Peliharrastajan ikkunalauta

Puoli vuotta pelihulluna – kuinka rakastuin lautapeleihin

Eräänä iltapäivänä viime marraskuussa huomasin kirjastossa uuden lautapelihyllyn. Tartuin Small World -nimiseen peliin, vein kohtalokkaan laatikon kotiin ja sain vaimon kokeilemaan peliä. Tunnin ajan valtasimme pelilautaa lentävillä amatsoneilla ja diplomaattivelhoilla. Jälkeenpäin totesimme: sehän oli aika hauskaa, mitähän muita pelejä on?

Loppu ei ole historiaa, vaan siitä alkoi hyvin elävä lautapeliharrastukseni.

Olen aina pelaillut. Poikavuosina kovia olivat Dungeons & Dragons, Runequest ja Space Crusaden kaltaiset miniatyyripelit, aikuisiälläkin tuli tahkottua Blood Bowlia ja Carcassonnea. Mutta modernien lautapelien runsaudensarvi koko täyteydessään avautui minulle vasta viime talvena. Se on maailma täynnä mielettömiä lautapelejä maailmanlaajuisen virusepidemian torjumisesta tai kivikautisen kylän kehityksestä neoliittiselle ajalle, massiivisia koko päivän historiikkeja uskonpuhdistuksen ajan sodista, tai salaviisaita tutkielmia siitä, kuinka pikkukylän suku koettaa kerätä kunniaa, ja suvun edustajat kuolevat pelin aikana kukin vuorollaan jättäen vain muistonsa – jos hyvin käy – kylän kronikkaan.

Modernit lautapelit tarjosivat upottavia maailmoja ja uudenlaisia älyllisiä iloja. Millaisia nautintoja värikkäiden puupalojen liikuttelu laudalla tarjoaakaan! Hyvissä lautapeleissä haluaa joka vuorolla tehdä enemmän asioita kuin pystyy tekemään. Eri vaihtoehdot ja näiden kustannukset pitää punnita. Milloin tulee seurata strategiaa, milloin hylätä se ja luoda uusi; milloin tehdä yhteistyötä, milloin taistella; mikä on realistista, milloin kannattaa riskeerata? Toiset pelaajat pitää ottaa huomioon ja heidän sijaan koettaa asettua – mitä se haluaa ja aikoo seuraavaksi tehdä? Tällainen ajatusten löytöretkeily tarjoaa ällistyttäviä älyllisiä nautintoja, palkitsevia kokemuksia.

Parhaat pelit tarjoavat myös tilaa omanlaiselleen luovuudelle. Teitä voittoon on monia, ja niitä tuntuu avautuvan ja sulkeutuvan jatkuvasti edestä. Joku keksii ovelan siirron ja sitä nostaa hattua ja manaa itseään, ettei tuota itse nähnyt. Toinen pelaaja rikkoo oman putkinäkösi. Pelikertojen myötä pelin tarjoama mahdollisuuksien avaruus tuntuu laajenevan.

Niin, ne toiset pelaajat. Olennaista on, että lautapelaaminen on sosiaalinen harrastus. Tietokonepelejä hakataan yksin, mielikuvissani pimeässä huoneessa, josta kömmitään välillä pakon edessä ihmisten ilmoille sarjatuliaseet ja vihreää verta vuotavat örkit vielä silmäluomilla vilkkuen. Lautapeleihin tarvitaan oikeita ihmisiä. Näinä fragmentoivina aikoina se on arvokasta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen viettänyt lukemattomia tunteja vaimon, lasten ja kavereiden kanssa pelaillen. Kotona ei enää ole tylsiä hetkiä, jolloin ei ole mitään tekemistä. Joku ehdottaa peliä ja sitten neuvotellaan mitä tai mitkä kaikki pelataan. Lastenkin kanssa meille on syntynyt sisäpiirin vitsejä. Meitä naurattaa aina kun muistelemme sitä Flash Point -palomiespelin sessiota, jossa räjähdysten sarja sai viisi- ja seitsemänvuotiaat pelitoverini piiloutumaan pöydän alle: ”Me ollaankin jänishousupalomiehiä!”

Yhden määritelmän mukaan ystävyys tarkoittaa jaettuja hyviä kokemuksia. Tunti laadukkaan lautapelin parissa on nimenomaan niitä.

Lautapelit ovat kasvaneet aikuisiksi. Niiden tekijöistä on tullut ammattilaisia, joiden nimi laatikon kannessa on jo faneille lupaus, kuten suosikkikirjailijan nimi kirjan kannessa. Olen oppinut arvostamaan sitä, millä taidolla modernit lautapelit on rakennettu. Ne on tasapainotettu niin, ettei kukaan jää auttamattomasti muista jälkeen kesken pelin saati tipu pelistä pois. Kaikki toiminnot vievät tarinaa eteenpäin ja tarjoavat mielekkäitä valintoja koko pelin keston ajan, joka on juurikin sama kuin pelilaatikossa ilmoitettu, niin ettei tarvitse jäädä vatvomaan köydenvetoa aamuyöhön asti kuten Riskin ja Monopolin kaltaisissa vanhoissa lautapeleissä joskus kävi.

Marraskuinen Small World johti siihen, että olen kuluneen puolen vuoden aikana rahdannut kirjastoista ja pelikaupoista tornillisen pelejä kokeiltavaksi ja pidettäväksi. Olen koettanut rakentaa peliyleissivistystä kokemalla pelimaailman virstanpylväitä ja tuoreita klassikoita (ne ovat melkein kaikki tuoreita) Agricolasta Zoolorettoon ja ykkösrivin pelisuunnittelijoiden kuten Reiner Knizian ja Stefan Feldin pelejä. Olen ostanut oman kokoelmani vaatimattoman alun, liittynyt Lautapeliseuraan, perustanut lautapeliblogin Puutyöläinen ja kirjoittanut sinne yli viisikymmentä kirjoitusta lautapeleistä. Olen löytänyt suosikkipelejäni ja pitänyt hauskaa hyvässä seurassa.

Paras on silti vielä edessä. Nyt kun tunnistan minkälaisista peleistä ja pelimekaniikoista pidämme, osaan jatkossa löytää vielä tarkemmin omanmakuisia pelejä. Ja laajemmassa mittakaavassa: tämä on hyvää aikaa tulla lautapeliharrastukseen sisään. Joka kuukausi tuntuu tulevan kiinnostavia uusia pelejä, jotka vievät harrastusta eteenpäin. Lautapelien ja pelaajien määrä on maailmanlaajuisesti nousussa siinä missä pelien laatu ja monipuolisuuskin. Saatamme olla siirtymässä lautapelien kulta-aikaan.

Nautitaan siitä. Pelisuunnittelija Reiner Knizian mukaan lautapeleissä voittaminen on tavoite, mutta tavoite on tärkeämpi kuin voittaminen. Itse voitto ei lopulta kohdalle osuessa tunnukaan niin suurelta. Suola olikin kilvoittelussa, matka olikin tärkeämpää kuin perillepääsy.

Vähän niin kuin, hetkinen, elämässä.

Lautapelaajan ikkunalauta. Kuva: Joonas Konstig
Lautapelaajan ikkunalauta. Kuva: Joonas Konstig

4 vastausta artikkeliin ”Puoli vuotta pelihulluna – kuinka rakastuin lautapeleihin”

  1. Olipas mukavaa luettavaa, täytyykin tutustua vähän tarkemmin blogiisi (olen vähän sieltä täältä vain selannut).

    Tärkeitä pointteja omasta mielestäni myös tuo yhdessätekeminen ja ystävät, ja mitä väliä sillä voitolla.

    Pelejä hankkivana kirjastonsetänä tuo aloitus tuntui hyvältä, kiitos

  2. Muutaman sattumuksen kautta oma lautapeliharrastukseni alkoi noin kaksi vuotta sitten. Oikeastaan siitä lähtien aina saunailloissa sekä muissa illanvietoissa on ollut mukana jonkinlainen ”pelikassi” muiden varusteiden mukana, eikä muuten ole ollut tylsää sen jälkeen!

  3. Joillakin lautapelaaminen menee myös sooloilun puolelle, sillä mm. omasta mielestäni kategorioita on kuin musiikissa, eli joku ei pidä siitä mistä itse pidän. Yleensä lautapeliporukoissa pelataan nopeita ja taisteluhenkisiä pelejä, lasketaan pisteitä ja naljaillaan häviäjille. Mm. Smallworld kuuluu tällaisiin peleihin. Sitten on Kingdom death monster.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *