Pelin idea

Pelissä yritetään arvata julkisuuden henkilöitä vihjeiden perusteella. Joukkueen selittäjä yrittää saada muut pelaajat keksimään, kenestä on kysymys. Aikaa on 30 sekuntia ja muitakin ongelmia on. Ensimmäisessä erässä saa puhua ja elehtiä vapaasti, kunhan ei käytä kortissa olevien nimien osia. Toisessa erässä saa sanoa vain yhden sanan arvattavaa henkilöä kohden, mutta elehtiä saa vapaasti. Kolmannessa erässä puhuminen on tyystin kielletty, käytössä on vain eleet ja äännähdykset.

Perinteisestä sananselityspelistä Time’s Up!:n erottaa se, että jokaisessa erässä käytetään samoja nimiä. Pelin alussa pakka kootaan jakamalla 40 korttia pelaajien kesken ja lisäksi kaksi korttia jokaiselle pelaajalle. Pelaajat valitsevat korteistaan kaksi, jotka poistetaan pelistä. Näin saadaan 40 kortin pakka, jossa mukana oleviin julkkiksiin jokainen pelaaja on saanut vaikuttaa vähän. Kun samat nimet kiertävät joka erässä, sananselitystaitojen ja arvailun lisäksi apua on hyvästä muistista.

Peli vaatii sen verran pelaajia, että saadaan vähintään kaksi joukkuetta. Neljä pelaajaa siis riittää. Säännöissä ylärajana on 12 pelaajaa neljässä kolmen hengen joukkueessa, sitä suuremmilla porukoilla peli ei toimi. Viiden ja seitsemän hengen pelit vaativat lisäksi erikoisjärjestelyjä.

Kannattaako ostaa?

Perinteisiin seurapeleihin perustuvat pelit herättävät väistämättä vastalauseita. Millä oikeudella joku pakkaa vanhan tutun pelin pakettiin ja roiskaisee tuntuvan hintalapun päälle (Time’s Up! maksaa noin 15-20 euroa)? Kaupallista versiota ei onneksi ole pakko ostaa, vaan ilmaistakin peliä saa yhä pelata. Kaupallisen pelin etuna on valmiiksi määritellyt julkkikset, nimien keksiminen ei vaadi pelaajilta luovuutta — toisaalta, varsinkin tiiviin kaveriporukan kesken pelattuna peli voi olla paljon hauskempi itse keksityillä nimillä, kun pelissä voi käyttää kaveripiirin tuntemia henkilöitä.

Pelissä on mukana 218 korttia, joista jokaisessa on kaksi nimeä. Väkeä siis riittää ja setti vaikuttaisi oikein mainiolta. Mukana on suomalaisia ja ulkomaisia julkkiksia. Tämän hetken julkkisten lisäksi mukana on historiallisia ja fiktiivisia ihmisiä ja olentoja. Valikoimaa löytyy Jeesuksesta Jorma Uotiseen, löytyy urheilijoita, muusikoita, kirjailijoita, poliitikkoja, hömppäjulkkiksia, elokuvahahmoja ja niin edelleen.

Time’s Up! on valmiina pakettina asteen helpompaa viihdettä kuin Celebrities, joka taas antaa asialleen omistautuneelle peliporukalle enemmän. Molemmat ovat parhaimmillaan ratkiriemukkaita ja ehdottomasti seurapelien parhaimmistoa.

Faktat Time’s Up!:sta

Pituus: 30-45 min

Näihin puutteisiin iskee Dominic Crapuchettesin suunnittelema Tiedolla tai tuurilla, suomenkielinen laitos muutamia vuosia sitten ilmestyneestä moneen kertaan palkitusta englanninkielisestä Wits & Wagersista. Pelissä yhdistyvät näppärästi triviatieto ja vedonlyönti, jolloin pelkkä tieto ilman riskinottoa ei välttämättä riitäkään enää voittoon.

Peli on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Tiedolla tai tuurilla on nopea, vain seitsemän kysymyksen mittainen peli. Peli etenee yksi kysymys kerrallaan. Jokaisen kysymyksen vastaus on jokin luku. Kysymyksen kuultuaan pelaajien on puolessa minuutissa vastattava omille lapuilleen, jotka sitten laitetaan suuruusjärjestykseen pelialustalle. Tämän jälkeen alkaa panostusvaihe.

Panostusvaiheessa pelaajat arvioivat, mikä annetuista vastauksista on lähinnä oikeaa, mutta ei kuitenkaan liian suuri. Esimerkiksi jos oikea vastaus olisi 1960, ja pelaajien veikkauksista löytyisivät lähimpinä arviot 1954 ja 1961, olisi ensimmäinen näistä oikea vastaus, sillä se ei ole vielä yli 1960. Pelaajat voivat asettaa pelimerkkejänsä useampiin ruutuihin ja panostaa niihin paljon kuin pystyvät. Omalle vastausvaihtoehdolleen ei ole pakko panostaa. Aina on myös mahdollista valita “Kaikki vastaukset liian suuria” -vaihtoehto. Vääristä vastauksista panokset tietenkin menetetään, mutta oikea vastausvaihtoehto voi tuoda asetetun panoksen jopa kuusinkertaisena takaisin. Kerroin riippuu oikean vastauksen ruudusta, joilla jokaisella on oma palautuskertoimensa.

Peliä pelataan seitsemän kierrosta ja lopulta eniten pelimerkkejä kerännyt on pelin voittaja. Tietysti halutessaan pelaajat voivat sopia myös jostain toisesta pelin kestosta tai kokeilla jotain muun tyyppistä pelitapaa.

Varteenotettava vaihtoehto Trivial Pursuitille

Tiedolla tai tuurilla on raikas tapaus perinteisiin triviapeleihin verrattuna. Sen säännöt ovat yksinkertaiset ja peliaika lyhyt, joten se sopii monenlaisiin peliporukoihin. Peli toimii oikeastaan sitä paremmin, mitä enemmän siinä on pelaajia. Kuitenkin jos pelaajia on enemmän kuin seitsemän, on pelattava joukkueina, mikä sekin on varmasti mukava tapa pelata.

Tiedolla tai tuurilla on alkujaan amerikkalainen peli amerikkalaisin kysymyksin, mutta suomenkielistä laitosta on onneksi lokalisoitu, eikä pelkästään käännetty. Aiheet ovat perustriviaa sen enempää eri aihepiirejä erittelemättä. Maantieteen, urheilun, historian ja luonnontieteiden kysymykset ovat satunnaisesti sekaisin kysymyskorteissa. Kysymysten vaikeustaso vaihtelee, mutta tässä tapauksessa se on sama kaikille, koska jokainen vastaa jokaiseen kysymykseen. Hyvän arvion oikean vastauksen suuruusluokasta voi pystyä tekemään mitä ihmeellisimmistä asioista. Onnella voi pärjätä, mutta toki peli palkitsee myös oikean tiedon.

Kaiken kaikkiaan Tiedolla tai tuurilla on kokeilemisen arvoinen peli. Sen pelaaminen on hauskaa, eikä seitsemän kysymyksen aikana vielä ehdi pitkästyä, vaikka yhteenkään kysymykseen ei tietäisi edes likimain oikeaa vastausta. Jotain ihan muuta kuin ainaista Trivial Pursuitia!

Lisäosat

Alkuperäiseen Wits & Wagersiin ilmestyy syksyllä 2009 ensimmäinen lisäosa, jossa on sata uutta kysymyskorttia. Days of Wonder on lisäksi julkaissut pelistä kansainvälisen laitoksen nimellä Gambit 7. Tämä peli eroaa säännöiltään hieman Wits & Wagersista ja on tällä hetkellä saatavilla saksaksi ja ranskaksi. Englanninkielinen brittimarkkinoille lokalisoitu laitos ilmestyy vuoden 2009 aikana. Suomalaiselle pelaajalle paras ratkaisu on joka tapauksessa suomenkielinen ja suomalaisittain lokalisoitu Tiedolla tai tuurilla.

Tiedolla tai tuurilla -faktat

Pituus: 15-25 min

Trivial Pursuit on elänyt vuosien varrella ja saanut osansa kaikista lautapeli-innovaatioista, kuten DVD-peleistä. Nykyaikaa on Trivial Pursuit Choice, johon voi valita haluamansa kysymykset internetistä.

Pelin idea

Pelin idea lienee kaikille tuttu, mutta kerrataan varmuudeksi. Pelaajat kiertävät ympyränmuotoista pelilautaa. Pelilauta on jaettu kuutta eri väriä oleviin ruutuihin, jotka vastaavat kuutta eri kysymysten aihealuetta (maantieto, viihde, historia ja yhteiskunta, kulttuuri ja taide, luonto ja tiede sekä urheilu ja vapaa-aika). Jokaiselle värille on lisäksi yksi isompi ruutu.

Vastaamalla oikein kysymykseen pelaaja saa uuden vuoron. Jos vastaa oikein isossa ruudussa, voittaa ruudun värisen nappulan. Pelin tarkoituksena on kerätä kuusi eriväristä nappulaa ja päästä sitten laudan keskellä olevaan ruutuun ja vastata oikein viimeiseen kysymykseen.

Triviapelin hyvyys riippuu lähes täysin kysymyksistä. Trivial Pursuitin kysymyksillä on hyvät ja huonot puolensa. Kysymysten aihepiiri on varsin kulttuuri- ja aikasidonnaista. Olen pelannut kolmella eri laitoksella (1980-luvulta, 1990-luvulta ja 2000-luvulta) ja kysymyksistä huomaa hyvin pian, mistä vuodesta on kysymys. Tämä ei ole sinänsä huono asia, mutta pakottaa jossain vaiheessa uusimaan kysymysvarastoa.

Sen sijaan kysymysten epätasaisuus saattaa tuottaa hankaluuksia. Kysymykset vaihtelevat erittäin helpoista varsin vaikeisiin. Helppous ei ole ongelma, kotioloissa pelattavan pelin ei kuulukaan olla huippuvaikea. Vaikeat kysymykset sen sijaan repivät hermoja, varsinkin jos helpot kysymykset kasautuvat muille pelaajille. Vaikeakin kyllä vai ei -kysymys on eri juttu kuin tarkkaa vastausta edellyttävä kysymys tyyliin “kuka voitti miesten pituushypyn Pälkäneellä vuonna 1964?”.

Järkyttävän vaikeat kysymykset voi onneksi ohittaa, jolloin peli muuttuu miellyttävämmäksi. Kysymysten helppous tympii ainakin minua toisinaan, varsinkin jos peli ratkeaa kyllä vai ei -kysymyksellä ja onnekkaalla arvauksella. Mitään hyvää ratkaisua ongelmaan ei ole, ellei sitten muuta kysymyksiä tyystin monivalinnoiksi.

Heitä noppaa

Pelimekaniikaltaan Trivial Pursuit on äärimmäisen tylsä. Heitä noppaa ja liiku, plääh. Varsinkin pelin loppupuolella oikean ruudun tavoittelu käy hermoille. Pelin ongelmana onkin osaltaan sen pituus ja tietty junnaaminen. Vaan, kuinka ollakaan, pelin valmistajakin on huomioinut saman ongelman ja asiaan on puututtu.

Pelin uusinta laitosta on nimittäin nopeutettu. Edellisissä versioissa lauta oli hieman isompi. Siinä missä ennen isojen ruutujen välissä oli kuusi ruutua, nyt on vain viisi. Vanhan version ruudut, joista sai ylimääräisen nopanheiton, on korvattu hyppyruuduilla, jotka vievät suoraan isoihin ruutuihin. Peli etenee siis hieman nopeammin. Vähän liiankin nopeasti, totta puhuen — en ihastunut hyppyruutuihin mitenkään välittömästi.

Sääntöihin on lisäksi jätetty sopimisen varaa. Miten kauan on vastausaikaa ja kuinka tarkkaan pitää vastata ovat kaksi olennaisinta kohtaa. On tavallaan vähän laiska ratkaisu jättää tällaisten kysymysten selvittäminen pelkästään kotisääntöjen varaan.

Uudet haastajat

Yleisluontoisena triviapelinä Trivial Pursuit taitaa edelleen olla lyömätön. Perussetin kysymysvalikoima on hyvä ja se on tärkeintä — kysymyksiähän voi käyttää vaikka sellaisenaan, ilman pelilautaa. Aiemmissa laitoksissa taisi tosin olla enemmän kysymyksiä, mutta se olikin aikaa ennen erikseen myytäviä lisäkysymyspaketteja…

Jos haluaa hankkia seurapelin yleensä, eikä erityisesti triviapeliä, Trivial Pursuitia parempiakin vaihtoehtoja löytyy. Cranium yhdistelee triviaa, piirtämistä, sanatehtäviä ja esiintymistä yhteen kokonaisuudeksi, joka on Trivial Pursuitia raikkaampi. Myös Cluzzle on mainio. Puhtaista sanapeleistä Scattergories on mainitsemisen arvoinen tapaus.

Suunnittelija: Chris Haney, Scott Abbot
Julkaisija: Horn Abbot, Parker Brothers
Ilmestymisvuosi: 1981
Pelaajamäärä: 2-24
Pituus: 60-90 min

Pelin idea

Pelissä käytetään kahta tavallista korttipakkaa. Vuorollaan pelaajat pelaavat kortin ja asettavat pelimerkkinsä laudalle ruutuun, joka vastaa korttia. Kun pelimerkit muodostavat tietyn kuvion, muut pelimerkit tyhjennetään laudalta ja uusi kierros alkaa. Ensimmäisenä kolme kuviota tehnyt voittaa.

Viihdyttävää kortinläiskettä, kenties, ja miksei tästä joku pitäisi. Kriittisempää tarkastelua Touché ei kuitenkaan kestä, sillä pelissä ei lopulta ole juurikaan sisältöä. Puutetta on päätöstentekopuolella, sillä pelissä tehtävät päätökset ovat käytännössä täysin merkityksettömiä.

On selvää, että jos jollain kortilla saa kuvion tehtyä, se pelataan. Jos se ei onnistu, pelataan kortti joka blokkaa toista pelaajaa. Jos se ei onnistu, pelataan jotain, mikä on kenties käytettävissä jatkossa. Jos se ei onnistu, pelataan ihan mitä tahansa. Käden kymmenen potentiaalista siirtoa (kädessä on viisi korttia, joista kukin sopii kahteen paikkaan) kutistuvat äkkiä pariksi järkeväksi siirroksi.

Tämähän ei ole ongelma, mikäli ei kaipaa peleihinsä päätöksentekoa tai haasteita. Minä kaipaan, joten Touché ei jaksa yhtä peliä pidempään miellyttää.

Suunnittelija: Wayne Bobette
Julkaisija: Tactic, Wayne Bobette Enterprises
Ilmestymisvuosi: 1979
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 30 min

Pelin idea

Pelin korteissa on erilaisia kuvioita, joilla on neljä eri ominaisuutta: muoto, väri, kuviointi ja lukumäärä. Kerralla pöydälle ladotaan 12 korttia, joista pelaajien on tunnistettava kolmen kortin settejä.

Setti on sellainen kolmen kortin yhdistelmä, jossa kaikilla kolmella kortilla jokainen ominaisuus on sama tai eri. Tai toisin päin: jos kahdella kortilla on sama ominaisuus, mutta kolmannella ei, kyseessä ei ole setti.

Settejä joko näkee tai ei. Harjoitella voi ja se auttaa, settejä näkee paremmin kun vähän treenaa, mutta kokeneen pelaajan kanssa peli on melkoista ihmettelyä. Vaatii paljon kärsivällisyyttä, jotta pääsee tasolle, jolla peli on hauskaa. Logical Gamesin Flash-versio on mainio tapa harjoitella peliä. Päivittäinen Set-puzzle sopii myös harjoitteluun.

Tuijotuskilpailu

Tällaisesta tuijotuspäättelystä pitäville Set on erinomainen valinta. Peli on yksinkertainen ja siksi hyvin tehokas. Ricochet Robotin tapaan Set on mukavan joustava pelaajamääränsä suhteen, pelaajat voivat tulla ja mennä ja yläraja on enemmän kiinni siitä, paljonko pelaajia pöydän ympärille mahtuu.

Toisaalta Set on ongelmallinen peli ja on hyvin mahdollista, että kun kerran peliä pelauttaa, toista kertaa se ei pöydälle pääse. Monet inhoavat tällaisia pelejä ja vaikka eivät inhoaisikaan, pelaamisesta nauttiminenkin voi olla vaikeaa.

Erittäin suurella varauksella siis, mutta jos peliporukka tämänkaltaisista peleistä pelaa, Set on lajityyppinsä ehdottomia klassikoita ja varma hitti.

Suunnittelija: M. Falco
Julkaisija: Set Enterprises / Ravensburger
Ilmestymisvuosi: 2001
Pelaajamäärä: 2-8
Pituus: 30 min

Pelin idea

Da Vinci -aiheesta huolimatta Da Vincin haaste on puhdas täyden informaation abstrakti peli. Pelaajat asettelevat nappuloitaan vuorotellen pelilaudalle, yrittäen saada valmiiksi tiettyjä kuvioita. Mielenkiintoiseksi pelin tekee laudan muoto, lauta on jaettu tusinamystikoita vuosisatojen ajan kiehtoneen ”elämän kukka”-kuvion mukaisesti lomittaisista ympyröistä muodostuviin soikioihin ja kolmioihin.

Kun pelaaja saa kuvion valmiiksi, pisteet kirjataan ylös. Isommat ja vaikeammat kuviot tuottavat luonnollisesti enemmän pisteitä kuin pienemmät. Pelin haastavimpia vaiheita on huomata kaikki tekemänsä kuviot, varsinkin kun lauta alkaa täyttyä. Tämä helpottuu, kun peli tulee tutummaksi, mutta välillä kaipaisi kyllä tietokoneversiota. Jatkuva pisteenlaskukin on hitusen vaivalloista.

Vaihtelevaa tunnelmaa

Da Vincin haaste voi olla joko rauhallista rakentelua tai melkoista taistelua. Jos pelaajat keskittyvät torpedoimaan toistensa suunnitelmia, kumpikaan ei saa rakennettua mitään todella arvokasta ja pisteet jäävät vähäisiksi. Kaikista hienoimpia kuvioita ei saa valmiiksi kuin aivan puusilmäistä tai välinpitämätöntä pelaajaa vastaan, sen verran helppoa blokkailu on.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana – tai selkeänä pelisuunnittelullisena puutteena – toinen pelaaja pystyy pakottamaan tasapelin ”peilaamalla” aloittajan siirrot laudan toiselle puolelle. Tämä ei ole pelin ainoa puute, Da Vincin haasteesta on kaukana Gipf-pelien kaltaisten hyvien abstraktien pelien loiste kaukana.

Pohjimmiltaan Da Vincin haaste on kaksinpeli. Neljällä pelattaessa pelaajat muodostavat kaksi joukkuetta (tällä tavoinhan voi itse asiassa pelata mitä tahansa täyden informaation kaksinpeliä). Joukkuepeli voi olla yllättävänkin hauskaa, varsinkaan jos pelaajat eivät saa puhua keskenään joukkueensa siirroista.

Suunnittelija: Paul Micarelli
Julkaisija: Briarpatch, Amo
Ilmestymisvuosi: 2006
Pelaajamäärä: 2 tai 4
Pituus: 20-30 min

Pelin idea

Fluxxin säännöt kasvavat pelin kuluessa. Pelaajien pelaamat kortit voivat tuoda peliin uusia sääntöjä, kuten muuttaa nostettavien tai pelattavien korttien määrää. Osa korteista on pelaajien omistukseen tulevia, osa taas voittoehtoja, jotka yleensä perustuvat omistettujen korttien yhdistelmiin (kuten ”voitat, jos sinulla on edessäsi kahvia ja donitsi”).

Koska pelin säännöt muuttuvat lähestulkoon joka kierroksella, minkäänlainen ennakointi, taktikointi tai muu suunnittelu ei tule kysymykseen. Fluxx onkin erittäin satunnainen peli. Se näkyy peliajassakin. Peli voi olla ohi hetkessä, tai kestää liiankin kauan.

Satunnaisuutensa vuoksi Fluxx ei strategiannälkäisiä miellytä, mutta satunnaisten hupipelien joukossa Fluxx on suosittu ja palkittu tapaus, muun muassa Mensa Selectillä. Monille perinteisiä pelejä pelanneille Fluxxin joustava suhtautuminen sääntöihin on erikoinen elämys. Peliharrastajille Fluxxia ei kuitenkaan kannata tarjota.

Lisäosat

Fluxxiin on saatavilla erilaisia laajennuksia ja teemaversioita, joiden saatavuus Suomesta tosin vaihtelee. Perusversiostakin on useita versioita, joista tätä kirjoittaessani tuorein on nelosversio. Eri laitosten välillä ei ole suurensuuria eroja. Fluxx Blanxx on joukko tyhjiä kortteja, joiden avulla peliä voi laajentaa juuri siihen suuntaan kuin haluaa. Stoner Fluxx, Family Fluxx ja EcoFluxx ovat itsenäisiä pelejä eri teemoilla, Jewish Fluxx ja Christian Fluxx taas lisäävät uskonnollisia teemoja perus-Fluxxiin.

Suunnittelija: Andrew Looney, Kristin Looney
Julkaisija: Looney Labs, Iron Crown Enterprises
Ilmestymisvuosi: 1997
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 5-30 minuuttia

Perinteisestä golf-korttipelistä kehitelty Biberbande on julkaistu Yhdysvalloissa erilaisella kuvituksella nimellä Rat-a-Tat Cat. Tämä jenkkiversio voitti Mensa Select -palkinnon.

Pelin idea

Biberbandessa pelaajilla on neljän kortin rivi, johon pitää saada mahdollisimman pienet kortit yksi kerrallaan vaihtamalla. Homma olisi helppo kuin mikä, jos korttinsa saisi katsoa — Biberbandea pelataan kuitenkin sokkona. Pelin alussa saa katsoa neljästä kortistaan kaksi, sen jälkeen edes omia kortteja ei katsella. Kortit tietysti näkee, kun ne pelaa, mutta loppu on sitten muistista kiinni.

Pelin säännöt voisivat tuskin olla helpommat. Joka vuoro pelaaja voi joko ottaa toisen pelaajan jättämän kortin (sokkona kun valitaan, omasta rivistä voi poistua hyvinkin pieni kortti) tai nostaa pakasta uuden. Uuden kortin saa joko hylätä tai vaihtaa riviinsä. Pakassa on muutama erikoiskortti, joista kiinnostavin on ehdottomasti vaihto, jolla saa vaihtaa kortteja oman ja toisen pelaajan rivin kesken. Missäs se nolla nyt olikaan?

Pelin kierrosten loppumiseen liittyy yksi pieni hienous. Kierros nimittäin päättyy, kun joku pelaajista niin haluaa. Ilmoituksen jälkeen muut pelaajat saavat vielä yhden kierroksen. Jos joku sattuu sillä kierroksella saamaan vaihtokortteja, niiden kohde on yleensä selvä.

Kuten arvata saattaa, Biberbandea ei kannata ottaa niin kamalan vakavasti. Peli — joko Biberbandena tai tavallisilla korteilla pelattuna golfina — on kuitenkin mainio perhepeli.

Lue Biberbanden säännöt.

Suunnittelija: Ann Stambler, Monty Stambler
Julkaisija: Amigo
Ilmestymisvuosi: 1997
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 15 min

Vaikeustasoltaan Gipf-pelit ovat varsin hyvin kohdallaan, sillä ne oppii helposti, mutta peleihin paneutuva pelaaja löytää niistä pelattavaa pitkäksi aikaa. Tutkiskelu palkitaan, eikä aloittelija pärjää näissä peleissä kokeneemmalle. Valitettavasti vain harva sarjan peleistä antaa mahdollisuuksia tasoituksen antamiseen.

Peleistä kolme, Dvonn, Zèrtz ja Yinsh, on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Gipf

Sarjan aloittaa Gipf, jossa pelaajat työntävät nappuloitaan laudalle sen reunoilta. Kun neljä samanväristä nappulaa muodostaa rivin, se poistetaan laudalta, samoin kuin rivin jatkona olevat nappulat. Rivin poistaja palauttaa omat nappulansa varastoonsa, mutta poistaa vastapuolen nappulat pelistä.

Pelaaja häviää, kun ei enää pysty pelaamaan uutta nappulaa laudalle vuorollaan. Tämän voi saavuttaa joko syömällä vastapuolen nappulat pois tai estämällä niitä palaamasta laudalta takaisin varastoon.

Mutkikkaammat säännöt lisäävät tehokkaat gipf-nappulat, joita ei ole pakko poistaa laudalta. Niiden käyttö antaa pelaajalle uusia mahdollisuuksia, mutta myös tappion uhan, sillä pelaaja häviää, jos menettää kaikki gipfinsä. Kaikista kehittyneimmillä säännöillä pelaajat voivat valita, montako gipfiä ottavat peliin.

Gipf on mainio peli, jossa on myös mahdollisuuksia tasoituksen antamiseen huonommalle pelaajalle.

Tamsk

Sarjan vauhdikkain peli perustuu tiimalaseihin. Tiimalaseja siirrellään yksi kerrallaan, yrittäen pitää ne liikkeessä. Tilan tai hiekan loppuminen pysäyttää tiimalasit. Pelaaja häviää, kun ei voi enää siirtää. Tamsk on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen peli, mutta jatkuva aikapaine tekee yksinkertaisestakin haasteesta hyvin vaikean.

Tamsk erottuu selvästi joukosta — siinä määrin jopa, että Kris Burm päätti vuonna 2007 poistaa pelin Gipf-pelien joukosta ja korvata sen uudella Tzaar-pelillä. Päätös oli hyvä, sillä Tzaar istuu sarjaan paljon kevyttä Tamskia paremmin.

Zèrtz

Zèrtzissä on paljon erikoisia piirteitä kuten yhteiset pelinappulat ja pelin edetessä kutistuva pelilauta. Erikoisinta on kuitenkin jatkuva nappuloiden uhraaminen.

Pelin tavoitteena on kerätä tietty valikoima nappuloita, mutta tavoitteen saavuttaa usein parhaiten luovuttamalla nappuloita vastapelaajalle. Koska pelissä on syömispakko, vastapelaajaa voi pakottaa tekemään haluamiaan siirtoja tarjoamalla palloja syötäväksi. Näin vastapelaaja voi löytää itsensä tilanteesta, johon ei halunnut päätyä.

Erikoinen ja vaativa peli on mielenkiintoinen, mutta hivenen vaikeasti lähestyttävä. Eristämisen ja asettelun perustekniikat vaativat muutaman pelin harjoitusta. Koska pelissä on selkeä oppimiskynnys eikä mielekästä tapaa tasoituksen antamiseen, kokenut pelaaja päihittää vasta-alkajan helposti. Jos löytää kiinnostunutta ja sopivan tasoista peliseuraa, Zèrtz tarjoaa paljon haasteita purtavaksi.

Dvonn

Myös Dvonnissa on kutistuva pelilauta. Pelin alussa pelaajat levittelevät kiekkonsa pelilaudalle, jonka jälkeen niitä pinotaan kasoihin. Kasan omistaa pelaaja, jonka nappula on päällimmäisenä. Mitä isompi kasa, sitä hankalampi sitä on siirtää ja pitää yhteydessä punaisiin dvonn-nappuloihin. Jos yhteys katkeaa, nappulat ovat kuolleita ja ne poistetaan laudalta.

Kun kumpikaan ei voi enää siirtää, pelin voittaa se, jolla on pinoissaan eniten nappuloita. Dvonn on sarjan helpoimmin lähestyttäviä pelejä, muistuttaen sopivasti tuttuja tammen kaltaisia pelejä, mutta ollen silti omaperäinen ja erikoinen.

Pelissä alkuasettelu on oma pelinsä, mutta sen merkitys aloittelijoille jää helposti hämäräksi. Aluksi voikin suosiolla pelata sattumanvaraisella alkuasettelulla. Asettelun strategiset ulottuvuudet auennevat jossain vaiheessa, minulle ne ovat vielä useiden kymmenien pelien jälkeen hieman hämärän peitossa.

Yinsh

Sarjan suosituin peli on myös sen erikoisimpia. Peli muistuttaa tavallaan Othelloa, koska nappuloita käännellään, jolloin niiden omistaja vaihtuu. Tavoitteena on tehdä viiden nappulan suoria. Kolmella suoralla voittaa.

Ongelmana on vain se, että jokainen tehty suora vie pelaajalta yhden perusnappuloiden kääntelemiseen käytettävän rengasnappulan ja antaa siten tasoitusta tappiolla olevalle pelaajalle. Luova ja haastava peli on hyvin erikoinen, mutta koukuttava elämys.

Pünct

Kuudentena ilmestynyt, mutta sarjan viidenneksi kuuluva Pünct on yhdistämispeli, jossa pelaajat yrittävät muodostaa nappuloistaan laudan kaksi vastakkaista sivua yhdistävän ketjun. Nopeammin tästä tehtävästä suoriutunut pelaaja vie voiton.

Perinteisistä yhdistämispeleistä kuten Hexistä ja Twixtistä Pünctin erottaa mahdollisuus siirtää, pinota ja kääntää nappuloita. Kolmannen ulottuvuuden hyödyntäminen tuo peliin uusia mahdollisuuksia ja vaatii pelaajilta entistä enemmän tarkkaavaisuutta.

Tzaar

Hieman jälkikäteen sarjaan Tamskin tilalle tullut Tzaar on kieltämättä Tamskia selkeämmin Gipf-peli. Pelaajilla on kolmenlaisia nappuloita: tzaareja, tzarroja ja totteja (kuten sanoin, peli on selkeästi Gipf-peli…). Pelaajat hyppivät nappuloillaan, pinoten niitä.

Mitä isompi pino, sitä voimakkaampi se on. Pelin häviää, jos ei pysty vangitsemaan vastapuolen nappuloita tai jos menettää viimeisen tzaarinsa, tzarransa tai tottinsa — jokaista kolmea lajia on oltava laudalla, muuten käy kehnosti.

Tzaar onkin varsin mielenkiintoisten valintojen peli, sen verran ovelasti siirrot vaikuttavat samaan aikaan sekä heikentäen että vahvistaen molempia pelaajia. Tzaar on erittäin helppo oppia, mutta tarjoaa tiukkoja haasteita.

Gipf-projekti

Projektin suuri idea on yhdistää muut pelit Gipfiin potentiaalien kautta. Potentiaalit ovat erikoisnappuloita, joilla saa jonkun näppärän lisäedun Gipfissä. Jotta potentiaalia saa käyttää, pitää voittaa vastustaja potentiaalia vastaavassa pelissä. Jos siis haluaa käyttää Dvonn-potentiaalia, Gipf-ottelu keskeytetään, pelataan Dvonn-matsi ja jos voitto tuli, potentiaalia saa käyttää.

Samalla periaatteella Gipfiin voi yhdistää periaatteessa pelin kuin pelin – shakin, gon, jalkapallon, mitä tahansa. Idea on lopulta melko epäkäytännöllinen, mutta ainakin omaperäinen. Siitä ei onneksi tarvitse välittää sen enempää. Gipf-projektin pelit ovat joka tapauksessa modernien abstraktien kaksinpelien parhaimmistoa.

Gipf-projektin nettisivuilta löytyy paljon kaikkea mielenkiintoista Gipf-materiaalia kuten strategiaoppaita ja linkkejä nettiversioihin peleistä.

Suunnittelija: Kris Burm
Julkaisija: Don & Co, Schmidt, Rio Grande Games,
Ilmestymisvuosi: 1997-2005
Pelaajamäärä: 2
Pituus: 20-30 min

Metron teemana on Pariisin metron rakentaminen, vaan jotain outoa siinä on, kun tehokkaiden suoraviivaisten metroverkkojen sijasta pelissä palkitaan mahdollisimman kiharaiset ja kiemuraiset verkostot. Se tosin on varsin yleinen piirre näissä puhtaissa reitinrakennuspeleissä, harvassa ovat pelit, jotka palkitsevat tosielämän tapaan mahdollisimman suoraviivaiset reitit.

Pelin idea

Tarkoitus on siis lätkiä laudalle laattoja, joista rakentuu omille junille mahdollisimman pitkiä reittejä. Tuplapisteet saadakseen omat reitit on hyvä ohjata laudan keskellä oleville kaupunkiasemille. Samalla pitää huolehtia, että vastapelaajien reitit jäävät mahdollisimman lyhyiksi.

Metro on varsin helppo peli, tosin laatoissa kulkee sen verran monta rataa, että niiden seuraaminen saattaa käydä työstä. Kaikkien silmille peli ei yksinkertaisesti toimi. Asiaa helpottaa se, että laattoja on kädessä kerrallaan vain yksi ja senkin saa asettaa vain tiettyyn suuntaan (enemmän vaihtoehtoja haluavat voivat poistaa tämän rajoituksen).

Metro on pahimmillaan melkoista ilkivaltaa, sillä toisten pelaajien ratoja voi torpata minkä ehtii. Muut pelaajat voivat halutessaan yhteistyöllä sulkea jonkun pelaajan lähes kokonaan pois pelistä. Käytännössä tämä ei ole ongelma.

Kaoottista hauskaa

Metro on varsin kaoottinen peli, varsinkin pelaajamäärän lähestyessä kuutta. Omien siirtojen merkitys voi lopulta jäädä varsin pieneksi, kun kahden oman vuoron välillä laudalle ilmestyy neljä-viisi uutta laattaa. Mikään strategiapeli Metro ei olekaan. Kahdella ja kolmella pelaajalla suunnittelunvaraa on hivenen enemmän, mutta ei valtavasti sittenkään.

Nopea ja hauska Metro kuitenkin on, varsinkaan jos ei pahastu siitä, ettei saa hallita omia reittejään. Laajan pelaajamääräskaalansa vuoksi Metro täydentää mukavasti pienempää kokoelmaa, pieniä ja nopeita viiden tai kuuden hengen pelejä ei ole tungokseksi asti. Metro on voittanut Mensa Select -palkinnon.

Suunnittelija: Dirk Henn
Julkaisija: Queen Games, Tactic
Ilmestymisvuosi: 2005
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 45 min