Elonkorjuun arvostelussa sanoin, ettei lisäosille näy loppua. Se ei pidä paikkaansa. Suunnittelija Donald X. Vaccarino on sanonut, että alunperin peliin oli olemassa kuusi lisäosaa. Markkinointisyistä kaksi lisäosaa pilkottiin kahdeksi pienemmäksi, jolloin saatiin kuusi lisäosaa. Elonkorjuu ja Alkemia olivat alunperin pari ja Rajaseudut kuului alunperin yhteen Kaukaisten rantojen kanssa.

Kaksi on siis vielä jäljellä: pieni ja iso. Niiden jälkeen Dominion on koossa ja Vaccarino voi keskittyä spin-off-pelien kehittelyyn.

Lisäosan idea

Rajaseudut on täysikokoinen lisäosa, eli 26 uutta valtakuntakorttia. Se ei ole itsenäinen peli, vaan tarvitsee kaverikseen peruspelin tai Hovin juonet (tai myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän paketin, jossa on pelkät raha- ja pistekortit).

Lisäosan jujuna ovat erilaiset korttien saamiseen liittyvät sivuvaikutukset. Rajakylä esimerkiksi on kuin perussetin Kylä, mutta se maksaa kuusi rahaa ja kun sen saa (joko ostamalla tai muuten), saa ottaa toisen kortin, joka on halvempi kuin Rajakylä. Mandariini antaa kolme rahaa ja kun sen saa, tulee palauttaa kaikki pelissä olevat rahakortit pakan päälle. Kätevää.

Katinkulta oli ensimmäisten Rajaseudut-pelien tehopakkaus. Tämä rahakortti on aluksi yhden rahan arvoinen, mutta toisesta samalla vuorolla pelatusta alkaen se on neljän rahan arvoinen. Lisäksi jos joku toinen pelaaja ostaa Läänin, Katinkullan saa paljastaa kädestä, tuhota ja ottaa tilalle Kullan.

Setissä on useita mielenkiintoisia kortteja, joiden vaikutukset ovat melko yksinkertaisia ja selkeitä, mutta myös kiinnostavia. Rajaseudut antaa hyvää vaihtelua lisäämättä kuitenkaan pelin monimutkaisuutta merkittävästi. Fanit ostavat tietysti, mutta Rajaseudut on oiva lisä myös pienempään Dominion-kokoelmaan.

Jälleen kerran Vaccarinon The Secret History of the Hinterlands Cards on mielenkiintoista luettavaa korttien taustoista kiinnostuneille.

Faktat Dominion — Rajaseuduista

Pituus: 30 min, pelit ovat ehkä hieman pidempiä kuin pelkällä peruspelillä.

Peli kuuluu Friesen perjantai-projektiin, johon myös Black Friday kuuluu. Tällä kertaa perjantai linkittyy peliin Robinson Crusoen kautta, jota pelin päähenkilö Perjantai pyrkii auttamaan. Tarkoitus olisi saada Robinson selviämään hengissä viidakossa ja varustella häntä taisteluun merirosvolaivoja vastaan.

Pelin idea

Alussa pelaaja saa sekä aloituspakan, johon kuuluu 18 hyökkäyskorttia, että vaikeusasteesta riippuen tietyn määrän elinpisteitä. Vuoron alussa pelaaja nostaa kaksi vaarakorttia ja valitsee niistä toisen taisteltavakseen. Vaarakortissa olevat numerot kertovat kuinka voimakas vaara on ja montako hyökkäyskorttia pelaaja saa nostaa. Pääsääntöisesti mitä vaikeampi kortti on, sitä enemmän hyökkäyskortteja nostetaan.

Hyökkäyskortit nostettuaan pelaaja vertaa niiden yhteisarvoa vaarakortin arvoon. Mikäli pelaajan korttien arvo on vaarakorttia suurempi tai yhtä suuri, vaara on voitettu ja se lisätään pelaajan poistopakkaan. Kun poistopakka sekoitetaan, vaarakortista tulee pelaajan uusi hyökkäyskortti. Vaarakortit sisältävät myös erikoisvoimia, joilla pelaaja voi manipuloida korttikättään eri tavoin.

Mikäli pelaajan korttien arvo on vaaraa pienempi, hän voi nostaa yhden lisäkortin jokaista poistettua elinpistettä kohti. Pelaaja voi myös luovuttaa taistelun milloin tahansa, jolloin hän poistaa hyökkäyskorttien ja vaarakortin välisen erotuksen verran elinvoimaa, eikä saa vaarakorttia itselleen. Luovuttamisessa on hyvätkin puolensa, sillä se antaa pelaajalle mahdollisuuden tuhota pöydälle pelattuja hyökkäyskortteja.

Ikä painaa

Peli vaikeutuu asteittain. Joka kerta, kun pelaajan poistopakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, sekaan laitetaan yksi ikäkortti. Tämä symbolisoi Robinsonin viettämää aikaa saarella. Ikäkortit joko ovat arvoltaan miinusmerkkisiä tai vaikeuttavat peliä muilla keinoilla. Myös vaarat vaikeutuvat joka kerran, kun vaarapakka käydään kokonaan läpi.

Kun vaarapakka on käyty kolme kertaa läpi, päästään pelaamaan merirosvoja vastaan. Merirosvokortit on nostettu pöydälle pelin alussa ja ne ovat huomattavasti kestävämpiä kuin muut vaarakortit. Merirosvoja vastaan taistellaan samaan tapaan kuin muitakin vaaroja. Jos pelaaja kukistaa molemmat merirosvokortit, peli on voitettu.

Tuhoutukaa kurjat kortit!

Pelin ydin muotoutuu taisteluiden voittamisen tai niiden luovuttamisen välisestä jännityksestä. Luovuttaminen varsinkin alussa on järkevää, sillä aloituspakka on umpisurkea. Toisaalta se vie elinpisteitä ja vaarakortteja tulisi myös voittaa, jotta pakastaan saa voimakkaamman. Liian ohut pakka lisää ikäkorttien määrää, liian paksu on täynnä turhempia kortteja.

Peli on monella tapaa perinteinen pakanrakennuspeli. Dominionin juuret näkyvät selvästi, kun kortteja tuhotaan ja niiden erikoisominaisuuksia ketjutetaan. Jotkut korttien erikoiskyvyistä ovat lajityypin pelejä pelanneille tuttua kauraa, joten peli saattaa jopa tuntua typistetyltä pakanrakentamiselta. Vaikka Friday on erilainen kuin muut pakanrakennuspelit yksinpeliluonteensa takia, genreen kyllästynyt ei jaksa välttämättä innostua.

Pienen laatikon sisältä paljastuvat laadukkaat komponentit. Jokaiselle pakalle on turhanoloinen, mutta hieno alusta ja elinpisteet ovat pieniä puisia viljamerkkejä. Kortit ovat kuvitukseltaan humoristisia ja miellyttäviä katsella. Ainoa suurempi miinus tulee korttien erikoisesta koosta, jonka vuoksi niille ei löydy sopivia muoveja. Muoveille olisi käyttöä, sillä kortteja sekoitetaan melko paljon.

Yksinpelipasianssia parhaimmillaan

Fridayn päihittäminen on vaikeaa (tai arvostelija on vain huono pelaaja). Pelistä löytyy neljä vaikeusastetta, mutta omalle kohdalle jo ensimmäiset kaksi tuntuivat tarpeeksi haastavilta. Onnistumiseen vaikuttaa osaltaan myös korttituuri, sillä omien hyökkäyskorttien lisäksi satunnaisuutta lisäävät vaarakortit, ikäkortit ja merirosvokortit. Näiden huono yhdistelmä voi pilata pelin jo alkuunsa.

Onneksi erä Fridayta ei kestä pitkään, vaan yhden pelin saa pelattua 30 minuuttiin. Epäonnistuneen erän jälkeen revanssihenki on korkealla ja peliä pelaakin putkeen useamman kerran. Peli on lisäksi mukavan leppoisa, joten sitä jaksaa pelata myös silloin, kun muille peleille ei ole aivokapasiteettia jäljellä.

Friday on koukuttava pakanrakennuspeli, joka tuo lohtua yksinäisiin peli-iltoihin. Mitään mullistavaa ja uutta peli ei genrelleen tarjoa, mutta yksinpelattavien lautapelien joukossa se on yksi parhaimmista.

Faktat Fridaystä

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat ovat rakentajia, jotka pyrkivät rakentamaan heimopäällikölle uutta monikerroksista rakennusta eli puebloa. Rakentajat eivät jostain kumman syystä saa käyttää oman värisiä palikoita pueblon rakentamiseen, joten heimopäällikkö antaa miinuspisteitä jokaisesta näkemästään värillisestä palikasta.

Pelaajalla on vuorollaan kaksi tehtävää: lisätä laudalle uusi palikka ja liikuttaa päällikköä. Jokaisella pelaajalla on läjä palikoita, joista noin puolet on värikkäitä ja puolet harmaita. Harmaat ovat neutraaleja palikoita, joilla värikkäitä paloja voidaan piilottaa. Palikoita lisätään laudalle yleensä vuorotellen ja palikan saa lisätä laudalle vapaasti, kunhan mikään sen osista ei jää ”tyhjän päälle”.

Palasen lisäämisen jälkeen pelaaja liikuttaa päällikköä enintään 4 askelta laudan reunoja pitkin. Paikalta, johon heimopäällikkö pysähtyi, katsotaan suorassa linjassa laudan keskelle ja mikäli jonkun pelaajan väripalasia näkyy, tämä saa miinuspisteitä. Mitä korkeammalla palanen on, sitä suurempia miinuspisteitä se tuottaa.

Kun heimopäällikön laskeutuu laudan kulmiin, lautaa ei katsota enää sivusta vaan ylhäältäpäin. Lauta on jaettu 4 alueeseen ja miinuspisteitä annetaan sen alueen ylhäältä näkyvien värien mukaan.

Peli jatkuu, kunnes jokainen palanen on laudalla. Tämän jälkeen päällikkö käy vielä yhden tarkastuskierroksen laudan ympäri käyden jokaisessa ruudussa ja miinuspisteet jaetaan. Vähiten miinuspisteitä kerännyt on luonnollisesti voittaja.

Kolmiulotteista päänraavintaa

Pueblo on kiperä peli, jossa avaruudellinen hahmottamiskyky joutuu koetukselle, kun palaset tulisi piilottaa kaikista viidestä eri kulmasta. Varsinkin viimeisillä kierroksilla palikoiden piilottaminen edes puolihuolimattomasti tuntuu haasteelliselta. Lisäksi heimojohtajan viimeinen kierros laudan ympäri varmistaa sen, että peli pitää pelata loppuun saakka fiksusti.

Samalla Pueblo on suhteellisen yksinkertainen ja helppotajuinen, joten sitä voi pelata myös kokemattomampien lautapelaajien kanssa. Vaikka peli tarjoaa syvällistä aivojumppaa, paloja on vain yhdenlaisia ja säännöt ovat hyvin yksinkertaiset — palikoita lisätään ja päällikköä liikutetaan.

Pelin toistavaa luonnetta tasoitetaan useilla sääntömuunnelmilla. Demolition-versiossa pueblo vielä lopuksi puretaan pala kerrallaan, Pro-versiossa laudalle asetetaan ”pyhiä laattoja”, joille ei saa rakentaa palikoita ja pelaajien vuorojärjestys huutokaupataan kahdesti pelin aikana. Huutokauppa monipuolistaa peliä, mutta auttaa myös tasoittamaan ensimmäisen pelaajan etulyöntiasemaa.

Pueblo toimii yllättävän hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Kaksinpelissä strategioille jää enemmän jalansijaa, pelaajamäärän kasvaessa taas kontrollin osuus heikkenee. Toisaalta 3–4 pelaajan peleissä tulee helpommin peitettyä vastapelaajia, mikä synnyttää vaikeita tilanteita — autanko pahinta vastustajaani ja saan vähemmän miinuspisteitä vai autanko jotain toista ja saan enemmän miinuksia?

Päällikkö tutkailee puebloa neutraalien palikoiden takaa. Kuva: Mosse Stenström / BGG

Loppuunmyydyn painoksen dilemma

Pueblon yhtenä ongelmana on laudan tarkastelu, sillä sitä pitäisi kyetä seuraamaan jokaisesta suunnasta. Pöydän ympärillä parveilun sijaan kannattaa hankkia jonkunlainen pyörivä tarjoiluastia, jotta lautaa on helppo pyöritellä. Toinen ongelma on pistelauta, jossa näyttävyys on mennyt käytettävyyden edelle. Pisteiden merkitseminen kun on järkyttävän vaikeaselkoista ja ensikertalaisten kanssa saa olla silmä tarkkana, jottei väärälle riville poiketa.

Pueblon selvästi suurin sudenkuoppa on kuitenkin sen saatavuus, sillä pelin painos on kauan sitten loppuunmyyty. Uutta versiota ei ole luultavasti tulossa, joten kolmiulotteisen hahmottamiskyvyn ystävät joutuvat kiertelemään huutokauppoja.

Onneksi joitakin korvaavia pelejä löytyy. Rumis eli Blokus 3d toimii melko samantapaisella mekaniikalla ja on Puebloa nopeampi, yksinkertaisempi ja kevyempi. Jos puolestaan nauttii ajan tuomasta lisäjännityksestä, Ubongo 3d antaa sopivaa haastetta.

Faktat Pueblosta

Pituus: 60 minuuttia.

Pelin idea

Monte Criston huomiotaherättävin piirre on sen vuorojärjestys: se määräytyy kuularadan mukaan. Kuularadalla on neljä rataa vuoron neljää vaihetta varten ja pelaajien marmorikuulia. Peli etenee vaihe vaiheelta ja se pelaaja, jonka kuula on kunkin vaiheen kohdalla alimpana radalla on aktiivinen pelaaja. Kun vaihe on tehty, pelaaja ottaa kuulansa ja laittaa sen jonkun toisen radan ylimmäksi, jolloin toinen kuula vierii alas sen tilalle.

Vaiheita on neljä. Ensin saadaan varusteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pakasta yhden kortin jokaista pelaajaa kohden. Korteissa on nappuloita ja reppuja. Nappulat saadaan yleisvarastosta eli Marseillesta pelaajille käytettäväksi, reppuja tarvitaan myöhemmin. Aktiivinen pelaaja jakaa jokaiselle pelaajalle yhden kortin.

Seuraavassa vaiheessa pelataan nappuloita laudalle. Laudalla on kuusi tyrmää, joihin nappuloita voi pelata ja lisäksi neljä erikoistoimintoa, joista saa ylimääräisiä etuja. Aktiivinen pelaaja saa pelata kolme nappulaa, muut yhden.

Sitten lisätään aarteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pussista kolme aarretta ja laittaa ne haluamiinsa tyrmiin. Aarteita on erivärisiä ja -kokoisia. Jos samaan tyrmään tulee neljä aarretta, on aika ryhtyä jakamaan aarteita, muuten peli jatkuu.

Viimeisenä vaiheena on vielä säätövaihe, jossa aktiivinen pelaaja saa joko pudottaa omaa kuulaansa kuularadalla pari askelta alaspäin tai nostaa jonkun aarretyypin arvoa.

Sulle mulle sulle mulle

Aarteiden jaossa tarvitaan reppuja. Yhteen punaiseen reppuun mahtuu yksi punainen aarre, kahteen reppuun kaksi ja niin edelleen. Jokaisessa tyrmässä se ottaa ensin, jolla on eniten väkeä paikalla, tasapelit ratkaisee saapumisjärjestys: ensin tullut ottaa ensin.

Ensimmäinen saa viedä tyrmästä niin paljon tavaraa kuin reppuihin mahtuu. Aarteet kerätään talteen, reput heitetään pois ja tyrmästä lähtee yksi nappula (ensin saapunut, luonnollisesti). Sen jälkeen on seuraavan vuoro ja niin edelleen, niin kauan kuin tyrmässä vain on jotain vietävää.

Kun kaikki tyrmät on käyty läpi ja aarteet kerätty, pelaajat laskevat pisteitä. Aarteita on viittä eri väriä, joiden arvo vaihtelee yhdestä kolmeen. Aarteista saa nyt pisteitä niiden arvon mukaan. Jos siis odottaa keräävänsä vaikka ison läjän sinisiä aarteita, taitava pelaaja varmistaa edellisellä kierroksella, että sinisten aarteiden arvo on mieluummin kolme kuin yksi, kun pisteenlaskun aika tulee.

Peliä pelataan, kunnes joku saa kasaan 40 pistettä, sen jälkeen peli päättyy ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Monte Criston kuularata. Kuva: Filosofia Games

Tyylikäs peli

Monte Cristo on näyttävä peli. Michael Menzelin kuvittama pelilauta on upea, samoin kuularata on tosi hieno. Aarteiden arvoa merkkaavat isot ja värikkäät muovikristallit. Pelin teema on kuitenkin niin päälleliimattu kuin vain voi olla, joten Monte Cristo -kirjan fanit eivät saa pelistä mitään irti.

Jotakin pelistä kertoo se, että tätä kirjoittaessani BoardGameGeekissä pelillä ei ole yhdeksän ja kymmenen pisteen arvioita. Parhaidenkin arvioiden mukaan Monte Cristo on kahdeksikon peli, siis sellainen “ihan kiva, mutta”. Tällainen intohimon puute on perinteisesti merkki vaisusta pelistä.

Kuularata kerää kiitosta ja onhan se mielenkiintoinen pelimekaniikka. Siinä on selkeästi jotain jujua, koska pelissä auttaa, jos on oikeaan aikaan aktiivisena pelaajana oikeassa vaiheessa, mutta toisaalta tilanteen hallitseminen tuntuu aika työläältä. Pelin ydin on siinä, että saa keräämilleen aarteille kolmosen kertoimen, ykkösen aarteilla peliä ei voiteta. Säätötoiminto on siis ratkaisevan tärkeä, mutta omat nappulat pitää tietysti saada laudalle siten, että aarteita saa kerättyä.

Pelin tyylikäs pelilauta, kortteja ja aarteita. Kuva: Filosofia Games

Toistoa toistoa

Monte Criston pahin puute on, ettei pelissä ole draaman kaarta tai mitään kehitystä. Peli etenee kierros toisensa jälkeen samalla kaavalla, jonka katkaisee vain satunnainen pisteytyskierros. Mitään sen kummempaa loppuhuipennustakaan ei ole, jossain vaiheessa joku vain saa 40 pistettä kokoon ja voittaa. Hyvänä puolena peli ei veny turhan pitkäksi, vaan kestää vain noin 45 minuuttia.

Peliharrastajalle Monte Criston kuularata on sen verran mielenkiintoinen viritys, että peli kannattaa testata kertaalleen. Perhepelinä Monte Cristo ajaa asiansa, mutta parempiakin pelejä löytyy. Tylsästä rakenteestaan huolimatta Monte Cristo tarjoaa sen verran omaperäisiä ideoita, että peliä kannattaa ainakin kokeilla.

Faktat Monte Cristosta

Pituus: 45–60 minuuttia.

Jos tutustut peliin mieluummin videomuodossa, suuntaa täyttä höyryä kohti Tuomo Pekkasen Menolippu: Pohjoismaat -esittelyvideota.

Pelin idea

Menolippu Pohjoismaat toimii samalla perusmekaniikalla kuin muutkin Menolippu-sarjan pelit. Pelaajat pyrkivät rakentamaan kaupunkien välille junareittejä toteuttaakseen kädessä olevia matkalippuja. Rakentamiseen tarvitaan aina reittiä vastaava määrä erivärisiä junakortteja. Rakentaminen ja junakorttien sekä menolippujen nostaminen aiheuttavat hankalia tilanteita — jos kortteja ei kerää, rakentaminen ei onnistu, mutta kortteja hamstraamalla joku toinen voi viedä parhaimmat reitit nenän edestä.

Pohjoismaat on napannut tunnelit ja lautat Menolippu Euroopasta ja ne toimivat lähes samalla tavalla. Suurimmat erot johtuvat jokereista, sillä niitä ei voi enää käyttää normaaleihin reitteihin ylimääräisenä vaununa, vaan pelkästään tunneleihin ja lauttoihin. Tämä tekee normaalien kulkureittien toteuttamisesta hieman vaikeampaa ja vähentää jokereiden arvoa.

Myös yksi selvä poikkeusreitti löytyy. Muurmansk-Lieksa välinen rata on jopa 9 junan mittainen ja tätä megalomaanista reittiä on lähes mahdotonta toteuttaa yhden värin korteilla. Näin pelaaja saa korvata yhden värin neljällä millä tahansa kortilla. Reitti on tästä huolimatta vaikea toteuttaa, toisaalta hurjat 27 pistettä houkuttelevat kokeilemaan.

Menolippu-pelien aatelia

Menolippu Pohjoismaat on jonkun verran aggressiivisempi kuin muut sarjan pelit johtuen kartan muodoista ja ratojen vähyydestä. Kaksinpelissä tuplareiteistä vielä käytetään vain toista, joten vastapelaajan suunnitelmien estäminen on suhteellisen helppoa, jos matkat tuntee päällisin puolin. Tietysti peliä voi pelata myös hillitymmin ja rauhaisammin, mutta estämistä tapahtuu myös tahattomasti peruspeliä enemmän.

Menoliput ovat melko hyvin tasapainossa. Reitit voi jakaa karkeasti kahtia: lyhyisiin, pääosin Suomessa ja laudan eteläpuolella tehtäviin matkoihin, sekä pidempiin, jopa koko kartan halkaiseviin etappeihin. Muutamat täysin pohjoisessa olevat reitit ovat ongelmallisimpia, sillä niiden estäminen on suhteellisen helppoa ja pistemäärät pieniä. Suurin osa menolipuista hyötyy Perämeren ympäristön radoista, joista kamppaillaankin yleensä rajuinten.

Menolippu Pohjoismaat on sarjan paras peli pienemmälle peliporukalle ja tekee suositusta perhepelistä tiukan myös 2-3 pelaajalla. Kortit ja lauta huokuvat jouluista tunnelmaa ja ovat ehtaa Days of Wonder -laatua. En ole Sveitsi-lisäosaa pelannut, mutta ainakin BoardGameGeek arvottaa Pohjoismaat hieman korkeammalle. Ja onhan peli maantieteellisesti suomalaiselle paljon rakkaampi!

Suurin miinus suomalaisesta näkökulmasta on se, että pelin kotimainen painos on loppuunmyyty ja uutta ei ole tulossa. Onneksi englanninkielistä versiota löytyy vielä melko hyvin, joka on ohjeita lukuun ottamatta kieliriippumaton.

Kaikki tahtovat Tukholmaan. Pelaajien värit ovat harvinaisen tyylikkäät. Kuva: Dennis Hu / BGG

Faktat Menolippu: Pohjoismaat -pelistä

Pituus: 45 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat asettavat zombieitaan pelin eri toimintopaikkoihin. Yhteen paikkaan mahtuu vain yksi zombie. Keskeisessä osassa on hautausmaata esittävä pieni pelilauta, jonne asetetut zombiet luovat laudan ruutuihin kaivuupotentiaalia. Kierroksen päättyessä kussakin ruudussa oleva tavara, joka voi olla ruumiinosa, aarre tai erityinen työkalu, menee sille pelaajalle, jonka zombiet tuottivat kyseiseen ruutuun eniten kaivuupotentiaalia.

Muita paikkoja joihin zombiensa voi pelata ovat toisten pelaajien laboratoriot ja aarrekammiot, joista voi varastella aarteita ja ruumiinosia, sekä mausoleumi, jonne menemällä voi haastaa vastustajan zombien kaksintaisteluun. Lisäksi pelissä on aloituspelaajalaatta, jonka päälle menemällä saa valita seuraavan kierroksen aloittajan, ja samalla saa muita pieniä etuja. Perus europelimeininkiä siis.

Zombiet pelataan peliin ylösalaisin niin, että zombien vahvuus ei paljastu muille pelaajille. Pelissä on kuitenkin muutamia keinoja selvittää muiden pelaamien zombien vahvuuksia.

Pelin lopussa eniten tavaraa kerännyt pelaaja voittaa. Pelissä on myös hauska toinen voittoehto, jonka toteutuessa pisteitä ei tarvitse laskea ollenkaan.

Hyödyntämätöntä potentiaalia

Zombieiden asettelu eri toimintopaikkoihin ja ruumiinosien keräily on ihan mielenkiintoista puuhaa, ja pelaaminen on sujuvaa. Valitettavasti zombieiden rakentelu on hieman tympeämpää kuin mitä se tällä määrällä pelikomponentteja voisi olla. Sillä, mistä osista zombiensa kasaa, on pelin kannalta melko pieni ja ennalta arvaamaton vaikutus. Pelaaja saa sitä isomman zombien, mitä suurempi summa hänen ruumiinosalaatoissa olevista pisteistä kertyy, ja pienistä osista koottu zombie on taistelussa hieman kestävämpi. Osassa laatoista on taisteluefekti, jolla voi olla vaikutusta taistelujen lopputulokseen. Tylsää on kuitenkin se, että käytännössä pelaajien kannattaa haalia samanlaisia ruumiinosalaattoja riippumatta pelitilanteesta ja siitä, minkälaista zombieta he tarvitsisivat.

Taistelun yksi hyöty on siinä, että myös taisteluun haastettu zombie siirtyy yleensä mausoleumiin, vapauttaen siten paikan jossa seisoi. Hyökännyt pelaaja pääsee silti harvoin laittamaan omaa zombietaan kyseiseen paikkaan. Taistelussa zombiet keräävät myös pysyvää vauriota ja lopulta tuhoutuvat. Pelaajille jää hieman epämiellyttävältä tuntuva mahdollisuus kiusata voitolla olevaa pelaajaa hyökkäämällä porukalla hänen zombieidensa kimppuun.

Pelaajia kuormitetaan pelin alkuasetelman järjestelyssä turhanpäiväiseltä tuntuvalla ruumiinosalaattojen etsimisellä, kun heidän pitää koota ennalta määrätyt aloitus-zombiensa oman värisistä laatoista. Nämä laatat voivat tulla pelissä esiin vain, jos aloituszombiet sattuvat taistelemaan. Valmisteluun käytettävän ajan lisäksi tämä ominaisuus lähes tuplaa peliin kuuluvien komponenttien määrän.

Pelin säännöt on kirjoitettu hieman sekavasti ja laveasti, ja joitakin asioita saa etsiä sääntöläpyskän eri puolilta turhan pitkään. Peliä saattaa päätyä pelaamaan väärillä säännöillä, jos jokin yksittäinen sana jää huomaamatta sääntöteksteistä.

Ihan freesi europeli

Koska zombieiden kasaamiseen tarvitaan ruumiinosia, joiden keräämiseen taas tarvitaan zombieita, on vaarana että pelin alussa paljon ruumiinosia kerännyt pelaaja kasvattaa etumatkaansa koko loppupelin ajan. Tämä efekti ei ole ihan ylitsepääsemätön, koska peli etenee nopeasti ja varmasti kohti loppua, jossa jännitetään ratkeaako peli pistevoittoon vai saako joku pelaajista kerättyä kaikki kolme “muinaisen mestarin” ruumiinosaa. Vaikka tämä yllätysvoiton mahdollisuus tekee pelin lopputuloksesta satunnaisemman, itse pelikokemukselle se tekee hyvää, koska kukaan pelaajista ei putoa pelistä täysin pois, ja voitolla olevien on käytettävä zombieitaan myös muuhun kuin aarteiden keräämiseen.

Mainitut puutteet eivät tee Grave Businessista kuitenkaan huonoa peliä. Zombieiden asettelu hautausmaan eri ruutuihin on itsessään niin vahva mekaniikka, että pelin pieniä outouksia sietää sen turvin. Minion Gamesilla on selvästi näkemystä siitä, miten tehdään hauska peli, joka vaivaa aivosoluja ilman turhaa hampaiden kiristelyä. Pelissä on aloittelevaa tai keskivertoa kasuaalipelaajaa miellyttävässä suhteessa etenemisen tunnetta tuottavaa keräilyä, pientä bluffaamista ja päättelyä. Myös vastapelaajien luonteiden tuntemuksesta voi olla hyötyä varastelun ja taistelun seuraamusten arvioimisessa.

Teema on hauska, kuvitus hienoa (hyvällä tavalla jopa hieman etovaa) ja pelaajahahmoilla on omaperäistä luonnetta. Joistakin erikoisista suunnitteluratkaisuista huolimatta Grave Business on solidi seurapeli vaikkapa sinne pukin konttiin.

Faktat Grave Businessista

Pituus: 30–55 min.

Hollywood on Reiner Knizian suunnittelema huutokauppapeli, jossa pelaajat yrittävät kehitellä mahdollisimman menestyviä elokuvia. Peli yhdistelee näppärästi mekaanisesti toimivaa ja nokkelaa huutokauppaa vetävään teemaan, tuloksenaan onnistunut peli.

Pelin idea

Pelaajat ovat Hollywood-studioiden tuottajia, joilla on pelin alussa kolme käsikirjoitusta valmiina tuotettavaksi. Jokainen käsikirjoitus vaatii tietyn määrän osia valmistuakseen: ohjaajan, kuvaajan, näyttelijöitä, mahdollisesti musiikkia ja erikoistehosteita. Nämä elementit saadaan laatoista, joita pelin aikana ostetaan. Kun elokuvaan on saatu kaikki tarpeelliset osat, laattojen sisältämät tähdet lasketaan yhteen ja näin saadaan elokuvan arvo. Mitä enemmän tähtiä, sitä parempi elokuva.

Peli on huutokauppaa toisensa jälkeen. Tarjolla on muutaman laatan nippuja ja huutokaupan voittaja vie kaiken. Pelin talous on täysin suljettu: voittajan maksamat rahat menevät laudan keskelle, josta ne jaetaan tasan muille pelaajille. Mitä enemmän maksat, sitä enemmän muut rikastuvat, joten tasapaino säilyy.

Pelissä pelataan neljä kierrosta laudan ympäri. Yhdellä kierroksella on kuusi huutokauppaa ja kahdet juhlat, joissa ne, joilla on hallussaan eniten filmitähtiä, pääsevät napsimaan parhaat päältä. Kolmen ensimmäisen kierroksen päätteeksi palkitaan siihen mennessä paras elokuva. Lopussa jaetaan lisää palkintoja: paras elokuva jokaisessa genressä, paras elokuva ylipäätään, huonoin elokuva ja paras ohjaaja (pelaaja, jolla on parhaat ohjaajat elokuvissaan).

Nokkela peli

Hollywoodissa on paljon tyylikkäitä yksityiskohtia. Pisteitä on esimerkiksi tarjolla rajallisesti. Useimmista pistemääristä on kaksi laattaa. Kun tehdään kolmas elokuva, jonka pistearvo on vaikkapa 14, se ei voi tienata neljäätoista pistettä, vaan joutuu tyytymään huonompaan pistelätkään. Tämä kannustaa saamaan elokuvat nopeasti valmiiksi, kuten myös jokaisen kolmen genren ensimmäiselle elokuvalle annettava palkinto.

Yksi kannustin elokuvien valmistumiselle on loppupisteytys, jossa keskeneräiset elokuvat ovat täysin arvottomia. Yhtä laattaa vaille valmis huippuelokuva on nolla pistettä ja sillä hyvä. Viimeisenä vuotena onkin melkoisesti painetta saada elokuvat valmiiksi. Tämä on vähän turhauttavakin piirre.

Hollywood on miellyttävän nopeatempoinen peli, vaikka pelaajia olisi viisi. Hitaat pelaajat jarruttavat toki peliä, kuten missä tahansa muussa pelissä, mutta pääasiassa sopivien hintojen arvioiminen on aika nopeaa ja peli etenee sujuvasti. Kokeneet pelaajat pelaavat Hollywoodin reippaassa vauhdissa.

Käsikirjoituksia ja palkintoja pelin ranskankielisestä laitoksesta. Kuva: Filosofia

Hieno teema

Hollywood-teema toimii hyvin. Alkuperäinen saksalainen laitos perustui Hollywoodin kultakauteen ja elokuvat ja näyttelijät olivat oikeita klassikoita. Hollywood Blockbuster vaihtoi teeman nykypäivään ja tunnettujen näyttelijöiden karikatyyreihin (ei siis Demi Moorea, vaan Demi Less) ja tämä uusi suomenkielinen laitos jatkaa samalla linjalla.

Alkuperäisellä versiolla on faninsa, mutta nykyaikaisempi linja toimii varmasti paremmin niille pelaajille, jotka eivät ole vanhojen elokuvien faneja. Riittää, että tuntee jonkin verran elokuvia, vitsien kohteet keksii kyllä nopeasti. Aihe tekee pelistä helposti lähestyttävän ja tätä peliä on helppo tarjota myös sellaisille kavereille, joita leffat kiinnostavat enemmän kuin lautapelit.

Hollywood on hyvin toimiva, mekaanisesti tyylipuhdas huutokauppapeli, jonka helposti lähestyttävä elokuva-aihe tekee pelistä kiinnostavan myös muille kuin innokkaimmille lautapeliharrastajille.

Palkintoja, näyttelijöitä, ohjaajia ja rahoja. Kuva: Mikko Saari

Faktat Hollywoodista

Pituus: 45–60 minuuttia.

Tobago on puhdas perhepeli, joka on luultavasti suunniteltu Spiel des Jahresin toivossa. Peli sai tyytyä pelkkään ehdokkuuteen, mutta keräsi muita palkintoja, muun muassa Golden Geek -palkinnon parhaana perhepelinä vuonna 2010.

Pelin idea

Vuorollaan pelaajat joko liikkuvat saarella tai pelaavat vihjekortin johonkin neljään aarteeseen. Jos pelaaja pelaa vihjekortin, hän asettaa värinsä mukaisen merkin kortin päälle. Vihjekortit sisältävät väittämiä, jotka rajaavat aarteen yhä pienemmälle alueelle. Kun aarre voi olla enää yhdessä ruudussa, ensimmäisenä ruutuun ehtinyt pelaaja kaivaa sen esiin ja asettaa viimeisen värimerkkinsä vihjekorttien jatkoksi.

Tämän jälkeen aarre jaetaan. Jokainen pelaaja saa värimerkkiensä verran aarrekortteja. Aarrekortit vaihtelevat kahdesta kuuteen kultakolikkoon. Tämän jälkeen kortit sekoitetaan ja päällimmäinen kortti käännetään näkyviin.

Aarteen löytäjä aloittaa ja saa päättää, haluaako hän kortin vai passaako. Ottaessaan kortin hän poistaa värimerkkinsä, tällöin uusi aarrekortti nostetaan ja viimeisimmän vihjekortin pelannut pelaaja aloittaa. Jos aloittaja passaa, aarrekorttia tarjotaan vuorotellen muille pelaajille vihjekorttien pelaamisjärjestyksen mukaisesti. Passatessa aloittaja ei menetä aloituspaikkaansa ja voi odotella pakasta nousevia parempia kortteja.

Aarrekorttien sekaan on lisäksi sekoitettu kaksi kirouskorttia. Kirouksen noustessa pelaajat, jotka ovat vielä mukana aarteen jaossa, luopuvat yhdestä amuletista tai parhaimmasta aarrekortista, eivätkä saa enää aarteita. Kun aarre on jaettu, laudalla olevat patsaat taikovat saarelle amuletteja, jotka keräämällä pelaaja saa erilaisia lisätoimintoja.

Peli loppuu, kun aarrekortit loppuvat. Voittaja on eniten kultakolikoita kerännyt pelaaja.

Ruskea ja harmaa aarre löytyvät pian! Kuva: Chris Norwood / BGG

Nätti kuin sika pienenä

Tobago on järkyttävän kaunis paketti. Peli on eittämättä ylituotettu, mutta upean laudan ja komponenttien viehätysvoimaa on turha kieltää. Varsinkin pienet patsaat ovat käsittämättömän upeita. Kun mukaan lisää houkuttelevan kansitaiteen ja toimivan insertin, ensivaikutelma on yltiöpositiivinen.

Pelin ydinidea eli aarteenrajaamismekaniikka on mielenkiintoinen ja raikas. Menestyvä pelaaja tarvitsee visuaalista silmää ja kykyä havainnoida korttien rajaamismahdollisuuksia. Ja vaikka pelissä ei käytännössä aarteita etsitä, tukee mekaniikka hyvin aarteenmetsästysteemaa.

Hiomaton timantti

Pelin jälkipuolisko eli aarteiden jako on ristiriitaisempi kokemus. Aarteen löytäjälle tilanne on mielenkiintoinen, sillä kirousten pelossa huonompia aarrekortteja ei voi passata ikuisesti. Muille tilanne käy hieman tylsemmäksi. Lisäksi jakoon liittyy runsaasti tuuria ja yleensä molempiin kirouksiin nasahtava pelaaja häviää automaattisesti. Voittaja ratkaistaankin turhan usein pelitaitojen sijaan korttituurilla.

Tobagossa on toisaalta hieman liikaa säätämistä ja sääntöpoikkeuksia, mikä tekee yksinkertaisen perhepelin kohdeyleisölleen turhan hankalaksi. Aikaa kuluu komponenttien kanssa näpräilyyn, sillä pelissä jatkuvasti lisätään ja vähennetään aarrekuutioita, siirrellään patsaita ja asetellaan amuletteja. Varsinkin amuletit ovat unohtuneet joka pelissä ainakin kerran.

Tobago ei ole suinkaan huono peli. Vanhempien lasten kanssa pelattavaksi perhepeliksi se on oikein hyvä valinta — nätti ja erilainen. Potentiaalia olisi kuitenkin huomattavasti pidemmälle, nyt pelistä puuttuu se viimeinen silaus, joka nostaisi sen perhepeliklassikoiden joukkoon.

Tobagon osat ovat todella näyttävät. Kuva: Javi Santos / BGG

Faktat Tobagosta

Pituus: 60 minuuttia

Idea on hauska, mutta Galaxy Trucker on melko monimutkainen peli, jonka opettaminen ei ole aivan yksinkertainen juttu. Michael Schachtin Mondo ottaa Galaxy Truckerista pelin hauskimman osan ja muovaa aiheesta huomattavasti yksinkertaisemman pelin, jossa ei rakennella avaruusaluksia vaan kokonaisia maailmoja.

Jos perehdyt peliin mieluiten videomuodossa, katso Tuomo Pekkasen Mondo-esittelyvideo.

Pelin idea

Pelaajilla on edessään pelilauta, johon pitäisi rakentaa mahdollisimman hieno maailma. Laatoissa on erilaisia maastonmuotoja, eläimiä ja tulivuoria. Tavoitteena on rakentaa maailma, jossa on mahdollisimman paljon kokonaisia ja ehjiä alueita, paljon eläimiä ja mahdollisimman vähän aktiivisia tulivuoria.

Tämä olisi ihan helppo juttu, jos aikaa olisi rajattomasti, eikä kukaan häiritsisi, mutta kun kello tikittää ja muut pelaajat nappaavat kaikki tarvittavat laatat, painetta tulee juuri sopivasti ja tehtävä käykin haastavaksi. Mondossa pärjää, jos pystyy pitämään hermonsa kurissa ja keskittymään annettuun tehtävään paineen alla.

Kun aika loppuu ja maailmat on koottu, on pisteenlaskun aika. Jokainen eläin on piste, samoin jokainen ehjä alue, jolla on siistit rajat eli kahta erilaista maastonmuotoa ei ole laattojen reunoissa vierekkäin. Pisteitä menettää aktiivisista tulivuorista, tyhjistä ruuduista ja väärin pelatuista laatoista, eli laattojen rajoista, joissa kaksi eri maastonmuotoa kohtaa. Lisäksi aikaisesta lopettamisesta saa bonuspisteitä.

Kolme eri tasoa

Pelissä on kolme eri vaikeustasoa, jotka vaikuttavat pisteytykseen. Peruspelissä ei lasketa muita pisteitä kuin yllä mainitut. Kierroksen voittaja saa tulivuorilaatan, jonka omistaja menettää seuraavalla kierroksella pisteitä myös sammuneista tulivuorista. Peliä pelataan kolme kierrosta ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Kehittynyt peli lisää pisteenlaskuun tavoitteita, joissa parhaiten suoriutunut saa lisäpisteitä ja huonoin menettää pisteitä. Joka kierros pelissä on yksi tavoite, esimerkiksi “eniten järviä”, “eniten vesieläimiä” tai “suurin metsä”. Lisäksi kellossa on seitsemän minuutin sijasta vain kuusi minuuttia aikaa.

Eksperttipelissä mukaan tulee lisätehtäviä, joita jaetaan peliin kaksi kertaa pelaajien määrän verran. Kierroksen aikana tehtävistä voi noukkia itselleen korkeintaan kaksi. Jos tehtävän suorittaa onnistuneesti, saa pisteitä, mutta jos epäonnistuu, menettää pisteitä. Nämä tehtävät ovat hivenen haastavampia: “vähintään kolme puhvelia samalla tasangolla”, “kaikki neljä erilaista metsäeläintä samalla alueella”, “täysin virheetön pelialue”, “ensimmäisenä valmis”. Varsinkin joidenkin tehtävien yhdeksän pisteen arvo tarkoittaa, että niissä ei parane epäonnistua. Kellosta napataan vielä minuutti pois, joten jäljelle jää vain viisi minuuttia aikaa.

Peliä voi pelata myös yksin. Silloin tavoitteena on täyttää pelilauta mahdollisimman tarkkaan ja mahdollisimman vähillä miinuksilla. Vaikealla vaikeustasolla yksinpelin voi katsoa voitetuksi, jos saa viidessä minuutissa täytettyä laudan siten, että saa korkeintaan yhden miinuspisteen.

Neljä pelaajaa valmiina luomaan maailman. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Hauska peli moneen käyttöön

Mondo on mainio peli, joka toimii monessa tilanteessa. Peli on nopea pelata, eikä kellon ansiosta muutu hitaammaksi, vaikka pelaajat kuinka jäätäisivät. Erilaisten vaikeustasojen ansiosta peli sopii monenlaiseen käyttöön: helpoimmalla tasolla perhepeliksi, kehittyneimmällä tasolla nopeiden pelaajien tehofilleriksi. Säännöissä vinkataan myös tasoitusmenetelmästä, jolla pelin vaikeustasoa saa säädettyä pelaajakohtaisesti.

Peli on todella joustava. Mondon kotisivuilta löytyy uusia tavoitelaattoja ja sääntömuunnelmia. Olen itsekin kokeillut yhtä muunnelmaa sattumalta, koska kehittynyt peli selitettiin minulle siten, että kaikki tavoitelaatat ovat käytössä, ei vain yksi. Peli toimi oikein hyvin näinkin.

Mondoa on helppo suositella monenlaisille pelaajille. Pelin säännöt on helppo opettaa ja joka tilanteeseen löytyy sopiva vaikeusaste. Mondo on oivallinen perhepeli, joka voitti ansaitusti Tanskan vuoden peli -palkinnon perhepelien sarjassa ja oli finalisti myös Suomen Vuoden peli -kisassa.

Jos idea viehättää, mutta peliin haluaa vielä enemmän vaihtelua ja vaikeusastetta, kannattaa tutustua Galaxy Truckeriin, jossa rakennellaan avaruusaluksia samalla idealla.

Faktat Mondosta

Pituus: 15–25 minuuttia, ei sen enempää hitaillakaan pelaajilla.

Pelin idea

Pelaajat kokoavat pelin aikana itselleen pakkaa, josta nostavat joka vuoro pelattavat kortit. Korteissa on kahdenlaista valuuttaa: riimuja ja sotavoimaa. Riimuilla ostetaan kortteja, sotavoimalla voitetaan hirviöitä. Ostetut kortit tulevat omaan pakkaan kiertoon, hirviöt tuottavat voittopisteitä ja yleensä jonkun kertaluontoisen edun ja poistuvat sitten pelistä. Osa korteista antaa erilaisia etuja: voittopisteitä, alennuksia, pakansiivousta ja sen sellaista. Osa korteista jää peliin pysyvästi, jolloin niistä hyötyy joka vuoro.

Tarjolla ostettavaksi ja tuhottavaksi on rivi kortteja ja aina kun rivistä poistuu kortti, uusi tulee tilalle. Valikoima vaihtelee siis joka kierros. Vakautta tuovat vain riimukorttien ja sotaväen tehokkaammat versiot, jotka ovat aina ostettavissa ja hullut kultistit, joita voi aina käydä tuhoamassa.

Pelin kellona toimivat voittopisteet, joita kertyy voittamalla hirviöitä ja korttien ominaisuuksista. Kun voittopisteet on käytetty loppuun, peli päättyy ja pelaajat laskevat pelin aikana keräämänsä voittopisteet ja lisäävät ostamiensa korttien voittopisteet niihin. Eniten pisteitä kerännyt vie pelin.

Monitasoinen tuuripeli

Siinä missä Dominionin tuurielementti rajoittuu oman pakan järjestykseen, Ascensionissa tuurielementtiä on lisäksi siinä, mitä kortteja voi ostaa. Sen voi nähdä dynaamisena elementtinä, joka edellyttää pelaajilta reagoimista ja strategian muokkaamista lennossa, mutta sen voi myös nähdä turhauttavana satunnaistekijänä, joka torppaa hyvät yritykset kehittää minkäänlaista strategiaa.

Pelin alussa rivi on täynnä hirviöitä, joita pitää voittaa sotavoimalla — no hyvä, rakennetaanpa pakkaan sotavoimaa. Sen jälkeen pakasta nouseekin vain kaikkea muuta kuin isoja, pisteitä tuottavia hirviöitä. Mitä voit tehdä? No, tämä on tietysti ääritapaus ja Ascensionissa on selvä virhe päättää pelin alussa, millaista peliä haluaa pelata, se ei vain tässä pelissä toimi.

Pelaajilla on joka tapauksessa vähänlaisesti mahdollisuuksia kehittää pakkaansa haluamaansa suuntaan, kun käytännössä on ostettava sitä, mitä tarjolla on ja mihin riimut riittävät. Useimmilla vuoroilla varsinkin pelin alkupuolella valinnanvaraa ei oikeastaan ole. Tämä on Ascensionin suurin heikkous.

Ascensionin kortteja ja pelilauta. Kuva: José Carlos de Diego / BGG

Tyhmää, mutta hauskaa

Ascensionilla on faninsa ja BoardGameGeekissä aika vahvat arvostelut, muun muassa pitkä rivi kymppejä, joten ei se ihan onneton peli ole. Ascensionin pelaaminen on nopeaa ja suoraviivaista ja joidenkin makuun peli selvästikin sopii. BoardGameGeekin kommenteissa toistuukin sama kaava: “Ascension on tuuripeli, enkä tiedä miksi pidän siitä, mutta voi että sen pelaaminen on hauskaa”. Totta — Ascensionin pelaaminen on hauskaa ja sopivan vauhdikasta, vaikka peli ei aina niin fiksu olekaan.

Omalla kohdallani Dominionin selvästi strategisempi ote toimii paremmin, mutta kummasti Ascensioniakin on jaksanut iPadilla läiskiä (iPad-versiosta tulee myöhemmin oma arvionsa). Pöydän ääressä pelaamiseen aika on kuitenkin sen verran kortilla, että Ascension ei ole riittävän hyvä pääsemään siitä osille. Tuskin siis hankin analogista versiota pelistä, etenkin kun hintakin on hieman toista luokkaa kuin digitaaliversiolla.

Lisäosat

Peliin on ilmestynyt läjä promokortteja ja kaksi uutta korttisettiä.

Return of the Fallen on 65 kortin setti (peruspelin pakka on 100 korttia), jolla voi pelata kaksinpelejä. Sen voi myös yhdistää peruspeliin, jolloin pelaajia voi olla jopa kuusi.

Storm of Souls on peruspelin kokoinen setti ja täysin itsenäinen 1–4 pelaajan peli, jonka voi yhdistää peruspelin tai Return of the Fallenin kanssa. Storm of Souls on tätä kirjoittaessani vasta tulossa marraskuun 2011 aikana.

Faktat Ascensionista

Pituus: 30 minuuttia.