Suomalaista alkuperää olevia peliharrastajamarkkinoille suunnattuja korkean profiilin originaalijulkaisuja on joka tapauksessa alkanut ilmestyä monilta pelifirmoilta yhä tihentyvällä tahdilla. Touko Tahkokallion Onni Gamesille tekemä Aether on hyvä esimerkki viimeaikaisesta kehityksestä: muinaiseen mytologiaan viittaavan teeman takaa löytyy omaperäinen ja haastava laattojenasettelupeli, jota säestää Jussi Kurjen näyttävä grafiikka.

Pelin idea

Muinaisten kreikkalaisten mukaan kaikki olevainen koostui neljästä peruselementistä — tulesta, maasta, ilmasta ja vedestä. Näiden yläpuolella oli vielä viides elementti, jumalallinen eetteri. Aetherissa pelaajien tehtävänä on valloittaa neljän peruselementin avulla itselleen eetterilaattoja, ja näistä laatoista kerätyt pisteet ratkaisevat pelin voittajan. Peruselementit ovat kuusikulmion muotoisia laattoja, joita jokaista neljää löytyy pelistä reilut parikymmentä kappaletta.

Pelin aluksi pelilaudalle arvotaan jonkin verran elementtilaattoja, jotka luovat jokaiseen peliin uniikin alkuasetelman. Aluksi aseteltavien laattojen määrää voi halutessaan vaihdella. Jokainen pelaaja saa myös aluksi kymmenkunta omanväristä pelikiveä eli elementaalia, tarkka määrä riippuu pelaajamäärästä, sekä näkösuojansa taakse neljä arvottua elementtilaattaa. Pelaajan vuoro on yksinkertainen: asetetaan yksi elementtilaatta laudalle ja nostetaan uusi tilalle. Lisäksi halutessaan pelaaja voi laittaa yhden elementaalikivistään juuri pelaamansa laatan päälle tai vaihtaa kaikki laattansa uhraamalla yhden elementaalikiven. Peli jatkuu, kunnes pelilauta täyttyy. Tämän jälkeen eniten pisteitä kerännyt voittaa pelin.

Pisteitä saadaan pelaamalla elementtilaatta elementaalikiven kanssa laudalla olevan eetterilaatan viereen. Eetterilaattojen arvot vaihtelevat keskustan kymmenen pisteen laatoista reunojen yhdeksän ja seitsemän pisteen laattoihin. Laatan voittaa itselleen pelaaja, joka saa laatan viereen voimakkaimmat elementaalit. Tasatilanteissa pisteet jaetaan.

Elementaalin voiman laskeminen on Aetherin mutkikkain osa. Elementaali saa yhden pisteen voimaa jokaisesta siihen koskevasta samanlaisesta elementtilaatasta kuin sen alla oleva elementtilaatta, mukaanlukien tämä laatta itse. Jos siis esimerkiksi pelaaja laittaa kivensä vesilaatalle, joka koskee kahta muuta vesilaattaa, on hänellä koossa kolmen pisteen voimainen vesielementaali. Tämän lisäksi jokaisella elementillä on sen kumoava vastaelementti: vesi kumoaa tulen, tuli maan, maa ilman ja ilma veden. Jokainen elementaalikiven alla olevaan laattaan koskeva vastaelementtilaatta vähentää yhdellä pisteellä elementaalin voimaa. Jos siis edellä olleen vesielementaalin viereen pelaisi yhden ilmalaatan, vähenisi elementaalin voima kahteen pisteeseen.

Tehokkainta onkin pelata mahdollisimman lähekkäin samanlaisia elementaaleja, tai vastavuoroisesti pyrkiä pelaamaan vastustajan elementaalien lähelle omia vastaelementaaleja. Kun laatta on kerran laudalle pelattu — ilman elementaalikiveä tai sen kanssa — on se paikoillaan pelin loppuun asti, joten jokainen siirto on aidosti merkittävä. Pelaajilla on käytössään kiviä selvästi vähemmän kuin vuoroja pelin aikana, joten on merkityksellistä pohtia, missä tilanteessa pitää pelata elementaali ja milloin tyytyä vain vahvistamaan omia asemiaan tyhjin elementtilaatoin. Lisäksi jokainen pelin lopussa käyttämättä jäänyt tai laattojen vaihtoon uhrattu elementaalikivi on kolmen pisteen arvoinen, joten tiukoissa tilanteissa joutuu miettimään sitäkin vaihtoehtoa, kannattaako kaikkia kiviä edes pelata laudalle.

Jos haluat perehtyä peliin tarkemmin, löydät Aetherin säännöt myös Lautapelioppaasta.

Pulmallinen pisteidenlasku

Aether on periaatteessa melko tutuntuntuisista osasista koottu peli, ja selkeitä yhtymäkohtia ja vaikutteita voi hakea ainakin Reiner Knizian Samuraista ja Genialista. Kuitenkin Aether on virkistävällä tavalla tuore ja joka tapauksessa olennaisesti erilainen peli kuin nämä kaksi. Selvästi Onni Gamesin pajalla on tehty paljon töitä pelin eteen, ja lopputuloksena on napakan mittainen kiinnostava pulmapaketti.

Ehkäpä suurin Aetherin miinuspuoli löytyy kuitenkin juuri pisteidenlaskusta. Laudan tilanteen tarkka laskeminen on kyllä mahdollista, mutta melko raskasta, ja pelin tempo saattaa kärsiä liiallisesta laskemisesta. Kovin intuitiivisesti tarkka pistetilanne ei laudalta kuitenkaan näy. Kaksinpelissä ongelma ei välttämättä olen suuren suuri: melko harjaantumatonkin silmä näkee kyllä riittävällä tarkkuudella suuret linjat, ja peli tapaa keskittyä pienehkölle alueelle kerrallaan. Kolmin- ja nelinpelissä pitäisi tilanne kuitenkin ehkä pystyä laskemaan tarkemmin, ainakin jos pelataan voiton lisäksi myös muista keskinäisistä sijoituksista. Muun muassa tämän vuoksi päädynkin suosittelemaan Aetheria ainakin alkuun mieluiten kaksinpeliksi, sillä silloin kontrolli pelilaudan tapahtumiin on olennaisesti parempi kuin monen pelaajan peleissä.

En kuitenkaan haluaisi ylikorostaa pisteenlaskun hankaluutta, sillä todellisuudessa yksittäisen eetterilaatan pisteytys on lopulta varsin yksinkertaista, kunhan elementaalipisteytyksen ymmärtää. Pelin sääntökirjassa on varsin hyvät esimerkit pisteenlaskusta, ja kun säännöt muuten ovat verrattain helpot — ainakin, jos jättää temaattisen terminologian pois — ei Aetherin opettelu edes kokemattomalle peliharrastajalle pitäisi olla kovinkaan vaikeaa.

Tehokas tekoäly

Onni Gamesin kotisivujen kautta voi Aetheria pelata myös verkon kautta joko ihmisvastustajia tai tekoälyä vastaan. Tietokoneversion paras puoli on se, että sekä kokonaispisteet että elementaalien hetkelliset arvot ovat koko ajan näkyvillä. Tekoäly on myös todella kova vastus: ainakin ensimmäisissä harjoituksissa konetta vastaan tulee takuulla rumasti selkään niin että ropisee, enkä lukuisista yrityksistä huolimatta ole sitä pystynyt vielä koskaan voittamaan, vaikka pelit ovatkin alun teurastuksista hieman tasoittuneet.

Joidenkin mielestä tietokoneversio on jopa ratkaisevasti parempi kuin lautapeli, ja syynä tähän on nimenomaan pistetilanteen selkeys. Kyse on makuasiasta: kyllä selvästi esillä oleva pistetilanne ainakin tasapuolistaa asetelmia, mutta toisaalta eihän monissa muissakaan peleissä, joissa pistetilanne voidaan periaatteessa laudalta laskea, ole tarpeen näin tehdä. Fyysiseen versioon ei myöskään oikein järkevällä tavalla tunnu olevan mahdollista lisätä pistelaskuria, sillä pistetilanne elää jatkuvasti moneen suuntaan. Pisteiden laskeminen käsin kesken pelin joka siirron jälkeen sotkisi luultavasti keskittymistä itse asiaan.

Joka tapauksessa Aetherissa itsessään ei ole mitään vikaa — pikemminkin päin vastoin — ja ainakin taktisiin abstrakteihin peleihin mieltyneille se tarjoaa taatusti syvyyttä ja uudelleenpelattavuutta pitkäksi ajaksi. Yhden pelierän kesto on myös yleensä melko lyhyt, puolen tunnin molemmin puolin, joskin analyysihalvauksen riski on aina olemassa. Suosittelen ainakin nettiversion testaamista kaikille kiinnostuneille!

Faktat Aetherista

Pituus: 30-45 minuuttia.

Kuulostaako lautapeliltä? Aivan, ja Twilight Strugglesta sekä 1960: Making of the Presidentistä tuttu poliittisten lautapelien konkari Jason Matthews onkin yhdessä Christian Leonhardin kanssa tarttunut aiheeseen, ja näin on syntynyt Campaign Manager 2008, hienosti noin 45 minuuttiin tiivistetty Barack Obaman ja John McCainin kamppailu vaa’ankielivaltioista vuoden 2008 vaaleissa.

Kuka voittaa osavaltiot?

Campaign Manager 2008 on kaksinpeli: toinen ottaa hoitaakseen Obaman kampanjan, toinen puolestaan McCainin. Tarkoituksena on voittaa puolelleen riittävän monta valitsijamiestä 20 vaa’ankieliosavaltiosta. Jokainen osavaltio on jaettu kahteen pääkysymykseen, talouteen ja puolustukseen, ja osavaltion valitsijamiehet voittaa itselleen saamalla yksipuolisen kannatuksen sen pääkysymyksessä. Näissä kysymyksissä Obamalla ja McCainilla on osavaltiosta riippuen jonkin verran pohjakannatusta, ja lisäksi niissä on äänestäjiä, jotka eivät ole vielä päättäneet kantaansa — juuri heitä, joihin kampanja pitää kohdistaa!

Kumpi on pääkysymys osavaltiossa, riippuu tilanteesta, mutta siihen pystyy vaikuttamaan. Jos talous näyttää itselle vahvemmalta, kannattaa yrittää vaikuttaa myös siihen, että se valikoituu osavaltion pääkysymykseksi. Pääkysymyksen lisäksi jokaisessa osavaltiossa on nimettynä kaksi erilaista avainäänestäjäryhmää, kuten vanhukset, naiset, latinot, korkeasti koulutetut, juutalaiset konservatiivit ja niin edelleen. Myös siihen, kumpi osavaltion avainryhmistä on se tärkeämpi, voi omalla pelillään vaikuttaa. Näihin avainryhmiin vaikuttaminen määrää usein alunperin neutraalien äänien kohtalon.

Osavaltion voittamiseen tarvitaan osavaltiosta riippuen kolmesta viiteen kannatuspistettä. Eri osavaltioiden antamat valitsijamiesmäärät poikkeavat melko reippaastikin toisistaan, esimerkiksi Florida antaa yksin enemmän valitsijamiehiä kuin Montana, New Hampshire, West Virginia, Nevada ja New Mexico yhteensä. On siis tärkeää voittaa juuri oikeissa valtioissa.

Pelin kulku

Pohjimmiltaan Campaign Manager 2008 on korttipeli. Alussa kummankin pelaajan pitää kasata oma kampanjapakka. Kumpikin nostaa 45 kortin pakastaan aina kolme korttia kerrallaan, pitää niistä yhden ja heittää kaksi muuta pois. Näin pelaajalle muodostuu 15 kortin pelipakka, jolla koko varsinainen presidenttipeli pelataan.

Varsinaisen pelin aikana pelaaja voi vuorollaan joko nostaa pakastaan kortin tai pelata kädestään kortin ja toteuttaa siinä olevan toiminnon. Toiminnot voivat antaa yhden tai kaksi kannatuspisteen jompaan kumpaan kysymykseen yhdessä osavaltiossa, siirtää keskustelua yhden tai kaksi pykälää kohti toista kysymystä, vaihtaa avainäänestäjäryhmää tai kaapata neutraalit äänestäjät puolelleen. Lisäksi joihinkin vahvimpiin kortteihin liittyy “likaista peliä”, joka aiheuttaa äänestäjissä vastareaktion, ja noppaa heittäen myös vastapuoli saa jonkin edun.

Kerrallaan pelissä on neljä osavaltiota, ja toimintonsa saa pelata mihin osavaltioon tahansa. Usein käykin niin, että jotkut osavaltiot makaavat pöydällä pitkään koskemattomina, ja toisista kamppaillaan lähes verissä päin.

Kun yksi osavaltio ratkeaa, ottaa pelaaja siitä saatavat valitsijamiehet puolelleen, ja valitsee haluamansa uuden valtion peliin. Tällöin paljastetaan aina myös uutispakasta yksi tapahtuma, joka vaikuttaa johonkin pelissä olevista osavaltioista. Peli päättyy heti, kun jompi kumpi pelaajista on saavuttanut maagisen 270 valitsijamiehen rajan.

Kamppailu neljästä osavaltiosta käy kuumana - mukana on valtavan tärkeä Florida. Kuva: Sonja Tolvanen

Pakka kuntoon!

McCainin ja Obaman todellisten kampanjoiden avainideat on saatu abstrahoitua peliin hyvin. McCainin kortit korostavat hieman puolustuspolitiikkaa, Obama kampanjoi taloudesta. Eri puolet pystyvät myös vaikuttamaan hieman eri tavoin eri avainäänestäjäryhmiin. Pelaajien 45 kortin pakat, joista kampanjapakat valitaan, eivät siis ole aivan identtiset, mutta Campaign Manager 2008 on silti erittäin hyvin tasapainossa. Obama aloittaa pelin 157 valitsijamiehestä ja McCain 155:stä, mutta käytännössä tällä erolla ei ole pelin kannalta mitään merkitystä. McCainilla on hieman enemmän lähtöpisteitä pelattavissa osavaltioissa.

Kampanjapakan suunnittelu ja toimivaksi tekeminen on koko pelin kannalta kriittinen. Jos pakka ei toimi, ei pelistä tule mitään. On selvää, että pakasta pitää löytyä molempiin pääkysymyksiin vaikuttavia kortteja, pääkysymystä vaihtavia kortteja ja avainäänestäjäkortteja, mutta oikean tasapainon löytäminen vain 15 kortin pakassa (ja käytännössä noin 3-5 kortin kädessä) ei välttämättä ole helppoa. Lisäksi ajoitus on tärkeää: kun 27 valitsijamiehen Florida, 21 valitsijamiehen Pennsylvania tai 20 valitsijamiehen Ohio tulevat peliin, on käden oltava heti valmis taisteluun. Pikkuvaltiot saavat tällöin odottaa. Joskus on myös pakko antaa joidenkin osavaltioiden mennä käsistä, jos haaviin on uimassa isompi kala.

McCain johtaa 225-208, kiitos Ohion jättipotin. Kuva: Sonja Tolvanen

Poliittinen kaksinkamppailu

Jason Matthewsin ja kumppaneiden poliittisten kaksinpelien sarja on Campaign Manager 2008:n kohdalla jalostunut erittäin napakaksi ja nopeaksi korttipeliksi, jossa käytännössä jokainen siirto on merkittävä. Yksittäinen osavaltio saattaa ratketa vain yhden tai kahden vuoron aikana, joten kovin pitkästä pelistä ei ole kyse — pisimmilläänkin peli kestänee noin tunnin. Vaaliteema on erittäin tiiviisti mukana alusta loppuun, vaikka periaatteessa kyse on pohjimmiltaan alue-enemmistöjen hankkimisesta. Korteissa on toimintotekstin lisänä aina myös jokin uutiskuva aidosta vaalikampanjasta, ja samoin korttien nimissä (mm. “Yes, we can”, “The Governator” jne.) on haettu vahvasti tunnelmaa. Komponenttien graafinen toteutus on oivallinen.

Strategiaa ja taktiikkaa on pelissä mukana sopivasti pakanrakennuksen ja eri valtioiden pelaamisen ajoittamisen muodoissa, ja pieneen tuurielementtiinkin on syytä varautua. Peli on myös helppo opettaa, ja omaksumiskynnystä helpottaa valittavissa oleva aloittelijapakka, johon valikoidaan ennalta määrätyt pelin eri puolia ja toimintomahdollisuuksia monipuolisesti esittelevät 15 korttia. Ensimmäisessä pelissä tätä pakkaa kannattaa käyttää, mutta sen jälkeen pelin suola on nimenomaan oman pakan virittely taistelukuntoon.

Kokonaisuutena Campaign Manager 2008 on hyvä, tiukka kaksinkamppailu, jossa riittää pureksimista ja pelaamista pitkäksi ajaksi. Mielenkiintoisen pelikokemuksen lisäksi se tarjoaa myös leikkauksen Yhdysvaltain nykypolitiikkaan, ja teemasta kiinnostuneille se voi toimia hyvänä porttina myös muiden lautapelien pariin.

Faktat Campaign Managerista

Pituus: 40-60 min.

Pelin idea

Peloponnes kuuluu peleihin, jotka tiivistävät olennaisimman hyvin rajattuun peliaikaan. Koko pelin kesto on täsmälleen kahdeksan kierrosta, joista jokaisen aikana pelaajilla on mahdollisuus liittää valtakuntaansa yksi huutokaupassa voittamansa laatta, tuottaa resursseja ja mahdollisesti kärsiä jonkin onnettomuuden iskiessä. Kolmesti pelin aikana tulee vastaan huoltokierros, jonka aikana pelaajan on pystyttävä ruokkimaan kansansa ja rakentamaan mahdolliset keskeneräiset rakennukset valmiiksi.

Varsinaista pelilautaa ei Peloponnesissa ole, vaan jokaisen pelaajan sivilisaatio on abstrahoitu vain omaksi pelialustaksi, johon lähinnä kirjataan käytössä olevat ja tuotettavat resurssit, sekä laattoihin, joista käydään jokaisella pelikierroksella huutokauppaa. Huutokaupattavat laatat sekoitetaan taustansa mukaan pelin alussa kolmeen pinoon, joista A-pinoon ja B-pinoon tulee 15 laattaa ja C-pinoon 10. Tämä jakaa pelin kolmeen pelivaiheeseen, joista kaksi ensimmäistä kestää kolme pelikierrosta ja viimeinen kaksi.

Laattoja on kahta tyyppiä — rakennuksia ja alueita. Jokaiseen laattaan on kirjattu niiden minimihinta huutokaupassa, pistearvo, sekä mahdolliset kertahyödyt, kierroskohtaiset resurssituotannot, rakennuskustannukset ja erikoistoiminnot. Yleisesti ottaen mitä pidemmälle peli etenee, sen parempia laattoja tulee tarjolle, mutta samalla niiden kustannukset kasvavat.

Pelin alussa jokaiselle pelaajalle arvotaan seitsemästä mahdollisesta erilaisesta alkulaatasta yksi, joka toimii hänen sivilisaationsa keskuksena. Jokainen alkulaatta tuottaa hieman erilaisen yhdistelmän resursseja, ja myös pelin alussa käytettävissä olevat resurssit, rahat ja asukasluku poikkeavat toisistaan. Alkulaatat määräävät myös ensimmäisen kierroksen huutokauppajärjestyksen.

Aluelisäyksiä huutokaupalla

Pelikierroksen tärkein kohta on huutokauppavaihe. Jokaisella kierroksella paljastetaan viisi laattaa, joista varsinaiseen huutokauppaan laitetaan pelaajamäärän verran laattoja. Loput paljastetut laatat jätetään myös saataville valloitusta varten. Esimerkiksi kolminpelissä siis asetetaan huudettavaksi kolme ja valloitettavaksi kaksi, mutta viisinpelissä kaikki laatat tulevat huutokauppaan.

Jokaisella pelaajalla on nyt kierrosjärjestyksessä mahdollisuus tehdä huuto yhdestä laatasta. Minimihinta on siis kirjattuna laattaan, mutta useinkaan tämä ei riitä laatan voittamiseen. Jos joku huutaa samasta laatasta enemmän kuin edellä huutanut, on aiemmalla huutajalla kaksi vaihtoehtoa: siirtyminen toiselle laatalle tai vetäytyminen. Pelaaja voi siirtää panoksensa toiselle laatalle, jos panos on vähintään laatan minimihinnan suuruinen, ja jos siinä ei ole omaa panosta suurempia huutoja. Panostaan ei siirtotilanteessa saa muuttaa. Jos siirtyminen ei onnistu, tai jos mieluisia laattoja ei ole tarjolla, voi yhdellä laatalla hävinnyt pelaaja myös vetäytyä huutokaupasta. Tällöin hän saa pankista yhden ylimääräisen kolikon, mutta uusi sivilisaatiolaatta jää tällä kierroksella hankkimatta.

Laattojen valloittaminen on yksinkertaisempaa, mutta kalliimpaa. Huutokauppaan osallistumisen sijasta pelaajan voi halutessaan myös valloittaa jonkin huutokaupan ulkopuolisista laatoista. Tällöin pelaaja saa laatan itselleen vain maksamalla kolme rahaa yli valloitettavan laatan minimihinnan. Kolmantena optiona pelaajalla on koko huutokauppakierroksen passaaminen, jolloin hän saa kolme ylimääräistä rahaa pankista. Huutokaupan perusteella määräytyy myös seuraavan kierroksen huutojärjestys. Korkeimman panoksen pelannut pelaaja siirtyy vuorojärjestyksen kärkeen, ja muut suuruusjärjestyksessä hänen jälkeensä. Yhtä suuret huudot pelanneiden pelaajien järjestys ei vaihdu. Huutamatta ja valloittamatta jääneet laatat poistetaan pelistä.

Huutokaupan jälkeen pelaajat liittävät uudet laattansa sivilisaatioonsa. Aluelaatat, jotka tuottavat jotain kolmesta mahdollisesta resurssista, viljaa, puuta tai kiveä, kerätään alkulaatan oikealle puolelle, ja rakennukset kerätään alkulaatan vasemmalle puolelle. Aluelaattojen hankkimiseen liittyy rajoite: jos pelaaja haluaa lisätä itselleen uuden laatan, on sen tuotettava vähintään yhtä samaa resurssia kuin viereinen laatta. Pelkän kivilouhoksen viereen ei siis voida laittaa viljaa ja puuta tuottavaa laattaa, mutta sen sijaan esimerkiksi kiveä ja puuta tuottava laatta siihen sopii. Poikkeuksena on ensimmäinen aluelaatta, joka saa olla mikä hyvänsä riippumatta hänen aloituslaattansa tuotannosta. Mikäli pelaaja hankkii vahingossa laatan, jota hän ei voi liittää itselleen, hän vain menettää siitä huutamansa rahat.

Rakennuslaatta puolestaan liitetään omaan sivilisaatioon hieman eri tavalla. Rakennuksesta pitää maksaa siihen kirjattu rakennushinta resursseina. Jos vaadittua hintaa ei pysty maksamaan, on pelaajan asetettava yksi kolikko rakennuksen päälle osoittamaan, että se ei ole vielä valmis. Valmistumattomat rakennukset pitää pystyä rakentamaan valmiiksi seuraavalla huoltokierroksella, tai ne menettää. Jos pelaajalla ei ole rahaa huutokaupan jälkeen jäljellä, ei hän voi liittää Uudet laatat antavat yleensä jonkin kertaluonteisen edun — yleensä rahaa tai asukkaita — jonka saa siitä huolimatta, pystyykö laatan rakentamaan valmiiksi vai ei. Myös laatan tuotannon ja mahdollisen erikoisominaisuuden saa heti käyttöön, vaikka laatan rakennus jäisikin vielä kesken.

Mustan pelaajan sivilisaatio. Kuva: Sonja Tolvanen / BGG

Tuloja ja tuhoja

Uusien laattojen lisäämisen ja niistä tulleiden kertahyötyjen saamisen jälkeen on vuorossa tuotantovaihe. Pelaajat saavat väkilukunsa mukaan rahaa, ja lisäksi he tuottavat laattojensa mukaan viljaa, puuta ja kiveä, ja lisäävät nämä omiin taulukkoihinsa. Taulukoissa on vain rajallinen määrä tilaa kaikille resursseille, mutta ylimenevä tuotanto voidaan kanavoida luksustuotteiden tekoon. Luksustuotteet ovat kätevä jokeriresurssi, sillä niitä voi vaihtaa miksi tahansa muuksi tuotteeksi, jopa rahaksi, aina tarpeen tullen suhteella 2:1. Näin ylituotanto jollakin aluella antaa mahdollisuuden jättää jonkin muun tuotannon vähemmälle, mutta huomattavaa on, että luksustuotteilla maksaminen on siis kaksi kertaa kalliimpaa kuin varsinaisesti vaadituilla tuotteilla. Luksustuotteet ovat kuitenkin useimmiten hyvä hätävara, mutta niiden varaan rakentamisessa on kuitenkin riskinsä.

Tuotannon jälkeen paljastetaan vielä kierroksen päätteeksi kaksi katastrofilaattaa. Pelissä on viisi ikävää onnettomuutta, joista jokainen iskee pelin aikana täsmälleen kerran. Rutto tappaa kolmasosan väestöstä, kuivuus vie kolmasosan viljasta. Myrsky tuhoaa aluelaattoja, ellei maksa kovaa korvausta, maanjäristys puolestaan tuhoaa vastaavasti rakennuksia. Rappio vie tuotettuja luksustuotteita. Onnettomuus iskee, kun kolmas onnettomuuden laatta paljastetaan. Näin ollen onnettomuuksiin ehtii jotenkuten yleensä varautumaan, mutta yhtä kaikki ne tuottavat kyllä kovaa päänvaivaa ja ikävyyksiä. Käytännössä mitä pidemmällä pelissä onnettomuudet iskevät, sen hankalampi niistä on toipua. Pelin loppuun osuu varmasti ainakin yksi onnettomuus, useimmiten kaksi. Jotkut laatoista tarjoavat immuniteetin jotakin onnettomuutta kohtaan, ja ne ovatkin yleensä huutokaupassa melko haluttua tavaraa.

Kerran B-vaiheen aikana, eli kierroksilla 4-6, ja kerran C-vaiheen aikana, eli kierroksilla 7-8, laattapinosta nousee laatta, joka laukaisee välittömästi ennen huutokauppaa huoltokierroksen. Huoltokierroksella pelaajan on pystyttävä maksamaan yksi vilja jokaista asukastaan kohden. Mikäli viljaa ei ole riittävästi, voidaan puutetta korvata luksustuotteilla, mutta jos nekään eivät riitä, on väkeä pakko tappaa nälkään. Edelleen valmistumattomattomien rakennusten rakennusresurssit on nyt pystyttävä maksamaan. Mikäli tämä ei onnistu, poistuu laatta pelistä. Panttina olleen kolikon saa nyt takaisin riippumatta siitä, saako rakennuksen valmiiksi vai ei.

Kahdeksannen kierroksen katastrofien jälkeen tulee vielä kolmas huoltokierros, joka päättää pelin. Tämän jälkeen on vuorossa pisteidenlasku. Pelaajat laskevat ensin laatoissa olevat pistemääränsä, joihin jokaisesta kolmesta jäljelle jääneestä rahasta saa vielä lisää yhden pisteen. Muita ylimääräisiä resursseja ei hyvitetä. Tämän jälkeen he kertovat väkimääränsä kolmella. Pienempi näistä kahdesta luvusta on pelaajan saavuttama pistemäärä. Eniten pisteitä saanut pelaaja on voittaja.

Pelin loppuvaiheet, valtakunnat alkavat olla lopullisella tolallaan. Kuva: Sonja Tolvanen / BGG

Sivilisaation nousu ja tuho pikakelauksena

Bernd Eisenstein on käyttänyt Peloponnesin yksityiskohtien hiomiseen aikaa useamman vuoden, ja se myös näkyy lopputuloksessa: kokonaisuudessa ei tunnu olevan yhtään huonosti toimivaa palasta eikä myöskään mitään turhaa. Oikeastaan pelissä ei ole pelaajaa kohden kuin kahdeksan päätöstä — jokaisella kierroksella pitää päättää, mistä laatasta huutaa ja kuinka paljon — mutta nämä päätökset ovat erittäin herkullisia ja kiperiä. Rahaa ei ole ylenmäärin tuhlattavaksi, ennemminkin seinä tulee vastaan jossain vaiheessa. Jokaisella kierroksella ei mitenkään voi olla varaa valloitukseen, ja joskus pelkästään huutokauppaankin osallistuminen tuntuu liian kalliilta. Kuitenkaan pisteitä ei saa, ellei hanki laattoja. Useimmiten uusien laattojen hankkiminen on myös ainoa konsti väkiluvun lisäämiseen.

Huutokauppaan osallistumista säätelee muu pelistrategia: minkälaista tuotantoa pelaaja tavoittelee. Onko tavoitteena tuottaa hieman kaikkea vai panostaa vahvasti yhteen tuotteeseen, jolloin on mahdollista luksustuotteilla paikata puutetta muusta. Avainkysymys on viljan hankkiminen. Koska toinen pelin pistemääristä perustuu väkilukuun, on kansa saatava pysymään huoltokierroksilla hengissä. Pahimmassa tapauksessa on mahdollista, jopa varsin todennäköistä, että huoltokierroksia tulee kaksi peräkkäin, ja väliin iskee vielä jokin onnettomuus. Jos väkensä joutuu tappamaan nälkään (tai ruttoon), on hyvin hankalaa nousta kilpailemaan pelin voitosta. Tasapaino väkimäärän ja muiden pisteiden välillä on tärkeää. Miten se taas toteutetaan, onkin eri kysymys.

Peloponnes ei siis tarjoa välttämättä mitään erityisen uutta ja vallankumouksellista pelirintamalla, mutta kokonaisuutena peli toimii äärimmäisen nautinnollisesti. Pelin kesto on juuri sopiva pitämään mielenkiinnon yllä alusta loppuun, eikä draaman kaari tunnu jäävän mitenkään olennaisesti vajaaksi. Onnettomuudet ovat juuri riittävän ilkeitä pitämään sopivan ahdistuksen päällä koko ajan. Huutokauppa tarjoaa myös mahdollisuuden pelata toisia vastaan samalla omaa peliään edistäen. Peli toimii hyvin kaikilla pelaajamäärillä; kaksinpeli saattaa pidemmän päälle hukata osan pelin mielenkiinnosta interaktion ollessa vähäisempää. Ainakin sivilisaatiopelien ja huutokauppapelien ystäville Peloponnes tarjoaa mukavaa haastetta pitkäksi ajaksi.

Lisäosa ja yksinpeli

Samaan aikaan varsinaisen pelin kanssa julkaistiin myös pieni lisäosa Peloponnesiin. Sen mukana tulee kahdeksan uutta huutokaupattavaa laattaa, jotka voidaan ottaa joko osittain tai kokonaan peliin mukaan. Näin peli laajenee jopa kuusinpelattavaksi. Myös kuusinpeli toimii mainiosti tehden huutokaupasta erityisesti vuorojärjestyksessä alussa oleville piinallisen hankalan. Mukana tulee myös kuusi merilaattaa, joista arvotaan peliin mukaan yhtä monta kuin pelissä on pelaajia. Jokaisen huutokaupan alussa pelaaja voi hankkia itselleen yhden jäljellä olevista meristä maksamalla sen hankintahinnan. Merilaatat voivat tuoda pisteitä tai kasvattaa väkilukua. Lisäksi jokainen merilaatta korvaa huoltokierroksella yhden viljan kansakuntaa ruokittaessa. Oikeastaan ei ole mitään erityistä syytä, miksei lisäosa olisi voinut olla mukana jo peruspelissäkin.

Peloponnes tarjoaa myös mahdollisuuden soolopeliin, joka soveltuu pelin mekaniikan harjoitteluun ja toisaalta omien taitojen kehittämiseen. Yksinpelissä pelaaja pelaa melko lailla samaan tapaan kuin moninpeleissäkin, mutta huutokaupassa ei tietenkään tarvitse maksaa lähtöhintoja enempää. Lisäksi käyttöön voi ottaa muutamia ylimääräisiä resursseja. Yksinpeliin on laadittu tasojärjestelmä, jossa seuraavalle tasolle pääsee aina saamalla kasaan jonkin vaaditun pistemäärän. Kaikkineen yksinpeli ei välttämättä ole kovin kiinnostava, mutta kyllä se pelin opiskeluun ja satunnaiseksi ajanvietteeksi sopii.

Faktat Peloponnesista

Pituus: 30-60 minuuttia. Isompi pelaajamäärä pidentää huutokauppoja ja samalla myös peliaikaa.

Factory Manager on täysin itsenäinen ja erillinen peli, jolla ei ole Power Gridin kanssa käytännössä mitään muuta yhteistä kuin sama suunnittelija ja Maura Kaluskyn näyttävä sarjakuvamainen ulkoasu.

Pelin idea

Factory Managerissa tarkoituksena on rakentaa nopeasti ja tehokkaasti mahdollisimman tuottoisa tehdas. Alussa jokaisella pelaajalla on hieman varastotilaa, pari melko alkeellista tuotantokonetta, jonkin verran työvoimaa sekä hieman käteistä. Näistä elementeistä pelaajan pitäisi iskeä vain viiden pelikierroksen aikana pystyyn tehokkaampi tehdashalli tuotantokoneineen, robotteineen, varastoineen ja optimointilaitteineen. Tehdas saisi vielä tuottaa mahdollisimman paljon rahaa johtajalleen, sillä pelin voittaa yksinkertaisesti se pelaaja, jolla on pelin lopussa eniten käteistä.

Pelikierros koostuu viidestä vaiheesta. Ensimmäisessä vaiheessa pelaajat käyvät huutokauppaa vuorojärjestyksestä loppukierrokselle. Valuuttana huutokaupassa käytetään tehtaasta vapaaksi jääneitä työntekijöitä. Huutokaupassa panokseksi asetetut työntekijät eivät voi enää osallistua muuhun toimintaan kierroksen aikana, joten pelaajan on mietittävä hyvin tarkkaan, montako työntekijää hän voi panostaa vuorojärjestykseen.

Tehtaan pyörittämiseen tarvitaan yleensä muutama työläinen, ja itse rakenteluun niitä kuluu myös, eikä työläisiä ole kuin seitsemän pelaajaa kohden. Vuorojärjestyksen määräävät laatat, joita huutokaupan aluksi asetetaan tarjolle yhtä monta kuin pelaajia on pelissä mukana. Laatoissa on järjestysnumeron lisäksi myös mahdollinen alennusluku, joka antaa kierroksen myöhemmissä ostoksissa vuorojärjestyksessä kauempana kärjestä oleville isommat alennukset tehdaslaitteiden hintoihin.

Markkinoille

Pelin sielu ja suola muodostuu pelikierroksen toisesta ja kolmannesta vaiheesta. Ensin markkinat valmistellaan, sitten ne tyhjennetään. Jokaisen pelaajan pitää vuorojärjestyksessä ottaa markkinoille tehdaslaitetaulukosta niin monta uutta laitetta kuin hänellä on huutokaupan jälkeen vapaita työntekijöitä jäljellä.

Robotteja ja varastointitilaa kaupan. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Tehdaslaitteet on jaettu tyypin mukaan kuuteen sarakkeeseen ja hintojen mukaan halvimmat (ja tehottomimmat) alimmaksi, paremmat ylemmäksi. Pelaaja saa ottaa vapaasti markkinoille laitteita mistä sarakkeesta tahansa, mutta hän saa valita vain alimpia eli halvimpia laitteita. Jokainen pelaaja suorittaa tämän vaiheen vuorollaan, viimeisellä pelaajalla saattaa pelaajamäärästä riippuen olla muutama ylimääräinen nosto.

Kun kaikki ovat vetäneet tavarat markkinoille, alkaa tavaroiden ostaminen ja rakentaminen. Jälleen pelijärjestyksessä kukin pelaaja pääsee vuorollaan joko ostamaan uusia laitteita tehtaaseensa tai purkamaan vanhoja pois. Jokainen vapaa huutokaupan ja tehtaan ulkopuolelle jäänyt työntekijä tarkoittaa yhtä ostoa tai purkua, mutta toisin kuin edellä kaikkia toimintoja ei nyt tarvitse välttämättä käyttää.

Tehokkuus on tärkeää. Vanhat, heikkotehoiset ja paljon kuluttavat laitteet kannattaa pyrkiä korvaamaan paremmilla aina, kun niitä markkinoille tulee. Ostovaiheensa lopuksi pelaaja voi halutessaan ostaa yhden tai kaksi ylimääräistä kausityöntekijää, jotka toimivat täsmälleen samoin kuin vakituinen väkikin — sillä ainoalla erotuksella, että niistä joutuu joka kierros maksamaan, jos ne haluaa pitää itsellään seuraavankin kierroksen.

Osto- ja purkuvaiheen päätyttyä jokainen pelaaja laskee tehtaansa tuotannon ja kulutuksen. Tehdastarvikelaatoilla on erilaisia ominaisuuksia. Koneet tuottavat eri tehoilla tuotteita, mutta kuluttavat samalla sekä henkilövoimaa että sähköä. Tuotantoa voidaan tehostaa roboteilla, joista toiset lisäävät tuotantoa ja toiset vähentävät tarvittavan työvoiman määrää. Myös sähkönkulutusta voidaan säätää alaspäin laitteiden avulla. Lisäksi pelaaja tarvitsee varastotilaa. Jokaista konetta kohde pelaajalla voi olla käytössä vain yksi robotti. Tarvittaessa laitteita voidaan myös tilapäisesti sulkea. Pelaajalle on jäätävä seuraavalle kierrokselle tehtaan ulkopuolelle markkinavaihetta varten vähintään yksi työntekijä — vakituista henkilökuntaa tai kausityöläisiä.

Viidentenä ja viimeisenä pelikierroksen vaiheena pelaajalle tulee tuloja. Pelaaja saa tuotannostaan rahaa joko tuotantonsa tai varastojensa arvon verran riippuen siitä, kumpi näistä luvuista on pienempi. Tuotantotuloista vähennetään pelaajan kuluttaman sähkön hinta. Sähkö on pelin alussa edullista, mutta sen yksikköhinta saattaa jopa kahdeksankertaistua viimeiseen kierrokseen mennessä. Hinnannousua pystyy hieman ennakoimaan, mutta siihen liittyy oikeastaan pelin ainoa satunnaiselementti. Joka kierroksen päätteeksi paljastetaan yksi peliin arvotuista hinnannousulaatoista, jotka pelin edetessä hilaavat hintaa vähitellen ylöspäin. Sähkölaskun hallitseminen on yksi avainelementtejä pelissä menestymiseen. Pelaaja saa puhtaana käteen tuotantotulojen ja sähkölaskun erotuksen, ja viimeisellä kierroksella tämä raha maksetaan tuplana. Viidennen kierroksen jälkeen peli siis päättyy, ja eniten käteistä kerännyt on pelin voittaja.

Tehokasta tehtaanrakennusta

Factory Manager on hyvin jännittävä ja intensiivinen pakkaus optimointipelien ystäville. Monenlaisia strategisia haasteita on tarjolla, sillä hyvän tehtaan voi saada toimimaan varsin erilaisin tavoin. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista liittyy vuorojärjestykseen: viimeinen pelaaja laittaa tarjolle parhaimmat ja kalleimmat herkut, mutta ensimmäinen pelaaja pääsee niitä ensimmäisenä ostamaan. Toisaalta loppupään pelaajilla on yleensä melko hyvät jokaista ostoa koskevat alennukset vuorolaatoissaan, jolloin jäljelle jääneet laitteet ovat entistäkin halvempia. Eri asia on sitten se, kuinka hyviä laitteita alennusmyynnissä sitten on enää jäljellä.

Toinen mielenkiintoinen valinta liittyy itse tehtaan rakentamiseen. Pelaajat pyrkivät optimoimaan tehdastaan niin tuotannon ja varaston kuin sähkönkulutuksen ja henkilökunnankin suhteen. Yhteen suuntaan panostaminen saattaa olla pois jostakin muusta. Mitä näistä osa-alueista sitten painottaa ja miksi, onkin sitten pelaajan itse päätettävissä. Tehtaan tilat ovat myös rajalliset, joten jossain vaiheessa on yleensä kannattavaa, jopa välttämätöntä, raivata vanhoja tiloja uusiokäyttöön.

Vuorojärjestykseen ja tehtaan kehittämiseen liittyvät asiat linkittyvät myös tietenkin toisiinsa. Pienen työntekijämäärän vaativa tehdas vapauttaa enemmän työläisiä huutokauppaa ja ostoja varten, eikä täysin yksiselitteistä ole sekään, mihin kohtaan vuorojärjestystä ostokierroksella kannattaa pyrkiä asettumaan. Viimeisen kierroksen tuplatulot kannustavat tekemään vielä lopussakin reippaita investointeja tehtaaseen, ja tarviketaulukon rakenteen vuoksi parhaat laitteet tulevatkin markkinoille vasta yleensä parin viimeisen pelikierroksen aikana.

Kaiken kaikkiaan Factory Manager on kokeilemisen arvoinen peli, joka tarjoaa peliharrastajalle hupia ja haasteita varmasti pitkäksi ajaksi. Se ei ole mitenkään mahdottoman monimutkainen säännöiltään, sen ulkoasu on mielenkiintoinen ja värikäs, ja kun pelin kestokin on varsin napakasti säädetty kohdilleen noin tuntiin tai jopa alle, voi Factory Manageria pitää jälleen yhtenä uutena sulkana Friedemann Friesen hattuun.

Keltaisen pelaajan tehdas pelin alkuvaiheissa. Kuva: Dong Hyuk Song / BGG

Faktat Factory Managerista

Pituus: 45-60 min. Kokemus lyhentää peliaikaa.

Pelin idea

Ponte del Diavolon pelialustana on 10×10 ruudun lauta, jota pelaajat täyttävät vuorotellen omanvärisillä neliönmuotoisilla pelilaatoillaan. Yhdellä pelivuorolla pelaaja voi joko laittaa kaksi omaa saarilaattaansa tai yhdistää kaksi aiemmin laitettua laattaansa sillalla. Pelin tavoitteena on tehdä täsmälleen neljästä vierekkäisestä (ei kulmittain asetetusta) omasta palasesta koostuvia saaria ja yhdistellä näitä siltojen avulla mahdollisimman pitkiksi ketjuiksi.

Laattojen asettelun sääntönä on, että saman pelaajan kaksi saarta ei saa koskea toisiaan edes kulmittain. Vajaat saaret saavat olla kiinni toisissaan myös kulmittain, mutta saariksi yli neljän laatan yhdistelmiä ei saa yhdistää. Silta yltää yhden tai kahden ruudun yli siitä riippuen, laitetaanko se vinoon vai suoraan. Ruutujen, joiden yli silta asetetaan, täytyy olla tyhjiä, eikä kerran laitetun sillan alle saa enää laattoja asettaa.

Peli päättyy, kun laudalle ei enää voida laittaa laattoja eikä siltoja. Pisteitä saa jokaisesta valmiista saaresta, mutta silloin yhdistetyt saariketjut tuottavat huomattavasti tehokkaammin kolmiolukuina: yksinäinen saari on yhden pisteen arvoinen, kahden ketjusta saa kolme pistettä, kolmen ketjusta kuusi, neljästä kymmenen ja niin edelleen. Vajaaksi jääneet saaret eivät pisteitä tuota, mutta saaria voidaan ketjuttaa niiden kautta. Eniten pisteitä saanut pelaaja on voittaja.

Silta vai saari?

Siltoja ja saaria rakenteille. Kuva: David Namaksy / BGG

Jokaisella pelivuorolla pelaaja on tiukan valinnan edessä. Mahdollisia siirtopaikkoja on monia, ja yhden siirron toteuttaminen saattaa vaikuttaa toisen mahdollisuuden kumoutumiseen. Ponte del Diavolosta on pasianssi kaukana — useimmiten peli etenee melkoisena kissa ja hiiri -leikkinä alusta loppuun pelaajien blokkaillessa parhaansa mukaan toistensa suunnitelmia.

Omaa peliä pitää pystyä näkemään jonkin verran eteenpäin, ja peliaseman mahdollisuuksia ja uhkia pitää arvioida jatkuvasti. Aina ei ole helppoa valita, laittaako vuorollaan sillan vai kaksi saarilaattaa, ja siirtojen ajoittaminen oikein on lopputuloksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. On opittava tunnistamaan, mitkä siirrot ovat kiireellisiä, ja mitkä voivat odottaa loppupeliä.

Usein laudalla on itselle edullisia saari- tai siltapaikkoja, joihin vastustaja ei enää voi vaikuttaa valmiiden saariensa vuoksi. Toisaalta jossain muualla on reagoitava heti, tai muuten vastustaja pääsee joko etenemään tai pysäyttämään oman etenemisen.

Abstrakteihin kaksinpeleihin mieltyneille Ponte del Diavolo on kokeilemisen arvoinen pikku helmi, jonka säännöt opettelee muutamassa minuutissa. Tunnelma pelissä on melko samantyyppinen kuin vaikkapa Genialissa tai Blokuksessa — omaa tilaa pitää raivata vastustajan kustannuksella ovelasti omia suunnitelmiaan paljastamatta. Koska peli on varsin lyhyt, korkeintaan puolisen tuntia, voi sen kaivaa esille monenlaisissa tilanteissa fillerikäytöstä turnauksiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Ponte del Diavolo on erinomaisen onnistunut pulmapala.

Faktat Ponte del Diavolosta

Pituus: 20-30 min

Pelin idea

Toledossa pelaajat edustavat keskenään kilpailevia miekkaseppiä kisälleineen. Heidän tehtävänään on kerätä ensin tarvittavat resurssit ja sen jälkeen takoa niistä arvokkaimmat miekat, jotka sen jälkeen on vielä toimitettava keisarin palatsiin. Matkalla linnaan on mahdollista pysähtyä myös tavernaan tai taidemaalari El Grecon ateljeehen ostoksille. Lisäksi on mahdollista mitellä miekankäsittelytaidoissa.

Pelilauta kuvaa tietä katedraalista palatsiin. Tiellä on alussa kaksi tavernaa ja yksi taiteilijan ateljee ja tämän lisäksi 16 tyhjää ruutua liikepaikkalaatoille. Pelaaja voi vuorollaan valita yhden neljästä mahdollisesta toiminnosta: nostaa kaksi siirtokorttia nostopakasta, asettaa yksi liikepaikkalaatta vapaaseen ruutuun, liikuttaa pelinappuloita ja käydä kauppaa tai palauttaa yksi oma pelinappula takaisin katedraaliin.

Liikepaikkalaattoja on neljää erilaista tyyppiä, joita jokaisella pelaajalla on käytettävissään kaksi lajiaan, yksipaikkainen ja kaksipaikkainen laatta. Jalokivikauppiaslaatta tuottaa jalokiviä, teräskauppiaslaatta terästä. Miekkaseppälaatalla kerätyistä resursseista taotaan komeita miekkoja ja miekkailumestari tuo apua kaksintaisteluihin. Käytännössä pelin alussa tie rakennetaan täyteen, sillä jokainen paikalleen asetettu laatta pysyy siinä pelin loppuun asti, ja ellei pelaaja aluksi omia laattojaan laudalle asettele, niitä on mahdotonta saada sinne myöhemmin.

Siirtokortit on numeroitu arvoin 1-6. Pelaamalla siirtokortin pelaaja voi siirtää mitä tahansa pelinappulaansa kortin osoittaman määrän ruutuja. Pelaaja voi vuorollaan tehdä rajoittamattoman määrän siirtoja, kunhan hän jokaisella kerralla käyttää siirtämiseen samannumeroisen siirtokortin. Pelaaja voi liikkua vain sellaiseen ruutuun, jossa on joko jonkun pelaajan laatta tai valmiiksi laudalla oleva ateljee tai taverna. Palatsiin liikutaan tasaluvulla, mutta toisaalta palatsissa on kaksi ovea, joista kumpaa tahansa voi käyttää. Miekkailumestarilta on mahdollista hankkia laatta, joka oikeuttaa poikkeamaan tästä liikkumissäännöstä yhden kerran vuoron aikana.

Toledon terästä. Kuva: Antony Hemme / BGG

Liikepaikkalaatat ovat siis kaksi- tai yksipaikkaisia. Pelaajan saapuessa laatalle, jossa on vapaa paikka, hän saa käydä siinä kauppaa. Oman värisellä laatalla asiointi on ilmaista, muutoin hintana on aina yksi siirtokortti. Pelilaudan tien alimmalla rivillä käy mikä tahansa kortti, keskirivillä kortin arvon pitää olla vähintään 3, ja ylärivillä vähintään 5. Maksettuaan hinnan pelaaja saa laatasta riippuen ottaa terästä, jalokiven, tehdä haluamansa miekan, joiden arvot vaihtelevat kahdesta pisteestä 15:een vaadittujen osien määrän mukaan, ottaa miekkailulaatan, ottaa siirtokortteja tai maalauskortin.

Mikäli pelaaja siirtyy laatalle, jossa ei ole tilaa, syntyy kaksintaistelu. Kaksintaistelu käydään nostamalla siirtokorttipakasta kortteja. Kortin alareunassa on kuvattuna miekkailijoita, jotka osoittavat, kumpi voittaa, hyökkääjä vai puolustaja. Kaksintaistelut käydään paras kolmesta -menetelmällä: ensimmäisenä kaksi voittoa saanut saa jäädä ruutuun, häviäjä palautetaan katedraaliin. Joissakin kaksintaistelusymboleissa on myös yksi kolmesta taustaväristä. Näissä korteissa taistelun voittaa se, joka on hankkinut vastaavan värisen laatan miekkailumestarilta.

Peli päättyy, kun yksi pelaajista saa kolme viidestä pelinappulastaan linnaan. Tämän jälkeen lasketaan pisteet. Linnaan toimitetuista miekoista saa pisteitä pistearvon mukaan, toimittamattomista puolet pistearvosta. Lisäksi El Grecon maalauksista voi tienata muutaman pisteen, samoin kuin ylijääneistä jalokivistä. Eniten pisteitä saanut on voittaja.

Toledo pelin alussa. Kuva: Antony Hemme / BGG

Rikkain vie, muut vikisevät

Koska käsikorttien määrää ei ole säädelty, kannattaa niitä kerätä käteen mahdollisimman paljon ja mahdollisimman aikaisin. Jos kortteja on kädessä paljon, voi todennäköisemmin pystyä yhdellä vuorolla tekemään useampia siirtoja ja vieläpä maksamaan niistä. Siispä hyvä taktiikka onkin kojujen asettelun jälkeen haalia hetken aikaa kortteja käteensä, kunnes sopivia sarjoja muodostuu.

Jossakin vaiheessa pitää tietenkin lähteä keräämään resursseja miekkoja varten. Toledon suurin miinus tuleekin tästä: ensimmäisenä resursseja keräävä pääsee hyötymään jopa ratkaisevasti siitä, että hänellä on mahdollisuus takoa ensimmäisenä miekka. Koska 15 pisteen arvoisia miekkoja on vain yksi, eikä siihen tarvita kohtuuttomia määriä jalokiviä ja terästä, tämän miekan tekijä on lähes automaattisesti ainakin pelin kärkisijoilla, ellei varma voittaja.

Pelaajien nappulat. Kuva: Antony Hemme / BGG

Myös 12 pisteen miekkoja on vain yksi, ja siitä seuraavien arvot ovatkin vain 8 ja 7 pistettä, joten on selvää, että hyvät miekat kannattaa takoa aluksi — vallankin, kun jokainen pelaaja voi saada täyden arvon mukaan pisteitä vain korkeintaan kolmesta miekasta. Se taas, pääseekö ensimmäisenä apajille, riippuu jopa kiusallisen paljon siitä, minkälaisia kortteja käteensä on onnistunut poimimaan.

Peliä tasoittamaan ja interaktiota lisäämään on toki kaksintaistelumahdollisuus, mutta sen rooli on lähinnä näennäinen ja käytännössä merkityksetön. Siirtokorteilla pystyy riittävän tehokkaasti välttämään täysistä laatoista koituvat ongelmat ja jos yksi miekantekijäkoju on täynnä, on laudalla kosolti muita mahdollisuuksia, joista valita. Kaksintaistelutuuriinsa vaikuttaminen miekkailumestarilaattojen avulla on sekin aikaaviepää puuhaa, varsinkin jos samalla pitäisi käydä jo kiivasta jalokivi- ja teräskauppaa. Jos kaksintaisteluihin liittyisi myös jotain muita mahdollisuuksia, esimerkiksi miekkojen tai siirtokorttien varastaminen häviäjältä, voisi omien voittomahdollisuuksien maksimoinnilla olla aidosti merkitystäkin.

Toledo on hyvin kevyt resurssinhallintapeli, jossa onnella on merkittävä rooli. Perhepeliksi ja satunnaiseen pelailuun siitä varmastikin muutamaksi kerraksi iloa riittää, mutta vakavamman peliharrastajan kannattaa kääntyä Martin Wallacen muun pelikatalogin puoleen.

Faktat Toledosta

Pituus: 45-60 min

Pelin idea

Poison on korttipeli, jossa pelaajat koettavat vältellä myrkyn nostamista. Pelissä on 50 kortin pakka, josta löytyy eri numeroarvoilla 1-7 varustettuja myrkkypullokortteja kolmessa eri värissä, yhteensä 14 korttia kaikkiin väreihin, sekä kahdeksan 4:n arvoista jokerikorttia. Kortteja pelataan pöydälle kolmeen pinoon, yksi pino jokaista kolmea väriä varten. Vuorollaan pelaajan on laitettava kädestään yksi kortti johonkin pinoista väriä tunnustaen; jokerikortin voi laittaa mihin tahansa pinoon.

Mikäli tämän jälkeen pinossa olevien korttien pistesumma on 13 tai alle, vuoro siirtyy seuraavalle. Mikäli pelaaja joutuu pelaamaan kortin, joka nostaa pinon pistesumman yli 13:n, on hänen nostettava kaikki aikaisemmin pinossa olleet kortit ja laitettava ne kasaan eteensä kuvapuoli alaspäin. Pelaajan viimeksi pelaama kortti jää uuden pinon pohjaksi. Näin jatketaan, kunnes kaikki pelaajat ovat pelanneet kaikki käsikorttinsa.

Poisonin pisteidenlaskuun liittyy Knizialle tyypillinen pieni koukku, joka nostaa pelin pelkästä kiusanteosta jonkinlaista suunnitelmallisuuttakin vaativaksi. Jokainen nostettu kortti on lähtökohtaisesti yhden miinuspisteen arvoinen. Kuitenkin, jos pelaaja onnistuu keräämään jostakin väristä enemmän kortteja kuin kukaan muu, näitä kortteja ei lasketa miinuksiksi. Jokerit ovat aina arvoltaan kaksi miinuspistettä keräsipä niissä enemmistön tai ei.

Pisteidenlaskun jälkeen vuorossa on uusi jako. Sääntöjen mukaan Poisonia pelataan yhtä monta jakoa kuin pelissä on pelaajia,  mutta mikään ei tietenkään estä muitakaan pituuksia. Kaikilla pelaajamäärillä kortit eivät kuitenkaan mene ihan tasan, joten on toki tasapuolisempaa pelata siten, että kaikille tulee mahdollisuus pelata kaikilla korttimäärillä. Yhden kortin heitto sinne tai tänne käsikorttien määrässä ei kuitenkaan kovinkaan paljoa peliä muuta suuntaan tai toiseen.

Kiusantekoa ja pikkunäppärää kikkailua

Poisonissa optimaalinen pelitapa on olla nostamatta yhtään korttia, sillä pluspisteitä ei ole jaossa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan usein mahdollista. Monesti pöydässä on tilanne, jossa kaikkien kolmen pinon pistearvo on jo 13:ssa, joten vaihtoehdoksi jää vain valita, minkä pinon nostaa. Muiden pelaajien pelin seuraaminen on myös tarpeen. Jos vierustoverisi on jo nostanut vaikkapa useita punaisia kortteja, hän varmaankin haluaa niitä lisää, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että sinun ei niitä kannata nostaa, ellet sitten tiedä saavasi kerättyä niitä vieläkin enemmän. Hyvä idea onkin höystää kaverin kasaa muutamalla jokerilla.

Korttituurilla on tietenkin tämänkaltaisessa pelissä melko suurikin merkitys, mutta myös huonoilla korteilla voi pystyä pelaamaan vähintäänkin kohtuullisesti. Ja koska pelissä pelataan useita jakoja, voi huonokin onni kääntyä. Missään tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole mistään maata mullistavasta vakavasta pelistä, vaan ennemminkin mukavaan ja kevyeen pelailuun tai fillerikäyttöön sopivasta läpsyttelystä.

Faktat Poisonista

Pituus: 20-30 min, yksittäiseen jakoon ei muutamaa minuuttia pidempään pitäisi mennä.

Reiner Knizia on Beowulf-aiheen ylin asiantuntija lautapelien puolella, sillä hän on suunnitellut samasta aiheesta myös Beowulf: The Legend -lautapelin, joka ei muuten liity tähän peliin millään tavalla.

Pelin idea

Beowulfissa pelaajien tehtävä on asetella pelilaudan ruudukkoon laattoja ja pelihahmoja. Peli jakautuu kolmeen kierrokseen — tai näytökseen, mikäli ollaan uskollisia sääntökirjan terminologialle — jotka kaikki pelataan erilaisilla pelilaudalla ja laatoilla.

Vuorollaan pelaajan on mahdollista joko nostaa laatta käteensä ja asettaa sitten yksi laatta laudalle vapaaseen ruutuun tai pelata johonkin vapaaseen ruutuun yksi kymmenestä pelinappulastaan. Kun ruudukko täyttyy, on vuorossa pisteytys. Pisteyksen jälkeen lauta ja laattasetti vaihdetaan, ja kolmannen pisteytyksen jälkeen peli päättyy. Eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa.

Pisteiden keräämisen idea on yksinkertainen. Laatoilla on erilaisia pistearvoja -6 pisteestä +6 pisteeseen. Jokaisella pelinappulalla puolestaan on kerroin yhdestä neljään. Jokainen nappula pisteytetään erikseen siten, että riviltä ja sarakkeelta, jolla nappula on, lasketaan kaikki pistearvot yhteen ja kerrotaan nappulan kertoimella. Kaikilla laatoilla ei ole pistearvoa lainkaan. Lisäksi useilla laatoilla on joitakin erityistoimintoja. Jotkin laatat muuttavat pelinappuloiden ja laattojen pistearvoja, toiset antavat mahdollisuuden siirrellä tai poistaa laattoja tai nappuloita. Koska jokaisella pelinappulalla on yksilöllinen sijainti laudalla, on usein jopa yksittäisellä laatalla mahdollista vaikuttaa huomattavastikin pelitilanteeseen.

Kaikilla kolmella näytöksellä on elokuvan juonta seurailevat teemansa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa vain hieman erilaista laattasettiä ja toisenlaista laudan muotoilua. Ensimmäinen näytös on puhtaasti 5×5-ruudukko, toisessa näytöksessä pelataan 6×6-ruudukolla, josta on poistettu muutama ruutu, ja viimeisen näytöksen pitkänmallinen 43-ruutuinen lauta on aivan omanlaisensa.

Myös laattasettien luonne vaihtelee näytöksittäin. Ensimmäisen näytöksen aikana ei vielä hirveästi pisteillä juhlita, kun taas toisessa näytöksessä sopivalla tuurilla pystyy keräämään hyvänkin potin ja samalla myös lyömään vastustajaa kunnolla. Kolmannessa näytöksessä keskitytään suurimman potin keräämiseen, sillä sen laatat sisältävät huomattavan paljon plusmerkkisiä laattoja.

Pintakiiltoa alkuperäiseen peliin

Beowulf ei ole täysin sama peli kuin Kingdoms, vaikka se toimiikin mekaanisesti koko lailla identtisesti. Tietenkin uusversio on komealla fantasiagrafiikalla silattu laitos elokuvan hengessä, ja siinä mielessä näyttävämpi tapaus kuin jo viisitoistavuotias alkuteos, mutta muitakin eroja on. Alkuperäinen Kingdoms pelataan vain yhdellä ruudukolla ja yhdellä laattasetillä, ja lisäksi vanhan version laatoissa on huomattavasti vähemmän erilaisia toimintomahdollisuuksia kuin Beowulfissa.

Yksi Beowulfin suurimmista ongelmista onkin juuri laattojen toimintojen runsaus ja siitä seuraava kaoottisuus. Varsinkin toisen näytöksen laatoissa on pari niin hurjaa tapausta, että jos ne onnistuu itselleen noukkimaan, on pelin voitto lähes varma. Petos-laatta nollaa kaikki saman rivin ja sarakkeen plusmerkkiset laatat ja on itse arvoltaan -6 pistettä. Kultapatsaan avulla puolestaan pystyy vaihtamaan kahden jo pelatun laatan paikkaa keskenään. Ainakin testipelini ovat päättyneet näiden poimijan eduksi, ja myös BoardGameGeekin keskusteluissa on samansuuntaisia kommentteja. Erilaisia sääntövariantteja voi toki kokeilla näiden suhteen.

Beowulfissa on melko helppoa kiusata muita pelaajia, ja oikeastaan pelissä menestyäkseen pitää omien pisteiden maksimoinnin lisäksi pystyä myös muiden pelin hiekoittamiseen. Esimerkiksi Carcassonnen silloin tällöin melko rauhalliseenkin omiin projekteihin keskittymiseen verrattuna Beowulfissa kaivataan melko brutaaliakin opportunismia. Kaikkineen Beowulf on kuitenkin kelpo peli, joka soveltuu lyhyttä ja taktista peliä hakevalle, mikäli pelin tuurielementti ei liikaa häiritse. Säännöiltään yksinkertaisena se soveltuu hyvin myös perhepeliksi, jos pelilaattojen hurjahkot hirviöhahmot eivät liikaa pelota.

Lähikuva pelin näyttävistä komponenteista. Kuva: Rafal Szczepkowski / BGG

Faktat Beowulfista

Pituus: 30-60 min

Näihin puutteisiin iskee Dominic Crapuchettesin suunnittelema Tiedolla tai tuurilla, suomenkielinen laitos muutamia vuosia sitten ilmestyneestä moneen kertaan palkitusta englanninkielisestä Wits & Wagersista. Pelissä yhdistyvät näppärästi triviatieto ja vedonlyönti, jolloin pelkkä tieto ilman riskinottoa ei välttämättä riitäkään enää voittoon.

Peli on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Tiedolla tai tuurilla on nopea, vain seitsemän kysymyksen mittainen peli. Peli etenee yksi kysymys kerrallaan. Jokaisen kysymyksen vastaus on jokin luku. Kysymyksen kuultuaan pelaajien on puolessa minuutissa vastattava omille lapuilleen, jotka sitten laitetaan suuruusjärjestykseen pelialustalle. Tämän jälkeen alkaa panostusvaihe.

Panostusvaiheessa pelaajat arvioivat, mikä annetuista vastauksista on lähinnä oikeaa, mutta ei kuitenkaan liian suuri. Esimerkiksi jos oikea vastaus olisi 1960, ja pelaajien veikkauksista löytyisivät lähimpinä arviot 1954 ja 1961, olisi ensimmäinen näistä oikea vastaus, sillä se ei ole vielä yli 1960. Pelaajat voivat asettaa pelimerkkejänsä useampiin ruutuihin ja panostaa niihin paljon kuin pystyvät. Omalle vastausvaihtoehdolleen ei ole pakko panostaa. Aina on myös mahdollista valita “Kaikki vastaukset liian suuria” -vaihtoehto. Vääristä vastauksista panokset tietenkin menetetään, mutta oikea vastausvaihtoehto voi tuoda asetetun panoksen jopa kuusinkertaisena takaisin. Kerroin riippuu oikean vastauksen ruudusta, joilla jokaisella on oma palautuskertoimensa.

Peliä pelataan seitsemän kierrosta ja lopulta eniten pelimerkkejä kerännyt on pelin voittaja. Tietysti halutessaan pelaajat voivat sopia myös jostain toisesta pelin kestosta tai kokeilla jotain muun tyyppistä pelitapaa.

Varteenotettava vaihtoehto Trivial Pursuitille

Tiedolla tai tuurilla on raikas tapaus perinteisiin triviapeleihin verrattuna. Sen säännöt ovat yksinkertaiset ja peliaika lyhyt, joten se sopii monenlaisiin peliporukoihin. Peli toimii oikeastaan sitä paremmin, mitä enemmän siinä on pelaajia. Kuitenkin jos pelaajia on enemmän kuin seitsemän, on pelattava joukkueina, mikä sekin on varmasti mukava tapa pelata.

Tiedolla tai tuurilla on alkujaan amerikkalainen peli amerikkalaisin kysymyksin, mutta suomenkielistä laitosta on onneksi lokalisoitu, eikä pelkästään käännetty. Aiheet ovat perustriviaa sen enempää eri aihepiirejä erittelemättä. Maantieteen, urheilun, historian ja luonnontieteiden kysymykset ovat satunnaisesti sekaisin kysymyskorteissa. Kysymysten vaikeustaso vaihtelee, mutta tässä tapauksessa se on sama kaikille, koska jokainen vastaa jokaiseen kysymykseen. Hyvän arvion oikean vastauksen suuruusluokasta voi pystyä tekemään mitä ihmeellisimmistä asioista. Onnella voi pärjätä, mutta toki peli palkitsee myös oikean tiedon.

Kaiken kaikkiaan Tiedolla tai tuurilla on kokeilemisen arvoinen peli. Sen pelaaminen on hauskaa, eikä seitsemän kysymyksen aikana vielä ehdi pitkästyä, vaikka yhteenkään kysymykseen ei tietäisi edes likimain oikeaa vastausta. Jotain ihan muuta kuin ainaista Trivial Pursuitia!

Lisäosat

Alkuperäiseen Wits & Wagersiin ilmestyy syksyllä 2009 ensimmäinen lisäosa, jossa on sata uutta kysymyskorttia. Days of Wonder on lisäksi julkaissut pelistä kansainvälisen laitoksen nimellä Gambit 7. Tämä peli eroaa säännöiltään hieman Wits & Wagersista ja on tällä hetkellä saatavilla saksaksi ja ranskaksi. Englanninkielinen brittimarkkinoille lokalisoitu laitos ilmestyy vuoden 2009 aikana. Suomalaiselle pelaajalle paras ratkaisu on joka tapauksessa suomenkielinen ja suomalaisittain lokalisoitu Tiedolla tai tuurilla.

Tiedolla tai tuurilla -faktat

Pituus: 15-25 min

Mac Gerdts tunnetaan rondel-mekaniikkaan tukeutuvista peleistään, joissa kiekolta valittavalla toiminnolla laukaistaan jokin tapahtuma pelilaudalla. The Princes of Machu Picchu toteuttaa rondel-ideaa hieman toisin. Nyt koko pelilauta on eräänlainen rondel, jossa pelinappulaa liikuttelemalla valitaan yksi erilaisista nopeista toiminnoista.

Pelin idea

The Princes of Machu Picchun pelilauta jakautuu 15 ruutuun, joista jokainen laukaisee jonkin toiminnon. Pelaajalla on kahdentyyppisiä pelinappuloita, kaksi inkaruhtinasnappulaa sekä useampia tuotantonappuloita, joita pelaajat sijoittavat inressiensä mukaan laudalle. Itse peli toimii siten, että pelaaja siirtelee inkaprinssiään laudalla ja toimii sen mukaan, mihin ruutuun hän saapuu. Liikkua voi aina mihin tahansa viereiseen ruutuun, tai mikäli on todella kiire, laaman avulla mihin tahansa ruutuun.

Laudalta löytyy viisi erilaista tuotantotoimintoa, neljä erilaista temppeliä, värväyspaikat sekä tuottajille että papeille, markkinapaikka sekä pelinappuloiden uudelleenasettelun mahdollistava aurinkokello. Ruudut ovat sijoiteltu melko ovelasti, esimerkiksi pappien taloista ei pääse suoraan temppeleihin eikä tuotantoruuduista pappien luo.

Kaupungin keskeltä löytyy markkinaruutu, joka on käytössä rajoittamattomasti. Tämä onkin hyvä, sillä sinne tulee muuta useammin asiaa, kun tuottamiaan tuotteita täytyy vaihtaa muiksi tuotteeksi. Varsinaista valuuttaa inkoilla ei ollut, mutta tässä maissin voi käytännössä tulkita rahaksi, sillä sitä voidaan käyttää välimaksuna muiden tuotteiden välillä. Tuotteita käytetään pappien ja tuottajien värväämiseen. Tuotttajien värväämisessä on pelaajan ongelmana se, että haluaako hän erikoistua esimerkiksi kankaiden tai kokan tuotantoon vai hankkia vähän kaikkea. Erikoistuminen kannattaa, mikäli omista uhrauskorteista löytyy paljon jotakin tuotetta. Toisaalta uusi tuottaja vaatii aina erilaisia resursseja kuin mitä itse tuottaa.

Itse peli jakautuu pelaajamäärästä riippuen korkeintaan 7-9 pelipäivään ja -yöhön. Mikäli maksimiaika tulee täyteen, päättyy peli espanjalaisvalloitukseen, muutoin inkojen voittoon. Pelaajilla on melko hyvä kontrolli pelin kestoon, lopetuksen pystyy ennakoimaan ainakin pari päivää etukäteen. Sekä temppeli- että tuotantotoiminnot ovat käytettävässä vain kerran päivässä, ja toiminnon laukaisija saa aina itse jonkilaisen ilmaisen bonuksen. Toisaalta kaikki, joilla on nappuloita aktivoitavassa ruudussa, voivat käyttää toiminnon pienestä maksusta hyväkseen.

Pelaajalla on toinen pelinappula 20-portaisella inkapolulla, jolla pelaaja etenee aina uhratessaan temppeleissä. Edetty askelmäärä riippuu toisaalta omien pappien lukumäärästä ja toisaalta siitä, montako kunkin tyypin pappia pelaajat ovat ylipäänsä hankkineet. Inkapolun varrelta saa maissia ja laamoja, mutta tärkeintä on se, että huipulta saa aina uuden uhrauskortin, joka oleellisesti tuo pelin voittopisteet.

Jokaisessa kortissa on kaksi eri tuotesymbolia tai pappia sekä jokin määrä kultaa. Nämä uhrauskorttien symbolit antavat kertoimen tuotantopelimerkeille. Jos esimerkiksi pelaajalla on korteissaan yhteensä kolme maissisymbolia ja laudalla kaksi maissintuottajaa, saa hän kuusi pistettä. Eniten pisteitä saanut voittaa pelin.

Machu Picchun kaupunki on täynnä toimintaa. Kuva: Gary James / BGG

Kilpajuoksu konkistadorien kanssa

Espanjalaisvalloitus ja inkojen onnistuminen ovat molemmat mahdollisia pelin lopetusehtoja, ja kumpaankin liittyy hieman erityyppinen loppupisteytys. Mikäli pelaajat saavat värvättyä kaikki 15 pappia tai mikäli uhrauskorttipakka loppuu, kaupungin salaisuus säilyy ja inkat voittavat. Tällöin pisteet jaetaan vain hankittujen uhrauskorttien pisteiden perusteella. Jos taas pelaajilta loppuu aika kesken, espanjalaiset löytävät kaupungin, ja voittopisteisiin lasketaan mukaan kerroin korteissa olevien kultasymbolien mukaan. Mitä enemmän kultaa onnistuu keräämään, sitä parempaan kertoimeen on mahdollisuus yltää.

Tässä on yksi mielenkiintoinen strateginen haaste: ryhtyäkö edesauttamaan espanjalaisvalloitusta vai pyrkiä inkojen voittoon. Jännittäväksi tämän valinnan tekee myös se, että kultaa on enemmän korteissa, jotka antavat pisteitä papeista, joten innokkaat pappien hankkijat joutuvat päättämään, uhraavatko he ahkerasti siten edesauttaen inkojen voittoa, vai pyrkivätkö vain hyötymään runsaasta kullasta ja pelaamaan kohti espanjalaisvalloitusta.

Puhtaasti tuotantoon tukeutuvat pelaajat puolestaan eivät pärjää, sillä he eivät saa tehtyä temppeliuhrauksia, eivätkä näin ollen saa uusia uhrauskortteja, jolloin heidän pistekertoimensa väistämättä jäävät pienemmiksi. Pelissä pärjätäkseen on löydettävä oikea tasapaino tuotannon ja uhrausten välille. Lisäksi, koska yhden päivän aikana järkeviä toimintoja on väistämättä melko rajallinen määrä, on pyrittävä pelaamaan siten, että muidenkin pelaajien valitsemat toiminnot jollakin tavalla hyödyttäisivät omaa peliä. Muiden pelaajien toimintovalintoja onkin pystyttävä ennakoimaan.

The Princes of Machu Picchu on mielenkiintoinen peli, jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Gerdtsin muista peleistä se muistuttaa selvästi eniten Hamburgumia, vaikkei peleillä periaatteessa paljoa yhteistä olekaan. Inkateema istuu The Princes of Machu Picchuun kohtuullisesti, vaikka samantyyppiseen mekaniikkaan voisi toki kuvitella toisenlaistakin peliä. Mutta voiko peli, jossa voi viljellä kokaa ja jossa on laamafiguureja, olla kovin huono?

Faktat Princes of Machu Picchusta

Pituus: 90-120 min