Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyylikästä veturinappulaa, jotka pitää saada ajettua ratapihan läpi. Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä kolme veturia maaliin.

Ratapihalla on neljä tyhjää kohtaa, joissa kiertää kolme isoa ratalaattaa. Jokaisella vuorolla heitetään kolmea noppaa: kaksi numeronoppaa kertovat, montako askelta veturia saa siirtää, värinoppa taas kertoo, mikä ratalaatoista siirtyy tyhjään kohtaan. Näin radat voivat yllättäen muuttua, kadota alta tai ilmestyä eteen.

Liikkuminen on yksinkertaista: siirrä yhtä veturiasi raiteita pitkin nopanheiton tuloksen verran. Vetureita saa tuoda peliin vapaasti, joten parhaimmillaan tarjolla voi olla neljä vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja tarvitaan, sillä reitti ei ole aina selvä. Jos veturi ajaa päin puskuria tai ajautuu ulos raiteilta, se joutuu palaamaan radan alkuun.

Toisia vetureita voi töniä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa yhdellä nopanheitolla saa siirrettyä useampaa omaa veturia kerralla tai saa tönäistyä toisen pelaajan veturin pois raiteilta. Kääntöpuolena joskus voi itse tulla tönityksi pois pelistä.

Pelissä on mukana myös perinteinen “jos heität tuplat, saat liikkua uudestaan”-sääntö, mutta sekin on toteutettu fiksusti: toisella liikkeellä on pakko siirtää samaa veturia kuin ensimmäisellä. Toinen siirto ei ole pakollinen ja joskus se voi olla suorastaan vaarallinen.

Kaoottista hupia

Ilman jatkuvasti muuttuvaa ratapihaa Vauhtiveturit olisi tylsä nopparalli, mutta tällaisenaan peli toimii hienosti. Kaksinpeli on hivenen tylsä, kun vetureita on liikkeellä vähemmän eikä törmäilyä juuri tapahdu, mutta onneksi se on helppo korjata: riittää, että kumpikin pelaaja pelaa kahta väriä.

Pelissä tarjotaan muunnelmana korjauskortteja, joita saa, kun oma veturi ajaa raiteilta. Korjauskortilla voi korvata värinopan heiton haluamallaan tuloksella. Suosittelen lämpimästi tämän säännön käyttämistä, sillä se ei juuri mutkista peliä ja antaa sentään jotain lohtua ja korvausta, jos oma veturi putoaa raiteilta.

Vauhtiveturit on todella kaoottinen peli, jossa pelitilanne muuttuu jatkuvasti. Voittajan ratkaisee lähinnä tuuri. Pelissä saa kuitenkin tehdä sen verran päätöksiä, että pelissä on riittävästi hallinnan tuntua (jos ei aitoa tilanteen hallintaa). Erilaisia strategioitakin voi kokeilla: käyttääkö jokaista veturia, vai ajaako vetureita keskittyneesti yksi kerrallaan? Riemukas Vauhtiveturit on vuoden 2011 parhaita lastenpeliuutuuksia.

Veturit vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Vauhtivetureista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Jolly Octopus on elektroniikkahärveli. Kun mustekalan päätä painaa, se alkaa pyöriä ja heiluttaa lonkeroitaan. Jos lonkeroon koskee, Jolly pysähtyy ja nauraa karmivaa elektronista nauruaan ja pelaajan on lopetettava vuoronsa ja palautettava rapu takaisin.

Voihan sen arvata, miten tällaisen pelin kanssa käy: lapset rakastavat ja aikuiset eivät voi sietää. No, pelinä Jolly Octopus ei ole lastenkaan mielestä kummoinen, mutta hassua ääntä pitävänä leluna se menee täydestä. Peli on aika helppo, sillä lonkerot eivät reagoi kosketukseen aina ollenkaan niin herkästi kuin pitäisi. Onneksi se myös tarkoittaa, että peli on nopeasti ohi.

Lasten leluksi

Jolly Octopus sopiikin parhaiten lasten keskinäiseen pelaamiseen ja leikkimiseen, sillä saa pari noin nelivuotiasta pikkupelaajaa viihtymään keskenään jonkin aikaa. Aikuisten apua tarvitaan kuitenkin pelin kokoamiseen. Laatikko on sen verran pieni, että mustekalalta joutuu irrottamaan lonkeroita, jotta se mahtuu laatikkoon. Lonkerot ovat kuitenkin niin tiukassa kiinni ja sen verran herkkiä särkymään, että niiden irrottaminen ja kiinnittäminen on ehdottomasti aikuisten puuhaa. Hieman isompi laatikko tai hieman helpommin irtoavat lonkerot olisivat olleet paikallaan.

Jos haluaa lapsille vähän aikaa viihdyttävän lelun, Jolly Octopus ei ole paha valinta, mutta jos itse haluaa pelata lasten kanssa, kannattaa hankkia joku ihan oikea peli.

Faktat Jolly Octopusista

Pituus: 10 minuuttia.

Elokuvan ykköskohderyhmään kuuluva viisivuotias koepelaaja innostui pelistä kovasti, joten jossain kohtaa on ainakin onnistuttu.

Pelin idea

Cars 2 World GP on yksinkertainen heitä-noppaa-ja-liiku-peli, jossa pelaajat ohjastavat kuutta autoa kisassa mestaruudesta. Autoja on aina pelissä kuusi, pelaajamäärästä riippuu ohjaavatko pelaajat yhtä vai kahta autoa. Osa autoista voi olla mukana, vaikka eivät kuulukaan kenellekään pelaajista.

Pelissä ei ole mitään konstikasta: heitä tavallista kuusisivuista noppaa, liikuta autoa nopanheiton verran. Kuhunkin ruutuun mahtuu vain yksi auto ja ruuhkatilanteessa joutuu jäämään edelliseen vapaaseen ruutuun. Kisa kestää yhden kierroksen. Matkalla on kaksi varikkoa, joista toisella on pysähdyttävä yhden vuoron ajaksi.

Kisan jälkeen autot saavat pisteitä sijoituksensa mukaan. Kahden kisan yhteispisteet ratkaisevat voittajan.

Helppoa rallia

Peli on erittäin helppo ja kohderyhmä pystyy pelaamaan sitä pienellä treenillä ilman aikuisten apua. Harva aikuinen tätä peliä jaksaakaan pelata. Pelissä ei ole oikeastaan minkäänlaista päätöksentekoa, ainoa valinnanpaikka on varikkopysähdyksissä. Pelin voittaa se, joka heittää parhaiten noppaa.

Jos pelkkä nopanheitto jaksaa viehättää, pelin puitteet ovat kunnossa. Autot ovat jalustalla seisovia pahvilätkiä, mutta testipelaaja hyväksyi tällaisen ratkaisun ja piti pelin ulkoasua kiehtovana. Autot-fanitus on käytännössä pakollinen vaatimus pelistä nauttimiselle, muuten tästä ei saa mitään irti.

Jos lähipiirissäsi on noin kuusivuotias Autot 2 -fani, iskemällä Cars 2 World GP:n pöytään saat varmasti ihailua ja arvostusta osaksesi.

Pelistä on olemassa myös matkaversio, joka eroaa isosta versiosta ainakin siinä, että pelaajia mahtuu mukaan vain neljä.

Faktat Cars 2 World GP:stä

Pituus: 15–30 minuuttia.

Olipa kerran myös hämmentävä taustatarina, joka ei oikeastaan liity peliin millään tavalla. Onneksi se ei haitannut, vaan peli oli muuten hyvä. Sen pituinen se.

Pelin idea

Olipa kerran… on tarinankerrontapeli. Pelaajat heittävät vuorollaan noppaa ja etenevät yhteisellä kissanappulalla pelilautaa pitkin kohti linnaa. Useimmista pelilaudan ruuduista saa nostaa kortin, jonka esittämästä asiasta pitää lisätä yksi lause tarinaan. Ensimmäinen pelaaja aloittaa tarinan, jota muut sitten jatkavat. Joka kerta kun pelaaja lisää tarinaan uuden kortin, koko tarina pitää kertoa uudestaan.

Tarina venyy pelin aikana pidemmäksi ja pidemmäksi. Aina kun peliin tulee uusi kortti ja siten uusi käänne tarinaan, vanha tarina pitää kertoa uudestaan. Sanatarkasti ei tarvitse muistaa, mutta jokainen kortti pitää muistaa oikein ja oikeassa järjestyksessä. Jos tarinankerrontaan tulee virhe, pelaaja menettää nostamansa kortin, eikä sitä lisätä tarinaan.

Kun kissa pääsee perille linnaan, pelin voittaa se, jolla on edessään eniten kortteja. Ei siis kannata tehdä virheitä. Mitenkään erityisen kilpailullinen peli ei ole ja lopputulokseen vaikuttaa paljon myös tuuri. Periaatteessa jokainen saa suunnilleen yhtä monta vuoroa, mutta nopassa on yksi sivu, jonka heittämällä ei tapahdu yhtään mitään ja laudalla on ruutuja, joissa voi menettää kortin.

Oivallisen opettavainen peli

Peli on salaa opettavainen. Jotta pelaaminen sujuu, pitää olla hieman kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta saa ympättyä uudet kortit tarinaan jotenkin järkevästi. Pelatessa oppii. Lisäksi tarvitaan keskittymiskykyä ja muistia, jotta muiden kertoma tarina pysyy mielessä. Sekin on hyvä asia oppia. Missään vaiheessa pelaaminen ei tunnu opettelulta, vaan on hauskaa. Ainakin oma viisivuotiaani innostui pelistä kovasti.

Olipa kerran… on tyylikäs peli, jonka pelaaminen on opettavaista, kehittävää ja hauskaa. Mitä muuta hyvältä perhepeliltä voi vaatia? Peli vaatinee aikuisen mukanaoloa, epäilyttää hieman miten tämä toimii lasten kesken. Peli toimii jo viisivuotiaan kanssa, mutta sopii varmasti hyvin myös koululaisille.

Peli kelpaa varmasti myös aikuisille, joita pelin muotoon tehty yhteinen tarinankerronta kiinnostaa. Koska Olipa kerran… on vaikeusasteeltaan lastenpeli, se on erittäin helppo opettaa kenelle tahansa, myös sellaisille aikuisille, joita pelien opettelu ei kiinnosta.

Faktat Olipa kerran… -pelistä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat etenevät pelilaudalla ja keräävät eläinlaattoja vastaamalla oikein kysymyksiin. Tehtäväkorteissa on aina kuva ja neljä kysymystä kuvaan liittyen. Pelilaudan ruutu kertoo, mikä kysymyksistä kysytään. Kissakysymyksissä luetellaan asioita, hevoskysymyksissä pitää keksiä ja kertoa, kanakysymyksissä on sekalaisia tehtäviä ja koirakysymyksissä pitää kertoa kuvasta.

Esimerkiksi kortissa, jossa on polkupyörän kuva, kissakysymyksessä pitää keksiä kolme asiaa, joissa on pyörät. Hevoskysymyksessä pitää kertoa, miksi pyöräillessä täytyy käyttää kypärää. Kanakysymyksessä pitää kysyä, monellako pelaajista on polkupyörä ja koirakysymyksessä pitää kertoa, mitä kuvan pyörän ohjaustangosta roikkuu.

Kysymykset eivät siis ole perinteisiä tietokilpailukysymyksiä, vaan paremmin lasten maailmaan sopivia. Pelinjohtajalla on paljon vapautta tasoitella peliä kaikille osallistujille sopivaksi.

Hyvä tietovisa

Ensimmäinen tietopelini on oivallisen opettavainen peli, jos vain käsillä on sopiva lauma pikkutietäjiä. Yhdelle aikuiselle ja lapselle peli toimii jotenkuten, parempi on jos mukaan saadaan vähintään kaksi lasta. Pelinappuloita on neljälle.

Pelin säännöt ovat hivenen sekavat ja antavat pelistä vähän hämmentävän kuvan. Jäi vähän epäselväksi, mikä säännöissä erikseen mainittujen kulmaruutujen varsinainen merkitys on. Onneksi yksityiskohdilla ei tässä pelissä ole niin väliä.

Pääasia, eli kysymyskortit, on toteutettu oikein fiksusti. Pelissä on hyvää aikuisten ja lasten välistä vuorovaikutusta ja opettavaisia kysymyksiä, jotka herättelevät lasta ajattelemaan asioita. Ensimmäistä tietopeliä on helppo suositella lapsiperheisiin, joista löytyy useampi suunnilleen samanikäinen, noin 4–8-vuotias lapsi.

Kuva: Tactic

Faktat Ensimmäisestä tietopelistäni

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on kolme sammakkoa, jotka on siis tarkoitus kuljettaa pelilaudan toiselle laidalle. Kunkin pelaajan pelivuoro koostuu kolmesta vaiheesta. Ensin siirretään yhtä lumpeenlehteä, joka on sammakon ulottuvilla. Tämän jälkeen siirretään yhtä sammakkoa liikekortin määräämällä tavalla ja lopuksi käännetään uusi liikekortti pelaajan korttipakasta.

Lumpeenlehteä saa siirtää minkä tahansa oman sammakkonsa vierestä minne tahansa lammella. Koska liikekortti, jonka mukaan sammakkoa seuraavaksi siirretään, on jo näkyvillä, on näin mahdollista suunnitella sopivia reittejä sammakoille. Liikekortit voivat määrätä sammakon liikkumaan esimerkiksi vain vinottain tai yhden ainoan lehden verran mihin tahansa suuntaan. Yleensä sammakot saavat liikkua niin pitkälle kuin voivat, joten yhden lehden kortti on ikävä rajoitus. Pelaaja voi myös joutua luopumaan vuorostaan, jos liikekortti osoittaa, että sammakot ovat pysähtyneet välipalalle.

Jos sammakko saa liikekortin mukaan liikkua päin vastustajan sammakkoa, liikkuva sammakko voi tehdä taklauksen. Tällöin taklattava sammakko otetaan pelilaudalta, ja sitä heitätään kuin noppaa. Heitetyn sammakon asento määrää taklauksen tuloksen. Useimmiten taklattava tuntuu häviävän, ja joutuu antamaan taklaajalle tietä.

Keltainen sammakko vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Kokemuksia

Testiryhmäämme peli upposi kuin häkä. Pienimmille peli oli ehkä kestoltaan ja verkkaiselta tahdiltaan pidemmän päälle hiukan tylsähkö, mutta lähempänä suositusikärajaa olevat pelaajat pitivät siitä kovin. Kumiset sammakotkin ovat söpöjä ja erittäin kestäviä, joskin ne pyrkivät syöpymään kiinni pelin laatikon muoviseen sisukseen, ja ovat muutaman viikon jälkeen vähän haastavia irrottaa.

Aikuisetkin jaksoivat pelata peliä, sillä siinä menestyminen vaatii hieman ajattelutyötä, ainakin keskiverto lastenpeliä enemmän. Kaiken kaikkiaan kelpo tuotos, joka onkin voittanut Ruotsissa vuoden perhepelin palkinnon 2010. BoardGameGeek ei tosin arvosta peliä korkealle, mutta minusta pelissä on monia pelimekaniikkaan liittyviä oivalluksia, esimerkiksi käden hallinta, jotka toimivat hyvänä johdatuksena myös vaikeampiin peleihin.

Sammakot ovat tyylikkään näköisiä, mutta värit voisivat erota paremmin toisistaan. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ponderista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyynyä, jotka on tarkoitus saada lingottua sänkyyn. Kun tyynyn saa laskeutumaan sänkyyn, pelaaja laittaa pystyssä seisovan pahvihahmon sängyntolpan päälle. Jos pahvihahmo sattuu putoamaan sängyntolpasta, pelaaja joutuu ottamaan sen ja yhden tyynyn takaisin. Pelissä voi siis edistää omaa peliään tai yrittää jahdata toisten pahvihahmoja.

Tyynysota on säännöiltään erittäin yksinkertainen peli, jota pääsee pelaamaan nopeasti. Pelikin on melko nopeasti ohi, sillä tyynyjen linkoaminen on vauhdikasta puuhaa ja melko helppoa. Sänkyyn saa neljä tyynyä varsin helposti sijoittamalla katapultin lähelle sänkyä. Säännöt eivät sano etäisyydestä mitään, sitä säätämällä voi lisätä peliin hieman vaikeusastetta tarvittaessa.

Helppoa hupia

Pelin idea on sopivan pöhkö ja tyynyt ja katapultit ovat hauskoja. Hieman tylsää on se, että tyynyjen linkoaminen sänkyyn on paljon helpompaa kuin toisten pelaajien nappuloiden pudottaminen, joten pelaaja, joka keskittyy tykittämään tyynyjä sänkyyn voittaa pelin helposti. Toisaalta — ainakin peli on nopeasti ohi.

Kun yksi erä kestää helposti alle vartin, peli on helppo kaivaa esiin ja ryhtyä pelaamaan. Tyynysota vetoaa lapsiin ja herättää aikuisissakin myönteistä huomiota. Peli sopii hyvin aikuisten ja lasten välisiin otteluihin ja toimii myös kaksinpelinä.

Nalle valmiina linkoamaan tyynyn. Kuva: Mikko Saari

Faktat Tyynysodasta

Pituus: 10–15 minuuttia.

Pelin idea

Pelilaudalle kasataan komea keko puisia juustonpalasia. Pelissä on kolme tasoa, joista voi valita sopivan.

Helpoimmalla tasolla vain heitetään noppia. Jokaista juustonpalaa kohden saa yhden juuston pelilaudalta, jokaisella rotalla yhden juuston toiselta pelaajalta. Jos molemmat nopat näyttävät tyhjää, vuoro päättyy, muuten saa heittää niin monta kertaa kuin haluaa. Pelaajat heittävät noppia vuorotellen, kunnes kaikki juusto on pelaajien hallussa, jolloin eniten juustoa kerännyt voittaa. Tässä pelissä ei ole minkäänlaista päätöksentekoa, vaan kyse on täysin arpajaisista.

Seuraavalla tasolla mukaan tulee jo vähän peliä. Pelaajat saavat omat lautaset, joihin mahtuu neljä juustonpalaa. Vuoron aikana kerätyt juustot laitetaan lautaselle, josta ne saa omaan varastoon lopettamalla vuoron. Jos vuoro päättyy tyhjään nopanheittoon, lautaselle kerätyt juustot joutuu palauttamaan pelilaudalle.

Kolmannella tasolla riskinotolta otetaan keinotekoiset rajat pois. Nyt lautasille mahtuu rajattomasti juustoa, eli vuoroaan voi jatkaa niin kauan kuin uskaltaa.

Yksinkertainen, toimiva peli

Pelin on suunnitellut Reiner Knizia, yksi tuottoisimmista lautapelisuunnittelijoista. Yllätyn, jos Knizialla on mennyt enemmän kuin kymmenen minuuttia Rrrottien kehittelyyn. Pelin idea on erittäin yksinkertainen, mutta toimiva. Peruskaava toimii, sehän on nähty vaikka Heitä sikaa -pelissä.

Helpoin taso ei ole kummoinen peli, mutta sopii pienemmille lapsille, joille pelkkä nopanheiton jännitys riittää peliksi. Muut tasot tarjoavat oikean pelin, jossa mitataan taidon sijasta riskinottohalua. Jos uskaltaa heittää monta kertaa, voi saada tuhdin palkkion — tai sitten jäädä tyhjin käsin.

Rrrotta! toimii hyvin lastenpelinä ja perhepelinä, pelissä on tasosta riippumatta sen verran tuuria, että lapsilla ja aikuisilla on samat mahdollisuudet pärjätä. Peli toimii hyvin myös aikuisten kevyenä ajanvietepelinä, joskin aikuiseen makuun sopii paremmin joku vähemmän lapsellisen näköinen tulkinta aiheesta.

Kuva: Tactic

Todennäköisyyksien alkeita

Pelin nopissa on kolme tyhjää ruutua, kaksi juustoa ja yksi rotta. Mikä on todennäköisyys heittää kaksi tyhjää? Yhdellä nopalla todennäköisyys heittää tyhjä on 0,5 (puolet sivuista on tyhjiä), joten tuplatyhjien heittäminen on 0,5 * 0,5 = 0,25 eli yksi neljäsosa.

Samoin todennäköisyys tienata kaksi juustoa yhdellä heitolla on 0,25 (lasketaan tässä nyt rotta ja juusto samaksi, vaikka rotta onkin vähän parempi, kun juusto tulee toiselta pelaajalta). Yhden juuston saa puolella heitoista. Yhden heiton odotusarvo on siis yksi juusto.

Entäs kaksi peräkkäistä heittoa sitten? Todennäköisyys selvitä kahdesta heitosta ilman nollatulosta on vähän plussan puolella, 56% yrityksistä päättyy onnistumiseen, odotusarvona 1,5 juustoa. Kolmas heitto pudottaa onnistumisen todennäköisyyden 42 prosenttiin, mutta nostaa odotusarvoa hieman alle 1,7 juustoon. Neljällä heitolla onnistuu vain 33% todennäköisyydellä eli noin joka kolmas kerta, odotusarvona vähän yli 1,7 juustoa.

Toisaalta — neljällä heitolla tienaa kerran kuudestatoista heittokerrasta sen 8 juustoa, kerran neljästä heittokerrasta vähintään 7 juustoa ja lähes joka kerta vähintään 6 juustoa.

Mitä tästä opimme? Riskinotto palkitaan. Odotusarvon perusteella kannattaa heittää monta kertaa, tosin kolmannesta heitosta saa selvästi enemmän hyötyä kuin neljännestä. Jos pelaa kakkostasolla, jolloin lautaselle mahtuu vain neljä juustoa, jo kolmas heitto alkaa olla hieman turhaa riskinottoa, kun useissa tapauksissa tienaa viisi tai kuusi juustoa, joista ei ole hyötyä.

Faktat Rrrotta!-pelistä

Pituus: 20 minuuttia

Pitkällä pelilaudalla on rata halki Touhulan kaupungin. Toisessa päässä odottaa lossi piknik-saarelle. Juupas-possu ja Eipäs-possu ovat jo piknik-saarella eväiden kanssa ja tietäähän sen — possut alkavat ahmia eväitä. Hessun, Sallin, Mato Matalan ja Hildan on päästävä piknik-saarelle ennen kuin kaikki eväät on syöty.

Pelin idea

Touhula on yksinkertainen kilpajuoksupeli, jossa pyöritetään osoitinta ja liikutaan osoittimen näyttämä määrä ruutuja. Hyvällä tuurilla osuu oikopolulla ja parissa kohtaa reitti haarautuu tarjoten illuusion valinnoista. Etenemisnumeroiden lisäksi osoitin voi osua possuihin, jolloin yksi kuudesta eväsherkusta syödään ja pelaaja saa pyöräyttää uudestaan. Kun kaikki eväät on syöty, pelaajat häviävät. Voittaakseen pelaajien on saatava kaikki ensin lossiin ja sitten lossi piknik-saarelle.

Tällaisenaan peli olisi tylsä nopparalli, mutta onneksi pelissä on muutakin. Osoitin voi osoittaa myös Luru Ludetta, jolloin on aika etsiä kätkettyjä esineitä. Pakasta käännetään kortti, jossa on joku esine — vasara, leija, kirje, ämpäri, ilmapallo, nakkisämpylä ja niin edelleen — ja pelaajilla on hetki aikaa etsiä pelilaudalta tällaisia esineitä.

Löydöt merkitään näppärästi pienillä suurennuslaseilla, jolloin ajan päättyessä on helppo tarkistaa, montako esinettä löytyi. Vuorossa oleva pelaaja saa liikkua eteenpäin löydettyjen esineiden määrän verran. Koska pelilauta on niin iso, etsimisessä riittää työtä kaikille pelaajille.

Mainio yhteistyöpeli

Richard Scarryn Touhula on osin varsin tavanomainen peli, mutta sen parhaat puolet tekevät siitä hyvän valinnan Vuoden pelin voittajaksi. Monet lapset pitävät Touhulasta ja peli on uskollinen aiheelleen. Kaksimetrinen pelilauta on hieno jippo (ja lattialla tätä peliä on muutenkin syytä pelata) ja etsintävaihe on todella hauska.

Itse asiassa en pahastuisi ollenkaan, jos pelissä olisi enemmän esineiden etsimistä ja vähemmän puuduttavaa nopparallia Touhulan halki. Toimii peli näinkin, mutta selvästi näkee, mikä on pelin oikeasti hauska osio.

Peli on yllättävän vaikea. Aikaa on vähän, kun keskimäärin joka neljäs pyöräytys syö yhden eväistä ja eväitä on vain kuusi. Suurin osa peleistä päättyy tappioon. Jos tappioputki alkaa harmittaa, eväiden määrää piknik-saarella on onneksi helppo lisätä.

Omia lapsiani peli miellytti sen verran, että kun laatikon toin näytille, pelasimme saman tien kolme peliä. Eiköhän tämä ole hitti muissakin lapsiperheissä, joissa Touhulan maailma on tuttu.

Faktat Richard Scarryn Touhulasta

Pituus: 20–45 minuuttia.

Pelin idea

Pelialusta on sininen muovihärpätin, jossa on kaksi säätönuppia. Nuppeja kääntämällä pelialustasta nousee tappeja, jotka nostavat muumia ylöspäin — juuri sopivasti, että alle mahtuu sujauttamaan palikan. Sitten käännetään toista nuppia, jolloin tämä juuri lisätty palikka nousee ylös, niin että alle saa sujautettua uuden palikan.

Tätä jatketaan, kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja Muumipeikko rysähtää maan tasalle. Kaikille muille paitsi Muumipeikon pudottajalle tulee piste ja peli voi alkaa alusta. Kun haluttu kierrosmäärä on pelattu tai sopiva pistemäärä saavutettu, peli päättyy.

Näppärä näppäryystesti

Pidä Muumi katolla on hauska peli, varsinkin jos sitä ei ota liian vakavasti. Sitä voi pelata porukalla joko ilman noppaa tai nopan kanssa. Noppa määrää, mitä pitää tehdä: lisätä yksi tai kaksi palikkaa, valita toinen pelaaja lisäämään palikka tai poistaa palikka. Ilman noppaa kukin lisää vuorollaan yhden palikan.

Peliä voi vallan kätevästi pelata myös yksinpelinä, tavoitteena mahdollisimman korkea torni Muumipeikon alla. Jos onnistuu rakentamaan tornin kaikista palikoista — ei ihan helppo juttu, sen verran huteria kevyet muovipalikat ovat — voi alkaa purkamaan tornia yksi kerrallaan.

Pidä Muumi katolla on kenties vähän enemmän lelu kuin peli, mutta voi sitä pelatakin. Pelinä samassa torninrakennusgenressä on parempiakin esimerkkejä, vaikkapa Villa Paletti, mutta ei tämä muumipeli missään nimessä huti ole.

Faktat Pidä Muumi katolla -pelistä

Pituus: 15–30 minuuttia, riippuen siitä miten pitkän pelin haluaa pelata.