Pelin idea

Pelilautaa halkoo The Strip, jonka ympärillä on kortteleita, joihin kasinot nousevat. Joka vuoro nostetaan kortti, joka kertoo paitsi mitkä kasinot tuottavat rahaa – tästä lisää kohta – myös sen, minkä tontin aktiivinen pelaaja saa haltuunsa. Kun tontti on hallussa, siihen voi pystyttää kasinon. Pelaaja valitsee haluamansa värisen kasinon ja laittaa tontille kasinolaatan ja sen keskellä olevaan reikään oman noppansa tontin mukaisella silmäluvulla.

Nopat kertovat pelaajan vaikutusvallasta. Kun vierekkäin on useita samanvärisiä laattoja, ne muodostavat isomman kasinon ja pelaaja, jolla on kasinolla isoin silmäluku, on kasinon pomo. Kun kortti kertoo, että nyt kullanväriset kasinot tuottavat, jokainen pelaaja saa kultaisilla kasinoilla olevien noppiensa silmäluvun verran rahaa ja kasinoiden pomot saavat kasinoiden koon verran pisteitä: yhden laatan kasinosta yhden pisteen, kahden laatan kasinosta kaksi pistettä ja niin edelleen.

Vuorollaan saa rakentaa niin monta tonttia kuin raha antaa periksi. Kasinoa voi myös laajentaa tyhjälle tontille, mutta se maksaa ekstraa. Pomo voi myös sisustaa kasinon uudelleen, eli vaihtaa laattojen värin. Juonikas veto on myös heittää kasinon nopat uudestaan: se maksaa silmälukujen summan verran, mutta hyvällä lykyllä pääsee itse kasinon pomoksi.

Koska Vegasissa ollaan, pelissä voi myös käydä toisen pelaajan kasinolla pelaamassa. Hyvällä nopanheitolla voi tienata kunnon rahat. Mutta koska Vegasissa ollaan, peli on tietysti viritetty kasinolle suotuisaksi… Veto on tuttu crapsista ja siinä talon etu on kohtalainen 5,6 %. Vedonlyönti maistuu kuitenkin erityisesti silloin, kun ratkaisevasta siirrosta puuttuisi vain miljoona tai pari – aina voi kokeilla, kävisikö kasinolla tuuri. Jos epäonnistuu, joutuisi kuitenkin odottamaan ensi vuoroon.

Myös kaupankäynti on mahdollista. Pelaajat voivat diilata tontteja, noppia, lupauksia toiminnoista ja rahaa mielensä mukaan. Tämä antaa pelaajille monenlaisia mahdollisuuksia, mutta jos kaupankäynti ei miellytä, ilmankin voi pelata (tämä sääntö on jostain syystä unohtunut jokaisesta tähän asti pelaamastani pelistä).

Pakko kasvaa

Pelissä ei hissuttelemalla pärjää. Aika pian pelilautaa reunustava pisterata käy töyssyiseksi. Kahdeksasta hypätään suoraan kymppiin. Pisteet lasketaan kasino kerrallaan, aloittaen isoimmista, eikä niitä saa summata yhteen! Kun pääsee kahdeksaan pisteeseen, yhden pisteen kasinot ovat hyödyttömiä pisteenlaskun kannalta. Tämä on näppärä konsti, joka pakottaa pelaajat hakemaan kasvua. Se myös jonkin verran hidastaa johdossa olevan pelaajan karkumatkaa, sillä kärjessä oleva törmää nopeammin vielä suurempiin vaatimuksiin.

Onneksi kasvamiseen on monenlaisia tapoja, yleensä toisten pelaajien kustannuksella. Kasinoita on mahdollista kaapata: yllättävät värinvaihdokset, laajentumiset ja noppien uudelleenheitot muuttavat tilannetta nopeasti. Osa siirroista on tuurista kiinni, mutta todennäköisyyksiä on mahdollista ennakoida ja on jokaisen oma asia, millaisia todennäköisyyksiä lähtee kokeilemaan. Peli antaa paljon mahdollisuuksia.

Kullanvärinen kasino on punaisen pelaajan kuutosen hallussa. Kuva: Mikko Saari

Vauhtia riittää

Pelin ulkoasua on pakko kehua. Kansi on vähän hölmö, mutta pelilauta on todella upea, etenkin kun kasinot laajentuvat ja pelaajien nopat täyttävät korttelit. Paperirahasta peli saa miinuksen – ne kuuluu luonnollisesti korvata pokerichipeillä, eikä vähiten siksi, että tässä pelissä raha liikkuu edestakaisin kovalla tahdilla.

Lords of Vegas on värikäs ja vauhdikas peli, joka tavoittaa hyvin teemansa. Pelissä on uhkapelaamisen henkeä, kun raha virtaa ja noppia heitellään. Siinä on vahva annos tuuria ja sattumaa, mutta tekemällä hyviä vetoja pelissä vetää yleensä pidemmän korren. Jos ei vedäkään, peli kestää vain noin tunnin, joten suuri harmi huono tuuri ei ole. Avoin kaupankäynti antaa mahdollisuuden tehdä hyviä diilejä.

Kevyttä ja tunnelmallista peliä hakeville Lords of Vegas on nappivalinta. Tosikoille strategisteille se ei sovi, vaikkei mikään hömppäpeli olekaan.

Iso kasino, jolla saa runsaasti pisteitä. Violetti kasino tarjoaisi hyvän kaappausmahdollisuuden, jos punainen ei jo hallitsisi toistakin kasinoa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Lords of Vegasista

Pituus: 60–75 minuuttia.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyylikästä veturinappulaa, jotka pitää saada ajettua ratapihan läpi. Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä kolme veturia maaliin.

Ratapihalla on neljä tyhjää kohtaa, joissa kiertää kolme isoa ratalaattaa. Jokaisella vuorolla heitetään kolmea noppaa: kaksi numeronoppaa kertovat, montako askelta veturia saa siirtää, värinoppa taas kertoo, mikä ratalaatoista siirtyy tyhjään kohtaan. Näin radat voivat yllättäen muuttua, kadota alta tai ilmestyä eteen.

Liikkuminen on yksinkertaista: siirrä yhtä veturiasi raiteita pitkin nopanheiton tuloksen verran. Vetureita saa tuoda peliin vapaasti, joten parhaimmillaan tarjolla voi olla neljä vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja tarvitaan, sillä reitti ei ole aina selvä. Jos veturi ajaa päin puskuria tai ajautuu ulos raiteilta, se joutuu palaamaan radan alkuun.

Toisia vetureita voi töniä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa yhdellä nopanheitolla saa siirrettyä useampaa omaa veturia kerralla tai saa tönäistyä toisen pelaajan veturin pois raiteilta. Kääntöpuolena joskus voi itse tulla tönityksi pois pelistä.

Pelissä on mukana myös perinteinen “jos heität tuplat, saat liikkua uudestaan”-sääntö, mutta sekin on toteutettu fiksusti: toisella liikkeellä on pakko siirtää samaa veturia kuin ensimmäisellä. Toinen siirto ei ole pakollinen ja joskus se voi olla suorastaan vaarallinen.

Kaoottista hupia

Ilman jatkuvasti muuttuvaa ratapihaa Vauhtiveturit olisi tylsä nopparalli, mutta tällaisenaan peli toimii hienosti. Kaksinpeli on hivenen tylsä, kun vetureita on liikkeellä vähemmän eikä törmäilyä juuri tapahdu, mutta onneksi se on helppo korjata: riittää, että kumpikin pelaaja pelaa kahta väriä.

Pelissä tarjotaan muunnelmana korjauskortteja, joita saa, kun oma veturi ajaa raiteilta. Korjauskortilla voi korvata värinopan heiton haluamallaan tuloksella. Suosittelen lämpimästi tämän säännön käyttämistä, sillä se ei juuri mutkista peliä ja antaa sentään jotain lohtua ja korvausta, jos oma veturi putoaa raiteilta.

Vauhtiveturit on todella kaoottinen peli, jossa pelitilanne muuttuu jatkuvasti. Voittajan ratkaisee lähinnä tuuri. Pelissä saa kuitenkin tehdä sen verran päätöksiä, että pelissä on riittävästi hallinnan tuntua (jos ei aitoa tilanteen hallintaa). Erilaisia strategioitakin voi kokeilla: käyttääkö jokaista veturia, vai ajaako vetureita keskittyneesti yksi kerrallaan? Riemukas Vauhtiveturit on vuoden 2011 parhaita lastenpeliuutuuksia.

Veturit vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Vauhtivetureista

Pituus: 30 minuuttia.

Elokuvan ykköskohderyhmään kuuluva viisivuotias koepelaaja innostui pelistä kovasti, joten jossain kohtaa on ainakin onnistuttu.

Pelin idea

Cars 2 World GP on yksinkertainen heitä-noppaa-ja-liiku-peli, jossa pelaajat ohjastavat kuutta autoa kisassa mestaruudesta. Autoja on aina pelissä kuusi, pelaajamäärästä riippuu ohjaavatko pelaajat yhtä vai kahta autoa. Osa autoista voi olla mukana, vaikka eivät kuulukaan kenellekään pelaajista.

Pelissä ei ole mitään konstikasta: heitä tavallista kuusisivuista noppaa, liikuta autoa nopanheiton verran. Kuhunkin ruutuun mahtuu vain yksi auto ja ruuhkatilanteessa joutuu jäämään edelliseen vapaaseen ruutuun. Kisa kestää yhden kierroksen. Matkalla on kaksi varikkoa, joista toisella on pysähdyttävä yhden vuoron ajaksi.

Kisan jälkeen autot saavat pisteitä sijoituksensa mukaan. Kahden kisan yhteispisteet ratkaisevat voittajan.

Helppoa rallia

Peli on erittäin helppo ja kohderyhmä pystyy pelaamaan sitä pienellä treenillä ilman aikuisten apua. Harva aikuinen tätä peliä jaksaakaan pelata. Pelissä ei ole oikeastaan minkäänlaista päätöksentekoa, ainoa valinnanpaikka on varikkopysähdyksissä. Pelin voittaa se, joka heittää parhaiten noppaa.

Jos pelkkä nopanheitto jaksaa viehättää, pelin puitteet ovat kunnossa. Autot ovat jalustalla seisovia pahvilätkiä, mutta testipelaaja hyväksyi tällaisen ratkaisun ja piti pelin ulkoasua kiehtovana. Autot-fanitus on käytännössä pakollinen vaatimus pelistä nauttimiselle, muuten tästä ei saa mitään irti.

Jos lähipiirissäsi on noin kuusivuotias Autot 2 -fani, iskemällä Cars 2 World GP:n pöytään saat varmasti ihailua ja arvostusta osaksesi.

Pelistä on olemassa myös matkaversio, joka eroaa isosta versiosta ainakin siinä, että pelaajia mahtuu mukaan vain neljä.

Faktat Cars 2 World GP:stä

Pituus: 15–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat aloittavat yhdellä laatalla: tukikohta perustetaan vuoren juurelle. Siitä lähdetään rakentamaan tunneleita vuoreen ja teitä vuoren ulkopuolelle. Vuoron aikana pelataan laatta ja heitetään noppaa ja siirretään voutia. Hyvin yksinkertaista. Voudin siirtäminen sekä tuottaa rakentamista auttavia resursseja että määrää seuraavalla vuorolla rakennettavan laatan.

Laatoista muodostuu tieverkostoa vuoren ulkopuolelle. Kun tien jatkoksi pelaa kylän, tienaa maanviljelyspistekortin. Mikäli kylä on joella, saa mahdollisuuden tienata kultaa. Jos kylä on pellolla, saa mahdollisuuden tienata ohraa. Tornin pelaaminen tuottaa sotimispistekortin. Mikä tahansa laatta metsässä tuottaa metsäsavottapistekortin, mikä tahansa laatta laudan ulkoreunalla tuottaa rajavartiopistekortin. Jos tieverkosta tekee renkaan, saa eläintenkasvatuspistekortin.

Vuoren sisällä pajan pelaaminen tuottaa metallityöpistekortin ja mahdollisuuden tienata metallia. Vuori on jaettu kuuteen sektoriin ja ensimmäinen jokaiselle sektorille pelattu laatta tuottaa pistekortin kaivostoiminnan laajentamisesta.

Tuotanto liittyy voutiin. Vouti kiertää pelilaudan reunaa ja mikäli vouti astuu ruutuun, jossa on pelaajan pistekilpi, pelaaja saa yhden resurssilätkän. Resursseilla voi ostaa vuoron alussa laattoja: ohralla voi ostaa vuorilaatan, metallilla maastolaatan ja kullalla kumman tahansa. Resurssit pelastavat, jos jumiutuminen uhkaa ja nopanheitto antaa ihan vääränlaisia laattoja.

Kuninkaanvaalit

Loppupisteytys on monivaiheinen ja perustuu pelin aikana kerättyihin pistekortteihin. Niiden arvot vaihtelevat hieman, joten aina on pientä epävarmuutta siitä, kuinka monta pistettä kullakin pelaajalla on. Sotavoima on suoraan voittopisteitä, mutta muut kategoriat tuottavat pisteitä vain sille pelaajalle, jolla on kategoriassa eniten pisteitä.

Näin lasketaan pisteet. Kun pisteet on laskettu, vähiten pisteitä saanut pelaaja putoaa pelistä. Jos tällä pelaajalla oli enemmistö jossain lajissa, katsotaan, kenelle enemmistö ja lajin pisteet siirtyvät. Uuden pisteenlaskun jälkeen vähiten pisteitä kerännyt putoaa pois ja enemmistöt katsotaan uudestaan ja jäljelle jääneistä kahdesta pelaajasta enemmän pisteitä kerännyt on vuoren kuningas.

Menestys vaatii siis hivenen tuuria, mutta myös monipuolista pisteiden keruuta. Tässä pelissä tasapainoisuus ei kuitenkaan auta, vaan siitä seuraa todennäköisesti nolo tappio, kun on vähän kaikkea, eikä mistään enemmistöä.

Vouti, laattoja ja nappuloita. Kuva: Mikko Saari

Tuuria ja turhautumista

Kings of Mithril on tuuripeli. Pelkkä nopparalli se ei ole, vaan peliä voi pelata paremmin tai huonommin, mutta paljon on noppien armoilla. Vouti määrää paitsi resurssintuotannon, myös seuraavat laatat. Hyvä pelaaja pitää huolen, että kaikenlaiset palat sopivat valtakunnan jatkoksi, muuten voi tulla turhauttavia tilanteita, joissa vuoro toisensa jälkeen tulee huonoja paloja.

Toistaiseksi noppien armoilla oleminen on kuitenkin ollut ihan hauskaa. Vuoro toisensa jälkeen saa mutkia, mutta sellaista se on. Vuoroja riittää kuitenkin sen verran paljon, että tuuri ehtii vähän tasottua ja kunhan ei pelaa itseään ihan umpikujaan, hyvällä tuurilla nousee heikommastakin asemasta voittoon. Resursseja tässä pelissä saa vähän ja niitä kannattaa vähän säästellä, niin pystyy pelastamaan itsensä hankalasta paikasta.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta on vähänlaisesti. Jos pelaajat aloittavat eri puolilta lautaa, valtakunnat eivät juuri kohtaa. Lähinnä vuoren sisällä tulee tungosta, jos kaikki pelaajat rakentavat kaivostunneleita ahkerasti. Nelinpeliä en ole kokeillut, siinä tungosta ja blokkailua on varmasti enemmän. Kaksin- ja kolminpelissä vuorovaikutusta ei ollut käytännössä lainkaan.

Yhteenveto

Kings of Mithril on kevyt peli, joka yllätti minut hauskuudellaan. Tavallaan tuntuu, että peli on hölmö noppapeli, mutta jokin siinä viehättää. Ulkoasultaan peli on aika hauskan näköinen (ja tunnistettavaa Mindwarrior-tyyliä) ja plussaa tulee johdonmukaisuudesta, kun kolmiolaattapelissä heitellään nelisivuisia pyramidinoppia. Nopea peliaika ainakin pelasti paljon.

Kings of Mithril on selkeästi enemmän perhepeli kuin peliharrastajapeli. Jos kaipaa pelaajien välistä vuorovaikutusta, pelin voi jättää väliin surutta, samoin tuurin määrä on joillekin varmasti liikaa. Alle tunnin perhepelien sarjassa Kings of Mithril on aivan pätevä ehdokas.

Faktat Kings of Mithrilistä

Pelin idea

Roope-setä Liikemiespeli on pohjimmiltaan Monopoli-kopio, jossa kierretään pelilautaa, ostetaan osakkeita, tienataan rahaa, varotaan toisten omistamia ruutuja ja luetaan tapahtumakortteja. Pelikellona toimivat laudan keskelle kasatut kultarahat, joita pelin aikana kerätään. Kun viimeinen kultaraha siirtyy laudalta pelaajan kassaan, peli on loppu ja pelaaja, jolla on eniten rahaa, osakkeita ja kultarahoja voittaa pelin.

Pelilaudalla on erilaisia omistettavia kohteita: margariinitehdas, Ankka-Air, Pelle Pelottoman työpaja, Uutis-Ankka ja niin edelleen. Jokaisesta on tarjolla viisi osaketta. Kun ruutuun osuu, joutuu maksamaan osakkeenomistajille, jos näillä on enemmän osakkeita kohteesta kuin itsellä on. Sen jälkeen saa ostaa osakkeen.

Jokainen osake tarjoaa jonkun edun pelin aikana: esimerkiksi Ankka-Air notkistaa liikkumista, Miljardööriklubilla voi ryöstää rahaa muilta pelaajilta ja Uutis-Ankalla voi nostaa kaksi tapahtumakorttia ja valita paremman. Osakkeiden edut ovat kertakäyttöisiä, mutta jos omistaa kohteesta enemmistön eli kolme osaketta, etua saa käyttää vapaasti vaikka joka vuoro.

Pelilaudalla on myös muita ruutuja: rahantuottoruutuja, perintäruutuja joissa pääsee rokottamaan muita pelaajia ja luonnollisesti tapahtumakorttiruutuja, joissa pääsee nostamaan tapahtumakortteja. Ne taas siirtävät rahaa ja osakkeita pelaajilta toiselle, tuovat rahaa ja vievät rahaa. Kaikki on mahdollista…

Kaoottista kiusantekoa

Roope-setä on hyvin kaoottinen peli, jossa tilanteet muuttuvat nopeasti. Pelaajalla voi mennä hyvin, kunnes hän nostaa tapahtumakortin, joka määrää maksamaan 30 000 pankkiin, joka johtaa osakkeiden myymiseen ja kas, kohta pelaaja onkin aivan vailla osakkeita. Toisaalta hankkimalla runsaasti osakkeita pääsee vahvaan asemaan, josta pystyy pitämään kiinni. Pelissä on vahva rikkaat rikastuu -ilmiö ja krooniseen rahapulaan ajautuminen on helppoa.

Jotain onnea tuo se, että kultarahoista ei joudu koskaan eroon jos ei itse halua, mutta lohtu on laiha, kun rahaa ei ole ja se mitä tulee, menee välittömästi toisten pelaajien osakkeiden korvauksiin ja sattumaruutuihin. Jos jonkun osakkeen onnistuukin ostamaan, sen menettää heti, kun seuraavan kerran joutuu maksamaan jotain ja käteistä ei ole.

Tämä tietysti sopii pelin teemaan — toiset ovat Roope-setiä, toiset Aku Ankkoja — mutta ei se välttämättä niiden köyhien kannalta hauskaa ole. Pelissä on myös melko armotonta toisen pelaajan lyömistä, kiitos perintäruutujen, Miljardööriklubin ja muiden, joilla pääsee rahastamaan muita pelaajia mielivaltaisesti. Jos tätä pelaa perheen kesken, luvassa on tappelua.

Kuva: Tactic

Hyvää ja huonoa

Roope-setä on ristiriitainen peli. Toisaalta pelin kuvitus ja tapahtumakorttien hauskat tekstit viehättävät varmasti Ankka-fania, toisaalta peli-idea perustuu tylsästi Monopoliin ja on yksinkertaisesti aikansa elänyt. Rikkaat rikastuu -ilmiö ja pelin vahva negatiivisuus tappavat mielenkiintoa. Pelaaminen on tylsää, kun rahaa kertyy tipottain ja nekin vähät viedään pikavauhtia pois. Perhepeliksi Roope-setä onkin hätkähdyttävän negatiivinen, eiköhän tällä useampi lapsi mielensä pahoita.

Jos on Ankka-fani, joka ei välitä siitä, että rahat viedään ja mitä tahansa voi tapahtua, Roope-sedästä saa varmasti revittyä iloa irti. Ehkä jopa ennemmin aikuisten kuin koko perheen kesken. Omaan makuuni peli oli aivan liian kaoottinen ja negatiivinen melko pitkään kestoonsa nähden.

Faktat Roope-setä Liikemiespelistä

Pituus: 60–90 minuuttia.

Pelin idea

Pelilaudalle kasataan komea keko puisia juustonpalasia. Pelissä on kolme tasoa, joista voi valita sopivan.

Helpoimmalla tasolla vain heitetään noppia. Jokaista juustonpalaa kohden saa yhden juuston pelilaudalta, jokaisella rotalla yhden juuston toiselta pelaajalta. Jos molemmat nopat näyttävät tyhjää, vuoro päättyy, muuten saa heittää niin monta kertaa kuin haluaa. Pelaajat heittävät noppia vuorotellen, kunnes kaikki juusto on pelaajien hallussa, jolloin eniten juustoa kerännyt voittaa. Tässä pelissä ei ole minkäänlaista päätöksentekoa, vaan kyse on täysin arpajaisista.

Seuraavalla tasolla mukaan tulee jo vähän peliä. Pelaajat saavat omat lautaset, joihin mahtuu neljä juustonpalaa. Vuoron aikana kerätyt juustot laitetaan lautaselle, josta ne saa omaan varastoon lopettamalla vuoron. Jos vuoro päättyy tyhjään nopanheittoon, lautaselle kerätyt juustot joutuu palauttamaan pelilaudalle.

Kolmannella tasolla riskinotolta otetaan keinotekoiset rajat pois. Nyt lautasille mahtuu rajattomasti juustoa, eli vuoroaan voi jatkaa niin kauan kuin uskaltaa.

Yksinkertainen, toimiva peli

Pelin on suunnitellut Reiner Knizia, yksi tuottoisimmista lautapelisuunnittelijoista. Yllätyn, jos Knizialla on mennyt enemmän kuin kymmenen minuuttia Rrrottien kehittelyyn. Pelin idea on erittäin yksinkertainen, mutta toimiva. Peruskaava toimii, sehän on nähty vaikka Heitä sikaa -pelissä.

Helpoin taso ei ole kummoinen peli, mutta sopii pienemmille lapsille, joille pelkkä nopanheiton jännitys riittää peliksi. Muut tasot tarjoavat oikean pelin, jossa mitataan taidon sijasta riskinottohalua. Jos uskaltaa heittää monta kertaa, voi saada tuhdin palkkion — tai sitten jäädä tyhjin käsin.

Rrrotta! toimii hyvin lastenpelinä ja perhepelinä, pelissä on tasosta riippumatta sen verran tuuria, että lapsilla ja aikuisilla on samat mahdollisuudet pärjätä. Peli toimii hyvin myös aikuisten kevyenä ajanvietepelinä, joskin aikuiseen makuun sopii paremmin joku vähemmän lapsellisen näköinen tulkinta aiheesta.

Kuva: Tactic

Todennäköisyyksien alkeita

Pelin nopissa on kolme tyhjää ruutua, kaksi juustoa ja yksi rotta. Mikä on todennäköisyys heittää kaksi tyhjää? Yhdellä nopalla todennäköisyys heittää tyhjä on 0,5 (puolet sivuista on tyhjiä), joten tuplatyhjien heittäminen on 0,5 * 0,5 = 0,25 eli yksi neljäsosa.

Samoin todennäköisyys tienata kaksi juustoa yhdellä heitolla on 0,25 (lasketaan tässä nyt rotta ja juusto samaksi, vaikka rotta onkin vähän parempi, kun juusto tulee toiselta pelaajalta). Yhden juuston saa puolella heitoista. Yhden heiton odotusarvo on siis yksi juusto.

Entäs kaksi peräkkäistä heittoa sitten? Todennäköisyys selvitä kahdesta heitosta ilman nollatulosta on vähän plussan puolella, 56% yrityksistä päättyy onnistumiseen, odotusarvona 1,5 juustoa. Kolmas heitto pudottaa onnistumisen todennäköisyyden 42 prosenttiin, mutta nostaa odotusarvoa hieman alle 1,7 juustoon. Neljällä heitolla onnistuu vain 33% todennäköisyydellä eli noin joka kolmas kerta, odotusarvona vähän yli 1,7 juustoa.

Toisaalta — neljällä heitolla tienaa kerran kuudestatoista heittokerrasta sen 8 juustoa, kerran neljästä heittokerrasta vähintään 7 juustoa ja lähes joka kerta vähintään 6 juustoa.

Mitä tästä opimme? Riskinotto palkitaan. Odotusarvon perusteella kannattaa heittää monta kertaa, tosin kolmannesta heitosta saa selvästi enemmän hyötyä kuin neljännestä. Jos pelaa kakkostasolla, jolloin lautaselle mahtuu vain neljä juustoa, jo kolmas heitto alkaa olla hieman turhaa riskinottoa, kun useissa tapauksissa tienaa viisi tai kuusi juustoa, joista ei ole hyötyä.

Faktat Rrrotta!-pelistä

Pituus: 20 minuuttia

Pitkällä pelilaudalla on rata halki Touhulan kaupungin. Toisessa päässä odottaa lossi piknik-saarelle. Juupas-possu ja Eipäs-possu ovat jo piknik-saarella eväiden kanssa ja tietäähän sen — possut alkavat ahmia eväitä. Hessun, Sallin, Mato Matalan ja Hildan on päästävä piknik-saarelle ennen kuin kaikki eväät on syöty.

Pelin idea

Touhula on yksinkertainen kilpajuoksupeli, jossa pyöritetään osoitinta ja liikutaan osoittimen näyttämä määrä ruutuja. Hyvällä tuurilla osuu oikopolulla ja parissa kohtaa reitti haarautuu tarjoten illuusion valinnoista. Etenemisnumeroiden lisäksi osoitin voi osua possuihin, jolloin yksi kuudesta eväsherkusta syödään ja pelaaja saa pyöräyttää uudestaan. Kun kaikki eväät on syöty, pelaajat häviävät. Voittaakseen pelaajien on saatava kaikki ensin lossiin ja sitten lossi piknik-saarelle.

Tällaisenaan peli olisi tylsä nopparalli, mutta onneksi pelissä on muutakin. Osoitin voi osoittaa myös Luru Ludetta, jolloin on aika etsiä kätkettyjä esineitä. Pakasta käännetään kortti, jossa on joku esine — vasara, leija, kirje, ämpäri, ilmapallo, nakkisämpylä ja niin edelleen — ja pelaajilla on hetki aikaa etsiä pelilaudalta tällaisia esineitä.

Löydöt merkitään näppärästi pienillä suurennuslaseilla, jolloin ajan päättyessä on helppo tarkistaa, montako esinettä löytyi. Vuorossa oleva pelaaja saa liikkua eteenpäin löydettyjen esineiden määrän verran. Koska pelilauta on niin iso, etsimisessä riittää työtä kaikille pelaajille.

Mainio yhteistyöpeli

Richard Scarryn Touhula on osin varsin tavanomainen peli, mutta sen parhaat puolet tekevät siitä hyvän valinnan Vuoden pelin voittajaksi. Monet lapset pitävät Touhulasta ja peli on uskollinen aiheelleen. Kaksimetrinen pelilauta on hieno jippo (ja lattialla tätä peliä on muutenkin syytä pelata) ja etsintävaihe on todella hauska.

Itse asiassa en pahastuisi ollenkaan, jos pelissä olisi enemmän esineiden etsimistä ja vähemmän puuduttavaa nopparallia Touhulan halki. Toimii peli näinkin, mutta selvästi näkee, mikä on pelin oikeasti hauska osio.

Peli on yllättävän vaikea. Aikaa on vähän, kun keskimäärin joka neljäs pyöräytys syö yhden eväistä ja eväitä on vain kuusi. Suurin osa peleistä päättyy tappioon. Jos tappioputki alkaa harmittaa, eväiden määrää piknik-saarella on onneksi helppo lisätä.

Omia lapsiani peli miellytti sen verran, että kun laatikon toin näytille, pelasimme saman tien kolme peliä. Eiköhän tämä ole hitti muissakin lapsiperheissä, joissa Touhulan maailma on tuttu.

Faktat Richard Scarryn Touhulasta

Pituus: 20–45 minuuttia.

Pelin idea

Pelissä on tarkoitus rakentaa nopista sarjoja, joilla lunastetaan laudalla olevia toimintoja ja hyödykkeitä. Jokainen pelaaja saa pelin alussa 5 noppaa ja pinkan seteleitä. Nopat eroavat tavallisista nopista, sillä numeroiden 1-6 sijaan noppia koristavat lukuisat pokerisymbolit. Noppia heitetään yhtä aikaa muiden pelaajien kanssa ja jokainen säilyttää niistä ainoastaan yhden. Tätä sääntöä voi kiertää käyttämällä rahaa, jolloin pelaaja voi päättää, ettei pidä yhtään noppaa tai vaihtoehtoisesti pitää useamman kuin yhden nopan. Nopat valitaan salassa ja paljastetaan yhtä aikaa. Tämän jälkeen paljastetut nopat siirretään syrjään ja pelaajat heittävät jäljelle jääneitä noppiaan. Tätä toistetaan, kunnes pelaajat ovat paljastaneet kaikki noppaansa.

Seuraavaksi aktivoidaan laudan toiminnot. Pelaajan voittamat toiminnot ja hyödykkeet riippuvat heitetyistä sarjoista: esimerkiksi pelaaja, jolla on eniten patayhdeksikköjä, saa noppien lukumäärää vastaavan määrän kultahippuja. Lisäksi pelaajilla on mahdollista ryöstää pankki (eniten herttakymppejä), nostaa toimintakortteja (eniten sotilaita), ryöstää toisten pelaajien kortteja (eniten kuningattaria) tai tulla seriffiksi, joka ratkaisee mahdolliset tasapelit (eniten kuninkaita). Myös paras pokerikäsi palkitaan pistekorteilla.

Pelaajat, jotka eivät saaneet mitään kierroksen aikana saavat hekin noppatuloksesta riippuen muun muassa ryöstellä toisten pelaajien rahoja tai kultahippuja. Pelin lopussa pisteitä saa lähes kaikesta kerätystä krääsästä aina kultahipuista pistekortteihin ja seteleistä seriffin lätkään.

Kuva: Dong Hyuk Song / BGG

Kevytmielistä hulluttelua

Dice Town ei ole erityisen syvällinen peli. Mahdollisuuksia on rajoitetusti ja noppien läsnäolon vuoksi tuurilla on pelissä melko suuri merkitys. Lisäksi mukana on paljon vuorovaikutusta ja ilkeilyä, jolloin pelaajien kortit, kultahiput ja setelit vaihtavat omistajaa lähes joka vuoro. Peli onkin pitkälti kaoottista ja useita vuoroja kestäviä strategioita on turha suunnitella.

Pelaajien välinen vuorovaikutus ja bluffaaminen ovat kuitenkin ne seikat, mitkä herättävät Dice Townin eloon. Kortteja varastettaessa syytökset lentävät puolelta toiselle, kun pelaajat miettivät, kenellä on pelin arvokkaimmat pistekortit. Seriffiäkin voi ja kannattaa lahjoa, mikä johtaa joskus kiihkeisiin sanailuihin ja huutokauppoihin pelaajien välillä.

Kaiken kaikkiaan Dice Town tarjoaa kevyttä ja nättiä pelattavaa monenlaisiin tilanteisiin. Yksinkertaisuuden vuoksi pelin ääreen voi houkutella vähemmän pelaavia ja toisaalta se toimii harrastajille kevyenä fillerinä. On sääli, että peliä ei ole suomennettu, sillä Dice Townia voisi pelata helposti myös vanhempien lasten kanssa.

Onneksi BoardGameGeekistä löytyy peliin tyhjät pohjat toimintakorteille, jolloin omien suomennoksien tekeminen ja tulostaminen on suhteellisen helppoa. Vaikka pelissä on mukana myös pokeriteema, ei pokerin tunteminen ole elinehto — koska väri ja värisuora puuttuvat, muistuttaa pokerikäsien arvojärjestys Yatzyn lukuyhdistelmiä.

Faktat Dice Townista

Pituus: 45–60 minuuttia

Heti ensimmäisenä täytyy kehua kuvitusta, jonka on tehnyt Ina Hattenhauer. Se on mukavalla tavalla vanhanaikaista ja tuo mieleen toisen saksalaisen, Janoschin.

Pelin idea

Kanan kotkotus on kilpajuoksu, jossa neljä kettua jahtaa kanaa. Kana ja ketut kiertävät rinkiä pelilaudalla, kunnes joku saadaan kiinni. Jos kettu saa kanan kiinni, ketun pelaaja voittaa, mutta jos kana saa ketut kiinni, se voittaa ja kaikki pelaajat häviävät.

Kettuja on pelissä aina neljä, pelaajamäärästä riippumatta. Pelaaja saa vuorollaan neljä punaista noppaa, joita heitetään yksi kerrallaan ja annetaan ketuille. Jokainen pelaaja siirtää siis joka vuoro jokaista kettua. Tavoite on tietysti antaa omalle ketulle hyvä noppa ja toisen ketulle huono, mutta kun noppia heitetään yksi kerrallaan ja noppa on annettava heti kun se on heitetty, heiton hyvyyttä ei voi tietää varmaksi.

Tämä pieni mutka matkassa tekee yksinkertaisesta noppapelistä oikeastaan aika ovelan. Kanan kotkotus tarjoaa pienemmille pelaajille mielenkiintoisen haasteen. Kuten kansi lupaa, “peli auttaa arvioimaan erilaisia vaihtoehtoja ja kehittää ennakoivaa ajattelua”.

Helppo ja hauska peli

Kanan kotkotus on kaikin puolin hyvä peli: se näyttää erittäin viehättävältä, sen säännöt ovat helpot ja pelaaminen sujuu kätevästi. Aikuinenkin viihtyy pelin parissa, toisaalta peli on sopivan yksinkertainen pelattavaksi ilman aikuisten apua.

Jos jotain haluaa kritisoida, niin sitä, että peli tuntuu vähän helpolta. Peli loppuu aika nopeasti, jos ketut sattuvat saamaan vähänkään parempia nopanheittoja. Lastenpelissä se ei toisaalta ole suuri harmi ja mikäli asia vaivaa, korjaus on hyvin helppo: sen kun siirtää kanan aloitusruutua vähän kauemmaksi ketuista.

Kanan kotkotus on hyvä lastenpeli, joka sopii mainiosti jo neljä-viisivuotiaille lapsille. Suosittelen!

Faktat Kanan kotkotuksesta

Pituus: 10–15 minuuttia.

Isosta laatikosta paljastuu näyttävä peli. Suurelle pelilaudalle kasataan Summanmutikan maisemaa, joka erottuu edukseen kiitos laudasta nousevien talojen ja vuorien. Peli herättää ulkonäöllään ihastusta.

Pelin idea

Pelaajat yrittävät kerätä oman ihmevekottimensa neljä osaa laudalta. Osat on levitelty pitkin pelilautaa ja niitä keräillään heitä-ja-liiku-hengessä. Osat ovat kuvapuoli alaspäin, joten muistipeliä tulee mukaan, kun pitäisi muistaa pelin aikana nähtyjen omien osien paikka.

Helpot säännöt ovat enimmäkseen tässä ja sopivat 4–5-vuotiaille. Isommille tarkoitetut säännöt lisäävät typerää tasaluvulla ruutuihin osumista, mutta myös mainiot kortit. Nyt saadakseen katsoa osaa, pitää suorittaa tehtävä. Nämä tehtäväkortit ovat pelin suola ja ne kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan myös pienempien pelaajien kanssa.

Tehtävissä ovat monenlaista tunneilmaisua. “Yrre hotkii Oden kalakeittoa ja polttaa kielensä. Kieleen sattuu. Työnnä kielesi ulos ja voihkaise.” “Lelli ja Pälli kiusaavat niityllä asuvaa riikinkukkoa. Ode suuttuu. Sano Oden perässä: Voihan turskan ruoto ja rauskun raato!” “Pynnönen on ikävöinyt Mummoa hirmuisesti. Ilostuneena jälleennäkemisestä hän halaa Mummoa lämpimästi. Halaa vierustoveriasi oikein kunnolla.”

Ei ole tietenkään tärkeää, miten hyvin tehtäviä tekee, kunhan yrittää. Ainakin viisivuotias koepelaaja joutui miettimään joitakin tehtäväkortteja, mikä onkin juuri pelin opetuksellisen puolen tarkoitus. Opetuspuoli ei hallitse peliä, mutta on antoisa, ainakin 5–6-vuotiaille. En osaa sanoa, miten hyvin tehtäväkortit toimivat ikäsuosituksen yläpäässä eli 9–10-vuotiaille.

Pelinappulat ovat tuttuja Summanmutikka-tuotteista. Kuva: Mikko Saari

Toimiva opetuspeli

Ihmevekotin on näyttävä ja helppo peli, joka viihdyttää lapsia ja samalla opettaa hyödyllisiä asioita. Pelinä se on aikuiselle tylsä, mutta opetuksellisen sisällön vuoksi sitä jaksaa pelata, etenkin kun peli on lyhyt ja nopeasti ohi.

Ihmevekotin toimii hienosti myös kaksinpelinä, eli sitä voi pelata kahdestaan lapsen kanssa ongelmitta.

Arvelisin, ettei peli ole välttämättä hirveän pitkäikäinen. Yksinkertainen pelimekaniikka tympii vähintään aikuisia nopeasti ja kun tehtäväkortit alkavat olla läpikotaisin tuttuja, pelin anti hiipuu. Siihen mennessä ehtii kuitenkin harjoitella tunneilmaisua mukavasti, joten Ihmevekotin ei ole missään tapauksessa huono peli.

Opetuspuoli on ympätty mukaan toimivasti, vaikka pelipuoli ei omaperäisyydellä loistakaan. Erityisesti Ihmevekotinta voi suositella kouluihin ja päiväkoteihin kasvatustyön apuvälineeksi, jolloin yksinkertainen, helposti omaksuttava ja oikeastaan valmiiksi osattu pelimekaniikka on lähinnä plussaa.

Näitä tehtäviä suorittamalla tunneilmaisu kehittyy. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ihmevekottimesta

Pituus: 10–20 minuuttia.