Pelin idea

Jolly Octopus on elektroniikkahärveli. Kun mustekalan päätä painaa, se alkaa pyöriä ja heiluttaa lonkeroitaan. Jos lonkeroon koskee, Jolly pysähtyy ja nauraa karmivaa elektronista nauruaan ja pelaajan on lopetettava vuoronsa ja palautettava rapu takaisin.

Voihan sen arvata, miten tällaisen pelin kanssa käy: lapset rakastavat ja aikuiset eivät voi sietää. No, pelinä Jolly Octopus ei ole lastenkaan mielestä kummoinen, mutta hassua ääntä pitävänä leluna se menee täydestä. Peli on aika helppo, sillä lonkerot eivät reagoi kosketukseen aina ollenkaan niin herkästi kuin pitäisi. Onneksi se myös tarkoittaa, että peli on nopeasti ohi.

Lasten leluksi

Jolly Octopus sopiikin parhaiten lasten keskinäiseen pelaamiseen ja leikkimiseen, sillä saa pari noin nelivuotiasta pikkupelaajaa viihtymään keskenään jonkin aikaa. Aikuisten apua tarvitaan kuitenkin pelin kokoamiseen. Laatikko on sen verran pieni, että mustekalalta joutuu irrottamaan lonkeroita, jotta se mahtuu laatikkoon. Lonkerot ovat kuitenkin niin tiukassa kiinni ja sen verran herkkiä särkymään, että niiden irrottaminen ja kiinnittäminen on ehdottomasti aikuisten puuhaa. Hieman isompi laatikko tai hieman helpommin irtoavat lonkerot olisivat olleet paikallaan.

Jos haluaa lapsille vähän aikaa viihdyttävän lelun, Jolly Octopus ei ole paha valinta, mutta jos itse haluaa pelata lasten kanssa, kannattaa hankkia joku ihan oikea peli.

Faktat Jolly Octopusista

Pituus: 10 minuuttia.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyynyä, jotka on tarkoitus saada lingottua sänkyyn. Kun tyynyn saa laskeutumaan sänkyyn, pelaaja laittaa pystyssä seisovan pahvihahmon sängyntolpan päälle. Jos pahvihahmo sattuu putoamaan sängyntolpasta, pelaaja joutuu ottamaan sen ja yhden tyynyn takaisin. Pelissä voi siis edistää omaa peliään tai yrittää jahdata toisten pahvihahmoja.

Tyynysota on säännöiltään erittäin yksinkertainen peli, jota pääsee pelaamaan nopeasti. Pelikin on melko nopeasti ohi, sillä tyynyjen linkoaminen on vauhdikasta puuhaa ja melko helppoa. Sänkyyn saa neljä tyynyä varsin helposti sijoittamalla katapultin lähelle sänkyä. Säännöt eivät sano etäisyydestä mitään, sitä säätämällä voi lisätä peliin hieman vaikeusastetta tarvittaessa.

Helppoa hupia

Pelin idea on sopivan pöhkö ja tyynyt ja katapultit ovat hauskoja. Hieman tylsää on se, että tyynyjen linkoaminen sänkyyn on paljon helpompaa kuin toisten pelaajien nappuloiden pudottaminen, joten pelaaja, joka keskittyy tykittämään tyynyjä sänkyyn voittaa pelin helposti. Toisaalta — ainakin peli on nopeasti ohi.

Kun yksi erä kestää helposti alle vartin, peli on helppo kaivaa esiin ja ryhtyä pelaamaan. Tyynysota vetoaa lapsiin ja herättää aikuisissakin myönteistä huomiota. Peli sopii hyvin aikuisten ja lasten välisiin otteluihin ja toimii myös kaksinpelinä.

Nalle valmiina linkoamaan tyynyn. Kuva: Mikko Saari

Faktat Tyynysodasta

Pituus: 10–15 minuuttia.

Pelin idea

Pelialusta on sininen muovihärpätin, jossa on kaksi säätönuppia. Nuppeja kääntämällä pelialustasta nousee tappeja, jotka nostavat muumia ylöspäin — juuri sopivasti, että alle mahtuu sujauttamaan palikan. Sitten käännetään toista nuppia, jolloin tämä juuri lisätty palikka nousee ylös, niin että alle saa sujautettua uuden palikan.

Tätä jatketaan, kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja Muumipeikko rysähtää maan tasalle. Kaikille muille paitsi Muumipeikon pudottajalle tulee piste ja peli voi alkaa alusta. Kun haluttu kierrosmäärä on pelattu tai sopiva pistemäärä saavutettu, peli päättyy.

Näppärä näppäryystesti

Pidä Muumi katolla on hauska peli, varsinkin jos sitä ei ota liian vakavasti. Sitä voi pelata porukalla joko ilman noppaa tai nopan kanssa. Noppa määrää, mitä pitää tehdä: lisätä yksi tai kaksi palikkaa, valita toinen pelaaja lisäämään palikka tai poistaa palikka. Ilman noppaa kukin lisää vuorollaan yhden palikan.

Peliä voi vallan kätevästi pelata myös yksinpelinä, tavoitteena mahdollisimman korkea torni Muumipeikon alla. Jos onnistuu rakentamaan tornin kaikista palikoista — ei ihan helppo juttu, sen verran huteria kevyet muovipalikat ovat — voi alkaa purkamaan tornia yksi kerrallaan.

Pidä Muumi katolla on kenties vähän enemmän lelu kuin peli, mutta voi sitä pelatakin. Pelinä samassa torninrakennusgenressä on parempiakin esimerkkejä, vaikkapa Villa Paletti, mutta ei tämä muumipeli missään nimessä huti ole.

Faktat Pidä Muumi katolla -pelistä

Pituus: 15–30 minuuttia, riippuen siitä miten pitkän pelin haluaa pelata.

Pelin idea on sama eläinten pinoaminen krokotiilin selkään, mutta puitteet ovat toisenlaiset. Tuloksena on toimiva, hauska ja vähän erilainen peli kuin edeltäjänsä.

Pelin idea

Pelin alussa krokotiili laitetaan pelin laatikossa olevalle sillalle. Muut eläimet jaetaan laatikon ympärille. Pelaajat saavat kukin kolme korttia, jotka kuvaavat kolmen eläimen ryhmiä. Pelaajien tavoitteena on saada kortit pelattua. Kortin saa pelata, kun siinä kuvatut eläimet ovat sillalla krokotiilin selässä ja muodostavat yhtenäisen ryhmän (A koskettaa B:tä joka koskettaa C:tä). Ensimmäisenä korttinsa pelannut voittaa.

Noppa rajoittaa pelaamista. Nopanheitto kertoo, miltä puolelta laatikkoa eläimen saa ottaa. Pelin alussa saa pelata lähes mitä tahansa, mutta pian vaihtoehdot rajoittuvat ja haluamaansa eläintä ei välttämättä saa. Tässä on mahdollisesti turhauttava tuurielementti: jos tarvitsee kipeästi lepakoita, mutta niitä ei nopanheitto suo, on hieman pulassa.

Jos kaataa eläinpyramidin, eläimet putoilevat laatikon lokeroihin, joista niitä saa sopivalla nopanheitolla käyttöönsä. Pyramidin kaataja joutuu ottamaan sakkona uuden kortin pakasta suoritettavakseen.

Tasoitusta ja helpotusta

Korttien paras puoli on ehdottomasti se, miten ne mahdollistavat tasoituksen antamisen. Parempi pelaaja voi aloittaa pelin useammalla kortilla. Jos lapsi ei muuten pärjää aikuiselle, aikuinen voi ottaa pari korttia enemmän ja kas kun peli tasoittuu.

Tämä on Maxissa parempaa kuin pienessä Eläinpyramidissa. Isommat palikat ovat toinen mukava puoli. Huonoin ominaisuus on laatikon hervoton koko: tätä peliä ei kuljetella mukanaan. Alkuperäinen Eläinpyramidi menee puolen litran Minigrip-pussiin.

Maxi on mukavaa vaihtelua eläinten pinoamisesta kiinnostuneille. Tehtäväkortit ovat hauska uusi ominaisuus, joka antaa pelille muutakin tavoitetta kuin vain päästä eläimistä eroon. Korttien mahdollistama tasoituksen antaminen on myös hyvä lisä. Peli on muutenkin hieman alkuperäistä helpompi.

Suositus onkin sikäli selkeä: Maxi on Eläinpyramideista parempi pienempien lasten kanssa ja etenkin lasten ja aikuisten välisiin peleihin. Alkuperäinen on parempi isompien lasten ja etenkin aikuisten kanssa, pienen laatikkonsa vuoksi se on oivallinen helposti mukana kulkeva filleri. Maxia pelataan kotona.

Ruuhkaa sillalla. Uudet eläinpalikat ovat mukavan isoja. Kuva: Mikko Saari

Faktat Eläinpyramidi Maxista

Pituus: Noin 15 minuuttia.

Paketista löytyy autenttisen näköistä muovisälää: palikoita, joista kootaan torni, possut asuttamaan tornia, kumisen tuntuiset linnut ammuksiksi ja tietenkin linko, jolla kiukkuiset linnut ammutaan kohti possuja.

Pelin idea

Vuoronsa aluksi pelaaja nostaa kortin, joka kertoo millainen rakennelma palikoista on koottava. Kortissa kerrotaan myös, millaisilla linnuilla tornia saa tykittää. Jos pelaaja onnistuu pamauttamaan possut alas tornista annetuilla linnuilla, hän kuittaa tornin vaikeustasosta riippuen 100–300 pistettä. Torneissa voi olla myös bonuspalkintoja, joiden pudottamisesta saa lisäpisteitä. Tavoitteena on 1000 pistettä.

Vaan pisteiden kerääminenpä ei olekaan mitään ihan helppoa puuhaa. Linko on hyvin epätarkka ja vaatii runsaasti harjoittelua, eikä possujen tuhoaminen ole sittenkään mitenkään varmaa hommaa, kun linnut lentelevät minne sattuvat. Ampumakulmaa ei voi säätää oikeastaan ollenkaan, ainoastaan suuntaa ja voimakkuutta.

Sääntöjen mukaan lintuja saa ampua kahdesta neljään, riippuen tornin vaikeustasosta. Tuhanteen pisteeseen pelaaminen vaatii aikaa ja jaksamista, mutta kaipa se puolessa tunnissa onnistuu — jos turhautuminen ei iske ennen sitä. Veikkaan, että useimmat ottavat nopeasti käyttöön kotisäännön, joka sallii lisää ampumayrityksiä.

Parempi tietokonepelinä

Vaikka pidänkin lautapeleistä enemmän kuin tietokonepeleistä, Angry Birdsiä pelaan jatkossa mieluummin tietokonepelinä. Se vain toimii paremmin niin: katapultin ohjaaminen on paljon tarkempaa.

Lautapelissä joutuu sitä paitsi kokoamaan tornit itse. Siinäkin on oma vaivansa, sillä kevyet muovipalikat — hyvä juttu, jotta torni kaatuisi helpommin — ovat vaivalloisia koottavia. Peliajasta aika iso osa menee tornien kanssa nyhräämiseen, joka on se kaikista tylsin osa peliä. BoardGameGeekissä kommentoivat, että lapset kyllästyvät helposti odotteluun torneja rakenneltaessa, mutta siihen hyvä ratkaisu on antaa muksulle puhelin, jotta odotellessa voi pelata vaikka Angry Birdsiä…

Lintu lentää kohti possutornia. Kuva: Mikko Saari

Sääntöjen mukaan pelattuna Angry Birds: Knock on Wood ei ole kummoinen peli, vaan tarjoaa lähinnä odottelua ja turhautumista. Sen arvo on lähinnä leluna, eikä se sellaisena mitenkään toivoton ole. Pelistä lienee myös jonkin verran viihdettä lapsille ja lapsenmielisille, jos joustaa säännöistä tarpeen mukaan.

Kaupaksihan tämä käy jo nimellään, kun kansikin paljastaa viekoittelevasti pelin kieltämättä näyttävän sisällön. Toivoisin silti, että vaikkapa joululahjoiksi ostettaisiin ennemmin ihan oikeita pelejä, sillä niistä riittää takuuvarmasti iloa pidempään kuin tästä pelistä.

Faktat Angry Birds: Knock on Woodista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Snap! on ehta neppailupeli, jossa jokaisella pelaajalla on kiekko ja samanlainen pakka tavoitekortteja. Korttipakasta käännetään päällimmäinen kortti ja sitä lähdetään suorittamaan neppailemalla. Tavoitteet ovat yksinkertaisia: pitää joko osua tietylle alueelle laudalla tai kolauttaa jonkun toisen pelaajan kiekkoa. Samalla pitää kerätä setti jalokiviä käymällä laudan kulmissa. Kun jalokivet on kerätty ja tavoitteet suoritettu, lähtöruutuun palaamalla voittaa pelin.

Pelin näppärä oivallus on tehdä kaikesta tästä Kosmoksen perusboksiin mahtuva setti. Pelilauta varsinkin on hieno: se avataan ja reunat taitellaan pystyyn ja lukitaan paikalleen. Tuloksena on oikein sopivan kokoinen areena: ei ihan sumppu, mutta esteet ja toisten pelaajien kohellus huomioiden aivan riittävän ahdas, että pelissä on haastetta.

Pelissä on kevyesti strategista ulottuvuutta, mutta pääasiassa neppaillaan kiekkoja ja toivotaan hyviä osumia. Jalokivet ovat haaste ja riesa, sillä niitä pitää olla tasan oikea määrä. Ylimääräisistä pääsee eroon tietyssä kohtaa lautaa, mutta se taas vaatii lisää tarkkaa neppailua.

Kehnonlaiset komponentit

Niin hieno kuin pelin toteutus teoriassa onkin, käytännössä homma ei aivan toimi. Laudan reunat eivät tahdo pysyä pystyssä, sillä kulmalukot eivät riitä pitämään laudan reunoja paikoillaan. Reunat tahtovat taipua ulospäin. Jos niitä taas yrittää vahvistaa, tuloksena on lauta, joka ei enää taitu siististi laatikkoon. Myös laudan avoin sauma aiheuttaa hankaluuksia, sillä se tahtoo aueta muodostaen neppaukset pysäyttävän muurin, jos saumaa ei älyä painaa kädellä kiinni.

Oma kappaleeni on lisäksi osoittanut jo pieniä repeilyn merkkejä, eli lauta ei oikein tahdo kestää taittelua ja vääntelyä. Voi toki olla, että kyseessä on vain huono kappale, mutta hieman epäilen pelin kestävyyttä aktiivisessa käytössä. Teippiä tarvittaneen ennen pitkää.

Edullista neppailua

Snap! ajaa asiansa: se on edullinen ja hauska neppailupeli, johon mahtuu mukaan jopa kuusi pelaajaa. Vauhtia ja tungosta laudalla riittää. Säännöt ovat varsin helpot ja peli on muutenkin helposti lähestyttävä, joten illanviettojen ohjelmanumerona se pärjännee mukavasti.

Innokkaammille neppailijoille suosittelen kuitenkin järeämpää kalustoa, eli joko Crokinole-lautaa tai PitchCaria. Itse ainakin tyydytän jatkossakin neppailutarpeeni Crokinolen parissa.

Faktat Snap!:sta

Pituus: 20-30 minuuttia

Pelin idea

Palikat levitetään levyn päälle sikinsokin ja levy nostetaan kepin päähän. Väliin tulee korkkipallo, joka mahdollistaa sen, että levy voi keikkua edestakaisin putoamatta heti. Levyn asettaminen pallon päälle on oma näppäryyshaasteensa, mutta sujuu  pienellä harjoittelulla helposti.

Sen jälkeen alkaa peli. Vuorollaan pelaajan on joko otettava levyltä palikka tai passattava. Passaaminen maksaa, mutta niin maksaa levyn kaataminenkin, joten etenkin kierroksen loppua kohden valinta voi olla vaikea. Noukitut palikat kerätään varastoon, niistä saa erän lopussa pisteitä.

Kun  joku kaataa levyn, kaikki passaavat peräkkäin tai levy saadaan tyhjäksi, erä loppuu. Jokainen kerätty palikka on pisteen arvoinen. Jos passaa, joutuu antamaan yhden palikan sille, joka seuraavana onnistuu noukkimaan palikan — monen passaajan jälkeen onnistuminen on siis varsin arvokasta. Jos kaataa levyn, menettää neljä pistettä ja voi joutua miinuksille.

Peliä jatketaan, kunnes joku saa kokoon 20 pistettä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Erittäin yksinkertaista, ehkä vähän tylsää

Bamboleo on todella helppo peli — noin säännöiltään, ainakin — ja menettää lopulta vetovoimansa esimerkiksi hitusen mutkikkaampaa Bandua nopeammin. Peli käy vähän helpoksi. Pisteenlasku on lisäksi tylsää, sillä mokaamalla on taitavassa porukassa käytännössä varmasti hävinnyt.

Säännöissä on pisteenlaskuun muunnelma, jossa palikat eivät olekaan samanarvoisia, vaan pisteitä saa palikan grammamäärän verran. Tätä en ole vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta veikkaan sen piristävän peliä ja olevan pidemmän päälle paras tapa pelata. Synkronimuunnelma, jossa pelataan kahden hengen joukkueissa ja joukkueen jäsenten on otettava laudalta palikat yhtä aikaa, kuulostaa myös erikoiselta. Peliin on lisäksi olemassa mielenkiintoinen Waagemut-lisäosa, jonka saatavuus on tosin hankalampi juttu.

Jos Bamboleo ei jatkuvaa käyttöä kestäkään rajattomasti, uusien pelaajien houkuttelupelinä se on ilmiömäinen. Pelillä on kaikki tällaisen pelin tärkeät ominaisuudet: näyttävä ulkonäkö, helpot säännöt, nopea peliaika (jos pelaa yksittäisiä eriä) ja sitä on myös hauska vain katsoa. Jos haluaa kokoelmiinsa näyttävän houkutuslinnun, Bamboleo on parhaita valintoja varsinkin Suomesta saatavista peleistä.

Faktat Bamboleosta

Pituus: 20-30 minuuttia.

Peli edellyttää tarkkaavaisuutta, keskittymistä ja nopeita refleksejä. Ensivaikutelma pettää, sillä Tornado Alert! vaikuttaa kevytmielisemmältä peliltä kuin se on. Tiukkaan keskittyvä pelaaja voittaa huvikseen läiskijät takuuvarmasti.

Pelin idea

Pelaajilla on kädessään kortteja, joita pelataan vuorotellen pöydän keskellä olevaan pinoon. Kuka tahansa — paitsi viimeksi kortin pelannut — voi läpsäyttää pinoa ja ottaa kortteja. Päällimmäisen kortin numeroarvo määrää, kuinka monta korttia nostetaan. Näin arvokkaan viitosen tai kuutosen läpsäyttäjä joutuu nostamaan viisi tai kuusi korttia, joissa voi olla mukana kaikenlaista.

Huonompien korttien välttelylle antaa syytä pelin pisteenlaskutapa. Kun pakan loppuun jemmattu lopetuskortti nousee, kierros päättyy. Nyt pelaajat laskevat keräämiensä korttien pistearvojen summan ja määrän. Lopulliseksi pistearvoksi tulee korttien arvojen keskiarvo. Jos laskinta ei ole käsillä, mukana tulee onneksi näppärä aputaulukko.

Ei siinä vielä kaikki — peliä pelataan yhteensä kolme kierrosta ja lopullisen voittajan ratkaisee se, kenen huonoin keskiarvo on paras. Mokailla ei siis saa. Kierroksen pistearvon voi onneksi hylätä, mutta silloin joutuu ottamaan myöhemmälle kierrokselle -1-merkin, joka laskee keskiarvoa yhdellä. Se on kova kohtalo se.

Lisäjippoja

Pelissä on muutakin kuin pelkkää numerokorttien läiskettä. Pakassa on joukko peliä piristäviä erikoiskortteja. Wedge on näppärä kortti: jos onnistuu nostamaan pakasta kortteja niin, että Wedge jää pakan päälle, saa keskiarvoa kohottavan +1-merkin. Jos nostaa Wedgen, joutuu ottamaan miinuksen. Korttiin on kuvattuna kaatuva puu, eli parhaassa tapauksessa saa hienon kuvan, huonommassa jää itse puun alle…

Rosvon ottaja menettää kaikki siihen asti keräämänsä pistekortit, huijarin ottaja saattaa saada kasvatettua keskiarvoaan (mutta huijari itse on nollan arvoinen) ja neron poimija saa palautettua arvottomiksi käännettyjä kortteja. Pakassa on nimittäin myrskyjä ja kun joku pelaa myrskyn, pelaajat, joilla on myrskyn kuvaama paikka pistepinonsa päällimmäisenä, joutuvat kääntämään kortin nollan arvoiseksi pakkansa pohjalle. Luonnollisesti mitä arvokkaampi kortti on, sitä enemmän siihen iskeviä myrskyjä pakasta löytyy.

Vaatimaton toteutus

Ehkä uuden pelifirman ensimmäiseltä julkaisulta ei sovi odottaa liikoja, mutta Tornado Alertin toteutus jättää silti toivomisen varaa. Laatikko on sopivan pieni, mutta perin vaikea avata. Kortit ovat oudosti kahdeksankulmaisia ja tuntumaltaan sellaisia, etteivät ne loputtomia kestä.

Pelin kuvitus on omaperäistä. Tyyliseikat ovat makuasioita, mutta minusta taide näytti hivenen amatöörimäiseltä. Kuvitus kaipaisi askelta joko valokuvamaisen realismin tai humoristisen piirroskuvituksen suuntaan, nyt tyyli on vähän oudosti siltä väliltä. Etenkin kansikuva voisi olla vakuuttavampikin. Pelikavereilta löytyi kyllä ymmärrystäkin tyylille ja sinänsä kuvitus on ihan toimivaa, myrskykortteja lukuunottamatta, niissä myrskyn kohteen osoittava kuva saisi olla tuntuvasti selkeämpi.

Tornado Alertin osat. Kuva: Hyptic

Monta peliä samassa paketissa

Tornado Alert! on vaihteleva peli, sillä eri pelaajamäärillä peli tuntuu erilaiselta. Kaksinpeli on melkoista kyttäämistä ja enemmän virheiden välttelyä kuin hyvin pelaamista. Useammalla pelaajalla taas saa olla tarkkana, että ehtii ylipäätään ottaa jotain asiallista ennen kierroksen päättymistä. Kumpikin on varmasti hyvä tapa pelata, paremmuus riippuu omista mieltymyksistä.

Mukana on myös Tornado Alert! 2 -nimellä kulkeva sääntömuunnelma, joka tekee pelistä vielä vauhdikkaamman. Siinä vuorojärjestystä ei ole, vaan kortteja saa lätkiä pistepinoon vapaassa järjestyksessä. Tätä muunnelmaa en ole itse ehtinyt testata, mutta vauhdin ja vaaran ystäville se tuo pelille varmasti lisäarvoa.

Hyvää ja huonoa

Tornado Alert! jättää ristiriitaiset fiilikset. Peli on omaperäinen, mutta toisaalta kömpelö. Peli ei kieltämättä muistuta juurikaan muita pelejä ja miettimistä vaativien nopeuspelien ystäville Tornado Alert! on kokeilemisen arvoinen. Tässä pelissä ei pelkällä nopeudella pärjää.

Toisaalta pelimekaniikassa on kömpelöt puolensa, säännöt ovat paikoin vähän sumeasti kirjoitetut ja pisteenlasku ei taida ihan täysin toimia. Hyvä keskiarvo kun on helpointa saada poimimalla vain pari korttia — jos saa poimittua vaikkapa kakkosen ja nelosen, ei missään nimessä kannata ottaa enää mitään muuta, koska kolmosen keskiarvo on jo voittajaluokkaa. Kokeneiden pelaajien kesken tällaisten korttien saaminen voi kuitenkin olla vaikeaa.

Jos pelin ulkoinen toteutus olisi skarpimpi, pelimekaniikka hiotumpaa ja pisteenlasku yksinkertaisempi ja toimivampi, Tornado Alert! olisi jo varsin mainio peli. Tällaisena se on lupaava, mielenkiintoinen ja kokeilemisen arvoinen ja voi hyvinkin iskeä joidenkin pelaajien makuhermoon napakasti. Kärkikastiin näillä näytöillä ei kuitenkaan vielä pääse.

Suomalainen myrskybongauspeli kertoo lisää pelin taustasta.

Faktat Tornado Alertista

Pituus: 30 min

Pelin idea

Peli koostuu kymmenestä hyvin kestävän oloisesta puisesta kalasta ja kahdesta suuresta puunopasta. Yksi kaloista on ovelasti virnuileva Piraija, ja se huolehtii kalojen syömisestä. Syötävistä kaloista kolme on sinisiä, kolme oransseja ja kolme vihreitä. Kalojen yläpinnalle on lisäksi maalattu merkkejä, yksi kolmio, neliö ja ympyrä kunkin värisarjan kaloihin. Kalojen kääntöpuolelle on maalattu ruoto.

Nuorin pelaaja aloittaa pelin, ja arpoo nopilla saalistettavan kalan värin ja kyljessä olevan merkin. Nopeimmin noppia vastaavalla tavalla merkityn kalan saalistanut pelaaja saa pitää kalan. Näin jatketaan kunnes nopilla sattuu tulemaan yhdistelmä, joka on jo jossakin saalistetussa kalassa. Tällöin kaikki huutavat “Loiskis!”. Pelaaja, joka nopeimmin nappaa piraijan pöydältä saa syödä kalan ja kääntää sen ruotopuoli ylöspäin eteensä, jos hän oli kalan alun perin saalistanutkin. Pelaaja, joka ensimmäisenä saa kerätty kolme syötyä kalaa, voittaa pelin.

Tuuripeliä

Peli on täysin tuurista kiinni, ja taktikointi rajoittuu lähinnä toisen pelaajan fyysiseen estämiseen, kun kalojen nappaamisessa on kiire. Aikuispelaajana pelisssä tottuu häviämään pian. Pienet kätöset saalistavat kalan uskomattoman ripeästi, kunhan idea on ensin tullut tutuksi. Yhden pelin pelaa helposti viidessä minuutissa, joten halutessaan jo yhden koti-illan saa lasten kanssa pelatessa käännettyä rankaksi tappioputkeksi.

Pelimerkit ovat tukevaa tekoa

Kalojen maalaus tuntuu kestävän kulutusta hyvin. Arvostelukappaleen kolmen kalan maali tosin paljastui lohjenneeksi heti pakettia avatessa. Kalojen ja noppien säilytystä varten paketissa tulee tukeva pussukka, jossa peliä on kätevä kuljettaa matkoillakin. Se suojaa kaloja niin hyvin, että peli kestänee isältä lapsenlapsille.

Kalojen väritys on valitettavan huonosti mietitty. Värit ovat miltei täysin kylläisiä ja värisokealle kalojen erottaminen toisistaan voi olla haastavaa. Alla olevissa kuvissa on vasemmalla esitetty kalojen alkuperäinen väritys, ja oikealla miten täysin punavihervärisokea näkee kalojen värityksen.

Vasemmalla alkuperäinen, oikealla Vischeck-ohjelman tuottama simulaatio sini-puna-värisokeuden vaikutuksesta.

Faktat Loiskis!-pelistä

Pituus: 5-10 minuuttia

Gulo Gulon taustatarina on harvinaisen pöhkö, mutta peli on silti sieltä hauskemmasta päästä pienille lapsille sopivia lastenpelejä. Tätä peliä voi pelata jo kolme-neljävuotiaiden kanssa, eikä se silti ole aikuisille kärsimystä.

Pelin idea

Tarkoituksena on päästä etenemään laatoista muodostuvalla polulla sen loppuun asti. Eteneminen tapahtuu nostamalla kupista puisia munia. Jos ottaa punaisen munan, pääsee seuraavalle punaiselle laatalle, sinisellä siniselle ja niin edelleen. Jos edessä on avoimia laattoja, saa valita, mitä väriä yrittää, mutta jos avaa uuden laatan, on pakko nostaa tämän laatan väriä.

Munakupissa on pystyssä tikku, jonka päässä on paino. Jos tikku kaatuu niin, että paino koskettaa pöytää, tulee munahälytys. Korppikotka on huomannut varkaan ja pelaaja joutuu pakittamaan taaksepäin edelliselle yrityksen väriselle laatalle. Onneksi paluu takaisin sujuu nopeasti, sillä pelaaja pääsee seuraavalla siirrollaan vähintään siihen, missä epäonnistui.

Kun joku pelaajista pääsee polun päähän asti, alkaa loppu olla lähellä. Polun päässä on viiden laatan pino, johon pikku Gulo on jemmattu. Pinoa puretaan laatta kerrallaan ja kun Gulo tulee vastaan, pelaajan on vain noukittava violetti muna kupista. Voitto on sillä selvä!

Hauskaa kaivelua

Gulo Gulo vaatii hieman taktista näppäryyttä ja tarkat pikku sormet. Päätöksenteko on varsin kevyttä ja aikuinen voi kätevästi neuvoa, mitä väriä kiposta kannattaa yrittää. Munien nostaminen kiposta taas onnistuu lasten sormilla hyvin. 3,5-vuotias Nooa oli hommassa luonnonlahjakkuus, vaikka räiskikin menemään paljon isäänsä varomattomammin.

Pelin ulkoasu on hauska ja nappulat ovat laadukkaita. Ahmat ovat erikoisen värisiä muovinappuloita, laatat taas jykevää pahvia. Herkin osa on munahälytin, joka on varsin ohut tikku. Katkenneen tikun saa kuitenkin korvattua kätevästi bambuisella grillivartaalla.

Gulo Gulo on hauska lastenpeli, jota pienetkin voivat pelata vaivattomasti. Aikuisillekin peli on hauska, joskin pelkästään aikuisten kesken se ei tarjoa suuria elämyksiä. Pikkuisemmille pelaajille ahmapeli on kuitenkin varma valinta.

Faktat Gulo Gulosta

Pituus: 10-20 min, mukana on myös pikapelisäännöt.