Pelin idea

Pelaajat aloittavat yhdellä laatalla: tukikohta perustetaan vuoren juurelle. Siitä lähdetään rakentamaan tunneleita vuoreen ja teitä vuoren ulkopuolelle. Vuoron aikana pelataan laatta ja heitetään noppaa ja siirretään voutia. Hyvin yksinkertaista. Voudin siirtäminen sekä tuottaa rakentamista auttavia resursseja että määrää seuraavalla vuorolla rakennettavan laatan.

Laatoista muodostuu tieverkostoa vuoren ulkopuolelle. Kun tien jatkoksi pelaa kylän, tienaa maanviljelyspistekortin. Mikäli kylä on joella, saa mahdollisuuden tienata kultaa. Jos kylä on pellolla, saa mahdollisuuden tienata ohraa. Tornin pelaaminen tuottaa sotimispistekortin. Mikä tahansa laatta metsässä tuottaa metsäsavottapistekortin, mikä tahansa laatta laudan ulkoreunalla tuottaa rajavartiopistekortin. Jos tieverkosta tekee renkaan, saa eläintenkasvatuspistekortin.

Vuoren sisällä pajan pelaaminen tuottaa metallityöpistekortin ja mahdollisuuden tienata metallia. Vuori on jaettu kuuteen sektoriin ja ensimmäinen jokaiselle sektorille pelattu laatta tuottaa pistekortin kaivostoiminnan laajentamisesta.

Tuotanto liittyy voutiin. Vouti kiertää pelilaudan reunaa ja mikäli vouti astuu ruutuun, jossa on pelaajan pistekilpi, pelaaja saa yhden resurssilätkän. Resursseilla voi ostaa vuoron alussa laattoja: ohralla voi ostaa vuorilaatan, metallilla maastolaatan ja kullalla kumman tahansa. Resurssit pelastavat, jos jumiutuminen uhkaa ja nopanheitto antaa ihan vääränlaisia laattoja.

Kuninkaanvaalit

Loppupisteytys on monivaiheinen ja perustuu pelin aikana kerättyihin pistekortteihin. Niiden arvot vaihtelevat hieman, joten aina on pientä epävarmuutta siitä, kuinka monta pistettä kullakin pelaajalla on. Sotavoima on suoraan voittopisteitä, mutta muut kategoriat tuottavat pisteitä vain sille pelaajalle, jolla on kategoriassa eniten pisteitä.

Näin lasketaan pisteet. Kun pisteet on laskettu, vähiten pisteitä saanut pelaaja putoaa pelistä. Jos tällä pelaajalla oli enemmistö jossain lajissa, katsotaan, kenelle enemmistö ja lajin pisteet siirtyvät. Uuden pisteenlaskun jälkeen vähiten pisteitä kerännyt putoaa pois ja enemmistöt katsotaan uudestaan ja jäljelle jääneistä kahdesta pelaajasta enemmän pisteitä kerännyt on vuoren kuningas.

Menestys vaatii siis hivenen tuuria, mutta myös monipuolista pisteiden keruuta. Tässä pelissä tasapainoisuus ei kuitenkaan auta, vaan siitä seuraa todennäköisesti nolo tappio, kun on vähän kaikkea, eikä mistään enemmistöä.

Vouti, laattoja ja nappuloita. Kuva: Mikko Saari

Tuuria ja turhautumista

Kings of Mithril on tuuripeli. Pelkkä nopparalli se ei ole, vaan peliä voi pelata paremmin tai huonommin, mutta paljon on noppien armoilla. Vouti määrää paitsi resurssintuotannon, myös seuraavat laatat. Hyvä pelaaja pitää huolen, että kaikenlaiset palat sopivat valtakunnan jatkoksi, muuten voi tulla turhauttavia tilanteita, joissa vuoro toisensa jälkeen tulee huonoja paloja.

Toistaiseksi noppien armoilla oleminen on kuitenkin ollut ihan hauskaa. Vuoro toisensa jälkeen saa mutkia, mutta sellaista se on. Vuoroja riittää kuitenkin sen verran paljon, että tuuri ehtii vähän tasottua ja kunhan ei pelaa itseään ihan umpikujaan, hyvällä tuurilla nousee heikommastakin asemasta voittoon. Resursseja tässä pelissä saa vähän ja niitä kannattaa vähän säästellä, niin pystyy pelastamaan itsensä hankalasta paikasta.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta on vähänlaisesti. Jos pelaajat aloittavat eri puolilta lautaa, valtakunnat eivät juuri kohtaa. Lähinnä vuoren sisällä tulee tungosta, jos kaikki pelaajat rakentavat kaivostunneleita ahkerasti. Nelinpeliä en ole kokeillut, siinä tungosta ja blokkailua on varmasti enemmän. Kaksin- ja kolminpelissä vuorovaikutusta ei ollut käytännössä lainkaan.

Yhteenveto

Kings of Mithril on kevyt peli, joka yllätti minut hauskuudellaan. Tavallaan tuntuu, että peli on hölmö noppapeli, mutta jokin siinä viehättää. Ulkoasultaan peli on aika hauskan näköinen (ja tunnistettavaa Mindwarrior-tyyliä) ja plussaa tulee johdonmukaisuudesta, kun kolmiolaattapelissä heitellään nelisivuisia pyramidinoppia. Nopea peliaika ainakin pelasti paljon.

Kings of Mithril on selkeästi enemmän perhepeli kuin peliharrastajapeli. Jos kaipaa pelaajien välistä vuorovaikutusta, pelin voi jättää väliin surutta, samoin tuurin määrä on joillekin varmasti liikaa. Alle tunnin perhepelien sarjassa Kings of Mithril on aivan pätevä ehdokas.

Faktat Kings of Mithrilistä

Mukana on kuusi joukkuetta: kaaos, kääpiöt, puuhaltiat, ihmiset, örkit ja skavenit. Ideana on luotsata joukkue koko kauden läpi voittoon keräämällä joukkueelle kauden aikana mahdollisimman paljon kannattajia.

Keskeisin pelimekaniikka

Blood Bowl: Team Managerin keskeisin ajatus on tuttu muun muassa Battle Linestä. Pelialueen keskelle on sijoitettu erilaisia voittoja antavia tavoitekortteja. Pelaajan kädessä on voimakuudeltaan ja kyvyiltään erilaisia kortteja, joita kukin vuorollaan sijoittaa tavoitekorttien viereen. Kun pelaajien käsikortit loppuvat, pisteytetään tavoitekortit. Pelaaja, jolla on tietylle kortille sijoitettuna suurin yhteenlaskettu voima, voittaa kyseisen tavoitteen ja saa itselleen sen tarjoamat hyödyt. Kuulostaa abstraktilta, mutta toimii erittäin hyvin.

Blood Bowl: Team Managerissa tavoitekortit ovat otteluita, joihin pelaaja sijoittaa joukkueensa pelaajia. Peli koostuu pelaajamäärästä riippuen neljästä tai viidestä kierroksesta, joiden aluksi viisi kierroksella pelattavaa ottelua valitaan satunnaisesti ottelupakkojen korteista. Pelaajan joukkue koostuu aluksi 12 jalkapalloilijasta, joista valitaan satunnaisesti kuusi kullekin kierrokselle. Kullakin pelaajalla on tietty voima sekä mahdollisesti kykyjä, kuten taklaaminen tai huijaaminen.

Pallo ja apteekkari

Alkuperäisen Blood Bowl -lautapelin ideana oli monesti vain murjoa vastustajan joukkua niin huonoon kuntoon, että pallon saattoi pyörittää maaliin etanan vauhtia. Sama toimii myös tässä korttipeliversiossa. Vastustajan otteluihin sijoittamia jalkapalloilijoita voi taklata, heiltä voi riistää pallon tai heille voi tehdä kiusaa huijaamalla — olettaen että omalla pelaajalla on tähän sopiva kyky. Taklatuiden jalkapalloilijoiden voima on pystyssä pysyneitä pienempi ja pallon hallussapito lisää joukkueen voimaa, kun ottelu kierroksen lopussa pisteytetään.

Kuhunkin otteluun voi osallistua vain korkeintaan kaksi joukkuetta. Kumpikin joukkue saa jonkin tietyn ja varman ottelussa pelaamisesta koituvan hyödyn, joka ei kuitenkaan välttämättä ole sama molemmille puolille. Lisäksi ottelun voittaja saa jonkin ylimääräisen, tyypillisesti paljon paremman hyödyn. Joukkueelle koituvat hyödyt voivat olla tähtipelaajia, parannuksia joukkueeseen, parannuksia valmennustiimiin tai joukkueen kannattajia. Kannattajat ovat pelissä hyvin keskeisessä asemassa, sillä joukkue jolla on pelin lopuksi eniten faneja, voittaa koko pelin.

Tähtipelaajat ovat Blood Bowl -lautapelin tapaan tavanomaisia pelaajia vahvempia tai kyvykkäämpiä pelaajia. Joukkueeseen vastikään rekrytoidut tähtipelaajat ovat aina varmasti mukana seuraavalla pelikierroksella, joten he voivat keikauttaa pelitasapainon toisen pelaajan hyödyksi nopeastikin. Joukkueen ja valmennustiimin parannukset ovat erilaisia pysyviä bonuksia, joilla voi esimerkiksi antaa jollekin pelaajalle tietyn kyvyn pelikierroksen ajaksi tai parantaa taklauksissa loukkaantuneita pelaajia takaisin pelikuntoon (apteekkari).

Vasemmalle puolelle pelattu pelaaja tuottaa joukkuepäivityksen, oikealle puolelle pelattu puolestaan kaksi tähtipelaajaa. Voittaja saa keskeltä palkinnoksi kolme henkilökuntapäivitystä. Kuva: Fantasy Flight

Pelikokemuksia ja vertailua Blood Bowl -lautapeliin

Blood Bowl: Team Manager seuraa teemaltaan läheisesti alkuperäistä lautapeliä. Korttien grafiikka noudattelee Warhammer-peleistä tuttuja linjoja. Komponentit ovat monien Fantasy Flight Gamesien tapaan laadukkaita. Kortit ovat tavanomaisen paksuisia ja kestävät kulutusta hyvin.

Sääntöjen tultua tutuiksi on Team Managerin peliaika noin 30 minuuttia, kun taas alkuperäinen Blood Bowl -lautapeli saattoi kestää kolmekin tuntia. Lisäksi jos oma joukkue tuli lautapelissä murjotuksia sairaalakuntoon jo ensimmäisellä puoliajalla (kyllä, pelasin aikoinaan puuhaltijoilla), oli tilanteesta vaikea nousta.

Korttipelissä joukkueen murjoutuminen ei ole ongelma ja lyhyempi peliaika tekee siitä mielestäni myös lautapeliä mielenkiintoisemman. Ainakaan ei tarvitse neljän tunnin pelin jälkeen jäädä suremaan rankkaa tappiota, vaan samassa ajassa ehtii helposti pelata ainakin puolenkymmentä peliä.

Tappion tullen jalkapalloilijat voi myös heittää raivoissaan seinään ilman, että tarvitsee pelätä käsien tai päiden irtoilevan (lautapelin puuhaltiajoukkueessani on yksi pelaaja pää olalla erään tällaisen tapaturman seurauksena, mutta sen häviön otin sentään kevyesti). Korttipelin kanssa minulla onkin ollut rutkasti hauskempaa kuin lautapelin kanssa konsanaan, ja se on lautapeliin verrattuna huomattavasti vähemmän turhauttava kokemus.

Olin jo ensimmäisen jälkeen aivan myyty!

Faktat Blood Bowl: Team Managerista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pelin idea

Pelaajat kokoavat pelin aikana itselleen pakkaa, josta nostavat joka vuoro pelattavat kortit. Korteissa on kahdenlaista valuuttaa: riimuja ja sotavoimaa. Riimuilla ostetaan kortteja, sotavoimalla voitetaan hirviöitä. Ostetut kortit tulevat omaan pakkaan kiertoon, hirviöt tuottavat voittopisteitä ja yleensä jonkun kertaluontoisen edun ja poistuvat sitten pelistä. Osa korteista antaa erilaisia etuja: voittopisteitä, alennuksia, pakansiivousta ja sen sellaista. Osa korteista jää peliin pysyvästi, jolloin niistä hyötyy joka vuoro.

Tarjolla ostettavaksi ja tuhottavaksi on rivi kortteja ja aina kun rivistä poistuu kortti, uusi tulee tilalle. Valikoima vaihtelee siis joka kierros. Vakautta tuovat vain riimukorttien ja sotaväen tehokkaammat versiot, jotka ovat aina ostettavissa ja hullut kultistit, joita voi aina käydä tuhoamassa.

Pelin kellona toimivat voittopisteet, joita kertyy voittamalla hirviöitä ja korttien ominaisuuksista. Kun voittopisteet on käytetty loppuun, peli päättyy ja pelaajat laskevat pelin aikana keräämänsä voittopisteet ja lisäävät ostamiensa korttien voittopisteet niihin. Eniten pisteitä kerännyt vie pelin.

Monitasoinen tuuripeli

Siinä missä Dominionin tuurielementti rajoittuu oman pakan järjestykseen, Ascensionissa tuurielementtiä on lisäksi siinä, mitä kortteja voi ostaa. Sen voi nähdä dynaamisena elementtinä, joka edellyttää pelaajilta reagoimista ja strategian muokkaamista lennossa, mutta sen voi myös nähdä turhauttavana satunnaistekijänä, joka torppaa hyvät yritykset kehittää minkäänlaista strategiaa.

Pelin alussa rivi on täynnä hirviöitä, joita pitää voittaa sotavoimalla — no hyvä, rakennetaanpa pakkaan sotavoimaa. Sen jälkeen pakasta nouseekin vain kaikkea muuta kuin isoja, pisteitä tuottavia hirviöitä. Mitä voit tehdä? No, tämä on tietysti ääritapaus ja Ascensionissa on selvä virhe päättää pelin alussa, millaista peliä haluaa pelata, se ei vain tässä pelissä toimi.

Pelaajilla on joka tapauksessa vähänlaisesti mahdollisuuksia kehittää pakkaansa haluamaansa suuntaan, kun käytännössä on ostettava sitä, mitä tarjolla on ja mihin riimut riittävät. Useimmilla vuoroilla varsinkin pelin alkupuolella valinnanvaraa ei oikeastaan ole. Tämä on Ascensionin suurin heikkous.

Ascensionin kortteja ja pelilauta. Kuva: José Carlos de Diego / BGG

Tyhmää, mutta hauskaa

Ascensionilla on faninsa ja BoardGameGeekissä aika vahvat arvostelut, muun muassa pitkä rivi kymppejä, joten ei se ihan onneton peli ole. Ascensionin pelaaminen on nopeaa ja suoraviivaista ja joidenkin makuun peli selvästikin sopii. BoardGameGeekin kommenteissa toistuukin sama kaava: “Ascension on tuuripeli, enkä tiedä miksi pidän siitä, mutta voi että sen pelaaminen on hauskaa”. Totta — Ascensionin pelaaminen on hauskaa ja sopivan vauhdikasta, vaikka peli ei aina niin fiksu olekaan.

Omalla kohdallani Dominionin selvästi strategisempi ote toimii paremmin, mutta kummasti Ascensioniakin on jaksanut iPadilla läiskiä (iPad-versiosta tulee myöhemmin oma arvionsa). Pöydän ääressä pelaamiseen aika on kuitenkin sen verran kortilla, että Ascension ei ole riittävän hyvä pääsemään siitä osille. Tuskin siis hankin analogista versiota pelistä, etenkin kun hintakin on hieman toista luokkaa kuin digitaaliversiolla.

Lisäosat

Peliin on ilmestynyt läjä promokortteja ja kaksi uutta korttisettiä.

Return of the Fallen on 65 kortin setti (peruspelin pakka on 100 korttia), jolla voi pelata kaksinpelejä. Sen voi myös yhdistää peruspeliin, jolloin pelaajia voi olla jopa kuusi.

Storm of Souls on peruspelin kokoinen setti ja täysin itsenäinen 1–4 pelaajan peli, jonka voi yhdistää peruspelin tai Return of the Fallenin kanssa. Storm of Souls on tätä kirjoittaessani vasta tulossa marraskuun 2011 aikana.

Faktat Ascensionista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelin päämekaniikka eli vuorojärjestys on lainattu Thebesistä. Pelaajien liikkuminen ja toiminnat vievät määrätyn verran aikaa ja kun pelaajan vuoro on ohi, tämä liikkuu laudan ympärillä olevalla aikamittarilla eteenpäin. Vuorojärjestys ei kierrä tyypillisesti myötäpäivään, vaan pelivuoron saa se, joka on tuhlannut vähiten aikaa. Peli loppuu, kun kaikki pelaajat kiertävät 60-minuuttisen aikamittarin loppuun ilman että sukellusvene ehtii tuhoutua.

Kun pelaaja tuhlaa minuutteja sukellusveneessä liikkumiseen ja sen korjaamiseen, tämä aktivoi aluksessa lisää vikoja. Noin joka 3. minuutti aikamittarilla saa aikaan uuden ongelman, joten ongelmia kasaantuu pelaajille enemmän kuin laki sallii. Kaikkia vikoja on mahdotonta korjata, joten pelaajat yleensä rientävät paikkailemaan vain kriittisimpiä kohtia.

Riskien tasapainottelua

Liikuttuaan pelaaja voi kerätä esineitä, jotka auttavat korjauksessa, mutta useimmiten aika kuluu aluksen lukuisten ongelmien korjaamiseen. Jokaiseen korjaustoimintoon liittyy kuitenkin riski, sillä korjaus voi epäonnistua. Pelaaja saa ennen korjausta päättää, montako minuuttia hän toimintoonsa uhraa (1-10 minuuttia), johon lisätään mahdolliset esinekorteilla saadut lisäminuutit. Tämän jälkeen heitetään 10-sivuista noppaa ja jos luku on suurempi kuin pelaajan käyttämät minuutit, korjaus epäonnistuu, mutta aika kuluu normaalisti.

Korjauksien tekeminen tuntuu riskien tasapainottelulta. Pelaaja voi aina pelata varman päälle ja käyttää täydet 10 minuuttia, mutta samalla aika kuluu nopeammin. Halu uhkapelaamiseen yleensä lisääntyy pelin edetessä ja ongelmien kasaantuessa.

Riskien ottaminen liittyy myös pelaajan vuoron jälkeen tehtävään Sammumistarkistukseen. Tällöin pelaaja, joka on nauttinut vuorollaan grogia suoriutuakseen korjaustoiminnastaan paremmin, joutuu tarkistamaan, sammuuko hänen tonttunsa juomisen seurauksena vai jatkaako tämä sammaltaen matkaansa. Jos pelaaja sammuu, aikaa kuluu lisää ja tonttu on vaarassa kuolla, jos huone syttyy palamaan tai tulvii.

Tontut juoksevat ratkaisemaan ongelmia. Kuva: Mike Hulsebus / BGG

Leppoista yhteispeliä

Red November on uudistuneessa versiossa pakattu huomattavasti kookkaampaan laatikkoon, mutta tällä kertaa muutos on tervetullut. Nyt tilaa on liikaakin mutta parempi näin, sillä entisen version lauta ja komponentit hädin tuskin mahtuivat alkuperäiseen laatikkoon. Samalla esinelaatat on korvattu selkeämmillä korteilla ja lauta sekä muut komponentit, kortteja lukuun ottamatta, ovat suurempia. Myös järkyttävän kryptistä ohjekirjaa on selkeytetty, vaikka se on edelleen hieman epäjohdonmukainen.

Red Novemberin suurin synti on rajusti vaihteleva vaikeusaste. Osa toimintakorteista on vaarallisempia kuin toiset ja niiden ongelmat ratkaistaan usein noppaa heittämällä, jolloin satunnaisuus määrää vahvasti pelin luonteen. Joskus peli tuntuu todella helpolta, joskus jo ensimmäiset minuutit voivat olla yhtä tuskaa. Vaikeusaste voi vaihdella myös kesken pelin suuresti, joten sitä on hankala säätää ennalta.

Jos haluaa leppoisan ja kevyen yhteistyöpelin suuremmallekin aikuisporukalle, Red November täyttää tarpeen hyvin. Pelin runsaat satunnaiselementit rajoittavat hyvin yhteistyöpelien helmasyntiä eli yhden pelaajan pomottelua, sillä toimintojen hyödyllisyys on toimintakorttien satunnaisen järjestyksen vuoksi vaikeampi hahmottaa. Peli myös skaalautuu melko hyvin kuuteen pelaajaan saakka, sitä suuremmat pelaajamäärät pidentävät ja vaikeuttavat peliä liikaa. Jos taas hakee yhteistyöpeliltä vakavamielisempää teemaa tai enemmän strategista syvyyttä, kannattaa kääntyä Pandemian puoleen.

Faktat Red Novemberista

Pituus: 60 minuuttia.

Dungeons & Dragonsin fantasiamaailmaan sijoittuva The Wrath of Ashardalon tarjoilee semikevyttä lautapelihupia yhteistyöpeleistä nauttiville seikkailija-pelaajille. Peliä voi pelata 1–5 pelaajaa, eli myös peliseuraa vailla olevat yksinpelaajat on otettu huomioon.

Boksi täynnä tavaraa

Jos pelin arvoa mittaa sen mukana tulevassa tavaran määrässä, niin Ashardalon on loisto-ostos. Yli neljäkymmentä 25mm skaalan muoviminiatyyriä, 200 korttia, näteillä grafiikoilla koristeltuja luolalaattoja, sekä nippeliä ja nappulaa kotitarpeiksi.

Laatikosta saakin lautapelin lisäksi kelpo perussetin vaikkapa aloittelevalle roolipeliryhmälle, joka haluaa käyttää miniatyyrejä ja luolastopaloja peleissään. Vaikuttavin osa tavaravuorta on muhkeankokoinen lohikäärme Ashardalonin miniatyyri.

Pelin osat ovat ok-laatua, aivan huippulaadukkaaseen jälkeen ei päästä. Pelin visuaalinen ilme on takuuvarmaa ja varsin geneeristä fantasiaosastoa, vaikka pelin hahmo- ja hirviökorttien itseään toistava taide ja hailakat värit ovatkin hieman tylsiä.

Me ollaan sankareita kaikki

Pelin alussa pelaaja valitsee yhden viidestä sankarista (soturi, maagi, varas, pappi tai paladiini), joista jokaisella on omat erikoiskykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Näitä kykyjä kuvataan korteilla, joissa kussakin kerrotaan koska ja miten kykyä voidaan käyttää ja ovatko ne kertakäyttöisiä vai useampikäyttöisiä peruskykyjä.

Hahmolle tarjolla oleva kykyvalikoima on suurempi kuin hahmo mitä hahmo voi alussa ottaa, eli pienimuotoinen hahmon yksilöinti on mahdollista. Perussäännöiltään peli eri sankareilla on samanlaista, mutta jokainen hahmo on kokemuksena varsin erilainen, erilaisista kyvyistä johtuen. Sankarit saavat pelin alussa mukaansa vielä erityisestä aarrekorttipakasta vedettävän taikaesineen, joita seikkailun kuluessa saa toki lisääkin.

Sankarivalinnan jälkeen pelaajat valitsevat mieleisensä seikkailun pelin quest guidesta. Pelattava seikkailu määrittää pelin tavoitteen, oli se sitten hirviöiden tappaminen, kadonneen repun etsiminen tahi lohikäärmeen kukistaminen. Pelkkien kertaseikkailuiden lisäksi Ashardalonissa on mukana lyhyt kampanjakin, joka linkittää seikkailuja yhteen pidemmäksi jatkumoksi. Eri seikkailut tuovat mukavaa vaihtelua pelkkään hirviöiden mättämiseen, joskaan mitenkään hirveästi ne eivät pelin perusfiilistä muuta.

Usean eri seikkailun lisäksi Ashardalonin uudelleenpeluuarvoa nostaa se, että pelin pelilauta on modulaarinen ja koostuu joka kerralla erilaiseksi. Se muodostuu satunnaisesti vedettävistä luolalaatoista johon seikkailusta riippuen lisätään erikoislaattoja, kuten erikoissäännöillä varustettuja pomohirviöiden kammioita.

Pelin mukana tulee todella paljon rompetta. Kuva: Wizards of the Coast

Reppu selkään ja luolaan

Ashardalon, tason kuusi pahis. Kuva: Wizards of the Coast

Ashardalonin moottorina toimii jo pelisarjan aiemmassa osassa Castle Ravenloftissa käytetty Adventure System -sääntösetti, jota on luonnehdittu myös D&D-roolipelin 4. laitoksen kevytversioksi. Jokainen pelaaja käy vuorollaan läpi tietyt vaiheet, joissa sankari liikkuu ja toimii, uusi luolaston osa paljastuu ja viholliset sekä ansat yrittävät estää sankaria saavuttamasta päämääräänsä.

Luolasto suorastaan pursuaa hirviöitä ja ansoja, mutta varsin kevyt systeemi pitää seikkailun sujuvana, eikä omaa vuoroaan tarvitse odotella yleensä kauaa. Vielä kun aktiiviset hirviöt ja ansat hyökkäävät usein lähimmän sankarin kimppuun, pitää Ashardalon kaikki pöydän ympärillä hereillä.

Luolaston uuden osan paljastuessa sinne vedetään hirviö hirviöpakasta. Kortti kertoo hirviön taktiikat sekä ominaisuudet. Pelilaudalle hirviöt ilmestyvät miniatyyreinä ja ja ne aktivoituvat aina kyseisen pelaajan vuorolla. Poikkeuksen tekee jos usealla pelaajalla on edessään samantyyppisen hirviön kortti, jolloin kaikki sen tyypin hirviöt aktivoituvat.

Hirviöiden tekoäly perustuu niiden kortissa kerrottuihin taktiikoihin. Taktiikat on listattu siten että pelaaja valitsee kyseiselle hirviölle sen toiminnon, joka taktiikoiden mukaan on mahdollinen. Esimerkiksi örkkisoturi hyökkää jos se on lähietäisyydellä, heittää kirveellä jos se on hieman kauempana tai liikkuu lähintä sankaria kohden jos se on kaukana. Pelkkien hyökkäysten lisäksi vartijahirviöillä on taktiikoissaan myös luolaston laajentamista sekä apujoukkojen kutsumista, joka tuo peliin mukavan uuden ulottuvuuden.

Turpasaunat vanhaan tyyliin

Ashardalon kumartaa kohti D&D-juuriaan käyttämällä taistelussa jo legendaarista 20-sivuista noppaa. Jokaisella pelin hahmolla on haarniskaluokka, jonka ylittävällä heitolla hyökkäys osuu. Osumabonus sekä vahinko riippuvat käytetystä hyökkäyksestä. Systeemi on nopea ja helposti sisäistettävä, eikä erillisiä taulukoita tarvita.

Hirviöiden lisäksi sankareita vaanivat tietenkin erilaiset ansat sekä muut luolaston tapahtumat, jotka voivat ratkaisevasti helpottaa tai vaikeuttaa suoritettavaa tehtävää.

Miltä se sitten tuntuu?

Ashardalonin systeemi toimii moitteitta ja yleensä seikkailut saa kahlattua läpi 1–2 tunnissa, kunhan on sisäistänyt perusjutut. Kun muistaa että kyseessä on diablomainen lautapeli eikä tarinankerrontaan perustuva roolipeli, sujuu seikkailu sutjakkaasti ja kaikilla on mukavaa.

Henkilökohtaisesti deedeen hieman lapsellinen “örkki, luolakarhu ja limamonsteri asuvat samassa luolassa” -lähestymistapa ei allekirjoittaneeseen iske, mutta tämä on vain vanhan roolipelaajan jarruttelua. Yksinpelimahdollisuus on iso plussa, joskin seurassa toki peli kuin peli paranee. Hardcorempaa luolaseikkailua etsiville kehoittaisin tutkimaan mielummin Descentiä, mutta kevyttä yhteistyöpeliä etsivälle Ashardalon on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Faktat Wrath of Ashardalonista

Pituus: 60–120 minuuttia, seikkailusta ja pelaajamäärästä riippuen.

Fantasy Flight Gamesin vuonna 2005 julkaisema Arkham Horror moninaisine lisäosineen lienee suosituin ja tunnetuin Cthulhu-mytologiaan nojautuva lautapeli. Corey Konieczkan samalle julkaisijalle kehittämä Mansions of Madness virtaviivaistaa sääntöjä ja tuo peliin voimakkaan kerronnallisen näkökulman.

Pelin idea

Mansions of Madness on tarinallinen tutkimus- ja taistelupeli, jossa pelaajat ovat osa kauhutarinaa. Jokaiselle tarinalle on sääntökirjassa lyhyt alustus, joka luo puitteet pelin aikana avautuvalle seikkailulle. Yksi pelaaja pelaa muita vastaan pahuuden voimia ohjaten ja muut 1–4 pelaajaa omaksuvat tutkijoiden roolin.

Pelaaminen tapahtuu vuoroissa, joiden aikana pelaajat liikuttelevat hahmojaan modulaarisella kartanon kartalla johtolankoja keräten. Johtolangat edistävät tarinaa ja paljastavat lopulta voittoon vaadittavan päämäärän, kuten pomovihollisen tuhoaminen tai rakennuksesta pakeneminen. Tutkijat voittavat joukkueena jos onnistuvat saavuttamaan voittopäämääränsä, muussa tapauksessa keeper voittaa.

Rahoille vastinetta

Mörköjä. Kuva: Fantasy Flight Games

FFG on jälleen pakannut paketin piripintaan erilaisia pikku-ukkeleita, monstereita ja pahvinappuloita. Itse pelin lauta koostuu paksusta pelilautapahvista tehdyistä huoneista, joita yhdistelemällä luodaan kunkin eri tarinan modulaarinen kartano tutkittavaksi. Pelin muoviminiatyyrit ovat skaalaltaan luokkaa noin 20 mm ja ajavat asiansa hyvin, vaikka mitään supersykähdyttävää ei tällä kertaa nähdäkään. Maalattuina figut toki loisivat vielä parempaa immersiota, mutta hyvältä nuo näyttävät suoraan boksistakin nostettuina.

Hirviöminiatyyreillä on jalkojensa (tai lonkeroidensa) alla erikoisjalusta, josta käyvät ilmi pelissä tarvittavat välttämis- ja pelkoarvot ja jonka pohjasta figua nostamalla näkee hirviön erikoishyökkäyksen, sekä muut ominaisuudet. Systeemi on hyvä, koska eri hirviöiden vaarallisuus käy ilmi vasta kun sitä on haavoittanut, jolloin tutkijapelaajat saavat kurkata jalustan alle. Pelilaudan ja miniatyyrien lisäksi pelin mukana tulee hirmuinen läjä erilaisia kortteja ja elinvoima-, mielenterveys-, taito-, pimeys-, tuli- jne. jne. jne. merkkejä. Rahoilleen saa siis jälleen isosti vastiketta, jos pelin arvo lasketaan sen mukana tulleen tavaran määrässä.

Yksi kaikkia ja kaikki yhtä vastaan

Hahmon ominaisuuskortteja, joista valitaan pelin alussa yksi. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin alussa yksi pelaajista ryhtyy Descentin tapaan keeperiksi, Cthulhun kätyriksi, jonka tehtävänä on pelata muita pelaajia vastaan. Keeper valitsee ensin viidestä mahdollisesta eri tarinasta ja sitten vielä tarinan kolmesta eri variantista mieluisensa ja rakentaa pelilaudan kartanoineen, johtolankakortteineen ja muine erikoisuuksineen pöydälle.

Muut pelaajat taas valitsevat kukin itselleen useasta tutkijasta alter egon, joka tarinan asettamaa mysteeriä lähtee selvittämään. Valittavissa on muun muassa lehtimies, gangsteri ja kiertelevä muusikko, joista kullakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mukavana twistinä hahmonvalinnassa on, että jokaisella hahmolla on kaksi eri valinnanvaraista ominaisuuskorttia, joilla hahmoa pystyy jonkin verran muuttamaan toivomaansa suuntaan. Mukavaa on myös että hahmoille on kirjoitettu lyhyt tarinanpätkä kertomaan miksi he ylipäänsä ovat päätyneet Hulluuden Kartanoon seikkailemaan.

Monimutkaiset säännöt, kevyt pelata

Mitä olisikaan Cthulhu-peli ilman hiipivää hulluutta? Ei mitään! Kuva: Fantasy Flight Games

Mansions of Madnessin säännöt ovat laajat ja monisäikeiset. Varsinkin keeperillä kannattaa olla sääntökirja muutamaan kertaan luettuna ennen ensimmäistä pelikertaa, koska muuten kokonaisuus kärsii huomattavasti. Sääntöjen laajuudesta huolimatta itse pelaaminen on mukavan kevyttä, koska varsinkin tutkijoiden kierrokset tapahtuvat usein hyvin nopeasti. Tutkijat voivat peruskierroksella tehdä kaksi liikettä ja yhden toiminnan, joka voi olla mitä tahansa taistelusta ja yhdestä lisäliikkeestä taikakirjojen aktivointiin tai huoneiden tutkimiseen.

Yksinkertaisesta mekaniikasta ja sen mahdollisuuksista saa nopeasti kiinni, mutta se mahdollistaa monia erilaisia kombinaatioita mukavasti. Pelaaminen muistuttaa keveydeltään Last Night on Earthia, rakenteeltaan (keeper – pelaajat missä järjestyksessä vain – keeper — ja niin edelleen.) Descenttiä ja taustalla häärivät Arkham Horroista tutut, nopalla heitettävät evade- ja horror-testit sekä Cthulhu-fluffi.

Jokainen pelaaja saa vuoron tarpeeksi usein, jotta kukaan ei väliaikana ehdi kyllästymään ja pelin tarina etenee sutjakkaasti. Tutkijat kulkevat ympäri kartanoa ja etsivät johtolankoja ja tavaroita, jotka ovat huoneissa olevia kortteja. Keeper taas saa joka kierroksellaan pelaajien määrän verran uhka-nappuloita, joita maksamalla hän voi pelata tutkijoihin korttipakasta vetämiään erikoisefektejä, kuten traumoja ja onnettomuuksia.

Tarina isossa roolissa

Tarinallisuus on Mansions of Madnessin ehdoton valttikortti. Jokainen pelikerta on erillinen tarina, jota pohjustetaan lyhyellä kertomuksella mitä on tapahtunut aiemmin. “Tähän mennessä tapahtunut” -tekstit ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja asettavat hienosti pelaajat tutkijoiden saappaisiin. Tutkijoiden tehtävänä on etsiä kartanosta johtolankoja, jotka vievät tarinaa eteenpäin samaan aikaan kun tarina toisaalla etenee jokaisen keeperin vuoron jälkeen tavoite-korttien kautta.

Mansions of Madness suorastaan pakottaa pelaajat keskittymään myös pelikokemusta syventäviin teksteihin, koska näillä on usein myös peliteknistä merkitystä tarinan taustoittamisen lisäksi. Toki monien korttien tekstit voi hypätä yli ja vain heitellä noppaa, mutta silloin menettää suuren palan hienoa pelikokemusta. Suomeksi peliä pelatessaan onkin ensiarvoisen tärkeää että keeper osaa kääntää lennosta eri tapahtumakortteja suomenkielelle, koska englannin sönköttäminen joka väliin ei tuo oikeaa tehoa tarinankerrontaan.

Keeperin toimintakortteja, joilla tehdään jäynää pelaajille. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin tarinat on rakennettu siten, että viimeisen johtolangan paljastuminen johtaa usein tilanteeseen jossa molemmilla osapuolilla on hyvät mahdollisuudet voittoon. Tämä voi ärsyttää joitakin pelaajia, koska pelin alun menestyksellä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin lopussa. Jos kuitenkin hyväksyy sen seikan että eeppinen loppu on hauskempi kuin liian helppo voitto, tarjoaa MoM hienoja tarinallisia hetkiä myös häviävälle osapuolelle.

Peliä voi myös helposti halutessaan viedä varsin pitkällekin roolipelimäiseen suuntaan, joskin silloin keeper saanee edun pelaajien  ”optimoinnin” vähentyessä. Pelasimme itse saman tarinan kaksi varianttia noin neljässä tunnissa ja mukavasti molempien loput olivat hyvin erilaiset. Pelin jälleenpeluuarvo on siis melko korkea ja pelin fanien luomaa lisämateriaalia tulee varmasti löytymään verkosta pikapuoliin.

Ongelmanratkaisua oikeassa maailmassa

Yksi Mansions of Madnessin erikoispiirre on pelaajien eteen aika ajoin sattuvat puzzle-tehtävät. Sen sijaan että lukon avaaminen heitettäisiin nopalla, joutuu pelihahmon sijasta pelaaja hommiin. Puzzleja on useita erilaisia ja niissä pitää muun muassa ratkaista kuva-arvoituksia, asettaa symboleita oikeisiin asentoihin toisiinsa nähden ja yhdistellä virtapiiriä.

Ongelmat ovat varsin visuaalisia ja ne on kuvattu palapelimäisillä pahvinappuloilla, jotka täytyy järjestellä oikeaan järjestykseen tiettyjen tarkkojen sääntöjen puitteissa. Tärkeä tekijä puzzleissa on myös pelihahmon älykkyys, koska se määrittää pelaajalle mahdollisten siirtojen määrän.

Varsinkin ensimmäisillä kerroilla puzzlet tuntuivat todella raikkaalta mekaniikalta ongelmatilanteiden simulointiin, joskin ne ovat ainakin ensimmäisessä tarinassa varsin helppoja. Yksi pelin ainoista selkeistä miinuksista tulee puzzle-palojen värikoodauksesta, joka on suttuista ja varsinkin huonossa valossa pelatessa tulee aiheuttamaan ongelmia takuuvarmasti.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan Mansions of Madness on todella positiivinen kokemus. Peli on suhteellisen kevyt ja nopeatempoinen, joka kuitenkin on täynnä substanssia, mielenkiintoisia tapahtumia ja tarinaa.

Muutaman tunnin semikevyenä 2–5 pelaajan pelinä MoM on erinomainen valinta. Keeperiltä peli vaatii muita pelaajia enemmän, koska hänellä on suuri vastuu pelin alkujärjestelyistä ja sääntöjen tuntemisesta. Koska tutkijapelaajat pelaavat peliä yhteistyössä, uusien pelaajien tuominen pelin ääreen on äärimmäisen helppoa.

Kovimmille europelaajille MoM ei varmasti iske ja pelaajien väliset jännitteet jäävät varsin kevyiksi. Henkilökohtaisesti kuitenkin pidin erityisesti pelin tavasta kertoa tarinaa tapahtumien kautta. Iä iä Chtulhu fhtagn!!!

Faktat Mansions of Madnessista

Pituus: 2-3 tuntia, riippuen tarinasta.

Alunperin Fisher kehitti Wizardin jo 1984 ja ensimmäinen kaupallinen laitos ilmestyi vuonna 1986. Euroopassa tunnetuin on Amigon saksalainen fantasiaversio, johon myös Lautapelit.fi:n suomalainen Wizard perustuu. Yhdysvalloista saa perinteisempää, tavallista korttipakkaa muistuttavaa Wizardia.

Pelin idea

Wizard on tikkipeli, jossa käytetään 60 kortin pakkaa. Pakan pohjana on tavallinen ranskalainen 52 kortin pakka, johon on lisätty neljä velho-korttia (W) sekä neljä narri-korttia (N). Peliä pelataan kierroksissa, jolla jaettavien korttien lukumäärä on sama kuin kierroksen järjestysluku (ensimmäisellä kierroksella jaetaan siis yksi kortti per pelaaja, toisella kaksi, jne.) ja viimeisellä kierroksella on jaossa kaikki 60 korttia. Jokaiseen jakoon käännettään pakasta valtti (lukuun ottamatta viimeistä kierrosta, joka pelataan valtittomana) ja tämän jälkeen pelaajat lupaavat vuoron perään, kuinka monta tikkiä he kykenevät kierroksella voittamaan. Lupauksen pitämisestä saa jaon päätteeksi pisteitä ja lupauksen pettämisestä puolestaan menettää pisteitä.

Kun kaikki ovat tehneet lupauksensa, aloittava pelaaja ajaa tikkiin. Pelissä on maapakko eli ajettuun väriin on pelattava saman värisiä kortteja, jos niitä kädestä löytyy. Jos kädessä ei ole ajettua maata, pelaaja voi pelata minkä tahansa kortin. Tikin voittaa pelaaja, joka on pelannut suurimman kortin ajetusta maasta tai suurimman valtin.

Erikoiskortit tuovat edellä mainittuun peruspeliin omat poikkeuksensa. Erikoiskortteja voi pelata mihin tahansa tikkiin eli pelaaja voi pelata erikoiskortin myös sellaiseen tikkiin, johon hänellä olisi laittaa ajetun värinen kortti kädestään. Velho on pelin suurin kortti ja sillä voittaa minkä tahansa tikin, johon velho-kortti on pelattu ensimmäisenä velho-korttina (ensimmäisenä pelattu velho voittaa kaikki myöhemmin tikkiin pelatut velhot).

Narri puolestaan on pelin pienin kortti ja sillä voi väistää minkä tahansa tikin. Jos narrilla ajaa tikkiin, seuraava pelaaja määrää pelaamallaan kortilla ajetun maan. Jos kaikki pelaajat pelaavat narrin, ensimmäisenä narrin pelannut pelaaja voittaa tikin ja tämä on ainut tapa, jolla narrin pelaamalla voi voittaa tikin (koska narreja on neljä pakassa, tämä mahdollisuus on siten vain 3-4 pelaajan peleissä).

Erikoiskortit voivat nousta pakasta myös valtiksi. Jos valtiksi nousee velho-kortti, jaon viimeinen pelaaja määrää valtin tai päättää, että jako pelataan valtittomana. Jos puolestaan valtiksi nousee narri, niin jako pelataan valtittomana.

Kun pelaajat ovat pelanneet kaikki kortit kädestään, jako pisteytetään. Pidetystä lupauksesta saa 20 pistettä plus 10 pistettä jokaisesta voitetusta tikistä. Lupauksen pettäminen (pelaaja voittaa enemmän tai vähemmän tikkejä, kun hän alun perin lupasi) puolestaan johtaa pistemenetykseen, jonka suuruus on -10 pistettä jokaisestä väärin luvatusta tikistä. Pelin voittaa pelaaja, jolla on eniten pisteitä viimeisen kierroksen jälkeen.

Jos pelin idea kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että pohjimmiltaan Wizard on perinteinen korttipeli, joka tunnetaan Suomessa nimellä lupaus ja Yhdysvalloissa nimellä Oh Hell!.

Variantit

Pelissä on mahdollisuus käyttää erilaisia erityisesti lupaamiseen liittyviä variantteja. Pelaajat voivat esimerkiksi luvata ottamansa tikit samanaikaisesti ja salassa (tarvitaan kynä ja paperia jokaiselle pelaajalle) tai pelaajat voivat käyttää varianttia, jonka mukaan kierroksella pitää luvata erisuuri yhteismäärä tikkejä kuin mitä kierroksella on jaossa kortteja. Wizard on parhaimmillaan silloin, kun kierroksella ei ole luvattu samaa määrää tikkejä kuin mitä jaossa on kortteja ja yllä olevat variantit pyrkivät molemmat estämään tällaisen tilanteen syntymisen.

Turnausmuotoisessa pelissä käytetään myös varianttia, jossa pelin kestoa rajoitetaan 10 kierrokseen huolimatta pelaajamäärästä ja tämä on hyvä tapa lyhentää pelin mittaa, jos käytettävissä olevan ajan määrä on rajattu.

Maaginen tikkipeli?

Wizard on näppärä peli ja se on erinomainen tapa tutustuttaa kokemattomampia pelaajia tikkipelien maailmaan. Pelissä on yksinkertaiset säännöt, ja vaikka oikean tikkimäärän lupaaminen on helpompaa kokemuksen karttuessa, ei lupauksen tekeminen ensimmäisten kierrosten aikana ole alhaisesta korttimäärästä johtuen kovin hankalaa.

Kokenutta pelaajaa saattaa häiritä se, että Wizardin ensimmäiset jaot sisältävät runsaasti tuuria, kun jaossa olevien korttien jakaumaa on mahdoton arvioida. Tuurielementti tasoittuu kuitenkin pelin kuluessa ja taidon merkitys korostuu, vaikka huonoilla korteilla ei tietenkään kykene välttämättä kovin montaa tikkiä voittamaan edes optimitilanteessa.

Pelin suurin miinus tulee kuitenkin pelin kestosta, joka on yleensä enemmän kuin paketin lupaama 45 minuuttia. Peli itsessään ei välttämättä kestä kovin pitkään ja ainakin ensimmäisten kierrosten osalta jaot ovat nopeita, mutta lupauskierrokset ennen jaon alkua sekä korttien alituinen sekoittaminen lisäävät pelin joutoaikaa merkittävästi.

Peli toimii hyvin 3-6 pelaajalla, mutta suosittelen peliä nimenomaan 5-6 pelaajalle, jolloin pelissä on vähemmän kierroksia ja enemmän kortteja, ja siten jaossa olevaa informaatiota, per kierros.

Wizard on kuvitettu komealla fantasiagrafiikalla ja pelissä velhot vierailevat säännöllisesti pelipöydällä, mutta aivan maagiselle tasolle tämä tikkipeli ei kuitenkaan yllä. Mielenkiintoinen tuttavuus se kuitenkin on ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jollet peliin ole vielä ehtinyt perehtyä.

Faktat Wizardista

Pituus: 45-90 minuuttia pelaajamäärästä riippuen.

Alunperin peli on ilmestynyt vuonna 1997 Avalon Hillin julkaisemana nimellä Titan: The Arena. Vuonna 2004 ilmestyi Fantasy Flightin Colossal Arena -niminen laitos, johon tämä suomenkielinenkin laitos perustuu.

Pelin idea

Areena – Titaanien taistossa pelaajat ovat vedonlyöjiä, jotka seuraavat gladiaattorien kamppailua. Areenalla taistelee kahdeksan hahmoa, joiden puolesta pelaajat voivat lyödä vetoa ja mitä aikaisemmin pelaaja vedon asettaa, sitä arvokkaampi veto on pelin lopussa. Pelin gladiaattorit ovat toinen toistaan vahvempia fantasiahahmoja, joiden erikoisominaisuuksia pelaajilla on pelin kuluessa mahdollisuus päästä käyttämään.

Pelissä on viisi kierrosta, jossa kussakin pelaajalla on vähintään yksi vuoro (yleensä vuoroja pelaataan kierroksen aikana useampi). Omalla vuorollaan pelaaja voi asettaa vedon, pelata kortin, heittää pois ja nostaa kortteja sekä tarkistaa putoaako joku gladiaattoreista pois kamppailusta. Vedon asettaminen tapahtuu asettamalla vedonlyöntimerkki jollekin areenalla olevista hahmoista. Vedon arvo on korkeimmillaan pelin ensimmäisellä kierroksella ja pienenee pelin loppua kohden. Ensimmäisellä kierroksella pelaaja voi myös asettaa salaisen vedon, joka on arvokkain yksittäinen veto.

Omalla vuorollaan pelaaja pelaa myös yhden kortin, joka voi olla 1-10 arvoinen taistelukortti jollekin gladiaattoreista, yleisökortti tai tuomarikortti. Taistelukortit määräävät sen, kuka hahmoista jatkaa eteenpäin; siinä vaiheessa, kun kaikille taisteville gladiaattoreille on pelattu vähintään yksi taitelukortti ja jollain hahmolla on yksin pienin kortti pelattuna, tämä hahmo putoaa pelistä pois. Taistelukortin pelatessaan pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää hahmon erikoisominaisuutta, jos hän on hahmon takaaja eli on lyönyt hahmon puolesta arvokkaimmat vedot. Yleisökortit ovat 1-10 arvoisia kortteja, jotka toimivat jokereina eli ne voi pelata mille tahansa hahmolle, mutta niillä ei voi aktivoida hahmon erikoisominaisuutta. Tuomarikorteilla kykenee paljastamaan salaisia vetoja tai nostamaan jo pelattuja taistelukortteja pelaajan käteen takaisin.

Hahmojen erikoisominaisuudet ovat pelissä ensisijaisen tärkeitä, sillä ne rikkovat pelin tavanomaisia sääntöjä. Hahmojen erikoisominaisuuksien avulla pelaajien on mahdollista muun muassa pelata toisen kortin, estää muita pelaajia käyttämästä korttejaan ja saada takaisin vedonlyöntimerkkejä pelistä jo pudonneilta hahmoilta. Pelin mukana tulee 12 erilaista hahmoa, joista kerralla pelissä on kahdeksan, joten erilaisia hahmokombinaatioita on runsaasti ja hahmojen erikoisominaisuuksien hallitseminen on haastavaa.

Peliä jatketaan niin pitkään, että pelissä saavutetaan viidennen kierroksen loppu tai kun nostopakasta nostetaan viimeinen kortti. Tämän jälkeen pelaajat paljastavat mahdolliset salaiset vetonsa ja laskevat yhteen pelin lopussa hengissä oleviin gladiaattoreihin kohdistuneet vetonsa. Pelaaja, jonka vetojen arvon on suurin voittaa pelin.

Viekö demoni voiton titaanista vai puukottaako kyklooppi kumpaakin selkään?

Areena – Titaanien taisto on viihdyttävä peli kaikille niille, jotka pitävät fantasiateemasta ja vedonlyönnistä. Knizia on parhaimmillaan loistava vedonlyöntipelien suunnittelija ja Areena – Titaanien taisto on hyvä esimerkki tästä. Vedonlyönneissä onnistuminen vaatii taitoa, kykyä hallita korttikättään ja käyttää hahmojen erikoisominaisuuksia omaksi hyödyksi sekä oikeaa ajoitusta korttien pelaamisen suhteen. Peli on myös sopivan yksinkertainen, jotta sitä voi pelata vähemmän pelejä harrastaneiden pelaajien kanssa niin, että heillä on pelin tuurielementin kautta myös mahdollisuus menestyä pelissä (vaikka kokemus voittomahdollisuuksia nostaakin merkittävästi).

Viidellä pelaajalla peli on kaoottinen ja pelaajien kontrolli pelin kulkuun pienenee. Peli onkin parhaimmillaan kolmella tai neljällä pelaajalla. Hahmojen erikoisominaisuudet eivät myöskään ole aivan parhaalla mahdollisella tavalla balanssissa, sillä tiettyjen hahmojen erikoisominaisuudet ovat huomattavasti vahvempia kuin muiden hahmojen. Lisäksi pelin suomennoksessa häiritsee se, että korteissa olevia tekstejä ei ole käännetty kokonaan suomeksi. Hahmoluokkien otsikot ovat englanninkielisiä, eli esimerkiksi kaikki peikkokortit on otsikoitu englanninkielisellä vastineellaan troll, ja vaikkei tämä pelaamista millään tavalla haittaakaan, tuntuu ratkaisu omituiselta.

Kaiken kaikkiaan Areena – Titaanien taisto on kuitenkin mielenkiintoinen lisä suomennettujen klassikkokorttipelien joukkoon ja ehdoton valinta kaikille vedonlyönnistä ja fantasiasta kiinnostuneille pelaajille.

Faktat Areena – Titaanien taistosta

Pituus: 30-60 minuuttia pelaajamäärästä riippuen

Pelin idea

Mago Magino on yksinkertainen lastenpeli, jossa pelaajat etenevät laudalla noppaa heittämällä. Matka vie ensin noidan luokse hakemaan kristallinpalasta, joka sitten kiikutetaan Mago Maginon talolle. Valintoja on vähänlaisesti. Jokaisella pelaajalla on kaksi lasta, joiden väliltä voi valita ja matkalla noidan luokse voi valita lyhyen ja vaarallisen tai pitkän ja turvallisen reitin väliltä. Paluumatka pitää tehdä aina pidempää reittiä.

Vaara tulee nopan kahdesta ykkösestä, joissa on noidan kuva. Silloin pitää pyöräyttää noitaa, joka on laudan keskellä oleva pyörivä osoitin. Jos noita osoittaa ruutua, jossa on lapsia, lapset muuttuvat sammakoiksi! Nappulat käännetään nurinpäin. Sammakkopuolet ovat kaikki identtisiä, joten pelaajien pitää muistaa, minkä sammakon alla on oma nappula. Noiduttu metsä eli se lyhyt ja vaarallinen reitti on vaarallinen siksi, koska se lasketaan noitaa pyöräytettäessä yhdeksi ruuduksi — jos noita osoittaa metsää, kaikki metsässä olevat lapset muuttuvat sammakoiksi.

Sammakoksi muuttuneen lapsen voi pelastaa joko viemällä lapsen yksi askel kerrallaan Mago Maginon taloon tai Mago-nappulan luokse tai siirtämällä Magon sammakon luokse. Onneksi on toinenkin lapsi, joka voi juoksennella kristallien perässä toisen loikkiessa sammakkona. Sammakot ovat kaiken lisäksi saman näköisiä, joten pitää varoa, ettei siirrä vahingossa kaverin sammakoksi muuttunutta lasta.

Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä kuljetettua kolme kristallia noidan luota takaisin Mago Maginolle.

Parasta porukalla

Kaksinpelinä Mago Magino ei ole parhaimmillaan, koska noitaa laiskottaa. Ykkösiä heitetään sen verran vähemmän, että noita ei ole mikään vaara. Metsän läpi meneminen on ilmeinen valinta, koska se ei yksinkertaisesti ole kovin vaarallista. Peli on vain siitä kiinni, kuka heittää isoimmat numerot nopalla. Lopputuloksena on hieman tylsä peli.

Mago Magino pelastaa sammakoksi muuttuneen lapsen. Kuva: Competo

Useammalla pelaajalla peli piristyy kummasti, kun noitaan tulee vähän vauhtia. Peli muuttuu vaarallisemmaksi ja Mago Maginoonkin tulee vähän liikettä, kun lapset muuttuvat sammakoiksi useammin. Sammakot eivät voi kantaa kristalleja, joten sammakoiksi muuttuneiden lasten kristallit voi käydä nyysimässä, jos on sillä tavalla häijy — pelistä tulee siis kaikinpuolin vuorovaikutteisempi.

Vaivaan on parannus. BoardGameGeekistä löytyy muunnelma, joka pistää noitaan vauhtia. Sen mukaan kaksinpelissä noitaa pyöräytetään, kun heitetään 1, 2 tai 3 — näin noita on yhtä vilkas kuin tavallisesti viisinpelissä. Kolmella ja neljälläkin pelaajalla noitaa voi halutessaan vauhdittaa.

Mago Magino on kaikinpuolin mainio lastenpeli, joka sopii pienemmillekin lapsille. Ulkoasultaan peli on Selectan julkaisujen tapaan miellyttävä ja nätti, varsinkin Mago Magino on hieno. Lapset ovat käteviä puukiekkoja, joissa kristallit pysyvät kätevästi, tosin oransseja ja punaisia lapsia ei huonossa valossa erota toisistaan. Pelilauta on riittävän selkeä, ruudut erottuvat toisistaan hyvin.

Faktat Mago Maginosta

Pituus: 10-30 min, peliä voi myös nopeuttaa pelaamalla vain kahteen kristalliin.

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on neljän seikkailijan retkue (maagi, varas ja kaksi soturia), joita lähetetään yksi kerrallaan lohikäärmeiden kimppuun. Seikkailijoiden voimakkuus vaihtelee, mutta heikoilla maageilla ja varkailla on hyödyllisiä erikoisominaisuuksia.

Lohikäärmeidenkin voimakkuus vaihtelee, samoin niiden aarrevuorien koko. Kun lohikäärmeen kimppuun lähetettyjen seikkailijoiden voima on yhtä suuri tai suurempi kuin sen voima, se kuolee ja aarteen jakaminen voi alkaa.

Lohikäärmeen kuoltua alkaa pelin olennaisin vaihe. Tiimalasi käännetään ympäri ja lohikäärmeen tappamiseen osallistuneilla pelaajilla on minuutti aikaa sopia, miten aarre jaetaan. Erilaiset aarteet ovat eri arvoisia ja taikaesineetkin mutkistavat matkaa.

Jos diiliin ei päästä, kukaan ei saa mitään. Tylsät pelaajat keksivät tietysti heti torppaustaktiikan, jossa tylysti estetään kaikki diilit, joista ei saa tarpeeksi hyötyä. Koko peli kaatuu tähän, mutta sellaisten pelaajien kanssa ei yksinkertaisesti kannata pelata.

Fantasianeuvottelua

Dragon’s Gold on varsin hauska ja kepeä peli. Kuvitus on laadukasta ja tuo kyllä perustyypillisen fantasiamaailman mieleen elävästi. Teema toimii erinomaisesti ja herättänee jokaisen fantasiasta kiinnostuneen roolipelaajan mielenkiinnon.

Pisteytys on vähän mutkikasta, mutta sen oppii parissa pelissä, jonka jälkeen siitä ei ihmeempiä ongelmia ole. Dragon’s Gold on hyvässä seurassa varsin leppoisaa viihdettä.

Lue Dragon’s Goldin suomenkieliset säännöt.

Lohikäärmeitä odottamassa kohtaloaan. Kuva: Gary James

Suunnittelija: Bruno Faidutti
Julkaisija: Descartes Editeur
Ilmestymisvuosi: 2001
Pelaajamäärä: 3-6
Pituus: 45 min