Pelin idea

Pelaajat ovat rakentajia, jotka pyrkivät rakentamaan heimopäällikölle uutta monikerroksista rakennusta eli puebloa. Rakentajat eivät jostain kumman syystä saa käyttää oman värisiä palikoita pueblon rakentamiseen, joten heimopäällikkö antaa miinuspisteitä jokaisesta näkemästään värillisestä palikasta.

Pelaajalla on vuorollaan kaksi tehtävää: lisätä laudalle uusi palikka ja liikuttaa päällikköä. Jokaisella pelaajalla on läjä palikoita, joista noin puolet on värikkäitä ja puolet harmaita. Harmaat ovat neutraaleja palikoita, joilla värikkäitä paloja voidaan piilottaa. Palikoita lisätään laudalle yleensä vuorotellen ja palikan saa lisätä laudalle vapaasti, kunhan mikään sen osista ei jää ”tyhjän päälle”.

Palasen lisäämisen jälkeen pelaaja liikuttaa päällikköä enintään 4 askelta laudan reunoja pitkin. Paikalta, johon heimopäällikkö pysähtyi, katsotaan suorassa linjassa laudan keskelle ja mikäli jonkun pelaajan väripalasia näkyy, tämä saa miinuspisteitä. Mitä korkeammalla palanen on, sitä suurempia miinuspisteitä se tuottaa.

Kun heimopäällikön laskeutuu laudan kulmiin, lautaa ei katsota enää sivusta vaan ylhäältäpäin. Lauta on jaettu 4 alueeseen ja miinuspisteitä annetaan sen alueen ylhäältä näkyvien värien mukaan.

Peli jatkuu, kunnes jokainen palanen on laudalla. Tämän jälkeen päällikkö käy vielä yhden tarkastuskierroksen laudan ympäri käyden jokaisessa ruudussa ja miinuspisteet jaetaan. Vähiten miinuspisteitä kerännyt on luonnollisesti voittaja.

Kolmiulotteista päänraavintaa

Pueblo on kiperä peli, jossa avaruudellinen hahmottamiskyky joutuu koetukselle, kun palaset tulisi piilottaa kaikista viidestä eri kulmasta. Varsinkin viimeisillä kierroksilla palikoiden piilottaminen edes puolihuolimattomasti tuntuu haasteelliselta. Lisäksi heimojohtajan viimeinen kierros laudan ympäri varmistaa sen, että peli pitää pelata loppuun saakka fiksusti.

Samalla Pueblo on suhteellisen yksinkertainen ja helppotajuinen, joten sitä voi pelata myös kokemattomampien lautapelaajien kanssa. Vaikka peli tarjoaa syvällistä aivojumppaa, paloja on vain yhdenlaisia ja säännöt ovat hyvin yksinkertaiset — palikoita lisätään ja päällikköä liikutetaan.

Pelin toistavaa luonnetta tasoitetaan useilla sääntömuunnelmilla. Demolition-versiossa pueblo vielä lopuksi puretaan pala kerrallaan, Pro-versiossa laudalle asetetaan ”pyhiä laattoja”, joille ei saa rakentaa palikoita ja pelaajien vuorojärjestys huutokaupataan kahdesti pelin aikana. Huutokauppa monipuolistaa peliä, mutta auttaa myös tasoittamaan ensimmäisen pelaajan etulyöntiasemaa.

Pueblo toimii yllättävän hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Kaksinpelissä strategioille jää enemmän jalansijaa, pelaajamäärän kasvaessa taas kontrollin osuus heikkenee. Toisaalta 3–4 pelaajan peleissä tulee helpommin peitettyä vastapelaajia, mikä synnyttää vaikeita tilanteita — autanko pahinta vastustajaani ja saan vähemmän miinuspisteitä vai autanko jotain toista ja saan enemmän miinuksia?

Päällikkö tutkailee puebloa neutraalien palikoiden takaa. Kuva: Mosse Stenström / BGG

Loppuunmyydyn painoksen dilemma

Pueblon yhtenä ongelmana on laudan tarkastelu, sillä sitä pitäisi kyetä seuraamaan jokaisesta suunnasta. Pöydän ympärillä parveilun sijaan kannattaa hankkia jonkunlainen pyörivä tarjoiluastia, jotta lautaa on helppo pyöritellä. Toinen ongelma on pistelauta, jossa näyttävyys on mennyt käytettävyyden edelle. Pisteiden merkitseminen kun on järkyttävän vaikeaselkoista ja ensikertalaisten kanssa saa olla silmä tarkkana, jottei väärälle riville poiketa.

Pueblon selvästi suurin sudenkuoppa on kuitenkin sen saatavuus, sillä pelin painos on kauan sitten loppuunmyyty. Uutta versiota ei ole luultavasti tulossa, joten kolmiulotteisen hahmottamiskyvyn ystävät joutuvat kiertelemään huutokauppoja.

Onneksi joitakin korvaavia pelejä löytyy. Rumis eli Blokus 3d toimii melko samantapaisella mekaniikalla ja on Puebloa nopeampi, yksinkertaisempi ja kevyempi. Jos puolestaan nauttii ajan tuomasta lisäjännityksestä, Ubongo 3d antaa sopivaa haastetta.

Faktat Pueblosta

Pituus: 60 minuuttia.

Pelin idea

Offboard on kuin Abalone: kummallakin pelaajalla on kuulia laudalla ja tarkoituksena on työntää vastapuolen kuulia pois laudalta. Kuulat liikkuvat jonoissa ja pystyvät työntämään vastapuolen kuulia, mikäli niitä on vähemmän kuin omia. Kaksi kuulaa työntää yhtä, kolme kahta ja niin edelleen.

Abalonessa laskettiin vain poistyönnettyjen kuulien lukumäärää. Nyt laatukin ratkaisee. Laudan ulkopuoliset alueet on jaettu vyöhykkeiksi, joilla on pistearvo yhdestä kolmeen. Kuudella pisteellä voittaa, joten voittoon riittää parhaassa tapauksessa vain kahden kuulan poistaminen laudalta.

Matkassa on kuitenkin pieni mutka: kultakin vyöhykkeeltä saa pisteet vain kerran. Kun vyöhykkeelle työnnetään seuraava kuula, siitä ei saa enää pisteitä. Poistetun kuulan omistaja voi päättää, luopuuko kuulasta vai käyttääkö seuraavan vuoronsa palauttaakseen kuulan haluamaansa paikkaan laudalla.

Dynaaminen peli

Abalonen vikana oli staattisuus ja puolustusasemien rakentamisen ja ylläpitämisen helppous, joka johti kokeneiden pelaajien kesken helposti tylsiin peleihin. Offboard paikkaa tätä.

Ensinnäkin pelin alkuasetelmassa pelaajien kuulat on jaettu kahteen ryhmään, toisin kuin Abalonessa, jossa kuulat ovat yhtenä rykelmänä (tosin Abalonea pelataan nykyään yleensä Offboardin kaltaisella alkuasetelmalla).

Toisekseen siinä missä Abalonessa kolme kuulaa voi työntää kahta, mutta kolmea kuulaa ei voi työntää, Offboardissa rajaa ei ole. Mikä tahansa määrä kuulia liikkuu, jos suurempi määrä työntää. Täysin kestävää puolustusasemaa on siis mahdoton rakentaa.

Pistevyöhykkeet myös ajavat peliä. Kun yksi alue on täynnä, täytyy peliä ohjata toiseen suuntaan. Kolmen pisteen alueet varsinkin vaativat tiukkaa hallintaa.

Kuulien Abalonea dynaamisempi alkuasetelma. Kuva: Tactic

Abalone vai Offboard?

Valinta näiden kahden pelin välillä on yllättävän vaikea. Offboard tietysti uudempana ja Abalonen puutteita korjaavana tuntuisi ilmeiseltä valinnalta, toisaalta Abalone on jotenkin puhtaampi ja elegantimpi peli ja uudella alkuasetelmalla oikein toimiva peli sekin. Abalonen mustavalkoinen tyylikkyys voittaa minun silmissäni Offboardin sinisen pelilaudan ja punaiset ja keltaiset kuulat.

Molemmat ovat ihan kelpo pelejä, mutta käytännössä valitsisin kuitenkin Gipf-pelit ennemmin kuin kummankaan Abalonen.

Faktat Offboardista

Pituus: 15–30 minuuttia

Nyt Australia-aihe haiskahtaa hieman Ubongon menestyksellä ratsastamiselta. No, se on Kosmokselle ja Competolle Ubongon julkaisijoina sallittua ja Uluru varmasti miellyttää Ubongon faneja.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on samanlainen pelilauta, joka kuvaa Uluru-vuorta. Lisäksi on kahdeksan eriväristä unilintua. Erilliselle pelilaudalle laitetaan kortteja, jotka kertovat, miten linnut haluavat asettua.

Tarjolla voisi olla vaikka tällaiset säännöt: keltainen haluaa punaisen. Viereen, punainen ei saa olla sinistä vastapäätä, sinisen on oltava pelilaudan lyhyellä sivulla, vihreä haluaa olla valkoisen kanssa samassa nurkassa, valkoinen haluaa samaa kuin punainen ja musta ei missään nimessä halua samaa kuin keltainen. Oranssi tyytyy mihin tahansa ja pinkki haluaa olla itsensä vieressä.

Siitä sitten vain setvimään. Aikaa on luonnollisti vähän. Joskus tehtävä on helppo, jos monille linnuille kelpaa mikä tahansa, toisinaan täydellinen ratkaisu on mahdoton. Pelaajat saavat virhepisteitä väärin pelatuista linnuista. Peli kestää kuusi kierrosta, jonka jälkeen vähiten sakkoja kerännyt voittaa. Tyystin ilman virhepisteitä on vaikeaa tai jopa mahdotonta jäädä.

Pelilaudalle on pelattu kortit, jotka näyttävät miten lintuja kuvaavat nappulat on pelattava omalle laudalle. Kuva: Kosmos

Vaikeusastetta moneen lähtöön

Haastetta siis riittää ja jos peli tuntuu liian helpolta, jokaiselle linnulle voi halutessaan antaa kaksi sääntöä toteutettavaksi. Tehtäväkortit on jaettu vaikeusasteen mukaan, joten pelistä saa halutessaan myös helpomman. Lisäksi on mahdollista käyttää osalle pelaajista vaikeampia tehtäviä kuin toisille, jolloin peliä saa tasoitettua.

Uluru on veikeä peli, josta saa aivoilleen sopivasti haastetta. Unilintuteema on toimiva, ainakin kuvitus on viehättävää ja otan itse ainakin mieluummin unilinnut kuin nirson pöytäseurueen. Korttien kuvitus voisi olla selkeämpää, nyt pelissä on selvä oppimiskynnys ennen kuin kortit tulevat tutuiksi. Nopeuteen perustuvassa pelissä toivoisi olevan selkeämmät kortit, nyt alussa aikaa menee korttien tunnistamiseen ja sittenkin osa symboleista on vaikeaselkoisia. Kokemuksen myötä korttien tulkitseminen helpottaa, mutta harmia on aina, kun pelissä on mukana uusi pelaaja. Harmia korostaa se, miten peli muuten on miellyttävän yksinkertainen ja helppo opettaa.

Pöytäseurueteema on muuten suunnittelijan alkuperäinen teema ja kumpuaa tanskalaisen suunnittelijan kokemuksista lasten kanssa. Suunnittelija syö usein naapurin perheen kanssa, jolloin pöydässä on kahdeksan ja pelilaudan malli perustuu itse asiassa Luchaun ruokapöytään! Lue lisää pelin taustasta Designer diary -artikkelista BoardGameGeekistä.

Unilinnut Ulurun ympärillä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ulurusta

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Paketista löytyy ohjeet viiteen minipeliin. Perusidea tulee parhaiten tutuksi Liekehtivä torni -pelissä, jossa jokainen saa yhden kortin ja keskelle pöytää tulee pakka kuvapuoli ylöspäin. Kun tunnistaa yhteisen kuvan omasta ja pakan päällimmäisestä kortista, pitää sanoa kuvan nimi ääneen ja ottaa kortti itselle. Esiin tulee seuraava kortti ja peli jatkuu, kunnes pakka on jaettu pelaajille. Vuoroja ei ole, vaan nopeat vievät kortit hitaiden nenän edestä.

Kaivossa omia kortteja pelataan  keskuspakan päälle. Kuumassa perunassa jokaisella on kädessä kortti, joka annetaan toiselle pelaajalle löytämällä yhteinen ikoni. Koko korttinippu annetaan kerralla ja kortit jäävät yhdelle pelaajalle, joka joutuu ottamaan ne. Kaikki kerätään!-pelissä pöydälle avataan pelaajien määrän verran kortteja ja keskuskortti, johon muita verrataan. Löytämällä yhteiset kuvat saa poimia kortit itselleen. Myrkkylahjassa annetaan kortteja pakasta muille pelaajille.

Yksi minipeli kestää muutaman minuutin ja on sellaisenaan kelpo peli. Jos haluaa pelata pidemmän putken, säännöissä on myös pisteenlaskuohjeet, joilla kierrokset voi pisteyttää ja laskea kokonaistulosta.

Kaksi korttia — löydätkö yhteisen symbolin? Kuva: Mikko Saari

Hauskaa kuviontunnistusta

Dobble on oivallinen kuviontunnistuspeli, yksi genren parhaita. Vaikka sitä voi olla joskus vaikea uskoa, korteissa on aina joku yhdistävä ikoni. Koskaan ei siis tarvitse etsiä turhaan. Liekehtivä torni on hauska tapa pelata, mutta kaikki minipelit toimivat — tosin taitava pelaaja saattaa hivenen turhautua Myrkkylahjan parissa, kun kortteja joutuu ottamaan rankaisuna vastaan kaikilta muilta pelaajilta… Yksi minipeli on mukava erä, mutta jos innostuu pidempään peliin, turnauspisteenlasku on hyvä lisä.

Hahmontunnistus ja nopeuspelit eivät sovi kaikkien makuun, mutta Dobblea kannattaa silti kokeilla. Peli on yllättävänkin koukuttava. Genren ystäville peli on pakkohankinta. Pelistä löytyy elektroninen versio App Storesta. Se on tasoltaan hivenen vaatimaton, mutta on halpa (79 senttiä) ja soveltuu idean testaamiseen yksin tai yhden kaverin kanssa.

Pelin kortteja — erilaisia symboleja on paljon! Kuva: Mikko Saari

Faktat Dobblesta

Pituus: yksi minipeli 5–10 minuuttia.

Pelin idea

Idea on sama kuin aikaisemmissa Ubongo-peleissä: kello käy ja pelilautaan merkitty alue pitäisi peittää palikoilla. Nyt palikat pitää saada siististi kahteen kerrokseen. Käytössä on kolme tai neljä erikoisenmuotoista vänkyrää, jotka saa helposti sopimaan melkein: jäljelle jää tavallisesti tila, johon sopisi nätisti joku sellainen pala, mitä ei missään nimessä ole tehtävässä käytössä.

Nopeimmat palkitaan. Pelissä on sama toimiva pisteenlasku kuin Ubongo Extremessä: nopein saa kolme pistettä ja satunnaiset pisteet (1–4 pistettä), kakkonen saa yhden pisteen ja satunnaispisteet ja muut ratkaisijat vain ne satunnaiset pisteet. Ratkomalla paljon tehtäviä ja poimimalla pisteitä hyvällä tuurilla pelin voi voittaa, mutta jos joku napsii ykkössijoista valtaosan, voitto on aika varma.

Kolmas, vaikea ulottuvuus

Uudet Ubongot ovat aina olleet aikaisempia vaikeampia. Extreme oli vaikeampi kuin peruspeli, Duel vaikeampi kuin Extreme ja 3D tekee uuden ennätyksen. Palikoiden pyörittely kolmessa ulottuvuudessa on haastavaa. Neljän palikan tehtäviin kannattaa suhtautua asianmukaisella kunnioituksella. Kokeilin joutessani yhtä: noin varttia myöhemmin piti katsoa ratkaisu ohjeista (niin, tässä Ubongossa mukana on myös tehtävien ratkaisut). Pelissä tehtävä pitäisi ratkaista kahdessa minuutissa.

Kolmen palikan tehtävien vaikeustaso tuntui sopivalta: osan ratkaisi nopeasti, valtaosan minuutin sisään ja jotkut menivät tiukille. Kahdessa kaksinpelissä vain pari tehtävää jäi kokonaan ratkaisematta. Neljällä palikalla olisimme luultavasti ratkaisseet pari tehtävää…

Ubongo 3D:ssä huonoa on vain todella iso laatikko. Jos Ubongon idea miellyttää ja lisähaaste on tarpeen, tästä sitä saa. Jos Ubongo tai pasianssinomainen tehtävänratkonta ylipäätään tökkii, jätä väliin. Itse olen tähän asti pitänyt kaikista Ubongoista, mutta käytännössä pelaaminen on jäänyt sen verran vähälle, että pelit ovat menneet kiertoon. 3D on jotenkin niin kiero peli, että sen taidan jättää kokoelmiini ongelmanratkontapelien genreä edustamaan.

Pelin osat esittelyssä. Kuva: Kosmos

Pieni vinkki: Tiimalasin kesto kannattaa mitata, se voi nimittäin heittää runsaasti. Aikaa pitäisi tiettävästi olla kaksi minuuttia, mutta tiimalasin kesto voi olla mitä tahansa 90 sekunnin ja kolmen minuutin väliltä. Suosittelen esimerkiksi puhelimen ajastinta, joka piippaa, kun aika on kulunut. iPhonelle suosittelen esimerkiksi Game Timer Plussaa.

Faktat Ubongo 3D:stä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Elegantti Abalone jatkaa mustavalkoisten abstraktien pelien perinnettä. Pelin ulkoinen toteutus on kunnossa: mustat ja valkoiset kuulat ovat miellyttäviä pelivälineitä ja kuulajonojen liikuttaminen laudalla on paitsi helppoa, myös tuntuu ja kuulostaa hyvältä.

Pelin idea

Abalone on kahden ameeban välistä sumopainia. Tavoitteena on työntää toisen pelaajan kuulia pois laudalta. Kerralla voi siirtää yhtä, kahta tai kolmea kuulaa, jotka ovat samassa jonossa. Kahdella kuulalla voi työntää yhtä vastapelaajaan kuulaa, kolmella kahta tai yhtä. Kun saa työnnettyä laudalta kuusi kuulaa, voittaa pelin.

Abalonen säännöt ovat helpot, eikä niissä ole hankalia poikkeuksia. Peli on juuri niin elegantti kuin tällaisen pelin kuuluu olla. Pelaamisen aloittaminen käy helposti, mutta pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa. Abalone on peli, johon voi suhtautua vakavasti niin halutessaan, mutta sitä voi pelata myös kevyesti.

Näillä näytöillä Abalone on hyvä peli. Se ei kuitenkaan ole erinomainen peli.

Puolustus on paras ase

Turnauskäytössä suosittu Belgian Daisy -alkuasetelma virkistää peliä. Kuva: Mikko Saari

Abalonen pahin puute on sen puolustushenkisyys. Kun pelaajille kertyy kokemusta, käy selväksi, että puolustus on paras keino pärjätä Abalonessa. Rakentamalla kuulistaan sopivan klöntin voi muodostaa puolustusasetelman, jota ei tönitä mihinkään. Ei sillä kyllä voitetakaan, mutta ei myöskään hävitä. Pelaamisesta tulee staattista.

Ratkaisuja on pohdittu ja yksi tavallisimmista — sen lisäksi, että pelaajat yksinkertaisesti sopivat pelaavansa aggressiivisemmin — on aloittaa hieman erilaisesta alkuasetelmasta. On harmillista, että suosittua belgialainen päivänkakkara -aloitusta (Belgian Daisy) ei ole esitelty pelin säännöissä. Sitä käytetään muun muassa Mind Sports Olympiad -turnauksissa. Siinä pelaajien kuulat on jaettu pelin alussa kahteen ryhmään, joten ison yhtenäisen puolustusmuodostelman kokoaminen on vaikeampaa.

Muitakin alkuasetelmia (lisää ja vielä lisää) on ja periaatteessa mitä tahansa symmetristä muodostelmaa voi kokeilla. Itse käytän jatkossa aina päivänkakkaraa sääntöjen mukaisen alkuasetelman sijasta. Toinen suosittu korjaus on pylväs, jossa laudan keskelle tulee yksi neutraali kuula, jota ei voi työntää paikoiltaan.

Hyvä klassikko

Se, mikä on kokeneiden asiantuntijoiden ongelma, ei ole välttämättä satunnaisesti huvikseen pelaavan ongelma. Jos ei suhtaudu Abaloneen liian vakavasti, peli on aivan hyvin pelattavissa eikä mitenkään ongelmallinen.

Onkin lähinnä makuasia, mitä pelistä muuten pitää. Minun makuuni Abalone on liian puolustusvoittoinen ja vähän tylsä, joku toinen voi olla eri mieltä — pelillä on runsaasti faneja ja Mind Sports Olympiadissa pelin mestaruudesta on mitelty vuodesta 1997. Peli on ansainnut paikkansa modernien abstraktien kaksinpelien klassikoiden joukossa siinä missä vaikkapa Othello.

Tutustumisen arvoinen on myös Abalonen tekijöiden vuonna 2011 ilmestynyt peli Offboard (arvostelu Lautapelioppaaseen on tulossa piakkoin), jossa samaa ideaa on jalostettu vauhdikkaammaksi. Muuten suosittelen tutustumaan Gipf-sarjan peleihin, sillä ne edustavat uusien abstraktien lautapelien parhaimmistoa.

Abalone on esteettisesti ensiluokkaisen viehättävä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Abalonesta

Pituus: 15–30 minuuttia

Pelin idea

Paketista löytyy säännöt kolmeen eri muunnelmaan, mutta perusideana on saada magneetteja pelattua pelilaudalla ilman että ne yhdistyvät toisiinsa. Pelialue on pienehkö pala sinistä vaahtomuovia, jossa on kuoppia, joihin magneetteja saa pelattua. Vierekkäisissä kuopissa olevat magneetit vetävät toisiaan puoleensa varmasti, joten väliä täytyy jättää. Tila kuitenkin loppuu nopeasti.

Pelin voittaa se, joka saa ensin pelattua kaikki magneettinsa pelilaudalle. Se edellyttää käytännössä sitä, että toisen pelaajan on tehtävä virhe, joka raivaa pelilaudalle lisätilaa (teoriassa kaikki kivet on kai mahdollista pelata laudalle, mutta se on hyvin, hyvin vaikeaa).

Muissa pelimuodoissa lasketaan pisteitä, joita saa jokaisesta magneetista, joka tarttuu kiinni pelattuun magneettiin. Pudotuspelissä putoaa pois kun saa 10 pistettä, keräilypelissä voittaa saamalla 12 pistettä.

Kaikkia pelimuotoja voi pelata kaksin- tai kolminpelinä, isommille pelaajamäärille pelialue on liian pieni.

Puoleensavetävä ja luotaantyöntävä

Jishakussa on hyvä idea. Samaa ideaa pyörittelee Polarity vuodelta 1986, siinä pelivälineet vain ovat Othello-tyyppisiä kiekkoja, joita pelataan pöydälle leijumaan vinottain magneettikentässä. Polarity vetää pisteet ulkonäön suhteen, peli on Jishakua maagisemman näköinen.

Jishakun vahvuus on siinä, että peli on erittäin helposti lähestyttävä. Kiillotetut hematiitit ovat miellyttävän näköisiä ja tuntuvat mukavilta. Peruspelin säännöt selittää noin kahdella lauseella eikä pelaaminen vaadi magneettien jakamista kummempaa alkuvalmistelua. Jos haluaa kokoelmiinsa pelin, jolla voi tehdä vieraisiin vaikutuksen ja jota voi pelata nopeasti ja vaivattomasti, Jishaku on oiva valinta.

Peruspeli ratkeaa herkästi siihen, kun toinen joutuu pelaamaan vaikeaan paikkaan, epäonnistuu ja joutuu poimimaan kiviä. Sen jälkeen häviö on käytännössä varma. Pitää siis olla se pelaaja, jonka jäljiltä jää vaikea paikka. Tässä on mahdollisuuksia nokkelalle pelaajalle, joka voi keksiä ovelia paikkoja kiville. Magneettikentän hyödyntäminen onnistuu myös.

Ensimmäiset kivet on jo pelattu laudalle. Kuva: Mikko Saari

Yksinkertainen sohvapöytäpeli

Jishaku on ihan hauska peli, jonka paras puoli on se, että se on nopeasti ohi. Yhden erän pelaa noin viidessä minuutissa tai nopeamminkin. Kiviä on mukava pidellä käsissä ja magneetit nyt vain ovat hieno juttu, kun kivet napsuvat yhteen ja heiluvat pelilaudalla magneettikentän vaikutuksesta.

Magneettien vetovoiman ansiosta peliä on pakko kokeilla eikä pelistä selviä yhdellä kokeilulla, vaan kerralla tulee helposti pelattua useampi erä. Peli on toimiva lämmittelypeli kahdelle ja hyvä vetonaula — jos pitäisin jotain lautapeliesittelyständiä jossain tapahtumassa, voisin hyvinkin ottaa Jishakun ständille pelattavaksi.

Magneettiefektin vetovoiman alla Jishaku on kuitenkin aika kevyt peli. Jos tarvitset nopeaa, helppoa ja houkuttelevaa peliä, Jishaku on kelpo valinta, mutta jos haluat älypelin, jolla vaivata päätäsi pidempään, kannattaa etsiä muualta (vaikka abstraktien pelien parhaimmistosta). Jishakulla on silti paikkansa kokoelmissani, harva viiden minuutin filleri on näin tyylikäs ja hauska.

Faktat Jishakusta

Pituus: 5–10 minuuttia

Repello sijoittui Suomen Vuoden peli -kisassa aikuisten sarjan finaaliin, Ruotsissa peli voitti.

Pelin idea

Pelaaja voi siirtää torniaan vuorollaan haluamaansa suuntaan. Ensimmäinen ruutu siirtosuunnassa kertoo, montako askelta pelaaja saa liikkua. Lähtöruutuun jää yksi kiekko, repello, pelaajan tornista. Tornissa on näppärä automaattimekanismi, joka jättää kiekon jälkeen, kun tornia nostaa.

Siirron jälkeen tarkistetaan, onko laudalla kahta repelloa tai tornia vierekkäin. Näin ei saa olla, sillä repellot ja tornit hylkivät toisiaan. Kielletty tilanne pitää ratkaista siirtämällä vierekkäisistä repelloista tai torneista suoraan poispäin toisesta. Tämä voi johtaa uuteen vierekkäisyyteen, joka pitää ratkaista siirrolla ja niin edelleen. Ketjureaktiot voivat olla pitkiäkin, kun vuorossa oleva pelaaja saa vapaasti valita järjestyksen ja suunnan vierekkäisyyksiä setviessään.

Lopullinen tavoite on lykkiä kiekkoja pelilaudan reunan yli. Mustat kiekot, joita pelaajat jättävät jälkeensä, ovat yhden pisteen arvoisia. Pelissä on myös neljä hopeista kiekkoa, arvoltaan kolme pistettä, ja yksi viiden pisteen arvoinen kultainen kiekko. Oiva veto on myös tönäistä vastapelaaja yli laidan, sillä tämä menettää silloin vuoron ja itse pääsee keräämään kiekkoja tältä pelaajalta.

Näppärä älypeli

Repello on hauska peli. Ketjureaktioiden luominen kutkuttaa miellyttävällä tavalla — oikein pitkän ketjun saaminen on herkkua, ja sellaisen jälkeen pitää luonnollisesti rehennellä nähneensä koko kuvion ennalta. “Yllättävien seuraamusten peli”-alaotsikko on osuva.

En ole vielä päässyt kokeilemaan Repelloa useammalla kuin kahdella pelaajalla. Kaksinpeli toimii hienosti, mutta on jo sen verran kaoottinen, että suhtaudun kevyellä epäilyksellä useamman pelaajan peleihin. Nelinpelissä ei voi juurikaan suunnitella, vaan asioita tapahtuu ja oma vuoro koittaa, kun koittaa. Jos peliin suhtautuu riittävän kevyesti, tornien törmäily voi olla hauskaakin.

Repellon numeroidentäyteinen pelilauta näyttää luotaantyöntävältä, mutta tälle pelille kannattaa antaa tilaisuus. Säännöt ovat helpot ja pelin idea on nokkela. Yhden erän pelaa nopeasti, joten revanssia on helppo ottaa.

Punaisen pelaajan torni, josta kiekkoja irtoaa joka siirrolla. Kuva: Mikko Saari

Sääntöhuomautus

Minulle ainakin jäi ensimmäisellä lukemisella epäselväksi, mitä itse asiassa tapahtuu silloin, kun toisen pelaajan saa tönäistyä pois pelilaudalta. Piti ihan kysyä pelin kehittäjiltä, joten selvennetään nyt tässäkin. Tönitty pelaaja menettää tönijälle yhden repellon. Seuraavalla vuorollaan poistönitty ei pelaa tavallista vuoroa, vaan ainoastaan laittaa torninsa peliin (ja ratkoo siitä mahdollisesti tulevat ristiriidat). Näin kaikilla pysyy sama määrä repelloja tornissa.

Faktat Repellosta

Pituus: 15–30 minuuttia.

Idea on hauska, mutta Galaxy Trucker on melko monimutkainen peli, jonka opettaminen ei ole aivan yksinkertainen juttu. Michael Schachtin Mondo ottaa Galaxy Truckerista pelin hauskimman osan ja muovaa aiheesta huomattavasti yksinkertaisemman pelin, jossa ei rakennella avaruusaluksia vaan kokonaisia maailmoja.

Jos perehdyt peliin mieluiten videomuodossa, katso Tuomo Pekkasen Mondo-esittelyvideo.

Pelin idea

Pelaajilla on edessään pelilauta, johon pitäisi rakentaa mahdollisimman hieno maailma. Laatoissa on erilaisia maastonmuotoja, eläimiä ja tulivuoria. Tavoitteena on rakentaa maailma, jossa on mahdollisimman paljon kokonaisia ja ehjiä alueita, paljon eläimiä ja mahdollisimman vähän aktiivisia tulivuoria.

Tämä olisi ihan helppo juttu, jos aikaa olisi rajattomasti, eikä kukaan häiritsisi, mutta kun kello tikittää ja muut pelaajat nappaavat kaikki tarvittavat laatat, painetta tulee juuri sopivasti ja tehtävä käykin haastavaksi. Mondossa pärjää, jos pystyy pitämään hermonsa kurissa ja keskittymään annettuun tehtävään paineen alla.

Kun aika loppuu ja maailmat on koottu, on pisteenlaskun aika. Jokainen eläin on piste, samoin jokainen ehjä alue, jolla on siistit rajat eli kahta erilaista maastonmuotoa ei ole laattojen reunoissa vierekkäin. Pisteitä menettää aktiivisista tulivuorista, tyhjistä ruuduista ja väärin pelatuista laatoista, eli laattojen rajoista, joissa kaksi eri maastonmuotoa kohtaa. Lisäksi aikaisesta lopettamisesta saa bonuspisteitä.

Kolme eri tasoa

Pelissä on kolme eri vaikeustasoa, jotka vaikuttavat pisteytykseen. Peruspelissä ei lasketa muita pisteitä kuin yllä mainitut. Kierroksen voittaja saa tulivuorilaatan, jonka omistaja menettää seuraavalla kierroksella pisteitä myös sammuneista tulivuorista. Peliä pelataan kolme kierrosta ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Kehittynyt peli lisää pisteenlaskuun tavoitteita, joissa parhaiten suoriutunut saa lisäpisteitä ja huonoin menettää pisteitä. Joka kierros pelissä on yksi tavoite, esimerkiksi “eniten järviä”, “eniten vesieläimiä” tai “suurin metsä”. Lisäksi kellossa on seitsemän minuutin sijasta vain kuusi minuuttia aikaa.

Eksperttipelissä mukaan tulee lisätehtäviä, joita jaetaan peliin kaksi kertaa pelaajien määrän verran. Kierroksen aikana tehtävistä voi noukkia itselleen korkeintaan kaksi. Jos tehtävän suorittaa onnistuneesti, saa pisteitä, mutta jos epäonnistuu, menettää pisteitä. Nämä tehtävät ovat hivenen haastavampia: “vähintään kolme puhvelia samalla tasangolla”, “kaikki neljä erilaista metsäeläintä samalla alueella”, “täysin virheetön pelialue”, “ensimmäisenä valmis”. Varsinkin joidenkin tehtävien yhdeksän pisteen arvo tarkoittaa, että niissä ei parane epäonnistua. Kellosta napataan vielä minuutti pois, joten jäljelle jää vain viisi minuuttia aikaa.

Peliä voi pelata myös yksin. Silloin tavoitteena on täyttää pelilauta mahdollisimman tarkkaan ja mahdollisimman vähillä miinuksilla. Vaikealla vaikeustasolla yksinpelin voi katsoa voitetuksi, jos saa viidessä minuutissa täytettyä laudan siten, että saa korkeintaan yhden miinuspisteen.

Neljä pelaajaa valmiina luomaan maailman. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Hauska peli moneen käyttöön

Mondo on mainio peli, joka toimii monessa tilanteessa. Peli on nopea pelata, eikä kellon ansiosta muutu hitaammaksi, vaikka pelaajat kuinka jäätäisivät. Erilaisten vaikeustasojen ansiosta peli sopii monenlaiseen käyttöön: helpoimmalla tasolla perhepeliksi, kehittyneimmällä tasolla nopeiden pelaajien tehofilleriksi. Säännöissä vinkataan myös tasoitusmenetelmästä, jolla pelin vaikeustasoa saa säädettyä pelaajakohtaisesti.

Peli on todella joustava. Mondon kotisivuilta löytyy uusia tavoitelaattoja ja sääntömuunnelmia. Olen itsekin kokeillut yhtä muunnelmaa sattumalta, koska kehittynyt peli selitettiin minulle siten, että kaikki tavoitelaatat ovat käytössä, ei vain yksi. Peli toimi oikein hyvin näinkin.

Mondoa on helppo suositella monenlaisille pelaajille. Pelin säännöt on helppo opettaa ja joka tilanteeseen löytyy sopiva vaikeusaste. Mondo on oivallinen perhepeli, joka voitti ansaitusti Tanskan vuoden peli -palkinnon perhepelien sarjassa ja oli finalisti myös Suomen Vuoden peli -kisassa.

Jos idea viehättää, mutta peliin haluaa vielä enemmän vaihtelua ja vaikeusastetta, kannattaa tutustua Galaxy Truckeriin, jossa rakennellaan avaruusaluksia samalla idealla.

Faktat Mondosta

Pituus: 15–25 minuuttia, ei sen enempää hitaillakaan pelaajilla.

Pelin idea

Pelaajilla on käytettävissä 11 hyönteislaattaa, joilla on tarkoitus saartaa vastapelaajan kuningatarmehiläinen. Vuorollaan pelaaja voi joko lisätä pelialueelle uuden hyönteisen tai liikuttaa jo alueelle pelattuja hyönteisiä. Kun uusi hyönteislaatta lisätään, ainakin yhden sivun tulee koskettaa omaa laattaa, mutta yksikään sivu ei saa koskettaa vastustajan laattaa. Näin palat pysyvät yhdessä ja muodostavat pelialueen eli ”pesän”, johon pelin nimikin viittaa.

Pelaaja saa liikutella alueella olevia nappuloitaan, kun hän on asettanut peliin oman kuningatarmehiläisen (viimeistään 4. vuorolla). Nappuloita saa liikuttaa vapaasti, kunhan pelaaja ei riko ”pesää” eli jaa laattoja kahteen ryhmään.

Jokaisella hyönteisellä on oma tapansa liikkua: hämähäkki liikkuu tasan kolme askelta, heinäsirkka hyppii laattojen yli ja koppakuoriainen voi kiivetä ja liikkua muiden nappuloiden päällä. Muurahainen on pelin jokapaikanhöylä, joka voi liikkua vapaasti pelialueen ympärillä ja sijoittua mihin haluaa. Kuningatarmehiläinen on pelin tärkein hyönteinen, mutta liikkuu vuorollaan vain yhden ruudun.

Erilainen abstrakti

Hive nyrjäyttää alkuun visuaalisesti heikomman aivot täysin. Vaikka säännöt ovat yksinkertaiset, laudan puuttuessa laattojen mahdollisuuksia voi olla hankala hahmottaa. Lisäksi alussa saarretut hyönteiset saattavat yllättää myöhemmin ja iskeä takaisin — pelissä kun ei syödä tai poisteta vastustajan laattoja missään vaiheessa. Onneksi kehitys on nopeaa ja sitä helpottavat pelin lyhyt kesto ja värikkäät nappulat, joilla on helppo houkutella myös abstrakteja vierastavat kokeilemaan peliä.

Lyhyen keston ei kannata hämätä, sillä Hivessä on enemmän syvyyttä kuin perusfillerissä. Kokemus ja tarkkaavainen ajatustyö ovat valttia, minkä vuoksi konkari päihittää aloittelijan helposti. Peli muistuttaakin nappuloiden vaihtelevien liikkumistapojen vuoksi hieman Shakkia, vaikka yhtä syvälle ei luonnollisesti päästä.

Pelin mukana tulee pussukka, jossa laattojen kuljettaminen on helppoa. Näin ollen alkuperäisen laatikon voi halutessaan heittää pois. Tämä yhdistettynä miellyttävän tuntuisiin ja sopivan painoisiin bakeliittilaattoihin tekee Hivestä täydellisen mukaan otettavan rannalle tai piknikille. Nopeaa aivojen rassaamista varten kun tarvitaan vain suhteellisen tasainen alusta.

Lisäosat

Hive: The Mosquito lisää peliin ylimääräisen ötökän eli itikan. Itikalla ei ole omaa liikkumistapaa, vaan se ”imee” erikoiskykynsä laatasta, johon se koskee.

Hive: The Ladybug lisää peliin leppäkertun. Leppäkerttu liikkuu yhteensä 3 askelta, ensin 2 askelta laattojen päällä ja viimeiseksi laskeutuu takaisin maahan. Leppäkerttu ei voi jäädä laatan päälle, vaan sen on aina laskeuduttava alas vuoron lopuksi.

Hive Carbon on itsenäinen peli, joka palauttaa Hiven lähemmäs abstrakteja juuriaan riisumalla laatoista värit. Mielipiteet jakaantuvat kahtia, osa pitää Carbonin mustavalkoisia laattoja elegantimpina, itse pidän enemmän alkuperäisistä värikkäistä hyönteisistä.

Faktat Hivestä

Pituus: 15-20 minuuttia, ellei pelaajilla ole taipuvaisuutta ylianalysointiin.