Lastenpelit

• AniMix
• Junior Lancelot
• Simsala Hopp

Perhepelit

• La Boca
• Riff Raff

Aikuisten pelit

• Kadonnut kaupunki
• Sanasota
• Tobago

Lastenpeleistä AniMix (Zebra-Schwein) on piirustelupeli, jossa täytyy piirtää eri eläinten sekoituksia ja muut yrittävät arvata, mitkä eläimet sekoituksessa ovat. Junior Lancelot (Die kleinen Drachenritter) on pinoamispeli, jossa pahviesineitä kootaan pystyyn nostettua pelilautaa vasten ja varotaan kaatumista. Simsala Hopp on näppäryyspeli, jossa kalvolle aseteltuja pahvilätkiä yritetään kiepauttaa ympäri kopauttamalla kalvoa alapuolelta nuijalla.

La Boca on kolmiulotteinen rakentelupeli, jonka jujuna on, että rakentamista tekee aina kaksi pelaajaa, joista kumpikin näkee rakennuksesta ja rakennusohjeista vain toisen puolen. Aikaa vastaan pitäisi saada ohjeiden mukainen rakennus aikaiseksi. Riff Raff on Zochin näyttävä näppäryyspeli, jossa lastataan tavaroita keikkuvaan laivaan. Tässä oli hieman puutteita alkuperäisissä säännöissä, mutta suomennoksessa on mukana uuden painoksen säännöt, jotka korjaavat peliä.

Kadonnut kaupunki ei ole Lost Citiesin uudelleenlämmittelyä, vaan Salaisuuksien saaren jatko-osa, jossa tällä kertaa kaivetaan kadonnutta kaupunkia esiin autiomaan hiekan alta. Vaaroina on joka paikkaan leviävä hiekka ja raastava jano. Sanasota (Anomia) on seurapeli, jossa testataan reaktioita ja sanavalmiutta. Tobago on näyttävä aarteenmetsästyspeli.

Pelin kulku

Pelaajien tehtävänä on mobilisoida legioonia eri kohteisiin, jotka ovat joko senaattoreita tai provinsseja. Kohteiden valmistamiseen jokaisella pelaajalla on käytettävissä seitsemän legioonaa. Jokaisessa kohteessa on merkittynä kahdesta kuuteen symboliruutua, jotka miehittämällä kohteen saa valmiiksi. Mitä enemmän ja mitä harvinaisempia symboleja miehittäminen vaatii, sitä paremmat pisteet ja bonukset kohteesta saa.

Legioonien mobilisointiin käytetään bingomekaniikkaa. Pelissä on kuusi eri symbolia, joita nostetaan pussista summassa yksi kerrallaan. Symbolin nostamisen jälkeen jokainen pelaaja saa mobilisoida legioonan kyseisen symbolin ruutuun kohteissaan. Yleisimpiä symboleita on kuusi kappaletta ja harvinaisimpia vain yksi. Lisäksi pussissa on kaksi jokerisymbolia. Aina jokerin nostamisen jälkeen kaikki nostetut symbolit palautetaan pussiin.

Kun kohde valmistuu, pelaaja  huutaa ”Ave Caesar!” ja kerää kohteesta saadun bonuksen tai suorittaa kohteen laukaiseman efektin. Tämän jälkeen hän valitsee pöydässä näkyvillä olevista viidestä kohteesta itselleen uuden kohteen vallattavakseen.

Peli päättyy, kun jollakin pelaajalla on valmiina seitsemän kohdetta. Valmiista kohteistaan eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa. Pisteitä saa kohteiden määrän lisäksi keräämällä ensimmäisenä kolme samanväristä provinssia, kolme senaattoria tai yhdistelmän kaikkia eri värejä. Viljaa ja kultaa tuottavat kohteet antavat myös lisäpisteitä.

Kuva: Henk Rolleman / BGG

Taktista bingoa

Bingoon perustuvan pelin voisi kuvitella olevan tylsä ja liian tuuripitoinen. Augustuksessa  sopivia kohdeyhdistelmiä valitsemalla pystyy kuitenkin vähentämään onnen vaikutusta riittävästi. Vuorovaikutustakin peliin on saatu sen verran, että peli ei ole pelkästään omien kohteiden valmistumisen seuraamista. Muiden peliä ei paljonkaan pääse sotkemaan, mutta toiset pelaajat on kuitenkin otettava huomioon omia suunnitelmia tehdessä. On seurattava missä aikataulussa muut valmistavat omia kohteitaan, jotta pystyy arvioimaan mitkä kohteet ja bonukset on realistista kuvitella saavansa itselleen.

Ensiluokkainen perhepeli

Kuva: Dieter Danziger / BGG

Perhepelinä ja kevyenä välipalana Augustus on mainio peli. Sen säännöt opettaa hetkessä ja ne ovat riittävän yksinkertaiset lastenkin ymmärrettäviksi. Pelin viehättävyyttä lisää onnistunut kuvitus, joka tukee hienosti muuten hieman irrallista antiikin teemaa. Positiivista on myös se, että pelaajamäärästä riippumatta pelissä ei ole lainkaan odottelua, vaan kaikki toiminta tapahtuu kaikilla pelaajilla samanaikaisesti.

On suuri harmi, että Augustusta ei Suomesta saa vielä edes lautapeleihin erikoistuneista liikkeistä, sillä tässä pelissä olisi potentiaalia todelliseksi hitiksi perhepelimarkkinoilla. Peliä ei kannata väheksyä myöskään lautapeleihin syvemmin vihkiytyneemmissä peliporukoissa. Augustus on parhaita fillereitä, mihin itse olen törmännyt pitkään aikaan. Pelissä on juuri sopiva määrä taktiikkaa parinkymmenen minuutin pikkupeliksi. Joskus hyvätkin suunnitelmat kaatuvat huonoon tuuriin, mutta hauskaa Augustuksen pelaaminen on niissäkin tapauksissa.

Pientä purnausta pakkauksesta

Moitteita pelille voi antaa lähinnä liian isosta pakkauksesta. Pelin paketti on Menolipun kokoluokkaa, vaikka kaikki pelissä olevat komponentit mahtuisivat yli puolet pienempään laatikkoon. Pelin mukana tulevat pistelaskulehtiöt tuntuvat turhilta, koska laskettavia asioita ei ole monia ja yhteispisteet laskee kymmenessä sekunnissa.

Faktat Augustuksesta

Pelin kesto: 20–30 minuuttia

• Augustus (Paolo Mori / Hurrican)
• Hanabi (Antoine Bauza / Abacusspiele)
• Qwixx (Stefen Benndorf / Nürnberger-Spielkarten-Verlag)

Augustusta voisi luonnehtia taktiseksi bingoksi. Hanabi on yhteistyöpeli, jossa kukaan ei näe omia korttejaan. Qwixx taas on nopea noppapeli, jossa pääsee toimimaan toistenkin pelaajien vuoroilla.

Suosituslistalle pääsivät:

• Divinare (Brett Gilbert / Asmodee)
  
• Escape: The Curse of the Temple (Kristian Amundsen Østby / Queen)
• Hand auf Herz (Julien Sentis / Zoch)
• La Boca (Inka ja Markus Brand / Kosmos)
• Libertalia (Paolo Mori / Asmodee/Marabunta)
• Mixtour (Dieter Stein / Clemens Gerhards)
• Riff Raff (Christoph Cantzler / Zoch)
• Rondo (Reiner Knizia / Schmidt)
• Yay! (Heinz Meister / Noris)

Kennerspiel des Jahres -palkinnon eli haastavampien pelien palkinnon ehdokkaita ovat:

• Bruges (Stefan Feld / Hans im Glück)
  
• Legends of Andor (Michael Menzel / Kosmos)
• The Palaces of Carrara (Wolfgang Kramer ja Michael Kiesling / Hans im Glück)

Suosituslistalle nostettiin ne kaksi peliä, jotka ovat peliharrastajien ykkössuosikit viime vuoden julkaisuista:

• Terra Mystica (Jens Drögemüller ja Helge Ostertag / Feuerland Spiele)
  
• Tzolk’in: The Mayan Calendar (Simone Luciani ja Daniele Tascini / Czech Games Edition)

Pelaajat kilvoittelevat siitä, kenen kaupunginosa on kaikista viehättävin ja houkuttelevin. Pelin voittaa se, jonka kaupungissa on pelin päättyessä eniten asukkaita. Suburbia on palkittu Mensa Select -palkinnolla vuonna 2013 – hieman yllättäen kyllä, sillä se on merkittävästi keskimääräistä Mensa Select -voittajaa monimutkaisempi.

Pelin idea

Pelaajat aloittavat yhdellä asuinlähiöllä, puistolla ja teollisuusalueella. Näistä saa hieman mainetta. Maine on hyvä, sillä se lisää kaupunginosan asukasmäärää joka kierros. Toinen tärkeä mittari on tulotaso, joka taas näkyy pankkitilillä joka kierros. Se aloittaa valitettavasti nollasta, joten pelin alussa tulojen hankkiminen on tärkeä juttu.

Rahaa nimittäin tarvitaan. Joka vuoro pelaajilla on mahdollisuus ostaa kaupunginosaansa yksi lisälaatta. Laatoilla on hintansa – mitä parempi, sitä kalliimpi, tietysti – ja lisäksi laatat ovat tarjolla jonossa, josta vain kaksi pisimpään tarjolla ollutta laattaa saa ilmaiseksi. Jos haluaa etuilla jonossa, joutuu maksamaan lisähintaa. Tämä tasoittaa mukavasti tuuria – jos haluaa napata heti omalla vuorolla peliin tulleen hirmuhyvän laatan, joutuu maksamaan itsensä kipeäksi.

Entäs jos rahat loppuvat? Peruslaattoja, joilla peli aloitettiin, saa edullisesti ja järviä ilmaiseksi. Järvet ovat köyhän ilo, sillä ne maksavat välittömästi käteistä viereisistä laatoista. Mikäli rakentaa peruslaatan tai järven, saa lisäksi poistaa jonosta yhden laatan – näin varmistetaan, että jono etenee, ja samalla voi pyyhkäistä pelistä jonkun toiselle pelaajalle hyödyllisen laatan.

Tätä jatketaan, kunnes pinosta nousee ”vielä yksi kierros” -laatta, jonka jälkeen pelataan vielä yksi kierros. Lopussa jaetaan pisteitä tavoitteista: niitä on jokunen yhteinen ja jokaisella pelaajalla yksi yksityinen. Bonuspisteitä voi saada esimerkiksi keräämällä eniten tai vähiten tietynvärisiä laattoja, parhaat tulot, huonoimman maineen tai niin edelleen. Viimeiseksi vielä muutetaan käteen jääneet rahat väestöksi ja katsotaan, kuka voitti.

Kaupungin rakennuspalikat

Laatat jakautuvat eri väreihin: on vihreitä asuinalueita, sinisiä kaupallisia alueita, keltaista teollisuutta ja harmaita virastoja. Useimmat laatat tuottavat joko vähän tuloa, vähän mainetta tai vähän uusia asukkaita, mutta muutakin on tarjolla. Erityisen tervetulleita ovat laatat, jotka tekevät jotain aina, kun tietty ehto täyttyy. Näitä on yleensä ottaen kolmenlaisia: toiset välittävät siitä, mitä laattoja niiden vieressä on, toiset taas huomioivat kaikki pelaajan oman kaupunginosan laatat ja kolmannet aivan kaikki pelissä olevat laatat, myös muiden pelaajien pelaamat.

Pikaruokapaikka esimerkiksi tuo lisää asukkaita, jos sen vieressä on vihreitä asuinalueita. Omakotitaloyhdistys taas on alkupelin vihreä laatta, josta saa rahaa aina, kun kuka tahansa lisää kaupunginosaansa vihreän laatan. Näppärä laatta, sillä jos itse pelaa runsaasti vihreää, väkeä piisaa, mutta tulotaso jää heikoksi.

Lentokentät ovat myös mainio esimerkki tällaisesta laatasta: ne ovat sitä voimakkaampia, mitä enemmän niitä on pelissä. Halvin lentokenttä antaa tuloja jokaisesta lentokentästä pelissä, seuraava mainetta ja kansainvälisestä lentokentästä saa sekä tuloja että mainetta pelissä olevien lentokenttien määrän verran.

Kaikki laatat eivät ole yksinomaan hyviä. Kaatopaikka on näppärä pieni tulonlähde alkupelistä – halpaan hintaan kaksi tuloa. Sen hintana on vain maineen menetys, jos laatan vieressä on mitä tahansa muuta kuin järviä. Kaatopaikka pitää siis sijoittaa mahdollisimman kauas kaikesta muusta, mielellään järven toiselle puolelle. Omaa kaupunginosaansa rakennellessa pitääkin pitää silmällä laattojen yhteisvaikutuksia. Rakentaminen on muuten vapaata, mutta kaikkien laattojen on kosketettava jotain toista pelattua laattaa.

Yhden pelaajan kaupunginosa. Kuva: Mikko Saari

Erilaisia kaupunginosia

Peliä voi lähestyä erilaisilla strategioilla. Yleiset ja yksityiset tavoitteet antavat hyvät suuntaviivat, mutta niidenkin sisällä voi tehdä erilaisia ratkaisuja. Usein pelaajilla onkin pelin lopussa aivan erilaiset kaupunginosat. Pelissä voi onneksi pärjätä monenlaisilla strategioilla. Joku jahtaa korkeita tuloja, toinen maksimoi mainetta, kolmas kerää suoraan asukkaita ja nitkuttelee minibudjetilla.

Pelissä on hauskaa tarinallisuutta. Laatoilla on jonkin verran luonnetta, niissä on järkeä. Laattojen yhdistelmistä syntyy hauskoja juttuja pelatessa. Suburbian teema todellakin toimii. Pelin kuvitus on vähän karua, mutta ajaa asiansa ja pelaajien kaupunginosat ovat kehittyessään varsin viehättävän näköisiä.

Vaihteluakin riittää. Laatat on jaoteltu kolmeen ryhmään, joten niissä on väkisinkin järkevä kaari – alussa on vähän halvempia ja loppua kohden laatat käyvät kalliimmiksi ja voimakkaammiksi. Laattojen määrä riippuu pelaajien määrästä ja niitä on joka tapauksessa runsaasti enemmän kuin yhdessä pelissä tarvitaan. Tämä varmistaa sen, että pelien kesken on vaihtelua. Se tuo myös epävarmuutta strategioihin: ensimmäistä lentokenttää ostaessa ei voi tietää, paljonko lentokenttiä on vielä tulossa.

Monimutkainen laskentaoperaatio

Suburbian huonoin puoli on sen vaatima kirjanpito. Jokaisen laatan pelaamisen jälkeen pitää tarkistaa, mihin kaikkiin muihin laattoihin se vaikutti – myös muiden pelaajien laudoilla. Vaikutukset voivat vaatia joskus hieman pähkäilyä. Pelaajien pitää olla tarkkana tulo- ja mainemittareidenkin kanssa. Valitettavasti pelaajan nykyistä tulo- ja mainetasoa ei voi laskea suoraan pöydällä olevista laatoista, jos mittarit sattuvat heilahtamaan paikoiltaan.

Pelissä on hieman epämiellyttävää sattumanvaraisuutta, etenkin tavoitteissa. Jos saa hyvin yleisten tavoitteiden kanssa yhteensopivat yksityiset tavoitteet, on lähtökohtaisesti ihan hyvissä asetelmissa (tosin yleisiin tavoitteisiin nähden täysin vastakkaisellakin tavoitteella voi pärjätä). Jos tuurielementit peleissä tökkivät, Suburbia kannattaa testata ennen ostamista.

Nelinpeli on hivenen pitkänpuoleinen puolentoista tunnin pituisena. Kaksinpelin pelaa noin 45 minuuttiin, ja luulen, että kolminpeli on paras pelaajamäärä tälle pelille: pelaajien välistä vuorovaikutusta ja kilpailua tavoitelaatoista on vähän enemmän, mutta peli ei vielä veny aivan yhtä pitkäksi kuin nelinpeli.

Kaikista puutteistaan huolimatta Suburbia on mainio peli, jota ainakin itse pelaan koska tahansa erittäin mielelläni, kiitos toimivan teeman. Peli tarjoaa mukavasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtelua pelikertojen välillä ja sopii hyvin tällaisista puolilaimeista konfliktittomista europeleistä pitäville.

Suburbian laattoja. Kuva: Mikko Saari

Faktat Suburbiasta

Pituus: 45–90 minuuttia.

Peli on siis pakanrakennuspeli, mutta Dominion-kloonista ei ole tällä kertaa kyse. Peli perustuu Cryptozoicin Cerberus-järjestelmään ja on siten sukua DC Comics Deck-building Gamelle. Molemmat pelit muistuttavat puolestaan Ascension: Chronicle of Godslayeriä.

Pelin idea

Tämä Sormusten herra -peli on siis selvästi Dominionia taktisempi pakanrakennuspeli. Perusidea on kuitenkin sama: pelaajat ostavat vuoroillaan pakkaansa kortteja. Jokainen pelaa omalla pakallaan eli voi vaikuttaa siihen, millaista lähestymistapaa pelissä käyttää ja miten pisteitä kerää. Lopussa lasketaan pisteet ja eniten pisteitä pakkaansa kerännyt voittaa pelin.

Siinä missä Dominionissa tarjolla on tietty valikoima kortteja, josta voi ostaa vapaasti, LotR: FotR DBG:ssä tarjolla on viisi pakasta nostettua korttia, joista voi ostaa. Dominionin rahakortteja vastaavat Valor-kortit, jotka ovat aina saatavilla. Pistekorteille ei ole varsinaisesti vastinetta, sillä tässä pelissä kaikki kortit tuottavat myös pisteitä.

Pakassa on myös vihollisia. Kun korttivalikoimaan täydennetään puuttuvan kortin tilalle vihollinen, tämä vihollinen saattaa hyökätä seuraavan pelaajan kimppuun. Jos ei pysty puolustautumaan sopivalla kortilla, joutuu kärsimään jonkun pienen harmin, kuten kortin menetyksen. Pelissä on myös arkkivihollisia, jotka ovat tavallista voimakkaampia vihollisia, joista saa myös runsaasti pisteitä.

Viholliset muistuttavat Ascensionista, mutta tässä pelissä ei ole käytössä Ascensionin kahta valuuttaa, vaan kaikkia kortteja ostetaan samalla Voimalla.

Peli päättyy, kun viimeinen kahdeksasta arkkivihollisesta on voitettu tai kun pakka loppuu.

Synkkä tuuripeli

Sormuksen löytyminen on hyödyllinen onnenpotku. Kuva: Cryptozoic

Tässä pelissä tuuria piisaa. Aivan puhtaasta tuuripelistä ei ole kyse, mutta pelissä on varsin paljon satunnaisia elementtejä. Pakassa on esimerkiksi jokunen Fortune-kortti, jotka ovat ilmaisia, kertakäyttöisiä onnenpotkuja. Jos sellaisen nostaa, se on aina automaattisesti hyvä juttu.

Myös viholliset ovat jonkunmoinen tuurielementti: pakasta nousevat väijytykset voivat potkaista ikävästi. Näissä on vielä se huono puoli, että jos joku pelaa oikein hyvän vuoron ja tyhjentää pöytää huolella, pakasta nostetaan enemmän uusia kortteja ja seuraavalla pelaajalla on suurempi mahdollisuus joutua hyökkäysten kohteeksi.

Arkkivihollisten isommat hyökkäykset voivat nekin puraista aika pahasti, jos ei ole puolustuskorttia kädessä, eivätkä hyökkäysten vaikutukset aina jakaudu erityisen tasaisesti.

Hyvissäkin korteissa on mukavia tuurielementtejä. Osa on pohjimmiltaan kombonrakentelua: Evenstar Pendant on 1 voiman kortti, paitsi jos osaa nimetä pakan päällä olevan kortin tyypin, jolloin kortista saa 8 voimaa. Tuurilla voi arvata, tai sitten kerätä jonkun korteista, joiden avulla pakan päällimmäisen kortin voi tietää. Silloin jää vain tuurista kiinni, osuvatko kortit yhtä aikaa käteen. On tietysti täysin tuurista kiinni, saako komboon tarvittavat kortit ostettua, saatavilla olevat kortit kun ovat täysin sattumanvaraisia.

Leppoisa ja hauska peli

LotR: FotR DBG on kuitenkin onnenpotkuistaan huolimatta hauska peli. Se on pakanrakennuspeli, mutta selvästi jotain muuta kuin Dominion-kopio, toisin kuin toinen suosikkini Trains. Siitä pisteet. Vaihtelua riittää tässäkin pelissä, sillä pakka on sen verran paksu, ettei sitä saa kelattua läpi yhden pelin aikana.

Ostin pelin itse Sormusten herraa fanittavan poikani kanssa pelattavaksi. Jouduin askartelemaan kortteihin suomennokset, mutta sen jälkeen seitsemänvuotias on pystynyt pelaamaan ihan hyvin pienellä neuvomisella, ja on onnistuneesti opettanut pelin vuotta vanhemmalle kaverilleen. Tässä valossa pelin ikäsuositus 15+ vaikuttaa vähän liioitellulta. Suomessa lasten kanssa pelaamista toki rajoittaa korttien englanninkielisyys, muuten tämä on ihan perhepeliainesta, sen verran suoraviivaisesta pelistä on kyse.

Omassa peliporukassa vastaanotto oli sitten vähän vaihtelevampaa. Pelin kieltämättä varsin ronski tuurielementti vielä vahvistui, kun pelaajia oli viisi, kaksinpelit ovat enimmäkseen olleet tasaisempia. Peli toimii paremmin pienemmillä pelaajamäärillä, mutta viisinpelikin on pelattavissa, jos kestää turhautumista ja sitä, että huonon tuurin osuessa kohdalle pärjääminen on yksinkertaisesti mahdotonta ja pelin voi hävitä ilman, että tekee itse mitään väärin.

Käden täydeltä kortteja. Korteissa itse askarrellut suomennokset. Kuva: Mikko Saari

Jatko-osia on luvassa

Jokaisella pelaajalla on omaan hahmoon liittyvä ainutlaatuinen kortti pakassaan. Kuva: Cryptozoic

Koska peli perustuu elokuvasarjan ensimmäiseen osaan, jatkoa on luonnollisesti luvassa. Jos Cryptozoicin suunnitelmat olen oikein ymmärtänyt, luvassa on vielä kaksi peliä Taru sormusten herrasta -teemalla ja sitten vielä kolme peliä Hobitti-elokuviin perustuen. Pelit ovat luonnollisesti keskenään yhteensopivia, joten saapa nähdä, millaisen megapelin niistä saa lopulta yhdisteltyä.

Teema on hivenen köykäinen, sillä pelillä ei varsinaisesti ole mitään tarinaa, vaikka arkkivihollisista tietynlainen draaman kaari muodostuukin. Yksi vakava mokakin on tullut: pelissä on tasaveroisena hahmona mukana Elendil, joka toki näkyy elokuvassa takaumassa, mutta joka varsinaisesti kuoli yli 3 000 vuotta ennen elokuvan tapahtumia.

Puutteista huolimatta ainakin se seitsemänvuotias Sormusten herra -fani pitää peliä parhaana Taru sormusten herrasta -aiheisena pelinä, joten ihan hutivedosta ei voi olla kyse. Valituksen sanaa ei myöskään ole kuulunut pelin kuvituksesta, joka koostuu elokuvan kuvamateriaalista. Ei ihan tyylikkäin ratkaisu, mutta toimii, ja peli on kieltämättä mukavan värikäs ja kortit aivan riittävän selkeitä ja käytännöllisiä. Boksin insertti on täysin käyttökelvoton, kun kortit muovittaa, ja sääntökirja saisi kertoa lisää yksityiskohtia korttien tulkinnasta.

Yllättävän hyvä peli

Suuria en tältä peliltä odottanut, joten yllätyin oikeastaan itsekin, miten paljon pelistä pidän. Vaikka se on paikoin aivan selvä tuuripeli ja voittaja ratkeaa yhden onnekkaan tai epäonnekkaan vuoron johdosta, pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa, etenkin pienemmillä pelaajamäärillä kun omaa vuoroaan ei joudu odottamaan pitkään. Viisinpelissä nollavuoro, jolla ei saa tehtyä mitään, ottaa päähän selvästi enemmän.

Teemakin toimii aivan riittävän hyvin, kun korteissa on tuttuja hahmoja ja korttien vuorovaikutuksissa on jonkun verran tolkkua – siis kun Gandalf pelaa You shall not pass! -kortin torjuakseen Balrogin hyökkäyksen, niin toimiihan se. Meilläpäin ollaan siis faneja, ja odotetaan jo mielenkiinnolla kesällä ilmestyvää Kaksi tornia -peliä.

Faktat Lord of the Rings: Fellowship of the Ring Deck-building Gamesta

Pituus: 30–45 minuuttia.

Mielestäni väite on kuitenkin suuresti liioiteltu ainakin Bios: Megafaunan kohdalla. Sen säännöt ovat pohjimmiltaan selkeät, mutta pelin aikana tehtävien valintojen useat erilaiset vaihtoehdot saattavat aiheuttaa ongelmia peliin vasta tutustuville.

Bios: Megafauna on uusi versio Eklundin vuonna 1997 ilmestyneestä American Megafauna -klassikosta.

Pelin idea

Pelissä dinosaurukset ja nisäkkäät ottavat mittaa siitä, kuka pystyy kehittymään maapallon hallitsevaksi lajiksi. Tämä tapahtuu levittäytymällä pitkin maailmaa ja evoluution kautta kehittymällä. Jokaisella pelaajalla on käytössään neljä tietyn eläinlajin arkkityyppiä, jotka pelin aikana kehittyvät mitä erilaisimmiksi eläimiksi.

Evoluutio on erittäin hidasta, joten peliin on varattu sitä silmällä pitäen erittäin pitkä ajanjakso. Se alkaa mesotsooisen maailmankauden alusta 250 miljoonaa vuotta sitten ja päättyy ”nykypäivään”. Jossain vaiheessa pelikertaa siirrytään kenotsooiseen maailmankauteen, jonka alku ajoittuu noin 65 miljoonan vuoden päähän.

250 miljoonaan vuoteen mahtuu paljon mullistavia tapahtumia. Maapalloa ravistelevat ajoittain valtavat katastrofit, jotka pyyhkäisevät kertaheitolla kokonaisia lajeja sukupuuttoon. Pelin alussa tallustellaan valtavalla Pangean jättiläismantereella, joka hajoaa Atlantin valtameren muodostuessa. Kasvihuoneilmiöt ja jääkaudet hävittävät eliö- ja eläinlajeja ja ainoastaan monipuolisimmin kehittyneet ja eniten levittäytyneet eläimet voivat edes haaveilla hengissä säilymisestä.

 Vain neljä toimintoa, mutta runsaasti erilaisia valintoja

Jokaisella kierroksella pelaajat suorittavat yhden toiminnon neljästä eri vaihtoehdosta. He voivat ostaa geeneillään mutaatiokortin, joka rikastuttaa yhden lajin perimää. Tämä on erittäin tärkeää, sillä ainoastaan tätä kautta lajeilleen voi hankkia hyödyllisiä ominaisuuksia. Mutaatiokortit antavat esimerkiksi mahdollisuuden hyödyntää useita erilaisia ravintolähteitä. Niillä voi myös kehittää maaeläimistä vesieläimiä tai vaikka antaa niille siivet. Mitään rajoituksia ei ole, joten pelin aikana kehittyy aina todella hauskoja eläimiä.

Mutaatiokortin nostaminen on myös ainoa asia, jonka avulla aika etenee pelissä. Pelin aikaa mitataan korttipakoilla, joiden loppuminen päättää pelin. Nostettu kortti korvataan aina uudella, jossa on jokin tapahtuma tai katastrofi. Tapahtumat ovat esimerkiksi uusien kasvilajien leviämisiä ja vaeltavien eläinten muuttoliikkeitä. Katastrofit muun muassa kallistavat maan akselia, jolloin tietyn leveyspiirin kasvisto kuolee pois. Tai ehkä avaruudesta iskeytyy meteori, joka tappaa suurimmat eläimet.

Toinen vaihtoehto on muuttaa yhden lajinsa kokoa. Eläinten koko vaihtelee muutamasta kymmenestä kilosta kymmenien tonnien painoisiin jättiläisiin. Mitä suurempi eläin on, sitä varmemmin se voittaa samoille ruoka-apajille pyrkivät kilpailijat. Toisaalta suuremmat eläimet jaksavat tallustaa kauemmas, joten ne valtaavat itselleen myös tehokkaasti uutta elintilaa.

Kolmas toiminto mahdollistaa kulttuurisien taitojen kehittämisen. Tällöin eläimet oppivat käyttämään esimerkiksi keihäitä tai keksivät maanviljelyn. Taitojen kehittäminen vaatii tiettyjä geeniyhdistelmiä ja niiden avulla voi rikkoa pelin tiettyjä perussääntöjä. Esimerkiksi käsikirveiden kehittämisen jälkeen saaliseläimen koolla ei ole enää merkitystä.

Neljäntenä toimintonaan omia eläinlajejaan voi levittää ympäri maapalloa, mutta se vaatii tietenkin että maailmasta löytyy niille suotuisia elinalueita. Samalla voi myös lohkaista irti uuden eläinlajin, joka perii osan vanhempiensa DNA:sta. Tämä on nopein keino saada laudalle useita kehittyneitä lajeja, sillä jokaisen perimää ei tarvitse tällöin lähteä rakentamaan alusta alkaen.

Peli pakottaa tekemään koko ajan vaikeita valintoja. Pitäisikö minun tällä kierroksella laajentaa lajini reviiriä, jolloin se säilyisi varmemmin hengissä? Toisaalta tarjolla on arvokas mutaatiokortti, jonka vastapelaajani saattaa napata nenäni edestä. Sen avulla kasvissyöjäni pystyisivät välttämään hänen petoeläimensä. Jokainen valinta on tärkeä ja kaikilla on omat seurauksensa.

Pelissä on näyttävät laserleikatut eläinnappulat. Kuva: Gary James / BGG

Tieteellisiä faktoja

Bios: Megafaunan vahvimmat puolet ovat sen nojaaminen tieteellisiin faktoihin ja runsaiden valintojen tarjoaminen. Sitä pelatessa oppii väkisinkin jotain muinaisista eliö- ja eläinlajeista, sillä kortit ja laatat vilisevät erilaisia geneettisiä piirteitä ja niiden latinankielisiä nimiä.

Se osoittaa myös, kuinka tärkeää eläinlajin selviämiselle on sen kyky hyödyntää erilaisia ravinnonlähteitä. Ylierikoistuneet eläimet ovat jatkuvassa vaarassa kuolla sukupuuttoon, sillä ne voivat elää vain hyvin tarkoin rajatuilla elinalueilla. Tällöin jopa yksi katastrofi saattaa tappaa koko eläinlajin sukupuuttoon. Sen sijaan useita erilaisia ravinnonlähteitä hyödyntävät eläimet, tai jotka voivat elää esimerkiksi sekä maalla että vedessä, saattavat selvitä osittain hengissä useista peräkkäisistä luonnonmullistuksista.

Evoluution tulos

Bios: Megafauna nousi välittömästi yhdeksi suosikkipeleistäni. Eklund on onnistunut luomaan erittäin kiinnostavasta aiheesta todella hyvän pelin. Pelimekaniikat tarjoavat runsaasti valinnanvapautta ja jokainen niistä istuu hyvin pelin teemaan. Omien lajien kehittäminen on hauskaa ja tuloksena on todella mielenkiintoisia eläimiä. Elinikäisen oppimisen kannattajana olin myös positiivisesti yllättynyt siitä, että peli pohjaa tieteellisiin faktoihin.

Faktat Bios: Megafaunasta

Pituus: 2–3 tuntia.

Munchkin-korttipeli huvitteleekin roolipelikliseillä siinä määrin, että peli kannattaa jättää suosiolla väliin, mikäli roolipelien maailma on vieras. Sen sijaan varsinkin perinteisimpiä roolipelejä kuten Dungeons & Dragonsia pelanneille Munchkin toimii viihdykkeenä.

Peli on käynyt vuosien varrella mainiosti kaupaksi. Vuonna 2013 se saatiin viimein suomeksi, kun Fantasiapelit julkaisi pelin suomenkielisen laitoksen.

Pelin idea

Pelin tavoite on yksinkertainen: tapa mahdollisimman paljon hirviöitä ja kerää mahdollisimman paljon aarteita kehittääksesi hahmosi ensimmäisenä tasolle 10. Vuorot etenevät kortteja nostaen. Pelaajat taistelevat hirviöitä vastaan ja jos voittavat, pääsevät seuraavalle tasolle. Vastaan tulee kirouksia, aarteita ja erilaisia hyödyllisiä esineitä.

Pelissä on myös vahva ”otapa tästä” -tunnelma, eli pelaajat voivat tehdä hallaa muille pelaajille korteillaan. Keskinäinen nokittelu ja kummallisille korttiyhdistelmille naureskelu kuuluu olennaisena osana asiaan. Roolipeliaiheisten sarjakuvien piirtäjänä tunnetun John Kovalicin taide auttaa asiaa.

Pelin kortit ovat kieltämättä varsin hauskoja, varsinkin jos tuntee roolipelikliseitä, mutta kauanko ne jaksavat naurattaa on sitten eri juttu… toisille vitsiä riittää pidemmäksikin aikaa, toisille huumori laimenee pahasti kertaselailulla.

Yksinkertaista hupia

Pelin juju ei ole missään nimessä pelimekaniikassa. Munchkin on helppo ja yksinkertainen peli, jossa ei ole kummempia kommervenkkejä. Vakavahenkiset peliharrastajat tuppaavat halveksumaan Munchkinia ja syystä, sillä pelin parasta antia on huumori, pelillisesti se ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostava.

Peli on kuitenkin erittäin suosittu peleihin hieman kevyemmin suhtautuvissa piireissä. Pelin varsinaista kohderyhmäähän ovat nimenomaan roolipelaajat, joille Munchkin maistuu nimenomaan humoristisena ja sosiaalisena viihteenä. Jos peliharrastuksen painopiste on enemmän älyllisten haasteiden kuin sosiaalisen puuhastelun puolella, Munchkin on huti.

Lisäosat

Munchkin on tolkuttoman suosittu (ja lievästi ylihintaisena sisältöönsä nähden luultavasti tavattoman tuottoisa Steve Jackson Gamesille). Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla, kun katsoo pelin lisäosien määrää. Munchkiniin itseensä on kuusi lisäosaa (Munchkin 2: Unnatural Axe, Munchkin 3: Clerical Errors, Munchkin 4: The Need for Steed, Munchkin 5: De-Ranged, Munchkin 6: Demented Dungeons ja Munchkin 7: More Good Cards — ja epäilemättä tätä lukiessasi enemmänkin), jotka sisältävät lisää kortteja peliin. Lisäksi Munchkin-universumi on laajentunut myös muihin genreihin.

Star Munchkin (ja jatko-osa Star Munchkin 2: The Clown Wars) hupailee Tähtien sodan, Star Trekin ja muun scifin kustannuksella. Munchkin Bites (ja Munchkin Bites 2: Pants Macabre) irvailee varsinkin Vampire-roolipelin ja muun kauhun teemoja. Munchkin Fu (ja Munchkin Fu 2: Monky Business) naureskelee kungfu-leffoille ja Super Munchkin (ja Super Munchkin 2: The Narrow S Cape) supersankareille. Munchkin Impossible rienaa James Bondia ja Mission: Impossiblea ja Munchkin Cthulhu (ja Munchkin Cthulhu 2: Call of Cowthulhu ja Munchkin Cthulhu 3: The Unspeakable Vault) H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaa.

Mikä parasta, kaikki jatko-osat ovat täysin keskenään yhteensopivia. Kokonaisuudesta saa aikaan kunnioitusta (ja kauhua) herättävän mega-Munchkinin. Munchkin Blender -lisäosa auttaa sekoittamaan eri osia yhteen ja Munchkin Dice sisältää hienot jättinopat pelaajien tasojen seuraamiseen (paketti ei kuitenkaan sisällä peruspelistä puuttuvaa kuusisivuista noppaa, joka on pelin pelaamisessa ainoa välttämätön noppa!).

Munchkin Quest on Munchkinin lautapeliversio, joka jatkaa samaa hupailua hieman eri muodossa.

Rauhan juustoraastin ja muita varusteita. Kuva: Mikko Saari

Tero Oksanen: Roolipelaajan näkökulma

Peli on hyvin yksinkertainen pelattava. Säännöt ovat selkeät, eikä niitä ole paljon. Nyrkkisääntö on, että korteissa oleva sääntö tulee aina voimaan, ohittaen sääntökirjan säännön, jos ristiriitaisuuksia tulee. Korttien taide on sopivan yksinkertaista ja siinä on hyviä oivalluksia. Se sopii hyvin huumoripitoiseen peliin.

Pelin pääidea on periaatteessa roolipelien tai muiden vastaavien parodioimista tasolta nousemisen tuoksinnassa, mutta taustalla on kuitenkin illanistujaisiin sopiva peli. Peli on hyvää ajanvietettä oikeanlaisessa porukassa. Lähestulkoon varmaa on, että jossakin vaiheessa joku yrittää haitata tavalla tai toisella omaa peliä, mutta se kuuluu pelin luonteeseen.

Peliä voi pelata myös ilman  vuorovaikutusta ja se toimii kohtuullisesti myös niinkin. Korttien vitseillä on rajallinen viihdytysarvo, mutta peliä ei todennäköisesti osteta pelkästään korteissa olevien vitsien takia. Ne ovat pieni lisämauste peliin. Pelaamisessa tulee yllätyksiä vastaan ja sukupuolen vaihdoksesta kääpiö-haltia rotu yhdistelmään kaikki on mahdollista.

Peliä ei pidä pelata pasianssimaisella tavalla, sillä siinä menetetään suuri osa pelin viehätyksestä. Pelistä eivät varmasti pidä ne, jotka haluavat vakavan ja paljon taktikointia vaativan pelin tai pitävät pasianssimaisista peleistä. Munchkin sopii hyvin satunnaisesti pelattavaksi peliksi illanistujaisiin. Peliä voi laajentaa periaattessa sellaiseksi kuin haluaa sillä lisäosat kattavat villistä lännestä kauhuun ja avaruusaiheisiin lisäosiin.

Munchkiniin kannattaa ehdottomasti tutustua, jos ei vielä ole ehtinyt. Pelistä joko pitää tai sitä vihaa, mutta huonosti suunniteltu peli se ei ole missään nimessä. Roolipelaajat saavat pelin huumorista enemmän irti kuin muut, mutta vitsejä löytyy melko hyvin kaikenlaisille pelaajille.

Faktat Munchkinista

Pituus: 45–60 minuuttia.

Peli on tarkoitettu pääasiallisesti pariskunnille, joiden on kyettävä ymmärtämään toisten ajatuksenjuoksua. Paperilla Compatibility on siis hyvin perinteinen seurapeli, mutta onnistuuko se yllättämään?

Pelin idea

Peliä pelataan kahden pelaajan tiimeissä. Jokainen pelaaja saa samanlaiset 40 korttia, joissa on valokuvia erilaisista henkilöistä, paikoista tai tilanteista. Esiin nostetaan yksi aihe, jonka jälkeen pelaajat valikoivat korteistaan aiheeseen sopivia kortteja. Kortteja valitaan 1–5, riippuen miten pitkällä pelaajat ovat ehtineet pistelaudalla. Mitä pidemmällä ollaan, sitä vähemmän kortteja saa valita.

Tämä ei vielä riitä, vaan valitut kortit laitetaan järjestykseen aiheeseen parhaiten sopivasta huonoimmin sopivaan. Lopulta pelaajat paljastavat yhtä aikaa korttinsa ja vertaavat niitä parinsa kortteihin. Pelaajat saavat pisteitä samanlaisista korteista ja lisäpisteitä irtoaa, jos kortit ovat pareilla täysin samassa kohdassa.

Jokaisella pelaajalla on lisäksi yksi kertakäyttöinen 2x-laatta. Jos pelaaja tuntee parinsa kemioiden kohtaavan, hän voi käyttää laattansa. Mikäli sen kierroksen ensimmäinen kortti on molemmilla sama, pisteitä tulee tuplasti. Muussa tapauksessa laatta menee harakoille.

Rajoittavat kortit

Compatibility hoitaa seurapelitonttinsa tunnollisen varmasti. Se on helppo ja nopea opettaa, eivätkä pelit kestä kauan. Vaikka laatikko muuta väittääkin, yhden pelin pelaamiseen ei tuhraannu puolta tuntia pidempään, jos parien kemiat eivät ole aivan surkealla tasolla. Samalla pelissä oppii jotain paristaan tai ainakin huomaa, miten vähän toisen ajatuksenjuoksua loppupeleissä tuntee.

Vaikka alkuperäinen versio on pääsääntöisesti tarkoitettu pariskunnille, tulee pelin mukana ohjeet myös parittomille pelaajamäärille. Ohjeet eivät juuri muutu, nyt vain kaikki pyrkivät synkkaamaan yhden, joka vuoro vaihtuvan pelaajan kanssa. Peli kyllä toimisi yhtä hyvin näillä säännöillä myös parillisilla pelaajamäärillä.

Valittavia aiheita on pelin mukana tarpeeksi, suurempi ongelma on pelattavien korttien rajallinen määrä. Vaikka 40 korttia tuntuu riittävältä, ylimääräinen vaihtopakka ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Nyt samoja kortteja selataan joka kierros ja ne tulevat turhan tutuiksi.

Korttien kuvituskin on kovin tylsää ja yksiulotteisia. Yleensä kuvat ovat yksinkertaisia postikorttimaisemia tai valokuvia jostain eläimestä tai esineestä. Tämä ajaa siihen, että aiheen ollessa ”viini”, on aivan satavarmaa, että jokaisen ensimmäinen kuva on korttipakan ainoa viininkaatokuva. Välillä taas aiheeseen sopivia kuvia ei tunnu löytyvän ollenkaan.

Kelvollinen seurapeli

Compatibilitya voi suositella parhaiten harvemmin pelaaville pariskunnille. Peli tarjoaa kevyttä illanistujaisviihdettä ja sen parissa viihtyy ilman suurempia hammasten kiristyksiä pari kertaa vuodessa. Peli on lisäksi pakattu tyylikkääseen metallirasiaan, lisäpisteet siitä.

Toisaalta kilpailu kepeiden seurapelien kategoriassa on kovaa ja haastajia on paljon. Näistä varteenotettavin vaihtoehto on Dixit, joka hoitaa kuvista arvailun tyylikkäästi. Lisäksi kyseisen pelin kuvat ovat huomattavasti monitulkintaisempia jättäen tilaa mielikuvitukselle.

Faktat Compatibilitysta

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin kulku

Pelissä on 90 korttia, joiden arvo vaihtelee välillä 1–15. Jokaista numeroa on pakassa kuusi kappaletta. Kortit on jaettu kolmeen eri väriin siten, että kaikki saman numeron kortit ovat samanvärisiä. Esimerkiksi kaikki ykköset ovat sinisiä, kaikki kakkoset vihreitä ja kaikki kolmoset punaisia.

Pelin säännöt ovat hyvin yksinkertaiset. Kaikille pelaajille jaetaan alussa kolme korttia. Aina pelattuaan kortin pelaaja ottaa pakasta uuden kortin tilalle. Kortin voi pelata joko itselleen tai jollekin toiselle pelaajalle. Vaihtoehtoina on pelata kortti omaksi pinokseen tai asettaa se samanvärisen aiemmin pelatun kortin päälle, jolloin uusi kortti kumoaa vanhan. Pelaajalla ei voi koskaan olla kahta samanarvoista korttia edessään pöydässä. Kaksi samanarvoista pinoa pelaajan edessä yhdistyvät välittömästi yhdeksi pinoksi.

Pelikierros päättyy, kun jollakin pelaajalla on edessään kuusi korttipinoa, tai kun nostopakka on pelattu loppuun. Jokainen pelaaja saa pisteitä kaikkien pinojensa päällimmäisistä korteista. Siinä tapauksessa, että pelaajalla ei ole edessään kaikkia kolmea väriä, hän jää kuitenkin kokonaan ilman pisteitä. Kierroksia pelataan siihen saakka, että joku pelaajista saavuttaa 150 pistettä.

Tuuripitoista ja kaoottista

Taktisten mahdollisuuksien kannalta arvioituna Nox ei ole kovinkaan onnistunut peli. Omaa seuraavaa vuoroa on vaikea suunnitella, koska tilanne pöydässä voi mennä täysin uusiksi kierroksen aikana. Korttien vähäinen määrä kädessä hankaloittaa suunnittelua entisestään. Usein järkeviä toimintavaihtoehtoja ei ole yhtä enempää.

Tylyä pelissä on se, että oikein huonon tuurin osuessa kohdalle pelaaja ei edes saa käteensä kaikkia kolmea väriä pelin aikana. Siinä tapauksessa on mahdotonta saada pisteitä kierrokselta. Lisäksi saavutettu hyvä asema voi romahtaa hetkessä, jos muut pelaajat liittoutuvat torpedoimaan johdossa olevaa pelaajaa.

Jos kierros venyy pitkäksi, taktiikan merkitys kasvaa. Siinä vaiheessa hyötyvät pelaajat, jotka ovat painaneet mieleensä mitä numeroita on pelattu paljon ja mitä pakassa vielä on jäljellä.

Kuva: HUCH & Friends

Hyviä puoliakin löytyy

Taktisen puolen keveydestä ja onnen suuresta vaikutuksesta huolimatta Nox ei ole täysin kelvoton peli. Sen hyviksi puoliksi voi laskea ainakin edullisen hinnan ja korttien hienon kuvituksen.

Voimakkaan vuorovaikutuksen korttipeleihin mieltyneet pelaajat voivat saada pelistä yllättävän paljon hupia. Oma peliporukkani havaitsi pelin puutteet välittömästi, mutta silti peli on päätynyt pöytään useamman kerran. Noxin parissa voi olla hauskaa, jos pelin heikkouksiin suhtautuu armollisesti. Jotain viehättävää pelin kiusantekoon perustuvassa luonteessa on.

Faktat Noxista

Pelin kesto: Kesto riippuu valitusta voittopistemäärästä. Säännöissä ilmoitetulla 150 pisteen rajalla noin 30 minuuttia.

Pelin kulku

Pelaajilla on valittavanaan kaksi eri puolta: Horuksen petturit ja Keisarin lojalistit. Keisarin puolta kannattaa pelata sen, jolla on vähemmän kokemusta pelistä. Peli tarjoaa kuusi eri skenaariota, mikä on piristävän poikkeuksellinen lähestymistapa tämän kokoluokan taisteluille.

Pelin ainoa suurempi tuurielementti on alussa, mikä tekeekin alkuasettelusta erilaisen verrattuna muihin tietämiini lautapeleihin. Horuksen pelaajalla on alussa mahdollisuus korruptoida keisarin joukkoja ja vieläpä pommittaa niitä, jotka ovat jäljellä.

Vuorot etenevät omaperäisesti aloitteen mukaisessa järjestyksessä. Se, jolla on parempi aloite, toimii. Ei ole mitenkään tavatonta, että toinen pelaaja saa tehdä useita toimintoja toisen odottaessa. Aloite ei pelkästään merkitse sitä, kumpi pelaajista toimii ensimmäisenä, vaan se toimii myös eräänlaisena ajastimena. Aloite on pelissä tärkeää ja tuo strategisen elementin,  joka ei aukea kunnolla ensipeleillä, vaan vasta useiden pelikertojen jälkeen.

Jokaisella vuorolla pelaaja tekee toimintoja eli esimerkiksi liikuttaa joukkojaan tai  pelaa kädestään kortteja. Toiminnot kuluttavat erilaisen määrän toimintopisteitä (Action Point). Toimintopisteet liikuttavat pelaajan merkkiä eteenpäin aloitejanalla (Initiative Track) ja se pelaaja, joka on lähempänä alkua saa toimia ensin.

Sotaa!

Kuva: Fantasy Flight Games

Kun aloitemerkit saavuttavat toisensa aloitejanalla alkaa taistelu, jos samassa avaruusruudussa on molempien pelaajien joukkoja. Taistelu käydään kortteja käyttämällä. Korttien määrä riippuu yksiköiden voimista. Korteissa on hyökkäyskortteja, jotka aiheuttavat 0–4 pistettä vahinkoa, puolustuskortteja jotka puolustavat 0–3 pistettä ja erikoistoimintoja.

Erikoisvoimat tuovat lisää taktista ulottuvuutta. Huolimaton pelaaminen ei todellakaan ole avain voittoon, on hyvä päättää jonkinlainen taktiikka, jota noudattaa. Varovainen lähestymistapa ei välttämättä ole se helpoin tapa voittoon taisteluissa. Taistelussa joutuu tekemään valintoja ja joskus on jopa hyvä ottaa vahinkoa, jotta voi antaa kunnolla takaisin seuraavassa vaiheessa.

Taistelu  loppuu kun toisen puolen joukot kuolevat, molemmilta pelaajilta loppuvat kortit tai kierrokset loppuvat. Taistelusysteemi tuo mieleen Runewarsin ja Starcraftin, vaikka ei aivan samanlainen olekaan.

Pelissä on kaksi erillistä pelilautaa eli strateginen lauta ja aluelauta.  Strategisella laudalla käydään taistelut ja siirretään joukkoja,  aluelaudalla taas tehdään käskyt (Orders). Aluelaudalle pelattuna käskyt vievät vähemmän toimintopisteitä. Paikka, johon kortti pelataan, on tärkeä taktinen elementti, kortit toimivat vähän samaan tapaan kuin Twilight Imperiumin strategiakortit. Käskykortit vaihtelevat joukkojen liikuttamisesta taisteluun. Kortit ovat erittäin tärkeitä ja jos ne loppuvat kädestä, huomaa pelaaja olevansa pulassa ennen seuraavaa käden täyttämistä.

Peli päättyy, jos toinen pelaajista tuhoaa vastustajan joukot tai kontrolloi neljää avaruussatamaa, tai jos Horukselta loppuu aika. Pelin voi siis voittaa monella erilaisella tavalla.

Kuva: Fantasy Flight Games

Monimutkainen, syvällinen ja opettelua vaativa

Tutustuin Horus Heresyyn yhden pelin verran, koska en itse peliä omista ja luin lisäksi sääntökirjan läpi jokseenkin tarkasti. Sääntökirja vaatisi jonkinlaisen uudelleenjärjestelyn, sillä se on melkoisen sekava ja raskaslukuinen. Kaikki on kerrottu, mutta sääntöjen tarkastaminen on hankalaa. Tässä pelissä sääntökirjan soisi olevan vähintäänkin loistava ja järjestelmällinen.

Horus Heresy on erittäin monimutkainen peli, kunnes säännöt on sisäistänyt. Ensimmäisessä pelissä unohtaa varmasti monia tärkeitä asioita ja sääntökirjan moneen kertaan lukeminen ei yksinkertaisesti riitä, vaan peliä pelattava ainakin kerran, että ymmärtää miten peli kulkee.

Pelissä on niin paljon strategisia ja taktisia mahdollisuuksia että alussa iskee välttämättä ähky. Pelin laskisin keskiraskaaksi säännöiltään, mutta se on selkeästi monimutkaisempi kuin Runewars ja Starcraft yhteensä. Siinä on myös paljon elementtejä jo legendaarisen pelin asemaan nousseesta Twilight Imperiumista.

Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin alun tuurielementti on hieman häiritsevä, se voi ääritapauksessa määrätä pelin voiton. Tosin hieman kokeneemmat pelaajat pystyvät kääntämään tilanteen nopeasti toiseksi. Olisin toivonut tämän tuurielementin poistamista tai ainakin muuttamista sellaiseksi, että alussa molemmilla olisi mahdollisuus vaikuttaa alkuasetelmiin. Nyt sen päättää nousevien korttien järjestys.

Pelin kaikki muut elementit vaativat miettimistä ja taktikointia, myös bluffaaminen on otettu huomioon ja sen käyttäminen on erittäin suositeltavaa. Alussa se tosin ei varmasti tuo lisäarvoa, kun pelin taktiset mahdollisuudet eivät ole selvät.

Pelin aloitejana ja toimintopisteet ovat erinomainen keksintö. Ne pakottavat miettimään ja antavat peliin omanlaisensa tunnelman. Vastaavaan en ole törmännyt, mutta se on kuitenkin ehdottomasti tämän pelin suola.

Nähdessäni pelin pöydällä pelivalmiina ihastelin komponentteja ja pelin taidetta. Tässä asiassa Fantasy Flight Games on todellakin hyvä, komponentit ovat laadukkaita ja niitä on paljon. Pelin taide on juuri oikeaa Warhammer 40 000 -maailmaan. Laatikko on iso ja se ei ainakaan minulla sopisi mihinkään lautapeleille varaamaani hyllyyn. Siitä huolimatta harkitsen pelin hankkimista vakavasti, vaikka se on kallis. Suomessa peli maksaa noin 100 €, mutta sillä rahalla saa kyllä paljon sälää ja hyvän pelin.

Jos jaksaa opetella säännöt ja pelin hyvin, Horus Heresy  on laadukas sci-fi-strategiapeli. Se ei sovi aloitteville, eikä mielestäni kovin nuorille pelaajille, sillä se on hyvin monimutkainen.

Faktat Horus Heresystä

Pituus: 2–4 tuntia.