Pelin idea

Pelin aluksi kuvakortit sekoitetaan kuvapuoli alaspäin, ja pelaajien nappulat sijoitetaan pelilaudalle. Pelaajalla saa olla edessään kerrallaan korkeitaan kuusi kuvakorttia. Pelaaja kiertää pelilautaa heittämällä noppaa, ja siirtymällä eteenpäin sen osoittaman silmäluvun verran.

Jos pysähtyy ruutuun, jossa on Bambin kuva, saa nostaa uuden kuvakortin tai laittaa yhden vanhoista takaisin pöydälle. Rumpalin kuvan sattuessa kohdalle saa vaihtaa yhden oman korttinsa jonkun vastustajan korttiin. Dumbo puolestaan usuttaa uuteen vauhtiin, ja pelaaja saa uuden heittovuoron.

Kuva: Jarno Tuimala

Pientä taktikointia

Rumpali onkin aika veikko! Hänen avullaan pelaaja voi useinkin nopeuttaa omaa peliään, ja koota oman palapelinsä nopeasti valmiiksi. Toisaalta halutessaan Rumpalin avulla voi tehdä myös kiusaa, ja estää toisia saamasta omia palapelejään valmiiksi. Tämä tarjoaa tietysti pelaajien välille hieman vuorovaikutusta, mutta perheen pienimmät saa varmasti hermostumaan, jos ryöstää melkein valmiista palapelistä palasen.

Palapelien kokoaminen ensimmäistä kertaa on melko vaativaa, sillä missään ei ole esimerkkiä siitä, miltä kukin palapeli näyttää valmiina. Niinpä ennen ensimmäistä pelikertaa kannattanee koota kukin palapeli kertaalleen, jotta niiden kuvat jäävät mieleen.

Faktat Disney Lautapelistä

Pituus: 30 minuuttia

Minotaurus on ensimmäisiä Suomeen ehtineitä Legon lautapelejä. Peli pääsi Vuoden peli -kisassa finaaliin lastenpelien sarjassa. Lego-pelien viehätyksestä iso osa tulee siitä, että peli rakennetaan itse Lego-palikoista. Lisäksi pelit kannustavat pelaajia muuttamaan sääntöjä ja pelin osia. Pelit käyttävät erityistä noppaa, jonka kuvioita voi muuttaa mielensä mukaan.

Pelin idea

Minotaurus on verrattain yksinkertainen peli. Pelaajat aloittavat laudan nurkasta kolmella nappulalla, joista yksi tai kaksi, pelaajamäärästä riippuen, on saatava laudan keskellä olevaan temppeliin. Nappulat — hauskat Lego-mikrohahmot — etenevät noppaa heittämällä 3-6 askelta.

Nopassa on myös musta sivu, joka saa minotaurukseen vauhtia. Minotaurus aloittaa laudan keskeltä ja liikkuu joka kerta kahdeksan askelta. Mikäli minotaurus kohtaa nappulan, nappula joutuu palaamaan alkuun ja minotaurus loikkaa taas laudan keskelle.

Nopan harmaa sivu antaa pelaajan siirrellä seiniä. Laudalla on valmiiksi irtonaisia harmaita seiniä ja laudan reunoilla on lisäseiniä, joita voi tuoda peliin. Seinillä voi tukkia toisten pelaajien reittejä. Kokonaan toista pelaajaa ei saa eristää, mutta parikin hyvin sijoitettua muuria tuo matkaan lisäpituutta mukavasti.

Peli on melko nopeasti ohi. Voiton vie onnekkain, taidolla ei tämän pelin kanssa ole liiemmälti tekemistä. Minotauruksen ja muurien ansiosta pelissä on vähän yllätyksellisyyttä, eikä pieni etumatka vielä todellakaan takaa voittoa.

Rakenna oma pelisi

Näppärä pahvimalli helpottaa labyrintin rakentamista. Kuva: Jesse Griffin / BGG

Pelissä tulee valmiiksi tuunausehdotuksia: noppaan voi vaihtaa vihreän sivun, jolla saa loikkia seinien yli, minotauruksesta voi tehdä vaarallisemman tai helpottaa peliä ja pelin pituuttakin voi säätää. Mielikuvitus on rajana — labyrinttiinhän voi rakennella Legoista kaikenlaisia lisäosia. Lisäsääntöjä löytyy vaikkapa BoardGameGeekistä (jutussa on erinomainen idea vaihtaa värejä siten, että maaliruutu on temppelin vastakkaisella puolella).

Peruspeli on varsin yksinkertainen ja pidemmän päälle varmasti puuduttava. Pelin kestävyys riippuukin paljon siitä, miten antoisaksi tuunaamisen ja oman virittelyn kokee. Sinänsä yksinkertainen pelirunko on varmasti hyvä juttu jatkokehittelyn kannalta, ainakin nuoremmille virittelijöille.

Iästä puheen ollen — pelin ikäsuositus 7+ on sikäli yläkanttiin, että aikuisten kanssa peliä pelaa mukavasti jo nelivuotias Lego-entusiasti.

Legojen viehätys

Kyllä Legoissa joku juttu on. Pelin rakentaminen oli hauskaa ja pelaamisessakin on jotain ekstrakivaa, kiitos Legojen. Ilman Lego-efektiä tällaisestä pelistä tuskin innostuisi, mutta Legojen ansiosta Minotaurus viehätti heti. En sitten tiedä, kuinka pitkäikäistä tämä viehätys on.

Legoissa on omat kätevät puolensa. Pelilauta mahtuu kokonaisena laatikkoon ja nappulat pysyvät jämäkästi paikoillaan, joten Minotaurus on varsin näppärä autopeli — no, ehkä noppaa lukuunottamatta, sillä kumireunustensa ansiosta se pomppii varsin reippaasti.

Minotaurus on yksinkertainen peli, joka viehättää ainakin aluksi enemmän kuin ehkä pitäisi. Legot ovat 50 vuoden jälkeenkin todellinen huippulelu ja Legojen ja lautapelien yhdistelmä tuntuisi ainakin Minotauruksen perusteella toimivalta.

Minotaurus odottaa temppelissään uhkarohkeita seikkailijoita. Kuva: Jesse Griffin / BGG

Faktat Minotauruksesta

Pituus: 15–30 min

Pelin idea

Kukin pelaaja saa valitsemaansa hahmoa muistuttavan pikkuaton pelinappulakseen. Lisäksi kukin pelaaja saa kaksi jäljellä olevien varikkokäyntien määrää osoittavaa pahvipyörylää. Ovaalinmuotoista pelilautaa kierretään erikoisnopan määräämässä tahdissa. Kerrallaan voi edetä 1-4 ruutua, ohittaa edellään menevän kilpakumppanin tai, mikä pahinta, rengas voi puhjeta. Renkaan puhjetessa joutuu jättämään seuraavan pelivuoronsa väliin. Radalla on kaksi öljyläikkää, jotka joko hidastavat (kolme ruutua taaksepäin) tai nopeuttavat (kolme ruutua eteenpäin) pelin kulkua.

Varikkokäynnit

Kisan aikana on käytävä kaksi kertaa varikolla. Jollei vaadittuja varikkokäyntejä ole tehty, kun auto ylittää maaliviivan, joutuu ajamaan vielä uuden kierroksen. Varikkokäynneillä voi vaikuttaa toisten kilpailijoiden peliin, sillä jokainen joutuu käymään kisan aikana kahdesti varikolla. Samalla varikolla ei kuitenkaan voi olla yhtä aikaa kuin yksi auto. Usein tämä johtaa muutenkin epäonnisimman kilpailijan rökäletappioon, kun kohdalle tultaessa varikolle ei pääsekään, ja joutuu ajamaan vielä toisenkin kierroksen. Vaikutus korostuu moninpelissä entisestään.

Uutta suunnittelua

Peli erottuu perinteisistä noppapeleistä juuri hieman kekseliäämmän lautasuunnittelun vuoksi. Tavanomainen “odota heittovuoro”-toiminto on siirretty laudalta noppaan. Sopivalla nopanheitolla voi myös ohittaa edellä kulkevan auton, mikä testipeleissä johti useammankin kerran ohitukseen juuri maaliviivalla. Mukana on siis hieman totuttua enemmän yllätyksellisyyttä, ja pieneen kiusantekoonkin tarjoutuu usein mahdollisuus. Nämä ominaisuudet ja Autot-hahmojen näköiset pelinappulat vaikuttivat varmasti pelin testiryhmässä (alle 6-vuotiaita) saamaan suureen suosioon.

Kirjaliton kustantamassa Kaahaten Kunniaan –satukirjassa tulee mukana 12 Autot-hahmoa, jotka ovat kooltaan ja muodoltaan yhteensopivia pelin kanssa. Jos siis omistaa sekä pelin että kirjan, voi pelata muillakin hahmoilla, esimerkiksi Jasu Juntilla.

Autot kilpasilla. Kuva: Jarno Tuimala

Faktat Autot Rallipelistä

Pituus: 10-20 minuuttia

Peli on osa Field Commander -sarjaa, jossa on ilmestynyt myös Rommelin ja Napoleonin taisteluja käsittelevät pelit.

Pelin kulku

Kun kampanja on valittu, on aika lähteä valloitusretkelle. Jokainen kampanja on jaettu vuoroihin, jotka kuvaavat joko vuosia, vuodenaikoja tai yksittäisiä kuukausia. Aika on pelissä abstrakti käsite, sillä ainoastaan käytetyt vuorot merkitsevät pisteiden kannalta, eikä varsinaisella ajan kulumisella ole merkitystä.

Vuoron alussa on valmistautumisvaihe, jolloin aika liikkuu, omia joukkoja voi täydentää ja viholliset tekevät omia valmistelujaan. Vihulaisten toimet koostuvat yhden merkittävän operaation valmistelusta ja tämän lisäksi yksittäiset linnoitukset varautuvat lähestyvään Aleksanterin armeijaan.

Operaatiot koostuvat yksinkertaisesti vihollisen joukkojen rakentamista, joilla sitten jollain vuorolla vahvistetaan tiettyjä linnoituksia. Kaikki rakentuu satunnaisten pelimerkkien nostelun varaan, joten pelaaja ei voi koskaan olla varma, milloin lisäjoukot saapuvat kentälle. Tällainen epävarmuus pakottaa toimimaan, sillä vitkuttelu kostautuu huomattavasti vaikeammin valloitettavina linnoituksina.

Yksittäisten linnoitusten ratkaisut heitetään nopalla ja lopputulokseen vaikuttaa noppatuurin lisäksi myös Aleksanterin armeijan etäisyys kyseisestä linnoituksesta. Mitä lähempänä armeija linnaketta on, sitä todennäköisemmin se yrittää vahvistaa omia puolustuksiaan lisäjoukoilla tai muurien vahvistamisella.

Tämä on pelin ainoa osa, jossa vastustajat toimivat niin sanotun tekoälyn varassa, eikä pelaajalla ole hirvittävästi mahdollisuutta vaikuttaa näiden tekemisiin.

Maailmaa valloittamaan

Valmistelujen jälkeen siirrytään sitten valloittamaan maailmaa. Aleksanterin armeija voi vuoronsa aikana liikkua niin kauan kuin joukkoja tai rahaa riittää. Liikkuminen on kuvattu yksinkertaisen toimivasti yhdellä nopanheitolla. Jos heiton tulos on enemmän kuin omien joukkojen lukumäärä, niin silloin armeija kohtaa vastarintaa ja joutuu ottamaan vahinkoa. Jos tulos on puolestaan vähemmän kuin omien joukkojen lukumäärä, alueella ei ole armeijalle tarpeeksi ruokaa ja sitä joutuu ostamaan lisää. Tämä on aika hieno ratkaisu, sillä se kuvaa hyvin pienen armeijan haavoittuvuutta ja toisaalta liian ison armeijan ylläpidon kalleutta.

Taistelu seuraa silloin, kun Aleksanterin armeija liikkuu samalle alueelle vihollisten kanssa. Kahnaukset jatkuvat aina jommankumman armeijan täydelliseen tuhoutumiseen tai kenraalin kaatumiseen. Mikäli armeijan onnistuu kukistamaan, siirtyy alue Aleksanterin hallintaan ja sen voi joko polttaa maan tasalle tai alistaa vasalliksi. Polttaminen tuo kerralla runsaasti rahaa valtion kirstuun, kun taas vasallivaltio tuottaa jatkuvasti pienempää rahavirtaa.

Kampanja on läpi, kun viimeinenkin vastustajan linnake kartalla kaatuu. Sitten lasketaan pisteet ja nämä määräävät sen, miten hyvin sotaretki onnistui. Pisteitä tulee muun muassa nopeudesta, alueiden hallinnasta ja kerätystä maineesta.

Aseisiin!

Granicuksen kampanjakartta. Kuva: Dan Verssen Games

Sotimisella on pelissä hyvin keskeinen asema ja taistelut toimivat todella hienosti. Kahinat hoidetaan erikseen erillisellä lomakkeella, johon kaikki omat ja vihollisten yksiköt järjestetään. Yksiköillä on ainoastaan kaksi ominaisuutta: nopeus ja voima. Nopeus määrää sen, milloin joukko pääsee hyökkäämään ja voima on se luku, jonka nopanheitto saa enintään olla, jotta osuman saa aikaiseksi. Vahingon saa jakaa aina haluamallaan tavalla, mikä antaa pelaajalle pientä helpotusta taisteluihin, sillä vastustajan pahimmat osastot voi jyrätä ensimmäisenä maan tasalle.

Joukkojen erilaiset luonteet on saatu mallinnettua peliin hyvin ilman hirvittävää määrää lisäsääntöjä. Esimerkiksi ratsuväki tekee normaalisti enemmän vahinkoa, mutta se voi hyökätä vain joka toinen kierros. Vastaavasti elefantit toimivat kuten normaali ratsuväki, mutta niiden hyökkäysluvut ovat huomattavasti suuremmat.

Toinen hyökkäyksiin vaikuttava seikka ovat erilaiset taistelusuunnitelmat. Vihollisille nämä määräytyvät sattumanvaraisesti, mutta Aleksanteri saa valita omansa. Näillä on hyvinkin voimakkaita seurauksia, sillä ne saattavat pysäyttää vahinkoa, sallia ratsuväen perättäiset hyökkäykset tai jopa eliminoida pienemmän vastustajan kokonaan.

Kaiken kaikkiaan taistelujärjestelmä on sopivan yksinkertainen, jotta tappelut pysyvät vauhdikkaina, mutta samalla siinä on myös tarpeeksi syvyyttä pitämään kahakat mielenkiintoisina. Noppaan nojaaminen tarkoittaa tosin, että suuretkin taistelut saattavat mennä mönkään vain muutamalla epäonnekkaalla heitolla.

Aleksanterin elämä ja teot

Aleksanterin kehittyminen sotaretkien aikana on eräs pelin keskeisiä piirteitä, joka luo peliin mukavan roolipelimäistä tunnelmaa. Jokaisessa kampanjassa on tietty määrä ennustuksia, jotka toteuttamalla Aleksanteri nousee seuraavalle tasolle. Ennustukset arvotaan joka pelin alussa erikseen, joten koskaan ei voi tietää mitä joutuu tekemään.

Nämä tehtävät vaihtelevat linnoitusten valtaamisesta omien neuvonantajien teloittamiseen, joten niillä voi olla pelin kulkuun hyvin dramaattisia seurauksia. Ennustuksia ei kannata kuitenkaan jättää väliin, sillä kehittyneempi Aleksanteri saa taisteluiden alussa enemmän sotasuunnitelmia ja hänen taisteluarvonsa nousevat.

Sotaretkien seuraukset

Field Commander: Alexander jätti minulle hieman ristiriitaiset tunnelmat. Sen vahvuuksia ovat ehdottomasti sen vahva kerronnallinen ote ja Aleksanterin kehittymisen seuraaminen sotaretkien kuluessa. Toisaalta staattiset viholliset ja pienet kartat vievät hieman peli-iloa, sillä ne pakottavat pelaamaan aina samalla tavalla ja tämä puolestaan syö pelin uudelleenpelattavuutta.

Faktat Field Commander: Alexander -pelistä

Pituus: 90+ min

Pelin idea

Pelissä on tarkoitus kerätä omenoita, sillä eniten omenoita kerännyt voittaa pelin, kun koko kirja on pelattu läpi. Pelin kuluessa omenoita saa tai niitä menettää osuessaan pelilaudan ruutuihin. Pelilaudalla liikutaan nopan silmälukujen mukaan. Pelin mukana ei tosin tule noppaa, vaan numerokiekko, joka on ikään kuin kuuteen osaan jaettu kellotaulu, jonka viisaria pöyräyttämällä arvotaan silmäluku.

Eri pelejä edustavat aukeamat liittyvät toisiinsa, sillä kun ensimmäisen pelin tavoitteet on saavutettu, tai joku pelaajista osuu käännä-ruutuun, siirrytään seuraavalle aukeamalle ja uuteen peliin. Pelilautaa kierretään jotakin muumihahmoa esittävällä, muoviseen alustaan kiinnitettävällä pahvisella pelinappulalla. Kerättävät omenat ovat niin ikään pahvikiekkoja, joihin on painetu omenan kuva.

Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Erilaiset tapahtumat, kuten tahmatassun tapaaminen on kuvattu kunkin laudan ruuduissa, joten pelin oikeaoppinen pelaaminen vaatii, että joku lukutaitoinen on pelissä mukana.

Osui ja upposi

Testiryhmän juniorijäsenet innostuivat pelistä kovin, koska numerokiekon pyörittäminen oli hauskaa. Peli etenee nopeasti, ja koko kirja on tyypillisesti pelattu läpi noin puolessa tunnissa.

Kirjan sivussa on kätevä säilytyslokero, johon pelihahmot ja omenat voi pakata. Peli soveltuu aukeamien pienen vetreyttämisen jälkeen hyvin myös matkapeliksi.

Faktat Sadepäivä Muumitalossa -pelistä

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Peli noudattaa klassisen ludo-pelin eli Kimblen sääntöjä. Jokaisella pelaajalla on pelinappulanaan neljä marjaa tai hedelmää, jotka hänen on kuljetettava pelilaudan ympäri. Jos kaksi pelinappulaa sattuu samaan ruutuun, tulee toinen niistä syödyksi ja se palautetaan lähtöruutuun. Pelin voittaa se, joka ensimmäisenä kierrättää kaikki neljä nappulaansa pelilaudan ympäri eli toimittaa neljä kasvista Muumimamman hillopataan.

Ludoon verrattuna mukana on kaksi uutta sääntöä. Kullakin pelaajalla on myös muovinen pelihahmo, joka voi siirtyä samaan ruutuun viimeksi liikutetun pelinappulan kanssa. Tällöin pelinappula on turvassa, eikä sitä voi syödä. Jos huono tuuri käy, voivat pelinappulat myös juuttua hetkeksi paikalleen. Muumilta saattaa esimerkiksi vierähtää yksi heittovuoro halkoja hakatessa.

Uudistunut Kimble

Muumipelin ansioksi on sanottava, että se onnistuu puhaltamaan mielestäni vähän väsyneeseen ludo-pelien perheeseen uutta virtaa. Uudet säännöt mahdollistavat monipuolisemman pelaajien välisen kanssakäymisen ja pelihahmojen taktisesti viisaalla liikuttelulla voi estää vastapelaajien syömäaikeet varsin usein. Olin yllättynyt, miten paljon nämä uudet säännöt monipuolistivat peliä.

Pelin osaset ovat kohtuullista laatua. Pelilauta on jämäkkää pahvia, ja se koostuu neljästä osasta, jotka pitää koota ennen pelaamista. Pelilaatikko on näin saatu matkapeliksikin sopivaan kokoon. Pelinappulat ja pelihahmot ovat muovia, ja kestävät kovaakin kuritusta.

Faktat Muumi hillopelistä

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Pelaajat valitsevat kukin yhden pelihahmon, jolla lähtevät kiertämään lautaa ja etsimään hillokellarin avainta. Pelin voittaa pelaaja, joka ensimmäisenä ehtii takaisin muumitaloon mukanaan sekä avain että ainakin kaksi kaunista kiveä tai yksi simpukankuori.

Pelilautaa kierretään nopan silmälukujen mukaisesti, mutta mukana on kaikenlaisia yllätyksiä ja sattumuksia. Pelilautaa saa edetä vain eteenpäin, ja palatakseen taaksepäin pitää etsiä toinen reitti. Tämä tekee pelaamisesta hieman haastavampaa, koska pelaajat voivat ryöstää avaimen toiselta pelaajalta itselleen.

Pelaajat voivat joutua myös kaikenlaisiin vaikeuksiin. Vastaan voi tulla esimerkiksi mörkö, joka voi kohmettaa pelaajan yhdeksi pelivuoroksi paikoilleen. Lisäksi pelin mukana tulevasta yllätyskorttipakasta voi saada nostaa kortin, jos sattuu pysähtymään pelilaudalla sopivaan kohtaan. Yllätyskortit voivat antaa pelaajalle palkinnoksi kauniin kiven, mutta ne voivat myös lennättää vaikkapa takaisin Muumitaloon, jolloin etsinnän joutuu aloittamaan aivan alusta.

Vanhan pelin uudet vaatteet

Pelin ovat suunnitelleet Tove ja Lars Jansson, ja se on alun perin julkaistu 1950-luvulla. Uusintapainos julkaistiin 1998. Alkuperäisen version toteutus muistuttaa aikalaistaan Afrikan tähteä. Uudessa versiossa kivet, simpukat ja pelaajahahmot on tehty muovista.

Pidin lapsena pelistä niin paljon, etten haluaisi sanoa siitä poikkipuolista sanaa. Uudistus on kuitenkin mennyt pieleen. Alkuperäisversion kovan pelilaudan on korvannut ohut pahvinen lauta, jolta muoviset kivet vierähtävät helposti pois, ja joka kampittaa muumihahmot milloin nenälleen, milloin muuten rähmälleen. Kerta. Toisensa. Jälkeen. Ja aina sohvan alle!

Mutta jotta oikeus tapahtuisi, on pelin saatava arvosanaksi hillovoileipä (lukekaa säännöt, niin ymmärrätte).

Faktat Muumipelistä

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Peli koostuu kymmenestä hyvin kestävän oloisesta puisesta kalasta ja kahdesta suuresta puunopasta. Yksi kaloista on ovelasti virnuileva Piraija, ja se huolehtii kalojen syömisestä. Syötävistä kaloista kolme on sinisiä, kolme oransseja ja kolme vihreitä. Kalojen yläpinnalle on lisäksi maalattu merkkejä, yksi kolmio, neliö ja ympyrä kunkin värisarjan kaloihin. Kalojen kääntöpuolelle on maalattu ruoto.

Nuorin pelaaja aloittaa pelin, ja arpoo nopilla saalistettavan kalan värin ja kyljessä olevan merkin. Nopeimmin noppia vastaavalla tavalla merkityn kalan saalistanut pelaaja saa pitää kalan. Näin jatketaan kunnes nopilla sattuu tulemaan yhdistelmä, joka on jo jossakin saalistetussa kalassa. Tällöin kaikki huutavat “Loiskis!”. Pelaaja, joka nopeimmin nappaa piraijan pöydältä saa syödä kalan ja kääntää sen ruotopuoli ylöspäin eteensä, jos hän oli kalan alun perin saalistanutkin. Pelaaja, joka ensimmäisenä saa kerätty kolme syötyä kalaa, voittaa pelin.

Tuuripeliä

Peli on täysin tuurista kiinni, ja taktikointi rajoittuu lähinnä toisen pelaajan fyysiseen estämiseen, kun kalojen nappaamisessa on kiire. Aikuispelaajana pelisssä tottuu häviämään pian. Pienet kätöset saalistavat kalan uskomattoman ripeästi, kunhan idea on ensin tullut tutuksi. Yhden pelin pelaa helposti viidessä minuutissa, joten halutessaan jo yhden koti-illan saa lasten kanssa pelatessa käännettyä rankaksi tappioputkeksi.

Pelimerkit ovat tukevaa tekoa

Kalojen maalaus tuntuu kestävän kulutusta hyvin. Arvostelukappaleen kolmen kalan maali tosin paljastui lohjenneeksi heti pakettia avatessa. Kalojen ja noppien säilytystä varten paketissa tulee tukeva pussukka, jossa peliä on kätevä kuljettaa matkoillakin. Se suojaa kaloja niin hyvin, että peli kestänee isältä lapsenlapsille.

Kalojen väritys on valitettavan huonosti mietitty. Värit ovat miltei täysin kylläisiä ja värisokealle kalojen erottaminen toisistaan voi olla haastavaa. Alla olevissa kuvissa on vasemmalla esitetty kalojen alkuperäinen väritys, ja oikealla miten täysin punavihervärisokea näkee kalojen värityksen.

Vasemmalla alkuperäinen, oikealla Vischeck-ohjelman tuottama simulaatio sini-puna-värisokeuden vaikutuksesta.

Faktat Loiskis!-pelistä

Pituus: 5-10 minuuttia

Pelin idea

Pelin mukana tulee seitsemän puista noppaa, neljä puista pelilautaa sekä tuhti nippu paperisia pistelaskulomakkeita. Kullekin pelaajalle annetaan yksi pelilauta ja pistelaskulomake. Pelilautaa käytetään viljan ja erilaisten hyödykkeiden määrien kirjaamiseen. Pistelaskulomakkeella pidetään kirjaa kehitetyistä teknologioista, rakennetuista maailman ihmeistä, kaupunkien lukumääristä sekä tuhojen aiheuttamista vaurioista.

Peli päättyy, kun joku pelaajista on kehittänyt viisi teknologiaa tai kukin maailman ihme on rakennettu ainakin kertaalleen. Pelin voittaa pelaaja, jolla on lopussa eniten pisteitä.

Tuotantoa nopilla

Pelin nopat. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Aluksi pelaajan sivilisaatiossa on kolme kaupunkia, ja pelaaja saa vuorollaan heittää yhtä montaa noppaa. Ajan kuluessa kaupunkeja voi rakentaa lisää, kuitenkin korkeintaan seitsemän. Nopilla arvotaan sivilisaation tuotanto. Tuotanto voi koostua viljasta, työläisistä, tuotteista, rahasta ja tuhoista. Noppaheittoja saa uusia korkeintaan kolme kertaa samaan tapaan kuin yatzy-peleissä.

Tuotanto on käytettävä kokonaisuudessaan samalla pelivuorolla, eikä tuotteita lukuunottamatta tuotantoa voi siirtää tuleville vuoroille. Tuotteita ja rahaa voi käyttää uusien teknologioiden ostoon, viljaa käytetään kaupunkin ylläpitoon ja työläisillä voidaan rakennuttaa uusia kaupunkeja tai maailman ihmeitä.

Peli on nopea ja suhteellisen yksinkertainen, mutta voittamiseen on silti useampia reittejä, eivätkä pelikerrat toista itseään kovin nopeasti. Alkupelissä joutuu usein pähkäilemään esimerkiksi, suojautuako tuhoilta, kuten tulvalta tai kulkutaudilta, hankkimalla sopivia teknologioita, vai säästääkö tuotteita enemmän pisteitä antavien korkeamman tason teknologioiden ostoon.

Peli kulkee helposti mukana, sillä sen pakkaus on pieni ja kevyt, eikä peli vaadi suurta pöytäpintaa pelaamista varten. Peliä voi pelata myös yksinpelinä.

Lisäosa

Pelin kotisivulta voi ladata ilmaiseksi laajennuksen The Late Bronze Age. Se pidentää peliä siten, että peli päättyy, kun yksinkin pelaaja on kehittänyt seitsemän teknologiaa tai kun kaikki maailman ihmeet on rakennettu kertaalleen. Lisäksi laajennus lisää peliin kaupankäynnin ja neljä uutta teknologiaa, jotka muun muassa helpottavat kaupunkien ylläpitoa ja kalliiden teknologien hankkimista.

Laajennus on niin pieni, että mietityttää miksei sitä lisätty peliin alunperinkin. Laajennuksen käyttö nimittäin vaatii uusien pistelaskulomakkeiden tulostamista, sillä lisätiedot eivät helposti mahdu pelin mukana tuleville suppeammille lomakkeille. Laajennus pidentää peliaikaa, mutta tekee pelistä tyydyttävämmän, koska loppupelistä tulee alkuperäisversiota hieman pidempi.

Faktat Roll Through the Agesista

Pituus: 20-60 minuuttia

Peli on saanut myös palkintomenestystä. Se pääsi vuonna 2008 sekä Spiel des Jahres -ehdokkaaksi että sijoittui Deutscher Spiele Preis -äänestyksessä toiseksi.

Pelin idea

Stone Age — Kivikausi on pohjimmiltaan työläistenasettelupeli, jossa pelaajat pyrkivät kehittämään omasta tuotantokoneistostaan mahdollisimman tehokkaan ja siten saavuttamaan suurimman pistemäärän pelin lopussa. Pelin alussa pelaajat saavat haltuunsa kivikautisen kylän, viisi kyläläistä ja hiukan ruokaa, jolla kylän voi ruokkia kahden ensimmäisen vuoron ajan. Tämän jälkeen pelaajat sijoittavat jokaisella vuorolla ensin kyläläisensä laudalle tekemään erilaisiin tuotantokohteisiin, käyvät läpi järjestyksessä kaikki tuotantokohteet ja ottavat keräämänsä resurssit ja lopuksi pelaajien on ruokittava kylänsä asukkaat.

Vuoronsa aluksi pelaajat sijoittavat kyläläisiään erilaisiin kohteisiin. Ensinnäkin työläiset voivat kehittää kylän maanviljelystä, he voivat lisääntyä tai he voivat rakentaa työkaluja, joiden avulla pelaaja kykenee muuttamaan nopanheittojensa lopputuloksia. Tämän lisäksi pelaajat voivat siirtää kyläläisiään tuottamaan ruokaa tai neljää erilaista tuotantoresurssia (puu, savi, kivi ja kulta), joita he voivat myöhemmin käyttää joko sivilisaatiokorttien ostamiseen tai pisterakennusten rakentamiseen.

Pahamaineiset nopat. Kuva: Chris Norwood / BGG

Resurssien tuottamiseen pelaajat tarvitsevat noppia sillä jokainen tuotantokohteeseen asetettu kyläläinen vastaa yhtä noppaa ja se kuinka monta resurssia pelaaja kykenee kierroksella tuottamaan riippuu nopanheiton lopputuloksesta. Luonnollisesti eri resurssien tuottaminen ei ole yhtä helppoa ja siksi esimerkiksi puun tuottaakseen pelaajan on heitettävä kuusisivuisella nopalla silmäluku kolme, kun taas kullan tuottaminen vaatii samaisella nopalla maksimisilmäluvun heittämisen.

Pelaajilla on vuoron aikana myös mahdollisuus hankkia sivilisaatiokortteja ja rakennuksia. Sivilisaatiokortit maksavat yhdestä neljään mitä tahansa resurssia (poislukien ruoka) ja ne antavat tavanomaisesti pelaajalle jotain toista resurssia enemmän tilalle. Lisäksi sivilisaatiokortit tuottavat pelin lopussa pisteitä ja niiden kerääminen on yksi menestyksekkäistä pelistrategioista. Toinen tapa kerätä pisteitä pelissä on rakentaa rakennuksia kylään.

Rakennuksia on runsaasti erilaisia ja niiden rakentamiseen tarvitaan erilainen kokoelma resursseja, jotka sitten muutetaan pisteiksi sen mukaan, kuinka hankala niitä on pelissä hankkia. Rakennus, jonka rakentaminen vaatii paljon kultaa, tuottaa siten paljon pisteitä ja puurakennusten rakentaminen puolestaan on helpompaa, mutta niistä ei myöskään saa kovin mittavaa määrää pisteitä.

Pelaajien on myös huolehdittava kylänsä asukkaiden ruokkimisesta. Jokainen asukas tarvitsee jokainen vuoro yhden ruoan ja jos ruokaa ei ole, pelaajan pitää uhrata jokaista puuttuvaa ruokaa kohden yksi resurssi tai kärsiä 10 pisteen menetys nahoissaan.

Läjä Stone Agen kortteja. Kuva: Chris Norwood / BGG

Tuttuja mekaniikkoja ja nopat näppärästi yhteen sovitettuna

Stone Age – Kivikausi on miellyttävä paketti, jossa ensimmäisenä pistää silmään Michael Menzelin erinomainen grafiikka ja laadukkaat komponentit – miellyttävä kuvitus toimii loistavana tunnelman luojana ja tekee muutoin hiukan heppoisesta teemasta paremmin pakettiin sopivan. Peli ei ole pelkästään hyvännäköinen vaan siinä on myös mukavasti sisältöä pelin kohdeyleisölle eli lautapeleistä kiinnostuneille aikuispelaajille. Sinällään suhteellisen tavanomaisia nykypäivän europeleistä löytyviä mekaniikkoja on täydennetty tehokkaalla noppamekaanikalla, joka sopii peliin kuin valettu. Lisäksi pelissä on runsaasti erilaisia tapoja kerätä pisteitä ja useita eri polkuja voittoon, mikä lisää pelin uudelleenpelattavuutta ja tekee pelistä mielenkiintoisen kerta toisensa jälkeen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä ennakoimattomuudesta ja tuurista peleissä yleisesti ottaen ja Stone Age – Kivikausi sisältää suhteellisen voimakkaan tuurielementin. Pelaajan on mahdollista vaikuttaa onnen määrään pelissä, mutta tasaisessa peliseurassa paremmin noppia pyörittävät pelaajat ovat luonnollisesti vahvoilla heikommin noppia heittäviin kanssapelaajiin verrattuna. Muutoin peliä voi kyllä varauksetta suositella kaikille ja se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos loppuun myydyn suomipainoksen (tai kansainvälisen laitoksen) kykenet käsiisi etsimään.

Yleisnäkymää pelilaudasta. Kuva: Hans im Glück

Faktat Kivikaudesta

Pituus: 60-90 minuuttia pelaajamäärästä riippuen.