Pelin aiheena on pilkkiminen. Toteutus on tyylikäs ja toimiva. Laatikon päälle asetetaan pelilauta, jossa on reikiä avantoja varten. Pelilaudan sisään sujautetaan paperiarkki, joka tukkii reiät. Mukana tulee onki, jonka terävällä päällä puhkotaan reikiä paperiin ja sitten rei’istä ongitaan magneettiongella kaloja eli metallikuulia.

Kalamies nopan armoilla

Kayanak on helppo peli. Pelaajat lykkäävät eskimonsa jonnekin pelilaudalla ja heittävät sitten noppaa. Noppa kertoo, mitä saa tehdä. Tarjolla on kolme toimintoa: käveleminen, kairaaminen ja kalastus. Nopat näyttävät lisäksi jonkun verran pisteitä, ne kertovat montako kertaa heitetyn toiminnon saa tehdä. Kairaamisen ja onkimisen pitää tapahtua nappulan viereisistä avannoista, joten kävelemistä tarvitaan ennen pitkää.

Noppa voi myös antaa sulatustoiminnon, jolla voi sulattaa laudalla olevia jäälauttoja (tämä rajoittaa pelaajien liikkumista) ja jäädytystoiminnon, jolla voi jäädyttää avantoja umpeen. Toimintonopassa on vielä jokerimerkki, jolla saa tehdä haluamansa toiminnon.

Peli päättyy, kun jollakulla on 15 kalaa tai kun jokaisella jäälautalla on vähintään yksi avanto. Silloin lasketaan pisteet. Pikkukalat ovat yhden pisteen arvoisia, isot kalat kaksi pistettä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Turhauttavaa ja tuuripitoista — ihan kuten oikea onkiminen

Pelin ongelmat liittyvät lähinnä noppiin. Turhautumisen vaaraa on olemassa, koska pahimmassa tapauksessa — nyt puhutaan omasta kokemuksesta — peli on ohi siinä vaiheessa kun itse on ehtinyt kairata yhden reiän. Jos nopat antavat kävelemistä silloin kun haluaisi kalastaa tai kairaamista, kun seisoo kuuden avannon keskellä, mitään ei saa aikaiseksi. Vähempikin ärsyttää.

Tätä ongelmaa on kuitenkin helppo korjailla lisäämällä noppaan jokeritoimintoja — jos oikein kovasti riepoo, tekee sitten jokaisesta toiminnosta jokerin. Mikään kovin pitkä peli Kayanak ei ole, joten kovin raskasta kärsimystä ei tule missään tapauksessa. Oma kokemukseni on, että huonon tuurin ääritapauksia tulee joskus, mutta ei kovin usein.

Sitä paitsi, oikeakin onkiminen vaatii jonkun verran osaansa alistumista. Toinen kiskoo vierestä kalaa minkä jaksaa, itsellä ei nappaa koskaan. Sellaista sattuu. Pilkkiminen on väkisinkin vähän tuurilaji. Kayanak tarjoaa lapsille arvokkaan oppitunnin siitä, ettei kaikki aina suju niinkuin haluaisi… Nojoo, turhautumisvaaraa on, mutta sitä voi korjata kotisäännöillä, jos kurja noppatuuri käy tökkimään.

Hyvä idea, hieno toteutus, toimiva peli

Itse onkiminen on erikoista ja viihdyttää takuuvarmasti ainakin parin pelin ajan ja helposti pidempäänkin. Kalansaaliin jännittäminen on yksinkertaisesti hauskaa. Valmistajan ikäsuositus on kuusi vuotta, mutta itse olen pelannut nelivuotiaan kanssa hyvällä menestyksellä. Pienemmät lapset tarvitsevat vähän apua onkimistekniikassa — kalat karkaavat hätäisimpien onkijoiden ongesta — ja taktikoinnissa, mutta pelaaminen on silti hauskaa.

Tuuria on sen verran mukana, että jos aikuinen vähän neuvoo lasta, kuka tahansa voi voittaa. Lastenpelinä Kayanak toimii hyvin. Aikuisia peli ei välttämättä pitkään viihdytä, mutta pakko peliä on päästä kokeilemaan, sen verran vetävä pelin toteutus on. Ei siis mikään ihme, että Kayanak nappasi palkintoja tuplaten, sen verran erinomaisesta pelistä on kuitenkin kyse.

Faktat Kayanakista

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat ovat oravaritareita, jotka hamstraavat varastoihinsa pähkinöitä. Pelaajat kiertävät pientä pelilautaa ympäri, laudalla on pähkinäpensaita ja pari varastoa, joihin pähkinöitä voi viedä talteen. Jokaisessa pensaassa on korttipakka, jonka korteista suurin osa on pähkinöitä. Joukossa on myös petoja, korteissa esiintyvät ilves, näätä ja kettu.

Jos pelaaja pensaaseen saapuessaan nostaa pakasta pähkinän, hän asettaa sen eteensä. Petoeläimet palautetaan takaisin pakkaan. Jos joku toinen pelaaja on käynyt pensaalla jo aiemmin ja muistaa, mikä petoeläin pakan päällä on, hän voi huutaa sen nimen. Oikeaan osunut huuto tarkoittaa pähkinänkerääjälle tappiota: hän menettää kaikki edessään olevat pähkinät. Huutaja saa lisäksi kaksi pistettä. Väärästä huudosta huutaja joutuu peruuttamaan pari pistettä. Huudon jälkeen petokortti laitetaan syrjään.

Edessään olevat pähkinät voi käydä viemässä turvapaikkaan talteen, siellä ne muutetaan voittopisteiksi. Jekku on tietysti se, että mitä enemmän pähkinöitä vie kerralla, sitä enemmän saa pisteitä. Pisteitä ropisee tutulla kaavalla yhdestä pähkinästä 1, kahdesta 3, kolmesta 6 ja neljästä 10. Tämä tuo peliin riskinhallintaa. Odottelemalla pidempään saa paremmat pisteet, mutta vaara menettää runsaasti pähkinöitä on suurempi.

Sininen ja keltainen oravaritari ovat pähkinäjahdissa. Kuva: Antony Hemme / BGG

Yksinkertaista hauskaa

Pelin oravafiguurit ovat todella tyylikkäitä ja mukavan isoja. Kuva: Antony Hemme / BGG

Kovin mutkikas peli Sir Hasse ei ole, eikä siitä riitä pelkästään aikuisista koostuvalle peliporukalle viihdettä. Lastenpelinä se on sen sijaan mainio ja aivan riittävän fiksu, jotta aikuiset jaksavat pelata peliä lasten kanssa. Vahva tuuripitoisuus ja muistin käyttäminen tasoittavat peliä niin, että lapset voivat pärjätä pelissä hyvin. Valmistajan ikäsuositus on kuusi vuotta ja arvelisin, että useimmat kuusivuotiaat pystyvät pelaamaan peliä ilman aikuisten apua.

Sir Hasse onkin kaikinpuolin mainio lastenpeli, jota on helppo suositella etenkin sellaisille perheille, jossa pelataan pelejä koko perheen voimin. Meillä kolmivuotias innostui pelistä ja hienoista oravafiguureista valtavasti, valitettavasti taidot eivät aivan vielä riitä täysipainoiseen pelaamiseen. Parin vuoden päästä sitten pelataankin jo varmaan täysillä, tämän pelin säilytän ehdottomasti odottamaan taitojen karttumista.

Faktat Sir Hassesta

Pituus: 30 min

Peli on voittanut As d’Or -palkinnon eli Ranskan Vuoden peli -palkinnon lastenpelisarjan.

Pelin idea

Sinänsä Velhojen yö on yksinkertainen näppäryyspeli. Joukko nappuloita ladotaan korotetulle pelilaudalle. Pelaajilla on velhot, laudan keskellä on levyn peittämä syvennös ja sen ympärillä joukko patoja. Tarkoitus on työntää velholla oma pata syvennökseen.

Pelaajat näkevät velhot, padat, levyn päällä olevan tulen ja syvennöstä osoittavan renkaan. Muut nappulat ovat näkymättömiä ja liikkuvat työnnettäessä arvaamattomasti eri suuntiin. Pelaaja voi yrittää työntää pataansa eteenpäin, mutta todennäköisesti se lähtee kiertämään sivulle. Pelaaja saa vuorollaan yrittää, kunnes jotain putoaa pelilaudalta pöydälle ja kuuluu kolahdus.

Näppärä keksintö

Pimeässä pelaamisen idea on lähestulkoon nerokas ja peli on nopeaa ja riemukasta hupia myös aikuisten kesken. Sinänsä peli on varsin yksinkertainen ja on hieman epäilyksenalaista, kauanko pimeässä pelaamisen kikkavaikutus peliä kannattelee, mutta varsinkin jos sopivien peliolosuhteiden järjestäminen vaatii tekemistä, peliä tulee luultavasti pelattua sen verran harvoin, että se pysyy tuoreena.

Peliä voi toki pelata myös päivänvalossa. Silloin pelin luonne on toinen, strategisempi. Velhojen yö on kuitenkin parhaimmillaan yöllä ja pimeässä. Ovela peli sopiikin hyvin talvi-iltojen ajanvietteeksi — antaa pelin levätä valoisat kesäyöt.

Tältä näyttää Velhojen yö pimeässä. Kuva: Michael Hezard

Suunnittelija: Jens-Peter Schliemann, Kirsten Becker
Julkaisija: Drei Magier Spiele, Marektoy
Ilmestymisvuosi: 2006
Pelaajamäärä: 2-4
Pituus: 10-20 min

Vimmaiset vampyyrit on hieman erilainen muistipeli. Tavalliset muistipelit helpottuvat loppua kohden, kun pareja kerätään pois. Vimmaiset vampyyrit sen sijaan vaikeutuu pelin edetessä, kun pelilaudan haudat täyttyvät ja sopivien hautojen löytäminen on yhä vaikeampaa.

Pelin idea

Pelaajat saavat eteensä rivin vampyyreitä, joista paljastetaan kaksi vampyyriä kummastakin päästä. Vuorollaan pelaaja kurkistaa yhteen hautaan — paksussa pelilaudassa on vampyyrin mentäviä syvennöksiä, joita peittävät irtokannet — ja mikäli hauta on tyhjä ja kannen väri vastaa jompaa kumpaa pelaajan jonon päissä olevaa vampyyriä, hän voi laittaa vampyyrinsä lepäämään ja jatkaa hautojen avaamista.

Jos kumpikaan vampyyreistä ei sovi, pelaaja joutuu lopettamaan, mutta saa laittaa hautaan annoksen valkosipulia ansaksi. Jos hauta oli täynnä, pelaaja joutuu ottamaan vaarnan. Vaarnat ja valkosipuliin törmääminen johtavat siihen, että pelaaja saa riviinsä lisävampyyreitä muilta pelaajilta.

Riittääkö muisti?

Pelilauta on varsin laaja ja muistettavaa riittää, kun pelaajat yrittävät muistella, mitä muut ovat katsoneet, missä on ansoja ja missä on mitäkin väriä. Lapsilla on tiettävästi parempi lähimuisti, joten tämä on peli, jossa lapset voivat voittaa aikuiset ilman mitään tasoituksia.

Lievästi lapsellisesta ulkoasustaan huolimatta peli toimii erinomaisen hyvin kevyenä seurapelinä myös aikuisten kesken, mikäli muistipelielementti ei hirvitä. Muistipelimekaniikka jakaa mielipiteitä, joten varma menestys Vimmaiset vampyyrit ei ole.

Pelin ulkoasu on todella hieno, vähän vaisua kantta lukuunottamatta. Pelilauta on paksua pahvia, johon on leikattu kolot haudoille. Lauta on lisäksi piirretty täyteen kaikenlaista pikkupiiperrystä, yhdessä haudassa on muun muassa Villa Paletti -peli. Sääntöjen osalta eleganssia rikkovat rotat, jotka tuntuvat turhan mutkikkailta antamaansa lisäiloon nähden. Onneksi ilmankin voi pelata.

Vimmainen vampyyri haudan levossa. Kuva: John Carlton

Lisäosat

Saksassa on julkaistu peliin lisäosa Frische Luft für die Gruft, joka tuo peliin uusia elementtejä. Lisäosaa ei ole julkaistu edes englanniksi, joten sen löytäminen voi olla hivenen hankalaa. Jos sen kuitenkin jostain löytää, saksalaisen laitoksen voi hankkia turvallisin mielin, sillä se sisältää myös englanninkieliset säännöt.

Suunnittelija: Norbert Proena
Julkaisija: Zoch, Marektoy
Ilmestymisvuosi: 2005
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 30 min