle aarteelle on kaksi laattaa, josta sen voi saada — jos molemmat uppoavat ennen kuin aarre on haettu, peli on menetetty. Muut laatat ovat tarpeettomia, mutta laattojen puuttuminen estää liikkumista ja siten vaikeuttaa peliä. Lisäksi tärkeämpien laattojen uppoaminen nopeutuu, kun laattoja on jäljellä vähemmän.

Alussa uppoamisvaaraa ei ole, sillä jokainen laatta on pakassa vain kerran. Aarrekorttien pakasta nousee kuitenkin kortteja, jotka kiihdyttävät peliä. Kun vedenpinta nousee -kortti nostetaan pakasta, kaikki tähän asti nostetut tulvakortit sekoitetaan ja laitetaan nostopakan päälle — niitä ei siis sekoiteta pakkaan. Lisäksi vedenpinta nousee -kortti lisää kierroksessa käännettävien tulvakorttien päämäärää.

Tulvakorttien järjestys pakassa on toinen peliin vaihtelua tuova elementti, jolla on suuri merkitys siinä, millaiseksi pelikokemus muodostuu.

Seikkailijat Salaisuuksien saarella. Kuva englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Pirullisen vaikea peli

Pelin vaikeustasoa voi säätää aloittamalla vedenpinnan nostamisen korkeammalta. Helpoimmallakin vaikeustasolla Salaisuuksien saari ei ole läpihuutojuttu, jos kortit osuvat sopivasti. Vaikeustaso riippuu jonkin verran tuurista, siitä miten tulvakortit ja vedenpinnan nostot pakkaan osuvat, mutta vaikeustasosta riippumatta jännitystä on luvassa. Vaikeimmat vaikeustasot ovatkin sitten jo todella haastavia, mutta Salaisuuksien saari ei kuitenkaan ole vaikeustasoltaan yhtä vaikea kuin Ghost Stories.

Pelaajien on tehtävä tehokasta yhteistyötä ja hyödynnettävä rooliensa erikoisominaisuuksia viimeisen päälle, muuten elo saarella käy kosteaksi. Kuten kaikissa yhteistyöpeleissä, myös Salaisuuksien saaressa on mahdollista, että yksi hallitseva pelaaja käskyttää ja muut katselevat vieressä, mutta jos pelaajat lyövät viisaat päänsä yhteen ja pohtivat parhaita ratkaisuja yhdessä, peli on kaikille antoisaa pulmanratkaisua.

Aarteet ovat tyylikkäitä muovifiguureja. Kuva: Mikko Saari

Jännitystä koko perheelle

Vartiotorni-kortti ja -laatta englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Tyylikkäästä metallilaatikosta löytyy näyttävä peli. Aarteita varten on hienot muovifiguurit ja pelin kuvitus on todella tyylikästä. Salaisuuksien saarta on ilo pelata. Olen suomentanut pelin säännöt, joten sääntökirjan laatua olen jäävi kommentoimaan.

Peli toimii mukavasti eri pelaajamäärillä ja myös yksinpelinä. Useammalla pelaajalla pääsee näkemään kerralla isomman määrän aarrekortteja, joten sikäli neljä on paras pelaajamäärä, mutta mikäänhän ei estä käyttämästä neljää seikkailijaa pelaajien määrästä huolimatta — tässä pelissä ei ole mitenkään välttämätöntä, että jokainen pelaaja ohjastaa juuri yhtä ja tiettyä seikkailijaa.

Salaisuuksien saari on myös mainio perhepeli. Olen itse pelannut peliä pääasiassa viisivuotiaan pikkuseikkailijan kanssa, joka ihastui peliin. Pelaamme yhdessä, eli käytännössä minä kerron,mitä kulloinkin kannattaisi tehdä. Yhteistyöpelinä Salaisuuksien saari sopiikin mukavasti koko perheelle. Aikuisten ja harrastajien kannattaa harkita samantyyppistä, mutta hieman haastavampaa ja monipuolisempaa Pandemiaa.

Faktat Salaisuuksien saaresta

Pituus: 30 minuuttia.

Octopus on palkittu lastenpeli, joka on voittanut Deutscher Spiele Preisin lastensarjan ja Ranskan As d’Or -kisan parhaan lastenpelin palkinnon. Tämä peli hurmaa välittömästi komponenteillaan: laudan keskeltä kohoaa korkea pylväs, jonka nokassa keikkuu iso kuminen mustekala ja siiman päässä pyörivä pallo, joka uhkaa laudalla kiikkuvaa laivaa.

Pelin idea

Octopus on pohjimmiltaan muisti- ja onnenkoetuspeli. Pelaajat ohjastavat vuorollaan laivaa laudalla, joka on jaettu neljään alueeseen. Kullakin alueella on merilaattoja, jotka on käännetty kuvapuoli alaspäin. Pelaajilla on laattapidike, jossa näkyy muutama eläinlaatta. Laivan on liikuttava eteenpäin ja sen jälkeen pelaajan on käännettävä auki vähintään yksi merilaatta. Jos siinä on eläin, joka löytyy laattapidikkeestä, pelaaja saa eläinlaatan palkinnoksi. Tavoitteena on kerätä mahdollisimman paljon eläinlaattoja.

Pelissä on tietysti vähän haastettakin mukana. Merilaatoista voi löytyä myös aaltoja, jotka heittävät seuraavalle alueelle ja mustekaloja, jotka liikuttavat pientä Kauno-mustekalaa. Näissä on oma vaaransa, sillä mikäli laiva ja pikku-Kauno ovat samalla alueella, tulee kalmarivaroitus: mustekalaisä innostuu ja pallo pistetään pyörimään. Mikäli pallo kippaa laivan kumoon, pelaaja menettää yhden eväspaketin. Kun kaikki kolme eväspakettia on mennyt, peli on ohi.

Muuten peli päättyy siihen kun tietty, pelaajamäärästä riippuva määrä eläinlaattoja on kerätty. Määrää säätämällä voi vaihdella pelin pituutta tai vaikka antaa tasoitusta.

Isompi ja pienempi mustekala ja kiikkerä laiva. Kuva: Mikko Saari

Vauhdikas meriseikkailu

Octopus on hauska peli, jossa on tuuria ja yllätyksiä. Kun peli etenee, pelaajat oppivat muistamaan missä kohdassa mikäkin eläin on, jolloin taitava pelaaja pystyy pyörittämään pitkän vuoron ja keräämään runsaasti eläimiä — jos vain muistaa kaikki eläimet oikein. Peli voi mennä jopa hieman tylsäksi, mihin auttaa säännöistä löytyvä muunnelma, jossa merilaatat sekoitetaan aina kalmarivaroituksen jälkeen.

Hienot komponentit tekevät pelistä vetävän — tätä peliä on pakko kokeilla. Ihan lastenpelien parasta A-sarjaa se ei ole, mutta itse olen nyt pelannut noin kymmenen peliä, enkä ole ihmeemmin kyllästynyt. Palkinnot eivät ole osuneet kohdalle aivan turhaan. Peli toimii hyvin niin kahdella, kolmella kuin neljälläkin pelaajalla.

Laiva otti osumaa ja kaatui. Hyvästi eväät! Kuva: Mikko Saari

Faktat Octopuksesta

Pituus: 10–20 minuuttia.

Isosta laatikosta paljastuu näyttävä peli. Suurelle pelilaudalle kasataan Summanmutikan maisemaa, joka erottuu edukseen kiitos laudasta nousevien talojen ja vuorien. Peli herättää ulkonäöllään ihastusta.

Pelin idea

Pelaajat yrittävät kerätä oman ihmevekottimensa neljä osaa laudalta. Osat on levitelty pitkin pelilautaa ja niitä keräillään heitä-ja-liiku-hengessä. Osat ovat kuvapuoli alaspäin, joten muistipeliä tulee mukaan, kun pitäisi muistaa pelin aikana nähtyjen omien osien paikka.

Helpot säännöt ovat enimmäkseen tässä ja sopivat 4–5-vuotiaille. Isommille tarkoitetut säännöt lisäävät typerää tasaluvulla ruutuihin osumista, mutta myös mainiot kortit. Nyt saadakseen katsoa osaa, pitää suorittaa tehtävä. Nämä tehtäväkortit ovat pelin suola ja ne kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan myös pienempien pelaajien kanssa.

Tehtävissä ovat monenlaista tunneilmaisua. “Yrre hotkii Oden kalakeittoa ja polttaa kielensä. Kieleen sattuu. Työnnä kielesi ulos ja voihkaise.” “Lelli ja Pälli kiusaavat niityllä asuvaa riikinkukkoa. Ode suuttuu. Sano Oden perässä: Voihan turskan ruoto ja rauskun raato!” “Pynnönen on ikävöinyt Mummoa hirmuisesti. Ilostuneena jälleennäkemisestä hän halaa Mummoa lämpimästi. Halaa vierustoveriasi oikein kunnolla.”

Ei ole tietenkään tärkeää, miten hyvin tehtäviä tekee, kunhan yrittää. Ainakin viisivuotias koepelaaja joutui miettimään joitakin tehtäväkortteja, mikä onkin juuri pelin opetuksellisen puolen tarkoitus. Opetuspuoli ei hallitse peliä, mutta on antoisa, ainakin 5–6-vuotiaille. En osaa sanoa, miten hyvin tehtäväkortit toimivat ikäsuosituksen yläpäässä eli 9–10-vuotiaille.

Pelinappulat ovat tuttuja Summanmutikka-tuotteista. Kuva: Mikko Saari

Toimiva opetuspeli

Ihmevekotin on näyttävä ja helppo peli, joka viihdyttää lapsia ja samalla opettaa hyödyllisiä asioita. Pelinä se on aikuiselle tylsä, mutta opetuksellisen sisällön vuoksi sitä jaksaa pelata, etenkin kun peli on lyhyt ja nopeasti ohi.

Ihmevekotin toimii hienosti myös kaksinpelinä, eli sitä voi pelata kahdestaan lapsen kanssa ongelmitta.

Arvelisin, ettei peli ole välttämättä hirveän pitkäikäinen. Yksinkertainen pelimekaniikka tympii vähintään aikuisia nopeasti ja kun tehtäväkortit alkavat olla läpikotaisin tuttuja, pelin anti hiipuu. Siihen mennessä ehtii kuitenkin harjoitella tunneilmaisua mukavasti, joten Ihmevekotin ei ole missään tapauksessa huono peli.

Opetuspuoli on ympätty mukaan toimivasti, vaikka pelipuoli ei omaperäisyydellä loistakaan. Erityisesti Ihmevekotinta voi suositella kouluihin ja päiväkoteihin kasvatustyön apuvälineeksi, jolloin yksinkertainen, helposti omaksuttava ja oikeastaan valmiiksi osattu pelimekaniikka on lähinnä plussaa.

Näitä tehtäviä suorittamalla tunneilmaisu kehittyy. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ihmevekottimesta

Pituus: 10–20 minuuttia.

Erityistä tunnustusta pelissä on annettava Piotr Sochan visuaalisesta suunnittelusta, joka on värikästä ja mielikuvituksellista sekä komponenteista, jotka sopivat hyvin pelin muuhun ilmeeseen ja ovat laadukkaat.

Pelin idea

Pelin mukana tulee pelilauta, valokuvaajat viidessä eri värissä, valokuvalaattoja ja niiden säilyttämiseen tarkoitettu kangaspussi sekä yksi kaksitoistasivuinen noppa. Pelin sääntövihkosta löytyy säännöt kaikilla Euroopan valtakielillä, mutta suomeksi sääntöjä ei ole julkaistu.

Loch Ness on suhteellisen yksinkertainen peli, kuten hyvän lastenpelin kuuluukin. Pelaajat pääsevät vuorollaan valitsemaan kahdesta mahdollisuudesta – he voivat heittää noppaa ja pääsevät liikuttamaan Loch Nessin hirviötä pelilaudalla tai he voivat liikuttaa yhtä kahdesta valokuvaajastaan uuteen kuvauspaikkaan. Loch Nessin hirviö liikkuu Loch Nessin järvellä. Hirviö koostuu kolmesta osasta eli päästä, keskiosasta ja hännästä, jotka ovat kukin omassa ruudussaan.

Kun pelaaja heittää noppaa hän liikuttaa hirviötä eteenpäin pelilaudalla nopan silmäluvun verran. Liikkeen jälkeen kaikki ne pelaajien valokuvaajat, jotka näkevät hirviön oikeuttavat pelaajan nostamaan valokuvalaattoja kangaspussista. Valokuvalaatat ovat arvoltaan yhdestä viiteen pistettä ja pistemäärä kuvaa sitä kuinka hyvin valokuva on onnistunut (ykkösen kuvat ovat suttuisia tai alivalottuneita ja vitosen kuvat puolestaan täydellisesti onnistuneita otoksia).

Useamman pelaajan valokuvaajat voivat nähdä hirviön vuoron päätteeksi ja näin ollen myös useampi pelaaja voi vuoron päätteeksi saada valokuvalaattoja itselleen. Pelaajan valokuvaaja voi myös nähdä useamman osan hirviötä samalla kertaa ja se kuinka monta hirviön osaa valokuvaaja näkee määrittä pussista nostettavien valokuvalaattojen määrän. Esimerkiksi jos valokuvaaja näkee kaksi hirviön osaa, pelaaja saa nostaa kaksi laattaa ja pitää näistä yhden.

Loch Nessin hirviön liike on suoraviivaista ja siksi pelaajien valokuvaajat ajautuvat vääjäämättä asemiin, joista hirviötä ei tule näkemään moneen vuoroon. Tässä tilanteessa pelaajalla on mahdollisuus omalla vuorollaan, hirviön liikuttamisen sijaan, liikuttaa omaa valokuvaajaansa parempaan asemaan  pelilaudalla. Tämä vie koko pelaajan vuoron, mutta mahdollista sen, että pelaaja pääsee jälleen kisaamaan valokuvalaattojen nostamisesta muiden pelaajien kanssa.

Peli päättyy, kun kaikki valokuvalaatat on nostettu kangaspussista ja pelin voittaa se pelaaja, joka on nostanut suurimman pistearvon edestä laattoja itselleen pelin aikana.

Valokuvaaja yrittää kuvata Loch Nessin hirviötä. Valokuvaaja yrittää kuvata Loch Nessin hirviötä. Kuva: Red Glove

Loch Nessin hirviön kuvaaminen ei koskaan ennen ole ollut näin helppoa!

Loch Ness on erinomainen esimerkki toimivasta lastenpelistä. Pelissä on mielenkiintoinen teema, jota tukee taidokas graafinen ilme ja kuvitus. Pelin komponentit ovat laadukkaat ja pelin säännöt elegantit ja yksinkertaiset. Peli itsessään tarjoaa kuitenkin mielekkäitä valintoja niin, että aikuisetkin viihtyvät pelin parissa ja peliä on sääntövihossa tulevien lisäsääntöjen avulla mahdollisuus vaikeuttaa, jos peruspeli alkaa tuntua liian suoraviivaiselta ja helpolta.

Pelin kesto on lastenpeleille optimaalinen, sillä yksittäiset pelit eivät millään pelaajamäärällä kestä puolta tuntia pidempään. Ikäsuositus on myös kohdallaan, joskin aivan nuorimmille pelaajille peliä on hyvä vielä hieman yksinkertaistaa ja helpottaa esimerkiksi siten, että pelaajat saavat pitää kaikki laatat, jotka he nostavat vuoron aikana pussista.

Loch Nessin ainut huono puoli on sen heikko saatavuus Suomesta ja olisikin hieno nähdä, että tämä peli vielä jonain päivänä saisi suomenkielisen julkaisun, sillä pelissä on potentiaalia viihdyttäväksi ja hyvin aikaa kestäväksi lastenpeliksi.

Loch Ness toimii myös aikuisten kesken. Kuva: Antti Koskinen

Faktat Loch Nessistä

Ikäsuositus: 4+

Opettavaisuudesta huolimatta Jälkipeli on oivallinen koko perheen peli, jolla on hyvinkin potentiaalia koukuttaa pelaajansa. Peliä voi pelata jo ikäsuositusta nuorempien pelaajien kanssa, mutta parhaat puolensa peli esittänee vähän vanhempien lasten ja aikuisten kanssa pelattuna.

Pelin idea

Pelissä on kahdenlaisia kortteja. Isot eläinkortit levitetään pöydälle, niiden kerääminen on pelin tavoitteena. Kerääminen tapahtuu pelaamalla jälkikortteja, joita on viisi kullekin eläimelle. Jälkikortit jaetaan pelaajille pelin alussa.

Kun jonkun eläimen viides kortti pelataan pöytään, eläimen ja sen tuomat pisteet nappaa se pelaaja, joka pelasi tai pyysi viidennen kortin. Eläimet ovat eri arvoisia, 10, 15 tai 20 pistettä, riippuen eläimen harvinaisuudesta luonnossa, muuten eläimet ovat identtisiä.

Vuoro kiertää myötäpäivään ja omalla vuorolla voi joko pelata kädestä kortin pöytään tai pyytää toista pelaajaa pelaamaan jonkun kortin. Mikäli kortti löytyy pyydetyltä pelaajalta, tämä pelaa sen pöytään, muussa tapauksessa pyytäjä joutuu antamaan kortin pelaajalle, jolta korttia pyysi.

Mikä parasta, onnistuneen pyynnön jälkeen saa pelata lisää, eli pyytää uudestaan tai pelata kädestä kortin. Vuoro on pakko lopettaa vasta kun pelaa kädestä kortin, epäonnistuu pyynnössä tai voittaa eläinkortin.

Kun kaikki kortit on pelattu, eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Bluffia ja tarkkaavaisuutta

Jälkipeli vaatii tarkkaavaisuutta. Näppärä pelaaja pitää silmällä muiden peliä ja seuraa, missä kortit ovat. Kaikenlaisista tiedonjyväsistä on hyötyä siinä vaiheessa, kun pitäisi arvailla, missä puuttuva kortti majailee.

Siinä vaiheessa kun kädessä on enää yksi kortti jotain eläintä ja pöydässä on jo kenties pari, on hyvä hetki ryhtyä arvailemaan, kenellä puuttuvat kortit ovat. Jos tietoa löytyy, pystyy varmistamaan itselleen eläimen. Pienemmillä pelaajamäärillä, etenkin kolmella pelaajalla, arvaamallakin pääsee pitkälle. Kolminpeli onkin parhaimmillaan todella röyhkeää arvauspeliä — epäonnistunut arvaus tosin antaa helposti ratkaisevan tiedon jollekin toiselle pelaajalle.

Useammalla pelaajalla arvailemisen osuus jää pienemmäksi, kun osumatodennäköisyys heikkenee. Pelin luonne on vähän toisenlainen, toisten pelaajien virheet eivät ole aivan yhtä helposti hyödynnettävissä kun yksi väärä pyyntö ei heti paljasta korttien oikeaa sijaintia. Toisten peliä täytyy seurata sitäkin tarkemmin.

Pelasin peliä alunperin väärin siten, että onnistuneenkaan pyynnön jälkeen ei saanut jatkaa. Tämä rikkoi pelin täysin, varsinkin pienemmillä pelaajamäärillä. Oikein pelattuna peli muuttuu merkittävästi paremmaksi ja kolminpeli on suorastaan todella hauska, kun vähän uskaltautuu arvailemaan eikä pelaa vain varman päälle.

Kelpo perhepeli

Ikäsuositus kahdeksan vuotta on ehkä hivenen yläkanttiin, peli sopii vähän nuoremmillekin. Olennaisin vaatimus pelaamisen sujumiseksi on taito pitää korttinsa kädessä piilossa muilta pelaajilta. Lukutaito on eduksi, mutta ei pakollinen, sillä eläimet erottaa myös väreistä.

Sopivanikäisten lasten puutteessa en ole päässyt pelaamaan peliä lasten kanssa, mutta veikkaan, että peli on sittenkin antoisimmillaan aikuisten kesken. Pienemmille lapsille pelin päättelyosuus on jopa hieman haastavakin, mutta siinähän sitä harjoitusta tulee, kun oivaltaa, että pelissä voi tehdä muutakin kuin arvailla. Sikäli kahdeksan vuoden ikäsuositus voi olla paikallaan, mutta ehdottomasti peliä voi ainakin kokeilla nuorempienkin pelaajien kanssa. Aikuisilla mukaan tulee enemmän bluffia ja hämäystäkin — pitääkö pokka, kun kaveri tuijottaa ja arvuuttelee, missä puuttuva susikortti luuraa?

Jälkipelissä eläintieto jää vähän sivuosaan. Eläintiedosta kiinnostuneille voi suositella myös Faunaa, jossa eläintriviaa tulee kertaluokkaa runsaampi annos. Toisaalta, mukava ja hienosti kuvitettu eläinaihe yhdistettyinä helppoihin ja nopeasti selitettyihin sääntöihin — pelissä ei oikeastaan ole sellaisia elementtejä, joita ei esiintyisi perinteisissä korttipeleissä — tekee Jälkipelistä helposti lähestyttävän, vaikka aikaisempaa pelikokemusta ei olisi. Säännötkin ovat sen verran lyhyet, että ne opettelee lennosta, jolloin pelaamaan pääsee heti.

Faktat Jälkipelistä

Pituus: 15–20 minuuttia.

Dungeons & Dragonsin fantasiamaailmaan sijoittuva The Wrath of Ashardalon tarjoilee semikevyttä lautapelihupia yhteistyöpeleistä nauttiville seikkailija-pelaajille. Peliä voi pelata 1–5 pelaajaa, eli myös peliseuraa vailla olevat yksinpelaajat on otettu huomioon.

Boksi täynnä tavaraa

Jos pelin arvoa mittaa sen mukana tulevassa tavaran määrässä, niin Ashardalon on loisto-ostos. Yli neljäkymmentä 25mm skaalan muoviminiatyyriä, 200 korttia, näteillä grafiikoilla koristeltuja luolalaattoja, sekä nippeliä ja nappulaa kotitarpeiksi.

Laatikosta saakin lautapelin lisäksi kelpo perussetin vaikkapa aloittelevalle roolipeliryhmälle, joka haluaa käyttää miniatyyrejä ja luolastopaloja peleissään. Vaikuttavin osa tavaravuorta on muhkeankokoinen lohikäärme Ashardalonin miniatyyri.

Pelin osat ovat ok-laatua, aivan huippulaadukkaaseen jälkeen ei päästä. Pelin visuaalinen ilme on takuuvarmaa ja varsin geneeristä fantasiaosastoa, vaikka pelin hahmo- ja hirviökorttien itseään toistava taide ja hailakat värit ovatkin hieman tylsiä.

Me ollaan sankareita kaikki

Pelin alussa pelaaja valitsee yhden viidestä sankarista (soturi, maagi, varas, pappi tai paladiini), joista jokaisella on omat erikoiskykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Näitä kykyjä kuvataan korteilla, joissa kussakin kerrotaan koska ja miten kykyä voidaan käyttää ja ovatko ne kertakäyttöisiä vai useampikäyttöisiä peruskykyjä.

Hahmolle tarjolla oleva kykyvalikoima on suurempi kuin hahmo mitä hahmo voi alussa ottaa, eli pienimuotoinen hahmon yksilöinti on mahdollista. Perussäännöiltään peli eri sankareilla on samanlaista, mutta jokainen hahmo on kokemuksena varsin erilainen, erilaisista kyvyistä johtuen. Sankarit saavat pelin alussa mukaansa vielä erityisestä aarrekorttipakasta vedettävän taikaesineen, joita seikkailun kuluessa saa toki lisääkin.

Sankarivalinnan jälkeen pelaajat valitsevat mieleisensä seikkailun pelin quest guidesta. Pelattava seikkailu määrittää pelin tavoitteen, oli se sitten hirviöiden tappaminen, kadonneen repun etsiminen tahi lohikäärmeen kukistaminen. Pelkkien kertaseikkailuiden lisäksi Ashardalonissa on mukana lyhyt kampanjakin, joka linkittää seikkailuja yhteen pidemmäksi jatkumoksi. Eri seikkailut tuovat mukavaa vaihtelua pelkkään hirviöiden mättämiseen, joskaan mitenkään hirveästi ne eivät pelin perusfiilistä muuta.

Usean eri seikkailun lisäksi Ashardalonin uudelleenpeluuarvoa nostaa se, että pelin pelilauta on modulaarinen ja koostuu joka kerralla erilaiseksi. Se muodostuu satunnaisesti vedettävistä luolalaatoista johon seikkailusta riippuen lisätään erikoislaattoja, kuten erikoissäännöillä varustettuja pomohirviöiden kammioita.

Pelin mukana tulee todella paljon rompetta. Kuva: Wizards of the Coast

Reppu selkään ja luolaan

Ashardalon, tason kuusi pahis. Kuva: Wizards of the Coast

Ashardalonin moottorina toimii jo pelisarjan aiemmassa osassa Castle Ravenloftissa käytetty Adventure System -sääntösetti, jota on luonnehdittu myös D&D-roolipelin 4. laitoksen kevytversioksi. Jokainen pelaaja käy vuorollaan läpi tietyt vaiheet, joissa sankari liikkuu ja toimii, uusi luolaston osa paljastuu ja viholliset sekä ansat yrittävät estää sankaria saavuttamasta päämääräänsä.

Luolasto suorastaan pursuaa hirviöitä ja ansoja, mutta varsin kevyt systeemi pitää seikkailun sujuvana, eikä omaa vuoroaan tarvitse odotella yleensä kauaa. Vielä kun aktiiviset hirviöt ja ansat hyökkäävät usein lähimmän sankarin kimppuun, pitää Ashardalon kaikki pöydän ympärillä hereillä.

Luolaston uuden osan paljastuessa sinne vedetään hirviö hirviöpakasta. Kortti kertoo hirviön taktiikat sekä ominaisuudet. Pelilaudalle hirviöt ilmestyvät miniatyyreinä ja ja ne aktivoituvat aina kyseisen pelaajan vuorolla. Poikkeuksen tekee jos usealla pelaajalla on edessään samantyyppisen hirviön kortti, jolloin kaikki sen tyypin hirviöt aktivoituvat.

Hirviöiden tekoäly perustuu niiden kortissa kerrottuihin taktiikoihin. Taktiikat on listattu siten että pelaaja valitsee kyseiselle hirviölle sen toiminnon, joka taktiikoiden mukaan on mahdollinen. Esimerkiksi örkkisoturi hyökkää jos se on lähietäisyydellä, heittää kirveellä jos se on hieman kauempana tai liikkuu lähintä sankaria kohden jos se on kaukana. Pelkkien hyökkäysten lisäksi vartijahirviöillä on taktiikoissaan myös luolaston laajentamista sekä apujoukkojen kutsumista, joka tuo peliin mukavan uuden ulottuvuuden.

Turpasaunat vanhaan tyyliin

Ashardalon kumartaa kohti D&D-juuriaan käyttämällä taistelussa jo legendaarista 20-sivuista noppaa. Jokaisella pelin hahmolla on haarniskaluokka, jonka ylittävällä heitolla hyökkäys osuu. Osumabonus sekä vahinko riippuvat käytetystä hyökkäyksestä. Systeemi on nopea ja helposti sisäistettävä, eikä erillisiä taulukoita tarvita.

Hirviöiden lisäksi sankareita vaanivat tietenkin erilaiset ansat sekä muut luolaston tapahtumat, jotka voivat ratkaisevasti helpottaa tai vaikeuttaa suoritettavaa tehtävää.

Miltä se sitten tuntuu?

Ashardalonin systeemi toimii moitteitta ja yleensä seikkailut saa kahlattua läpi 1–2 tunnissa, kunhan on sisäistänyt perusjutut. Kun muistaa että kyseessä on diablomainen lautapeli eikä tarinankerrontaan perustuva roolipeli, sujuu seikkailu sutjakkaasti ja kaikilla on mukavaa.

Henkilökohtaisesti deedeen hieman lapsellinen “örkki, luolakarhu ja limamonsteri asuvat samassa luolassa” -lähestymistapa ei allekirjoittaneeseen iske, mutta tämä on vain vanhan roolipelaajan jarruttelua. Yksinpelimahdollisuus on iso plussa, joskin seurassa toki peli kuin peli paranee. Hardcorempaa luolaseikkailua etsiville kehoittaisin tutkimaan mielummin Descentiä, mutta kevyttä yhteistyöpeliä etsivälle Ashardalon on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Faktat Wrath of Ashardalonista

Pituus: 60–120 minuuttia, seikkailusta ja pelaajamäärästä riippuen.

Näistä aineksista on myös rakennettu Wolfgang Panningin, Marco Ruskowskin ja Marcel Süßelbeckin yhdessä suunnittelema ja Queen Gamesin alunperin julkaisema Fresko, joka tarjoaa upeassa paketissa helposti lähestyttävän perhepelin.

Pelin idea

Freskossa pelaajat asettuvat freskon maalaajan saappaisiin ja yrittävät apulaisineen valmistaa mahdollisimman monta osaa maalattavana olevasta freskosta. Peli jakaantuu kahteen vaiheeseen, joista ensimmäisessä pelaajat valitsevat järjestyksessä kellonajan, jolloin he aloittavat työskentelyn. Viimeisenä pistetilanteessa oleva pelaaja pääsee ensimmäisenä valitsemaan heräämisajan ja heräämisaika vaikuttaa yhtäältä myöhemmin hankittavien maalien hintaan ja työläisten motivaatioon ja toisaalta siihen, missä järjestyksessä kierroksella toimintoja tehdään. Ensimmäisenä herännyt pelaaja pääsee luonnollisesti toimimaan ensin, mutta hänelle maalit maksavat enemmän kuin muille pelaajille ja työläisten motivaatiokin putoaa, kun töihin pitää lähteä aikaisin.

Kun pelaajat ovat valinneet heräämisaikansa, he asettavat viisi työläistään erilaisia toimintoja suorittamaan kullakin pelaajalla olevalle toimintolaudalle. Tämä tehdään samanaikaisesti suojan takana, jotta muut pelaajat eivät näe millaisia toimintoja kukin pelaaja aikoo vuorollaan tehdä. Kun kaikki ovat saaneet työläiset järjestykseen, paljastetaan pelaajien toimintolaudat ja pelaajat aloittavat toimintojen läpikäynnin toiminto kerrallaan aikaisimmin heränneestä pelaajasta alkaen.

Oppipojat töihin

Toiminnoillaan pelaajat voivat ensin ostaa maalia torilta (maalin virkaa pelissä ajavat eriväriset puukuutiot). Kun maalit on ostettu pelaajat, pääsevät maalaamaan vuorollaan pelilaudalla olevia freskonpaloja, jotka on pisteytetty ja joissa määrätään millaisia värejä niiden maalaaminen vaatii. Tämän jälkeen pelaajien työläiset voivat maalata muotokuvia ja siten hankkia pelaajalle rahaa tai arvokkaita erikoiskortteja, joiden hyödyt ovat pääsääntöisesti rahaa arvokkaammat.

Muotokuvien maalaamisen jälkeen työläiset voivat vielä sekoittaa uusia arvokkaampia maaleja. Sininen, punainen ja keltainen ovat pelin perusvärit ja näitä sekoittamalla pelaajan on mahdollista saada vihreää, oranssia ja violettiä väriä, joita puolestaan tarvitaan arvokkaimpien ruskean ja pinkin värin sekoittamiseen. Arvokkaammat värit mahdollistavat arvokkampien freskonpalojen maalaamisen ja arvokkaat laatat antavat niin paljon pisteitä pelaajalle, että niitä ei voi pelissä sivuuttaa. Sekoitustoiminnolla pelaaja voi myös toteuttaa piispan toiveita eli vaihtaa maalaamiaan freskonpaloja arvokkaisiin piispanpistelaattoihin.

Loput kierroksella käyttämättömät työläiset pelaaja voi vielä lähettää teatteriin ja kohentaa siten työläisten yleistä motivaatiota, joka huonoimmillaan karkottaa yhden viidestä työläisestä ja parhaimmillaan antaa pelaajalle yhden ylimääräisen työläisen kierrokselle käyttöön.

Maalarimestarit valmiina päivän töihin. Kuva: Anthony Hemme / BGG

Työ on valmis

Kun kaikki toiminnot on käyty yksitellen pelaajajärjestyksessä lävitse, kierros päättyy ja pelaajat saavat yhden rahan jokaisesta maalaamastaan freskonpalasta itselleen tuloa. Uusi kierros alkaa jälleen sillä, että pistetilanteessa viimeisenä oleva pelaaja valitsee heräämisaikansa ja kun pelaajat ovat järjestyksessä heräämisaikansa valinneet asetetaan jälleen työläiset toiminnoille päivän askareita toimittamaan.

Peli päättyy sillä kierroksella, kun erikoiskortit loppuvat pelistä (yhdeksännellä kierroksella) tai seuraavalla kierroksella siitä, kun pelilaudalla on kuusi tai vähemmän freskonpalaa jäljellä maalattavaksi. Eniten pisteitä saavuttanut pelaaja voittaa pelin ja hänestä tulee maalaajamestari.

Kolmen pelaajan peli. Kuva: Queen Games

Onko Freskosta mestariteokseksi?

Freskossa on kaikki ulkoiset ominaisuudet kunnossa hyvälle pelille — paketti on hyvännäköinen, teema on kohdallaan ja komponentitkin ovat kautta linjan laadukkaita. Itse pelissäkin näkyy, että pelin mekaniikkoja ja tasapainoa on hiottu viimeiseen asti ja peli on tältäkin osin keskivertoa samassa sarjassa painivaa peliä laadukkaampi kokonaisuus.

Fresko on myös Queen Gamesin ensimmäinen moduulipohjainen peli eli peliä voi alkuun pelata pelkän peruspelin kanssa ja myöhemmin lisätä vaikeutta ja monipuolisuutta lisääviä moduuleita peliin. Peli on kuitenkin parhaimmillaan kaikkien mausteiden kanssa eikä pelin vaikeustaso nouse suhtehteettomasti, vaikka pelissä olisikin kaikki moduulit käytössä.

Ainut kriitiikki, minkä kykenen peliä kohtaan sanomaan on se, että pelin teema on hyvästä yrityksestä huolimatta suhteellisen kevyesti läsnä peliä pelatessa. Fresko on varsin perinteinen saksalaisen suuntauksen lautapeli, jossa pelin mekaanikat ja tasapaino hallitsee ja teema on pelin aikana taka-alalla. Upeat komponentit ja kuvitus antavat kuitenkin tässä suhteessa paljon anteeksi ja luovat tunnelman, joka on palkittu viime vuonna monilla ulkomaisilla palkinnoilla ihan ansaitusti. Koreimpana sulkana hatussa komeilee Deutscher Spiele Preis -voitto.

Lisää moduuleita lisäosassa

Freskoon julkaistiin keväällä 2011 moduulit 4, 5 ja 6, jotka tulevat yhdessä lisäosassa. Moduulit lisäävät peliin toivomuskaivon, kullan värinä marketista hankittavaksi sekä lasia eri väreissä, jonka avulla voi tehdä lasimaalauksia freskoon. Näitä moduuleita ei ainakaan näillä tietoa julkaista suomenkielisenä, mutta enemmän Freskoa hamuaville lisäosa on varmasti erinomainen hankinta ja kansainvälinen painos lienee yhteensopiva suomalaisen laitoksen kanssa.

Faktat Freskosta

Pituus: 45–90 minuuttia pelaajamäärästä ja peliporukasta riippuen.

Pelin idea

Rapuralli on “ensipeli väreistä ja muodoista” ja yksinkertaisten asioiden äärellä tässä ollaankin. Laatikosta löytyy pahvipalikoita, joista voi koota mieleisensä radan ja rapuja kulkemaan radalla. Ravut ovat miellyttäviä ja isokokoisia puunappuloita, joiden ainoa huono puoli on yksipuolinen painatus. Lisäksi laatikossa on kaksi mukavan kokoista puunoppaa ja pieni sääntökirja.

Peliä voi pelata kolmella tavalla. Ratalaatat ovat kaksipuolisia, toisella puolella on värejä ja toisella muotoja. Tästä saadaan kaksi eri pelitapaa, joissa käytetään joko värinoppaa tai muotonoppaa radalla etenemiseen. Kolmannessa pelitavassa pelilaudasta on käytössä muotopuoli ja vuorolla heitetään molempia noppia, jolloin muoto kertoo minne mennään ja väri kertoo mikä ravuista liikkuu.

Pelit ovat hyvin yksinkertaisia ja sopivat siten mainiosti ensipelin tarkoitukseen. Pelinappulat ovat kolmivuotiaille sormille sopivan kokoisia ja mukavan värikkäitä. Ensipeliksi Rapuralli on onnistunut ja miellyttävien osien vuoksi sitä on helppo suositella.

Nopparallia

Ihan kaikilla kriteereillä Rapuralli ei oikeastaan ole edes peli, vaan arpajaiset. Lopputuloksen kannalta on sama, onko pelissä mukana pelaajia vai ei. Ravut etenevät noppaa liikuttaen, mitään päätöksiä ei tarvitse tehdä ja voitto tai häviö on täysin sattuman käsissä.

Ensipelissä tämä on hyväksyttävää, koska kolmivuotiailla on aivan tarpeeksi tekemistä perusasioissa, kuten pelin seuraamisessa, vuoroissa, nopanheitossa, värien ja muotojen tunnistamisessa ja siinä, ettei rapuja saa viedä kesken pelin muihin leikkeihin.

Ratalaattojen vihreä puoli eli muodot. Kuva: Mikko Saari

Osuva ikäsuositus

WSOY ansaitsee täydet pisteet siitä, että pelin ikäsuositus ei ole tavanomainen 3–99 vaan 3–6, tosin siinäkin on pari vuotta liikaa. 3–4 lienee paras ikäsuositus, viisivuotiaille voi jo tarjota pelejä, joissa on hieman päätöksentekoa mukana, etenkin jos ensin on harjoiteltu tällaisilla peleillä kolmivuotiaasta alkaen.

Viisivuotias testipelaaja innostui kyllä, mutta siitä huolimatta aion tarjota jatkossakin viisivuotiaalle vähän fiksumpia pelejä. 2,5-vuotias ei puolestaan vielä aivan tajunnut pelaamisen ideaa, mutta kunhan tajuaa, niin Rapurallia mennään varmasti monta kierrosta ja siinä vaiheessa on tietysti kiva juttu, että isovelikin pelistä pitää.

Rapuralli vahvistaa fiilistä siitä, että Oppi & Ilo -tuotteet ovat paikoin varsin tyyriistä hinnasta huolimatta laadukasta tavaraa.

Rapuja mustalla väripuolella rataa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Rapurallista

Pituus: 15 min, riittävän nopeasti ohi, peliä voi myös nopeuttaa radan pituutta säätämällä.

Pelin idea

Lisäosan englanninkielinen nimi, Cornucopia eli runsaudensarvi, sopii sille suomennosta paremmin (joskin Harvest Festival on itse asiassa Donald X. Vaccarinon alkuperäinen nimi lisäosalle). Teemana on runsaus ja monipuolisuus: setissä on monta korttia, jotka palkitsevat monipuolisesta korttivalikoimasta. Jos rakentaa mielellään pakkoja, joissa on yksi kortti joka lajia, Elonkorjuu on todella herkullinen setti.

Setin erikoisuus ovat palkintokortit. Ne ovat viisi yksilöllistä korttia, jotka ovat kaikki hyvin tehokkaita. Kultapussi esimerkiksi antaa lisätoiminnon ja kullan pakan päälle, Prinsessa puolestaan lisäoston ja kahden rahan alennuksen kaikkiin kortteihin. Palkintoja ei kuitenkaan saa tuosta noin vain, vaan ne täytyy voittaa. Ainoa tapa saada palkintoja on pelata Turnajaiset ja poistaa kädestä Lääni.

Palkinnot ovat hauska kuriositeetti, mutta setissä on monia muitakin mielenkiintoisia kortteja. Narri nousi omien hyökkäyskorttisuosikkieni joukkoon: muut pelaajat kääntävät pakan päältä kortin esiin. Jos se on pistekortti, sakkona napsahtaa kirous, muussa tapauksessa kortista tulee peliin kopio ja Narrin pelaaja päättää, ottaako sen itse vai antaako uhrille. Ovelaa.

Mutkikas historia

Dominionin lisäosien kehittely on mutkikasta puuhaa. Tämäkin setti sai alkunsa yhtenä isona Alkemia-settinä, mutta sitten kävi ilmi, että julkaisijat haluavat pienempiä lisäosia, koska jotkut asiakkaat eivät halua ostaa alkuperäisen pelin hintaisia lisäosia. Alkemiasta karsittiin tällainen pienempi setti, mutta ainoaksi lisäosaksi se on vähän kehno, koska se on liian eksoottinen.

Elonkorjuu on pidemmän kehittelyn tulos ja huomattavasti parempi ainoaksi lisäosaksi. Alkuperäisestä isosta Alkemia-setistä on jäljellä vain kaksi korttia, Narri ja Otsakoru. Setin teemakin on vaihtunut. Alkuperäinen teema oli käsi: kaikki kortit liittyivät jotenkin pelaajan käteen. Tämä oli kuitenkin huono, huomaamaton teema, joten uudeksi teemaksi tuli monipuolisuus. The Secret History of the Cornucopia Cards -artikkeli kertoo enemmän korttien taustoista.

Elonkorjuu on joka tapauksessa mielenkiintoinen setti, jossa on monta hyvää korttia. Sitä on helppo suositella, mutta myönnän kyllä saman tien olevani Dominion-fani, jolla on jokainen lisäosa. Pienempäänkin Dominion-kokoelmaan Elonkorjuu on silti ykkösvalintoja Nousukauden ohella, sopivan yksinkertainen, mutta mielenkiintoinen lisäosa.

Faktat Dominion — Elonkorjuusta

Pituus: 30 min, pelit ovat ehkä hieman pidempiä kuin pelkällä peruspelillä.

Pelillä on tietyt samankaltaisuudet Moonin tunnetuimpaan peliin Menolippuun, mutta Airlines-suku on omanlainen pelinsä Menolippuihin verrattuna.

Pelin idea

Airlines Europe on osakepeli, jossa pelaajat haalivat lentoyhtiöiden osakkeita, kehittävät lentoyhtiöiden arvoa rakentamalla niille reittejä ja tienaavat sitten pisteitä kolmen pisteytyskierroksen aikana. Pisteytyskierrokset hiipivät yllättäen. Jujuna on, että osakkeita kerätään käteen, josta ne täytyy erikseen pöydätä ja pöytäämättömiä osakkeita ei lasketa pisteytyksessä. Osakkeiden haaliminen käteen kuluttaa osakepakkaa, jolloin pisteytyksen laukaisevat kortit tulevat nopeammin.

Pelin perustoiminnot ovat osakkeiden nostaminen käteen, osakkeiden pelaaminen pöytään ja reittien rakentaminen. Osakkeet nostetaan Moonin tapaan joko avoimista korteista tai nostopakasta. Pöydätä saa joko kaksi erilaista osaketta tai rajattomasti yhtä firmaa. Pöydätyistä osakkeista saa osinkona käteistä rahaa. Rahaa tarvitaan reittien rakentamiseen. Firmoilla on lentokoneita, joita pelataan laudalla oleville reiteille. Jokainen uusi reitti lisää lentoyhtiön arvoa. Reitit maksetaan käteisellä.

Jos raha loppuu, yksi toiminto on nostaa lisää käteistä. Lisäksi pelissä on erikoislentoyhtiö Air Abacus, jolla ei ole lainkaan reittejä. Sen arvo kasvaa tasaisesti pelin aikana. Air Abacuksen osakkeita voi ottaa heittämällä kädestä pois muiden yhtiöiden osakkeita.

Osakepakassa on kolme pisteytystä. Silloin pelaajat tienaavat pisteitä pöytäämistään osakkeista. Firmoilla on tietty arvo, jonka mukaan ne jakavat pisteitä, eniten enemmistöosakkaalle ja vähemmän muille. Kolmen pisteytyksen jälkeen peli on ohi ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Monenlaista dynamiikkaa

Pelin perusjuju on siinä, että osakkeiden hamstraaminen käteen on hyvä asia, koska useamman osakkeen pelaaminen pöytään kerralla on tehokasta ja säästää aikaa. Toisaalta osakkeiden nostaminen käteen tuo pisteytystä lähemmäs parantamatta pelaajan asemaa pisteytyksessä. Tämä perusristiriita toimii.

Air Abacus on mielenkiintoinen elementti. Jos yksi pelaaja pääsee napsimaan Air Abacuksen pisteet ilman kilpailua, voitto on lähes taattu. Pisteitä ei tule kuitenkaan niin paljon, että Air Abacuksen kanssa kannattaa tuhlata paljon aikaa. Tasapainottelua tämäkin.

Laudalla on rajallisesti reittejä, mutta reiteille mahtuu vähintään pari lentoyhtiötä. Blokkaamista ei siis juuri näe. Jonkin verran on mahdollista rajoittaa toisten lentoyhtiöiden rakentelua, mutta käytännössä alkupelin jälkeen laudalla pystyy käyttämään juuri sen verran rahaa kuin haluaa ilman kummempia rajoituksia. Käytännössä tämä tekee pelilaudasta melko tarpeettoman (Union Pacificissa pelilauta tuntui tarpeettomalta ja suorastaan haitalliselta, joten tässä kohtaa on edistytty hieman).

Airlines Europe toimii varsin kelvollisesti kaksinpelinä. Mukana on mielikuvituspelaaja, mutta onneksi vasta pisteenlaskussa. Ratkaisu on toimiva, mutta en silti hankkisi peliä pelkästään kaksinpeliksi.

Punainen lentoyhtiö on aloittanut reittien rakentamisen Pariisista. Kuva: Mikko Saari

Siistin harmiton europeli

Luova tussin käyttö auttaa erottamaan oranssit ja punaiset koneet. Kuva: Mikko Saari

Ulkoisesti Airlines Europe on varsin hyvin toteutettu. Graafinen ilme tökkii hieman omaan silmääni, mutta se on makuasia. Pelin osat ovat pääasiassa mukavia ja tyylikkäitä, varsinkin pienet muoviset lentokoneet ovat oikein näppäriä ja hienoja reittien merkitsemiseen. Niihin liittyy tosin pelin pahin ulkonäköpuute: oranssit ja punaiset lentokoneet ovat kellertävässä valossa niin samannäköisiä, että omassa pelissäni päädyin merkkaamaan oranssit lentokoneet mustalla tussilla.

Airlines Europe on pätevä päivitys Union Pacificille. Merkittävästi parempi peli se ei kuitenkaan ole. Union Pacific oli mukava peli, jota ei kuitenkaan tullut pelattua, Airlines Europe näyttäisi saavan saman kohtalon. Sellainen seiskan peli: kyllähän sitä pelaa ja pelaaminen on oikeastaan ihan mukavaa, mutta peliä ei tule aktiivisesti ehdotettua. Toimii siis parhaiten pienemmässä pelikokoelmassa, jossa peli ei huku muiden, kiinnostavampien pelien sekaan. Jos pitää Union Pacificista, Airlines Europe on oikeastaan joka asiassa vähän parempi, mutta jos ei välittänyt alkuperäisestä, ei tämä uusioversiokaan sykähdytä.

Union Pacificin etuihin kuului pelaajamäärän venyminen kuuteen asti. Airlines Europe tukee virallisesti korkeintaan viittä pelaajaa, mutta peli toimii kyllä hyvin kuudellakin pelaajalla, kunhan pitää avoimena viiden sijasta kuutta osaketta. Kuusinpeli on tosin jo melkoista tuurilottoa, mutta jos se ei haittaa, Airlines Europe on kuusinpelinä yhtä hyvä kuin Union Pacific.

Faktat Airlines Europesta

Pituus: 60–75 min

Pelin idea

Johtajat ovat pakka valkoisia kortteja, joista jaetaan jokaiselle pelaajalle neljä korttia. Näitä kierrätetään pelin alussa, joten johtajiaan pääsee valitsemaan jonkin verran.

Jokaisen aikakauden aluksi on johtajavaihe, jonka aikana saa pelata yhden johtajan. Jokaiselta pelaajalta jää siis yksi johtaja käyttämättä. Johtajan saa pelata pöytään maksamalla tarpeeksi rahaa. Johtajan saa myös pelata ihmeen osaksi tai heittää pois kolmea rahaa vastaan, kuten rakennukset.

Johtajat ovat eritasoisia, mutta vastineeksi hinnatkin vaihtelevat. Halvimmat johtajat saa pöytään yhdellä rahalla, kalleimmista joutuu maksamaan enemmän. Vaikka pelaajat aloittavatkin pelin kuudella rahalla aikaisemman kolmen sijasta, rahalle tulee enemmän tarvetta. Oman kokemukseni mukaan pelaajille toisaalta kertyy rahaa vähän turhankin herkästi, joten uudet rahankäyttötavat ovat tervetulleita.

Uusi ihme Rooma antaa erikoiskykyjä johtajiin liittyen. Mukana tulee myös muutama uusi kilta, joissa on johtajiin liittyviä piste-ehtoja ja muutakin. Lisäksi paketissa on kuuden rahan arvoisia pahvikolikoita, jotka sopivat yhteen pelin toisen laitoksen kolikoiden kanssa. Ensimmäisen laitoksen puukolikoiden kanssa pahvilätkät eivät oikein istu, mutta ajavat asian.

Vaihtelua peliin

7 Wonders on itsessään herkästi vähän tylsä peli, etenkin jos pelaa paljon samalla porukalla ja samalla pelaajamäärällä. Jos pelaajat eivät tietoisesti yritä pelata eri tavalla, pelit menevät helposti samoja latuja kerta toisensa jälkeen.

Johtajat auttavat tässä, sillä johtajien tuomat erikoisedut antavat pelille hieman suuntaa. Tietysti johtajiakin saa valita, eli jos pelaa tavallisestikin tiedettä, voi haalia itselleen tiedejohtajia, jotka esimerkiksi antavat alennusta tai lisäpisteitä tiedekorteista tai ylimääräisiä tiedesymboleita.

Kaikkea ei kuitenkaan saa valita ja johtajat ovat uusi elementti, joka pitää ottaa huomioon. Tämä on sen verran hieno juttu, että jatkossa en oikeastaan halua pelata 7 Wondersia ilman johtajia. Johtajat eivät lisää peliin kovin paljon monimutkaisuutta, niiden osuus on nopeasti selitetty. Korttien symbolitkin ovat pääsääntöisesti varsin selkeitä, joten riittää, että selittää nopeasti muutaman oudomman johtajan.

Siisti paketti

Lisäosan toteutus on toimiva. Jos omassa 7 Wondersissa on puiset rahat, pahvikolikot eivät oikein istu yhteen niiden kanssa. Laatikko sen sijaan on näppärän kokoinen, sillä peruspelin ja lisäosan saa ilmeisesti sullottua (sääntökirjaa lukuunottamatta) lisäosan laatikkoon. Se on hyvä juttu, sillä 7 Wonders on joustavien pelaajamääriensa vuoksi varsin käytännöllinen filleripeli, mutta iso laatikko rajoittaa mahdollisuuksia pitää peliä mukana peli-illoissa varmuuden vuoksi.

Korttien kuvitus on todella tyylikästä, 7 Wondersin taiteen korkea taso jatkuu lisäosassa. Varsinkin Arkhimedeestä on rouhea kuva, josta heureka-hetken iskevyys välittyy vahvasti.

Hieman tyyrishän lisäosa on sisältöönsä nähden, mutta on se silti pakollinen hankinta 7 Wondersin ystäville, etenkin jos yhtään tuntuu siltä, että peli voisi kaivata hieman lisävaihtelua.

Faktat 7 Wonders: Leaders -lisäosasta

Pituus: Pidentää peliä hieman, mutta kunhan johtajat tulevat tutuiksi, peli ei ole juuri peruspeliä pidempi.

Pelaajilla on edessään aito kuplamarkkina: pelin alussa osakkeiden hinnat ovat matalia, mutta nousua on luvassa varmasti. Yhtä varmaa on se, että markkinat romahtavat jossain vaiheessa. Pelaajien toimet markkinoilla liikuttavat osakkeiden kursseja ylös ja alas, mutta sattumalle on jätetty sopivasti sijaa.

Pelin idea

Pelaajat ovat sijoittajia, jotka ostavat ja myyvät viittä lajia osakkeita. Tarkoitus on tehdä osakekaupoilla rahaa, jolla ostetaan hopeaa. Arvometalleihin voi luottaa vaikeina aikoina ja niin on nytkin: hopean kurssi nousee, mutta ei koskaan laske. Peli päättyy, kun hopean arvo nousee sataseen, jonka jälkeen kaikki omistukset pistetään rahoiksi ja hopeaksi ja eniten hopeaa kerännyt voittaa.

Pelaaminen on helppoa. Vuorolla on muutama vaihtoehto: osakkeiden ostaminen, osakkeiden myyminen, hopean ostaminen ja passaaminen. Näistä tehdään yksi ja vuoro siirtyy seuraavalle pelaajalle. Välillä joutuu nostamaan lisää tukiaisrahaa, joka on kuin lainaa, paitsi ettei sitä joudu maksamaan takaisin.

Kun pelaajat ostavat osakkeita, osakkeita kerätään paitsi itselle, myös ostoradalle. Passatessa ja hopeaa ostaessa osakkeita kuvaavia salkkuja laitetaan passausradalle ja myytäessä salkkuja poistetaan myyntiradalta. Nämä radat ovat tärkeitä, sillä kun osto- tai passausrata täyttyy tai myyntirata tyhjenee tarpeeksi, tulee hinnansäätö, jossa hinnat elävät.

Hinnansäädön hienouksia

Hinnansäädössä nostetaan salkkuja pussista. Esiin nostetut salkut tulevat markkinoille myyntiin ja ennen kaikkea vaikuttavat osakkeiden hintoihin: mitä enemmän tietynvärisiä salkkuja nousee pussista, sitä enemmän osakkeen kurssi nousee. Jos salkkuja ei tule yhtään, kurssi laskee. Pussista voi tulla myös mustia salkkuja, joiden määrä vähennetään muiden salkkujen määrästä — mustien salkkujen määrän kasvu on se tekijä, joka ajaa osakkeet romahtamaan.

Hinnansäädön jälkeen osto- tai passausradalle pelatut salkut menevät pussiin, josta ne myöhemmin palaavat nostamaan osakkeiden arvoa. Kun osakkeita myydään, niiden arvo laskee heti hieman ja lisäksi myytyjä osakkeita tulee markkinoille lisää eivätkä ne pääse myyntiradalta takaisin pussiin.

Kun osakkeiden arvo nousee, peli etenee korkeammalle tasolle. Se kiihdyttää peliä, kun pelaajat saavat lisää lainaa ja voivat ostaa ja myydä enemmän. Lisäksi pussiin tulee mustia salkkuja, jotka johtavat osakemarkkinoiden tuhoon.

Osakkeiden hinnat ovat vielä alhaalla, joten on aika ostaa. Kuva: Mikko Saari

Toimiva markkinamekanismi

Markkinamekanismi on hieno ja onnistunut. Osakkeet, joita pelaajat ostavat, nostavat arvoaan todennäköisemmin. Myytävien osakkeiden arvot puolestaan putoavat. Pussi on kuitenkin sopivan sattumanvarainen ja tarjoilee aika mukavan annoksen yllätyksiä, etenkin siinä vaiheessa kun pussissa alkaa olla enemmän mustia osakkeita.

Hienolla systeemillä on hintansa. Black Fridaytä on legendaarisen vaikea pelata täysin oikein. Sain itse säännöt kalibroitua kohdalleen suunnilleen kolmannen pelin kohdalla. Pelissä on paljon liikkuvia osia: siirrä salkkuja sinne ja toisia tänne ja kun markkinoilla tilanne on tämä, tee noin ja niin edelleen.

Mahdotonta säätämistä peli ei ole, mutta koska mukana ei tule minkäänlaista apulappua, kaikkea tätä on vaikea muistaa ja virheitä sattuu. Säännötkin ovat paikoin epämääräiset ja epäkäytännöllisellä tavalla kirjoitetut. Osa virheistä ei juuri haittaa, osa taas pilaa pelin täysin. Jos Black Friday tuntuu ensimmäisen pelin jälkeen ihan rikkinäiseltä, olette luultavasti pelanneet jotenkin väärin.

Peli on menossa, osakkeiden hinnat ovat vielä nousemassa. Kuva: Mikko Saari

Black Friday on kuiva peli, jossa tuurilla voi olla varsin paljon merkitystä, mutta sittenkin peli tuntuu kiehtovalta. Muutaman pelin jälkeen mielenkiinto uusintaeriä kohtaan on korkealla ja peliä on helppo suositella osakekeinottelusta ja talouspeleistä kiinnostuneille.

Faktat Black Fridaystä

Pituus: 60–90 minuuttia, ensimmäisten pelien jälkeen nopeutuu.

Fantasy Flight Gamesin vuonna 2005 julkaisema Arkham Horror moninaisine lisäosineen lienee suosituin ja tunnetuin Cthulhu-mytologiaan nojautuva lautapeli. Corey Konieczkan samalle julkaisijalle kehittämä Mansions of Madness virtaviivaistaa sääntöjä ja tuo peliin voimakkaan kerronnallisen näkökulman.

Pelin idea

Mansions of Madness on tarinallinen tutkimus- ja taistelupeli, jossa pelaajat ovat osa kauhutarinaa. Jokaiselle tarinalle on sääntökirjassa lyhyt alustus, joka luo puitteet pelin aikana avautuvalle seikkailulle. Yksi pelaaja pelaa muita vastaan pahuuden voimia ohjaten ja muut 1–4 pelaajaa omaksuvat tutkijoiden roolin.

Pelaaminen tapahtuu vuoroissa, joiden aikana pelaajat liikuttelevat hahmojaan modulaarisella kartanon kartalla johtolankoja keräten. Johtolangat edistävät tarinaa ja paljastavat lopulta voittoon vaadittavan päämäärän, kuten pomovihollisen tuhoaminen tai rakennuksesta pakeneminen. Tutkijat voittavat joukkueena jos onnistuvat saavuttamaan voittopäämääränsä, muussa tapauksessa keeper voittaa.

Rahoille vastinetta

Mörköjä. Kuva: Fantasy Flight Games

FFG on jälleen pakannut paketin piripintaan erilaisia pikku-ukkeleita, monstereita ja pahvinappuloita. Itse pelin lauta koostuu paksusta pelilautapahvista tehdyistä huoneista, joita yhdistelemällä luodaan kunkin eri tarinan modulaarinen kartano tutkittavaksi. Pelin muoviminiatyyrit ovat skaalaltaan luokkaa noin 20 mm ja ajavat asiansa hyvin, vaikka mitään supersykähdyttävää ei tällä kertaa nähdäkään. Maalattuina figut toki loisivat vielä parempaa immersiota, mutta hyvältä nuo näyttävät suoraan boksistakin nostettuina.

Hirviöminiatyyreillä on jalkojensa (tai lonkeroidensa) alla erikoisjalusta, josta käyvät ilmi pelissä tarvittavat välttämis- ja pelkoarvot ja jonka pohjasta figua nostamalla näkee hirviön erikoishyökkäyksen, sekä muut ominaisuudet. Systeemi on hyvä, koska eri hirviöiden vaarallisuus käy ilmi vasta kun sitä on haavoittanut, jolloin tutkijapelaajat saavat kurkata jalustan alle. Pelilaudan ja miniatyyrien lisäksi pelin mukana tulee hirmuinen läjä erilaisia kortteja ja elinvoima-, mielenterveys-, taito-, pimeys-, tuli- jne. jne. jne. merkkejä. Rahoilleen saa siis jälleen isosti vastiketta, jos pelin arvo lasketaan sen mukana tulleen tavaran määrässä.

Yksi kaikkia ja kaikki yhtä vastaan

Hahmon ominaisuuskortteja, joista valitaan pelin alussa yksi. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin alussa yksi pelaajista ryhtyy Descentin tapaan keeperiksi, Cthulhun kätyriksi, jonka tehtävänä on pelata muita pelaajia vastaan. Keeper valitsee ensin viidestä mahdollisesta eri tarinasta ja sitten vielä tarinan kolmesta eri variantista mieluisensa ja rakentaa pelilaudan kartanoineen, johtolankakortteineen ja muine erikoisuuksineen pöydälle.

Muut pelaajat taas valitsevat kukin itselleen useasta tutkijasta alter egon, joka tarinan asettamaa mysteeriä lähtee selvittämään. Valittavissa on muun muassa lehtimies, gangsteri ja kiertelevä muusikko, joista kullakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mukavana twistinä hahmonvalinnassa on, että jokaisella hahmolla on kaksi eri valinnanvaraista ominaisuuskorttia, joilla hahmoa pystyy jonkin verran muuttamaan toivomaansa suuntaan. Mukavaa on myös että hahmoille on kirjoitettu lyhyt tarinanpätkä kertomaan miksi he ylipäänsä ovat päätyneet Hulluuden Kartanoon seikkailemaan.

Monimutkaiset säännöt, kevyt pelata

Mitä olisikaan Cthulhu-peli ilman hiipivää hulluutta? Ei mitään! Kuva: Fantasy Flight Games

Mansions of Madnessin säännöt ovat laajat ja monisäikeiset. Varsinkin keeperillä kannattaa olla sääntökirja muutamaan kertaan luettuna ennen ensimmäistä pelikertaa, koska muuten kokonaisuus kärsii huomattavasti. Sääntöjen laajuudesta huolimatta itse pelaaminen on mukavan kevyttä, koska varsinkin tutkijoiden kierrokset tapahtuvat usein hyvin nopeasti. Tutkijat voivat peruskierroksella tehdä kaksi liikettä ja yhden toiminnan, joka voi olla mitä tahansa taistelusta ja yhdestä lisäliikkeestä taikakirjojen aktivointiin tai huoneiden tutkimiseen.

Yksinkertaisesta mekaniikasta ja sen mahdollisuuksista saa nopeasti kiinni, mutta se mahdollistaa monia erilaisia kombinaatioita mukavasti. Pelaaminen muistuttaa keveydeltään Last Night on Earthia, rakenteeltaan (keeper – pelaajat missä järjestyksessä vain – keeper — ja niin edelleen.) Descenttiä ja taustalla häärivät Arkham Horroista tutut, nopalla heitettävät evade- ja horror-testit sekä Cthulhu-fluffi.

Jokainen pelaaja saa vuoron tarpeeksi usein, jotta kukaan ei väliaikana ehdi kyllästymään ja pelin tarina etenee sutjakkaasti. Tutkijat kulkevat ympäri kartanoa ja etsivät johtolankoja ja tavaroita, jotka ovat huoneissa olevia kortteja. Keeper taas saa joka kierroksellaan pelaajien määrän verran uhka-nappuloita, joita maksamalla hän voi pelata tutkijoihin korttipakasta vetämiään erikoisefektejä, kuten traumoja ja onnettomuuksia.

Tarina isossa roolissa

Tarinallisuus on Mansions of Madnessin ehdoton valttikortti. Jokainen pelikerta on erillinen tarina, jota pohjustetaan lyhyellä kertomuksella mitä on tapahtunut aiemmin. “Tähän mennessä tapahtunut” -tekstit ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja asettavat hienosti pelaajat tutkijoiden saappaisiin. Tutkijoiden tehtävänä on etsiä kartanosta johtolankoja, jotka vievät tarinaa eteenpäin samaan aikaan kun tarina toisaalla etenee jokaisen keeperin vuoron jälkeen tavoite-korttien kautta.

Mansions of Madness suorastaan pakottaa pelaajat keskittymään myös pelikokemusta syventäviin teksteihin, koska näillä on usein myös peliteknistä merkitystä tarinan taustoittamisen lisäksi. Toki monien korttien tekstit voi hypätä yli ja vain heitellä noppaa, mutta silloin menettää suuren palan hienoa pelikokemusta. Suomeksi peliä pelatessaan onkin ensiarvoisen tärkeää että keeper osaa kääntää lennosta eri tapahtumakortteja suomenkielelle, koska englannin sönköttäminen joka väliin ei tuo oikeaa tehoa tarinankerrontaan.

Keeperin toimintakortteja, joilla tehdään jäynää pelaajille. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin tarinat on rakennettu siten, että viimeisen johtolangan paljastuminen johtaa usein tilanteeseen jossa molemmilla osapuolilla on hyvät mahdollisuudet voittoon. Tämä voi ärsyttää joitakin pelaajia, koska pelin alun menestyksellä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin lopussa. Jos kuitenkin hyväksyy sen seikan että eeppinen loppu on hauskempi kuin liian helppo voitto, tarjoaa MoM hienoja tarinallisia hetkiä myös häviävälle osapuolelle.

Peliä voi myös helposti halutessaan viedä varsin pitkällekin roolipelimäiseen suuntaan, joskin silloin keeper saanee edun pelaajien  ”optimoinnin” vähentyessä. Pelasimme itse saman tarinan kaksi varianttia noin neljässä tunnissa ja mukavasti molempien loput olivat hyvin erilaiset. Pelin jälleenpeluuarvo on siis melko korkea ja pelin fanien luomaa lisämateriaalia tulee varmasti löytymään verkosta pikapuoliin.

Ongelmanratkaisua oikeassa maailmassa

Yksi Mansions of Madnessin erikoispiirre on pelaajien eteen aika ajoin sattuvat puzzle-tehtävät. Sen sijaan että lukon avaaminen heitettäisiin nopalla, joutuu pelihahmon sijasta pelaaja hommiin. Puzzleja on useita erilaisia ja niissä pitää muun muassa ratkaista kuva-arvoituksia, asettaa symboleita oikeisiin asentoihin toisiinsa nähden ja yhdistellä virtapiiriä.

Ongelmat ovat varsin visuaalisia ja ne on kuvattu palapelimäisillä pahvinappuloilla, jotka täytyy järjestellä oikeaan järjestykseen tiettyjen tarkkojen sääntöjen puitteissa. Tärkeä tekijä puzzleissa on myös pelihahmon älykkyys, koska se määrittää pelaajalle mahdollisten siirtojen määrän.

Varsinkin ensimmäisillä kerroilla puzzlet tuntuivat todella raikkaalta mekaniikalta ongelmatilanteiden simulointiin, joskin ne ovat ainakin ensimmäisessä tarinassa varsin helppoja. Yksi pelin ainoista selkeistä miinuksista tulee puzzle-palojen värikoodauksesta, joka on suttuista ja varsinkin huonossa valossa pelatessa tulee aiheuttamaan ongelmia takuuvarmasti.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan Mansions of Madness on todella positiivinen kokemus. Peli on suhteellisen kevyt ja nopeatempoinen, joka kuitenkin on täynnä substanssia, mielenkiintoisia tapahtumia ja tarinaa.

Muutaman tunnin semikevyenä 2–5 pelaajan pelinä MoM on erinomainen valinta. Keeperiltä peli vaatii muita pelaajia enemmän, koska hänellä on suuri vastuu pelin alkujärjestelyistä ja sääntöjen tuntemisesta. Koska tutkijapelaajat pelaavat peliä yhteistyössä, uusien pelaajien tuominen pelin ääreen on äärimmäisen helppoa.

Kovimmille europelaajille MoM ei varmasti iske ja pelaajien väliset jännitteet jäävät varsin kevyiksi. Henkilökohtaisesti kuitenkin pidin erityisesti pelin tavasta kertoa tarinaa tapahtumien kautta. Iä iä Chtulhu fhtagn!!!

Faktat Mansions of Madnessista

Pituus: 2-3 tuntia, riippuen tarinasta.

Rattus on pohjoismaista alkuperää: pelin takana on norjalainen aviopari Henrik ja Åse Berg. Idea Rattukseen syntyi, kun Henrik luki mustaa surmaa käsittelevän kirjan ja pariskunta totesi, ettei aiheesta ole tehty liiemmin pelejä.

Pelin idea

Pelilautana on Euroopan kartta, joka on jaettu alueisiin. Pelin alussa pelaajat laittavat laudalle omia kuutioitaan ja lisäksi jokaiselle alueelle tulee yksi rotta. Taudinkantaja-nappula aloittaa sattumanvaraiselta alueelta. Vuoronsa aikana pelaaja lisää ensin omia kuutioitaan laudalle. Kuutioita saa pelata mille tahansa alueelle yhtä monta, kuin alueella on rottia.

Sen jälkeen pelaaja siirtää taudinkantajan valitsemalleen viereiselle alueelle. Jos uudella alueella on rottia, pelaaja saa lisätä sen viereisillä alueille lisää rottia — näin tauti leviää. Lopuksi käännetään auki taudinkantajan alueella olevat rottalaatat ja poistetaan laudalta kuutioita sen mukaan, mitä laatta sanoo.

Peliä jatketaan, kunnes rotat loppuvat tai joku pelaajista saa kaikki kuutionsa laudalle. Sen jälkeen käännetään vielä kaikki rotat auki ja pelin voittaa lopulta se pelaaja, jonka kuutioita laudalla on eniten.

Erikoiskykyjä roolikorteista

Edellä on muuten hyvä selostus pelin kulusta, mutta pelin suola puuttuu: roolikortit. Pelissä on kuusi roolikorttia: kuningas, ritari, noita, munkki, maanviljelijä ja kauppias. Joka vuoro pelaaja saa ottaa yhden, joko yleisestä varastosta tai toiselta pelaajalta. Kortit pysyvät pelaajille, kunnes joku ne ottaa ja kaikkia omistamiaan kortteja saa käyttää joka vuoro.

Kortit ovat varsin käteviä: maanviljelijällä saa lisäkuutioita laudalle, kuninkaalla voi siirtää kuutioita linnaan suojaan rotilta, munkilla saa siirtää rottia, noidalla saa vilkaista rottalaattoja ja vaihtaa niiden paikkoja, ritarilla saa siirtää taudinkantajaa kauemmas ja kauppiaalla saa siirtää kuutioita alueelta toiselle.

Rooleilla on kuitenkin varjopuolensa. Rottalaatoissa on nimittäin kaksi ominaisuutta: numero ja roolien tunnukset. Numero kertoo, montako kuutiota alueella pitää olla, jotta rottapommi räjähtää ja tyhjentää aluetta, tunnukset taas kertovat keneen sattuu. Laatassa voi olla esimerkiksi maanviljelijän, kuninkaan ja kauppiaan merkit. Silloin pelaajat, joilla nämä roolit ovat, menettävät alueelta kuution. Lisäksi laatoissa on merkit M (pelaaja, jolla on enemmistö) ja A (kaikki pelaajat), joten roolitonkin pelaaja voi kärsiä tappioita. Roolien välttäminen on yhtä kaikki hyvä tapa turvata selustaansa.

Peli vauhdissa. Muurit ja valkoiset piispat ovat Pied Piper -lisäosasta. Kuva: Mikko Saari

Hauskaa selkäsaunomista

Rattus on kepeä peli, joka parhaimmillaan etenee nopeasti. Pelissä on paikoitellen vähänlaisesti mitään kontrollia, mutta hauskoja tilanteita siitäkin edestä. Toisia pelaajia pitää lyödä pelin aikana kylvämällä rottia ja ruttoa alueille, joilla on muiden pelaajien kuutioita. Toisaalta lyöminen on sopivan epäsuoraa, sillä alta ehtii pakoon ja rottien tehokkuus vaihtelee. Joskus käy huono tuuri ja laatat purevat pahasti, toisinaan tulee pahassa paikassa hutia ja kuutiot selviävät.

Tuuria on siis mukana runsaasti, mutta jos pelaajat eivät jäädy, peli kestää noin 20-25 minuuttia. Se on oikein sopiva kesto tälle räiskinnälle. Vielä kun laatikon kokokin on sopivan  pieni, Rattusta voi suositella lämpimästi filleriksi isompien ja vakavampien pelien väliin.

Laatikon lisäksi peli on muutenkin toimivasti tehty. Pelilauta varsinkin on näyttävä ja kätevän kompakti, roolikortit taas ehkä vähän liiankin suurikokoisia. Pieni pelilauta muuten skaalautuu pelaajamäärän mukaan, reunasta jätetään alueita pois jos pelaajia on vähemmän kuin neljä. Olen tähän mennessä kokeillut vain nelinpeliä, mutta kolminpelin luulisin toimivan ihan yhtä lailla. Kaksinpelistä en osaa sanoa, mutta veikkaan, että parempiakin kaksinpelejä löytyy.

Tauti leviää Italiasta. Kuva: Mikko Saari

Lisää rooleja

Pelin pahin puute on se, että rooleja on vain kuusi. Se on tylsää se, mutta onneksi apu on lähellä. Peliin on ilmestynyt Rattus: Pied Piper -lisäosa, joka tuo kaksitoista uutta roolia. Tämä on niin hieno lisä peliin, että kehotan kaikkia Rattusta ostavia ostamaan saman tien lisäosan peruspelin kaveriksi. Rattus on merkittävästi parempi peli, kun rooleissa on vähän enemmän vaihtelua.

Pelilauta on vielä tyhjä, vain alkurotat ja taudinkantaja ovat paikalla... Kuva: Mikko Saari

Faktat Rattuksesta

Pituus: 20–30 minuuttia

Dvonn voitti Mensa Select -palkinnon vuonna 2002.

Pelin kulku

Dvonnia pelataan venytetyn kuusikulmion muotoisella laudalla. Laudalle asetellaan ensin kolme punaista dvonn-nappulaa, sen jälkeen lauta täytetään mustilla ja valkoisilla nappuloilla joko sattumanvaraisesti tai vuorotellen nappuloita asetellen.

Varsinainen peli alkaa, kun lauta on täynnä. Joka vuoro on pakko siirtää omaa nappulaa, jonka on oltava vapaa eli vähintään yhden sivun täytyy olla tyhjä. Yksi nappula liikkuu yhden askeleen viereiseen ruutuun ja hyppää siinä olevan nappulan päälle. Kahden nappulan torni liikkuu tasan kaksi askelta, kolmen nappulan torni tasan kolme askelta ja niin edelleen. Tornia hallitsee pelaaja, jonka nappula on päällimmäisenä.

Koska tornien on pakko liikkua tasan kokonsa verran ja niiden on laskeuduttava nappulan tai tornin päälle, pelilauta käy pelin edetessä rajalliseksi. Jokainen siirto jättää yhden ruudun tyhjäksi, eikä tätä ruutua saa enää pelin aikana käyttää.

Punaiset dvonn-nappulat tuovat peliin lisärajoituksen. Jokaisen tornin ja nappulan on oltava yhteydessä dvonniin tai torniin, jossa dvonn on. Mikäli torni tai nappula joutuu eroon dvonnista, eli sen ja dvonnien välillä on vain tyhjiä ruutuja, se poistetaan pelistä.

Siirtopotentiaalin käsittelyä

Dvonn on nokkela peli, jossa on laskettava eteenpäin. Kun tornit muuttuvat korkeammiksi, niiden iskuetäisyys kasvaa, mutta samalla mahdollisten siirtojen määrä vähenee. Pelin avaimeksi muodostuukin tornien potentiaalin hallinta. Toisaalta punaisia dvonneja pitää valvoa myös, sillä jos vastapelaaja pääsee yllättäen siirtämään dvonnia jonnekin kauemmas, omat tornit voivat kadota laudalta hetkessä.

On siis tärkeää huolehtia omasta liikkuvuudesta, eli pitää huolta, että vapaita ja liikkumiskykyisiä pinoja riittää. Isoa pinoa on vaikea siirtää. Jos pelaaja ei voi tehdä siirtoa, hänen on passattava, mikä antaa vallan täysin toiselle pelaajalle.

Gipf-sarjan suosikkeja

Dvonn on Gipf-sarjan suosituimpia pelejä ja monien listoilla sarjan paras peli. Se on helposti lähestyttävä, säännöiltään yksinkertainen, mutta silti syvällinen. Ensimmäiset pelit eivät välttämättä vielä vakuuta, mutta kun Dvonnia pelaa muutaman erän, peli alkaa vaikuttaa huomattavasti vähemmän satunnaiselta.

Se, että alkuasettelun voi hoitaa joko täysin satunnaisesti tai yksi kerrallaan asetellen, on hyvä juttu, sillä vaatii paljon kokemusta, että ymmärtää tehdä jollain tapaa fiksun alkuasetelman. Aloittelijat säästävät paljon aikaa latomalla kiekot laudalle satunnaisesti.

Itse en Dvonnista hirveästi välitä — Gipf-sarjassa on mieluisimpiakin pelejä, kuten Tzaar ja Zèrtz — mutta toisaalta pelasin pääasiassa Little Golemilla noin 150 erää Dvonnia ennenkuin lopulta päätin keskittyä muihin peleihin.

Lopulta Dvonnissa tökki eniten shakkimainen raskaus siirtojen laskemisessa eteenpäin. Pelaan mieluummin enemmän intuitiolla kuin laskemalla ja siihen muut pelit sopivat paremmin.

Abstraktien pelien ystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Dvonniin.

Faktat Dvonnista

Pituus: 20–30 minuuttia

Pelin idea

Peli on sekoitus Afrikan tähteä ja muistipeliä. Pelissä on 15 pakettiautoa, jotka sijoitellaan pelilaudalle. Kunkin auton kääntöpuolella voi olla väritäplä tai se voi olla tyhjä. Kukin pelaaja kiertää lautaa tietyn värisellä Herra Hakkarainen -hahmolla.

Pelilaudalla liikutaan pyöräyttämällä onnenpyörää, joka vastaa kahdeksansivuista noppaa. Pakettiauton kohdalle päästessä pelaaja vilkaisee, mikä väri pakettiauton kääntöpuolella on. Jos väri on samanvärinen kuin pelaajan pelihahmo, hän saa yhden oman värisensä lahjapaketin. Jos väri on jonkin muun pelaajan värinen, ratkotaan tapahtuman onnenpyörällä.

Mustan värin löytyessä Hurja-Harri haastaa Herra Hakkaraisen surmanpyörähdykseen, jonka seurauksena pelaaja voi saada lisää tai joutua luopumaan jo keräämistään lahjapaketeista. Ensimmäisenä viisi omaa lahjapakettiaan kerännyt pelaaja voittaa.

Pelikokemuksia

Peli muistuttaa aluksi Afrikan tähteä, sillä pelaajat pyrkivät löytämään omat pakettiautonsa laudalta. Kun oikean väriset autot on paikallistettu, alkaa muistipelivaihe, jossa pelaajat pyrkivät hakeutumaan takaisin omille pakettiautoilleen kerätäkseen voittoon tarvittavat lahjat.

Sinällään tämä toimii hyvin, mutta alun etsintävaiheen jälkeen peli alkaa toistaa itseään, ja menettää muutaman pelikerran jälkeen hohtoaan. Alle kouluikäisistä lapsista koostuva testiryhmä valitsi muutamien pelikertojen jälkeen mieluummin Afrikan tähden tai Kapteeni ja pilssihiiri -pelin, joka sekin on Mauri Kunnaksen kuvituksella ja pelihahmoilla varustettu. Testiryhmä on tosin jo melkoisen kokenut, ja on testannut muutamia kymmeniä lautapelejä, mikä voi vaikuttaa tulokseen.

Narinaa komponenteista

Arvostellun peliyksilön lauta oli melkoinen maanantaikappale. Koottuna laudan vastakkaiset nurkat olivat melkein neljä senttiä irti pöydän pinnasta, sillä seurauksella että Herra Hakkaraisilla oli suuria vaikeuksia säilyttää tasapainonsa, ja testiryhmällä hermonsa. Lisäksi pakettiautojen painatus kuluu pois turhankin ripeästi, eikä kestä kuolaa. Pelihahmot ja lahjapaketit olivat laadultaan hyviä, ja lapset pitivät niistä kovin.

Pienempien lasten pelaamista haittasi pelilaudan ulkoasu. Reitti pakettiautolta toiselle kulkee kiemurrellen Tassulan kaupungin halki, ja on merkitty lautaan hieman epäselvästi, eikä sen seuraaminen onnistu välttämättä ilman apua onnistu.

Faktat Missä lahjat Herra Hakkarainen? -pelistä

Pituus: 40-60 minuuttia

Julkaisija Winning Moves on oivaltanut tämän ja pelissä tulee mukana kahdet nappulat, toiset aikuisille ja toiset lapsille. Aikuisten nappulat ovat puupalikoita, lasten nappulat Rolf Vogtin kuvittamia värikkäitä eläinlaattoja.

Pelin idea

Palikoista tai laatoista muodostetaan pöydälle rinki. Lisäksi on pelinappula, jota pelaajat juoksuttavat pitkin rinkiä. Aikuisten pelissä nappuloita on kuutta lajia ja kuutta väriä, lastenpelissä värejä ja lajeja on viisi.

Vuorollaan pelaaja siirtää nappulaa yhdestä kolmeen askelta ja ottaa itselleen palikan, jonka kohdalle nappula pysähtyy. Mikäli palikka oli viimeinen lajiaan jossakin mielessä, se aikaansaa pisteytyksen. Kukin palikka voi siis mahdollisesti aiheuttaa kaksi erilaista pisteytystä, joko väri- tai lajipisteytyksen. Silloin jokaisesta kyseisenlaisesta palikasta saa yhden pisteen.

Lastenpeli loppuu viiden ja aikuisten peli kuuden pisteytyksen jälkeen. Pöydälle jää siis palikoita, eikä jokaisesta palikasta pääsee tienaamaan pisteitä, ainakaan kahta kertaa. Vaatii siis hieman pelisilmää valita pöydältä sopivia palikoita.

Juoksija etenee radalla keräten palikoita pelaajille. Kuva: Mikko Saari

Monikäyttöinen peli

Bunte Runde toimii oman kokemukseni perusteella erittäin hyvin niin aikuisilla kuin lapsilla. Aikuisten peli on parhaimmillaan pienen sääntömuunnelman kanssa. Bruno Faidutti suosittelee Alex Randolphin Veleno-pelissään käyttämää sääntöä, jossa pelaajan pisteet ovat omien pisteiden ja vasemmanpuoleisen naapurin pisteiden summa. Tämä pieni muutos tekee Bunte Rundesta todella mainion pelin.

Näppärä pikku peli onkin täynnä pientä yhteistyöelementtiä, jossa pelaajan pitää pohtia omien pisteiden maksimoinnin lisäksi myös muita pelaajia. Tietyn värin tai muodon rohmuaminen itselle ei kannata, sillä silloin kukaan muu ei varmasti auta tyhjentämään kyseistä lajia pöydältä, jolloin pisteitä ei saa. Tällainen yhteistyöelementti on aina mukava.

Bunte Rundea onkin helppo suositella. Pientä laatikkoa on helppo kuskata mukana ja palikat ja pelimerkit voi pistää pussiin, jolloin ne vievät vielä vähemmän tilaa, joten Bunte Rundesta saa kätevästi mukana kulkevan fillerin.

Palikat pinottuna ja juoksija pinon päällä. Kuva: Mikko Saari

Palikoista kootaan ympyrän muotoinen rata. Kuva: Mikko Saari

Rolf Vogtin värikkäät eläinlaatat. Kuva: Mikko Saari

Faktat Bunte Rundesta

Pituus: 15–20 minuuttia

Pelin eskimoteema on aika hattaraa, mutta ainakin pelissä etsitään arktisia eläimiä ja rakennetaan igluja. Pelinappuloina toimivat söpöt eskimomeeplet. Toteutus on Queenin pelien tapaan siisti ja toimiva, mitä nyt kuvitus on vähän vaisua ja tavanomaista.

Pelin idea

Pelin alussa eläimiä kuvaavat laatat levitetään pöydälle kuvapuoli alaspäin, aivan kuin muistipelissä. Vuorollaan saa kääntää laattoja auki, kunnes haluaa lopettaa tai kun joku eläin säikähtää. Säikähtäminen tapahtuu ketjussa: sillit säikähtävät lohta, lohi säikähtää hyljettä, hylje säikähtää jääkarhua ja jääkarhu säikähtää eskimoa.

Säikähtäminen on se huonompi lopetus. Jos on saanut avattua viisi silliä ja kääntää esiin lohen, kaikki sillit pelästyvät ja ne käännetään takaisin piiloon. Pelaajan on lopetettava vuoronsa ja poimittava vain lohi — ja jos seuraava pelaaja on hyvämuistinen, hän kääntää samat sillit, lopettaa fiksumpana vuoronsa ja tienaa viisi sillilaattaa.

Vuoro voi päättyä myös iglun osan löytämiseen. Silloin pelaaja laittaa yhden meepleistään iglulaudalle, jossa se väijyy pelin päättymistä. Peli loppuu, kun toiseksi viimeinen eskimo ja poro -laatta käännetään esiin ja päivä alkaa olla pulkassa. Pöydälle jää aina jonkin verran laattoja ja nyt alkaa arvuuttelu. Jokaisesta iglulaudalle päätyneestä meeplestä saa yhden arvausvuoron. Jos pelaaja onnistuu arvaamaan (tai muistamaan) mikä eläin jollain laatalla on, hän saa laatan ja uuden arvauksen.

Arvuuttelua jatkuu, kunnes pöytä on tyhjä tai kaikki iglulaudan meeplet on käytetty. Lopulta pelin voittaa se, jonka laattapino on korkein.

Huono-onninen lohi! Nyt sillit säikähtävät lohta ja lohi itse säikähtää hyljettä. Kuva: Mikko Saari

Toimiva lastenpeli

Enuk on yksi omia lastenpelisuosikkejani. Peli on helppo, hauska ja aikuisenkin mielestä kiinnostava. Peli on vähän pitkähkö, mutta sittenkin vain parikymmentä minuuttia. Pelin oma ikäsuositus on 5+, itse pelasin tätä ensimmäistä kertaa 3,5-vuotiaan kanssa. Silloin pikkupelaajan mielenkiinto ei ihan kantanut koko peliä ja vuoroilla oli vahva taipumus päättyä vasta kun eläimet pelästyvät.

Lähempänä viittä vuotta testipelaaja hallitsee pelin jo paremmin, joten sanoisin, että peliä kannattaa tarjota noin nelivuotiaasta alkaen. Tämä aikuisen kanssa pelattuna; minkäikäiset lapset tätä keskenään pelaavat, siitä en osaa sanoa. Peli toimii hyvin kahdestaan lapsen kanssa pelattuna, mutta myös useammalla pelaajalla, maksimi viisi pelaajaa toimii sekin ihan hyvin.

Eskimomeeplet koolla. Kuva: Mikko Saari

Enukin laattoja läjässä. Kuva: Mikko Saari

Eskimomeeplet rakentamassa iglua. Kuva: Mikko Saari

Kaikin puolin mainio peli siis, pelaan tätä aina mielelläni kun pojalle vain sopii. Viime aikoina on sopinut paremmin, alkuun Enuk oli ehkä vähän haastava eikä siksi mieleen. Ei Enuk aikuistenkaan kesken mahdoton ajatus ole, kyllä tästä niinkin mainion, nopean ja tuuripitoisen onnenkoetusfillerin saa. Pelissä on kuitenkin ajatusta enemmän kuin perusmuistipelissä. Voisin hyvinkin kokeilla etenkin vähemmän kokeneessa peliseurassa.

Faktat Enukista

Pituus: 20 minuuttia

Peli on identtinen alkuperäisen kanssa, vain ulkoasu on Winsomen prototyylin sijasta Queenin näyttävää jälkeä. Arvostelu perustuu toistaiseksi yksinomaan SNCF:ään, sillä en ole Paris Connectionia nähnyt kuvia enempää, mutta päivitän arvostelua jahka saan Queenin pelin käsiini. Olennaisilta osiltaan pelit ovat kuitenkin samanlaisia.

Rautateitä Ranskassa

Ranskaan sijoittuvissa junapeleissä Pariisilla on luonnollisesti keskeinen osa, sillä Ranskan rataverkko leviää Pariisista ulospäin. Niin nytkin. Kuusi nimetöntä rautatieyhtiötä aloittaa ratansa Pariisista ja leviää ympäri Ranskaa. Pelaajat voivat vapaasti rakentaa kaikkia ratoja ja tavoitteena on saada pelin lopussa mahdollisimman hyvät osuudet arvokkaimmista yhtiöistä.

Peli on erittäin yksinkertainen. Vuorolla on kaksi vaihtoehtoa: rakentaminen tai osakkeiden vaihtaminen.

Rakentamalla otetaan varastosta junia ja lätkitään ne laudalle verkoston jatkoksi. Kerralla saa rakentaa vain yhtä firmaa ja korkeintaan viisi heksaa. Maaseudulle mahtuu pari junaa heksaa kohden, kaupunkeihin vain yksi. Kaupungeilla on arvo, joka lisätään firman arvoon kun firma rakentaa kaupunkiin.

Vaihtamisessa annetaan yksi osake pois ja otetaan tilalle yksi tai kaksi osaketta jotain firmaa. Kauppa kannattaa lähes aina, mutta pelissä on tiukka pelaajamäärästä riippuva maksimimäärä osakkeita, jonka jälkeen ylimääräisistä osakkeista saa hirmuiset sanktiot. Raja kannattaa siis pitää mielessä, mutta mitä lähemmäs sitä pääsee, sitä parempi.

Koko kuviossa on vielä sellainen juju, että osakkeet ja radanrakennusjunat ovat itse asiassa samaa tavaraa! Kun rataa rakennetaan ja osakkeita vaihdetaan, varasto pienenee, kunnes loppuu. Jos joku firma alkaa kehittyä laudalla mukavasti, pelaajat vaihtavat kiireesti sen osakkeita itselleen, jolloin firma ei pystykään enää laajenemaan, koska varasto on tyhjä. Yksinkertaista, mutta ovelaa!

Peli päättyy, kun joku firmoista saa rakennettua radan Marseilleen tai kun viiden firman kuutiot ovat loppu. Sitten vain lasketaan firmojen arvot ja jokainen kerätty osake tuottaa tämän arvon verran pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt vie voiton.

Nokkela ja syvällinen filleri

Paris Connection on hyvin nopea peli: kun pelaajilla on joku käsitys siitä, mitä pitää tehdä, pelin pelaa helposti noin 20 minuuttiin. Sisällöltään peli ei kuitenkaan ole aivan niin kevyt kuin mitä lyhyestä peliajasta voisi päätellä. No, ihan Die Dolmengötterin tehoille ei päästä, mutta Paris Connection on todella mainio tehofilleri, jossa riittää pureskeltavaa.

Mikä parasta, pelin säännöt ovat erittäin yksinkertaiset ja helpot oppia. Paris Connection korvaa esimerkiksi TransAmerican komeasti juna-aiheisena pikkupelinä. Queenin laitoksen laatikko tosin taitaa olla vähän epäkäytännöllisen iso, varsinkin verrattuna SNCF:n helposti reppuun sujahtavaan muovikuoreen. Samoin alkuvalmistelujen vaatima junien lajittelu on vähän ikävä vaihe näinkin nopean pelin osaksi, etenkin kun junat pitää sotkea myös pelien välissä, jotta pelaajille saadaan arvottua uusi satunnainen valikoima junia. Lajittelemalla junia pelin aikana säästää aikaa.

Paris Connection on monipuolinen peli. Se sopii helppojen sääntöjensä vuoksi erittäin hyvin “porttipeliksi”, jota voi pelata hyvin monentasoisessa seurassa, toisaalta se on mainio lyhyempi täytepeli peliharrastajille. Peli sopii joustavasti 3–6 pelaajalle, joskin parhaimmillaan se lienee kolmella tai neljällä, silloin kontrollia on eniten. Kuusinpeliä en ole kokeillut, mutta viisinpelin perusteella en odota siltä suuria.

Esittelykuva Paris Connectionista. Kuva: Queen Games

Muistipeli pois

Suosittelen lämpimästi sellaista sääntöä, että vain alussa jaetut satunnaiset junat pidetään näkösuojien takana piilossa. Vaihdetut junat pysyvät näkösällä, koska ne ovat julkista tietoa ja helposti muistettavissa — parempi siis poistaa koko muistamisen vaiva, jos ei aivan erityisesti halua peliin muistipelielementtiä.

Vaatimattomat lähtökohdat eli alkuperäinen Winsomen SNCF.

Faktat Paris Connectionista

Pituus: 20–30 minuuttia

Pelin idea

Pelilauta koostuu 16 laatasta, joista neljä on hahmojen kotilaattoja, ja loput laatat on jaettu tasan punaisen, sinisen ja keltaisen värin kesken. Kutakin hahmoa on pelissä kolme kappaletta, yksi kutakin väriä. Hahmot liikkuvat vain omanvärisillään laatoilla, ja pelaaja jonka hahmot ovat ensimmäisenä kiertäneet pelilaudan ympäri, on pelin voittaja.  Pelin mekaniikka muistuttaakin hieman Kimbleä.

Pelin erottaa Kimblestä kuitenkin noppien luova käyttö, sekä pelistä toiseen muuttuva pelilauta. Pelilauta muodostetaan pelin aluksi laatoista, joita sijoitetaan yksi kutakin väriä samassa järjestyksessä kunkin kotilaatan väliin. Pelistä toiseen värien keskinäinen järjestys voi muuttua, joten pelilauta voi vaihdella hieman pelistä toiseen.

Pelissä on kaksi noppaa, joita molempia vuorossa oleva pelaaja heittää. Nopissa on kolme eri väristä täplää, kaksi eri väristä nuolta sekä tähti, joka on jokeri. Jos nopalla tulee täplä, saa pelaaja siirtää saman väristä hahmoa yhden saman värisen laatan verran eteenpäin pelilaudalla. Nuolilla liikutetaan laatta joko ulos pelilaudan piiristä tai yksi ulkona oleva laatta takaisin piiriin. Jos piiristä tilapäisesti poistetulla laatalla sattuu olemaan hahmoja, ne eivät voi jatkaa liikkumistaan pelilaudalla ennen kuin laatta on palautettu piiriin. Tähdellä saa liikuttaa mitä tahansa hahmoa.

Pelikokemuksia

Peli saavutti heti koeryhmässä suuren suosion, ja sitä on pelattu joka pelikerralla jo useamman viikon ajan. Nuorempi testiryhmän jäsen piti myös hahmoilla leikkimisestä, ja  ne tuntuvatkin kestävän hyvin niin kuolaamista kuin järsimistäkin. Aikoinaan Kimbleä kyllästymiseen asti hakanneet aikuisetkin ovat jaksaneet kiinnostua pelistä.

Peli on yksinkertainen oppia, ja nopea pelata. Mauri Kunnaksen kuvitus ja sitä uskollisesti noudattavat hahmot sopivat teemaan mainiosti. Peli mahdollistaa myös hienovaraisen kiusanteon, joka toimii sikäli miellyttävästi, että jos oma hahmo onkin jumissa laudan piiristä poistetulla laatalla, ei koko peli siihen yleensä kaadu, vaan laatan palattua peliin ehtii useimmiten vielä hyvin mukaan kilpaan.

Kissa ja Ronski-Robert kyttäävät etenemismahdollisuutta. Kuva: Mikko Saari

Faktat Kapteenista ja pilssihiirestä

Pituus: 20 minuuttia

Pelin tavoite

Pohjanmaan valtiaaksi päästäkseen pelaajan tulee saada mahdollisimman moni pitäjä ja kaupunki omistukseensa. Paikkoja pääasiassa ostetaan (muitakin keinoja on) rahalla, jota pelin alussa jaetaan tietty summa kullekin pelaajalle. Tehtäviä suorittamalla tienataan lisää rahaa ja viedään peliä eteenpäin.

Aina tehtävän suoritettuaan lisätään pistemerkki pelilaudan sivussa olevaan kalenteriin, joka kertoo muun muassa sen, missä vaiheessa peli on menossa. Joidenkin liikkumiskorttien valinnoilla, joilla pelilaudalla liikkuminenkin tapahtuu, on tehtävien suorittamisen lisäksi mahdollista kartuttaa varojaan. Myöhemmin pelissä jo omistuksessa olevat paikat tuovat pelaajille myös lisäansioita määrän ja laatunsa mukaisesti.

Pelin voittaa eniten pisteitä rohmunnut pelaaja tai tiimipelin joukkue. Pisteitä (eli pistemerkkejä) kertyy pitäjiä ja kaupunkeja ostamalla sekä jo toisten omistamia paikkoja valtaamalla. Myös suoritetut tehtävät lasketaan pelin lopussa pisteiksi.

Pelimekaniikan ruumiinavaus

Pelin alussa pelaajalle jaetaan rahaa ja kolme valtakorttia. Ensimmäiseksi toimekseen pelaaja valitsee häjy- tai rehtitehtävän jommasta kummasta tehtäväkorttipakasta. Kortista löytyy jokin pitäjä tai kaupunki, pohjanmaan murteella mausteeksi lisätty pieni tarina kohteesta ja tehtävästä maksettavat palkkiot.

Palkkioita on kahta sorttia: vähemmän valtakorttien pisteitä vaativa peruspalkkio sekä noin tuplasti kalliimpi “isoo raha” -voittosumma. Häjy- ja rehtitehtävät eroavat toisistaan siten, että rehdin saamat tehtäväpalkkiot ovat pienempiä, mutta häjyjen lailla näitä suorittaessa ei tarvitse pelätä vallesmannikorttien nostoa liikkumispakasta. Vallesmanneista sun muista pohjalaisista vitsauksista lisää hieman tuonnempana.

Seuraavaksi nostetaan liikkumiskortti, joka antaa vaihtoehtoja liikkumiseen, toisten pelaajien kiusaamiseen, rahan ansaitsemiseen ja muuhun sellaiseen. Osan mahdollisista vaihtoehdoista voi suorittaa vain häjynä tai rehtinä, osan tehtävänlaadusta riippumatta. Liikkumispakasta saattaa nousta myös “priukoo-kortti”, jolloin määränpäänä on usein sairaala tai saunantaus. Tällaisiakin kortteja vastaan on kuitenkin mahdollista puolustautua oikeanlaisilla valtakorteilla.

Valtakortit ovat kortteja, joilla pääsääntöisesti suoritetaan tehtäviä. Lisäksi tiettyjä valtakortteja, kuten “kottikärryjä” voi käyttää poistamaan vastapelaajien pistemerkkejä heidän valtaamistaan paikoista. Valtakortteja voi olla kerralla hallussa enintään kolme ja ne ovat pistearvoltaan eriarvoisia. Paikkoja ostamalla, valtaamalla tai muuten haltuunsa niitä saamalla (eli aina, kun pelaaja saa pistemerkin laitettua johonkin pitäjään tai kaupunkiin) saa valtakorttipakasta nostaa tilanteen mukaisen määrän uusia kortteja tai vaihtaa jo hallussa olevia uusiin.

Pohjanmaan valtiaan sisältö. Kuva: Jukolautapelit

Puukkohippaa

Vallesmanni-kortin napsahtaessa häjytehtävää suorittavalle on aika puukkohipata. Puukkohipassa nostetaan puukkohippa-pakasta kortti, jonka kääntyessä näkyviin huudetaan kilpaa. Vallesmannina toimii tällöin jokin vastapelaajista. Vihaisen naaman kohdalla tulee karjaista “puukko” ja hymynaaman käännyttyä “tuppi”. Se, kumpi ei ensimmäisenä kerkeä huutamaan oikein, tai huutaa väärin, häviää. Vallesmannin tapauksessa hävinnyt häjy päätyy vankilaan ja menettää valtakortin.

Puukkohippaa huudellaan myös aina, kun pelaaja saapuu jo omistettuun paikkaan. Tällöin on mahdollista koittaa hipata vastustajalta kyseinen pitäjä tai kaupunki omaan omistukseensa. Kun pelin kalenteri on käyty läpi, eli tietty määrä tehtäviä on suoritettu, peli loppuu. Lopuksi lasketaan pisteet ja kovimmat pohjalaiset (tai pohjalaismieliset) ottavat uuden pelin.

Esimerkkikortteja pelistä. Kuva: Jukolautapelit

Lopussa kiitos seisoo

Peli ei välttämättä aukene täysin ensimmäisen, eikä vielä toisenkaan pelin aikana, mutta sääntöjen kanssa sinuiksi tullessa pohjanmaalla rellestys maistuu yllättävän hyvältä. Lukuisat säännöt ja erityisesti niiden soveltaminen erilaisissa tilanteissa saavat Pohjanmaan valtiaan tuntumaan alkumetreillä lievästi jopa pakkopullalta. Ohjeista jää vähäisesti joissakin kohdin hieman tulkinnanvaraa, mutta nämä ovat pieniä nipottamisen aiheita. Logiikalla ja peliporukan kesken “oikea” sääntö kyllä löytyy. Ohjekirjan olisi voinut mahdollisesti miettiä hieman pelaajaystävällisemmäksi, mutta tiedot löytyvät tarvittaessa vähän enemmän vaivaa nähdenkin. Osa ohjeista löytyy lisäksi vain mukana tulleissa A4:ssa.

Pohjanmaan valtias on ulkoisesti hienosti toteutettu. Monopolirahoihin, korttien ja pelilaudan ilmeeseen on satsattu ja se näkyy. Jos pohjanmaan murre alkaa kaikkine koukeroineen kyllästyttää pohjanmaan ulkopuolista pelaajaväestöä, voi peliä onneksi pelata myös välittämättä korttien tarinoinnista, joka toisaalta luo peliin siihen haettua tunnelmaa. Mekaniikka toimii yhtä lailla ilman päälle liimattua humoristista kerrontaakin. Sattuman ja strategisoinnin välinen suhde on kohdillaan.

Jukolautapelien debyyttipeli on alkukankeuksiensa jälkeen toimiva, hauska ja monipuolinen peli. Kun säännöt ovat tulleet tutuiksi, tarjoaa Pohjanmaan valtias mukavaa ajankulua Pohjanmaan ulkopuolellakin.

Faktat Pohjanmaan valtiaasta

Pituus: 90+ minuuttia.

Callistoa suunnitellessaan Knizia ei kuitenkaan ole ajatellut peliharrastajia, vaan peli on suunnattu perheille ja satunnaisemmin pelejä pelaavalle yleisölle.

Pelin idea

Pelin tarkoitus on hyvin yksinkertaisesti asettaa kaikki omat pelilaatat pelilaudalle. Jokaisesta pelin päättymisen jälkeen käteen jääneestä laatasta saa laatan koon mukaan pisteitä, joiden avulla pelaajat laitetaan paremmuusjärjestykseen (vähiten pisteitä siis voittaa).

Calliston pelilauta muokkautuu pelaajamäärän mukaan siten, että kahdelle, kolmelle ja neljälle pelaajalle on kaikille omat lautansa. Kun pelilauta on viritelty pelaajamäärälle sopivaksi pelaajat asettavat laudalle kaksi kolmesta omasta pilaristaan vuorotellen. Pilarit pelilaudalle asetettuaan pelaajat aloittavat pelin ja asettavat omalla vuorollaan yhden laatan pelilaudalle.

Uuden laatan tulee koskettaa yhdeltä sivultaan pelaajan laudalla olevaa toista laattaa tai pilaria. Näin ollen pelaajat aloittavat aina laattojensa pelaamisen omista pilareistaan ja laajentavat myöhemmin laattaketjuaan joko jatkamalla aiempaa ketjua tai aloittamalla uuden toisesta pilarista. Pelaaja voi myös käyttää vuoronsa kolmannen pilarin asettamiseen laudalle ja saada näin lisätilaa laattojen pelaamiselle.

Pelaajat toimivat vuorotellen ja jatkavat laattojen asettamista, kunnes kukaan pelaajista ei enää kykene asettamaan uusia laattoja laudalle. Tämän jälkeen pelaajat laskevat pisteensä (yksi piste jokaisesta täplästä, joka kussakin laatassa on) ja vähiten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Uutta ja oivaltavaa vai tuttua ja turvallista?

Callisto on näppärä peli, jonka hyvät puolet ovat pelin muuntuvuus eri pelaajamäärille sopivaksi sekä nopea kesto. Laattojen asettaminen laudalle on vaivatonta ja mielenkiintoistakin ja peli on helposti lähestyttävä. Peli sopii hyvin myös lasten kanssa pelattavaksi.

Callisto on kuitenkin lähes suora kopio Blokus-pelisarjan peleistä eikä se siksi tarjoa peliharrastajalle oikeastaan mitään uutta purtavaa. Peli on paketoitu suhteellisen vaatimattomasti ja pelin komponentit ovat halvan oloiset vaikkakin tarpeensa täyttävät. Callisto on siten pelinä tuttua ja turvallista hyvin pienellä riskillä varustettuna, kuten valitettavan monet muutkin Knizian viime vuosien julkaisuista.

Faktat Callistosta

Pituus: 10-30 min

Innovation onkin kertakaikkisen ovela peli, mutta myös harvinaisen vahvasti mielipiteitä jakava tapaus. Olen itsekin kohdannut useita ihan fiksunoloisia pelaajia, jotka ovat katselleet hetken sivusta ja todenneet, että se riitti tätä lajia. Itse en ole puolestani vielä saanut tarpeekseni, enkä usko että ihan heti saankaan.

Innovation voitti vuoden parhaan korttipelin palkinnon Golden Geek -palkinnoissa 2010.

Pelin idea

Peli perustuu korteille, joita on 105. Jokainen on erilainen, joku innovaatio kivikaudelta nykyaikaan. Kortit on jaettu kymmeneen aikakauteen, joita käydään läpi järjestyksessä. Lisäksi kortit on jaettu viiteen eri väriin, joilla on paljon merkitystä pelin kannalta. Ykkösaikakaudelta löytyy klassikoita kuten maanviljelys, metallien käsittely ja savenvalanta, kympistä esimerkiksi globalisaatio, kantasolut ja Internet.

Vuoron aikana on kaksi toimintoa. Perustoimintoja ovat nostaminen ja pöytääminen. Pelaaja nostaa aina siitä pinosta, minkä arvoinen on paras pöydässä oleva kortti. Alussa siis ykkösiä, mutta kun pöytään tulee parempia kortteja, pääsee käsiksi parempiin pinoihin. Pöytäämisessä törmätään väreihin. Pelaajalla saa olla viisi pinoa pelissä, yksi kutakin väriä. Kun uusi kortti pelataan pöytään, se tulee oman värinsä päällimmäiseksi ja edellinen kärkikortti jää piiloon.

Kortteja voi myös käyttää eli tehdä dogma-toimintoja. Korteissa on dogmia, jotka mahdollistavat kaikenlaista ovelaa. Osa edistää omaa peliä (ykkösvaiheen kortti, jolla voi nostaa kolmosen kortteja on oiva apuväline alussa), esimerkiksi mahdollistamalla nosta ja pöytää -toiminnon. Osa tuottaa pisteitä. Osa taas on suoria hyökkäyksiä toisten pelaajien käsikortteja, pöydättyjä kortteja tai pisteitä vastaan.

Ikoneita ja pisteitä

Dogmissa avainasemassa ovat ikonit. Pelissä on kymmenen erilaista ikonia, joita kussakin kortissa on kolme. Jokainen kortti liittyy ensisijaisesti johonkin ikoniin ja tätä kyseistä lajia vaaditaan kortin dogman suorittamiseen. Kun pelaaja suorittaa dogmaa, katsotaan, miten monta kappaletta kyseistä ikonia muilla pelaajilla on. Kaikki, joilla on vähintään yhtä monta ikonia kuin aktiivisella pelaajalla, saavat myös suorittaa dogman. Hyökkäysdogmia ei jaeta näin, mutta niillä saa lyödä vain pelaajia, joilla on vähemmän ikoneita kuin itsellä.

Yksi tärkeä strateginen elementti onkin ikonien hallitseminen. Lyökö vastustajasi sinua häijyllä lehti-ikonia käyttävällä dogmalla? Hanki enemmän lehtiä, niin siihen loppuu se terrori. Pinojen levittäminen on tärkeä keino saada lisää ikoneita: siinä pino levitetään vasemmalle, oikealla tai ylös niin, että alempien korttien ikoneista paljastuu osa. Ikonit myös vaihtelevat pelin aikana: alussa linnat ovat vahvoja, sitten niistä tulee ongelma. Teollisuus alkaa kukoistaa teollisen ajan myötä ja tehdasikonit muuttuvat tärkeiksi. Lopussa ilmestyvät kellot ovat informaatioajalla tärkeitä.

Peli voitetaan keräämällä pisteitä. Viidellä pisteellä voi napata ensimmäisen saavutuksen, kymmenellä pisteellä toisen, 15 kolmannen ja niin edelleen. Lisäksi tarjolla on erikoissaavutuksia, jotka saa jonkun kortin dogmalla tai saavuttamalla tietyn ehdon (esimerkiksi joka pinon päällimmäisenä vähintään kahdeksikon kortti). Pelin voittaa, kun saa riittävästi saavutuksia. Peli päättyy myös silloin, kun joku yrittää nostaa pinosta 11 (jota ei ole); silloin eniten pisteitä kerännyt vie voiton, saavutuksista viis. Jotkut kortit voivat myös lopettaa pelin.

Älä koskaan luovuta

Innovationissa ei pidä koskaan antaa periksi. Peli on niin räjähdysherkkä, että lähes mistä tilanteesta hyvänsä on mahdollista vielä nousta voittoon. Jos ei muuten, niin ydinsodalla, joka pyyhkii pelitilanteen matalaksi ja palauttaa pelaajat kivikaudelle… Aina on joku ratkaisu. No, joskus tulee nopeita läpihuutopelejä, etenkin kaksinpelissä, mutta ne ovat sitten onneksi nopeasti ohi.

Innovation on vahvasti taktinen peli. Pitkän aikavälin suunnitelmia ei voi tehdä, vaan parasta on vain keskittyä siihen, mitä on kädessä ja pöydässä. Tilanteet elävät nopeasti ja hyväkin kortti voi muuttua rasitteeksi, tai toisin päin. Peli tuntuukin helposti todella kaoottiselta, mutta kun vähän oppii hahmottamaan pelin kulkua ja tuntee korttivalikoimaa, kokonaisuus alkaa aueta ja pelistä tulee tolkullisempi.

Koko 105 kortin valikoimaa ei sentään tarvitse osata ulkoa, pitkälle pääsee sillä, kun ymmärtää miten eri ikoneita tulee peliin ja miten ikonien hallitseminen on avain menestykseen. Jos vastapuoli jyllää, usein hyvä strategia on edetä mahdollisimman nopeasti ajassa eteenpäin, jolloin voi hyvinkin saada jonkun kortin, joka kääntää tilanteen täysin.

Ruma eikä sovi kaikille pelaajamäärille

Innovation on susiruma peli. No, Chudykin edelliseen, Glory to Romeen, verrattuna Innovation on miellyttävän hillitty ja siivo, ja boksin kuvitus on jopa kaunista. Korttien grafiikka ei ole kummoista ja taitto vähän amatöörimäisen näköistä, mutta enimmäkseen pelin ulkoasu toimii. Hankaluuksia tulee lähinnä siitä, kun muiden pelaajien korteista pitäisi saada jotain selkoa.

Tätä ongelmaa paikkaa se, ettei Innovationia juuri nelinpelinä kannata pelata. Peli menee herkästi kaoottiseksi. Myönnän meneväni tässä kuulopuheiden perusteella, mutta täytyy sanoa, ettei nelinpelin testaaminen kamalasti houkuta, ainakaan jos mukana on aloittelijoita. Nelinpeliin on olemassa paripelimuunnelma, jossa on kai hieman enemmän tolkkua.

Itse olen pelannut enimmäkseen kaksinpeliä, joka toimii hienosti. Kolminpeli on vielä kenties hieman parempi. Pelissä on vähän enemmän kaaosta, mutta toisaalta myös hallintaa, koska kaksi pelaajaa voi hieman liittoutua kolmatta vastaan. Kaksinpelissä nähdään enemmän lyhyitä läpihuutopelejä, jotka toinen voittaa ylivoimaisesti.

Rajoitettu saatavuus

Innovationin saatavuus on toistaiseksi mitä on. Eurooppalaista laitosta odotellaan yhä, sellainen on tulossa IELLOlta. Jenkkijulkaisija Asmadi Games on tehnyt parikin painosta, mutta niitä ei taida juuri Euroopasta saada. Peliä haluavien on siis joko odotettava IELLOn laitosta tai tilattava peli Yhdysvalloista. IELLO kuulemma uusii ulkoasun, joten jos ei ole kiire, euroversion odottamisessa voi olla järkeä.

Lisäosakin on jo tulossa. Echoes of the Past on saatavilla ennakkotilauksessa Asmadi Gamesilta ja ilmestyy loppuvuodesta 2011. Ennakkotilaajat saavat mielenkiintoisen edun heti: PDF-tiedoston, josta voi tulostaa lisäosan kortit itselleen testattavaksi ennen julkaisua.

Innovation on niitä pelejä, joita kannattaa testata ennen ostamista, ellei ole varma, että peli osuu omaan makuun. Se on melkoinen elämyspeli, jossa yllättävät käänteet ja erikoiset korttiyhdistelmät ovat tärkeämpiä kuin strateginen suunnittelu ja pelin hallinta. Jos sitä ei siedä, peli tuntuu varmasti turhauttavalta.

Faktat Innovationista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pelin idea

Commands & Colors: Napoleonics on kevyt sotapeli, joka sijoittuu Napoleonin sotien aikoihin. Taistelut käydään 13 × 9 ruudun kokoisella heksakartalla. Yksiköt koostuvat 3-5 pienestä tai vähän isommasta puupalikasta, joiden määrä yksikössä vähenee, kun se saa vahinkoa. Yksiköiden keskinäinen paremmuus perustuu kivi-paperi-sakset -periaatteelle eli jalkaväki voittaa ratsuväen, ratsuväki puolestaan peittoaa tykistön, ja tykistö myllyttää jalkaväen.

Kullakin pelaajalla on taistelun aluksi kädessä tietty määrä satunnaisesti valittuja pelikortteja, joilla yksiköille annetaan liikkumis- ja taistelukomentoja. Niinpä vuorollaan ei tyypillisesti saakaan liikuttaa kaikki yksiköitään, eikä välttämättä edes siellä, missä haluaisi. Keskeinen osa peliä onkin korttivalikoimansa järkevä käyttö.

Yksiköiden väliset taistelut ratkotaan heittämällä yksiköiden puupalikoiden lukumäärän mukainen määrä noppia. Jos puolustajan yksikkö jää henkiin hyökkääjän ensimmäisen iskun jälkeen, se saa lyödä takaisin. Peli päättyy kun jompikumpi pelaajista saa koottua taistelun säännöissä määrätyn määrän voittopisteitä. Voittopisteitä saa tuhoamalla kokonaisia vastustajan yksiköitä tai saavuttamalla tiettyjä, taistelun säännöissä tarkemmin kuvattuja kohteita.

Muutokset pelisarjan edellisistä osista

Esimerkkejä Napoleonicsin korteista. Kuva: GMT Games

Pelisarjan edellinen peli oli Commands & Colors: Ancients. Siihen verrattuna Napoleonicsin säännöt ovat kehittyneet ja monimutkaistuneet. Esimerkiksi yksiköiden hyökkäysvoima määräytyy siinä olevien puupalikoiden määrän mukaan. Jousista kivääriaseisiin siirtyminen on myös tehnyt ampumisesta aiempaa tehokkaampaa ja sen tekemä vahinko on nyt samalla tasolla meleetaistelun kanssa. Tykistö on heittokoneita tehokkaampaa ja kantomatka on heittokoneita pidempi. Jalkaväki voi suojautua ratsuväen hyökkäyksiltä muodostamalla neliöitä. Jalkaväki ottaa myös aiempaa helpommin vahinkoa, sillä kussakin vahinkonopassa on kaksi jalkäväen kuvaa.

Kaiken kaikkiaan sääntöihin tehdyt muutokset muuttavat pelin kulkua maltillisesti ja esimerkiksi Ancientsia pelanneen on hyvin nopea omaksua ne. Pienetkin sääntömuutokset saavat pelin tuntumaan tuoreelta: Napoleonicsin vaatima pelitapa on Ancientsiin verrattuna erilainen. Muun muassa vahinkoa kärsineiden yksiköiden korvaaminen tuoreilla reserveillä on nyt entistä keskeisemmässä osassa.

Lisäosat

Peruspelissä tulevat mukana englantilaiset, portugalilaiset ja ranskalaiset, mikä rajaa toteutettavien taistelujen määrää. GMT Games julkaisee ensimmäisen, espanjalaisista yksiköistä koostuvan lisäosan vuoden 2011 aikana. Lisäosia tulee todennäköisesti enemmänkin, jos pelin myynti on riittävä hyvä.

Sotajoukot kohtaavat taistelukentällä. Kuva: Peter Berger / BGG

Faktat Commands & Colors: Napoleonicsista

Pituus: 60-90 minuuttia

Homesteadersin suunnittelija Alex Rockwell tuntee resurssinhallintapelit ja on muun muassa ansioitunut Puerto Rico -strategiaoppaiden laatijana, joten Homesteaders on takuutoimivaa resurssinhallintaa ja optimointia.

Pelin kilpailuasetelma on vähän pöhkö. Voittopisteitä kerätään ja eniten voittopisteitä saa nimetä kaupungin itsensä mukaan! Jes! Upeaa! Muuten teema toimii vähintään kohtuullisesti, eikä teema optimointi- ja resurssinhallintapelien genressä ole koskaan mikään kynnyskysymys ollut.

Pelin idea

Homesteaders on rakenteeltaan varsin yksinkertainen peli. Pelataan kymmenen kierrosta, joista jokainen noudattaa samaa kaavaa. Ensin asemoidaan työläiset rakennuksiin, kerätään tulot ja maksetaan palkat. Sen jälkeen huutokaupataan rakennuslupia ja rakennetaan. Kymmenen kierroksen jälkeen tulee vielä yksi tulovaihe, jonka jälkeen lasketaan pisteet.

Rakennuksia on paljon, mutta valikoimaa rajoittaa pelin kulku. Ensimmäiset neljä kierrosta ollaan settlement-vaiheessa, sitten neljä kierrosta town-vaiheessa ja lopulta kaksi kierrosta city-vaihetta. Rakennukset ovat tarjolla jonkun tietyn vaiheen aikana, osa sekä settlement- että town-vaiheessa.

Rakennukset tekevät kaikenlaista: tuottavat raaka-aineita duunareilla tai ilman, antavat pisteitä tai rahaa, tuottavat lopussa bonuspisteitä tietyillä ehdoilla ja niin edelleen. Tutunoloista tavaraa. Paremmat rakennukset ovat kalliimpia rakentaa ja monet rakennukset sopivat hyvin yhteen jonkun toisen rakennuksen kanssa.

Huutokauppaa

Huutokauppa tekee pelistä mielenkiintoisen. Huutokaupassa on tarjolla kaksi tai kolme kohdetta, eli yksi vähemmän kuin pelaajia. Käytössä on Evo-huutokauppa, eli laudalla on tietty asteikko, johon laitetaan kuutio huudon merkiksi ja mikäli toinen pelaaja kiilaa edelle, ohitettu pelaaja saa siirtää kuutionsa jonnekin muualle. Huutokauppa on yleensä nopea ja tehokas.

Huutokaupassa myydään kortteja, jotka antavat rakentaa tietyntyyppisen rakennuksen. Rakennuksia on neljää lajia, kortti voi rajata vaihtoehdot yhteen tai kahteen, osa antaa rakentaa mitä tahansa. Joissain korteissa on muita etuja, kuten “etene bonusradalla ja ota duunari”. Lähestymistapa on omaperäinen ja kiinnostava, kun huutokaupasta ostetaan tietyntyyppistä rakennusoikeutta, eikä suoraan rakennusta. Tämä idea olikin Alex Rockwellin johtoajatuksia peliä suunnitellessa (designer notes).

Yksi pelaajista joutuu väistämättä passaamaan. Lohdutuspalkinto on sekin ovela. Tarjolla on rata, jossa ensimmäisessä ruudussa on tarjolla trade token, sitten lisäduunari, sitten rautatiemerkki, sitten vapaavalintainen tuote ja lopulta voittopisteitä. Kun etenee radalla, saa ottaa palkinnoksi jonkun siihen mennessä saavutetun ruudun edun.

Monta lähestymistapaa menestykseen

Erilaisia  lähestymistapoja pelissä on runsaasti, rakennukset yhdistyvät toisiinsa riittävän monin eri tavoin. Selkeää optimistrategiaa tuskin löytyy. Olennaista on miettiä, mitä haluaa tehdä ja tehdä sitten työtä tavoitteen saavuttamiseksi. Suunnittelematta huomaa pian keränneensä komean kasan lainaa, josta joutuu maksamaan ankarat sakot lopussa. Pelissä on hauska par-mekanismi, sillä pelkästään passailemalla saa jo lähes 30 pistettä — sen verran siis vähintään pitäisi saada pisteitä kokoon.

Genreen olennaisesti kuuluva resurssisuhmurointi on viety Homesteadersissa pitkälle. Käytännössä lähestymistapoja on kaksi: tuota sitä mitä tarvitset tai käy kauppaa. Kaupankäynti tapahtuu trade tokeneilla, joita jotkut rakennukset tuottavat. Antamalla rahaa ja trade tokenin saa tuotteen, trade token ja tuote taas tuottaa rahaa ja voittopisteen. Ahkera trade tokenien keräilijä veivaa tavaraa miten haluaa, toisaalta juuri oikeaa tavaraa valmistava säästää jonkin verran.

Kosteusvaurioita ja painovirheitä

Homesteaders on nuoren Tasty Minstrel -pelifirman ensimmäisiä julkaisuja ja pelin ensimmäinen laitos kärsi pahasti huonosta tuotannosta. Osa peleistä on kärsinyt niin pahoja vesivahinkoja, että komponentit ovat homeessa. Jos homevaurioita ei olekaan, pahvilätkät on todennäköisesti painettu ihan hutiin.

Pelin ensimmäistä laitosta ei kannata ostaa varomatta. Käytetty ja ehjäksi havaittu on turvallinen ostos, muuten kannattaa ostaa vain paikasta, jossa palauttaminen ja vaihtaminen käyvät kätevästi. Suosittelen odottamaan tulossa olevaa kakkoslaitosta, jossa pelin ulkoasua on muutenkin kohennettu.

Sinänsä pelin osat ovat tyylikkäät. Varsinkin monipuoliset ja -muotoiset puuosat ovat hienoja. Tyylikkäät pikku-cowboyt ja mustatäpläiset lehmät ovat hauskoja ja pahviosienkin kuvitus on selkeää ja tyylikästä. Ensimmäisen laitoksen osissa on jokunen valituksen aihe, mutta näyttäisi siltä, että ne paikataan hyvin toiseen laitokseen.

Upea optimointipeli

Homesteaders on yhtä kaikki hieno peli, jota on helppo suositella genren ystäville. Miksei muillekin, vain runsasta vuorovaikutusta ja tuurielementtejä kaipaavien kannattaa Homesteaders ohittaa saman tien. Tuotantoketjujen ja rakennusstrategioiden ystäville Homesteaders on varmaa herkkua.

Pelin parhaita puoli on ehdottomasti sen pituus: siinä missä joku Caylus venyy herkästi pariin tuntiin ja ylikin, Homesteadersin pelaa hitaimmillaankin varmasti alle puolentoista tunnin ja helposti noin tunnissa. Kiireinen ihminen arvostaa kompaktia peliaikaa, etenkin kun peliin on saatu silti pakattua hyvä dramaattinen kaari alun hitaasta rakentelusta lopun kriittisiin kaupunkikierroksiin.

Punaisen pelaajan näkökulma. Kuva: Mikko Saari

Faktat Homesteadersista

Pituus: 60-75 minuuttia.

Yksinkertaista hupia

Chrominon perusidea on helppo kuin mikä ja säännötkin oivaltaa nopeasti. Sitten vain pelaamaan! Pelaaminen on helppoa, joten Chromino sopii sikäli hyvin koko perheen peliksi. Ihan lastenpeli se ei ole, pienimmät pelaajat eivät välttämättä tajua ja pelaaminen vaatii vähän varovaisuutta, että palikat pysyvät pöydällä ojennuksessa, mutta koululaisten kanssa peli sujuu varmasti.

Paketista löytyy itse asiassa kolme eri muunnelmaa pelistä. Perusversiota voi helpottaa lapsille niin, että vain yksi värikontakti riittää. Tämä tekee Chrominosta sopivan pienemmillekin lapsille. Haastavampaa peliä haluavat voivat pelata käden tyhjentämisen sijasta pisteistä, jolloin sillä, miten ja millaisen laatan pelaa, on merkitystä. Tällä tavoin peliin tulee kenties hieman enemmän strategista ulottuvuutta.

Tiiviistä ohjelapusta löytyy itse asiassa kaksi erilaista pisteenlaskumuunnelmaa, kolme eri muunnelmaa laattojen nostamissäännöstä ja kaksi muunnelmaa laattojen pitämisestä kädessä. Peliä voi myös pelata yksin. Säännöt mainostavat nettisivuja, joilta pitäisi löytyä lisämateriaalia, mutta ainakaan tätä kirjoittaessani sivut eivät olleet käytössä.

Kelpo perhepeli

Jos hakee peliä, joka sopii koko perheelle koululaisesta isovanhempiin, Chromino on nappivalinta. Idea on dominoista tuttu ja helppo omaksua, mutta pelissä on vähän uutta ajatusta perusdominoihin verrattuna. Siistit muovinappulat kestävät käyttöä ja ovat värikkäitä ja hyvän näköisiä.

Qwirkle on samaa sukua, pidän itse sitä vähän kiehtovampana, mutta se lienee makuasia. Peliharrastajalle Chromino ei tarjoa ihmeempiä, mutta helposti lähestyttävää, kevyttä älypeliä etsivä saa siitä hyvin pelattavaa ja tuumittavaa.

Faktat Chrominosta

Pituus: 30 minuuttia.

Vaikka taloudelliset vahingot nousivatkin palossa valtaviksi, ei ihmishenkiä menetetty paljoakaan, ja raunioista alkoi kohota uusi, entistä ehompi, paremmin suunniteltu Lontoo. Tästä rauniokasasta alkaa myös Martin Wallacen korttivetoinen lautapeli London.

Pelin idea

Londonin laatikosta paljastuu tyylikäs kartta, jossa Lontoo ympäristöineen on jaettu pariinkymmeneen kaupunginosaan, jonkin verran rahaa, vähän puukuutioita, pahvilaattoja ja toistasataa komeasti kuvitettua korttia. London onkin pohjimmiltaan korttipeli, jossa kaupungin kehitys suuresta palosta lähelle 1900-luvun taitetta on abstrahoitu kolmen korttipakan läpikäymiseksi.

Kortit kuvaavat kaupungin elinkeinonharjoittajia, julkisia rakennuksia, monumentteja ja — köyhälistöä. Alun kiltahuoneiden rakentelusta päästään pelin loppuvaiheissa jo metrotunneleiden kaivamiseen ja parlamenttitalon pystytykseen. Pelin loppupuolella kortit ovat yleensä voimakkaampia ja tehokkaampia kuin alussa, ja aiemmin pelattuja kortteja korvataan jatkuvasti uusilla.

Kaupungin kehittämisen ja pyörittämisen lisäksi yksi Londonia olennaisesti kannatteleva elementti on köyhyyden kontrollointi, joka on toteutettu erittäin näppärällä tavalla. Pelaajat saavat alussa köyhyyspisteitä, joiden määrä elää pelin mittaan vahvastikin. Joka köyhyyskontrollinsa laiminlyö, voi samalla haudata voittohaaveensa.

Korttien pelaamista

Pelaajan vuoro koostuu ensin kortinnostosta, sitten yhden toiminnon suorittamisesta ja lopuksi käsikorttien määrän tarkistamisesta. Toiminnoksi voi valita kolmen kortin noston (jolloin ei tapahdu mitään sen ihmeempää), kaupunginosan ostamisen, korttien pelaamisen kädestä tai kaupungin aktivoinnin. Kaupunginosan ostamalla saa välittömästi nostaa uusia kortteja, ja jokaisesta hankitusta kaupunginosasta saa myös jonkin verran voittopisteitä pelin lopussa. Toiset kaupunginosat ovat halutumpia kuin toiset, mutta yksiselitteistä paremmuusjärjestystä niille ei ole. Eri kaupunginosia tarvitaan eri syistä, jotka voivat liittyä hintaan, sijaintiin, saataviin kortteihin tai voittopisteisiin. Kaupunginosilla on myös tärkeä rooli köyhyyden vähentämisessä.

Pelin sydän löytyy kuitenkin korttien pelaamisesta ja kaupungin aktivoinnista. Pelaajat pelaavat kädestään kortteja eteensä riviksi, joka kuvaa pelaajan oman kaupungiosan rakennuksia. Rakennuksia saa pelata omalla vuorollaan niin monta kuin haluaa tai pystyy, ja aiemmin rakennettujen rakennusten päällekin saa rakentaa.

Kortit on jaoteltu neljään väriin, ja rakennuskortin rakentaminen maksaa kädestä samanvärisen kortin sekä mahdollisesti jonkin rahasumman. Elleivät rahat riitä, voi milloin tahansa ottaa lainaa, josta tosin pelin lopussa joutuu maksamaan melkoista kiskurikorkoa. Koska paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki kortit kädestä pelataan julkiseen korttiruudukkoon kenen tahansa nostettavaksi, on jokaisen rakennuksen tekeminen jonkinlainen kompromissi sen suhteen, mitä voi itse tehdä ja mitä antaa muille pelaajille tehtäväksi.

Aktivoi kaupunkisi

Korttirivikaupunki rakennetaan, jotta se voidaan aktivoida. Aktivoitavat kortit voivat tuottaa voittopisteitä tai rahaa tai vaikuttaa vähentäen tai lisäten pelaajan köyhyyspisteisiin. Niillä voi olla myös jokin erityinen oma toiminto. Osa korteista on kertakäyttöisiä, osa voi olla käytössä pelin alusta loppuun asti; jotkin kortit toimivat ilmaiseksi, toiset vaativat joko rahaa tai käsikorttia aktivointiin, jotkut kortit toimivat ilman aktivointiakin heti, kun ne vain ovat pöydässä. Yhdellä aktivointitoiminnolla saa aktivoida vapaassa järjestyksessä niin monta avointa korttia rivistään kuin haluaa.

Aktivointien jälkeen iskee köyhyys. Pelaaja laskee yhteen korttirivinsä leveyden ja senhetkiset käsikorttinsa ja vähentää sitten tästä omistamiensa kaupunginosien määrän. Köyhyyspisteitä tulee lisää erotuksen verran; hyvässä lykyssä ne voivat jopa vähetä. Köyhyyspisteiden karttumisen vuoksi pelaajan on hallittava hyvin kätensä suuruutta sekä erityisesti korttiriviään, sillä olemassaolevaa riviä voi aina levittää, mutta ei koskaan kaventaa. Vanhojen ja käytettyjen rakennusten päälle saa laittaa aina uuden kortin, mutta kaupunki ei koskaan voi pienetä.

Pisteenlaskua

Peli päättyy, kun kaikki kolme korttipakkaa on käyty läpi. Tällöin koittaa pisteidenlasku. Kortteihin kerätyt pisteet, aktivoimalla hankitut irtopisteet, kaupunginosista saadut pisteet sekä lainojenmaksun jälkeen jäljelle jääneestä rahasta saadut pisteet lasketaan yhteen, ja sitten on sanktioiden aika.

Maksamattomista lainoista sakotetaan ankarilla pistemenetyksillä. Jäljelle jääneet käsikortit korvataan lisätään köyhyyspisteisiin ja tämän jälkeen vähiten köyhyyttä kerännyt saa heittää kaikki köyhänsä pois. Muutkin heittävät yhtä monta köyhää pois ja tämän tehtyään he ottavat erillisen taulukon mukaisen pistesanktion.

Köyhyyttä saa siis tulla, jos sitä tulee suunnilleen samassa tahdissa muiden kanssa. Ajatus on, että pieni lisäköyhyys ei haittaa vielä paljoa, mutta melko nopeasti liika köyhyys saattaa johtaa pahimmassa tapauksessa jopa negatiiviseen loppupistemäärään. Pelin voittaa yleensä se, joka on onnistunut pelaamaan tasaisen hyvin kaikilla pelin osa-alueilla.

Onnistunut mallinnus

Londonissa kaupungin rakentamisen ja kehittämisen teema todella tuntuu pelatessa. Kehityshankkeiden ja elinkeinojen muuttaminen erivärisiksi käsikorteiksi on onnistunut ratkaisu, joka takaa kiperät valinnat jokaisella vuorolla pelin alusta loppuun.

Korteista löytyy paljon tuttuja lontoolaisia kohteita, kuten British Museum, Tower Bridge, parlamenttitalo ja St. Paul’s. Lisäksi mukana on kouluja, katuvaloja, käsityöläiskiltoja, satamia, telakoita, puistoja — kaikkea oikeasta metropolista löytyvää! Peräti kolme kuvittajaa on pestattu vastaamaan pelin grafiikoista, ja hyvää työtä kautta linjan Mike Atkinson, Peter Dennis ja Simon Jannerland ovatkin tehneet. Londonin pelaaminen tuntuu retkeltä historialliseen Lontooseen.

Perusmekaniikaksi valittu korttien pyörittäminen toisaalta eräänlaisena valuuttana ja toisaalta rakennettavina kohteina on sinänsä tuttu ajatus esimerkiksi San Juanin ja Race for the Galaxyn tyyppisistä korkealle arvostetuista korttipeleistä. Londonissa tämä perusajatus on tehty kuitenkin tuoreelta tuntuvalla tavalla. Kun jokaisen kortin pelaaminen kädestä yhteiseen korttipooliin antaa yleensä jollekin toiselle pelaajalle mahdollisuuden tehdä juuri sen, mitä itse päätti olla tekemättä, jokainen siirto on mietittävä tarkkaan. Mitä kortteja voi käyttää valuuttana, ja voiko vaikuttaa siihen, tuleeko kortti juuri pahimman kilpailijan saataville vai ei?

Kortteja tarjolla. Kuva: Sonja Tolvanen

Hyviä ja huonoja kortteja

Londonissa ei yksi kortti yleensä peliä kuitenkaan ratkaise. Vaikka osa korteista, esimerkiksi metronrakennus tai British Museum, ovat lähes kiistatta vahvoja, voi pelin voittaa niitäkin pelaamatta. Jos käteen nousee pelkkiä köyhiä, pystyy niitäkin käyttämään esimerkiksi muiden korttien aktivointiin. Yhtä ainoaa voittavaa strategiaa ei ole, ellei sellaiseksi sitten lasketa mahdollisimman tasapainoista ja taloudellisesti tehokasta peliä sekä pisteidenhankkimisen ja kaupunginosien rakentamisen että köyhyyden kontrolloinnin välillä.

Ajatus siitä, että kaupungin kehitys tuo aina mukanaan myös sosiaalisia ongelmia ja haasteita, on ympätty elegantisti mukaan Londoniin. Köyhät ovat mukana toisaalta hankalasti hyödynnettävinä kortteina ja toisaalta kaupungin pyörittämisestä koituvana maksuna. Pelaajan on kamppailtava näiden kanssa jatkuvasti ja keksittävä keinot niistä selviämiseksi. Toteutus tuo mekaanisesti mieleen Notre Damen rotat, ja mielestäni se on yksi hyvin toimiva sekä pelimekaaninen että temaattinen elementti lisää Londoniin.

Kestää pelaamista

London kestää kohtuullisen hyvin pelaamista, koska korttipakan järjestys takaa erilaisen pelin joka kerralla. Rakennuspakka on jaettu kolmeen osaan, jotka kaikki sekoitetaan ja käydään läpi. Jonkin verran korttien järjestystä voi toki ennakoida, mutta erityisesti se, että keskimmäinen pakoista on kaikkein paksuin, takaa sen, että keskivaiheilla pelaajan on luotettava taktiseen vaistoonsa. Yhden strategian johdonmukainen noudattaminen lainkaan pelitilannetta seuraamatta johtaa ongelmiin.

London sopii pelaajille, jotka hakevat hieman enemmän teemanmukaisuutta normaaliin mekaaniseen europeliin verrattuna. Raskaudeltaan se on keskitasoa, eikä lainkaan Martin Wallacen katalogin raskaimmasta päästä — esimerkiksi Brassin tai Steamin syvyydelle ei toki päästä, mutta toisaalta se ei ole ollut tässä tavoitteenakaan. London on huolellisesti hiottu, lähes moitteetta toimiva peli, jonka kanssa ainakin omalla peliseurallani on ollut aina oivallisia pelihetkiä. Peli on saanut kansainvälisestikin hyvän vastaanoton, ja se on jälleen yksi hyvä osoitus Martin Wallacen suunnittelutaidoista.

Faktat Londonista

Pituus: 90-120 minuuttia.

Revision Gamesin julkaisema ja Juha Salmijärven ja Anna-Leena Kolusen suunnittelma Mania! on suomalaisen suunnitteluosaamisen lopputulos englanninkieliseen pakettiin pakattuna tätä viimeisintä trendiä seuraten.

Pelin idea

Mania! koostuu tarkalleen ottaen seitsemästä erillisestä korttipelistä, joita kaikki pelataan paketin mukana tulevalla korttipakalla. Korttipakka sisältää kortit 1–13 neljässä värissä ja neljässä erilaisessa hahmokategoriassa (eli tuttavallisemmin maassa). Lisäksi mukana tulee X- ja !-erikoiskortteja sekä kaksi jokeria. Kortteja on siis melkoinen nippu ja ne kehoitetaankin jakamaan kahteen tai useampaan nostopakkaan pelin helpottamiseksi.

Käytännössä Mania!:n kaikki pelit rakentuvat tietyille perussäännöille, joita sitten täydennetään pelikohtaisilla säännöillä. Kaikissa peleissä pelaajille jaetaan kuusi käsikorttia ja vuoron päätteeksi pelaaja täydentää aina kätensä kuuteen tai vaihtaa yhdestä kolmeen korttia niin halutessaan. Kaikki pelit päättyvät myös samalla tavalla eli joko siihen, että yksi pelaajista saa kuusi korttia (tai korttipinoa) kerättyä itselleen tai nostopakasta nostetaan viimeinen kortti.

Perussääntöjen ohella jokaiseen yksittäiseen peliin lisätään erilliset pelikohtaiset tavoitteet ja säännöt, jotka koskevat erityisesti erikoiskortteja. Mania! -paketin seitsemän peliä ovat:

• Kleptomania: pelaajat varastavat toisiltaan korttipinoja.
• Pyromania: pelaajat rakentavat rakennuksia ja polttavat niitä vastustajilta.
• Nymphomania: pelaajat yrittävät iskeä kaunista pupua.
• Businessmania: pelaajat ostavat osakkeita ja manipuloivat niiden hintoja.
• Memorymania: muistipeli.
• Cartomania: reittien paljastamista korttien avulla.
• Hypermania: nopeuspeli.

Pelejä on joka lähtöön ja monet tavanomaiset korttipelityypit on mukavasti edustettuna. Peliin on suunnitteilla myös lisäsääntöjä, jotka löytyvät pelin julkaisijan kotisivuilta ja jotka edelleen lisäävät erilaisten pelien määrää, joita Mania!:n korttipakalla voi pelata.

Aihetta maniaan?

Mania! on mielenkiintoinen seitsemän pelin paketti. Pelin graafinen suunnittelu ja kuvitus on suunnattu nuorille aikuisille ja samaan suuntaan peliä viedään myös esittelytekstien perusteella. Ulkoasultaan peli varmasti vetoaa kohderyhmäänsä, mutta pelin kortit voisivat olla hieman perampilaatuiset. Nyt kortit kuluvat näkyvästi jo kaikkien seitsemän pelin läpipelaamisessa eivätkä ne välttämättä kestä kovin kovaa käyttöä.

Miellyttävää pelipaketissa on myös se, että jokaisessa pelissä on käytetty samankaltaisia perussääntöjä, jotka helpottavat pelien aloittamista. Selkeästi satunnaisemmille pelaajille suunnattu peli hyötyy siitä, että jokainen uusi peli on tietyiltä perusosiltaan samanlainen kuin muut jo pelatut pelit.

Seitsemän peliä samassa paketissa tuo mahdollisuuksia peli-iltaan ja kevyeksi viihteeksi ne kelpaavatkin suhteellisen hyvin. Peliharrastajalle ne eivät kuitenkaan tarjoa kovin syvällistä pelielämystä sillä vaikeimmaksikin merkitty peli (Businessmania) on harmillisen kevyt ja kaoottinen peli ja muut paketin pelit ovat vielä pykälän tai kaksi kevyempiä.

Pientä parannettavaa olisi myös ollut sääntöjen oikoluvussa, sillä aivan kaikki säännöt eivät auenneet yhdellä lukemalla ja kertaalleen testiryhmän piti selata samanaikaisesti sekä suomen- että englanninkielisiä sääntöjä päästäkseen selville kyseiseen peliin liittyvistä yksityiskohdista.

Mania! on kuitenkin piristävä suomalainen uutuus, joka varmasti soveltuu erinomaisesti kohderyhmälle, jolle peli selkeästi on suunniteltu. Paketin seitsemän peliä ovat nopeasti opetettavissa ja pelattavissa ja toimivat siksi hyvin nimenomaan vähemmän pelejä pelanneiden pelureiden kesken. Peliharrastajille Mania! toimii korkeintaan kevyenä täytepelinä ja siihenkin rooliin löytyy markkinoilta lukuisia laadukkaita kilpailijoita, jotka tarjoavat enemmän syvyyttä pikaiseen pelailuun.

Faktat Mania!:sta

Pituus: 10-45 min (pelistä riippuen)

Kummitusportaat on kerännyt Vuoden peli -palkintoja muun muassa Suomessa (Vuoden lastenpeli 2005), Saksassa (Kinderspiel des Jahres 2004), Ruotsissa (Årets Spel -lastenpeli 2006), Norjassa (Årets Barnespill 2006) ja Japanissa (Japan Boardgame Prize -lastenpelivoittaja 2004).

Pelin idea

Pelilaudalle on kuvattu tyylikäs rata, jota pitkin edetään nappuloilla noppaa heittäen. Sillä ei vielä palkintoja voitettaisi, mutta onneksi pelissä on ovela juju. Nopassa on numerot 1, 2, 3 ja 4 ja lisäksi kaksi haamun kuvaa. Kun pelaaja heittää haamun, hän peittää yhden nappuloista haamulla.

Haamunkaapu tarttuu pelinappulaan magneetin voimalla ja pitää nappulan värin piilossa loppupelin ajan. Kun haamu heitetään neljä kertaa, kaikki pelinappulat ovat piilossa ja pelaajien on muistettava, mikä on oma nappula. Tämä olisi vielä ihan tolkullinen tehtävä, mutta tehtävä käy vielä vaikeammaksi.

Sen jälkeen kun kaikki nappulat on peitetty haamuilla, haamun heittänyt saa vaihtaa kahden nappulan paikaa. Mielellään tietysti niin, että oma nappula pääsee lähemmäs maalia, mutta kun nappuloita tarpeeksi vaihdellaan, oman nappulan sijainti alkaa hämärtyä ja kun joku nappula vihdoin pääsee maaliin, on pienoinen yllätys, kuka pelin voittaa.

Kuva: Competo

Hauska ja nopea peli

Kummitusportaat on toimiva peli, jonka parissa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Kaksinpelinä peli ei loista, vaikka mukana onkin aina neljä nappulaa, ja joskus tulee tylsiä pelejä, joissa pelaajat heittävät paljon numeroita ja haamut jäävät puuttumaan. Onneksi sellainen peli on ainakin nopeasti ohi.

Parhaimmillaan peli on kuitenkin silloin, kun haamuja heitetään runsaasti ja vaihdot tapahtuvat nopeasti, jolloin tarkempikin pelaaja menee sekaisin. Peliä voi myös vaikeuttaa antamalla pelaajien vaihtaa haamujen paikkojen sijasta pelaajien värejä. Sekaisin meneminen lienee siinä vaiheessa taattu.

Testiryhmän nelivuotias nauroi katketakseen, kun nappulat vaihtoivat paikkaa. Peli siis toimii erinomaisesti kohderyhmälleen ja mukana pelaava aikuinenkaan ei pääse pitkästymään. Kummitusportaat onkin ensiluokkainen lastenpeli, joka toimii hyvin jo nelivuotiaille ja siitä ainakin muutaman vuoden eteenpäin.

Peliin on olemassa viiden ja kuuden pelaajan lisäosa Flaschengeist. Lisäosaa ei löydy suomeksi, mutta jos lapsia on paljon, se voi olla nappihankinta. Samaa teemaa jatkava Kummitusmetsä on ilmestynyt suomeksi, mutta se ei ole samalla tavalla erinomainen kuin tämä. Kelpo peli sekin, kuitenkin.

Faktat Kummitusportaista

Pituus: 10-15 minuuttia.

Pääosa pelin kansainvälisestä huomiosta syntyi Kickstarter-palvelun mukanaan tuoman fanaattisen kannattajakunnan sekä erinomaisesti hoidetun ruohonjuuritason markkinoinnin avulla (kuten tämä Lautapelioppaan arvostelukappaleesta tehty kirjoituskin osoittaa), mutta oma vaikutuksensa on myös sillä, että Alien Frontiers on aidosti kiinnostava peli niin mekaniikoiltaan kuin teemaltaankin.

Pelin idea

Alien Frontiersissa pelaajat asuttavat planeettaa ja pelin tavoitteena on saada pelilaudalle planeetan pinnalle omia siirtokuntia. Pelilaudalla 1950-luvun sarjakuvatyyliin kuvattu planeetta on jaettu alueisiin ja jokaisen alueen hallinta tuo mukanaan tietyn erityisominaisuuden sekä pisteitä.

Planeetan kiertoradalla puolestaan on kuvattuna erilaisia laitoksia, joihin pelaajat yrittävät vuorollaan sijoittaa avaruusaluksensa. Varsinaisia avaruusaluksia pelissä ei ole (mikä on pienoinen pettymys), vaan niiden virkaa ajavat kuusisivuiset nopat, joita jokaisella pelaajalla on pelin alussa kolme käytössään.

Mekaanisesti peli on yksinkertainen, sillä omalla vuorollaan pelaaja heittää kaikkia käytössään olevia noppia ja sijoittaa ne sitten laudan toimintolaitoksiin. Tätä toistetaan kunnes yksi pelaajista saa viimeisen siirtokuntansa sijoitettua pelilaudalle, jolloin eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Peli on kuitenkin näennäisen yksinkertainen, sillä noppien sijoittaminen ei ole vapaata, vaan jokainen tuotantolaitos vaatii erilaisen yhdistelmän noppia. Osaan laitoksista kelpaavat yksittäiset nopat, mutta toisiin pelaajan pitää syöttää pareja tai pahimmillaan kolme saman arvoista noppaa tai kolmen nopan suora. Lisäksi pelaajat voivat hankkia käyttöönsä erikoiskortteja, jotka mahdollistavat muun muassa noppalukujen manipuloinnin ja lisäävät siten huomattavasti pelaajan valintojen määrää.

Pelin kaari

Alien Frontiers -pelin alussa pelaajat virittelevät tehokkaan tuotantokoneiston, jonka jälkeen he kilpailevat verisesti siitä kuka ensimmäisenä ehtii rakentamaan kaikki siirtokuntansa laudalle. Siirtokuntien rakentaminen on pelin voittamisen kannalta ratkaisevaa, sillä valtaosa voittoon tarvittavista pisteistä on jaossa siirtokuntien rakentamisen yhteydessä – jokainen pelilaudalle rakennettu siirtokunta on yhden pisteen arvoinen ja toisen pisteen saa, jos pelaajalla on ehdoton enemmistö siirtokuntia sillä alueella, johon siirtokunnat ovat.

Käytännössä pelin kulku aiheuttaa sen, että osa tuotantolaitoksista on alkupelin aikana kilpailtuja ja toiset puolestaan kiinnostavat pelaajia pelin loppuvaiheessa ja tunku laitoksiin on kova. Tuskaa lisää se, että yhtä tuotantolaitosta lukuun ottamatta toisen pelaajan noppia ei voi laitoksesta siirtää pois ja näin ollen laitos vapautuu vain, jos pelaajan ei omalla vuorolla onnistu heittää tarvittavaa noppayhdistelmää tai hän ei halua sijoittaa noppiaan kyseiseen laitokseen. Kilpailu voitosta on siksi kovaa ja usein veristä ja kaveria pyritään lyömään oikealta ja vasemmalta aina, kun se on mahdollista.

Planeetan alueet on nimetty scifi-kirjailijoiden mukaan. Tässä Burroughsin autiomaa. Kuva: George (soosy) / BGG

Nousiko poru tyhjästä?

Alien Frontiersin ympärillä käynyt kohu on saanut mittasuhteet, jotka antavat olettaa pelin olevan yksinkertaisesti perempi kuin muut samassa genressä kilpailevat pelit (Troyes ja Kingsburg tulevat ensimmäisenä mieleen). Aivan katteettomaksi lupaukset eivät jää, peli on mielenkiintoinen ja pelin noppamekaniikka on mielestäni erityisen onnistunut. Lisäksi pelin ulkoasu on erittäin komea ja tukee pelin teemaa jopa niin, että nopat lähes mieltää avaruusaluksiksi.

Pelin ylivoimaisesti suurin ongelma on sen kesto. Neljällä pelaajalla peli venähtää herkästi kahden tunnin mittaiseksi ja se on tälle pelille yksinkertaisesti liikaa. Kolmella pelaajalla pelin kesto pysyy paremmin hallinnassa ja laudalla on muutenkin enemmän tilaa, mikä tekee pelaamisesta miellyttävämpää.

Alien Frontiersia vaivaa myös jossain määrin se, miten pelikerrat toistavat itseään, kun pelaajat rakentavat ensin koneistonsa kuntoon ja kilpailevat sitten saman kaavan mukaan samoista tuotantolaitoksista. Olisin kaivannut peliin muutamia vaihtoehtoisia tapoja kerätä pisteitä monipuolisuuden lisäämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Alien Frontiers on mielenkiintoinen peli. Se ei ole yhtä kliinisen viimeisilleen viritelty kuin monet (kuivakkaat) europelit mutta toisaalta Alien Frontiers ei ole ainoastaan teemastaan elävä ja hengittävä amerikkalaisen suuntauksen peli. Alien Frontiersissa on särmää ja hiomattomia kulmia ja se lämmittää europelitulvasta kärsivän arvostelijan mieltä, mutta peli olisi kuitenkin tullut paremmaksi, jos sen kestoa tavalla tai toisella olisi rajoitettu ja pelin kulkua puolestaan monipuolistettu.

Läjä avaruuspolttoainetta. Kuva: George (soosy) / BGG

Kickstarter – uusi tapa rahoittaa lautapelihankkeet

Kickstarter on kansainvälinen yhteisö, jossa käyttäjät rahoittavat toisten käyttäjien hankkeita ja mahdollistavat näin hankkeiden toteuttamisen. Yhteisöllinen varainhankinta on kasvava trendi ja Kickstarterissa rahaa kerätäänkin ei vain pelialan projekteihin vaan esimerkiksi monenkirjaviin musiikin, elokuvan ja taiteen hankkeisiin.

Alien Frontiers keräsi aikanaan 228 tukijaa ja 14 885 dollaria pelin ensimmäisen 1000 kappaleen painoksen tekemiseen. Painos myytiin loppuun muutamassa päivässä ja nyt pelistä on tekeillä suurempi ja ilmeisesti kansainväliseen levitykseen tuleva toinen painos. Ei hullummin projektilta, joka on pelin julkaisijan Clever Mojo Gamesin ensimmäinen.

Faktat Alien Frontiersistä

Pituus: 45-120 minuuttia pelaajamäärästä ja peliporukasta riippuen.

Peli on tehnyt melkoisen kierroksen, kun alunperin lautapelinä syntynyt idea mukautui tietokoneelle ja on nyt palannut lautapeliksi. Itse asiassa tämä on jo toinen kerta, sillä edellinen Sid Meier’s Civilization ilmestyi vuonna 2002 Eagle Gamesin julkaisemana. Glenn Droverin suunnittelema peli ei nauti BoardGameGeekissä suurta arvostusta.

Pelien nimissä on hienovarainen ero: vanhempi on Sid Meier’s Civilization: The Boardgame, kun uudempi on Sid Meier’s Civilization: The Board Game. En tiedä, kenen mielestä tämä nimien samankaltaisuus on hyvä idea.

Pelin idea

Pelissä on tarkoituksena kehittää kivikautista sivilisaatiota kohti modernia yhteiskuntaa.

Tämä tapahtuu tutkimalla uusia tieteitä, perustamalla uusia kaupunkeja ja parantelemalla kaupunkien tai koko sivilisaation tuotantoedellytyksiä erilaisilla tuotantolaitoksilla ja maailman ihmeillä.

Pelin voi aloittaa yhdellä kuudesta sivilisaatiosta, joilla kullakin on omat vahvuutensa. Mukaan ovat päässeet egyptiläiset, roomalaiset, kiinalaiset, venäläiset, amerikkalaiset ja saksalaiset.

Voittaja on pelaaja, joka ensimmäisenä keksii avaruuslentoihin tarvittavan tieteen, valloittaa jonkin toisen pelaajan pääkaupungin tai kerää riittävästi ja muita enemmän rahavaroja tai kulttuuria.

Pelimekaniikka

Pelilauta koostuu, pelaajamäärästä riippuen, 8-16 kuudentoista ruudun kokoisesta laatasta. Kunkin sivilisaation aloituslaatta pysyy aina samana, mutta muut pelilaudan laatat sijoitetaan satunnaiseen järjestykseen kuvapuoli alaspäin. Pelin kuluessa näitä tuntemattomia alueita voi tutkia. Niiltä voi löytyä ystävällismielisiä mökkejä tai aggressiivisia kyliä, jotka on raivattava pois tieltä ennen uusien kaupunkien perustamista.

Kaupungit tuottavat kauppaa, jota käytetään uusien tieteiden tutkimiseen, sekä hakkuja, joilla tehdään uusia rakennuksia, maailman ihmeitä ja sotajoukkoja. Lisäksi kaupungit voivat tuottaa strategisia resursseja, kuten rautaa, tai kulttuuria. Kaupunkien määrä on rajoitettu korkeintaan kolmeen kansakuntaa kohden ja kullakin voi suorittaa vain yhden seuraavista toiminnoista vuorossa: rakentaa, tuottaa strategisia resursseja tai tuottaa kulttuuria.

Kuva: Fantasy Flight Games

Pelissä on miltei 40 erilaista tiedettä, jotka voi kehittää. Tieteet jakautuvat viiteen eri kategoriaan, joista viimeisen muodostaa yksin avaruuslentoihin tarvittava tiede. Tieteiden kehittäminen antaa mahdollisuuden rakentaa uuden tyyppisiä tai aiempaan tehokkaampia rakennuksia ja sotajoukkoja. Tieteisiin kannattaa panostaa, jos haluaa menestyä pelissä. Tavanomaisen tiedepuun sijaan tieteiden kehittäminen perustuu pyramidiin. Pyramidissa kutakin ylemmän asteen tiedettä kannattelee kaksi alemman asteen tiedettä. Tämä tarjoaa tiedepuuta joustavamman ja nopeamman tavan kehittää juuri niitä tieteitä, joita tarvitsee juuri siinä järjestyksessä, joka tuntuu parhaalta.

Pelaajan sotajoukkoja edustavat laudalla liikuteltavat armeijat. Itse taisteluyksiköitä edustavat pelikortit, joita on neljää eri tyyppiä. Kun armeija aloittaa pelilaudalla taistelun, valitaan korteista satunnaisesti taistelussa käytettäväksi vähintään kolme. Useampien armeijoiden yhtäaikainen käyttäminen antaa mahdollisuuden käyttää hyökkäyksessä lisäkortteja. Samaten puolustautuminen kaupungissa antaa puolustajalle ylimääräisiä kortteja.

Karttalaattoja, joista pelilauta kootaan. Kuva: Fantasy Flight Games

Vaikutelmia ja vertailua Through the Agesiin

Karkeasti arvoituna pelin mutkikkuus on suunnilleen samaa tasoa kuin Through the Ages -pelin, joka on toinen suosittu sivilisaatiopeli. Peliaikakin on jokseenkin samanlainen, kahdesta kolmeen tuntia. Sid Meier’s Civilization tuntuu silti leppoisammalta, sillä ellei peliseura pakota etenemään nopeasti, niin ei ole pakko tehdä. Through the Ages -pelissä aika kuluu jatkuvasti korttirivin edetessä ja jokaisella vuorolla on pakko tehdä edes jotakin viisasta.

Civilizationin kansakuntien ominaisuudet tuntuvat ainakin muutaman pelin jälkeen hieman epätasapainoisilta. Esimerkiksi egyptiläisten mahdollisuus rakentaa myös sellaisia rakennuksia, joihin tarvittavaa tiedettä ei ole vielä keksitty, tuntuu etenkin alkupelistä varsin vahvalta. Through the Agesissa tällaista epätasapainoa ei ainakaan ihan alkupelistä yleensä esiinny.

Eniten Civilizationissa kuitenkin häiritsee sotiminen. Yksiköiden valinta taisteluun on täysin satunnaista, mikä johtaa helposti hyvin epätasaiseen taisteluun, vaikka sotavoimat (kortit kädessä) olisivatkin hyvin tasapainossa. Jo muutamankin yksikön tuhoutuminen, etenkin alkupelistä johtaa helposti tilanteeseen, josta ei enää nousta johtoasemaan. Sama ongelma on kyllä Through the Agesissakin, mutta sitä voi pelata myös ilman sotimista, mikä Civilizationissa ei tuntuisi oikein hyvältä.

Kolmen pelaajan sivilisaatiot rakenteilla. Kuva: Carlos Ferreira / BGG

Yhteenveto

Mainituista mahdollisista puutteistaan huolimatta Sid Meier’s Civilization on silti erittäin hyvä peli. Tietokoneversion tunnistaa pelin esikuvaksi helposti, vaikka itse pelimekaniikkaa onkin huomattavasti yksinkertaistettu. Civilization on myös karttapohjaisena konkreettisemman tuntuinen kuin Through the Ages, jossa kokemus on abstraktimpi. Suosittelen silti tutustumaan molempiin, sillä kokemuksena ne täydentävät toisiaan mainiosti.

Faktat Sid Meier’s Civilizationista

Pituus: 2-3 tuntia

Zèrtzissä riittävien taitojen oppimiseen menee ehkä kymmenen peliä, kenties vähemmänkin. Sen jälkeen peleistä voi jo nauttia. Oppimiskynnys on kuitenkin selvästi jyrkempi kuin muissa Gipf-sarjan peleissä.

Zèrtz on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Pelilauta muodostuu 37 kuusikulmion muotoon asetellusta renkaasta. Nappuloina toimivat kuulat, joita on kolmea väriä: valkoisia, harmaita ja mustia. Vuoro koostuu kahdesta osasta. Pelaaja laittaa ensin yhden kuulan johonkin tyhjään renkaaseen ja ottaa sen jälkeen yhden tyhjän ja vapaan renkaan pois. Pelilauta siis kutistuu pelin edetessä, kun pelaajat poistavat renkaita sen reunoilta.

Pelissä on syömispakko. Jos kaksi kuulaa on vierekkäin siten, että toinen voi hypätä toisen yli, vuorossa olevan pelaajan on pakko loikkia kuulilla niin kauan, että kaikki mahdollinen on syöty. Vuoro menee kokonaisuudessaan siihen.

Toinen tapa kerätä kuulia on eristää niitä. Jos jossain vaiheessa joukko renkaita irtoaa laudasta ja jokainen renkaista on täynnä, saa vuorossa oleva pelaaja kaikki renkailla olevat kuulat itselleen.

Uhrauksia ja vaihtokauppoja

Pelin voittaa pelaajista se, joka kerää ensimmäisenä enemmistön jonkun värin kuulista tai tarpeeksi monta kuulaa joka väriä. Koska valkoisia tarvitsee vähemmän kuin muita, ne ovat arvokkaimpia. Näin ollen on ihan hyvä vaihtokauppa antaa vaikkapa kaksi mustaa kuulaa vastapelaajalle, jos sillä tavalla saa itselleen yhden valkoisen, etenkin kun vastapelaaja ikään kuin menettää vuoronsa syömiseen.

Tällainen uhrautuminen on Zèrtzin perustaktiikka. Kun hieman laskeskelee, voi todeta että on vielä kannattavaa antaa kaksi kuulaa yhdestä valkoisesta, viisi kuulaa kahdesta, kahdeksan kolmesta ja yksitoista neljästä. Taktikoinnin varaa siis on. Kaksi vangitsemisen perustekniikkaa ovat eristäminen ja asettelu — eristäminen on helpompaa, mutta ei yhtä tuloksellista. Asettelu vaatii enemmän taitoa, mutta kun sitä oppii tekemään, se on palkitsevaa.

Säännöissä on kaksi muunnelmaa, peruspeli ja kehittyneempien pelaajien peli, ja Zèrtzin ydin on luonnollisesti tässä jälkimmäisessä. Siinä pelin strategiset hienoudet nousevat parhaiten esiin. Turnauspelinä pelataan nykyään pääasiassa Zèrtz+11:ta, jossa pelialuetta laajennetaan 11 lisärenkaalla ja jotkut suosivat vielä isompaa Zèrtz+24-versiota.

Stephen Tavenerin strategiaopas on silmiäavaavaa luettavaa, jos haluaa oikotien onneen.

Pelivälineet levällään laatikossa. Kuva: Bas Luyten / BGG

Näyttävä, haastava peli

Zèrtz on upean näköinen peli, joka kerää taatusti katseita. Kuulat ovat muovisia, mutta näyttävät todella tyylikkäiltä. Miinusta tulee siitä, että renkaat ovat pyöreitä — hieman kuusikulmaisemmista renkaista olisi helpompi koota kuusikulmio, mutta toimii se näinkin. Zèrtz on minimalistisella tavallaan erittäin kaunis peli.

Zértz on kerrassaan erinomainen peli, joka tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja miellyttäviä oivalluksia. Pelin pahin heikkous on sen verrattain jyrkkä oppimiskynnys. Pelissä ei myöskään ole mitään ilmeistä tapaa tasoituksen antamiseen, joten kokenutta pelaajaa vastaan pelaavan aloittelijan on kestettävä pitkä putki tappioita ennen tasaväkisiä kilpailuja. Tästä syystä se on omassa kokoelmassani joutunut keräämään pölyä helpommin lähestyttävien Gipf-pelien rinnalla, vaikka Zèrtz muuten onkin suosikkipelini koko sarjasta.

Faktat Zèrtzistä

Pituus: n. 10-15 minuuttia erää kohti.

Sikapelin kuvituksesta vastaa Doris Matthäus, joka tunnetaan söpöjen eläinten piirtäjänä ja Carcassonnen kuvittajana. Skånen kuvitus on viehättävää ja verrattuna vaikkapa Charlyyn, eläinten söpöysaste on toista luokkaa.

Pelin idea

Skåne on settienkeräyspeli, jossa yritetään saada omalle maatilalle mahdollisimman mojova lauma eläimiä. Pelissä on neljä kierrosta, joden aikana ensin täytetään tori eläinlaatoilla, käännellään eläimiä esiin, pelataan farmareita laudalle, kerätään farmareilla eläimiä ja joko kuskataan ne maatilalle tai ruokitaan ne. Yksinkertaista!

Eläimet ovat alkuun piilossa. Pelaajat kääntävät eläinlaattoja auki yksi kerrallaan ja voivat halutessaan pelata farmarin vasta käännetylle laatalle. Farmareita on käytössä muutama ja kun kaikki on pelattu, pelaaja passaa loput kierrokset. Ensimmäisenä farmareistaan eroon päässyt on jatkossa vuorossa ensimmäisenä ja niin edelleen, toisaalta viimeiseksi jäänyt saa käännellä rauhassa laattoja ja katsella itselleen sopivaa paikkaa.

Lopuksi kaikki loputkin laatat käännetään auki ja alkaa keräily. Farmari nappaa pöydästä sen eläimen, jonka päällä seisoo ja lisäksi kaikki elukat samalla suoralla linjalla haluttuun suuntaan aina seuraavaan farmariin asti. Lauta on aika pieni ja tyhjenee nopeasti, joten vuorojärjestys on kriittinen. Ykkösenä kannattaa olla — tosin myöhemmin tulevat ovat luultavasti asetelleet farmarinsa niin, ettei ensimmäinen pelaaja saa poimittua laudalta mitään fiksua.

Tavoitteena on saada joko neljän samanlaisen eläimen settejä tai kuuden erilaisen eläimen suoria. Kun tällainen setti on koossa, eläimet voi lähettää maatilalle, jolloin setin arvokkain eläin pisteytetään ja muut heitetään pois. Eläimiä ei ole pakko lähettää maatilalle, mutta kaikki eläimet, jotka kerää, pitää ruokkia jos niitä ei poista pisteiksi.

Ruokkiminen vaatii ruokaa, jota saa joko poimimalla laudalta kaikki eläimet ruokkivia säkkejä tai myymällä kerättyjä eläimiä ruoaksi. Hirveä hamstraaminen ei siis kannata.

Neljä kierrosta keräilyä

Peli kestää neljä kierrosta, joista jokaisella toistetaan sama kuvio. Lopussa eniten eläimiä maatilalleen kerännyt vie voiton. Peli etenee melko vauhdikkaasti ja noin puolen tunnin peliaika eli alle kymmenen minuuttia kierros on ihan realistinen. Vaikka kierrokset toistuvat samanlaisina, peli toimii, koska eläinten keräilyssä on sopivasti pidempää jännettä tuomaan pelille vähän draaman kaarta.

Omat kokemukseni rajoittuvat viisinpeliin, joka tuntui turhan kaoottiselta. Vähemmän on luultavasti parempi ja siihen viittaavat myös BoardGameGeekin äänestäjät, jotka pitävät peliä parhaimpana kolmella ja neljällä pelaajalla, jolloin pelissä on vähän enemmän hallintaa.

Punainen pelaaja väijyy aaseja. Kuva: Antony Hemme / BGG

Keskinkertainen tapaus

Tavallisin valituksen aihe on aloittajan etu. Aloittaja pystyy varmistamaan ykköspaikkansa pelaamalla farmarit pöytään nopeasti, jolloin pääsee poimimaan ensin. Aloituspaikkaa ei voi viedä, jos aloittaja ei siitä halua luopua. Pelaajien tehtäväksi jää huolehtia, että aloittajan farmarit saavat kärsiä kiirehtimisestään. Jos aloittajalle annetaan löysää, tämä vie pelin helposti.

Skåne on hieman hankala peli. Se ei vetoa peliharrastajiin, koska peli on liian kaoottinen ja tuurilla on liikaa merkitystä. Perhepelinä Skåne toimii varmasti parhaiten, jolloin aloittajan etukaan ei välttämättä korostu samalla tavalla. Toisaalta blokkaaminen — sinänsä tärkeä osa peliä — voi aiheuttaa kipakoita tunnereaktioita, etenkin jos porukalla lyödään yhtä pelaajaa.

Ei siis ihan nappipeli, mistä kertovat myös kymppiarvioiden puute BoardGameGeekissä ja vähän keskinkertaiset sijoitukset vertailuissa. Jos aihe kiinnostaa ja hakusessa on kevyt, tuuripitoinen ja nopeasti pelattava peli, Skåne on kelpo valinta, mutta perhepeliksikin löytyy kyllä parempia valintoja.

Faktat Skånesta

Pituus: 30 minuuttia.

Tzaar liittyi belgialaisen lautapelisuunnittelija Kris Burmin kehittelemään Gipf-pelisarjaan hieman jälkijättöisesti. Burm päätti poistaa sarjasta siihen alunperin kuuluneen Tamsk-pelin, koska se ei reaaliaikaisena oikein istunut yhteen muiden kanssa. Tilalle tuli Tzaar, joka on selkeästi enemmän muiden Gipf-pelien tyylinen.

Pelin idea

Pelaajilla on kolmenlaisia nappuloita: tzaareja, tzarroja ja totteja. Pelin alussa nappulat levitetään laudalle sattumanvaraiseen järjestykseen, jonka jälkeen alkaa peli. Vuoron aikana on kaksi siirtoa, joista toinen on pakko käyttää syömiseen. Toisella voi sitten syödä tai vahvistaa omia.

Nappulat liikkuvat laudalla suorilla linjoilla. Mikäli vastaan tulee vastapuolen pino, joka on korkeintaan yhtä korkea kuin oma pino, oman pinon voi siirtää kyseiseen ruutuun ja vastapuolen pinon poistaa pelistä. Omaa pinoa vahvistetaan siirtämällä toinen oma pino sen päälle. Näin syntyy vahvempi pino, jota vastapuolen on vaikeampi syödä.

Tzaarit, tzarrat ja tottit ovat identtisiä ominaisuuksiltaan, vain määrät vaihtelevat. Eri nappuloiden merkitys liittyy pelin voittamiseen ja häviämiseen, sillä pelin häviää kun menettää viimeisen tzaarin, tzarran tai tottin ja pöydällä on enää kahta lajia omia nappuloita.

Toisen pelaajan pinojen tuhoaminen on oivallinen tapa uhata vastapuolta. Omien pinojen vahvistamiseen liittyy kuitenkin myös vaaraa, sillä silloin pinoja on vähemmän ja joku laji nappuloita saattaa yllättäen loppua kesken.

Toinen tapa voittaa on estää vastapuolta liikkumasta. Tyhjien ruutujen yli saa liikkua, mutta niihin ei saa pysähtyä, eli pinon pitää joko syödä vastapuolta altaan tai hypätä oman pinon päälle. Jos tämä ei onnistu, seuraa tappio.

Kourallinen nappuloita. Raidat kertovat nappulan lajin. Kuva: Ted Alspach / BGG

Nopea, hauska ja helppo

Tzaar on Gipf-sarjan parhaita pelejä. Se on säännöiltään helppo ja hyvin intuitiivinen, eikä sen pelaaminen ole vaikeaa. Tasoituksen antaminen on hankalaa, mutta toisaalta pelin oppimiskynnys on huomattavasti matalampi kuin vaikkapa kiperämmässä Zèrtzissä. Eri tasoisten pelaajien välillä tämäkään peli ei kuitenkaan ole hauskaa pelattavaa.

Tzaar on helposti lähestyttävä ja hauska peli, jota voi pelata hyvin aika leppoisalla tasolla analysoimatta siirtoja perinpohjaisesti. Toisaalta pelissä riittää syvyyttä myös niille, jotka haluavat hinkata samaa peliä satoja kertoja. Ei Tzaar mikään go ole, mutta uudeksi, moderniksi peliksi oikein oivallinen älypeli.

Faktat Tzaarista

Pituus: n. 15-20 minuuttia, mutta voi tähän enemmänkin aikaa käyttää.

Pelin idea

Jaon aluksi pöytään käännetään yhdestä kolmeen ruokakorttia. Jokainen pelaaja saa yhden ruokakortin ja seitsemän eläintä.

Sen jälkeen pelaajat voivat nostaa uusia kortteja pakasta tai poistopinon päältä ja heittää vanhoja pois, tavoitteenaan parantaa kättään. Peli jatkuu, kunnes pakka loppuu tai joku pelaajista haluaa lopettaa.

Silloin pelaajien käsissä olevat ruokakortit tulevat pöytään ja alkaa eläinten ruokkiminen. Eläinkortit pelataan yksi kerrallaan ruokakorttien viereen. Käteen jäävistä eläimistä joutuu maksamaan kalliita hunajapisaroita.

Jos pelaajilla on vielä hunajaa, alkaa seuraava kierros. Kun joltain pelaajista loppuu hunaja, peli päättyy ja eniten hunajaa säilyttänyt voittaa. Voittaja on tavallisesti selvillä muutamassa kierroksessa ja aikaa kuluu vain 15-20 minuuttia.

Kevyttä taktikointia

Charly on helppo peli, jossa on pientä taktikointia, mutta runsaasti tuuria. Pöydässä olevista ruokakorteista ja omasta ruokakortista voi hieman päätellä, mitä eläimiä kannattaa kerätä ja mitä hyljeksiä. Kanit syövät porkkanoita, hiiret juustoa, koirat luita ja apinat banaaneja. Siat syövät mitä tahansa. Jos pöydässä ja kädessä ei ole yhtään banaanikorttia, apinoista kannattaa hankkiutua eroon, varsinkin sellaisista, jotka haluavat monta banaania.

Myös ruokkimisvaiheessa pitää vähän miettiä. Koska ruokakortit tarjoavat rajallisesti ruokaa (4–8 ruokapalaa korttia kohden) ja eläimillä riittää ruokahalua (1–3 ruokaa korttia kohden), kaikkea ei luultavasti pysty pelaamaan, joten on osattava pelata tärkeimmät ensin: mikä ruoka loppuu ensimmäisenä, mitä riittää? Kaikkea syövät siat mahdollistavat toisten pelaajien suunnitelmien sotkemisen, niillä syödään tietysti muille tärkeimmät ruoat. Vastapainoksi käteen jäävät siat syövät hunajaa vallan tuplaten.

Charlyn kortteja. Kuva: Abacus

Toimiva ja yksinkertainen peli

Charly on toimiva peli. Se on niin yksinkertainen, ettei kenelläkään pitäisi olla sen kanssa vaikeuksia. Lapsetkin pystyvät Charlya pelaamaan, kunhan osaavat vähän laskea. Toisaalta pelissä on sen verran taktikointia ja päätöksentekoa, ettei se tunnu aivan tyhmältä. Viiden tähden arvostelu taannoisessa Göteborgs-Postenin testissä ei ole mikään ihme, vaikka ihan noin paljon en Charlyyn ihastunutkaan.

Charlya voi pelata mainiosti myös aikuisten kesken. Satunnaisemmin pelaileville aikuisille Charly toimii myös hauskana pikkupelinä. Peliharrastajille suosittelen varauksella: vaikka Charly kelpo filleri onkin, se on varsin kevyt ja satunnainen. Jos käsi sattuu olemaan heti jaon aluksi hyvä ja ruoka-ajan pääsee huutamaan nopeasti, tulee rumaa jälkeä — mutta toisaalta sehän se vasta hauskaa onkin ja kymmenen minuutin pelissä runsaasta satunnaisuudesta on turha pahastua.

Ulkoasultaan peli on siivo, vaikka aika isoon laatikkoon pieni korttipakka onkin pakattu. Laatikontäytteeksi on tungettu iso ruokakuppi, johon hunajapisaroita voi pelin aikana palauttaa. Melkoinen turhake, mutta onhan se hieno. Korttien kuvitus on makuasia, mutta aika rumia elikot ovat. Söpömpi ja hauskempi kuvitus ei haittaisi, mutta eipä nykyinenkään pelistä nauttimista estä.

Faktat Charlystä

Pituus: 15–20 minuuttia.

Yhdeksän rahan hintainen ja viiden rahan arvoinen rahakortti Platina sekä 11 rahaa maksava ja kymmenen pisteen arvoinen pistekortti Siirtomaa tuovat uudelle vauraudelle sopivia käyttökohteita. Tästä lisäosasta on köyhäily kaukana.

Laatikosta löytyy korttien lisäksi joidenkin korttien tarvitsemia metallisia voittopistemerkkejä ja kolikoita. Voittopisteitä pääsee siis keräämään jo pelin aikana.

Rahan valtaa

Nousukaudessa on rahateemaan sopivasti useita rahakortteja, jotka tekevät jotain. Aarre, esimerkiksi, on kahden rahan arvoinen kortti, joka antaa Kullan aina kun Aarre on pelissä ja pelaaja ostaa pistekortin. Sen kanssa sopii mainiosti yhteen Sinetti, niin ikään kaksi rahaa tuottava kortti, joka antaa laittaa otetut kortit pakan päälle.

Rahaa riittää runsaasti, eikä ole mitenkään epätavallista nähdä vaikkapa 15 rahan käsiä. Rahalle on toki käyttöä, sillä uusien korttien hinnat ovat pilvissä. Setissä on yksi kahdeksan hintainen kortti, neljä seitsemän hintaista, kolme kuuden hintaista ja tietysti uudet yhdeksän ja 11 rahan hintaiset Platina ja Siirtomaa.

Kymmenen pisteen arvoiset Siirtomaat ovat mukava lisä peliin. Niiden loppuminen on uusi loppuehto (vanhat lopetusehdot pätevät silti), joka tuo peliin uutta potkua ja strategista kulmaa.

Yksinkertaista, mutta yhdistelykelpoista

Nousukauden kortit ovat pääasiassa varsin yksinkertaisia, mutta tarjoavat silti hienoja mahdollisuuksia. Yksi ovelimpia on Kulkukauppias, joka maksaa 8 ja antaa +1 kortin, +1 toiminnan ja +1 rahan. Kallisko? Toki, mutta hinta putoaa kahdella jokaista pelissä olevaa toimintokorttia kohden, joten kortin voi saada halvalla ja sen jälkeen kallis hintahan on vain plussaa, kun on esimerkiksi Muutostöiden turboversio Laajennus, jolla saa tuhota kortin ja ottaa kolme rahaa kalliimman tilalle.

Hauska on myös Roistot, joka on Nostoväen kaltainen hyökkäyskortti, joka antaa lisäksi voittopisteen jokaisesta vuoron aikana ostetusta kortista. Tämä yhdistettynä lisäostoihin ja kas, Kuparinkin ostaminen alkaa kiinnostaa. Etenkin kun kaikki poistopinosta löytyvät Kuparit voi nostaa takaisin käteen Tilitoimiston avulla…

Kombopotentiaalia siis löytyy runsaasti ja sellaisesta pitäville hupia riittää. Pelit ovat tämänkin lisäosan kanssa hieman pidempiä kuin peruspelissä, kun pelaajat innostuvat säätämään. Toisaalta, ei Nousukausi pelkästään kombottajille ole. Rahaa himoavien Big Money -pelaajien iloksi setissä on kiinnostavia rahakortteja ja Platina ja Siirtomaat ovat tietysti näiden pelaajien mieleen.

Runsaasti kortteja

Montako Dominion-lisäosaa on liikaa? Tämä kysymys nousee mieleen neljännen Dominion-lisäosan kohdalla. Kortteja alkaa olla jo melkoinen läjä, kun Nousukausi tuo niitä 25 lisää. Jos pelaa kaikilla lisäosilla, valtakuntakortteja on 112, josta saa otettua yli 50 biljoonaa erilaista kymmenen kortin settiä. Vaihtelua siis riittää.

Tähän kysymykseen liittyy tietysti myös se, onko Nousukausi tarpeellinen hankinta. Dominion-fanit ovat jo kiiruhtaneet kauppaan, eikä siinä mitään — Nousukausi on kelpo hankinta, joka tuo uutta väriä elämään ja piristää Dominion-pelejä. Uusien ja kiinnostavien korttiyhdistelmien kokeileminen on monille Dominionin tärkein houkutus.

Jos pelailee Dominionia vähemmän, ei tarvitse välttämättä jokaikistä lisäosaa. Vaikka tyytyisi vähempäänkin, Nousukausi on kelpo valinta vaikka ainoaksi lisäosaksi, sen verran paljon se on kerännyt “paras lisäosa tähän asti”-kommentteja BoardGameGeekissä. Tämä onnistunut lisäosa tuo peliin vaihtelua, mutta ei mutkista toimivia asioita liikaa.

Faktat Dominion — Nousukaudesta

Pituus: 30-60 min (pelit ovat vähän pidempiä kuin peruspelissä)

Valitettavasti peliharrastajan näkökulmasta Muumien purnukkajahti on pieni pettymys, täysin satunnainen noppapeli. Pelissä on kuitenkin omat jujunsa, joiden vuoksi sen voittoa voi ymmärtää. Lapsille peli voi olla jopa hitti, mutta ilman muumiteemaa peli ei välttämättä jaksaisi viehättää.

Pelin idea

Pelin tavoite on jalo: kerää mahdollisimman paljon hilloa. Peli alkaa pelilaudan kokoamisella. Kansi kehuu joka kerta muuttuvaa pelilautaa ja näin tosiaan on, sillä pelilauta kootaan pelin alussa palapelipaloista. Puiset palat ovat miellyttävän jämäköitä ja vaikka palat ovatkin vähän pieniä, ne ansaitsevat silti kiitosta. Pelin kortit ovat valitettavasti ohuita ja tarttuvat herkästi toisiinsa.

Laudan kokoaminen on ensimmäinen kisa. Nopanheitto määrää, montako satunnaisesti otettua palaa lautaan saa lisätä. Se, joka pelaa viimeisen palan, voittaa bonushilloa. Mutta — tässä kohtaa päätään nostaa noppapelien kauhistuttava paha, jonka toivoin jo jääneen unholaan: viimeistä palaa ei saa laittaa, ellei onnistu heittämään tasatulosta.

Varsinainen peli on kilpajuoksua kohti maalia — jonne täytyy tietysti päästä tasatuloksella — koska nopein saa maalista parhaat bonushillot. Matkan varrella on paitsi hilloa antavia ruutuja, myös Muumimamma-, Nipsu-, Haisuli- ja Pikku Myy -ruutuja, joihin astuminen vie vastaavalle korttipakalle, josta seuraa satunnaistapahtuma. Kortti voi auttaa tai haitata tuomalla tai viemällä hilloa, jouduttaa matkaa eteenpäin tai jättää odottamaan vuoron ajan.

Valitettavasti suurin osa ruuduista on rennoiksi kehuttuja Muumipeikko-ruutuja, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Tylsää!

Keltainen johtaa kilpajuoksua kohti maalia. Kuva: Mikko Saari

Helppoa nopparallia

Kuva: Mikko Saari

Ehkä Muumien purnukkajahti on sittenkin oiva voittajapeli. Se on tuttu ja turvallinen eikä varmasti järkytä ketään millään tavalla. Kaikki osaavat oikeastaan pelata peliä jo valmiiksi. Palapelinä koottava lauta on miellyttävän puinen ja hauskasti uusi idea, jos sellaista ei ole ennen nähnyt.

Itse olisin suonut Vuoden peli -palkinnon Maagiselle labyrintille, mutta ei Muumien purnukkajahtikaan täysin huono peli ole — vain tavanomainen ja tylsä. Lapsille peli sopii varmasti hyvin, ikäsuositus on viisi vuotta ja fiksummat viisivuotiaat pelaavat tätä varmasti jo ilman aikuisten apua — se varmasti auttoi peliä voittamaan Vuoden peli -palkinnon, voittajan kun valitsevat lastentarhanopettajat. Korttejakaan ei tarvitse osata lukea, kunhan tunnistaa selkeät symbolit, jotka neuvovat, mitä tehdä.

Vanhemmat lapset pitänevät peliä kuitenkin lapsellisena ja tylsänä, samoin lasten kanssa pelaamisesta pitäville aikuisille suosittelen ehdottomasti jotain muuta. Jos ajatus palasista koottavasta laudasta viehättää, Gulo Gulo tarjoaa paloista koottavan laudan ja paljon kiinnostavamman pelin, joka jaksaa viehättää myös lapsen kanssa pelaavaa aikuista.

Faktat Muumien purnukkajahdista

Pituus: 20-30 minuuttia

Ennakkokohu johtaa usein pettymyksiin, mutta 7 Wondersin kohdalla ei tarvitse pettyä. Maailman seitsemän ihmeen kilparakentaminen sujuu tässä pelissä näppärästi. Aika näyttää, tuleeko pelistä Dominionin veroista hittiä. Suhtaudun varovasti, mutta ei se mahdotontakaan ole.

7 Wondersia on joka tapauksessa helppo suositella Dominionista pitäville. Vaikka peleissä ei sinänsä olekaan juuri mitään samaa, ne ovat sittenkin varsin samanhenkisiä.

7 Wonders voitti vuonna 2011 ensimmäisen Kennerspiel des Jahres -palkinnon ja Vuoden peli -kisan parhaan aikuistenpelin palkinnon. Se sai myös As d’Or -raadin erikoispalkinnon sekä Deutscher Spiele Preis -palkinnon.

Jos katsot mieluummin videon, ota suunnaksi Tuomo Pekkasen 7 Wonders -esittelyvideo.

Pelin idea

7 Wonders on draftauspeli. Pelaajille jaetaan alussa seitsemän korttia. Näistä valitaan ja pelataan yksi, jonka jälkeen loput kortit annetaan seuraavalle pelaajalle. Taas pelataan yksi ja annetaan loput eteenpäin, kunnes jäljellä on enää kaksi korttia. Niistä toinen pelataan ja toinen heitetään pois. Näin jokainen pelaa kuusi korttia.

Tämä on yksi aikakausi. Pelissä on kolme aikakautta, joiden jälkeen lasketaan pisteet ja eniten pisteitä kerännyt voittaa. 7 Wonders on lyhyt peli ja pelattavissa nopeasti — jokainen pelaaja pelaa vain 18 korttia. Isosta laatikostaan huolimatta 7 Wonders onkin oikeastaan filleri.

7 Wonders muistuttaa paljon Fairy Talea, joka perustuu samaan drafti-ideaan. 7 Wonders on tukevampi paketti ja pelaajamäärältään joustavampi. Klassinen sivilisaatioaihe toimii japanilaista fantasiaoutoutta paremmin ja 7 Wonders on muutenkin selkeämpi peli. Vastapainoksi sitä ei ihan pelaa siihen varttiin, minkä Fairy Tale korkeintaan vie.

Sivilisaatioiden rakentelua

Sotajoukot harjoittelevat. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Korteista löytyy resursseja, voittopisteitä, rahaa, sotajoukkoja. Resursseilla rakennetaan muita kortteja ja omaa ihmettä, eli jonkinlainen tuotantokoneisto pitää saada kasaan alussa. Rahaa voi käyttää samaan tarkoitukseen, sillä resursseja voi ostaa myös naapureilta.

Ketjuttamalla rakennuksia voi myös säästää rahaa, sillä jotkut rakennukset antavat rakentaa myöhemmin rakennuksen ilmaiseksi. Toiset taas antavat alennuksia resurssien ostamiseen. Osa tuottaa pisteitä heti, osa vasta pelin lopussa, osa omista korteista, osa myös naapureiden tekemisistä.

Sotiminen on kelpo pistelähde sekin. Jokaisen aikakauden lopussa soditaan. Pelaajat vertaavat sotajoukkojensa vahvuutta naapureihinsa ja vahvemmat tienaavat pisteitä heikompien kustannuksella.

Koska jokaisen pelaajan joukkoja verrataan molempiin naapureihin, yhden pelaajan aloittama asevarustelu leviää helposti pöydän ympäri kaikkiin pelaajiin. Tai sitten ei — rauhaa rakastava pelaaja voi säästää paljon aikaa ja vaivaa jättämällä armeijat rakentamatta. Se maksaa pisteitä, mutta jos sen sijaan tekee jotain muuta hyödyllistä, jää voitolle.

Antiikin seitsemän ihmettä

Jokaisella pelaajalla on yksi antiikin seitsemästä ihmeestä rakennettavanaan. Ihmeet koostuvat kolmesta osasta, joista jokainen antaa jonkun edun rakennettaessa. Osa tuottaa resursseja, osa antaa pisteitä, osa muita hyötyjä. Babylonin riippuvien puutarhojen toinen osa, esimerkiksi, antaa pelata aikakauden seitsemännen kortin — näppärä etu, etenkin jos sen saa käyttöön jo ensimmäisellä aikakaudella.

Ihmeet ovat kaikki erilaisia ja lisäksi kaksipuoleisia, joten vaihtelua riittää. Tasapainosta on vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa mitään, mutta ihmeiden ominaisuudet ovat sen verran vaatimattomia, että uskoisin niiden merkityksen olevan lopulta aika vähäinen, mutta erilaisia strategioita ne sen sijaan ruokkivat.

Ihmeen rakentaminen vaatii kortin pelaamista, mutta tämä kortti menee käytännössä pois pelistä. Näin kortteja, joita ei halua päästää seuraavalle pelaajalle, voi käyttää johonkin hyödylliseen (niitä voi myös heittää pois ja tienata siten rahaa).

Zeuksen temppelin pelaajan näkökulma pitkälle edenneeseen peliin. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Jopa seitsemän pelaajaa

Yksi pelin vetovoimaisimmista puolista on sen joustavuus pelaajamäärän suhteen. Mukaan mahtuu jopa seitsemän pelaajaa, eikä seitsemän pelaajan peli ole juuri sen hitaampi kuin kolminpelikään — toki seitsemällä pelaajalla on suurempi todennäköisyys, että joku porukasta on peliä viivyttävä hidastelija, mutta kun peliä pelataan pääasiassa yhtä aikaa, se etenee rivakasti useammallakin pelaajalla.

Pelin aikana pitää muutenkin keskittyä pääasiassa naapureihinsa, joten 7 Wonders on ikäänkuin kolminpeli millä tahansa pelaajamäärällä — myös kahdella, sillä kaksinpelissä peliin tulee mukaan kuvitteellinen kolmas pelaaja, jolle molemmat pelaajat syöttävät kortteja.

Joustavuudesta huolimatta kolmin- ja nelinpeli ovat mielenkiintoisimpia tapoja pelata, sillä silloin kortit kiertävät enemmän takaisin ja toisten pelaajien peliin on helpompi keskittyä. Se tekee draftista strategisempaa. Useammalla pelaajalla tuurilla on enemmän merkitystä ja pelin filleriluonne korostuu.

Yhteenveto

Vaikka 7 Wondersista ei valtavasti innostuisikaan, se yksinkertaisesti toimii sen verran monessa tilanteessa, että peli puolustaa sillä paikkaansa lähes kokoelmassa kuin kokoelmassa. 7 Wonders on parhaimmillaan nopeatempoinen peli, joka tarjoaa vähän pohdittavaa ja jonka pelaa kokeneilla pelaajilla helposti alle puoleen tuntiin.

Lautapeliharrastajille 7 Wonders on mukava ja joustava filleri, mutta sopii peli myös perhepeliksi, sillä pohjimmiltaan se on melko kevyt. Pelin ikäsuositus on 10+, mutta BoardGameGeekissä peliä suositellaan jo kahdeksanvuotiaille. Menestyminen pelissä edellyttää jonkinlaista strategista ajatusta, mutta pääasiassa peli on taktista kortinvalintaa.

Miinuspuolelle merkitään pelin tietty samanlaisuus. Kortit ovat aina samat, eivätkä eri ihmeet niin paljon pelin luonnetta muuta. Kovin pitkää putkea 7 Wondersia ei välttämättä kerralla pelaa, toisin kuin vaikka joka kerta selvemmin erilaista Dominionia.

Myös pelin toteutuksesta on merkittävä pari pientä miinusta: sekä laatikko että kortit ovat turhan isoja. 7 Wonders on peli, jota olisi kätevä pitää aina mukana, mutta nyt iso laatikko hillitsee pelin kuskaamista peli-iltoihin. Tavallista isommat kortit ovat silmälle mukavia, mutta eivät mahdu tavallisiin korttimuoveihin. Se on pieni ongelma, koska mustareunaiset kortit nuhjaantuvat herkästi ja kun eri pelaajamäärillä käytetään eri kortteja, kortit kuluvat vieläpä epätasaisesti. Vakiokokoiset kortit olisivat olleet ihan riittävät.

Zeuksen patsas Olympiassa. Ihme on valmis ja peli muutenkin pitkällä. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Lisäosa

Peli sai kesällä 2011 ensimmäisen lisäosansa. 7 Wonders: Leaders lisää peliin uusia ominaisuuksia ja uuden ihmeen. Lisäosa on erittäin tervetullut, sillä se tuo peliin vaihtelua ja auttaa pelaajia kokeilemaan erilaisia strategioita. Lisäosaa on helppo suositella; se on käytännössä pakkohankinta pelistä kiinnostuneille.

Faktat 7 Wondersista

Pituus: 30-45 minuuttia, kokeneilla pelaajilla vähemmänkin.

Itämaiset taikamatot

Pelin jippona ovat matot, joilla pelilautaa peitetään. Ne ovat oikeaa kangasta ja luovat peliin oivallista tunnelmaa.

Kangasmatot eivät ole pelkästään koristelua, vaan pelin toimivuuden kannalta tärkeä juttu, sillä mattoja pinotaan lomittain ja limittäin sellaisella tavalla, ettei se jäykillä pahvilevyillä toimisi.

Pelin muutkin osat ovat ensiluokkaiset: rahat ovat kauniita ja toimivia puukolikoita, noppa käteen sopivan iso ja laudalla kiertelevä basaarin valvoja Assam kertakaikkisen veikeän näköinen tyyppi.

Kun kansikuva on vielä varsin kaunis, tuloksena on hyvin viehättävä peli.

Mattokauppaa basaarissa

Pelin idea on yksinkertainen. Pelaajilla on alussa 12 mattoa ja 30 rahaa. Assam aloittaa laudan keskeltä. Vuoronsa alussa pelaaja valitsee, mihin suuntaan Assam lähtee. Assam kääntyy 90 asteen kulmissa, eikä saa kääntyä täysin ympäri. Noppa määrää, montako askelta Assam liikkuu.

Jos stoppi tulee toisen pelaajan matolle, pitää maksaa korvausta maton koon verran — mitä isompi yhtenäinen samanvärinen matto alla on, sitä kalliimmaksi sille pysähtyminen tulee.

Vuoron päätteeksi saa pelata oman maton peliin. Peli päättyy, kun kaikki matot on pelattu. Lopussa lasketaan pisteet: jokainen raha on yksi piste, samoin jokainen laudan ruutu, jossa päällimmäisenä on omaa mattoa.

Basaarin valvoja Assam, noppa ja kolikoita. Kuva: Olka Kobyłecka / BGG

Yksinkertainen, mutta hauska peli

Jotain vetävää tässä mattobisneksessä on. Peli on varsin yksinkertainen ja tuurilla on osansa, silti pelaaminen on hauskaa. Noppa määrää liikkumiset, mutta keskiarvonoppa (numerot 1, 2, 2, 3, 3, 4) tasoittaa vaihtelua ja pelaaja saa joka tapauksessa valita, mihin suuntaan Assam lähtee kulkemaan.

Mattoja voi pelata niin, että saa mahdollisimman suuren yhtenäisen alueen, jolle astuminen on kallista — mutta silloin kaikki välttelevät aluetta, minkä pystyvät. Hajanaisemmilla matoilla saa helpommin pikkuhiluja toisten askeleista ja helpommin pakotettua muut omille matoillaan. Omia mattoja pelatessaan taas voi yrittää valloittaa itselleen aiemmin tyhjää tilaa tai sitten rikkoa toisen pelaajan isoja mattoja.

Marrakech on mainio peli, joka toimii monella tasolla. Nelivuotias lumoutui pelin hienoista kolikoista, vähän isompi osannee jo pelata peliä fiksusti, aikuistenkin kesken Marrakech toimii hauskana fillerinä. Ensisijaisesti suosittelisin peliä kuitenkin nimenomaan perhepeliksi.

Assam tarkkailee mattoja.

Faktat Marrakechistä

Pituus: 20-30 minuuttia

Pelin kulku

Bezzerwizzeriin on keksitty varsin hauska kikka. Pelin nimen mukaisesti pelaajat pääsevät besserwisseröimään ja vastaamaan toisten kysymyksiin, jos tietää itse paremmin. Tämähän on suorastaan nerokas ominaisuus, joka aivan selvästi puuttuu Trivial Pursuitista.

Joka kierroksella pelaajille arvotaan neljä aihetta, joihin pitää vastata. Ensimmäinen aihe on yhden pisteen arvoinen, toinen kahden, kolmas kolmen ja neljäs neljän pisteen kysymys. Aiheiden arpomiseen liittyvää tuuria vähentää se, että aiheet saa järjestää haluamaansa järjestykseen.

Sitten vain kysellään ja vastaillaan. Mitään nopanheittelyä tai muuta ajanhukkaa ei ole mukana. Jos joku kerää tarpeeksi pisteitä, peli päättyy, mutta muuten arvotaan uudet aiheet ja jatketaan.

Tiedän!

Besserwisseröintiä varten jokaisella pelaajalla on kaksi B-laattaa, jotka saa käyttää kerran kierroksen aikana. Besserwisser vastaa kysymykseen varsinaisen vastaajan jälkeen ja saa pisteen, mikäli vastaa oikein ja varsinainen vastaaja ei tiennyt oikeaa vastausta. Väärästä vastauksesta besserwisser menettää pisteen. Kolme pistettä voi tienata besserwisseröimällä jo ennen kysymyksen esittämistä.

Besserwisseröinti tuo peliin ytyä, sillä toisten pelaajien vuoroilla pitää olla tarkkaan. Vain ensimmäinen halukas saa nimittäin vastata muiden kysymyksiin. Valitettavasti tilaisuuksia on kierroksen aikana vain kaksi, sen verran hauskaa toisten kysymyksiin tungetteleminen nimittäin on.

Toinen erikoismahdollisuus on Z-laatta eli Zwap, jolla voi vaihtaa kaksi aihelaattaa keskenään. Ne voivat olla omia tai toisten laattoja. Vaihdolla voi siis anastaa oman suosikkiaiheensa itselleen toiselta pelaajalta, lempata hankalan aiheen jollekulle muulle tai järjestellä muiden aiheita parempaan uskoon. Parhaassa tapauksessa voikin sotkea kahden vastapelaajan peliä vaihtamalla näiden laattoja!

Erikoislaatat ovat hauskoja ja piristävät peliä, sotkematta kuvioita liikaa. Vaihtojakin on vain yksi kierroksessa, joten jos sen käyttää kiusantekoon, on avuton siinä vaiheessa kun muut antavat samalla mitalla takaisin.

Kelpo tietovisa

Bezzerwizzer on näppärä peli. Se on ennen kaikkea nopea — yksi peli kestää suunnilleen kaksi kierrosta, ehkä vähän kolmatta. Osittain nopeus johtuu siitä, että kysymykset tuntuivat ainakin testipeleissä melko helpoilta. Vaikeustaso vaihtelee ja riippuu tietysti vastaajastakin, mutta melko helppo yleisvaikutelma kysymyksistä kuitenkin jäi.

Pienenä ongelmana peli vetää sellaisenaan vain neljä pelaajaa, viides olisi periaatteessa lisäpalikoilla mahdollinen, mutta sen jälkeen loppuvat aiheet (ellei sitten osta kahta peliä ja ota tuplasettiä aihelaattoja). Useammalla pelaajalla täytyy siis pelata joukkueina.

Pelin uudet oivallukset toimivat kuitenkin hyvin ja nostavat Bezzerwizzerin perinteisen tietovisailun yläpuolelle. Pelaan Bezzerwizzeriä ehdottomasti mieluummin kuin Trivial Pursuitia.

Faktat Bezzerwizzeristä

Pituus: 20-30 minuuttia

Steel Driver on ehta junapeli. Rataa rakennellaan Yhdysvaltojen kartalle kuten junapeleissä yleensä, tosin tällä kertaa historiallinen ulottuvuus on karsittu pois, firmoilla ei esimerkiksi ole nimiä ja radat voi aloittaa vapaasti haluamastaan rannikkokaupungista. Peli on graafiselta ilmeeltään melko pelkistetty, mutta tyylikäs ja komponenteiltaan Treefrogin tapaan varsin puinen. Kaikinpuolin siisti paketti siis.

Pelin idea

Paketista paljastuu Chicago Express -serkun tapaan osakevetoinen junapeli. Steel Driver ei kuitenkaan ole rahapeli. Pelin aikana kerätään toki rahaa, mutta käytännössä kyse on voittopisteistä, sillä rahaa ei investoida uusiin sijoituksiin. Osakkeita ostetaan investointikuutioilla, joita tulee joka kierros saman verran viime kierrokselta säästyneiden päälle.

Joka vuoro myydään yksi osake jokaisesta kuudesta firmasta. Firma saa maksuna käytetyt investointikuutiot ja rakentaa niillä rataa mahdollisimman paljon. Mitä enemmän rataa syntyy, sitä enemmän kyseisellä vuorolla aktiivisena häärännyt pelaaja tienaa rahaa eli pisteitä.

Jos pelaajia on vähemmän kuin kuusi, joku saa väistämättä kaksi osaketta, mutta ei voi investoida firmoihin yhtä paljon — kuutioita on rajallisesti ja ne on jaettava kahdelle firmalle. Tulot jäävät silloin helposti vähän pienemmiksi, mutta vastineeksi saa laajemman osakesalkun.

Osakesalkun merkitys selviää pelin lopussa. Silloin alkaa junaralli, joka tuottaa pelaajille valtaosan pisteistä. Jokaiseen kaupunkiin laitetaan tuote, joka on jotain viidestä eri väristä. Firmat ajavat radoillaan eli keräävät verkostossaan olevia kuutioita yksi kerrallaan. Tavoitteena on kerätä viiden värin settejä, joista maksetaan varsin hulppea summa pisteitä jokaiselle osakkeelle.

Punainen firma hallitsee yhteyksiä Jacksonvilleen. Kuva: Antony Hemme / BGG

Kaksi tapaa voittaa

Steel Driverissa on kaksi peruslähestymistä. Toinen on satsata yksittäisiin osakkeisiin enemmän, jolloin tienaa rakennusvaiheessa paremmat tulot. Toinen tapa taas kerää mahdollisimman laajan salkun, jolloin osakkeita on paljon, mutta rakennusvaiheessa tulot jäävät pienemmiksi. Jos lopun kuutioralli kuitenkin sujuu hyvin, pistesaalis on valtava.

Tämä on mielenkiintoinen valinta, mutta valitettavasti pelaajamäärästä riippuen valinnanvaraa voi olla vähänlaisesti. Jos pelaajia on kolme, käytännössä aina kaikki pelaajat ostavat kaksi osaketta kierroksessa. Samoin kuudella pelaajalla luonnollisesti jokainen saa yhden osakkeen. Toki silloinkin pitää miettiä tarkkaan, minkä osakkeen haluaa ja millä hinnalla, mutta herkullisinta pelissä on juuri tämä neljän ja viiden pelaajan peleissä nouseva kysymys siitä, millaisella tavalla osakemarkkinoita lähestyy.

Pelin loppupainotteisuus on pieni ongelma uusien pelaajien kanssa, joiden voi olla vaikea hahmottaa loppupelin merkitystä — se kun ihan oikeasti tuottaa valtaosan pelissä saatavista pisteistä. Ongelma on kuitenkin pieni, sillä kerran loppupelin nähtyään tilanteen ymmärtää, eikä Steel Driver onneksi ole pitkä peli.

Rataverkkoa rakennetaan, peli on jo loppumassa ja itärannikolla alkaa olla jo tungosta. Kuva: Gary James / BGG

Toimiva junapeli

Steel Driver on oikein mainio junapeli, joka erottuu investointikuutioiden avulla Winsome Games -serkuistaan. Jos ei välitä rahapeleistä, joissa voittojaan joutuu investoimaan saadakseen uusia voittoja, Steel Driver miellyttää enemmän kuin Chicago Express ja kumppanit. Oma valinta kohdistuu kuitenkin Chicago Expressiin ja Preußische Ostbahniin.

Pelistä on olemassa alkuperäinen Treefrogin laitos vuodelta 2008 ja Pegasuksen saksalainen vuodelta 2009. Saksalaisestakin laitoksesta löytyy englanninkieliset säännöt, joten sillä pärjää oikein mukavasti — sitä kun on varmasti helpompi löytää kuin Treefrogin laitosta.

Faktat Steel Driveristä

Pituus: 60 minuuttia

Pelin idea

Snap! on ehta neppailupeli, jossa jokaisella pelaajalla on kiekko ja samanlainen pakka tavoitekortteja. Korttipakasta käännetään päällimmäinen kortti ja sitä lähdetään suorittamaan neppailemalla. Tavoitteet ovat yksinkertaisia: pitää joko osua tietylle alueelle laudalla tai kolauttaa jonkun toisen pelaajan kiekkoa. Samalla pitää kerätä setti jalokiviä käymällä laudan kulmissa. Kun jalokivet on kerätty ja tavoitteet suoritettu, lähtöruutuun palaamalla voittaa pelin.

Pelin näppärä oivallus on tehdä kaikesta tästä Kosmoksen perusboksiin mahtuva setti. Pelilauta varsinkin on hieno: se avataan ja reunat taitellaan pystyyn ja lukitaan paikalleen. Tuloksena on oikein sopivan kokoinen areena: ei ihan sumppu, mutta esteet ja toisten pelaajien kohellus huomioiden aivan riittävän ahdas, että pelissä on haastetta.

Pelissä on kevyesti strategista ulottuvuutta, mutta pääasiassa neppaillaan kiekkoja ja toivotaan hyviä osumia. Jalokivet ovat haaste ja riesa, sillä niitä pitää olla tasan oikea määrä. Ylimääräisistä pääsee eroon tietyssä kohtaa lautaa, mutta se taas vaatii lisää tarkkaa neppailua.

Kehnonlaiset komponentit

Niin hieno kuin pelin toteutus teoriassa onkin, käytännössä homma ei aivan toimi. Laudan reunat eivät tahdo pysyä pystyssä, sillä kulmalukot eivät riitä pitämään laudan reunoja paikoillaan. Reunat tahtovat taipua ulospäin. Jos niitä taas yrittää vahvistaa, tuloksena on lauta, joka ei enää taitu siististi laatikkoon. Myös laudan avoin sauma aiheuttaa hankaluuksia, sillä se tahtoo aueta muodostaen neppaukset pysäyttävän muurin, jos saumaa ei älyä painaa kädellä kiinni.

Oma kappaleeni on lisäksi osoittanut jo pieniä repeilyn merkkejä, eli lauta ei oikein tahdo kestää taittelua ja vääntelyä. Voi toki olla, että kyseessä on vain huono kappale, mutta hieman epäilen pelin kestävyyttä aktiivisessa käytössä. Teippiä tarvittaneen ennen pitkää.

Edullista neppailua

Snap! ajaa asiansa: se on edullinen ja hauska neppailupeli, johon mahtuu mukaan jopa kuusi pelaajaa. Vauhtia ja tungosta laudalla riittää. Säännöt ovat varsin helpot ja peli on muutenkin helposti lähestyttävä, joten illanviettojen ohjelmanumerona se pärjännee mukavasti.

Innokkaammille neppailijoille suosittelen kuitenkin järeämpää kalustoa, eli joko Crokinole-lautaa tai PitchCaria. Itse ainakin tyydytän jatkossakin neppailutarpeeni Crokinolen parissa.

Faktat Snap!:sta

Pituus: 20-30 minuuttia

Kukin pelaaja ohjaa alkuliemessä yhtä kuolemattomien ameebojen muodostamaa lajia. Lajille voi hankkia erilaisia geneettisiä ominaisuuksia, joiden avulla yksilöt pärjäävät entistä paremmin olemassaolon taistossa. Liiallinen ominaisuuksien kahmiminen voi kuitenkin kostautua, sillä ominaisuuksia voi myös menettää, jos otsonikerroksen ohentuminen aiheuttaa lajeissa mutaatioita.

Pelin idea

Ameebat elelevät pelilaudalla, joka on noin 4×5 ruudun kokoinen. Pelaajat aloittavat pelin kahdella ameeballa, mutta ne voivat pelin kuluessa lisääntyä tai kuolla. Ameebojen lisäksi kussakin pelilaudan ruudussa on ruokaa kuvaavia kuutioita, joita ameebat syövät.

Kunkin vuoron aluksi käännetään satunnainen ympäristökortti, joka kertoo, mihin suuntaan ameebat lilluvat veden virtauksen mukana vuoronsa aluksi. Lisäksi ympäristökortti ilmoittaa otsonikerroksen paksuuden.

Liikkumisen jälkeen ameeba syö kolme kuutiota ruokaa, ja erittää kaksi kuutiota. Jos ameeballe ei ole tarpeeksi ruokaa, se nääntyy ja saa yhden pisteen vahinkoa. Kun vahinkoa on kertynyt kaksi pistettä ameeba kuolee. Ameebalajit eivät kuitenkaan koskaan kuole, sillä pelaaja saa yhden ilmaisen ameeban vuoronsa aluksi, jos hänen kaikki ameebansa ovat menehtyneet.

Syömisen jälkeen ameebalajilleen voi hankkia uusia ominaisuuksia ostamalla geenejä. Geenien avulla ameebalaji voi esimerkiksi saada liikkumiskyvyn, jolloin ameebat eivät enää joudukaan liikkumaan satunnaiseen suuntaan, vaan ne voivat vaikuttaa liikkumiseensa vapaammin. Lopuksi ameebat lisääntyvät jakautumalla, liikaa vahinkoa kärsineet ameebat kuolevat, ja ameebalajit pisteytetään. Pelaaja, joka ensimmäisenä saavuttaa 42 pistettä, voittaa pelin.

Ameebat (kiekot, joissa on tikku) lilluvat alkuliemessä. Kuva: Aldaron / Wikimedia Commons

Geeneissä on pelin suola

Geenien hankkiminen on pelin ehdottomasti hauskin puoli. Valitettavasti suurin osa peliajasta kuitenkin kuluu ihan muuhun. Ameebojen liikuttaminen ja ruokkiminen vaatii paljon käsityötä, ja etenkin suuremmalla pelaajamäärällä omaa vuoroaan saa odotella välillä aika kauan.

Monet väittävät, että peliin on olemassa täydellinen strategia, jolla voittaa aina, mutta epäilen sellaisen olemassaoloa. Jotkut geenit ovat kuitenkin selvästi parempia kuin toiset, ja usein tuntuu käyvän niin, että kasvissyöjäameeboilla ei peliä voi voittaa, jos mukana on yksikin petolaji. Onneksi pedoiltakin voi suojautua hankkimalla sopivat geenit.

Peliin on saatavilla myös laajennus Freshly Spiced, joka mahdollistaa pelaamisen jopa kuudelle hengellä. Lisäksi laajennuksen mukana tulee täysin uusi geenistö, joka lisää peliin uusia ominaisuuksia. Uusien geenien ansiosta peli tuntuu laajennuksen jälkeen jälleen tuoreelta.

Faktat Primordial Soupista

Pituus: 1-2 tunti

Hornet on suomalaista työtä: pelin ovat suunnitelleet veljekset Jani ja Tero Moliis, kuvituksen on tehnyt Ossi Hiekkala ja taitosta vastaa Paul Laane. Muuten peli on made in China, mutta Kiinassa tehdyksi peli on sentään varsin laadukas, eikä kiinalaisuus paista paketista kuin vasta äärimmäisen tiukkoja muovikääreitä korttien päältä revittäessä.

Pelin idea

Biologit kiristelevät tässä kohtaa hampaitaan: pelaajat ohjastavat herhiläisiä, jotka keräävät niityiltä mettä ja tekevät siitä pesiin hunajaa. Pesät pisteytetään pelin aikana ja pesän voittaa silloin se, jolla on eniten hunajaa pesässä. Voittaja saa pesän omakseen ja voittamalla kolme pesää voittaa pelin. Jos kukaan ei saa kolmea pesää, ratkaisee pesiin pelatun hunajan yhteismäärä.

Pelaaminen tapahtuu valitsemalla toimintokortteja. Jokainen pelaaja valitsee yhden kortin ja sen jälkeen kortit suoritetaan tietyssä järjestyksessä. Tarjolla on kolme toimintoa: meden keruu, hunajan tekeminen ja lentäminen. Jokaisesta toiminnosta on kiltti ja aggressiivinen vaihtoehto. Aggressiivinen toiminto on parempi, mutta vaarallisempi.

Vaarallisuus tulee siitä, että mikäli tarpeeksi moni pelaaja valitsee saman toiminnon, aggressiivisemman valinneet eivät saakaan tehokasta toimintoaan, vaan heikomman toiminnon ja vielä rangaistuksen päälle. Etu on kuitenkin niin hyvä, että riski kannattaa ottaa

Se biologiapuoli? Herhiläiset eivät tietenkään tee hunajaa, mutta Hornet on iskevä nimi, joka toimii sellaisenaan kansainvälisillä markkinoilla. Selitys hyväksytään.

Hunajantekoa

Jokaisella pelaajalla on kaksi herhilästä, jotka lentelevät pesältä toiselle keräämässä mettä ja tekemässä hunajaa. Hunajaa voi tehdä maksamalla kaksi mettä hunajaa kohden tai ottamalla riskin ja maksamalla yhden meden 50% mahdollisuudesta tehdä hunajaa. Riskinottoa tässäkin.

Hunajaa voi myös tuhota pesistä, jotta saa tilaa omalle hunajalle. Aggressiivinen hunajatoiminto oikoo mutkia: sillä saa vaihtaa vastapuolen hunajaa omakseen. Toiminto on tehokas, mutta tapahtuu hankalasti aina ennen kilttiä hunajatoimintoa. Viimeinen vuoro ennen pesän pisteytystä voikin olla melkoista pähkäilyä, kun pitää punnita riskejä ja valita paras lähestymistapa huomioiden toisten mahdollisuudet ja vuorojärjestys.

Herhiläiset rivissä. Kuva: Markus A / BGG

Riskillä vai varman päälle?

Pelissä on pohtimista ja sopivan toiminnon valitseminen vaatii vähän tuumailua. Varsinkaan nelinpelissä riski ei ole paha, mutta tiukassa paikassa rangaistus — heikon toiminnon lisäksi menettää yhden hunajan jostain pesästä — on paha juttu. Hornet on näppärä peli, jossa vastapelaajien aivoituksia on pohdittava, ilman että peli on silkkaa toisten siirtojen ennakointia. Rangaistukset eivät myöskään ole liian tyrmääviä, kuten esimerkiksi Edel, Stein & Reichissä. Yllätyksiä riittää, ilman että peli on täyttä kaaosta.

Perusmekaniikka on hyvä, pahin vika on viimeisissä kierroksissa ennen pisteytystä. Jos pesällä on muutama herhiläinen, joilla on mukavasti mettä, oikeiden ratkaisujen tekeminen on vähän tylsää laskemista ja lopputulos usein lopulta vuorojärjestyksestä kiinni eli se, joka pääsee viimeisenä toimimaan, vie voiton.

Kaksinpeli tekee pienen poikkeuksen sääntöihin. Kumpikin pelaaja valitsee kaksi toimintoa, yhden kummallekin herhiläiselle, ja toisen on pakko olla aggressiivinen. Rangaistuksia seuraa useammin ja pelaajien on mietittävä rangaistusten välttämisen sijasta sitä, miten rangaistuksista tulee vähiten harmia.

Kaksinpeli on vähän erilainen tapaus, joka vaatii erilaista asennoitumista ja erilaista pelitapaa. Minä en sille liiemmin lämmennyt, mutta Hornet kuitenkin toimii aluehallintapeliksi varsin hienosti kahdestaankin melko pienillä muutoksilla.

Ruskea ja valkoinen taistelevat pesän hallinnasta. Kuva: Markus A / BGG

Joustavasti rakentuva peli

Hornetin pelilauta on modulaarinen eli se kootaan palasista, jotka ovat niittyjä joko pesillä tai ilman. Niittyjen reunoissa voi olla pensasaitoja, jotka estävät liikkumista (ilmeisesti pensasaidat ovat sen verran korkeita, etteivät herhiläiset pysty lentämään niiden yli). Pesissä olennaista ovat kirjaimet, jotka kertovat pisteytysjärjestyksen.

Ovelasti kierroslautakin on muokattavissa. Kierrosmittari kulkee rataa, jossa pisteytyskierrokset ja toimintovuorot vaihtelevat. Näitä voi arpoa uusiksi, jolloin vuorojen jakautuminen pisteytyksiin ja toimintoihin vaihtelee ja pesien pisteytysjärjestys voidaan samoin arpoa. Tämä on varsin näppärästi toteutettu.

Pelin kierrosrata, jonka palat voi irrottaa ja järjestää uudestaan. Kuva: Markus A / BGG

Pesien pisteytykseen liittyvät pelin toteutuksen heikoimmat kohdat. Pesiin mahtuu rajallisesti hunajaa, mutta kennot ovat hitusen hunajamerkkejä pienemmät, joten jos hunajakasa ei ole tiptop-järjestyksessä, pesään vielä mahtuvan hunajan määrä voi jäädä vähän epäselväksi. Pesien kirjaimet taas ovat sen verran haaleita, että kirjaimia on vähän hankala nähdä.

Muuten pelin ulkoasussa ei ole valittamista. Kuvitus on tyylikästä ja värikästä, kansikuva on etenkin hieno ja erottuu mukavasti useimmista lautapeleistä. Kortit ovat siistin näköisiä ja symbolitkin selkeitä, kunhan tietää, mitä kortit tekevät.

Laadukasta työtä

Hornet on kaikinpuolin mallikas julkaisu ja Lautapelit.fi:ltä ja Moliisin veljeksiltä komea avaus. Ensimmäinen peli pääsi heti hyvään levitykseen, kun yhteistyökumppaneiksi saatiin Asmodee ja Z-Man Games. Hornetia saakin kaupoista niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Peli on jo herättänyt positiivista huomiota ja päässyt muun muassa Bruno Faiduttin suosituslistalle, jutussaan Faidutti vertasi peliä omaan Mission: Red Planetiinsa.

Voi Hornetia suomalaisillekin suositella. Pelissä on perinteisen aluehallintapelin elementtejä, mutta myös hyvää vauhdikkuutta ja ärhäkkyyttä: pesistä voi joutua tappelemaan toden teolla. Riskinhallintaa ja toisten tekemisten arvuuttelua on mukana sopiva annos, toisaalta kaaos ei ole hallitsematonta ja peliä voi ja pitää suunnitella eteenpäin, jotta saa vähät vuoronsa käytettyä tehokkaasti.

Peli on melko nopeasti pelattu, erän pelaa melko helposti alle tunnissa. Säännötkin ovat mukavan tiiviit ja vaikeustasoltaan peli sopii hyvin myös perhepeliksi, kunhan pelaajat ovat sen verran kovanahkaisia että kestävät peliin sisältyvän kiusanteon ja taistelun.

Peliin voi tutustua myös videomuodossa, sillä Jani Moliis esitteli peliä vuoden 2010 Essenin pelimessuilla GeekBuzzille ja esitys löytyy netistä. Katso englanninkielinen Hornet-esittelyvideo.

Faktat Hornetista

Pituus: 30–60min

Vakavalle peliharrastajalle Arimaa sopii myös erinomaisesti: eheistä säännöistä kumpuaa lukuisia taktisia kuvioita sekä syvällistä pohdintaa vaativia strategioita.

Perusteet

Arimaata pelaavat 8×8-ruutulaudalla Kulta ja Hopea. Kulta sijoittaa 16 eläinnappulaansa kahteen ensimmäiseen riviinsä haluamallaan tavalla, minkä jälkeen Hopea toimii vastaavasti omalla puoliskollaan. Joissakin peleissä ongelmallinen aloittajan etu saadaan täten poistettua, sillä toinen pelaaja saa riittävästi tasoitusta huomioimalla aloittavan pelaajan ryhmittelyn.

Tavoitteena pelissä on siirtää yksi kahdeksasta jäniksestä vastustajan päätyriville. Peli voi myös loppua kaikkien jänisten kiinniottoon tai sallittujen siirtojen loppumiseen. Nämä erikoistapaukset ovat kuitenkin harvinaisia.

Nappuloita siirretään vaaka- tai pystysuunnassa yhdestä neljään askelta kussakin siirrossa. Yhden vuoron aikana saa siirtää yhtä tai useampaa nappulaa. Jänisten lisäksi muita eläimiä ovat elefantti, kameli sekä kaksi kappaletta hevosia, koiria ja kissoja.

Eläimet voivat työntää tai vetää vastustajan heikompia eläimiä. Lisäksi vahvemmat estävät heikompien vastustajien liikkeen pelkästään olemalla viereisellä ruudulla, ellei estetyn vieressä ole kaveria.

Koolla saa väliä

Kun kunkin eläimen kokoa ajattelee vahvuutena, luontuu sääntöjen omaksuminen lapseltakin: elefantti tönii kamelia, joka puolestaan esimerkiksi kissoja. Sen sijaan heikoimpina jänisparat eivät voi pompottaa ketään, eivätkä ne myöskään saa liikkua taaksepäin.

Eläimiä kannattaa tyrkkiä varsinkin laudan neljään ansaruutuun, jonne joutuessaan nappula poistetaan —paitsi jos ansan vieressä on kaverinappula. Tönimisellä voi myös raottaa ruuhkaantunutta aluetta, jotta eläin pääsee luikahtamaan pois ennen kuin tila loppuu kokonaan.

Peli päättyy aina jommankumman pelaajan voittoon eikä tuurilla ole pelissä osaa eikä arpaa.

Kauan eläköön elefantti

Jänisten lisäksi tärkeimmät eläimet ovat kolme vahvinta: elefantti, kameli ja kaksi hevosta. Elefanttia ei pysty kukaan tönimään, joten se toimii hyvin puolustustehtävissä seisomalla ansojen vieressä. Jottei pelkkä elefantin siirtely mahdollistaisi täydellistä puolustusta, vastapelaajan on tarpeellista luoda useita samanaikaisia uhkia. Tällöin laudan eri osissa elefantin virkasaappaita pääsevät sovittelemaan muut vahvat eläimet.

Elefantin tukena hyörii usein kolmanneksi vahvin eläin, hevonen, eikä tätä vahvempi kameli. Vastapuolen kamelilla on kuumat oltavat hevosen ja elefantin muodostamassa grillissä: karatako elefantilta vai käydäkö hevosen kimppuun? Eläimethän yleisesti ottaen tahtoisivat kiusata niin vahvaa vastusta kuin pystyvät. Esimerkiksi elefantin ei kannata tömistellä kissojen perässä, kun koiratkin kykenevät estämään kissanpäivät.

Ansojen hallinta on keskeinen ongelma. Ansathan eivät sääntöjen mukaan kuulu suoranaisesti kenellekään, mutta vahvojen eläinten läsnäolo luo ne vaarallisiksi heikoille vastapuolen eläimille. Heikompien sorto ei kuitenkaan onnistu yhdellä vahvalla eläimellä: eläimet voivat ryhmittyä ja puolustaa parvena toisiaan.

Ansat vaativat ajoituksellista harkintakykyä. On oleellista, millä muodostelmalla mitäkin ansaa kannattaa miehittää ja mitä ansaa yrittää valloittaa. Esimerkiksi jänisten tuominen lähelle voittopäätyä voi tehokkaasti sitoa vastuksen eläimiä. Kuitenkin ansojen vuoksi ennenaikaisesti jäniksen edistäminen antaa vastustajalle mahdollisuuden mehukkaaseen rosvopaistiin.

Pelaamisen luonnehdintaa

Arimaan luonteeseen kuuluu, että pelaaja muodostaa muutamia korkean tason suunnitelmia, joita pyritään toteuttamaan taktisella väännöllä. Suunnitelmat ovat väistämättä tilannekohtaisia ja pelissä oppii ennen kaikkea tavoitteiden laatimista kokonaisuusarvion mukaan. Tähän vaikuttaa eritoten eläinten voimasuhteiden ymmärtäminen nappuloiden sijoittamisessa ja siirtojen ajoituksessa.

Pelaamistasoa saa nostettua myös taktisesti hienostuneilla siirtosommitelmilla. Koska pelinappulat ovat niiden voima-astetta ja jänistä lukuunottamatta samanlaiset, uusien ideoiden opettelu on mielekästä. Osaavalla pelaajalla on siis vankka yhtenäinen näkemys eikä iso kasa ulkoaopeteltuja vippaskonsteja.

Vaihtelevaa jännitystä

Kuva: Scott Petersen / BGG

Pelin pitkäikäisyydelle puhtia antaa sen mahdollisten siirtojen hurja määrä, mikä ei kuitenkaan lannista edes aloittelijaa vaan antaa vapauden omalle mielikuvitukselle. Peli tarjoaa jatkuvaa pähkäilyä oman taitotason äärirajoilla, sillä valmiita, aina toimivia ratkaisumalleja ei ole.

Pelin jäniskilvan ja ansoista aiheutuvan jatkuvan jännitteen johdosta pelit ovat väistämättä kiinnostavia avauksesta loppuratkaisuun. Eikä pelaajan kannata menettää keskittymistään johtoasemassa, sillä pieniä lipsahduksia sattuu helposti. Tilapäisen edunkaan vakiinnuttaminen pysyväksi ei tuntuisi olevan helppoa. Jatkuvan jännityksen tarjoaminen onkin Arimaan vahvuus. Tämä ilmenee mm. pelaajien tapana seurata mielenkiinnolla myös toisten pelejä.

Ihmisten vastaisku

Peli sai alkukipinänsä pääsuunnittelija Omar Syedin harmistuttua, kun näennäisesti älykkäät tietokoneet veivät shakkikuninkuuden ihmiseltä. Vaikeuksien jälkeen Syed onnistui luomaan shakkivälineillä pelattavan pelin, jossa tavanomaisilla tekniikoilla kehitetyllä tekoälyllä on huomattavia vaikeuksia pärjätä.

Tekoälyjen koetuskivenä on vuosittain järjestettävä haaste, jossa kolme ihmistä ottavat mittaa vuoden parhaasta tietokoneohjelmasta. Palkintona voittoehdot täyttävän tekoälyn kehittäjälle on luvassa vähintään 10 000 dollaria. Toistaiseksi tietokonehaastajat eivät ole pärjänneet ihmisille.

Missä pelataan?

Ensikertalainen voi opetella Arimaan perussäännöt esimerkiksi suomenkielisellä sivustolla, missä voi harjoitella yksinkertaista tietokonetta vastaan. Sen jälkeen voi mennä virallisille sivuille haastamaan muita ihmisiä tai vaikkapa ansoittamaan ovelampien tekoälyjen jänösiä.

Kasvotusten Arimaata voi pelata tavallisilla shakkivälineillä tai Z-Man Gamesin julkaisemalla Arimaa-painoksella. Innokkaimmat voivat tilata aloittelijallakin sopivan Beginning Arimaa -kirjan.

Kullan vahvimmat nappulat. Kuva: Scott Petersen / BGG

Faktat Arimaasta

Pituus: 20–90 min