Jos peli kiinnostaa, sitä löytää alan erikoisliikkeistä. Lautapelit.fi on julkaissut pelin suomeksi, mutta laajassa markettijakelussa peli ei ole. Kannattaa siis etsiä Lautapelit.fi:stä ja muista asiantuntevista pelikaupoista.

Erityistä tunnustusta pelissä on annettava Piotr Sochan visuaalisesta suunnittelusta, joka on värikästä ja mielikuvituksellista sekä komponenteista, jotka sopivat hyvin pelin muuhun ilmeeseen ja ovat laadukkaat.

Pelin idea

Pelin mukana tulee pelilauta, valokuvaajat viidessä eri värissä, valokuvalaattoja ja niiden säilyttämiseen tarkoitettu kangaspussi sekä yksi kaksitoistasivuinen noppa. Pelin sääntövihkosta löytyy säännöt kaikilla Euroopan valtakielillä, mutta suomeksi sääntöjä ei ole julkaistu.

Loch Ness on suhteellisen yksinkertainen peli, kuten hyvän lastenpelin kuuluukin. Pelaajat pääsevät vuorollaan valitsemaan kahdesta mahdollisuudesta – he voivat heittää noppaa ja pääsevät liikuttamaan Loch Nessin hirviötä pelilaudalla tai he voivat liikuttaa yhtä kahdesta valokuvaajastaan uuteen kuvauspaikkaan. Loch Nessin hirviö liikkuu Loch Nessin järvellä. Hirviö koostuu kolmesta osasta eli päästä, keskiosasta ja hännästä, jotka ovat kukin omassa ruudussaan.

Kun pelaaja heittää noppaa hän liikuttaa hirviötä eteenpäin pelilaudalla nopan silmäluvun verran. Liikkeen jälkeen kaikki ne pelaajien valokuvaajat, jotka näkevät hirviön oikeuttavat pelaajan nostamaan valokuvalaattoja kangaspussista. Valokuvalaatat ovat arvoltaan yhdestä viiteen pistettä ja pistemäärä kuvaa sitä kuinka hyvin valokuva on onnistunut (ykkösen kuvat ovat suttuisia tai alivalottuneita ja vitosen kuvat puolestaan täydellisesti onnistuneita otoksia).

Useamman pelaajan valokuvaajat voivat nähdä hirviön vuoron päätteeksi ja näin ollen myös useampi pelaaja voi vuoron päätteeksi saada valokuvalaattoja itselleen. Pelaajan valokuvaaja voi myös nähdä useamman osan hirviötä samalla kertaa ja se kuinka monta hirviön osaa valokuvaaja näkee määrittä pussista nostettavien valokuvalaattojen määrän. Esimerkiksi jos valokuvaaja näkee kaksi hirviön osaa, pelaaja saa nostaa kaksi laattaa ja pitää näistä yhden.

Loch Nessin hirviön liike on suoraviivaista ja siksi pelaajien valokuvaajat ajautuvat vääjäämättä asemiin, joista hirviötä ei tule näkemään moneen vuoroon. Tässä tilanteessa pelaajalla on mahdollisuus omalla vuorollaan, hirviön liikuttamisen sijaan, liikuttaa omaa valokuvaajaansa parempaan asemaan  pelilaudalla. Tämä vie koko pelaajan vuoron, mutta mahdollista sen, että pelaaja pääsee jälleen kisaamaan valokuvalaattojen nostamisesta muiden pelaajien kanssa.

Peli päättyy, kun kaikki valokuvalaatat on nostettu kangaspussista ja pelin voittaa se pelaaja, joka on nostanut suurimman pistearvon edestä laattoja itselleen pelin aikana.

Valokuvaaja yrittää kuvata Loch Nessin hirviötä. Valokuvaaja yrittää kuvata Loch Nessin hirviötä. Kuva: Red Glove

Loch Nessin hirviön kuvaaminen ei koskaan ennen ole ollut näin helppoa!

Loch Ness on erinomainen esimerkki toimivasta lastenpelistä. Pelissä on mielenkiintoinen teema, jota tukee taidokas graafinen ilme ja kuvitus. Pelin komponentit ovat laadukkaat ja pelin säännöt elegantit ja yksinkertaiset. Peli itsessään tarjoaa kuitenkin mielekkäitä valintoja niin, että aikuisetkin viihtyvät pelin parissa ja peliä on sääntövihossa tulevien lisäsääntöjen avulla mahdollisuus vaikeuttaa, jos peruspeli alkaa tuntua liian suoraviivaiselta ja helpolta.

Pelin kesto on lastenpeleille optimaalinen, sillä yksittäiset pelit eivät millään pelaajamäärällä kestä puolta tuntia pidempään. Ikäsuositus on myös kohdallaan, joskin aivan nuorimmille pelaajille peliä on hyvä vielä hieman yksinkertaistaa ja helpottaa esimerkiksi siten, että pelaajat saavat pitää kaikki laatat, jotka he nostavat vuoron aikana pussista.

Loch Nessin ainut huono puoli on sen heikko saatavuus Suomesta ja olisikin hieno nähdä, että tämä peli vielä jonain päivänä saisi suomenkielisen julkaisun, sillä pelissä on potentiaalia viihdyttäväksi ja hyvin aikaa kestäväksi lastenpeliksi.

Loch Ness toimii myös aikuisten kesken. Kuva: Antti Koskinen

Faktat Loch Nessistä

Ikäsuositus: 4+

Näistä aineksista on myös rakennettu Wolfgang Panningin, Marco Ruskowskin ja Marcel Süßelbeckin yhdessä suunnittelema ja Queen Gamesin alunperin julkaisema Fresko, joka tarjoaa upeassa paketissa helposti lähestyttävän perhepelin.

Pelin idea

Freskossa pelaajat asettuvat freskon maalaajan saappaisiin ja yrittävät apulaisineen valmistaa mahdollisimman monta osaa maalattavana olevasta freskosta. Peli jakaantuu kahteen vaiheeseen, joista ensimmäisessä pelaajat valitsevat järjestyksessä kellonajan, jolloin he aloittavat työskentelyn. Viimeisenä pistetilanteessa oleva pelaaja pääsee ensimmäisenä valitsemaan heräämisajan ja heräämisaika vaikuttaa yhtäältä myöhemmin hankittavien maalien hintaan ja työläisten motivaatioon ja toisaalta siihen, missä järjestyksessä kierroksella toimintoja tehdään. Ensimmäisenä herännyt pelaaja pääsee luonnollisesti toimimaan ensin, mutta hänelle maalit maksavat enemmän kuin muille pelaajille ja työläisten motivaatiokin putoaa, kun töihin pitää lähteä aikaisin.

Kun pelaajat ovat valinneet heräämisaikansa, he asettavat viisi työläistään erilaisia toimintoja suorittamaan kullakin pelaajalla olevalle toimintolaudalle. Tämä tehdään samanaikaisesti suojan takana, jotta muut pelaajat eivät näe millaisia toimintoja kukin pelaaja aikoo vuorollaan tehdä. Kun kaikki ovat saaneet työläiset järjestykseen, paljastetaan pelaajien toimintolaudat ja pelaajat aloittavat toimintojen läpikäynnin toiminto kerrallaan aikaisimmin heränneestä pelaajasta alkaen.

Oppipojat töihin

Toiminnoillaan pelaajat voivat ensin ostaa maalia torilta (maalin virkaa pelissä ajavat eriväriset puukuutiot). Kun maalit on ostettu pelaajat, pääsevät maalaamaan vuorollaan pelilaudalla olevia freskonpaloja, jotka on pisteytetty ja joissa määrätään millaisia värejä niiden maalaaminen vaatii. Tämän jälkeen pelaajien työläiset voivat maalata muotokuvia ja siten hankkia pelaajalle rahaa tai arvokkaita erikoiskortteja, joiden hyödyt ovat pääsääntöisesti rahaa arvokkaammat.

Muotokuvien maalaamisen jälkeen työläiset voivat vielä sekoittaa uusia arvokkaampia maaleja. Sininen, punainen ja keltainen ovat pelin perusvärit ja näitä sekoittamalla pelaajan on mahdollista saada vihreää, oranssia ja violettiä väriä, joita puolestaan tarvitaan arvokkaimpien ruskean ja pinkin värin sekoittamiseen. Arvokkaammat värit mahdollistavat arvokkampien freskonpalojen maalaamisen ja arvokkaat laatat antavat niin paljon pisteitä pelaajalle, että niitä ei voi pelissä sivuuttaa. Sekoitustoiminnolla pelaaja voi myös toteuttaa piispan toiveita eli vaihtaa maalaamiaan freskonpaloja arvokkaisiin piispanpistelaattoihin.

Loput kierroksella käyttämättömät työläiset pelaaja voi vielä lähettää teatteriin ja kohentaa siten työläisten yleistä motivaatiota, joka huonoimmillaan karkottaa yhden viidestä työläisestä ja parhaimmillaan antaa pelaajalle yhden ylimääräisen työläisen kierrokselle käyttöön.

Maalarimestarit valmiina päivän töihin. Kuva: Anthony Hemme / BGG

Työ on valmis

Kun kaikki toiminnot on käyty yksitellen pelaajajärjestyksessä lävitse, kierros päättyy ja pelaajat saavat yhden rahan jokaisesta maalaamastaan freskonpalasta itselleen tuloa. Uusi kierros alkaa jälleen sillä, että pistetilanteessa viimeisenä oleva pelaaja valitsee heräämisaikansa ja kun pelaajat ovat järjestyksessä heräämisaikansa valinneet asetetaan jälleen työläiset toiminnoille päivän askareita toimittamaan.

Peli päättyy sillä kierroksella, kun erikoiskortit loppuvat pelistä (yhdeksännellä kierroksella) tai seuraavalla kierroksella siitä, kun pelilaudalla on kuusi tai vähemmän freskonpalaa jäljellä maalattavaksi. Eniten pisteitä saavuttanut pelaaja voittaa pelin ja hänestä tulee maalaajamestari.

Kolmen pelaajan peli. Kuva: Queen Games

Onko Freskosta mestariteokseksi?

Freskossa on kaikki ulkoiset ominaisuudet kunnossa hyvälle pelille — paketti on hyvännäköinen, teema on kohdallaan ja komponentitkin ovat kautta linjan laadukkaita. Itse pelissäkin näkyy, että pelin mekaniikkoja ja tasapainoa on hiottu viimeiseen asti ja peli on tältäkin osin keskivertoa samassa sarjassa painivaa peliä laadukkaampi kokonaisuus.

Fresko on myös Queen Gamesin ensimmäinen moduulipohjainen peli eli peliä voi alkuun pelata pelkän peruspelin kanssa ja myöhemmin lisätä vaikeutta ja monipuolisuutta lisääviä moduuleita peliin. Peli on kuitenkin parhaimmillaan kaikkien mausteiden kanssa eikä pelin vaikeustaso nouse suhtehteettomasti, vaikka pelissä olisikin kaikki moduulit käytössä.

Ainut kriitiikki, minkä kykenen peliä kohtaan sanomaan on se, että pelin teema on hyvästä yrityksestä huolimatta suhteellisen kevyesti läsnä peliä pelatessa. Fresko on varsin perinteinen saksalaisen suuntauksen lautapeli, jossa pelin mekaanikat ja tasapaino hallitsee ja teema on pelin aikana taka-alalla. Upeat komponentit ja kuvitus antavat kuitenkin tässä suhteessa paljon anteeksi ja luovat tunnelman, joka on palkittu viime vuonna monilla ulkomaisilla palkinnoilla ihan ansaitusti. Koreimpana sulkana hatussa komeilee Deutscher Spiele Preis -voitto.

Lisää moduuleita lisäosassa

Freskoon julkaistiin keväällä 2011 moduulit 4, 5 ja 6, jotka tulevat yhdessä lisäosassa. Moduulit lisäävät peliin toivomuskaivon, kullan värinä marketista hankittavaksi sekä lasia eri väreissä, jonka avulla voi tehdä lasimaalauksia freskoon. Näitä moduuleita ei ainakaan näillä tietoa julkaista suomenkielisenä, mutta enemmän Freskoa hamuaville lisäosa on varmasti erinomainen hankinta ja kansainvälinen painos lienee yhteensopiva suomalaisen laitoksen kanssa.

Faktat Freskosta

Pituus: 45–90 minuuttia pelaajamäärästä ja peliporukasta riippuen.

Callistoa suunnitellessaan Knizia ei kuitenkaan ole ajatellut peliharrastajia, vaan peli on suunnattu perheille ja satunnaisemmin pelejä pelaavalle yleisölle.

Pelin idea

Pelin tarkoitus on hyvin yksinkertaisesti asettaa kaikki omat pelilaatat pelilaudalle. Jokaisesta pelin päättymisen jälkeen käteen jääneestä laatasta saa laatan koon mukaan pisteitä, joiden avulla pelaajat laitetaan paremmuusjärjestykseen (vähiten pisteitä siis voittaa).

Calliston pelilauta muokkautuu pelaajamäärän mukaan siten, että kahdelle, kolmelle ja neljälle pelaajalle on kaikille omat lautansa. Kun pelilauta on viritelty pelaajamäärälle sopivaksi pelaajat asettavat laudalle kaksi kolmesta omasta pilaristaan vuorotellen. Pilarit pelilaudalle asetettuaan pelaajat aloittavat pelin ja asettavat omalla vuorollaan yhden laatan pelilaudalle.

Uuden laatan tulee koskettaa yhdeltä sivultaan pelaajan laudalla olevaa toista laattaa tai pilaria. Näin ollen pelaajat aloittavat aina laattojensa pelaamisen omista pilareistaan ja laajentavat myöhemmin laattaketjuaan joko jatkamalla aiempaa ketjua tai aloittamalla uuden toisesta pilarista. Pelaaja voi myös käyttää vuoronsa kolmannen pilarin asettamiseen laudalle ja saada näin lisätilaa laattojen pelaamiselle.

Pelaajat toimivat vuorotellen ja jatkavat laattojen asettamista, kunnes kukaan pelaajista ei enää kykene asettamaan uusia laattoja laudalle. Tämän jälkeen pelaajat laskevat pisteensä (yksi piste jokaisesta täplästä, joka kussakin laatassa on) ja vähiten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Uutta ja oivaltavaa vai tuttua ja turvallista?

Callisto on näppärä peli, jonka hyvät puolet ovat pelin muuntuvuus eri pelaajamäärille sopivaksi sekä nopea kesto. Laattojen asettaminen laudalle on vaivatonta ja mielenkiintoistakin ja peli on helposti lähestyttävä. Peli sopii hyvin myös lasten kanssa pelattavaksi.

Callisto on kuitenkin lähes suora kopio Blokus-pelisarjan peleistä eikä se siksi tarjoa peliharrastajalle oikeastaan mitään uutta purtavaa. Peli on paketoitu suhteellisen vaatimattomasti ja pelin komponentit ovat halvan oloiset vaikkakin tarpeensa täyttävät. Callisto on siten pelinä tuttua ja turvallista hyvin pienellä riskillä varustettuna, kuten valitettavan monet muutkin Knizian viime vuosien julkaisuista.

Faktat Callistosta

Pituus: 10-30 min

Revision Gamesin julkaisema ja Juha Salmijärven ja Anna-Leena Kolusen suunnittelma Mania! on suomalaisen suunnitteluosaamisen lopputulos englanninkieliseen pakettiin pakattuna tätä viimeisintä trendiä seuraten.

Pelin idea

Mania! koostuu tarkalleen ottaen seitsemästä erillisestä korttipelistä, joita kaikki pelataan paketin mukana tulevalla korttipakalla. Korttipakka sisältää kortit 1–13 neljässä värissä ja neljässä erilaisessa hahmokategoriassa (eli tuttavallisemmin maassa). Lisäksi mukana tulee X- ja !-erikoiskortteja sekä kaksi jokeria. Kortteja on siis melkoinen nippu ja ne kehoitetaankin jakamaan kahteen tai useampaan nostopakkaan pelin helpottamiseksi.

Käytännössä Mania!:n kaikki pelit rakentuvat tietyille perussäännöille, joita sitten täydennetään pelikohtaisilla säännöillä. Kaikissa peleissä pelaajille jaetaan kuusi käsikorttia ja vuoron päätteeksi pelaaja täydentää aina kätensä kuuteen tai vaihtaa yhdestä kolmeen korttia niin halutessaan. Kaikki pelit päättyvät myös samalla tavalla eli joko siihen, että yksi pelaajista saa kuusi korttia (tai korttipinoa) kerättyä itselleen tai nostopakasta nostetaan viimeinen kortti.

Perussääntöjen ohella jokaiseen yksittäiseen peliin lisätään erilliset pelikohtaiset tavoitteet ja säännöt, jotka koskevat erityisesti erikoiskortteja. Mania! -paketin seitsemän peliä ovat:

• Kleptomania: pelaajat varastavat toisiltaan korttipinoja.
• Pyromania: pelaajat rakentavat rakennuksia ja polttavat niitä vastustajilta.
• Nymphomania: pelaajat yrittävät iskeä kaunista pupua.
• Businessmania: pelaajat ostavat osakkeita ja manipuloivat niiden hintoja.
• Memorymania: muistipeli.
• Cartomania: reittien paljastamista korttien avulla.
• Hypermania: nopeuspeli.

Pelejä on joka lähtöön ja monet tavanomaiset korttipelityypit on mukavasti edustettuna. Peliin on suunnitteilla myös lisäsääntöjä, jotka löytyvät pelin julkaisijan kotisivuilta ja jotka edelleen lisäävät erilaisten pelien määrää, joita Mania!:n korttipakalla voi pelata.

Aihetta maniaan?

Mania! on mielenkiintoinen seitsemän pelin paketti. Pelin graafinen suunnittelu ja kuvitus on suunnattu nuorille aikuisille ja samaan suuntaan peliä viedään myös esittelytekstien perusteella. Ulkoasultaan peli varmasti vetoaa kohderyhmäänsä, mutta pelin kortit voisivat olla hieman perampilaatuiset. Nyt kortit kuluvat näkyvästi jo kaikkien seitsemän pelin läpipelaamisessa eivätkä ne välttämättä kestä kovin kovaa käyttöä.

Miellyttävää pelipaketissa on myös se, että jokaisessa pelissä on käytetty samankaltaisia perussääntöjä, jotka helpottavat pelien aloittamista. Selkeästi satunnaisemmille pelaajille suunnattu peli hyötyy siitä, että jokainen uusi peli on tietyiltä perusosiltaan samanlainen kuin muut jo pelatut pelit.

Seitsemän peliä samassa paketissa tuo mahdollisuuksia peli-iltaan ja kevyeksi viihteeksi ne kelpaavatkin suhteellisen hyvin. Peliharrastajalle ne eivät kuitenkaan tarjoa kovin syvällistä pelielämystä sillä vaikeimmaksikin merkitty peli (Businessmania) on harmillisen kevyt ja kaoottinen peli ja muut paketin pelit ovat vielä pykälän tai kaksi kevyempiä.

Pientä parannettavaa olisi myös ollut sääntöjen oikoluvussa, sillä aivan kaikki säännöt eivät auenneet yhdellä lukemalla ja kertaalleen testiryhmän piti selata samanaikaisesti sekä suomen- että englanninkielisiä sääntöjä päästäkseen selville kyseiseen peliin liittyvistä yksityiskohdista.

Mania! on kuitenkin piristävä suomalainen uutuus, joka varmasti soveltuu erinomaisesti kohderyhmälle, jolle peli selkeästi on suunniteltu. Paketin seitsemän peliä ovat nopeasti opetettavissa ja pelattavissa ja toimivat siksi hyvin nimenomaan vähemmän pelejä pelanneiden pelureiden kesken. Peliharrastajille Mania! toimii korkeintaan kevyenä täytepelinä ja siihenkin rooliin löytyy markkinoilta lukuisia laadukkaita kilpailijoita, jotka tarjoavat enemmän syvyyttä pikaiseen pelailuun.

Faktat Mania!:sta

Pituus: 10-45 min (pelistä riippuen)

Pääosa pelin kansainvälisestä huomiosta syntyi Kickstarter-palvelun mukanaan tuoman fanaattisen kannattajakunnan sekä erinomaisesti hoidetun ruohonjuuritason markkinoinnin avulla (kuten tämä Lautapelioppaan arvostelukappaleesta tehty kirjoituskin osoittaa), mutta oma vaikutuksensa on myös sillä, että Alien Frontiers on aidosti kiinnostava peli niin mekaniikoiltaan kuin teemaltaankin.

Pelin idea

Alien Frontiersissa pelaajat asuttavat planeettaa ja pelin tavoitteena on saada pelilaudalle planeetan pinnalle omia siirtokuntia. Pelilaudalla 1950-luvun sarjakuvatyyliin kuvattu planeetta on jaettu alueisiin ja jokaisen alueen hallinta tuo mukanaan tietyn erityisominaisuuden sekä pisteitä.

Planeetan kiertoradalla puolestaan on kuvattuna erilaisia laitoksia, joihin pelaajat yrittävät vuorollaan sijoittaa avaruusaluksensa. Varsinaisia avaruusaluksia pelissä ei ole (mikä on pienoinen pettymys), vaan niiden virkaa ajavat kuusisivuiset nopat, joita jokaisella pelaajalla on pelin alussa kolme käytössään.

Mekaanisesti peli on yksinkertainen, sillä omalla vuorollaan pelaaja heittää kaikkia käytössään olevia noppia ja sijoittaa ne sitten laudan toimintolaitoksiin. Tätä toistetaan kunnes yksi pelaajista saa viimeisen siirtokuntansa sijoitettua pelilaudalle, jolloin eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Peli on kuitenkin näennäisen yksinkertainen, sillä noppien sijoittaminen ei ole vapaata, vaan jokainen tuotantolaitos vaatii erilaisen yhdistelmän noppia. Osaan laitoksista kelpaavat yksittäiset nopat, mutta toisiin pelaajan pitää syöttää pareja tai pahimmillaan kolme saman arvoista noppaa tai kolmen nopan suora. Lisäksi pelaajat voivat hankkia käyttöönsä erikoiskortteja, jotka mahdollistavat muun muassa noppalukujen manipuloinnin ja lisäävät siten huomattavasti pelaajan valintojen määrää.

Pelin kaari

Alien Frontiers -pelin alussa pelaajat virittelevät tehokkaan tuotantokoneiston, jonka jälkeen he kilpailevat verisesti siitä kuka ensimmäisenä ehtii rakentamaan kaikki siirtokuntansa laudalle. Siirtokuntien rakentaminen on pelin voittamisen kannalta ratkaisevaa, sillä valtaosa voittoon tarvittavista pisteistä on jaossa siirtokuntien rakentamisen yhteydessä – jokainen pelilaudalle rakennettu siirtokunta on yhden pisteen arvoinen ja toisen pisteen saa, jos pelaajalla on ehdoton enemmistö siirtokuntia sillä alueella, johon siirtokunnat ovat.

Käytännössä pelin kulku aiheuttaa sen, että osa tuotantolaitoksista on alkupelin aikana kilpailtuja ja toiset puolestaan kiinnostavat pelaajia pelin loppuvaiheessa ja tunku laitoksiin on kova. Tuskaa lisää se, että yhtä tuotantolaitosta lukuun ottamatta toisen pelaajan noppia ei voi laitoksesta siirtää pois ja näin ollen laitos vapautuu vain, jos pelaajan ei omalla vuorolla onnistu heittää tarvittavaa noppayhdistelmää tai hän ei halua sijoittaa noppiaan kyseiseen laitokseen. Kilpailu voitosta on siksi kovaa ja usein veristä ja kaveria pyritään lyömään oikealta ja vasemmalta aina, kun se on mahdollista.

Planeetan alueet on nimetty scifi-kirjailijoiden mukaan. Tässä Burroughsin autiomaa. Kuva: George (soosy) / BGG

Nousiko poru tyhjästä?

Alien Frontiersin ympärillä käynyt kohu on saanut mittasuhteet, jotka antavat olettaa pelin olevan yksinkertaisesti perempi kuin muut samassa genressä kilpailevat pelit (Troyes ja Kingsburg tulevat ensimmäisenä mieleen). Aivan katteettomaksi lupaukset eivät jää, peli on mielenkiintoinen ja pelin noppamekaniikka on mielestäni erityisen onnistunut. Lisäksi pelin ulkoasu on erittäin komea ja tukee pelin teemaa jopa niin, että nopat lähes mieltää avaruusaluksiksi.

Pelin ylivoimaisesti suurin ongelma on sen kesto. Neljällä pelaajalla peli venähtää herkästi kahden tunnin mittaiseksi ja se on tälle pelille yksinkertaisesti liikaa. Kolmella pelaajalla pelin kesto pysyy paremmin hallinnassa ja laudalla on muutenkin enemmän tilaa, mikä tekee pelaamisesta miellyttävämpää.

Alien Frontiersia vaivaa myös jossain määrin se, miten pelikerrat toistavat itseään, kun pelaajat rakentavat ensin koneistonsa kuntoon ja kilpailevat sitten saman kaavan mukaan samoista tuotantolaitoksista. Olisin kaivannut peliin muutamia vaihtoehtoisia tapoja kerätä pisteitä monipuolisuuden lisäämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Alien Frontiers on mielenkiintoinen peli. Se ei ole yhtä kliinisen viimeisilleen viritelty kuin monet (kuivakkaat) europelit mutta toisaalta Alien Frontiers ei ole ainoastaan teemastaan elävä ja hengittävä amerikkalaisen suuntauksen peli. Alien Frontiersissa on särmää ja hiomattomia kulmia ja se lämmittää europelitulvasta kärsivän arvostelijan mieltä, mutta peli olisi kuitenkin tullut paremmaksi, jos sen kestoa tavalla tai toisella olisi rajoitettu ja pelin kulkua puolestaan monipuolistettu.

Läjä avaruuspolttoainetta. Kuva: George (soosy) / BGG

Kickstarter – uusi tapa rahoittaa lautapelihankkeet

Kickstarter on kansainvälinen yhteisö, jossa käyttäjät rahoittavat toisten käyttäjien hankkeita ja mahdollistavat näin hankkeiden toteuttamisen. Yhteisöllinen varainhankinta on kasvava trendi ja Kickstarterissa rahaa kerätäänkin ei vain pelialan projekteihin vaan esimerkiksi monenkirjaviin musiikin, elokuvan ja taiteen hankkeisiin.

Alien Frontiers keräsi aikanaan 228 tukijaa ja 14 885 dollaria pelin ensimmäisen 1000 kappaleen painoksen tekemiseen. Painos myytiin loppuun muutamassa päivässä ja nyt pelistä on tekeillä suurempi ja ilmeisesti kansainväliseen levitykseen tuleva toinen painos. Ei hullummin projektilta, joka on pelin julkaisijan Clever Mojo Gamesin ensimmäinen.

Faktat Alien Frontiersistä

Pituus: 45-120 minuuttia pelaajamäärästä ja peliporukasta riippuen.

Päivitys 27.10.2010: Hypticin Ilmo Nurmisen haastattelu on lisätty.

Aqua Games ja Paul Laane

Tuonela Productions ja Jussi Autio

Dragon Dawn ja Timo Multamäki

Mindwarrior Games ja Matti Jokihaara

Onni Games ja Touko Tahkokallio

Hyptic ja Ilmo Nurminen

Arvuutin on Touko Tahkokallion suunnittelema ja Sampo Sikiön kuvittama lautapeli, joka näyttää erittäin hyvältä, on varustettu hauskalla teemalla ja tuo raikkaan tuulahduksen triviapelien riveihin.

Pelin idea

Arvuutin alkaa sillä, että pelaajat valitsevat peliin viisi kysymyskategoriaa vapaavalintaisesti ja nostavat käteensä numerokortteja kolmesta eri numerokategoriasta (numerot 1-9, 10-20 sekä 30-80), passauskortin sekä kaksi satunnaista pistekorttia. Tämän jälkeen pelaajat kysyvät vuorotellen kysymyksen jostain kysymyskategoriasta, johon kaikki pelaajat vastaavat käyttäen kädessään olevia numerokortteja. Vastaus kaikkiin kysymyksiin on jotain väliltä 1–100 ja pelaaja(t), joka kykenee antamaan lähimmän vastauksen kysymykseen, voittaa kyseisen kysymyskortin itselleen.

Pelaajat eivät välttämättä kykene antamaan juuri sitä vastausta, jonka he haluaisivat antaa, sillä kädessä olevat numerokortit määräävät sen, minkälaisiin vastauksiin pelaaja kierroksella kykenee. Lisäksi lähimmän vastauksen tehnyt pelaaja myös menettää kaikki pelaamansa numerokortit ja siten hänen mahdollisuutensa vastata oikein tuleviin kysymyksiin pienenee.

Uusia numerokortteja on mahdollista nostaa käteen, mutta se vaatii passauskortin pelaamista ja vastausmahdollisuuden menettämistä kyseisellä kierroksella. Palkkioksi menetetystä mahdollisuudesta pelaaja saa kuitenkin valita kolme vapaavalintaista numerokorttia käteensä, mikä antaa lisää valinnanvaraa vastata tuleviin kysymyksiin.

Peli päättyy, kun kolme viidestä kysymyskategoriasta ylittää pelilaudalla määritellyn huoltotason, joka sijaitsee kolmen ja neljän kysymyksen välissä (eli kun kolmannesta kysymyskategoriasta esitetään neljäs kysymys). Tämän jälkeen jokainen voitettu kysymyskortti sekä pelin alussa jaetut salaiset pistekortit tuottavat pisteitä pelaajille ja pelaaja, jolla on eniten pisteitä voittaa pelin. Se, kuinka monta pistettä voitettu kysymyskortti pelaajalle tuottaa, riippuu siitä kuinka monta kertaa kyseistä kysymyskategoriaa on kysytty pelin aikana. Jokainen kysymyskerta nostaa jokaisen kyseisen kategorian voitetun kortin pistearvoa pelin lopussa yhdellä ja maksimissaan yhden kysymyskategorin kortit voivat tuottaa kuusi pistettä korttia kohden.

Uudenlainen tietopeli?

Arvuutin on säännöiltään yksinkertainen triviapeli, jonka pelaaminen on helppoa ja vaivatonta. Peli näyttää poikkeuksellisen hyvältä ja erottuu positiivisesti edukseen muista suomalaisessa markettilevityksessä olevista lautapeleistä. Peliä voi pelata hyvin niin kolmella kuin kahdeksalla pelaajalla, joskin pelikokemukset ovat eri pelaajamäärillä kovasti erilaisia.

Kahdeksalla pelaajalla tieto ratkaisee, kun useampi pelaaja yrittää joka kierroksella vastata kysymyksiin, kun taas kolmella pelaajalla pelattaessa kysymyksen voi voittaa pelaamalla minkä tahansa numerokorttiyhdistelmän tai vaikka satunnaisen yhden kortin, jos muut pelaajat passaavat samalla kierroksella. Hyvin eri pelaajamäärille sopivia pelejä ei koskaan ole liikaa ja tässä suhteesssa Arvuutin on täydellinen ostos.

Pelin komponentit ovat pääosin oikein toimivat, mutta numerokorttikategorioissa käytetyt värit voisivat olla hieman selvemmin toisistaan erottuvat, jotta ne hämärässäkin baariympäristössä erottuisivat vaivatta toisistaan muutoin kuin numeroita selaamalla. Pelin kysymyslaatikot voisivat myös olla hiukan tukevampia, jotta ne pysyisivät paremmin pystyssä pelipöydällä (joka ei välttämättä kaikissa olosuhteissa ole kovapintainen ja tasainen).

Kysymyslaatikot ovat kapeita ja taipuvaisia kaatuilemiseen. Kuva: Mikko Saari

Testipelien perusteella pienimuotoista huolta aiheutti jokaisen kysymyskategorian kysymysten vähäinen määrä (150 kategoriaa kohden) ja se, että nuo kysymykset oppii peliä pelaamalla suhteellisen nopeasti ulkoa. Peliin on toisaalta helppo tuottaa uusia kysymyslaatikoita uusista kysymyskategorioista ja toivotaan, että näitä saadaan markkinoille lähitulevaisuudessa – mikään ei nimittäin ole niin hauskaa kuin arvuutella kysymyksiä kysymyskategorioista, jotka ovat mahdollisimman outoja ja todellisuudesta vieraantuneita.

Arvuuttimen luvataan olevan uudenlainen tietopeli ja monessa mielessä se on juuri sitä. Peli näyttää positiivisesti erilaiselta kuin perinteiset suomalaiset triviapelit ja siinä on monta pientä edistysaskelta myös pelimekaniikkojen osalta verrattuna vanhempiin veljiinsä. Toisaalta Arvuutin ei kuitenkaan ole aivan triviapelien kehityksen kehityksen kärjessä, sillä siinä tieto ratkaisee – viimeaikainen suuntaus tietopeleissä on ollut se, että pelaajien ei välttämättä tarvitse tietää oikeaa vastausta vaan riittää, että he joko osaavat arvioida hyvin vastauksen suuruusluokkaa tai seuraavat kanssapelaajia ja heidän vastauksiaan. Onni Games ja Touko Tahkokallio ovat kuitenkin tuoneet markkinoille mielenkiintoisen tietopelin, joka toivottavasti löytää tiensä Trivial Pursuitin rinnalle (ja ohi) suomalaisten triviapelien perheessä.

Faktat Arvuuttimesta

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

World Cup Card Game 2010 koostuu korttipakasta, jossa on 65 korttia. Näistä 32 on joukkuekortteja (yksi kutakin joukkuetta kohden) ja 32 on toimintakortteja, joita pelataan joukkueille pelin kuluessa. Lisäksi pakettiin mahtuu yksi sääntöjä selventävä apukortti ja pelin säännöt.

Pelin alussa kaikki 32 maata sekoitetaan ja jaetaan pelaajille. Tämän jälkeen kaikki ne pelaajat, joille jaettiin MM-turnauksen lohkossa A pelaavia maita paljastavat korttinsa ja heille jaetaan kussakin maakortissa ilmoitettava määrä toimintokortteja. Alkulohkon pelit pelataan ottelu kerrallaan siten, että molempien maiden pelaaja pelaa samanaikaisesti 1-4 toimintokorttia pöytään ja näiden avulla määritellään ottelun lopputulos. Alkulohkossa on 3 ottelua ja jokaiselle joukkueelle jaetaan alkulohkoon 7-8 korttia, joilla joukkueen pitää selviytyä koko alkulohkon ajan. Kun lohko A on pelattu, siirrytään lohkoon B ja tätä jatketaan kunnes kaikki alkulohkot on pelattu.

Toimintokorttipakka muodostuu jalkapallo-ottelua kuvaavista tapahtumista. Tärkeimmät näistä tapahtumista ovat maalit ja siksi pelissä on maalikortteja, jotka kuvaavat joukkueiden tekemiä maaleja (joukkue voi yhdellä kortilla tehdä yhden, kaksi tai kolme maalia kortista ja joukkueesta riippuen). Joukkueille voi pelata myös hyökkäyskortteja, jotka saattavat myös johtaa maalien syntyyn: kaksi joukkueelle pelattua korttia on aina maali ja pariton määrä hyökkäyskortteja puolestaan saattaa muuttua maaliksi, jos pelaaja nostaa nostopakasta toisen hyökkäyskortin. Lisäksi maali voi syntyä rangaistuspotkukortin seurauksena, jos pelaaja nostaa kortin pelattuaan nostopakasta maali- tai hyökkäyskortin.

Pelaajilla voi olla kädessään myös virhe- ja paitsiokortteja, joilla he kykenevät estämään vastustajaa tekemästä maaleja ja puolustuskortteja, joilla he voivat alkusarjassa estää vastustajaa pelaamasta hyökkäyskortteja ja myöhemmin pudotuspelivaiheessa suojata oman joukkueensa maaleja vastustajan virhe- tai paitsiokorteilta.

Alkusarjan jälkeen jokaisen lohkon kaksi parasta maata jatkaa pudotuspelivaiheeseen, jossa kullekin joukkueelle voi edelleen pelata enintään neljä toimintokorttia. Nyt kortit kuitenkin pelataan vuoron perään ja ne asetetaan joukkuekortin viereen riviin. Jokainen pelattu kortti vie siten yhden korttipaikan joka saattaa muuttua hyödyttömäksi, jos vastustavan joukkueen pelaaja pelaa esimerkiksi paitsiokortin ja peittää sillä riviin pelatun maalikortin. Ensimmäisen jatkokierroksen jälkeen pelataan puolivälierät, välierät ja pronssiottelu sekä finaali, johon turnaus päättyy.

GOOOAAALLLL!!!

World Cup Card Game 2010 on erittäin mielenkiintoinen tuttavuus kaikille niille, jotka vähääkään nauttivat jalkapallosta. Peli kuvaa yllättävän temaattisesti jalkapallon MM-turnausta ja niitä yllätyksiä, joita jokainen turnaus on tuonut mukanaan. Pelin säännöt ovat yksinkertaiset: pelaamaan päästään nopeasti eikä pelin omaksumiseen kulu turhaa aikaa. Pelaaminen on myös parhaimmillaan erittäin hauskaa ja peliä seuraa mielellään vaikka itse ei pelissä mukana olisikaan.

Saksan joukkuekortti.

Pelissä on mukana rutkasti tuuria, sillä toisinaan pakasta ei millään nouse maalikortteja, joiden avulla omia joukkueita voi viedä jatkoon turnauksessa. Toisaalta 32 kortin toimintopakka on sen verran pieni, että todennäköisyys nostaa kohtuulliset kortit itselleen on riittävän suuri pelin mielekkyyden säilymiseksi.

Pelissä on kaksi ongelmaa, pelaajien eliminoituminen ja pelin kesto, joiden suuruus vaihtelee pelaajamäärästä ja pelitilanteesta riippuen. Jos pelaajan joukkue tippuu jatkopeleistä, merkitsee tämä myös sitä, että pelaaja ei ole enää mukana pelissä. Pelistä eliminoituminen on todennäköisempää, kun mukana on enemmän pelaajia, sillä tällöin kukin pelaaja pelaa pienemmällä määrällä joukkueita.

Nopeassa turnauksessa eliminoituminen ei olisi niin kovin ikävää, mutta World Cup Card Game 2010 kestää helposti paketissa mainitun 75 minuuttia ja pelin loppumista voi siten joutua odottamaan pitkään. Vaikka muiden pelaamista on tässä tapauksessa yleensä viihdyttävä myös seurata vierestä, voisi ajan varmasti käyttää paremminkin.

World Cup Card Game 2010 on kuitenkin yksi parhaista tavoista pelata vuoden 2010 MM-turnausta uudelleen sen päätyttyä ja oikeassa seurassa samanhenkisten pelaajien kesken otteleminen on hauskaa, hermoja kutkuttavaa ja johtaa takuuvarmasti mielenkiintoisiin jälkipeleihin turnauksen jälkeen.

Lisää MM-turnauksia lautapelimuodossa

The World Cup Game on myös tarjolla lautapelimuodossa. Lautapeli ja sen lisäosat kattavat kaikki ennen vuotta 2010 pelatut MM-turnaukset sekä vuoden 2008 EM-turnauksen hyvin tuotetussa paketissa. Peruspelistä ja sen lisäosista joutuu tosin pulittamaan melkoisen suolaisen hinnan, jos haluaa saada pelattavakseen kaikki mahdolliset turnaukset jalkapallon historiasta mutta vauhtiin pääsee myös peruspelin avulla.

Faktat The World Cup Card Game 2010 -pelistä

Pituus: 75 minuuttia

Peli on saanut myös palkintomenestystä. Se pääsi vuonna 2008 sekä Spiel des Jahres -ehdokkaaksi että sijoittui Deutscher Spiele Preis -äänestyksessä toiseksi.

Pelin idea

Stone Age — Kivikausi on pohjimmiltaan työläistenasettelupeli, jossa pelaajat pyrkivät kehittämään omasta tuotantokoneistostaan mahdollisimman tehokkaan ja siten saavuttamaan suurimman pistemäärän pelin lopussa. Pelin alussa pelaajat saavat haltuunsa kivikautisen kylän, viisi kyläläistä ja hiukan ruokaa, jolla kylän voi ruokkia kahden ensimmäisen vuoron ajan. Tämän jälkeen pelaajat sijoittavat jokaisella vuorolla ensin kyläläisensä laudalle tekemään erilaisiin tuotantokohteisiin, käyvät läpi järjestyksessä kaikki tuotantokohteet ja ottavat keräämänsä resurssit ja lopuksi pelaajien on ruokittava kylänsä asukkaat.

Vuoronsa aluksi pelaajat sijoittavat kyläläisiään erilaisiin kohteisiin. Ensinnäkin työläiset voivat kehittää kylän maanviljelystä, he voivat lisääntyä tai he voivat rakentaa työkaluja, joiden avulla pelaaja kykenee muuttamaan nopanheittojensa lopputuloksia. Tämän lisäksi pelaajat voivat siirtää kyläläisiään tuottamaan ruokaa tai neljää erilaista tuotantoresurssia (puu, savi, kivi ja kulta), joita he voivat myöhemmin käyttää joko sivilisaatiokorttien ostamiseen tai pisterakennusten rakentamiseen.

Pahamaineiset nopat. Kuva: Chris Norwood / BGG

Resurssien tuottamiseen pelaajat tarvitsevat noppia sillä jokainen tuotantokohteeseen asetettu kyläläinen vastaa yhtä noppaa ja se kuinka monta resurssia pelaaja kykenee kierroksella tuottamaan riippuu nopanheiton lopputuloksesta. Luonnollisesti eri resurssien tuottaminen ei ole yhtä helppoa ja siksi esimerkiksi puun tuottaakseen pelaajan on heitettävä kuusisivuisella nopalla silmäluku kolme, kun taas kullan tuottaminen vaatii samaisella nopalla maksimisilmäluvun heittämisen.

Pelaajilla on vuoron aikana myös mahdollisuus hankkia sivilisaatiokortteja ja rakennuksia. Sivilisaatiokortit maksavat yhdestä neljään mitä tahansa resurssia (poislukien ruoka) ja ne antavat tavanomaisesti pelaajalle jotain toista resurssia enemmän tilalle. Lisäksi sivilisaatiokortit tuottavat pelin lopussa pisteitä ja niiden kerääminen on yksi menestyksekkäistä pelistrategioista. Toinen tapa kerätä pisteitä pelissä on rakentaa rakennuksia kylään.

Rakennuksia on runsaasti erilaisia ja niiden rakentamiseen tarvitaan erilainen kokoelma resursseja, jotka sitten muutetaan pisteiksi sen mukaan, kuinka hankala niitä on pelissä hankkia. Rakennus, jonka rakentaminen vaatii paljon kultaa, tuottaa siten paljon pisteitä ja puurakennusten rakentaminen puolestaan on helpompaa, mutta niistä ei myöskään saa kovin mittavaa määrää pisteitä.

Pelaajien on myös huolehdittava kylänsä asukkaiden ruokkimisesta. Jokainen asukas tarvitsee jokainen vuoro yhden ruoan ja jos ruokaa ei ole, pelaajan pitää uhrata jokaista puuttuvaa ruokaa kohden yksi resurssi tai kärsiä 10 pisteen menetys nahoissaan.

Läjä Stone Agen kortteja. Kuva: Chris Norwood / BGG

Tuttuja mekaniikkoja ja nopat näppärästi yhteen sovitettuna

Stone Age – Kivikausi on miellyttävä paketti, jossa ensimmäisenä pistää silmään Michael Menzelin erinomainen grafiikka ja laadukkaat komponentit – miellyttävä kuvitus toimii loistavana tunnelman luojana ja tekee muutoin hiukan heppoisesta teemasta paremmin pakettiin sopivan. Peli ei ole pelkästään hyvännäköinen vaan siinä on myös mukavasti sisältöä pelin kohdeyleisölle eli lautapeleistä kiinnostuneille aikuispelaajille. Sinällään suhteellisen tavanomaisia nykypäivän europeleistä löytyviä mekaniikkoja on täydennetty tehokkaalla noppamekaanikalla, joka sopii peliin kuin valettu. Lisäksi pelissä on runsaasti erilaisia tapoja kerätä pisteitä ja useita eri polkuja voittoon, mikä lisää pelin uudelleenpelattavuutta ja tekee pelistä mielenkiintoisen kerta toisensa jälkeen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä ennakoimattomuudesta ja tuurista peleissä yleisesti ottaen ja Stone Age – Kivikausi sisältää suhteellisen voimakkaan tuurielementin. Pelaajan on mahdollista vaikuttaa onnen määrään pelissä, mutta tasaisessa peliseurassa paremmin noppia pyörittävät pelaajat ovat luonnollisesti vahvoilla heikommin noppia heittäviin kanssapelaajiin verrattuna. Muutoin peliä voi kyllä varauksetta suositella kaikille ja se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos loppuun myydyn suomipainoksen (tai kansainvälisen laitoksen) kykenet käsiisi etsimään.

Yleisnäkymää pelilaudasta. Kuva: Hans im Glück

Faktat Kivikaudesta

Pituus: 60-90 minuuttia pelaajamäärästä riippuen.