Elonkorjuun arvostelussa sanoin, ettei lisäosille näy loppua. Se ei pidä paikkaansa. Suunnittelija Donald X. Vaccarino on sanonut, että alunperin peliin oli olemassa kuusi lisäosaa. Markkinointisyistä kaksi lisäosaa pilkottiin kahdeksi pienemmäksi, jolloin saatiin kuusi lisäosaa. Elonkorjuu ja Alkemia olivat alunperin pari ja Rajaseudut kuului alunperin yhteen Kaukaisten rantojen kanssa.

Kaksi on siis vielä jäljellä: pieni ja iso. Niiden jälkeen Dominion on koossa ja Vaccarino voi keskittyä spin-off-pelien kehittelyyn.

Lisäosan idea

Rajaseudut on täysikokoinen lisäosa, eli 26 uutta valtakuntakorttia. Se ei ole itsenäinen peli, vaan tarvitsee kaverikseen peruspelin tai Hovin juonet (tai myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän paketin, jossa on pelkät raha- ja pistekortit).

Lisäosan jujuna ovat erilaiset korttien saamiseen liittyvät sivuvaikutukset. Rajakylä esimerkiksi on kuin perussetin Kylä, mutta se maksaa kuusi rahaa ja kun sen saa (joko ostamalla tai muuten), saa ottaa toisen kortin, joka on halvempi kuin Rajakylä. Mandariini antaa kolme rahaa ja kun sen saa, tulee palauttaa kaikki pelissä olevat rahakortit pakan päälle. Kätevää.

Katinkulta oli ensimmäisten Rajaseudut-pelien tehopakkaus. Tämä rahakortti on aluksi yhden rahan arvoinen, mutta toisesta samalla vuorolla pelatusta alkaen se on neljän rahan arvoinen. Lisäksi jos joku toinen pelaaja ostaa Läänin, Katinkullan saa paljastaa kädestä, tuhota ja ottaa tilalle Kullan.

Setissä on useita mielenkiintoisia kortteja, joiden vaikutukset ovat melko yksinkertaisia ja selkeitä, mutta myös kiinnostavia. Rajaseudut antaa hyvää vaihtelua lisäämättä kuitenkaan pelin monimutkaisuutta merkittävästi. Fanit ostavat tietysti, mutta Rajaseudut on oiva lisä myös pienempään Dominion-kokoelmaan.

Jälleen kerran Vaccarinon The Secret History of the Hinterlands Cards on mielenkiintoista luettavaa korttien taustoista kiinnostuneille.

Faktat Dominion — Rajaseuduista

Pituus: 30 min, pelit ovat ehkä hieman pidempiä kuin pelkällä peruspelillä.

Peli kuuluu Friesen perjantai-projektiin, johon myös Black Friday kuuluu. Tällä kertaa perjantai linkittyy peliin Robinson Crusoen kautta, jota pelin päähenkilö Perjantai pyrkii auttamaan. Tarkoitus olisi saada Robinson selviämään hengissä viidakossa ja varustella häntä taisteluun merirosvolaivoja vastaan.

Pelin idea

Alussa pelaaja saa sekä aloituspakan, johon kuuluu 18 hyökkäyskorttia, että vaikeusasteesta riippuen tietyn määrän elinpisteitä. Vuoron alussa pelaaja nostaa kaksi vaarakorttia ja valitsee niistä toisen taisteltavakseen. Vaarakortissa olevat numerot kertovat kuinka voimakas vaara on ja montako hyökkäyskorttia pelaaja saa nostaa. Pääsääntöisesti mitä vaikeampi kortti on, sitä enemmän hyökkäyskortteja nostetaan.

Hyökkäyskortit nostettuaan pelaaja vertaa niiden yhteisarvoa vaarakortin arvoon. Mikäli pelaajan korttien arvo on vaarakorttia suurempi tai yhtä suuri, vaara on voitettu ja se lisätään pelaajan poistopakkaan. Kun poistopakka sekoitetaan, vaarakortista tulee pelaajan uusi hyökkäyskortti. Vaarakortit sisältävät myös erikoisvoimia, joilla pelaaja voi manipuloida korttikättään eri tavoin.

Mikäli pelaajan korttien arvo on vaaraa pienempi, hän voi nostaa yhden lisäkortin jokaista poistettua elinpistettä kohti. Pelaaja voi myös luovuttaa taistelun milloin tahansa, jolloin hän poistaa hyökkäyskorttien ja vaarakortin välisen erotuksen verran elinvoimaa, eikä saa vaarakorttia itselleen. Luovuttamisessa on hyvätkin puolensa, sillä se antaa pelaajalle mahdollisuuden tuhota pöydälle pelattuja hyökkäyskortteja.

Ikä painaa

Peli vaikeutuu asteittain. Joka kerta, kun pelaajan poistopakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, sekaan laitetaan yksi ikäkortti. Tämä symbolisoi Robinsonin viettämää aikaa saarella. Ikäkortit joko ovat arvoltaan miinusmerkkisiä tai vaikeuttavat peliä muilla keinoilla. Myös vaarat vaikeutuvat joka kerran, kun vaarapakka käydään kokonaan läpi.

Kun vaarapakka on käyty kolme kertaa läpi, päästään pelaamaan merirosvoja vastaan. Merirosvokortit on nostettu pöydälle pelin alussa ja ne ovat huomattavasti kestävämpiä kuin muut vaarakortit. Merirosvoja vastaan taistellaan samaan tapaan kuin muitakin vaaroja. Jos pelaaja kukistaa molemmat merirosvokortit, peli on voitettu.

Tuhoutukaa kurjat kortit!

Pelin ydin muotoutuu taisteluiden voittamisen tai niiden luovuttamisen välisestä jännityksestä. Luovuttaminen varsinkin alussa on järkevää, sillä aloituspakka on umpisurkea. Toisaalta se vie elinpisteitä ja vaarakortteja tulisi myös voittaa, jotta pakastaan saa voimakkaamman. Liian ohut pakka lisää ikäkorttien määrää, liian paksu on täynnä turhempia kortteja.

Peli on monella tapaa perinteinen pakanrakennuspeli. Dominionin juuret näkyvät selvästi, kun kortteja tuhotaan ja niiden erikoisominaisuuksia ketjutetaan. Jotkut korttien erikoiskyvyistä ovat lajityypin pelejä pelanneille tuttua kauraa, joten peli saattaa jopa tuntua typistetyltä pakanrakentamiselta. Vaikka Friday on erilainen kuin muut pakanrakennuspelit yksinpeliluonteensa takia, genreen kyllästynyt ei jaksa välttämättä innostua.

Pienen laatikon sisältä paljastuvat laadukkaat komponentit. Jokaiselle pakalle on turhanoloinen, mutta hieno alusta ja elinpisteet ovat pieniä puisia viljamerkkejä. Kortit ovat kuvitukseltaan humoristisia ja miellyttäviä katsella. Ainoa suurempi miinus tulee korttien erikoisesta koosta, jonka vuoksi niille ei löydy sopivia muoveja. Muoveille olisi käyttöä, sillä kortteja sekoitetaan melko paljon.

Yksinpelipasianssia parhaimmillaan

Fridayn päihittäminen on vaikeaa (tai arvostelija on vain huono pelaaja). Pelistä löytyy neljä vaikeusastetta, mutta omalle kohdalle jo ensimmäiset kaksi tuntuivat tarpeeksi haastavilta. Onnistumiseen vaikuttaa osaltaan myös korttituuri, sillä omien hyökkäyskorttien lisäksi satunnaisuutta lisäävät vaarakortit, ikäkortit ja merirosvokortit. Näiden huono yhdistelmä voi pilata pelin jo alkuunsa.

Onneksi erä Fridayta ei kestä pitkään, vaan yhden pelin saa pelattua 30 minuuttiin. Epäonnistuneen erän jälkeen revanssihenki on korkealla ja peliä pelaakin putkeen useamman kerran. Peli on lisäksi mukavan leppoisa, joten sitä jaksaa pelata myös silloin, kun muille peleille ei ole aivokapasiteettia jäljellä.

Friday on koukuttava pakanrakennuspeli, joka tuo lohtua yksinäisiin peli-iltoihin. Mitään mullistavaa ja uutta peli ei genrelleen tarjoa, mutta yksinpelattavien lautapelien joukossa se on yksi parhaimmista.

Faktat Fridaystä

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Pelin alussa pelaajat saavat 9 käsikorttia, joilla on tarkoitus liikuttaa omaa autoa, lisätä sen nopeutta ja vaikeuttaa muiden peliä. Käsikortit vaihtelevat suorista teistä mutkiin, osassa voi olla myös esteitä. Samoilla korteilla rakennetaan myös pelattava rata. Lisäksi pelaajat saavat kaksi nitroa, joilla nopeutta voi nostaa hetkellisesti.

Ensin pelaajat, aloittaen johdossa olevasta pelaajasta, lisäävät tai vähentävät autonsa nopeutta. Tämän jälkeen nopeimmin kulkeva pelaaja aloittaa ja liikuttaa noppa-autoaan sen nopeuden verran. Pelaajan liikkuessa hänen on lisäksi poistettava kortteja, kun hän siirtyy uudelle tiekortille tai vaihtaa kaistaa. Siirtyessään uudelle tiekortille pelaaja poistaa kyseistä tiekorttia vastaava käsikortin tai kolme mitä tahansa käsikorttia, kaistaa vaihtaessaan hän poistaa yhden käsikortin. Pelaaja voi myös vaikeuttaa muiden peliä korvaamalla radalla olevan tyhjän tiekortin omalla estekortilla.

Kaikkien liikuttua pelaajat saavat sijoituksesta riippuen tietyn määrän kortteja. Kortteja saa olla kädessä maksimissaan 9, mutta jos auto vaurioituu, korttien määrä sekä auton maksiminopeus laskevat yhdellä per osuma. Auto vaurioituu törmäyksistä ja siirryttäessä uudelle tiekortille ilman kortin poistoa. Vaurioita voi onneksi korjata varikolla ja se kannattaa — muuten matkasta voi tulla melko tuskaista.

Hyviä ideoita…

Nitro Dice on monella tapaa mielenkiintoinen peli. Rata tehdään samoilla käsikorteilla joilla peliä pelataan, joten radan voi muokata helposti mieleisekseen. Oman korttikäden hallinta on pelissä avainasemassa, sillä kaukana kärjessä ajaminen voi kostautua, jos sopivat kortit loppuvat kesken ja autoa joutuu vaurioittamaan. Ensimmäisenä ajava saa lisäksi vähiten kortteja, joten yleensä on parempi pysyä joukon mukana imua hyödyntäen.

Kuvitus on sarjakuvamainen ja tyylikäs, vaikka naishahmoille olisi voitu antaa enemmänkin vaatetta. Peli on suhteellisen yksinkertainen, opettamista mutkistavat vain lukuisat ajotavat. Autoilla voi kaistanvaihtojen lisäksi tehdä sivuluisuja, kulkea imussa ja kiilata, jopa törmäysten vahingot vaihtelevat törmäyssuunnan mukaan. Onneksi teema helpottaa mekaniikkojen opettamista.

…mutta hidasta kaahailua

Vaikka sääntöjen opettaminen teeman kautta toimii, teema ei muuten oikein sovi peliin. Pelaaminen on auttamattoman hidasta ja kuivaa, sillä pelaajien on kyettävä katsomaan pitkälle tulevaisuuteen ja hallittava käsikorttejaan oikein. Huomioon on otettava lukuisat kortinpoistot ja samoja kortteja tulisi myös hyödyntää esteiden asettamiseen. Analyysihalvauksen vaara on siis ilmeinen. Peliä voi toki pelata kevyempänä korttiläiskintänä, mutta samalla pelistä katoaa maku.

Nopeasti pelaaminen ei ole muutenkaan kovin helppoa. Estekortteja on vaikea hahmottaa nopeasti muista korteista ja nopeuden kasvaessa pelaajat ylittävät yhä enemmän tiekortteja, jolloin käsikortteja poistetaan jatkuvasti. Lisäksi muiden pelaajien osallisuus tekee pelistä sen verran ennalta-arvaamattoman, että etukäteissuunnittelu on suhteellisen vaikeaa. Hitaus harmittaa, sillä mielenkiintoisimmat tilanteet koettaisiin luultavasti juuri 5–6 pelaajan peleissä. Nyt jo nelinpeli tuntuu pelaajamäärän ylärajan hipomiselta.

Nitro Dicessa on monia hienoja ideoita ja se voi sopia niille, jotka etsivät erilaista kilpa-ajopeliä ja joita pelin kesto tai abstraktimainen luonne ei haittaa. Nopeampaa kaahailua kaipaavien kannattaa kääntyä toisaalle.

Faktat Nitro Dicestä

Pituus: 60 minuuttia, joskus jopa ylikin.

Mukana on kuusi joukkuetta: kaaos, kääpiöt, puuhaltiat, ihmiset, örkit ja skavenit. Ideana on luotsata joukkue koko kauden läpi voittoon keräämällä joukkueelle kauden aikana mahdollisimman paljon kannattajia.

Keskeisin pelimekaniikka

Blood Bowl: Team Managerin keskeisin ajatus on tuttu muun muassa Battle Linestä. Pelialueen keskelle on sijoitettu erilaisia voittoja antavia tavoitekortteja. Pelaajan kädessä on voimakuudeltaan ja kyvyiltään erilaisia kortteja, joita kukin vuorollaan sijoittaa tavoitekorttien viereen. Kun pelaajien käsikortit loppuvat, pisteytetään tavoitekortit. Pelaaja, jolla on tietylle kortille sijoitettuna suurin yhteenlaskettu voima, voittaa kyseisen tavoitteen ja saa itselleen sen tarjoamat hyödyt. Kuulostaa abstraktilta, mutta toimii erittäin hyvin.

Blood Bowl: Team Managerissa tavoitekortit ovat otteluita, joihin pelaaja sijoittaa joukkueensa pelaajia. Peli koostuu pelaajamäärästä riippuen neljästä tai viidestä kierroksesta, joiden aluksi viisi kierroksella pelattavaa ottelua valitaan satunnaisesti ottelupakkojen korteista. Pelaajan joukkue koostuu aluksi 12 jalkapalloilijasta, joista valitaan satunnaisesti kuusi kullekin kierrokselle. Kullakin pelaajalla on tietty voima sekä mahdollisesti kykyjä, kuten taklaaminen tai huijaaminen.

Pallo ja apteekkari

Alkuperäisen Blood Bowl -lautapelin ideana oli monesti vain murjoa vastustajan joukkua niin huonoon kuntoon, että pallon saattoi pyörittää maaliin etanan vauhtia. Sama toimii myös tässä korttipeliversiossa. Vastustajan otteluihin sijoittamia jalkapalloilijoita voi taklata, heiltä voi riistää pallon tai heille voi tehdä kiusaa huijaamalla — olettaen että omalla pelaajalla on tähän sopiva kyky. Taklatuiden jalkapalloilijoiden voima on pystyssä pysyneitä pienempi ja pallon hallussapito lisää joukkueen voimaa, kun ottelu kierroksen lopussa pisteytetään.

Kuhunkin otteluun voi osallistua vain korkeintaan kaksi joukkuetta. Kumpikin joukkue saa jonkin tietyn ja varman ottelussa pelaamisesta koituvan hyödyn, joka ei kuitenkaan välttämättä ole sama molemmille puolille. Lisäksi ottelun voittaja saa jonkin ylimääräisen, tyypillisesti paljon paremman hyödyn. Joukkueelle koituvat hyödyt voivat olla tähtipelaajia, parannuksia joukkueeseen, parannuksia valmennustiimiin tai joukkueen kannattajia. Kannattajat ovat pelissä hyvin keskeisessä asemassa, sillä joukkue jolla on pelin lopuksi eniten faneja, voittaa koko pelin.

Tähtipelaajat ovat Blood Bowl -lautapelin tapaan tavanomaisia pelaajia vahvempia tai kyvykkäämpiä pelaajia. Joukkueeseen vastikään rekrytoidut tähtipelaajat ovat aina varmasti mukana seuraavalla pelikierroksella, joten he voivat keikauttaa pelitasapainon toisen pelaajan hyödyksi nopeastikin. Joukkueen ja valmennustiimin parannukset ovat erilaisia pysyviä bonuksia, joilla voi esimerkiksi antaa jollekin pelaajalle tietyn kyvyn pelikierroksen ajaksi tai parantaa taklauksissa loukkaantuneita pelaajia takaisin pelikuntoon (apteekkari).

Vasemmalle puolelle pelattu pelaaja tuottaa joukkuepäivityksen, oikealle puolelle pelattu puolestaan kaksi tähtipelaajaa. Voittaja saa keskeltä palkinnoksi kolme henkilökuntapäivitystä. Kuva: Fantasy Flight

Pelikokemuksia ja vertailua Blood Bowl -lautapeliin

Blood Bowl: Team Manager seuraa teemaltaan läheisesti alkuperäistä lautapeliä. Korttien grafiikka noudattelee Warhammer-peleistä tuttuja linjoja. Komponentit ovat monien Fantasy Flight Gamesien tapaan laadukkaita. Kortit ovat tavanomaisen paksuisia ja kestävät kulutusta hyvin.

Sääntöjen tultua tutuiksi on Team Managerin peliaika noin 30 minuuttia, kun taas alkuperäinen Blood Bowl -lautapeli saattoi kestää kolmekin tuntia. Lisäksi jos oma joukkue tuli lautapelissä murjotuksia sairaalakuntoon jo ensimmäisellä puoliajalla (kyllä, pelasin aikoinaan puuhaltijoilla), oli tilanteesta vaikea nousta.

Korttipelissä joukkueen murjoutuminen ei ole ongelma ja lyhyempi peliaika tekee siitä mielestäni myös lautapeliä mielenkiintoisemman. Ainakaan ei tarvitse neljän tunnin pelin jälkeen jäädä suremaan rankkaa tappiota, vaan samassa ajassa ehtii helposti pelata ainakin puolenkymmentä peliä.

Tappion tullen jalkapalloilijat voi myös heittää raivoissaan seinään ilman, että tarvitsee pelätä käsien tai päiden irtoilevan (lautapelin puuhaltiajoukkueessani on yksi pelaaja pää olalla erään tällaisen tapaturman seurauksena, mutta sen häviön otin sentään kevyesti). Korttipelin kanssa minulla onkin ollut rutkasti hauskempaa kuin lautapelin kanssa konsanaan, ja se on lautapeliin verrattuna huomattavasti vähemmän turhauttava kokemus.

Olin jo ensimmäisen jälkeen aivan myyty!

Faktat Blood Bowl: Team Managerista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on oma planeettansa, jonka eläimet on saatava kukoistamaan. Tavoitteena on saada aikaan riittävä fossiiliperintö ja asuttaa planeetta linnuilla ja nisäkkäillä. Evoluutiosta kun on kyse, pitää kuitenkin aloittaa pienestä: ensin on alkumeri, jossa asuu yksinkertaisia kaksikylkisiä. Pelaajan on lisättävä planeetalleen mantereita ja kehittyneempää eläimistöä: kaksikylkisistä kehittyy hyönteisiä ja kaloja, kaloista matelijoita, matelijoista nisäkkäitä ja lintuja.

Pelaamalla eläinkortteja planeetalleen, tienaa populaatiokortteja. Nämä ovat pelin rahaa, jolla muut kortit ostetaan. Populaatiota voi pelata vuorollaan pöytään odottamaan käyttöä. Sen jälkeen saa pelata yhden eläinkortin, yhden mantereen ja tehdä yhden ostoksen. Lopuksi vuoron aikana käytetyt ja ostetut kortit sekoitetaan ja sujautetaan pakan alle ja nostetaan pakan päältä uudet viisi korttia.

Eläinlajeja saa pelata, jos on jo pelannut planeetalleen samanlaisia eläimiä. Uusiin eläimiin pääsee käsiksi korvaamalla vanhoja: kaksikylkisen saa korvata hyönteisellä tai kalalla, kalan saa korvata matelijalla, matelijan linnuilla tai nisäkkäillä. Korvattu eläin menee fossiilipakkaan, jossa kaksikylkinen on yhden, kala kahden ja matelija kolmen pisteen arvoinen. Voittamiseen tarvitaan pelaajamäärästä riippuva määrä fossiilipisteitä ja lisäksi planeetalla on oltava lintu ja nisäkäs.

Suuria mullistuksia

Tulivuori, keskimääräistä karskimpi luonnonmullistus. Kuva: Mindwarrior Games

Tällaisenaan peli olisi pasianssinomaista kilpajuoksua, jossa nopein voittaa. Pelissä on kuitenkin luonnonmullistuksia, joilla voi hyökätä toisen pelaajan kimppuun. Luonnonmullistus pelataan tietylle mantereelle ja se käristää ensin pöydätyn populaation ja jos voimaa riittää, myös mantereelle pelatun eläinlajin ja jopa koko mantereen.

Tuhotut populaatiokortit palaavat pöytään, josta joku voi ne napata itselleen (populaatiota on saatavilla rajallisesti), eläinkortti ja manner taas menevät hyökkääjän käteen. Luonnonmullistuskortti poistetaan pelistä, se on kertakäyttöinen.

Luonnonmullistukset ovat pelin isoin avoin kysymys. Toisaalta ne ovat pakollisia — muuten peli on yksinkertaista kilpajuoksua ja strategisia ulottuvuuksia on merkittävästi vähemmän (kokeiltu on: yksi kaksinpeli, jossa kumpikaan ei ostanut yhtään mullistusta jäi viimeiseksi lajiaan). Toisaalta ne ovat kiusallisen kalliita, varsinkin tehokkaammat, joilla voi täräyttää nisäkkäitä pois pelistä.

Varsinkin useammalla pelaajalla vaikuttaisi siltä, että johdossa olevaa pelaajaa on lyötävä voiton blokkaamiseksi, mutta mullistuksen pelaaminen on sen verran kallista, että voittajiksi jäävät ne, jotka katsovat sivusta. Halvemmat mullistukset ovat helpompia pelata, mutta niillä tuho on vaatimattomampaa. Hyvin ajoitettuna nekin kyllä toimivat, kun saa napattua vastustajalta sopivan liskon tai kalan pois, mutta hyvä ajoitus vaatii myös jonkin verran tuuria.

Parasta kaksinpelinä

Hyönteisillä saa nopeasti biomassaa, mutta evoluutiossa ne ovat umpikuja. Kuva: Mindwarrior Games

Kaksinpelissä mullistusten kanssa ongelmaa ei ole ja siitäkin syystä pidän kaksinpeliä parhaana pelaajamääränä. Tilanne on selkeä: se, minkä itse saa, on toiselta pois. Moninpelin mutkikkaammat kuviot eivät tässä tapauksessa paranna peliä.

Moninpelissä etuna on toisaalta se, että populaatiopakka on suurempi, pakassa kun on 10 korttia pelaajaa kohden. Näin strategiat, jotka perustuvat populaatiokorttien haalimiseen hyönteisten avulla toimivat paremmin. Kaksinpelissä ei juuri kannata hyönteisillä päätään vaivata, yhtä enempää ei ainakaan kannata hankkia. Moninpelissä tässä kohden on ehkä enemmän säädönvaraa.

Moninpelissä on myös enemmän vaaraa siitä, että mullistuksia räiskitään sen verran paljon, että peli hidastuu ja jumiutuu siihen, että johdossa olevaa lyödään takaisin kivikaudelle. Kaksinpelissä hyvällä hyökkäyksellä saa sen verran etulyöntiasemaa, että pelin voittamisen pitäisi sujua helposti.

Toisaalta moninpelissä fossiileja tarvitsee kerätä sen verran vähän, että pelin voittaminen ei ole suurensuuri vaiva. Tämä ehkäisee osaltaan pelin juuttumista pitkälliseksi edestakaisin vääntämiseksi.

Näppärä peli

Terra Evolution on mielenkiintoinen väännös pakanrakennuspelistä. Mistään Dominion-kopiosta ei missään nimessä ole kyse, vaan Terra Evolution on omanlainen pelinsä, jossa on oma tunnelmansa. Vaihtelua on vähemmän ja Dominionin kaltaista loputonta korttiyhdistelmien tulvaa ei ole, toisaalta peli on yksi, huomattavasti halvempi boksi ja sillä hyvä. Suoraa vuorovaikutustakin on pykälän verran enemmän, kiitos luonnonmullistusten.

Pelin evoluutioteema toimii mukavasti ja kantaa peliä hyvin. Kuvitus on tyylikästä, käytettävyyden suhteen keksisin parannuksen tai pari, mutta kaikkiaan pelin ulkoasu toimii hienosti. Peli on hauskasti kieliriippumaton: kaikkien korttien nimet on latinaksi. Korteissa ei ole mitään muuta tekstiä.

Terra Evolution saa kaksinpelinä kiitosta ja nelinpelinä kehuja varauksella: kaikkien pelaajien makuun peli ei varsinkaan useammalla pelaajalla ole, sen verran toisille pelaajille voi lyödä takapakkia. Toisten makuun tällaiset johtajanlyömisjuhlat tietysti sopivat hyvin ja sellaisesta pitäville Terra Evolutionia on helppo suositella.

Vuoden 2012 aikana peliin on tulossa lisäosa Terra Evolution: Tree of Life, joka lisää uusia eläinlajeja ja mahdollisuuden pelata viiden hengen pelejä.

Faktat Terra Evolutionista

Pituus: 20–45 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat kokoavat pelin aikana itselleen pakkaa, josta nostavat joka vuoro pelattavat kortit. Korteissa on kahdenlaista valuuttaa: riimuja ja sotavoimaa. Riimuilla ostetaan kortteja, sotavoimalla voitetaan hirviöitä. Ostetut kortit tulevat omaan pakkaan kiertoon, hirviöt tuottavat voittopisteitä ja yleensä jonkun kertaluontoisen edun ja poistuvat sitten pelistä. Osa korteista antaa erilaisia etuja: voittopisteitä, alennuksia, pakansiivousta ja sen sellaista. Osa korteista jää peliin pysyvästi, jolloin niistä hyötyy joka vuoro.

Tarjolla ostettavaksi ja tuhottavaksi on rivi kortteja ja aina kun rivistä poistuu kortti, uusi tulee tilalle. Valikoima vaihtelee siis joka kierros. Vakautta tuovat vain riimukorttien ja sotaväen tehokkaammat versiot, jotka ovat aina ostettavissa ja hullut kultistit, joita voi aina käydä tuhoamassa.

Pelin kellona toimivat voittopisteet, joita kertyy voittamalla hirviöitä ja korttien ominaisuuksista. Kun voittopisteet on käytetty loppuun, peli päättyy ja pelaajat laskevat pelin aikana keräämänsä voittopisteet ja lisäävät ostamiensa korttien voittopisteet niihin. Eniten pisteitä kerännyt vie pelin.

Monitasoinen tuuripeli

Siinä missä Dominionin tuurielementti rajoittuu oman pakan järjestykseen, Ascensionissa tuurielementtiä on lisäksi siinä, mitä kortteja voi ostaa. Sen voi nähdä dynaamisena elementtinä, joka edellyttää pelaajilta reagoimista ja strategian muokkaamista lennossa, mutta sen voi myös nähdä turhauttavana satunnaistekijänä, joka torppaa hyvät yritykset kehittää minkäänlaista strategiaa.

Pelin alussa rivi on täynnä hirviöitä, joita pitää voittaa sotavoimalla — no hyvä, rakennetaanpa pakkaan sotavoimaa. Sen jälkeen pakasta nouseekin vain kaikkea muuta kuin isoja, pisteitä tuottavia hirviöitä. Mitä voit tehdä? No, tämä on tietysti ääritapaus ja Ascensionissa on selvä virhe päättää pelin alussa, millaista peliä haluaa pelata, se ei vain tässä pelissä toimi.

Pelaajilla on joka tapauksessa vähänlaisesti mahdollisuuksia kehittää pakkaansa haluamaansa suuntaan, kun käytännössä on ostettava sitä, mitä tarjolla on ja mihin riimut riittävät. Useimmilla vuoroilla varsinkin pelin alkupuolella valinnanvaraa ei oikeastaan ole. Tämä on Ascensionin suurin heikkous.

Ascensionin kortteja ja pelilauta. Kuva: José Carlos de Diego / BGG

Tyhmää, mutta hauskaa

Ascensionilla on faninsa ja BoardGameGeekissä aika vahvat arvostelut, muun muassa pitkä rivi kymppejä, joten ei se ihan onneton peli ole. Ascensionin pelaaminen on nopeaa ja suoraviivaista ja joidenkin makuun peli selvästikin sopii. BoardGameGeekin kommenteissa toistuukin sama kaava: “Ascension on tuuripeli, enkä tiedä miksi pidän siitä, mutta voi että sen pelaaminen on hauskaa”. Totta — Ascensionin pelaaminen on hauskaa ja sopivan vauhdikasta, vaikka peli ei aina niin fiksu olekaan.

Omalla kohdallani Dominionin selvästi strategisempi ote toimii paremmin, mutta kummasti Ascensioniakin on jaksanut iPadilla läiskiä (iPad-versiosta tulee myöhemmin oma arvionsa). Pöydän ääressä pelaamiseen aika on kuitenkin sen verran kortilla, että Ascension ei ole riittävän hyvä pääsemään siitä osille. Tuskin siis hankin analogista versiota pelistä, etenkin kun hintakin on hieman toista luokkaa kuin digitaaliversiolla.

Lisäosat

Peliin on ilmestynyt läjä promokortteja ja kaksi uutta korttisettiä.

Return of the Fallen on 65 kortin setti (peruspelin pakka on 100 korttia), jolla voi pelata kaksinpelejä. Sen voi myös yhdistää peruspeliin, jolloin pelaajia voi olla jopa kuusi.

Storm of Souls on peruspelin kokoinen setti ja täysin itsenäinen 1–4 pelaajan peli, jonka voi yhdistää peruspelin tai Return of the Fallenin kanssa. Storm of Souls on tätä kirjoittaessani vasta tulossa marraskuun 2011 aikana.

Faktat Ascensionista

Pituus: 30 minuuttia.

Peliin mahtuu 2-4 pelaajaa, ja peli kestää paketissa ilmoitetut 40 minuuttia, olettaen että pelaajat haluavat vakavasti miettiä mitä vuorollaan tekevät.

Pelin idea

Pelaajat pelaavat kädessään olevista viidestä kortista vuorollaan yhden kortin omaan korttikuvioonsa jonkin siellä ennestään olevan kortin paikalle. Kuviossa ollut vanha kortti siirtyy pelivuorossa seuraavan pelaajan kuvioon vastaavaan paikkaan. Siellä ollut kortti taas siirretään poistopakkaan.

Kussakin kortissa on kaksi eri symbolia. Kun pelaaja saa omalla vuorollaan pöytäänsä peräkkäin kolme korttia, joissa jokaisessa on sama symboli, hän saa kyseistä symbolia vastaavan pistelaatan. Saman pistelaatan voi saada vain kerran pelin aikana. Kun tässä on onnistunut seitsemän kertaa, voittaa pelin.

Pelissä voi siis oman kuvion parantelun lisäksi häiritä kortteja siirtämällä yhtä muuta pelaajaa. Nimittäin vasemmalla puolella istuvaa. Ei muita.

Kuivaa taktikointia

Oman symbolisarjan muodostuminen tai muodostumatta jääminen on hyvin paljon pelivuorossa edeltävän pelaajan mielivallasta kiinni. Vaikka kädessä olisi paljonkin samoja symboleja sisältäviä kortteja, edeltävä pelaaja voi halutessaan lähes aina estää pelaamiasi symboleja pysymästä pelissä yhtä vuorokierrosta pidempään.

Koska häirintä on helpompaa kuin oman korttisarjan muodostaminen, kahden pelaajan pelissä molempien pelaajien kannattaa teoriassa keskittyä lähinnä häiritsemään ainoaa vastustajaansa. Sivuvaikutuksena peli kestää elämäsi pisimmät 40 minuuttia tai pidempään.

Useammalla pelaajalla puhdas häirintätaktiikka helposti kostautuu, koska et voi vuorollasi jumittaa koko peliä. Tällöin pitäisi onnistua pelaamaan kortti, joka edistää eniten omaa asemaasi, ja lisäksi mielellään hieman häiritsee seuraavaa pelaajaa, etenkin jos hän on voitolla. Samalla voit myös yrittää arvioida, mihin sinua edeltävä pelaaja tulee pelaamaan seuraavan korttinsa, ja miten se tulee vaikuttamaan omaan kuvioosi. Tässä riittää sääntöjen yksinkertaisuudesta huolimatta yllättävän paljon miettimistä.

Entä millähän tavalla pelin nimessä ja yksisivuisen sääntöpaperin johdannossakin mainittu Leonardo da Vinci mahtaa liittyä tähän?

Pelin kortteja. Pelin kannalta olennaista on vain vasemman ylänurkan kaksi ikonia. Kuva: Mikko Saari

Sisällön puutetta

Vaikka pelikorteissa on kuvattu iso kasa Leonardo da Vincin piirustuksia, hän ei valitettavasti liity itse peliin mitenkään muuten, kuin että hän luultavasti koki työssään ajoittain samankaltaisia epäuskon hetkiä, joita tämän pelin pelaaja kohtaa peliä pelatessaan.

Pelin sisältö oli nimittäin tässä. Ei keksintöjen kehittelemistä, ei oman korttikäden muokkausta, ei bluffausta eikä mitään muutakaan. Vain yksi kortti pöytään, ja harras toive että se pysyy siinä seuraavan vuoron alkuun asti. Pelissä edistyminen näkyy vain varsin yksiulotteisella tavalla kerättyjen pistelaattojen lukumääränä. Vaikka uuden laatan saaminen on ajoittain työlästä, edistyminen ei oikein tunnu miltään. Paitsi helpotukselta siitä, että peli on askelen verran lähempänä loppuaan.

Pelissä voisi olla ainesta aivot narikassa -henkiseen korttilätkintään, mutta korttien jatkuva kynsiminen irti pöydästä ja vakavien virhesiirtojen välttely pakottaa pelaajat keskittymään pelipöydän tapahtumiin.

Pelin kuvitus on sinänsä ihan hienoa ja hyvällä maulla tehtyä, mutta itse symbolien erottaminen korteista on hankalaa. Symbolit ovat tarpeettoman pieniä ja hukkuvat nopeissa vilkaisuissa taustakuvituksena toimivien piirustusten sekamelskaan.

Näitä laattoja on tarkoitus kerätä. Kuva: Mikko Saari

Tiivis paketti

Puutteistaan huolimatta peli on kyllä ihan pelattava, siis useammalla kuin kahdella pelaajalla. Varmasti löytyy ihmisiä, jotka pitävät tämäntyyppisestä aivojen vaivaamisesta useammankin pelikerran ajan. Pelin parhaaksi ominaisuudeksi katsoisin tietynlaista eleganssia tavoittelevan tiiviyden; todella pienellä määrällä sääntöjä on saatu aikaiseksi peli, jonka optimaalista taktiikkaa ei ihan nollat taulussa voi ratkaista. Käytännössä pelaajilla on nykyään kuitenkin paljon miellyttävämpiäkin kokonaisuuksia tarjolla.

The Enigma of Leonardo muistuttaa kovin paljon tavallisella korttipakalla pelattavia perinteisiä korttipelejä. Onkin tavallaan harmi ettei se ole sellainen, koska tätä pakkaa ei luultavasti tulla ottamaan mukaan monellekaan mökkireissulle tai junamatkalle.

Faktat The Enigma of Leonardosta

Pituus: n. 40 min ajatuksen kanssa pelattuna.

Peli on pakattu RightGamesin tavalliseen pikkulaatikkoon. Boksista löytyy pakka kortteja, pieniä pelimerkkejä ja pari noppaa. Näistä aineksista saadaan kokoon hauska ja kevythenkinen korttipeli.

Pelin idea

Pelaajat kehittävät eläinlajeja. Jokaisen kortin voi pelata joko eläimenä tai eläimen ominaisuutena. Kun on pelannut eläimen pöytään, sille voi lisätä jonkun näppärän ominaisuuden. Lihansyöjät syövät muita eläimiä, rasvakudoksiin voi varastoida ruokaa, naaamioitujaa on vaikeampi syödä, kolopesijä vetäytyy syötyään kolonsa turvaan ja niin edelleen.

Mitä enemmän ominaisuuksia eläimellä on, sitä tehokkaampi se on. Osa ominaisuuksista (lihansyönti, suuri koko, loiset) tekee eläimestä kuitenkin nälkäisemmän, mikä saattaa vaikeuttaa eloonjäämistä.

Kun pelaajat ovat kehittäneet eläimiään tarpeeksi, tulee ruokintavaihe. Nopilla heitetään tarjolla oleva ruoan määrä ja sen jälkeen jokaisen eläimen on syötävä vähintään kerran. Jos ruokaa ei saa tarpeeksi, eläin kuolee nälkään. Vuoron lopuksi saa vielä uusia kortteja seuraavaa kierrosta varten.

Peli päättyy kun pakka on loppu. Silloin saa pisteitä jokaisesta eloonjääneestä eläimestä ja lisäksi kaikista eläimillä olevista ominaisuuskorteista.

Hauska peli

Evolution on hauska peli, ainakin alkuun. Erilaiset eläimet, joita pelin aikana kehittyy, ovat hauskoja ja eläinten pääsääntöisesti julmat kohtalot jaksavat viihdyttää. Peliin kannattaakin suhtautua aika kevythenkisesti, koska en ole oikein varma, miten vakavasti sitä voi ottaa. Noin voittamisen ja häviämisen kannalta pelin pisteenlasku on ongelmallista. Koska kaikki pisteet jaetaan lopussa, alkupelin eläimillä ei ole juurikaan merkitystä — ellei joku niistä satu olemaan se selviytyjä, joka kestää koko pelin ajan.

Peli suosii ominaisuuskorteilla ladattujen hirviöiden luomista. Kun eläin on iso lihansyöjä, joka ui ja on myrkyllinen, muut miettivät kerran jos toisenkin ennen kuin käyvät käsiksi. Jos onnistuu tekemään riittävän tehokkaan eläimen, se selviää loppuun asti ja tuottaa pisteitä — mutta ei ole mitenkään tavatonta jäädä tyystin ilman pisteitä. Jonkinlainen välipisteytys tuntuisi reilulta.

Johtoasemaan päässeelle pelaajalle on myös vaikea tehdä mitään. Hirviöt pitää pysäyttää, ennen kuin ne ovat hirviöitä, muuten voi olla liian myöhäistä. Pelaajat saavat joka vuoro uusia kortteja sen mukaan, montako otusta ovat onnistuneet pitämään elossa. Siinä useamman eläimen tehnyt hyötyy, mutta pahiten kärsii se, jolle jää yksi pieni eläin henkiin. Ilman eläimiä ja kortteja jäänyt saa nostaa kuusi korttia, joten joskus olisi parasta menettää kaikki eläimet.

Käytännössä nämä heikkoudet eivät hirveästi haittaa, sillä Evolution on niistä huolimatta hauska peli. Vähän pitkä ehkä, etenkin kun alkupelillä ei ole juurikaan merkitystä, mutta toimiva yhtä kaikki. Olen jäänyt joskus nollaan pisteeseen, kun kaikki eläimeni syötiin viimeisellä kierroksella, mutta eipä se pitkään harmittanut. Joskus voisi kokeilla paria-kolmea välipisteytystä pelin aikana. Toinen kokeilemisen arvoinen juttu on poistaa pakasta kymmenkunta sattumanvaraista korttia, jos se nopeuttaisi peliä hieman.

Kaksi eläintä: tarkkanäköinen loisien riivaama kolopesivä lihansyöjä ja myrkyllinen valas. Kuva: Mikko Saari

Kevyttä viihdettä

Evolution on hauskaa ja kevyttä viihdettä. Evoluutioteema toimii hienosti ja tekee osaltaan pelistä kiinnostavan. Jos pöydässä on ilkeä lihansyöjä, on aika pistää evoluutiota kehiin ja kehittää joku suojamekanismi, joka tepsii, kunnes lihansyöjä oppii kiertämään sen, jolloin tarvitaan jotain muuta. Yksinkertaista ja hauskaa.

Ihan joka käyttöön Evolution ei sovi. Eri korttien vuorovaikutukset voivat mennä hieman mutkikkaiksi, joten aivan yksinkertaisesta pelistä ei ole kyse. Jättäisin ehkä väliin vähemmän pelanneiden kanssa, ellei peli jostain syystä kiinnosta erityisesti (jollekin biologiporukalle tämä olisi varma hitti). Pelissä on myös ilkeä elementtinsä, tosin lihansyöjät usein syövät sitä mitä saavat, eikä hyökkäyksiä aina voi kohdistaa tiettyyn pelaajaan, mutta silti — tietty määrä epäreilua menoa on siedettävä.

Itse odotan ainakin mielenkiinnolla, tekeekö RightGames pelin venäjänkielisenä ilmestynyttä lisäosaa englanniksi, se kun toisi eläimille uusia ominaisuuksia, muun muassa lentämisen. Hauskan teemansa vuoksi peli nimittäin jää kokoelmiini niitä tilanteita varten, jolloin kaivataan kevyttä peliä, jossa on vähän toisten pelaajien kiusaamistakin mukana.

Faktat Evolutionista

Pituus: 30–45 minuuttia

The Kingdoms of Crusaders ilmestyi Venäjällä jo vuonna 2007 ja kuittasi samana vuonna BoardGamer.ru-saitin vuoden parhaan venäläisen pelin palkinnon. Pelin alkuperäinen venäjänkielinen nimi on ytimekkäämpi Ордонанс, joka tarkoittaa kuninkaallista asetusta tai määräystä. Englanninkielinen laitos ilmestyi vuonna 2011. Sain The Kingdoms of Crusadersista arvostelukappaleen pelin julkaisijalta, joka yrittää kovasti tehdä läpimurtoa Venäjän ulkopuolella, arvostelukappaleita on jaeltu todella avokätisesti.

Pelin idea

Pelissä käydään taistelua viidestä alueesta, jotka kuvaavat ristiretkeläisten kohteita. Teema loppuukin sitten  suunnilleen tähän. Kumpikin pelaajista pelaa alueille neljä korttia ja se, kumman kortit ovat kullakin alueella paremmat, voittaa alueen. Pelin voitto menee sille, joka voittaa kolme aluetta viidestä.

Korttien yläreunassa on viisi eri symbolia, joista yhdessä kortissa voi esiintyä yhdestä viiteen. Paras muodostelma, jonka alueelle voi pelata, on rykmentti, jossa jokaisessa neljässä kortissa esiintyy sama symboli. Pataljoonassa sama symboli on kolmessa kortissa, komppaniassa kahdessa.

Kun kumpikin on pelannut alueelle neljä korttia, vertaillaan. Taistelun voittaa se, jolla on enemmän rykmenttejä paikalla. Jos kummallakin on yhtä monta rykmenttiä, katsotaan kumman rykmentti on parempi (symboleilla on yksinkertainen arvojärjestys vasemmalta oikealle). Jos rykmentit ovat tasan, vertaillaan pataljoonia ja niin edelleen.

Kaksi joukko-osastoa. Vasemmanpuoleinen on parempi (siinä on parempi pataljoona). Kuva: Mikko Saari

Battle Line uudessa kuosissa

Kuulostaako tutulta? The Kingdoms of Crusaders on uusi muunnelma Reiner Knizian Battle Linestä. Plagioinnista ei ole kyse, sen verran erilaisia pelit ovat, mutta perusidea on tismalleen sama. Tämä on harmi The Kingdoms of Crusadersille, koska se pistää heti vertailemaan pelejä ja valitettavasti vertailussa Battle Line vie voiton kirkkaasti.

Siinä missä Battle Line on usein jännittävä peli, joka ratkeaa vasta aivan loppumetreillä, The Kingdoms of Crusaders on paljon suoraviivaisempi. Kyse on paljolti alueiden määrästä: kun Battle Linessä alueita on yhdeksän ja voittaa voi joko valtaamalla yhteensä viisi tai kolme vierekkäistä, peli on mielenkiintoisempi.

Lisäksi Battle Linessä joutuu tekemään ihan aitoja päätöksiä siitä, millaisia muodostelmia yrittää rakentaa. The Kingdoms of Crusadersissa on käytännössä mahdotonta voittaa aluetta ilman rykmenttiä, koska rykmenttien tekeminen on niin helppoa. Katsot siis vain, millaista rykmenttiä kaveri aloittaa alueelle tekemään ja teet itse paremman. Päätöksenteko on tässä pelissä paljon yksinkertaisempaa.

Kiinnostava moninpeli

Yhdistämällä kaksi The Kingdoms of Crusadersia peliä voi pelata kolmella tai neljällä pelaajalla. Arvelen, että tämä piristäisi peliä kummasti, sillä silloin pelkät voitot eivät ratkaisi, vaan myös pisteet, joita saa myös toisesta ja kolmannesta sijasta. Tämä tekisi taisteluista varmasti mielenkiintoisempia, kun pitäisi pohtia onko rahkeita voittoon ja millä eväillä kakkossija napataan.

Pidän vähän epätodennäköisenä, että vastaan tulee toista kappaletta peliä ihan heti, joten kiinnostava nelinpeli jää nyt kokeilematta. Kuulisin mielelläni kommentteja mahdollisesti nelinpeliä testanneilta. Kaksinpelinä asia on selvä: Battle Line on niin selvästi parempi peli, ettei The Kingdoms of Crusadersille yksinkertaisesti ole sijaa. Huono peli ei ole, joten jos Battle Linea ei kaapista löydy ja The Kingdoms of Crusaders sattuu vastaan, se ei ole ollenkaan huono tapa viettää kymmenkunta minuuttia.

Faktat The Kingdoms of Crusadersista

Pituus: 10 minuuttia.

Opettavaisuudesta huolimatta Jälkipeli on oivallinen koko perheen peli, jolla on hyvinkin potentiaalia koukuttaa pelaajansa. Peliä voi pelata jo ikäsuositusta nuorempien pelaajien kanssa, mutta parhaat puolensa peli esittänee vähän vanhempien lasten ja aikuisten kanssa pelattuna.

Pelin idea

Pelissä on kahdenlaisia kortteja. Isot eläinkortit levitetään pöydälle, niiden kerääminen on pelin tavoitteena. Kerääminen tapahtuu pelaamalla jälkikortteja, joita on viisi kullekin eläimelle. Jälkikortit jaetaan pelaajille pelin alussa.

Kun jonkun eläimen viides kortti pelataan pöytään, eläimen ja sen tuomat pisteet nappaa se pelaaja, joka pelasi tai pyysi viidennen kortin. Eläimet ovat eri arvoisia, 10, 15 tai 20 pistettä, riippuen eläimen harvinaisuudesta luonnossa, muuten eläimet ovat identtisiä.

Vuoro kiertää myötäpäivään ja omalla vuorolla voi joko pelata kädestä kortin pöytään tai pyytää toista pelaajaa pelaamaan jonkun kortin. Mikäli kortti löytyy pyydetyltä pelaajalta, tämä pelaa sen pöytään, muussa tapauksessa pyytäjä joutuu antamaan kortin pelaajalle, jolta korttia pyysi.

Mikä parasta, onnistuneen pyynnön jälkeen saa pelata lisää, eli pyytää uudestaan tai pelata kädestä kortin. Vuoro on pakko lopettaa vasta kun pelaa kädestä kortin, epäonnistuu pyynnössä tai voittaa eläinkortin.

Kun kaikki kortit on pelattu, eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Bluffia ja tarkkaavaisuutta

Jälkipeli vaatii tarkkaavaisuutta. Näppärä pelaaja pitää silmällä muiden peliä ja seuraa, missä kortit ovat. Kaikenlaisista tiedonjyväsistä on hyötyä siinä vaiheessa, kun pitäisi arvailla, missä puuttuva kortti majailee.

Siinä vaiheessa kun kädessä on enää yksi kortti jotain eläintä ja pöydässä on jo kenties pari, on hyvä hetki ryhtyä arvailemaan, kenellä puuttuvat kortit ovat. Jos tietoa löytyy, pystyy varmistamaan itselleen eläimen. Pienemmillä pelaajamäärillä, etenkin kolmella pelaajalla, arvaamallakin pääsee pitkälle. Kolminpeli onkin parhaimmillaan todella röyhkeää arvauspeliä — epäonnistunut arvaus tosin antaa helposti ratkaisevan tiedon jollekin toiselle pelaajalle.

Useammalla pelaajalla arvailemisen osuus jää pienemmäksi, kun osumatodennäköisyys heikkenee. Pelin luonne on vähän toisenlainen, toisten pelaajien virheet eivät ole aivan yhtä helposti hyödynnettävissä kun yksi väärä pyyntö ei heti paljasta korttien oikeaa sijaintia. Toisten peliä täytyy seurata sitäkin tarkemmin.

Pelasin peliä alunperin väärin siten, että onnistuneenkaan pyynnön jälkeen ei saanut jatkaa. Tämä rikkoi pelin täysin, varsinkin pienemmillä pelaajamäärillä. Oikein pelattuna peli muuttuu merkittävästi paremmaksi ja kolminpeli on suorastaan todella hauska, kun vähän uskaltautuu arvailemaan eikä pelaa vain varman päälle.

Kelpo perhepeli

Ikäsuositus kahdeksan vuotta on ehkä hivenen yläkanttiin, peli sopii vähän nuoremmillekin. Olennaisin vaatimus pelaamisen sujumiseksi on taito pitää korttinsa kädessä piilossa muilta pelaajilta. Lukutaito on eduksi, mutta ei pakollinen, sillä eläimet erottaa myös väreistä.

Sopivanikäisten lasten puutteessa en ole päässyt pelaamaan peliä lasten kanssa, mutta veikkaan, että peli on sittenkin antoisimmillaan aikuisten kesken. Pienemmille lapsille pelin päättelyosuus on jopa hieman haastavakin, mutta siinähän sitä harjoitusta tulee, kun oivaltaa, että pelissä voi tehdä muutakin kuin arvailla. Sikäli kahdeksan vuoden ikäsuositus voi olla paikallaan, mutta ehdottomasti peliä voi ainakin kokeilla nuorempienkin pelaajien kanssa. Aikuisilla mukaan tulee enemmän bluffia ja hämäystäkin — pitääkö pokka, kun kaveri tuijottaa ja arvuuttelee, missä puuttuva susikortti luuraa?

Jälkipelissä eläintieto jää vähän sivuosaan. Eläintiedosta kiinnostuneille voi suositella myös Faunaa, jossa eläintriviaa tulee kertaluokkaa runsaampi annos. Toisaalta, mukava ja hienosti kuvitettu eläinaihe yhdistettyinä helppoihin ja nopeasti selitettyihin sääntöihin — pelissä ei oikeastaan ole sellaisia elementtejä, joita ei esiintyisi perinteisissä korttipeleissä — tekee Jälkipelistä helposti lähestyttävän, vaikka aikaisempaa pelikokemusta ei olisi. Säännötkin ovat sen verran lyhyet, että ne opettelee lennosta, jolloin pelaamaan pääsee heti.

Faktat Jälkipelistä

Pituus: 15–20 minuuttia.