Elegantti Abalone jatkaa mustavalkoisten abstraktien pelien perinnettä. Pelin ulkoinen toteutus on kunnossa: mustat ja valkoiset kuulat ovat miellyttäviä pelivälineitä ja kuulajonojen liikuttaminen laudalla on paitsi helppoa, myös tuntuu ja kuulostaa hyvältä.

Pelin idea

Abalone on kahden ameeban välistä sumopainia. Tavoitteena on työntää toisen pelaajan kuulia pois laudalta. Kerralla voi siirtää yhtä, kahta tai kolmea kuulaa, jotka ovat samassa jonossa. Kahdella kuulalla voi työntää yhtä vastapelaajaan kuulaa, kolmella kahta tai yhtä. Kun saa työnnettyä laudalta kuusi kuulaa, voittaa pelin.

Abalonen säännöt ovat helpot, eikä niissä ole hankalia poikkeuksia. Peli on juuri niin elegantti kuin tällaisen pelin kuuluu olla. Pelaamisen aloittaminen käy helposti, mutta pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa. Abalone on peli, johon voi suhtautua vakavasti niin halutessaan, mutta sitä voi pelata myös kevyesti.

Näillä näytöillä Abalone on hyvä peli. Se ei kuitenkaan ole erinomainen peli.

Puolustus on paras ase

Turnauskäytössä suosittu Belgian Daisy -alkuasetelma virkistää peliä. Kuva: Mikko Saari

Abalonen pahin puute on sen puolustushenkisyys. Kun pelaajille kertyy kokemusta, käy selväksi, että puolustus on paras keino pärjätä Abalonessa. Rakentamalla kuulistaan sopivan klöntin voi muodostaa puolustusasetelman, jota ei tönitä mihinkään. Ei sillä kyllä voitetakaan, mutta ei myöskään hävitä. Pelaamisesta tulee staattista.

Ratkaisuja on pohdittu ja yksi tavallisimmista — sen lisäksi, että pelaajat yksinkertaisesti sopivat pelaavansa aggressiivisemmin — on aloittaa hieman erilaisesta alkuasetelmasta. On harmillista, että suosittua belgialainen päivänkakkara -aloitusta (Belgian Daisy) ei ole esitelty pelin säännöissä. Sitä käytetään muun muassa Mind Sports Olympiad -turnauksissa. Siinä pelaajien kuulat on jaettu pelin alussa kahteen ryhmään, joten ison yhtenäisen puolustusmuodostelman kokoaminen on vaikeampaa.

Muitakin alkuasetelmia (lisää ja vielä lisää) on ja periaatteessa mitä tahansa symmetristä muodostelmaa voi kokeilla. Itse käytän jatkossa aina päivänkakkaraa sääntöjen mukaisen alkuasetelman sijasta. Toinen suosittu korjaus on pylväs, jossa laudan keskelle tulee yksi neutraali kuula, jota ei voi työntää paikoiltaan.

Hyvä klassikko

Se, mikä on kokeneiden asiantuntijoiden ongelma, ei ole välttämättä satunnaisesti huvikseen pelaavan ongelma. Jos ei suhtaudu Abaloneen liian vakavasti, peli on aivan hyvin pelattavissa eikä mitenkään ongelmallinen.

Onkin lähinnä makuasia, mitä pelistä muuten pitää. Minun makuuni Abalone on liian puolustusvoittoinen ja vähän tylsä, joku toinen voi olla eri mieltä — pelillä on runsaasti faneja ja Mind Sports Olympiadissa pelin mestaruudesta on mitelty vuodesta 1997. Peli on ansainnut paikkansa modernien abstraktien kaksinpelien klassikoiden joukossa siinä missä vaikkapa Othello.

Tutustumisen arvoinen on myös Abalonen tekijöiden vuonna 2011 ilmestynyt peli Offboard (arvostelu Lautapelioppaaseen on tulossa piakkoin), jossa samaa ideaa on jalostettu vauhdikkaammaksi. Muuten suosittelen tutustumaan Gipf-sarjan peleihin, sillä ne edustavat uusien abstraktien lautapelien parhaimmistoa.

Abalone on esteettisesti ensiluokkaisen viehättävä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Abalonesta

Pituus: 15–30 minuuttia

Pelin idea

Pelaajilla on käytettävissä 11 hyönteislaattaa, joilla on tarkoitus saartaa vastapelaajan kuningatarmehiläinen. Vuorollaan pelaaja voi joko lisätä pelialueelle uuden hyönteisen tai liikuttaa jo alueelle pelattuja hyönteisiä. Kun uusi hyönteislaatta lisätään, ainakin yhden sivun tulee koskettaa omaa laattaa, mutta yksikään sivu ei saa koskettaa vastustajan laattaa. Näin palat pysyvät yhdessä ja muodostavat pelialueen eli ”pesän”, johon pelin nimikin viittaa.

Pelaaja saa liikutella alueella olevia nappuloitaan, kun hän on asettanut peliin oman kuningatarmehiläisen (viimeistään 4. vuorolla). Nappuloita saa liikuttaa vapaasti, kunhan pelaaja ei riko ”pesää” eli jaa laattoja kahteen ryhmään.

Jokaisella hyönteisellä on oma tapansa liikkua: hämähäkki liikkuu tasan kolme askelta, heinäsirkka hyppii laattojen yli ja koppakuoriainen voi kiivetä ja liikkua muiden nappuloiden päällä. Muurahainen on pelin jokapaikanhöylä, joka voi liikkua vapaasti pelialueen ympärillä ja sijoittua mihin haluaa. Kuningatarmehiläinen on pelin tärkein hyönteinen, mutta liikkuu vuorollaan vain yhden ruudun.

Erilainen abstrakti

Hive nyrjäyttää alkuun visuaalisesti heikomman aivot täysin. Vaikka säännöt ovat yksinkertaiset, laudan puuttuessa laattojen mahdollisuuksia voi olla hankala hahmottaa. Lisäksi alussa saarretut hyönteiset saattavat yllättää myöhemmin ja iskeä takaisin — pelissä kun ei syödä tai poisteta vastustajan laattoja missään vaiheessa. Onneksi kehitys on nopeaa ja sitä helpottavat pelin lyhyt kesto ja värikkäät nappulat, joilla on helppo houkutella myös abstrakteja vierastavat kokeilemaan peliä.

Lyhyen keston ei kannata hämätä, sillä Hivessä on enemmän syvyyttä kuin perusfillerissä. Kokemus ja tarkkaavainen ajatustyö ovat valttia, minkä vuoksi konkari päihittää aloittelijan helposti. Peli muistuttaakin nappuloiden vaihtelevien liikkumistapojen vuoksi hieman Shakkia, vaikka yhtä syvälle ei luonnollisesti päästä.

Pelin mukana tulee pussukka, jossa laattojen kuljettaminen on helppoa. Näin ollen alkuperäisen laatikon voi halutessaan heittää pois. Tämä yhdistettynä miellyttävän tuntuisiin ja sopivan painoisiin bakeliittilaattoihin tekee Hivestä täydellisen mukaan otettavan rannalle tai piknikille. Nopeaa aivojen rassaamista varten kun tarvitaan vain suhteellisen tasainen alusta.

Lisäosat

Hive: The Mosquito lisää peliin ylimääräisen ötökän eli itikan. Itikalla ei ole omaa liikkumistapaa, vaan se ”imee” erikoiskykynsä laatasta, johon se koskee.

Hive: The Ladybug lisää peliin leppäkertun. Leppäkerttu liikkuu yhteensä 3 askelta, ensin 2 askelta laattojen päällä ja viimeiseksi laskeutuu takaisin maahan. Leppäkerttu ei voi jäädä laatan päälle, vaan sen on aina laskeuduttava alas vuoron lopuksi.

Hive Carbon on itsenäinen peli, joka palauttaa Hiven lähemmäs abstrakteja juuriaan riisumalla laatoista värit. Mielipiteet jakaantuvat kahtia, osa pitää Carbonin mustavalkoisia laattoja elegantimpina, itse pidän enemmän alkuperäisistä värikkäistä hyönteisistä.

Faktat Hivestä

Pituus: 15-20 minuuttia, ellei pelaajilla ole taipuvaisuutta ylianalysointiin.

Dizios on voittanut pari palkintoakin. Major Fun -palkinto ei merkitse mitään, mutta Mensa Select on jonkinlainen tae siitä, että käsissä on helposti lähestyttävä ja nokkela peli. Palkintoa on ollut tapana jakaa juuri Diziosin kaltaisille peleille.

Pelin idea

Mukavan kokoiset ja paksuiset laatat on koristeltu väripyörteillä. Pyörteet ovat vain tyylittelyä: pohjimmiltaan laatat on jaettu neljään ruutuun, joissa on jonkinlainen sekoitus eri värejä. Värejä on neljä ja setistä löytyy hyvin monenlaisia väriyhdistelmiä. Jokaisella laatalla on myös pistearvo.

Vuorollaan pelaajan on lisättävä pöydälle laatta. Sen on sovittava jonkun jo pelatun laatan viereen. Pelatusta laatasta saa pisteitä sen viereisten laattojen mukaan. Arvokkaan laatan pelaamisesta ei siis välttämättä pääse itse hyötymään ja pisteettömällä laatalla voi tienata mukavasti, jos sen saa pelattua hyvään väliin.

Peli jatkuu, kunnes kaikki laatat on pelattu. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Staattinen peli

Dizios on yksinkertainen peli ja selkeä juttu. Luultavasti tässä vaiheessa arvostelun lukemista tiedät jo tasan tarkkaan, pidätkö pelistä vai et. Jos laattojen latominen pöytään on hauskaa, Dizios on genrensä mainio edustaja ja näyttää miellyttävältä. Jos laattojen sovittaminen pöydälle kuulostaa lähinnä kidutukselta, Dizios ei tarjoa mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi kokeilla.

Jos nyt kuitenkin vielä mietit mielipidettäsi, todettakoon että Dizios on leppoisa peli, mutta hivenen puiseva. Onnistumisen elämykset ovat harvassa, sillä useimmiten laattojen pelaamisessa ei ole paljon valinnanvaraa — pitää pelata sopiva laatta ja usein pääsee korkeintaan valitsemaan, laittaako laatan paikkaan, josta saa kaksi pistettä vai paikkaan, josta saa yhden pisteen.

Dizios voisi itse asiassa olla ihan hauska tietokonepelinä, joka näyttäisi jokaiselle palalle sopivat paikat. Nyt peliaikaa menee paljon sopivien paikkojen etsimiseen — jos se on hauskaa, peli toimii, mutta jos parhaan paikan metsästäminen jokaiselle neljälle laatalle kädessä tuntuu pakkopullalta, peli on tylsä. Moninpelissä omaa vuoroaan voi joutua odottamaan pitkään, toisaalta useammalla pelaajalla pelialue elää kaksinpeliä enemmän.

Dizios tekee mitä tekee ihan hyvin, mutta moneen makuun peli on auttamatta tylsä. Jos palapelimäinen sopivien paikkojen etsiminen laatoille on hauskaa, Dizios on oivallinen ja viehättävä peli. Itse pelaan jatkossakin Carcassonnea, jos haluan sovitella laattoja yhteen.

Faktat Diziosista

Pituus: 20–30 minuuttia, perinpohjaisten pelaajien kanssa helposti 40–60 minuuttia.

Dvonn voitti Mensa Select -palkinnon vuonna 2002.

Pelin kulku

Dvonnia pelataan venytetyn kuusikulmion muotoisella laudalla. Laudalle asetellaan ensin kolme punaista dvonn-nappulaa, sen jälkeen lauta täytetään mustilla ja valkoisilla nappuloilla joko sattumanvaraisesti tai vuorotellen nappuloita asetellen.

Varsinainen peli alkaa, kun lauta on täynnä. Joka vuoro on pakko siirtää omaa nappulaa, jonka on oltava vapaa eli vähintään yhden sivun täytyy olla tyhjä. Yksi nappula liikkuu yhden askeleen viereiseen ruutuun ja hyppää siinä olevan nappulan päälle. Kahden nappulan torni liikkuu tasan kaksi askelta, kolmen nappulan torni tasan kolme askelta ja niin edelleen. Tornia hallitsee pelaaja, jonka nappula on päällimmäisenä.

Koska tornien on pakko liikkua tasan kokonsa verran ja niiden on laskeuduttava nappulan tai tornin päälle, pelilauta käy pelin edetessä rajalliseksi. Jokainen siirto jättää yhden ruudun tyhjäksi, eikä tätä ruutua saa enää pelin aikana käyttää.

Punaiset dvonn-nappulat tuovat peliin lisärajoituksen. Jokaisen tornin ja nappulan on oltava yhteydessä dvonniin tai torniin, jossa dvonn on. Mikäli torni tai nappula joutuu eroon dvonnista, eli sen ja dvonnien välillä on vain tyhjiä ruutuja, se poistetaan pelistä.

Siirtopotentiaalin käsittelyä

Dvonn on nokkela peli, jossa on laskettava eteenpäin. Kun tornit muuttuvat korkeammiksi, niiden iskuetäisyys kasvaa, mutta samalla mahdollisten siirtojen määrä vähenee. Pelin avaimeksi muodostuukin tornien potentiaalin hallinta. Toisaalta punaisia dvonneja pitää valvoa myös, sillä jos vastapelaaja pääsee yllättäen siirtämään dvonnia jonnekin kauemmas, omat tornit voivat kadota laudalta hetkessä.

On siis tärkeää huolehtia omasta liikkuvuudesta, eli pitää huolta, että vapaita ja liikkumiskykyisiä pinoja riittää. Isoa pinoa on vaikea siirtää. Jos pelaaja ei voi tehdä siirtoa, hänen on passattava, mikä antaa vallan täysin toiselle pelaajalle.

Gipf-sarjan suosikkeja

Dvonn on Gipf-sarjan suosituimpia pelejä ja monien listoilla sarjan paras peli. Se on helposti lähestyttävä, säännöiltään yksinkertainen, mutta silti syvällinen. Ensimmäiset pelit eivät välttämättä vielä vakuuta, mutta kun Dvonnia pelaa muutaman erän, peli alkaa vaikuttaa huomattavasti vähemmän satunnaiselta.

Se, että alkuasettelun voi hoitaa joko täysin satunnaisesti tai yksi kerrallaan asetellen, on hyvä juttu, sillä vaatii paljon kokemusta, että ymmärtää tehdä jollain tapaa fiksun alkuasetelman. Aloittelijat säästävät paljon aikaa latomalla kiekot laudalle satunnaisesti.

Itse en Dvonnista hirveästi välitä — Gipf-sarjassa on mieluisimpiakin pelejä, kuten Tzaar ja Zèrtz — mutta toisaalta pelasin pääasiassa Little Golemilla noin 150 erää Dvonnia ennenkuin lopulta päätin keskittyä muihin peleihin.

Lopulta Dvonnissa tökki eniten shakkimainen raskaus siirtojen laskemisessa eteenpäin. Pelaan mieluummin enemmän intuitiolla kuin laskemalla ja siihen muut pelit sopivat paremmin.

Abstraktien pelien ystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Dvonniin.

Faktat Dvonnista

Pituus: 20–30 minuuttia

Zèrtzissä riittävien taitojen oppimiseen menee ehkä kymmenen peliä, kenties vähemmänkin. Sen jälkeen peleistä voi jo nauttia. Oppimiskynnys on kuitenkin selvästi jyrkempi kuin muissa Gipf-sarjan peleissä.

Zèrtz on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Pelilauta muodostuu 37 kuusikulmion muotoon asetellusta renkaasta. Nappuloina toimivat kuulat, joita on kolmea väriä: valkoisia, harmaita ja mustia. Vuoro koostuu kahdesta osasta. Pelaaja laittaa ensin yhden kuulan johonkin tyhjään renkaaseen ja ottaa sen jälkeen yhden tyhjän ja vapaan renkaan pois. Pelilauta siis kutistuu pelin edetessä, kun pelaajat poistavat renkaita sen reunoilta.

Pelissä on syömispakko. Jos kaksi kuulaa on vierekkäin siten, että toinen voi hypätä toisen yli, vuorossa olevan pelaajan on pakko loikkia kuulilla niin kauan, että kaikki mahdollinen on syöty. Vuoro menee kokonaisuudessaan siihen.

Toinen tapa kerätä kuulia on eristää niitä. Jos jossain vaiheessa joukko renkaita irtoaa laudasta ja jokainen renkaista on täynnä, saa vuorossa oleva pelaaja kaikki renkailla olevat kuulat itselleen.

Uhrauksia ja vaihtokauppoja

Pelin voittaa pelaajista se, joka kerää ensimmäisenä enemmistön jonkun värin kuulista tai tarpeeksi monta kuulaa joka väriä. Koska valkoisia tarvitsee vähemmän kuin muita, ne ovat arvokkaimpia. Näin ollen on ihan hyvä vaihtokauppa antaa vaikkapa kaksi mustaa kuulaa vastapelaajalle, jos sillä tavalla saa itselleen yhden valkoisen, etenkin kun vastapelaaja ikään kuin menettää vuoronsa syömiseen.

Tällainen uhrautuminen on Zèrtzin perustaktiikka. Kun hieman laskeskelee, voi todeta että on vielä kannattavaa antaa kaksi kuulaa yhdestä valkoisesta, viisi kuulaa kahdesta, kahdeksan kolmesta ja yksitoista neljästä. Taktikoinnin varaa siis on. Kaksi vangitsemisen perustekniikkaa ovat eristäminen ja asettelu — eristäminen on helpompaa, mutta ei yhtä tuloksellista. Asettelu vaatii enemmän taitoa, mutta kun sitä oppii tekemään, se on palkitsevaa.

Säännöissä on kaksi muunnelmaa, peruspeli ja kehittyneempien pelaajien peli, ja Zèrtzin ydin on luonnollisesti tässä jälkimmäisessä. Siinä pelin strategiset hienoudet nousevat parhaiten esiin. Turnauspelinä pelataan nykyään pääasiassa Zèrtz+11:ta, jossa pelialuetta laajennetaan 11 lisärenkaalla ja jotkut suosivat vielä isompaa Zèrtz+24-versiota.

Stephen Tavenerin strategiaopas on silmiäavaavaa luettavaa, jos haluaa oikotien onneen.

Pelivälineet levällään laatikossa. Kuva: Bas Luyten / BGG

Näyttävä, haastava peli

Zèrtz on upean näköinen peli, joka kerää taatusti katseita. Kuulat ovat muovisia, mutta näyttävät todella tyylikkäiltä. Miinusta tulee siitä, että renkaat ovat pyöreitä — hieman kuusikulmaisemmista renkaista olisi helpompi koota kuusikulmio, mutta toimii se näinkin. Zèrtz on minimalistisella tavallaan erittäin kaunis peli.

Zértz on kerrassaan erinomainen peli, joka tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja miellyttäviä oivalluksia. Pelin pahin heikkous on sen verrattain jyrkkä oppimiskynnys. Pelissä ei myöskään ole mitään ilmeistä tapaa tasoituksen antamiseen, joten kokenutta pelaajaa vastaan pelaavan aloittelijan on kestettävä pitkä putki tappioita ennen tasaväkisiä kilpailuja. Tästä syystä se on omassa kokoelmassani joutunut keräämään pölyä helpommin lähestyttävien Gipf-pelien rinnalla, vaikka Zèrtz muuten onkin suosikkipelini koko sarjasta.

Faktat Zèrtzistä

Pituus: n. 10-15 minuuttia erää kohti.

Itämaiset taikamatot

Pelin jippona ovat matot, joilla pelilautaa peitetään. Ne ovat oikeaa kangasta ja luovat peliin oivallista tunnelmaa.

Kangasmatot eivät ole pelkästään koristelua, vaan pelin toimivuuden kannalta tärkeä juttu, sillä mattoja pinotaan lomittain ja limittäin sellaisella tavalla, ettei se jäykillä pahvilevyillä toimisi.

Pelin muutkin osat ovat ensiluokkaiset: rahat ovat kauniita ja toimivia puukolikoita, noppa käteen sopivan iso ja laudalla kiertelevä basaarin valvoja Assam kertakaikkisen veikeän näköinen tyyppi.

Kun kansikuva on vielä varsin kaunis, tuloksena on hyvin viehättävä peli.

Mattokauppaa basaarissa

Pelin idea on yksinkertainen. Pelaajilla on alussa 12 mattoa ja 30 rahaa. Assam aloittaa laudan keskeltä. Vuoronsa alussa pelaaja valitsee, mihin suuntaan Assam lähtee. Assam kääntyy 90 asteen kulmissa, eikä saa kääntyä täysin ympäri. Noppa määrää, montako askelta Assam liikkuu.

Jos stoppi tulee toisen pelaajan matolle, pitää maksaa korvausta maton koon verran — mitä isompi yhtenäinen samanvärinen matto alla on, sitä kalliimmaksi sille pysähtyminen tulee.

Vuoron päätteeksi saa pelata oman maton peliin. Peli päättyy, kun kaikki matot on pelattu. Lopussa lasketaan pisteet: jokainen raha on yksi piste, samoin jokainen laudan ruutu, jossa päällimmäisenä on omaa mattoa.

Basaarin valvoja Assam, noppa ja kolikoita. Kuva: Olka Kobyłecka / BGG

Yksinkertainen, mutta hauska peli

Jotain vetävää tässä mattobisneksessä on. Peli on varsin yksinkertainen ja tuurilla on osansa, silti pelaaminen on hauskaa. Noppa määrää liikkumiset, mutta keskiarvonoppa (numerot 1, 2, 2, 3, 3, 4) tasoittaa vaihtelua ja pelaaja saa joka tapauksessa valita, mihin suuntaan Assam lähtee kulkemaan.

Mattoja voi pelata niin, että saa mahdollisimman suuren yhtenäisen alueen, jolle astuminen on kallista — mutta silloin kaikki välttelevät aluetta, minkä pystyvät. Hajanaisemmilla matoilla saa helpommin pikkuhiluja toisten askeleista ja helpommin pakotettua muut omille matoillaan. Omia mattoja pelatessaan taas voi yrittää valloittaa itselleen aiemmin tyhjää tilaa tai sitten rikkoa toisen pelaajan isoja mattoja.

Marrakech on mainio peli, joka toimii monella tasolla. Nelivuotias lumoutui pelin hienoista kolikoista, vähän isompi osannee jo pelata peliä fiksusti, aikuistenkin kesken Marrakech toimii hauskana fillerinä. Ensisijaisesti suosittelisin peliä kuitenkin nimenomaan perhepeliksi.

Assam tarkkailee mattoja.

Faktat Marrakechistä

Pituus: 20-30 minuuttia

Peliko on julkaissut aikaisemmin seurapelin nimeltä Time’s Up, tällä pelillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Pelikon Time’s Up perustuu saksalaiseen peliin nimeltä Activity.

Pelin idea

Pelissä yritetään arvata julkisuuden henkilöitä vihjeiden perusteella. Joukkueen selittäjä yrittää saada muut pelaajat keksimään, kenestä on kysymys. Aikaa on 30 sekuntia ja muitakin ongelmia on. Ensimmäisessä erässä saa puhua ja elehtiä vapaasti, kunhan ei käytä kortissa olevien nimien osia. Toisessa erässä saa sanoa vain yhden sanan arvattavaa henkilöä kohden, mutta elehtiä saa vapaasti. Kolmannessa erässä puhuminen on tyystin kielletty, käytössä on vain eleet ja äännähdykset.

Perinteisestä sananselityspelistä Time’s Up!:n erottaa se, että jokaisessa erässä käytetään samoja nimiä. Pelin alussa pakka kootaan jakamalla 40 korttia pelaajien kesken ja lisäksi kaksi korttia jokaiselle pelaajalle. Pelaajat valitsevat korteistaan kaksi, jotka poistetaan pelistä. Näin saadaan 40 kortin pakka, jossa mukana oleviin julkkiksiin jokainen pelaaja on saanut vaikuttaa vähän. Kun samat nimet kiertävät joka erässä, sananselitystaitojen ja arvailun lisäksi apua on hyvästä muistista.

Peli vaatii sen verran pelaajia, että saadaan vähintään kaksi joukkuetta. Neljä pelaajaa siis riittää. Säännöissä ylärajana on 12 pelaajaa neljässä kolmen hengen joukkueessa, sitä suuremmilla porukoilla peli ei toimi. Viiden ja seitsemän hengen pelit vaativat lisäksi erikoisjärjestelyjä.

Kannattaako ostaa?

Perinteisiin seurapeleihin perustuvat pelit herättävät väistämättä vastalauseita. Millä oikeudella joku pakkaa vanhan tutun pelin pakettiin ja roiskaisee tuntuvan hintalapun päälle (Time’s Up! maksaa noin 15-20 euroa)? Kaupallista versiota ei onneksi ole pakko ostaa, vaan ilmaistakin peliä saa yhä pelata. Kaupallisen pelin etuna on valmiiksi määritellyt julkkikset, nimien keksiminen ei vaadi pelaajilta luovuutta — toisaalta, varsinkin tiiviin kaveriporukan kesken pelattuna peli voi olla paljon hauskempi itse keksityillä nimillä, kun pelissä voi käyttää kaveripiirin tuntemia henkilöitä.

Pelissä on mukana 218 korttia, joista jokaisessa on kaksi nimeä. Väkeä siis riittää ja setti vaikuttaisi oikein mainiolta. Mukana on suomalaisia ja ulkomaisia julkkiksia. Tämän hetken julkkisten lisäksi mukana on historiallisia ja fiktiivisia ihmisiä ja olentoja. Valikoimaa löytyy Jeesuksesta Jorma Uotiseen, löytyy urheilijoita, muusikoita, kirjailijoita, poliitikkoja, hömppäjulkkiksia, elokuvahahmoja ja niin edelleen.

Time’s Up! on valmiina pakettina asteen helpompaa viihdettä kuin Celebrities, joka taas antaa asialleen omistautuneelle peliporukalle enemmän. Molemmat ovat parhaimmillaan ratkiriemukkaita ja ehdottomasti seurapelien parhaimmistoa.

Faktat Time’s Up!:sta

Pituus: 30-45 min

Näihin puutteisiin iskee Dominic Crapuchettesin suunnittelema Tiedolla tai tuurilla, suomenkielinen laitos muutamia vuosia sitten ilmestyneestä moneen kertaan palkitusta englanninkielisestä Wits & Wagersista. Pelissä yhdistyvät näppärästi triviatieto ja vedonlyönti, jolloin pelkkä tieto ilman riskinottoa ei välttämättä riitäkään enää voittoon.

Peli on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Tiedolla tai tuurilla on nopea, vain seitsemän kysymyksen mittainen peli. Peli etenee yksi kysymys kerrallaan. Jokaisen kysymyksen vastaus on jokin luku. Kysymyksen kuultuaan pelaajien on puolessa minuutissa vastattava omille lapuilleen, jotka sitten laitetaan suuruusjärjestykseen pelialustalle. Tämän jälkeen alkaa panostusvaihe.

Panostusvaiheessa pelaajat arvioivat, mikä annetuista vastauksista on lähinnä oikeaa, mutta ei kuitenkaan liian suuri. Esimerkiksi jos oikea vastaus olisi 1960, ja pelaajien veikkauksista löytyisivät lähimpinä arviot 1954 ja 1961, olisi ensimmäinen näistä oikea vastaus, sillä se ei ole vielä yli 1960. Pelaajat voivat asettaa pelimerkkejänsä useampiin ruutuihin ja panostaa niihin paljon kuin pystyvät. Omalle vastausvaihtoehdolleen ei ole pakko panostaa. Aina on myös mahdollista valita “Kaikki vastaukset liian suuria” -vaihtoehto. Vääristä vastauksista panokset tietenkin menetetään, mutta oikea vastausvaihtoehto voi tuoda asetetun panoksen jopa kuusinkertaisena takaisin. Kerroin riippuu oikean vastauksen ruudusta, joilla jokaisella on oma palautuskertoimensa.

Peliä pelataan seitsemän kierrosta ja lopulta eniten pelimerkkejä kerännyt on pelin voittaja. Tietysti halutessaan pelaajat voivat sopia myös jostain toisesta pelin kestosta tai kokeilla jotain muun tyyppistä pelitapaa.

Varteenotettava vaihtoehto Trivial Pursuitille

Tiedolla tai tuurilla on raikas tapaus perinteisiin triviapeleihin verrattuna. Sen säännöt ovat yksinkertaiset ja peliaika lyhyt, joten se sopii monenlaisiin peliporukoihin. Peli toimii oikeastaan sitä paremmin, mitä enemmän siinä on pelaajia. Kuitenkin jos pelaajia on enemmän kuin seitsemän, on pelattava joukkueina, mikä sekin on varmasti mukava tapa pelata.

Tiedolla tai tuurilla on alkujaan amerikkalainen peli amerikkalaisin kysymyksin, mutta suomenkielistä laitosta on onneksi lokalisoitu, eikä pelkästään käännetty. Aiheet ovat perustriviaa sen enempää eri aihepiirejä erittelemättä. Maantieteen, urheilun, historian ja luonnontieteiden kysymykset ovat satunnaisesti sekaisin kysymyskorteissa. Kysymysten vaikeustaso vaihtelee, mutta tässä tapauksessa se on sama kaikille, koska jokainen vastaa jokaiseen kysymykseen. Hyvän arvion oikean vastauksen suuruusluokasta voi pystyä tekemään mitä ihmeellisimmistä asioista. Onnella voi pärjätä, mutta toki peli palkitsee myös oikean tiedon.

Kaiken kaikkiaan Tiedolla tai tuurilla on kokeilemisen arvoinen peli. Sen pelaaminen on hauskaa, eikä seitsemän kysymyksen aikana vielä ehdi pitkästyä, vaikka yhteenkään kysymykseen ei tietäisi edes likimain oikeaa vastausta. Jotain ihan muuta kuin ainaista Trivial Pursuitia!

Lisäosat

Alkuperäiseen Wits & Wagersiin ilmestyy syksyllä 2009 ensimmäinen lisäosa, jossa on sata uutta kysymyskorttia. Days of Wonder on lisäksi julkaissut pelistä kansainvälisen laitoksen nimellä Gambit 7. Tämä peli eroaa säännöiltään hieman Wits & Wagersista ja on tällä hetkellä saatavilla saksaksi ja ranskaksi. Englanninkielinen brittimarkkinoille lokalisoitu laitos ilmestyy vuoden 2009 aikana. Suomalaiselle pelaajalle paras ratkaisu on joka tapauksessa suomenkielinen ja suomalaisittain lokalisoitu Tiedolla tai tuurilla.

Tiedolla tai tuurilla -faktat

Pituus: 15-25 min

Trivial Pursuit on elänyt vuosien varrella ja saanut osansa kaikista lautapeli-innovaatioista, kuten DVD-peleistä. Nykyaikaa on Trivial Pursuit Choice, johon voi valita haluamansa kysymykset internetistä.

Pelin idea

Pelin idea lienee kaikille tuttu, mutta kerrataan varmuudeksi. Pelaajat kiertävät ympyränmuotoista pelilautaa. Pelilauta on jaettu kuutta eri väriä oleviin ruutuihin, jotka vastaavat kuutta eri kysymysten aihealuetta (maantieto, viihde, historia ja yhteiskunta, kulttuuri ja taide, luonto ja tiede sekä urheilu ja vapaa-aika). Jokaiselle värille on lisäksi yksi isompi ruutu.

Vastaamalla oikein kysymykseen pelaaja saa uuden vuoron. Jos vastaa oikein isossa ruudussa, voittaa ruudun värisen nappulan. Pelin tarkoituksena on kerätä kuusi eriväristä nappulaa ja päästä sitten laudan keskellä olevaan ruutuun ja vastata oikein viimeiseen kysymykseen.

Triviapelin hyvyys riippuu lähes täysin kysymyksistä. Trivial Pursuitin kysymyksillä on hyvät ja huonot puolensa. Kysymysten aihepiiri on varsin kulttuuri- ja aikasidonnaista. Olen pelannut kolmella eri laitoksella (1980-luvulta, 1990-luvulta ja 2000-luvulta) ja kysymyksistä huomaa hyvin pian, mistä vuodesta on kysymys. Tämä ei ole sinänsä huono asia, mutta pakottaa jossain vaiheessa uusimaan kysymysvarastoa.

Sen sijaan kysymysten epätasaisuus saattaa tuottaa hankaluuksia. Kysymykset vaihtelevat erittäin helpoista varsin vaikeisiin. Helppous ei ole ongelma, kotioloissa pelattavan pelin ei kuulukaan olla huippuvaikea. Vaikeat kysymykset sen sijaan repivät hermoja, varsinkin jos helpot kysymykset kasautuvat muille pelaajille. Vaikeakin kyllä vai ei -kysymys on eri juttu kuin tarkkaa vastausta edellyttävä kysymys tyyliin “kuka voitti miesten pituushypyn Pälkäneellä vuonna 1964?”.

Järkyttävän vaikeat kysymykset voi onneksi ohittaa, jolloin peli muuttuu miellyttävämmäksi. Kysymysten helppous tympii ainakin minua toisinaan, varsinkin jos peli ratkeaa kyllä vai ei -kysymyksellä ja onnekkaalla arvauksella. Mitään hyvää ratkaisua ongelmaan ei ole, ellei sitten muuta kysymyksiä tyystin monivalinnoiksi.

Heitä noppaa

Pelimekaniikaltaan Trivial Pursuit on äärimmäisen tylsä. Heitä noppaa ja liiku, plääh. Varsinkin pelin loppupuolella oikean ruudun tavoittelu käy hermoille. Pelin ongelmana onkin osaltaan sen pituus ja tietty junnaaminen. Vaan, kuinka ollakaan, pelin valmistajakin on huomioinut saman ongelman ja asiaan on puututtu.

Pelin uusinta laitosta on nimittäin nopeutettu. Edellisissä versioissa lauta oli hieman isompi. Siinä missä ennen isojen ruutujen välissä oli kuusi ruutua, nyt on vain viisi. Vanhan version ruudut, joista sai ylimääräisen nopanheiton, on korvattu hyppyruuduilla, jotka vievät suoraan isoihin ruutuihin. Peli etenee siis hieman nopeammin. Vähän liiankin nopeasti, totta puhuen — en ihastunut hyppyruutuihin mitenkään välittömästi.

Sääntöihin on lisäksi jätetty sopimisen varaa. Miten kauan on vastausaikaa ja kuinka tarkkaan pitää vastata ovat kaksi olennaisinta kohtaa. On tavallaan vähän laiska ratkaisu jättää tällaisten kysymysten selvittäminen pelkästään kotisääntöjen varaan.

Uudet haastajat

Yleisluontoisena triviapelinä Trivial Pursuit taitaa edelleen olla lyömätön. Perussetin kysymysvalikoima on hyvä ja se on tärkeintä — kysymyksiähän voi käyttää vaikka sellaisenaan, ilman pelilautaa. Aiemmissa laitoksissa taisi tosin olla enemmän kysymyksiä, mutta se olikin aikaa ennen erikseen myytäviä lisäkysymyspaketteja…

Jos haluaa hankkia seurapelin yleensä, eikä erityisesti triviapeliä, Trivial Pursuitia parempiakin vaihtoehtoja löytyy. Cranium yhdistelee triviaa, piirtämistä, sanatehtäviä ja esiintymistä yhteen kokonaisuudeksi, joka on Trivial Pursuitia raikkaampi. Myös Cluzzle on mainio. Puhtaista sanapeleistä Scattergories on mainitsemisen arvoinen tapaus.

Suunnittelija: Chris Haney, Scott Abbot
Julkaisija: Horn Abbot, Parker Brothers
Ilmestymisvuosi: 1981
Pelaajamäärä: 2-24
Pituus: 60-90 min

Pelin idea

Pelissä käytetään kahta tavallista korttipakkaa. Vuorollaan pelaajat pelaavat kortin ja asettavat pelimerkkinsä laudalle ruutuun, joka vastaa korttia. Kun pelimerkit muodostavat tietyn kuvion, muut pelimerkit tyhjennetään laudalta ja uusi kierros alkaa. Ensimmäisenä kolme kuviota tehnyt voittaa.

Viihdyttävää kortinläiskettä, kenties, ja miksei tästä joku pitäisi. Kriittisempää tarkastelua Touché ei kuitenkaan kestä, sillä pelissä ei lopulta ole juurikaan sisältöä. Puutetta on päätöstentekopuolella, sillä pelissä tehtävät päätökset ovat käytännössä täysin merkityksettömiä.

On selvää, että jos jollain kortilla saa kuvion tehtyä, se pelataan. Jos se ei onnistu, pelataan kortti joka blokkaa toista pelaajaa. Jos se ei onnistu, pelataan jotain, mikä on kenties käytettävissä jatkossa. Jos se ei onnistu, pelataan ihan mitä tahansa. Käden kymmenen potentiaalista siirtoa (kädessä on viisi korttia, joista kukin sopii kahteen paikkaan) kutistuvat äkkiä pariksi järkeväksi siirroksi.

Tämähän ei ole ongelma, mikäli ei kaipaa peleihinsä päätöksentekoa tai haasteita. Minä kaipaan, joten Touché ei jaksa yhtä peliä pidempään miellyttää.

Suunnittelija: Wayne Bobette
Julkaisija: Tactic, Wayne Bobette Enterprises
Ilmestymisvuosi: 1979
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 30 min