Jos tutustut peliin mieluummin videomuodossa, suuntaa täyttä höyryä kohti Tuomo Pekkasen Menolippu: Pohjoismaat -esittelyvideota.

Pelin idea

Menolippu Pohjoismaat toimii samalla perusmekaniikalla kuin muutkin Menolippu-sarjan pelit. Pelaajat pyrkivät rakentamaan kaupunkien välille junareittejä toteuttaakseen kädessä olevia matkalippuja. Rakentamiseen tarvitaan aina reittiä vastaava määrä erivärisiä junakortteja. Rakentaminen ja junakorttien sekä menolippujen nostaminen aiheuttavat hankalia tilanteita — jos kortteja ei kerää, rakentaminen ei onnistu, mutta kortteja hamstraamalla joku toinen voi viedä parhaimmat reitit nenän edestä.

Pohjoismaat on napannut tunnelit ja lautat Menolippu Euroopasta ja ne toimivat lähes samalla tavalla. Suurimmat erot johtuvat jokereista, sillä niitä ei voi enää käyttää normaaleihin reitteihin ylimääräisenä vaununa, vaan pelkästään tunneleihin ja lauttoihin. Tämä tekee normaalien kulkureittien toteuttamisesta hieman vaikeampaa ja vähentää jokereiden arvoa.

Myös yksi selvä poikkeusreitti löytyy. Muurmansk-Lieksa välinen rata on jopa 9 junan mittainen ja tätä megalomaanista reittiä on lähes mahdotonta toteuttaa yhden värin korteilla. Näin pelaaja saa korvata yhden värin neljällä millä tahansa kortilla. Reitti on tästä huolimatta vaikea toteuttaa, toisaalta hurjat 27 pistettä houkuttelevat kokeilemaan.

Menolippu-pelien aatelia

Menolippu Pohjoismaat on jonkun verran aggressiivisempi kuin muut sarjan pelit johtuen kartan muodoista ja ratojen vähyydestä. Kaksinpelissä tuplareiteistä vielä käytetään vain toista, joten vastapelaajan suunnitelmien estäminen on suhteellisen helppoa, jos matkat tuntee päällisin puolin. Tietysti peliä voi pelata myös hillitymmin ja rauhaisammin, mutta estämistä tapahtuu myös tahattomasti peruspeliä enemmän.

Menoliput ovat melko hyvin tasapainossa. Reitit voi jakaa karkeasti kahtia: lyhyisiin, pääosin Suomessa ja laudan eteläpuolella tehtäviin matkoihin, sekä pidempiin, jopa koko kartan halkaiseviin etappeihin. Muutamat täysin pohjoisessa olevat reitit ovat ongelmallisimpia, sillä niiden estäminen on suhteellisen helppoa ja pistemäärät pieniä. Suurin osa menolipuista hyötyy Perämeren ympäristön radoista, joista kamppaillaankin yleensä rajuinten.

Menolippu Pohjoismaat on sarjan paras peli pienemmälle peliporukalle ja tekee suositusta perhepelistä tiukan myös 2-3 pelaajalla. Kortit ja lauta huokuvat jouluista tunnelmaa ja ovat ehtaa Days of Wonder -laatua. En ole Sveitsi-lisäosaa pelannut, mutta ainakin BoardGameGeek arvottaa Pohjoismaat hieman korkeammalle. Ja onhan peli maantieteellisesti suomalaiselle paljon rakkaampi!

Suurin miinus suomalaisesta näkökulmasta on se, että pelin kotimainen painos on loppuunmyyty ja uutta ei ole tulossa. Onneksi englanninkielistä versiota löytyy vielä melko hyvin, joka on ohjeita lukuun ottamatta kieliriippumaton.

Kaikki tahtovat Tukholmaan. Pelaajien värit ovat harvinaisen tyylikkäät. Kuva: Dennis Hu / BGG

Faktat Menolippu: Pohjoismaat -pelistä

Pituus: 45 minuuttia.

Mukana on kuusi joukkuetta: kaaos, kääpiöt, puuhaltiat, ihmiset, örkit ja skavenit. Ideana on luotsata joukkue koko kauden läpi voittoon keräämällä joukkueelle kauden aikana mahdollisimman paljon kannattajia.

Keskeisin pelimekaniikka

Blood Bowl: Team Managerin keskeisin ajatus on tuttu muun muassa Battle Linestä. Pelialueen keskelle on sijoitettu erilaisia voittoja antavia tavoitekortteja. Pelaajan kädessä on voimakuudeltaan ja kyvyiltään erilaisia kortteja, joita kukin vuorollaan sijoittaa tavoitekorttien viereen. Kun pelaajien käsikortit loppuvat, pisteytetään tavoitekortit. Pelaaja, jolla on tietylle kortille sijoitettuna suurin yhteenlaskettu voima, voittaa kyseisen tavoitteen ja saa itselleen sen tarjoamat hyödyt. Kuulostaa abstraktilta, mutta toimii erittäin hyvin.

Blood Bowl: Team Managerissa tavoitekortit ovat otteluita, joihin pelaaja sijoittaa joukkueensa pelaajia. Peli koostuu pelaajamäärästä riippuen neljästä tai viidestä kierroksesta, joiden aluksi viisi kierroksella pelattavaa ottelua valitaan satunnaisesti ottelupakkojen korteista. Pelaajan joukkue koostuu aluksi 12 jalkapalloilijasta, joista valitaan satunnaisesti kuusi kullekin kierrokselle. Kullakin pelaajalla on tietty voima sekä mahdollisesti kykyjä, kuten taklaaminen tai huijaaminen.

Pallo ja apteekkari

Alkuperäisen Blood Bowl -lautapelin ideana oli monesti vain murjoa vastustajan joukkua niin huonoon kuntoon, että pallon saattoi pyörittää maaliin etanan vauhtia. Sama toimii myös tässä korttipeliversiossa. Vastustajan otteluihin sijoittamia jalkapalloilijoita voi taklata, heiltä voi riistää pallon tai heille voi tehdä kiusaa huijaamalla — olettaen että omalla pelaajalla on tähän sopiva kyky. Taklatuiden jalkapalloilijoiden voima on pystyssä pysyneitä pienempi ja pallon hallussapito lisää joukkueen voimaa, kun ottelu kierroksen lopussa pisteytetään.

Kuhunkin otteluun voi osallistua vain korkeintaan kaksi joukkuetta. Kumpikin joukkue saa jonkin tietyn ja varman ottelussa pelaamisesta koituvan hyödyn, joka ei kuitenkaan välttämättä ole sama molemmille puolille. Lisäksi ottelun voittaja saa jonkin ylimääräisen, tyypillisesti paljon paremman hyödyn. Joukkueelle koituvat hyödyt voivat olla tähtipelaajia, parannuksia joukkueeseen, parannuksia valmennustiimiin tai joukkueen kannattajia. Kannattajat ovat pelissä hyvin keskeisessä asemassa, sillä joukkue jolla on pelin lopuksi eniten faneja, voittaa koko pelin.

Tähtipelaajat ovat Blood Bowl -lautapelin tapaan tavanomaisia pelaajia vahvempia tai kyvykkäämpiä pelaajia. Joukkueeseen vastikään rekrytoidut tähtipelaajat ovat aina varmasti mukana seuraavalla pelikierroksella, joten he voivat keikauttaa pelitasapainon toisen pelaajan hyödyksi nopeastikin. Joukkueen ja valmennustiimin parannukset ovat erilaisia pysyviä bonuksia, joilla voi esimerkiksi antaa jollekin pelaajalle tietyn kyvyn pelikierroksen ajaksi tai parantaa taklauksissa loukkaantuneita pelaajia takaisin pelikuntoon (apteekkari).

Vasemmalle puolelle pelattu pelaaja tuottaa joukkuepäivityksen, oikealle puolelle pelattu puolestaan kaksi tähtipelaajaa. Voittaja saa keskeltä palkinnoksi kolme henkilökuntapäivitystä. Kuva: Fantasy Flight

Pelikokemuksia ja vertailua Blood Bowl -lautapeliin

Blood Bowl: Team Manager seuraa teemaltaan läheisesti alkuperäistä lautapeliä. Korttien grafiikka noudattelee Warhammer-peleistä tuttuja linjoja. Komponentit ovat monien Fantasy Flight Gamesien tapaan laadukkaita. Kortit ovat tavanomaisen paksuisia ja kestävät kulutusta hyvin.

Sääntöjen tultua tutuiksi on Team Managerin peliaika noin 30 minuuttia, kun taas alkuperäinen Blood Bowl -lautapeli saattoi kestää kolmekin tuntia. Lisäksi jos oma joukkue tuli lautapelissä murjotuksia sairaalakuntoon jo ensimmäisellä puoliajalla (kyllä, pelasin aikoinaan puuhaltijoilla), oli tilanteesta vaikea nousta.

Korttipelissä joukkueen murjoutuminen ei ole ongelma ja lyhyempi peliaika tekee siitä mielestäni myös lautapeliä mielenkiintoisemman. Ainakaan ei tarvitse neljän tunnin pelin jälkeen jäädä suremaan rankkaa tappiota, vaan samassa ajassa ehtii helposti pelata ainakin puolenkymmentä peliä.

Tappion tullen jalkapalloilijat voi myös heittää raivoissaan seinään ilman, että tarvitsee pelätä käsien tai päiden irtoilevan (lautapelin puuhaltiajoukkueessani on yksi pelaaja pää olalla erään tällaisen tapaturman seurauksena, mutta sen häviön otin sentään kevyesti). Korttipelin kanssa minulla onkin ollut rutkasti hauskempaa kuin lautapelin kanssa konsanaan, ja se on lautapeliin verrattuna huomattavasti vähemmän turhauttava kokemus.

Olin jo ensimmäisen jälkeen aivan myyty!

Faktat Blood Bowl: Team Managerista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on oma planeettansa, jonka eläimet on saatava kukoistamaan. Tavoitteena on saada aikaan riittävä fossiiliperintö ja asuttaa planeetta linnuilla ja nisäkkäillä. Evoluutiosta kun on kyse, pitää kuitenkin aloittaa pienestä: ensin on alkumeri, jossa asuu yksinkertaisia kaksikylkisiä. Pelaajan on lisättävä planeetalleen mantereita ja kehittyneempää eläimistöä: kaksikylkisistä kehittyy hyönteisiä ja kaloja, kaloista matelijoita, matelijoista nisäkkäitä ja lintuja.

Pelaamalla eläinkortteja planeetalleen, tienaa populaatiokortteja. Nämä ovat pelin rahaa, jolla muut kortit ostetaan. Populaatiota voi pelata vuorollaan pöytään odottamaan käyttöä. Sen jälkeen saa pelata yhden eläinkortin, yhden mantereen ja tehdä yhden ostoksen. Lopuksi vuoron aikana käytetyt ja ostetut kortit sekoitetaan ja sujautetaan pakan alle ja nostetaan pakan päältä uudet viisi korttia.

Eläinlajeja saa pelata, jos on jo pelannut planeetalleen samanlaisia eläimiä. Uusiin eläimiin pääsee käsiksi korvaamalla vanhoja: kaksikylkisen saa korvata hyönteisellä tai kalalla, kalan saa korvata matelijalla, matelijan linnuilla tai nisäkkäillä. Korvattu eläin menee fossiilipakkaan, jossa kaksikylkinen on yhden, kala kahden ja matelija kolmen pisteen arvoinen. Voittamiseen tarvitaan pelaajamäärästä riippuva määrä fossiilipisteitä ja lisäksi planeetalla on oltava lintu ja nisäkäs.

Suuria mullistuksia

Tulivuori, keskimääräistä karskimpi luonnonmullistus. Kuva: Mindwarrior Games

Tällaisenaan peli olisi pasianssinomaista kilpajuoksua, jossa nopein voittaa. Pelissä on kuitenkin luonnonmullistuksia, joilla voi hyökätä toisen pelaajan kimppuun. Luonnonmullistus pelataan tietylle mantereelle ja se käristää ensin pöydätyn populaation ja jos voimaa riittää, myös mantereelle pelatun eläinlajin ja jopa koko mantereen.

Tuhotut populaatiokortit palaavat pöytään, josta joku voi ne napata itselleen (populaatiota on saatavilla rajallisesti), eläinkortti ja manner taas menevät hyökkääjän käteen. Luonnonmullistuskortti poistetaan pelistä, se on kertakäyttöinen.

Luonnonmullistukset ovat pelin isoin avoin kysymys. Toisaalta ne ovat pakollisia — muuten peli on yksinkertaista kilpajuoksua ja strategisia ulottuvuuksia on merkittävästi vähemmän (kokeiltu on: yksi kaksinpeli, jossa kumpikaan ei ostanut yhtään mullistusta jäi viimeiseksi lajiaan). Toisaalta ne ovat kiusallisen kalliita, varsinkin tehokkaammat, joilla voi täräyttää nisäkkäitä pois pelistä.

Varsinkin useammalla pelaajalla vaikuttaisi siltä, että johdossa olevaa pelaajaa on lyötävä voiton blokkaamiseksi, mutta mullistuksen pelaaminen on sen verran kallista, että voittajiksi jäävät ne, jotka katsovat sivusta. Halvemmat mullistukset ovat helpompia pelata, mutta niillä tuho on vaatimattomampaa. Hyvin ajoitettuna nekin kyllä toimivat, kun saa napattua vastustajalta sopivan liskon tai kalan pois, mutta hyvä ajoitus vaatii myös jonkin verran tuuria.

Parasta kaksinpelinä

Hyönteisillä saa nopeasti biomassaa, mutta evoluutiossa ne ovat umpikuja. Kuva: Mindwarrior Games

Kaksinpelissä mullistusten kanssa ongelmaa ei ole ja siitäkin syystä pidän kaksinpeliä parhaana pelaajamääränä. Tilanne on selkeä: se, minkä itse saa, on toiselta pois. Moninpelin mutkikkaammat kuviot eivät tässä tapauksessa paranna peliä.

Moninpelissä etuna on toisaalta se, että populaatiopakka on suurempi, pakassa kun on 10 korttia pelaajaa kohden. Näin strategiat, jotka perustuvat populaatiokorttien haalimiseen hyönteisten avulla toimivat paremmin. Kaksinpelissä ei juuri kannata hyönteisillä päätään vaivata, yhtä enempää ei ainakaan kannata hankkia. Moninpelissä tässä kohden on ehkä enemmän säädönvaraa.

Moninpelissä on myös enemmän vaaraa siitä, että mullistuksia räiskitään sen verran paljon, että peli hidastuu ja jumiutuu siihen, että johdossa olevaa lyödään takaisin kivikaudelle. Kaksinpelissä hyvällä hyökkäyksellä saa sen verran etulyöntiasemaa, että pelin voittamisen pitäisi sujua helposti.

Toisaalta moninpelissä fossiileja tarvitsee kerätä sen verran vähän, että pelin voittaminen ei ole suurensuuri vaiva. Tämä ehkäisee osaltaan pelin juuttumista pitkälliseksi edestakaisin vääntämiseksi.

Näppärä peli

Terra Evolution on mielenkiintoinen väännös pakanrakennuspelistä. Mistään Dominion-kopiosta ei missään nimessä ole kyse, vaan Terra Evolution on omanlainen pelinsä, jossa on oma tunnelmansa. Vaihtelua on vähemmän ja Dominionin kaltaista loputonta korttiyhdistelmien tulvaa ei ole, toisaalta peli on yksi, huomattavasti halvempi boksi ja sillä hyvä. Suoraa vuorovaikutustakin on pykälän verran enemmän, kiitos luonnonmullistusten.

Pelin evoluutioteema toimii mukavasti ja kantaa peliä hyvin. Kuvitus on tyylikästä, käytettävyyden suhteen keksisin parannuksen tai pari, mutta kaikkiaan pelin ulkoasu toimii hienosti. Peli on hauskasti kieliriippumaton: kaikkien korttien nimet on latinaksi. Korteissa ei ole mitään muuta tekstiä.

Terra Evolution saa kaksinpelinä kiitosta ja nelinpelinä kehuja varauksella: kaikkien pelaajien makuun peli ei varsinkaan useammalla pelaajalla ole, sen verran toisille pelaajille voi lyödä takapakkia. Toisten makuun tällaiset johtajanlyömisjuhlat tietysti sopivat hyvin ja sellaisesta pitäville Terra Evolutionia on helppo suositella.

Vuoden 2012 aikana peliin on tulossa lisäosa Terra Evolution: Tree of Life, joka lisää uusia eläinlajeja ja mahdollisuuden pelata viiden hengen pelejä.

Faktat Terra Evolutionista

Pituus: 20–45 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat kokoavat pelin aikana itselleen pakkaa, josta nostavat joka vuoro pelattavat kortit. Korteissa on kahdenlaista valuuttaa: riimuja ja sotavoimaa. Riimuilla ostetaan kortteja, sotavoimalla voitetaan hirviöitä. Ostetut kortit tulevat omaan pakkaan kiertoon, hirviöt tuottavat voittopisteitä ja yleensä jonkun kertaluontoisen edun ja poistuvat sitten pelistä. Osa korteista antaa erilaisia etuja: voittopisteitä, alennuksia, pakansiivousta ja sen sellaista. Osa korteista jää peliin pysyvästi, jolloin niistä hyötyy joka vuoro.

Tarjolla ostettavaksi ja tuhottavaksi on rivi kortteja ja aina kun rivistä poistuu kortti, uusi tulee tilalle. Valikoima vaihtelee siis joka kierros. Vakautta tuovat vain riimukorttien ja sotaväen tehokkaammat versiot, jotka ovat aina ostettavissa ja hullut kultistit, joita voi aina käydä tuhoamassa.

Pelin kellona toimivat voittopisteet, joita kertyy voittamalla hirviöitä ja korttien ominaisuuksista. Kun voittopisteet on käytetty loppuun, peli päättyy ja pelaajat laskevat pelin aikana keräämänsä voittopisteet ja lisäävät ostamiensa korttien voittopisteet niihin. Eniten pisteitä kerännyt vie pelin.

Monitasoinen tuuripeli

Siinä missä Dominionin tuurielementti rajoittuu oman pakan järjestykseen, Ascensionissa tuurielementtiä on lisäksi siinä, mitä kortteja voi ostaa. Sen voi nähdä dynaamisena elementtinä, joka edellyttää pelaajilta reagoimista ja strategian muokkaamista lennossa, mutta sen voi myös nähdä turhauttavana satunnaistekijänä, joka torppaa hyvät yritykset kehittää minkäänlaista strategiaa.

Pelin alussa rivi on täynnä hirviöitä, joita pitää voittaa sotavoimalla — no hyvä, rakennetaanpa pakkaan sotavoimaa. Sen jälkeen pakasta nouseekin vain kaikkea muuta kuin isoja, pisteitä tuottavia hirviöitä. Mitä voit tehdä? No, tämä on tietysti ääritapaus ja Ascensionissa on selvä virhe päättää pelin alussa, millaista peliä haluaa pelata, se ei vain tässä pelissä toimi.

Pelaajilla on joka tapauksessa vähänlaisesti mahdollisuuksia kehittää pakkaansa haluamaansa suuntaan, kun käytännössä on ostettava sitä, mitä tarjolla on ja mihin riimut riittävät. Useimmilla vuoroilla varsinkin pelin alkupuolella valinnanvaraa ei oikeastaan ole. Tämä on Ascensionin suurin heikkous.

Ascensionin kortteja ja pelilauta. Kuva: José Carlos de Diego / BGG

Tyhmää, mutta hauskaa

Ascensionilla on faninsa ja BoardGameGeekissä aika vahvat arvostelut, muun muassa pitkä rivi kymppejä, joten ei se ihan onneton peli ole. Ascensionin pelaaminen on nopeaa ja suoraviivaista ja joidenkin makuun peli selvästikin sopii. BoardGameGeekin kommenteissa toistuukin sama kaava: “Ascension on tuuripeli, enkä tiedä miksi pidän siitä, mutta voi että sen pelaaminen on hauskaa”. Totta — Ascensionin pelaaminen on hauskaa ja sopivan vauhdikasta, vaikka peli ei aina niin fiksu olekaan.

Omalla kohdallani Dominionin selvästi strategisempi ote toimii paremmin, mutta kummasti Ascensioniakin on jaksanut iPadilla läiskiä (iPad-versiosta tulee myöhemmin oma arvionsa). Pöydän ääressä pelaamiseen aika on kuitenkin sen verran kortilla, että Ascension ei ole riittävän hyvä pääsemään siitä osille. Tuskin siis hankin analogista versiota pelistä, etenkin kun hintakin on hieman toista luokkaa kuin digitaaliversiolla.

Lisäosat

Peliin on ilmestynyt läjä promokortteja ja kaksi uutta korttisettiä.

Return of the Fallen on 65 kortin setti (peruspelin pakka on 100 korttia), jolla voi pelata kaksinpelejä. Sen voi myös yhdistää peruspeliin, jolloin pelaajia voi olla jopa kuusi.

Storm of Souls on peruspelin kokoinen setti ja täysin itsenäinen 1–4 pelaajan peli, jonka voi yhdistää peruspelin tai Return of the Fallenin kanssa. Storm of Souls on tätä kirjoittaessani vasta tulossa marraskuun 2011 aikana.

Faktat Ascensionista

Pituus: 30 minuuttia.

Peliin mahtuu 2-4 pelaajaa, ja peli kestää paketissa ilmoitetut 40 minuuttia, olettaen että pelaajat haluavat vakavasti miettiä mitä vuorollaan tekevät.

Pelin idea

Pelaajat pelaavat kädessään olevista viidestä kortista vuorollaan yhden kortin omaan korttikuvioonsa jonkin siellä ennestään olevan kortin paikalle. Kuviossa ollut vanha kortti siirtyy pelivuorossa seuraavan pelaajan kuvioon vastaavaan paikkaan. Siellä ollut kortti taas siirretään poistopakkaan.

Kussakin kortissa on kaksi eri symbolia. Kun pelaaja saa omalla vuorollaan pöytäänsä peräkkäin kolme korttia, joissa jokaisessa on sama symboli, hän saa kyseistä symbolia vastaavan pistelaatan. Saman pistelaatan voi saada vain kerran pelin aikana. Kun tässä on onnistunut seitsemän kertaa, voittaa pelin.

Pelissä voi siis oman kuvion parantelun lisäksi häiritä kortteja siirtämällä yhtä muuta pelaajaa. Nimittäin vasemmalla puolella istuvaa. Ei muita.

Kuivaa taktikointia

Oman symbolisarjan muodostuminen tai muodostumatta jääminen on hyvin paljon pelivuorossa edeltävän pelaajan mielivallasta kiinni. Vaikka kädessä olisi paljonkin samoja symboleja sisältäviä kortteja, edeltävä pelaaja voi halutessaan lähes aina estää pelaamiasi symboleja pysymästä pelissä yhtä vuorokierrosta pidempään.

Koska häirintä on helpompaa kuin oman korttisarjan muodostaminen, kahden pelaajan pelissä molempien pelaajien kannattaa teoriassa keskittyä lähinnä häiritsemään ainoaa vastustajaansa. Sivuvaikutuksena peli kestää elämäsi pisimmät 40 minuuttia tai pidempään.

Useammalla pelaajalla puhdas häirintätaktiikka helposti kostautuu, koska et voi vuorollasi jumittaa koko peliä. Tällöin pitäisi onnistua pelaamaan kortti, joka edistää eniten omaa asemaasi, ja lisäksi mielellään hieman häiritsee seuraavaa pelaajaa, etenkin jos hän on voitolla. Samalla voit myös yrittää arvioida, mihin sinua edeltävä pelaaja tulee pelaamaan seuraavan korttinsa, ja miten se tulee vaikuttamaan omaan kuvioosi. Tässä riittää sääntöjen yksinkertaisuudesta huolimatta yllättävän paljon miettimistä.

Entä millähän tavalla pelin nimessä ja yksisivuisen sääntöpaperin johdannossakin mainittu Leonardo da Vinci mahtaa liittyä tähän?

Pelin kortteja. Pelin kannalta olennaista on vain vasemman ylänurkan kaksi ikonia. Kuva: Mikko Saari

Sisällön puutetta

Vaikka pelikorteissa on kuvattu iso kasa Leonardo da Vincin piirustuksia, hän ei valitettavasti liity itse peliin mitenkään muuten, kuin että hän luultavasti koki työssään ajoittain samankaltaisia epäuskon hetkiä, joita tämän pelin pelaaja kohtaa peliä pelatessaan.

Pelin sisältö oli nimittäin tässä. Ei keksintöjen kehittelemistä, ei oman korttikäden muokkausta, ei bluffausta eikä mitään muutakaan. Vain yksi kortti pöytään, ja harras toive että se pysyy siinä seuraavan vuoron alkuun asti. Pelissä edistyminen näkyy vain varsin yksiulotteisella tavalla kerättyjen pistelaattojen lukumääränä. Vaikka uuden laatan saaminen on ajoittain työlästä, edistyminen ei oikein tunnu miltään. Paitsi helpotukselta siitä, että peli on askelen verran lähempänä loppuaan.

Pelissä voisi olla ainesta aivot narikassa -henkiseen korttilätkintään, mutta korttien jatkuva kynsiminen irti pöydästä ja vakavien virhesiirtojen välttely pakottaa pelaajat keskittymään pelipöydän tapahtumiin.

Pelin kuvitus on sinänsä ihan hienoa ja hyvällä maulla tehtyä, mutta itse symbolien erottaminen korteista on hankalaa. Symbolit ovat tarpeettoman pieniä ja hukkuvat nopeissa vilkaisuissa taustakuvituksena toimivien piirustusten sekamelskaan.

Näitä laattoja on tarkoitus kerätä. Kuva: Mikko Saari

Tiivis paketti

Puutteistaan huolimatta peli on kyllä ihan pelattava, siis useammalla kuin kahdella pelaajalla. Varmasti löytyy ihmisiä, jotka pitävät tämäntyyppisestä aivojen vaivaamisesta useammankin pelikerran ajan. Pelin parhaaksi ominaisuudeksi katsoisin tietynlaista eleganssia tavoittelevan tiiviyden; todella pienellä määrällä sääntöjä on saatu aikaiseksi peli, jonka optimaalista taktiikkaa ei ihan nollat taulussa voi ratkaista. Käytännössä pelaajilla on nykyään kuitenkin paljon miellyttävämpiäkin kokonaisuuksia tarjolla.

The Enigma of Leonardo muistuttaa kovin paljon tavallisella korttipakalla pelattavia perinteisiä korttipelejä. Onkin tavallaan harmi ettei se ole sellainen, koska tätä pakkaa ei luultavasti tulla ottamaan mukaan monellekaan mökkireissulle tai junamatkalle.

Faktat The Enigma of Leonardosta

Pituus: n. 40 min ajatuksen kanssa pelattuna.

Pelin idea

Pelaajilla on käytettävissä 11 hyönteislaattaa, joilla on tarkoitus saartaa vastapelaajan kuningatarmehiläinen. Vuorollaan pelaaja voi joko lisätä pelialueelle uuden hyönteisen tai liikuttaa jo alueelle pelattuja hyönteisiä. Kun uusi hyönteislaatta lisätään, ainakin yhden sivun tulee koskettaa omaa laattaa, mutta yksikään sivu ei saa koskettaa vastustajan laattaa. Näin palat pysyvät yhdessä ja muodostavat pelialueen eli ”pesän”, johon pelin nimikin viittaa.

Pelaaja saa liikutella alueella olevia nappuloitaan, kun hän on asettanut peliin oman kuningatarmehiläisen (viimeistään 4. vuorolla). Nappuloita saa liikuttaa vapaasti, kunhan pelaaja ei riko ”pesää” eli jaa laattoja kahteen ryhmään.

Jokaisella hyönteisellä on oma tapansa liikkua: hämähäkki liikkuu tasan kolme askelta, heinäsirkka hyppii laattojen yli ja koppakuoriainen voi kiivetä ja liikkua muiden nappuloiden päällä. Muurahainen on pelin jokapaikanhöylä, joka voi liikkua vapaasti pelialueen ympärillä ja sijoittua mihin haluaa. Kuningatarmehiläinen on pelin tärkein hyönteinen, mutta liikkuu vuorollaan vain yhden ruudun.

Erilainen abstrakti

Hive nyrjäyttää alkuun visuaalisesti heikomman aivot täysin. Vaikka säännöt ovat yksinkertaiset, laudan puuttuessa laattojen mahdollisuuksia voi olla hankala hahmottaa. Lisäksi alussa saarretut hyönteiset saattavat yllättää myöhemmin ja iskeä takaisin — pelissä kun ei syödä tai poisteta vastustajan laattoja missään vaiheessa. Onneksi kehitys on nopeaa ja sitä helpottavat pelin lyhyt kesto ja värikkäät nappulat, joilla on helppo houkutella myös abstrakteja vierastavat kokeilemaan peliä.

Lyhyen keston ei kannata hämätä, sillä Hivessä on enemmän syvyyttä kuin perusfillerissä. Kokemus ja tarkkaavainen ajatustyö ovat valttia, minkä vuoksi konkari päihittää aloittelijan helposti. Peli muistuttaakin nappuloiden vaihtelevien liikkumistapojen vuoksi hieman Shakkia, vaikka yhtä syvälle ei luonnollisesti päästä.

Pelin mukana tulee pussukka, jossa laattojen kuljettaminen on helppoa. Näin ollen alkuperäisen laatikon voi halutessaan heittää pois. Tämä yhdistettynä miellyttävän tuntuisiin ja sopivan painoisiin bakeliittilaattoihin tekee Hivestä täydellisen mukaan otettavan rannalle tai piknikille. Nopeaa aivojen rassaamista varten kun tarvitaan vain suhteellisen tasainen alusta.

Lisäosat

Hive: The Mosquito lisää peliin ylimääräisen ötökän eli itikan. Itikalla ei ole omaa liikkumistapaa, vaan se ”imee” erikoiskykynsä laatasta, johon se koskee.

Hive: The Ladybug lisää peliin leppäkertun. Leppäkerttu liikkuu yhteensä 3 askelta, ensin 2 askelta laattojen päällä ja viimeiseksi laskeutuu takaisin maahan. Leppäkerttu ei voi jäädä laatan päälle, vaan sen on aina laskeuduttava alas vuoron lopuksi.

Hive Carbon on itsenäinen peli, joka palauttaa Hiven lähemmäs abstrakteja juuriaan riisumalla laatoista värit. Mielipiteet jakaantuvat kahtia, osa pitää Carbonin mustavalkoisia laattoja elegantimpina, itse pidän enemmän alkuperäisistä värikkäistä hyönteisistä.

Faktat Hivestä

Pituus: 15-20 minuuttia, ellei pelaajilla ole taipuvaisuutta ylianalysointiin.

Dvonn voitti Mensa Select -palkinnon vuonna 2002.

Pelin kulku

Dvonnia pelataan venytetyn kuusikulmion muotoisella laudalla. Laudalle asetellaan ensin kolme punaista dvonn-nappulaa, sen jälkeen lauta täytetään mustilla ja valkoisilla nappuloilla joko sattumanvaraisesti tai vuorotellen nappuloita asetellen.

Varsinainen peli alkaa, kun lauta on täynnä. Joka vuoro on pakko siirtää omaa nappulaa, jonka on oltava vapaa eli vähintään yhden sivun täytyy olla tyhjä. Yksi nappula liikkuu yhden askeleen viereiseen ruutuun ja hyppää siinä olevan nappulan päälle. Kahden nappulan torni liikkuu tasan kaksi askelta, kolmen nappulan torni tasan kolme askelta ja niin edelleen. Tornia hallitsee pelaaja, jonka nappula on päällimmäisenä.

Koska tornien on pakko liikkua tasan kokonsa verran ja niiden on laskeuduttava nappulan tai tornin päälle, pelilauta käy pelin edetessä rajalliseksi. Jokainen siirto jättää yhden ruudun tyhjäksi, eikä tätä ruutua saa enää pelin aikana käyttää.

Punaiset dvonn-nappulat tuovat peliin lisärajoituksen. Jokaisen tornin ja nappulan on oltava yhteydessä dvonniin tai torniin, jossa dvonn on. Mikäli torni tai nappula joutuu eroon dvonnista, eli sen ja dvonnien välillä on vain tyhjiä ruutuja, se poistetaan pelistä.

Siirtopotentiaalin käsittelyä

Dvonn on nokkela peli, jossa on laskettava eteenpäin. Kun tornit muuttuvat korkeammiksi, niiden iskuetäisyys kasvaa, mutta samalla mahdollisten siirtojen määrä vähenee. Pelin avaimeksi muodostuukin tornien potentiaalin hallinta. Toisaalta punaisia dvonneja pitää valvoa myös, sillä jos vastapelaaja pääsee yllättäen siirtämään dvonnia jonnekin kauemmas, omat tornit voivat kadota laudalta hetkessä.

On siis tärkeää huolehtia omasta liikkuvuudesta, eli pitää huolta, että vapaita ja liikkumiskykyisiä pinoja riittää. Isoa pinoa on vaikea siirtää. Jos pelaaja ei voi tehdä siirtoa, hänen on passattava, mikä antaa vallan täysin toiselle pelaajalle.

Gipf-sarjan suosikkeja

Dvonn on Gipf-sarjan suosituimpia pelejä ja monien listoilla sarjan paras peli. Se on helposti lähestyttävä, säännöiltään yksinkertainen, mutta silti syvällinen. Ensimmäiset pelit eivät välttämättä vielä vakuuta, mutta kun Dvonnia pelaa muutaman erän, peli alkaa vaikuttaa huomattavasti vähemmän satunnaiselta.

Se, että alkuasettelun voi hoitaa joko täysin satunnaisesti tai yksi kerrallaan asetellen, on hyvä juttu, sillä vaatii paljon kokemusta, että ymmärtää tehdä jollain tapaa fiksun alkuasetelman. Aloittelijat säästävät paljon aikaa latomalla kiekot laudalle satunnaisesti.

Itse en Dvonnista hirveästi välitä — Gipf-sarjassa on mieluisimpiakin pelejä, kuten Tzaar ja Zèrtz — mutta toisaalta pelasin pääasiassa Little Golemilla noin 150 erää Dvonnia ennenkuin lopulta päätin keskittyä muihin peleihin.

Lopulta Dvonnissa tökki eniten shakkimainen raskaus siirtojen laskemisessa eteenpäin. Pelaan mieluummin enemmän intuitiolla kuin laskemalla ja siihen muut pelit sopivat paremmin.

Abstraktien pelien ystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Dvonniin.

Faktat Dvonnista

Pituus: 20–30 minuuttia

Callistoa suunnitellessaan Knizia ei kuitenkaan ole ajatellut peliharrastajia, vaan peli on suunnattu perheille ja satunnaisemmin pelejä pelaavalle yleisölle.

Pelin idea

Pelin tarkoitus on hyvin yksinkertaisesti asettaa kaikki omat pelilaatat pelilaudalle. Jokaisesta pelin päättymisen jälkeen käteen jääneestä laatasta saa laatan koon mukaan pisteitä, joiden avulla pelaajat laitetaan paremmuusjärjestykseen (vähiten pisteitä siis voittaa).

Calliston pelilauta muokkautuu pelaajamäärän mukaan siten, että kahdelle, kolmelle ja neljälle pelaajalle on kaikille omat lautansa. Kun pelilauta on viritelty pelaajamäärälle sopivaksi pelaajat asettavat laudalle kaksi kolmesta omasta pilaristaan vuorotellen. Pilarit pelilaudalle asetettuaan pelaajat aloittavat pelin ja asettavat omalla vuorollaan yhden laatan pelilaudalle.

Uuden laatan tulee koskettaa yhdeltä sivultaan pelaajan laudalla olevaa toista laattaa tai pilaria. Näin ollen pelaajat aloittavat aina laattojensa pelaamisen omista pilareistaan ja laajentavat myöhemmin laattaketjuaan joko jatkamalla aiempaa ketjua tai aloittamalla uuden toisesta pilarista. Pelaaja voi myös käyttää vuoronsa kolmannen pilarin asettamiseen laudalle ja saada näin lisätilaa laattojen pelaamiselle.

Pelaajat toimivat vuorotellen ja jatkavat laattojen asettamista, kunnes kukaan pelaajista ei enää kykene asettamaan uusia laattoja laudalle. Tämän jälkeen pelaajat laskevat pisteensä (yksi piste jokaisesta täplästä, joka kussakin laatassa on) ja vähiten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Uutta ja oivaltavaa vai tuttua ja turvallista?

Callisto on näppärä peli, jonka hyvät puolet ovat pelin muuntuvuus eri pelaajamäärille sopivaksi sekä nopea kesto. Laattojen asettaminen laudalle on vaivatonta ja mielenkiintoistakin ja peli on helposti lähestyttävä. Peli sopii hyvin myös lasten kanssa pelattavaksi.

Callisto on kuitenkin lähes suora kopio Blokus-pelisarjan peleistä eikä se siksi tarjoa peliharrastajalle oikeastaan mitään uutta purtavaa. Peli on paketoitu suhteellisen vaatimattomasti ja pelin komponentit ovat halvan oloiset vaikkakin tarpeensa täyttävät. Callisto on siten pelinä tuttua ja turvallista hyvin pienellä riskillä varustettuna, kuten valitettavan monet muutkin Knizian viime vuosien julkaisuista.

Faktat Callistosta

Pituus: 10-30 min

Pelin idea

Commands & Colors: Napoleonics on kevyt sotapeli, joka sijoittuu Napoleonin sotien aikoihin. Taistelut käydään 13 × 9 ruudun kokoisella heksakartalla. Yksiköt koostuvat 3-5 pienestä tai vähän isommasta puupalikasta, joiden määrä yksikössä vähenee, kun se saa vahinkoa. Yksiköiden keskinäinen paremmuus perustuu kivi-paperi-sakset -periaatteelle eli jalkaväki voittaa ratsuväen, ratsuväki puolestaan peittoaa tykistön, ja tykistö myllyttää jalkaväen.

Kullakin pelaajalla on taistelun aluksi kädessä tietty määrä satunnaisesti valittuja pelikortteja, joilla yksiköille annetaan liikkumis- ja taistelukomentoja. Niinpä vuorollaan ei tyypillisesti saakaan liikuttaa kaikki yksiköitään, eikä välttämättä edes siellä, missä haluaisi. Keskeinen osa peliä onkin korttivalikoimansa järkevä käyttö.

Yksiköiden väliset taistelut ratkotaan heittämällä yksiköiden puupalikoiden lukumäärän mukainen määrä noppia. Jos puolustajan yksikkö jää henkiin hyökkääjän ensimmäisen iskun jälkeen, se saa lyödä takaisin. Peli päättyy kun jompikumpi pelaajista saa koottua taistelun säännöissä määrätyn määrän voittopisteitä. Voittopisteitä saa tuhoamalla kokonaisia vastustajan yksiköitä tai saavuttamalla tiettyjä, taistelun säännöissä tarkemmin kuvattuja kohteita.

Muutokset pelisarjan edellisistä osista

Esimerkkejä Napoleonicsin korteista. Kuva: GMT Games

Pelisarjan edellinen peli oli Commands & Colors: Ancients. Siihen verrattuna Napoleonicsin säännöt ovat kehittyneet ja monimutkaistuneet. Esimerkiksi yksiköiden hyökkäysvoima määräytyy siinä olevien puupalikoiden määrän mukaan. Jousista kivääriaseisiin siirtyminen on myös tehnyt ampumisesta aiempaa tehokkaampaa ja sen tekemä vahinko on nyt samalla tasolla meleetaistelun kanssa. Tykistö on heittokoneita tehokkaampaa ja kantomatka on heittokoneita pidempi. Jalkaväki voi suojautua ratsuväen hyökkäyksiltä muodostamalla neliöitä. Jalkaväki ottaa myös aiempaa helpommin vahinkoa, sillä kussakin vahinkonopassa on kaksi jalkäväen kuvaa.

Kaiken kaikkiaan sääntöihin tehdyt muutokset muuttavat pelin kulkua maltillisesti ja esimerkiksi Ancientsia pelanneen on hyvin nopea omaksua ne. Pienetkin sääntömuutokset saavat pelin tuntumaan tuoreelta: Napoleonicsin vaatima pelitapa on Ancientsiin verrattuna erilainen. Muun muassa vahinkoa kärsineiden yksiköiden korvaaminen tuoreilla reserveillä on nyt entistä keskeisemmässä osassa.

Lisäosat

Peruspelissä tulevat mukana englantilaiset, portugalilaiset ja ranskalaiset, mikä rajaa toteutettavien taistelujen määrää. GMT Games julkaisee ensimmäisen, espanjalaisista yksiköistä koostuvan lisäosan vuoden 2011 aikana. Lisäosia tulee todennäköisesti enemmänkin, jos pelin myynti on riittävä hyvä.

Sotajoukot kohtaavat taistelukentällä. Kuva: Peter Berger / BGG

Faktat Commands & Colors: Napoleonicsista

Pituus: 60-90 minuuttia

Zèrtzissä riittävien taitojen oppimiseen menee ehkä kymmenen peliä, kenties vähemmänkin. Sen jälkeen peleistä voi jo nauttia. Oppimiskynnys on kuitenkin selvästi jyrkempi kuin muissa Gipf-sarjan peleissä.

Zèrtz on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Pelilauta muodostuu 37 kuusikulmion muotoon asetellusta renkaasta. Nappuloina toimivat kuulat, joita on kolmea väriä: valkoisia, harmaita ja mustia. Vuoro koostuu kahdesta osasta. Pelaaja laittaa ensin yhden kuulan johonkin tyhjään renkaaseen ja ottaa sen jälkeen yhden tyhjän ja vapaan renkaan pois. Pelilauta siis kutistuu pelin edetessä, kun pelaajat poistavat renkaita sen reunoilta.

Pelissä on syömispakko. Jos kaksi kuulaa on vierekkäin siten, että toinen voi hypätä toisen yli, vuorossa olevan pelaajan on pakko loikkia kuulilla niin kauan, että kaikki mahdollinen on syöty. Vuoro menee kokonaisuudessaan siihen.

Toinen tapa kerätä kuulia on eristää niitä. Jos jossain vaiheessa joukko renkaita irtoaa laudasta ja jokainen renkaista on täynnä, saa vuorossa oleva pelaaja kaikki renkailla olevat kuulat itselleen.

Uhrauksia ja vaihtokauppoja

Pelin voittaa pelaajista se, joka kerää ensimmäisenä enemmistön jonkun värin kuulista tai tarpeeksi monta kuulaa joka väriä. Koska valkoisia tarvitsee vähemmän kuin muita, ne ovat arvokkaimpia. Näin ollen on ihan hyvä vaihtokauppa antaa vaikkapa kaksi mustaa kuulaa vastapelaajalle, jos sillä tavalla saa itselleen yhden valkoisen, etenkin kun vastapelaaja ikään kuin menettää vuoronsa syömiseen.

Tällainen uhrautuminen on Zèrtzin perustaktiikka. Kun hieman laskeskelee, voi todeta että on vielä kannattavaa antaa kaksi kuulaa yhdestä valkoisesta, viisi kuulaa kahdesta, kahdeksan kolmesta ja yksitoista neljästä. Taktikoinnin varaa siis on. Kaksi vangitsemisen perustekniikkaa ovat eristäminen ja asettelu — eristäminen on helpompaa, mutta ei yhtä tuloksellista. Asettelu vaatii enemmän taitoa, mutta kun sitä oppii tekemään, se on palkitsevaa.

Säännöissä on kaksi muunnelmaa, peruspeli ja kehittyneempien pelaajien peli, ja Zèrtzin ydin on luonnollisesti tässä jälkimmäisessä. Siinä pelin strategiset hienoudet nousevat parhaiten esiin. Turnauspelinä pelataan nykyään pääasiassa Zèrtz+11:ta, jossa pelialuetta laajennetaan 11 lisärenkaalla ja jotkut suosivat vielä isompaa Zèrtz+24-versiota.

Stephen Tavenerin strategiaopas on silmiäavaavaa luettavaa, jos haluaa oikotien onneen.

Pelivälineet levällään laatikossa. Kuva: Bas Luyten / BGG

Näyttävä, haastava peli

Zèrtz on upean näköinen peli, joka kerää taatusti katseita. Kuulat ovat muovisia, mutta näyttävät todella tyylikkäiltä. Miinusta tulee siitä, että renkaat ovat pyöreitä — hieman kuusikulmaisemmista renkaista olisi helpompi koota kuusikulmio, mutta toimii se näinkin. Zèrtz on minimalistisella tavallaan erittäin kaunis peli.

Zértz on kerrassaan erinomainen peli, joka tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja miellyttäviä oivalluksia. Pelin pahin heikkous on sen verrattain jyrkkä oppimiskynnys. Pelissä ei myöskään ole mitään ilmeistä tapaa tasoituksen antamiseen, joten kokenutta pelaajaa vastaan pelaavan aloittelijan on kestettävä pitkä putki tappioita ennen tasaväkisiä kilpailuja. Tästä syystä se on omassa kokoelmassani joutunut keräämään pölyä helpommin lähestyttävien Gipf-pelien rinnalla, vaikka Zèrtz muuten onkin suosikkipelini koko sarjasta.

Faktat Zèrtzistä

Pituus: n. 10-15 minuuttia erää kohti.