Pelin idea

Pelaajat ovat rakentajia, jotka pyrkivät rakentamaan heimopäällikölle uutta monikerroksista rakennusta eli puebloa. Rakentajat eivät jostain kumman syystä saa käyttää oman värisiä palikoita pueblon rakentamiseen, joten heimopäällikkö antaa miinuspisteitä jokaisesta näkemästään värillisestä palikasta.

Pelaajalla on vuorollaan kaksi tehtävää: lisätä laudalle uusi palikka ja liikuttaa päällikköä. Jokaisella pelaajalla on läjä palikoita, joista noin puolet on värikkäitä ja puolet harmaita. Harmaat ovat neutraaleja palikoita, joilla värikkäitä paloja voidaan piilottaa. Palikoita lisätään laudalle yleensä vuorotellen ja palikan saa lisätä laudalle vapaasti, kunhan mikään sen osista ei jää ”tyhjän päälle”.

Palasen lisäämisen jälkeen pelaaja liikuttaa päällikköä enintään 4 askelta laudan reunoja pitkin. Paikalta, johon heimopäällikkö pysähtyi, katsotaan suorassa linjassa laudan keskelle ja mikäli jonkun pelaajan väripalasia näkyy, tämä saa miinuspisteitä. Mitä korkeammalla palanen on, sitä suurempia miinuspisteitä se tuottaa.

Kun heimopäällikön laskeutuu laudan kulmiin, lautaa ei katsota enää sivusta vaan ylhäältäpäin. Lauta on jaettu 4 alueeseen ja miinuspisteitä annetaan sen alueen ylhäältä näkyvien värien mukaan.

Peli jatkuu, kunnes jokainen palanen on laudalla. Tämän jälkeen päällikkö käy vielä yhden tarkastuskierroksen laudan ympäri käyden jokaisessa ruudussa ja miinuspisteet jaetaan. Vähiten miinuspisteitä kerännyt on luonnollisesti voittaja.

Kolmiulotteista päänraavintaa

Pueblo on kiperä peli, jossa avaruudellinen hahmottamiskyky joutuu koetukselle, kun palaset tulisi piilottaa kaikista viidestä eri kulmasta. Varsinkin viimeisillä kierroksilla palikoiden piilottaminen edes puolihuolimattomasti tuntuu haasteelliselta. Lisäksi heimojohtajan viimeinen kierros laudan ympäri varmistaa sen, että peli pitää pelata loppuun saakka fiksusti.

Samalla Pueblo on suhteellisen yksinkertainen ja helppotajuinen, joten sitä voi pelata myös kokemattomampien lautapelaajien kanssa. Vaikka peli tarjoaa syvällistä aivojumppaa, paloja on vain yhdenlaisia ja säännöt ovat hyvin yksinkertaiset — palikoita lisätään ja päällikköä liikutetaan.

Pelin toistavaa luonnetta tasoitetaan useilla sääntömuunnelmilla. Demolition-versiossa pueblo vielä lopuksi puretaan pala kerrallaan, Pro-versiossa laudalle asetetaan ”pyhiä laattoja”, joille ei saa rakentaa palikoita ja pelaajien vuorojärjestys huutokaupataan kahdesti pelin aikana. Huutokauppa monipuolistaa peliä, mutta auttaa myös tasoittamaan ensimmäisen pelaajan etulyöntiasemaa.

Pueblo toimii yllättävän hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Kaksinpelissä strategioille jää enemmän jalansijaa, pelaajamäärän kasvaessa taas kontrollin osuus heikkenee. Toisaalta 3–4 pelaajan peleissä tulee helpommin peitettyä vastapelaajia, mikä synnyttää vaikeita tilanteita — autanko pahinta vastustajaani ja saan vähemmän miinuspisteitä vai autanko jotain toista ja saan enemmän miinuksia?

Päällikkö tutkailee puebloa neutraalien palikoiden takaa. Kuva: Mosse Stenström / BGG

Loppuunmyydyn painoksen dilemma

Pueblon yhtenä ongelmana on laudan tarkastelu, sillä sitä pitäisi kyetä seuraamaan jokaisesta suunnasta. Pöydän ympärillä parveilun sijaan kannattaa hankkia jonkunlainen pyörivä tarjoiluastia, jotta lautaa on helppo pyöritellä. Toinen ongelma on pistelauta, jossa näyttävyys on mennyt käytettävyyden edelle. Pisteiden merkitseminen kun on järkyttävän vaikeaselkoista ja ensikertalaisten kanssa saa olla silmä tarkkana, jottei väärälle riville poiketa.

Pueblon selvästi suurin sudenkuoppa on kuitenkin sen saatavuus, sillä pelin painos on kauan sitten loppuunmyyty. Uutta versiota ei ole luultavasti tulossa, joten kolmiulotteisen hahmottamiskyvyn ystävät joutuvat kiertelemään huutokauppoja.

Onneksi joitakin korvaavia pelejä löytyy. Rumis eli Blokus 3d toimii melko samantapaisella mekaniikalla ja on Puebloa nopeampi, yksinkertaisempi ja kevyempi. Jos puolestaan nauttii ajan tuomasta lisäjännityksestä, Ubongo 3d antaa sopivaa haastetta.

Faktat Pueblosta

Pituus: 60 minuuttia.

Olipa kerran myös hämmentävä taustatarina, joka ei oikeastaan liity peliin millään tavalla. Onneksi se ei haitannut, vaan peli oli muuten hyvä. Sen pituinen se.

Pelin idea

Olipa kerran… on tarinankerrontapeli. Pelaajat heittävät vuorollaan noppaa ja etenevät yhteisellä kissanappulalla pelilautaa pitkin kohti linnaa. Useimmista pelilaudan ruuduista saa nostaa kortin, jonka esittämästä asiasta pitää lisätä yksi lause tarinaan. Ensimmäinen pelaaja aloittaa tarinan, jota muut sitten jatkavat. Joka kerta kun pelaaja lisää tarinaan uuden kortin, koko tarina pitää kertoa uudestaan.

Tarina venyy pelin aikana pidemmäksi ja pidemmäksi. Aina kun peliin tulee uusi kortti ja siten uusi käänne tarinaan, vanha tarina pitää kertoa uudestaan. Sanatarkasti ei tarvitse muistaa, mutta jokainen kortti pitää muistaa oikein ja oikeassa järjestyksessä. Jos tarinankerrontaan tulee virhe, pelaaja menettää nostamansa kortin, eikä sitä lisätä tarinaan.

Kun kissa pääsee perille linnaan, pelin voittaa se, jolla on edessään eniten kortteja. Ei siis kannata tehdä virheitä. Mitenkään erityisen kilpailullinen peli ei ole ja lopputulokseen vaikuttaa paljon myös tuuri. Periaatteessa jokainen saa suunnilleen yhtä monta vuoroa, mutta nopassa on yksi sivu, jonka heittämällä ei tapahdu yhtään mitään ja laudalla on ruutuja, joissa voi menettää kortin.

Oivallisen opettavainen peli

Peli on salaa opettavainen. Jotta pelaaminen sujuu, pitää olla hieman kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta saa ympättyä uudet kortit tarinaan jotenkin järkevästi. Pelatessa oppii. Lisäksi tarvitaan keskittymiskykyä ja muistia, jotta muiden kertoma tarina pysyy mielessä. Sekin on hyvä asia oppia. Missään vaiheessa pelaaminen ei tunnu opettelulta, vaan on hauskaa. Ainakin oma viisivuotiaani innostui pelistä kovasti.

Olipa kerran… on tyylikäs peli, jonka pelaaminen on opettavaista, kehittävää ja hauskaa. Mitä muuta hyvältä perhepeliltä voi vaatia? Peli vaatinee aikuisen mukanaoloa, epäilyttää hieman miten tämä toimii lasten kesken. Peli toimii jo viisivuotiaan kanssa, mutta sopii varmasti hyvin myös koululaisille.

Peli kelpaa varmasti myös aikuisille, joita pelin muotoon tehty yhteinen tarinankerronta kiinnostaa. Koska Olipa kerran… on vaikeusasteeltaan lastenpeli, se on erittäin helppo opettaa kenelle tahansa, myös sellaisille aikuisille, joita pelien opettelu ei kiinnosta.

Faktat Olipa kerran… -pelistä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Jos tutustut peliin mieluummin videomuodossa, suuntaa täyttä höyryä kohti Tuomo Pekkasen Menolippu: Pohjoismaat -esittelyvideota.

Pelin idea

Menolippu Pohjoismaat toimii samalla perusmekaniikalla kuin muutkin Menolippu-sarjan pelit. Pelaajat pyrkivät rakentamaan kaupunkien välille junareittejä toteuttaakseen kädessä olevia matkalippuja. Rakentamiseen tarvitaan aina reittiä vastaava määrä erivärisiä junakortteja. Rakentaminen ja junakorttien sekä menolippujen nostaminen aiheuttavat hankalia tilanteita — jos kortteja ei kerää, rakentaminen ei onnistu, mutta kortteja hamstraamalla joku toinen voi viedä parhaimmat reitit nenän edestä.

Pohjoismaat on napannut tunnelit ja lautat Menolippu Euroopasta ja ne toimivat lähes samalla tavalla. Suurimmat erot johtuvat jokereista, sillä niitä ei voi enää käyttää normaaleihin reitteihin ylimääräisenä vaununa, vaan pelkästään tunneleihin ja lauttoihin. Tämä tekee normaalien kulkureittien toteuttamisesta hieman vaikeampaa ja vähentää jokereiden arvoa.

Myös yksi selvä poikkeusreitti löytyy. Muurmansk-Lieksa välinen rata on jopa 9 junan mittainen ja tätä megalomaanista reittiä on lähes mahdotonta toteuttaa yhden värin korteilla. Näin pelaaja saa korvata yhden värin neljällä millä tahansa kortilla. Reitti on tästä huolimatta vaikea toteuttaa, toisaalta hurjat 27 pistettä houkuttelevat kokeilemaan.

Menolippu-pelien aatelia

Menolippu Pohjoismaat on jonkun verran aggressiivisempi kuin muut sarjan pelit johtuen kartan muodoista ja ratojen vähyydestä. Kaksinpelissä tuplareiteistä vielä käytetään vain toista, joten vastapelaajan suunnitelmien estäminen on suhteellisen helppoa, jos matkat tuntee päällisin puolin. Tietysti peliä voi pelata myös hillitymmin ja rauhaisammin, mutta estämistä tapahtuu myös tahattomasti peruspeliä enemmän.

Menoliput ovat melko hyvin tasapainossa. Reitit voi jakaa karkeasti kahtia: lyhyisiin, pääosin Suomessa ja laudan eteläpuolella tehtäviin matkoihin, sekä pidempiin, jopa koko kartan halkaiseviin etappeihin. Muutamat täysin pohjoisessa olevat reitit ovat ongelmallisimpia, sillä niiden estäminen on suhteellisen helppoa ja pistemäärät pieniä. Suurin osa menolipuista hyötyy Perämeren ympäristön radoista, joista kamppaillaankin yleensä rajuinten.

Menolippu Pohjoismaat on sarjan paras peli pienemmälle peliporukalle ja tekee suositusta perhepelistä tiukan myös 2-3 pelaajalla. Kortit ja lauta huokuvat jouluista tunnelmaa ja ovat ehtaa Days of Wonder -laatua. En ole Sveitsi-lisäosaa pelannut, mutta ainakin BoardGameGeek arvottaa Pohjoismaat hieman korkeammalle. Ja onhan peli maantieteellisesti suomalaiselle paljon rakkaampi!

Suurin miinus suomalaisesta näkökulmasta on se, että pelin kotimainen painos on loppuunmyyty ja uutta ei ole tulossa. Onneksi englanninkielistä versiota löytyy vielä melko hyvin, joka on ohjeita lukuun ottamatta kieliriippumaton.

Kaikki tahtovat Tukholmaan. Pelaajien värit ovat harvinaisen tyylikkäät. Kuva: Dennis Hu / BGG

Faktat Menolippu: Pohjoismaat -pelistä

Pituus: 45 minuuttia.

Nyt Australia-aihe haiskahtaa hieman Ubongon menestyksellä ratsastamiselta. No, se on Kosmokselle ja Competolle Ubongon julkaisijoina sallittua ja Uluru varmasti miellyttää Ubongon faneja.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on samanlainen pelilauta, joka kuvaa Uluru-vuorta. Lisäksi on kahdeksan eriväristä unilintua. Erilliselle pelilaudalle laitetaan kortteja, jotka kertovat, miten linnut haluavat asettua.

Tarjolla voisi olla vaikka tällaiset säännöt: keltainen haluaa punaisen. Viereen, punainen ei saa olla sinistä vastapäätä, sinisen on oltava pelilaudan lyhyellä sivulla, vihreä haluaa olla valkoisen kanssa samassa nurkassa, valkoinen haluaa samaa kuin punainen ja musta ei missään nimessä halua samaa kuin keltainen. Oranssi tyytyy mihin tahansa ja pinkki haluaa olla itsensä vieressä.

Siitä sitten vain setvimään. Aikaa on luonnollisti vähän. Joskus tehtävä on helppo, jos monille linnuille kelpaa mikä tahansa, toisinaan täydellinen ratkaisu on mahdoton. Pelaajat saavat virhepisteitä väärin pelatuista linnuista. Peli kestää kuusi kierrosta, jonka jälkeen vähiten sakkoja kerännyt voittaa. Tyystin ilman virhepisteitä on vaikeaa tai jopa mahdotonta jäädä.

Pelilaudalle on pelattu kortit, jotka näyttävät miten lintuja kuvaavat nappulat on pelattava omalle laudalle. Kuva: Kosmos

Vaikeusastetta moneen lähtöön

Haastetta siis riittää ja jos peli tuntuu liian helpolta, jokaiselle linnulle voi halutessaan antaa kaksi sääntöä toteutettavaksi. Tehtäväkortit on jaettu vaikeusasteen mukaan, joten pelistä saa halutessaan myös helpomman. Lisäksi on mahdollista käyttää osalle pelaajista vaikeampia tehtäviä kuin toisille, jolloin peliä saa tasoitettua.

Uluru on veikeä peli, josta saa aivoilleen sopivasti haastetta. Unilintuteema on toimiva, ainakin kuvitus on viehättävää ja otan itse ainakin mieluummin unilinnut kuin nirson pöytäseurueen. Korttien kuvitus voisi olla selkeämpää, nyt pelissä on selvä oppimiskynnys ennen kuin kortit tulevat tutuiksi. Nopeuteen perustuvassa pelissä toivoisi olevan selkeämmät kortit, nyt alussa aikaa menee korttien tunnistamiseen ja sittenkin osa symboleista on vaikeaselkoisia. Kokemuksen myötä korttien tulkitseminen helpottaa, mutta harmia on aina, kun pelissä on mukana uusi pelaaja. Harmia korostaa se, miten peli muuten on miellyttävän yksinkertainen ja helppo opettaa.

Pöytäseurueteema on muuten suunnittelijan alkuperäinen teema ja kumpuaa tanskalaisen suunnittelijan kokemuksista lasten kanssa. Suunnittelija syö usein naapurin perheen kanssa, jolloin pöydässä on kahdeksan ja pelilaudan malli perustuu itse asiassa Luchaun ruokapöytään! Lue lisää pelin taustasta Designer diary -artikkelista BoardGameGeekistä.

Unilinnut Ulurun ympärillä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ulurusta

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Paketista löytyy ohjeet viiteen minipeliin. Perusidea tulee parhaiten tutuksi Liekehtivä torni -pelissä, jossa jokainen saa yhden kortin ja keskelle pöytää tulee pakka kuvapuoli ylöspäin. Kun tunnistaa yhteisen kuvan omasta ja pakan päällimmäisestä kortista, pitää sanoa kuvan nimi ääneen ja ottaa kortti itselle. Esiin tulee seuraava kortti ja peli jatkuu, kunnes pakka on jaettu pelaajille. Vuoroja ei ole, vaan nopeat vievät kortit hitaiden nenän edestä.

Kaivossa omia kortteja pelataan  keskuspakan päälle. Kuumassa perunassa jokaisella on kädessä kortti, joka annetaan toiselle pelaajalle löytämällä yhteinen ikoni. Koko korttinippu annetaan kerralla ja kortit jäävät yhdelle pelaajalle, joka joutuu ottamaan ne. Kaikki kerätään!-pelissä pöydälle avataan pelaajien määrän verran kortteja ja keskuskortti, johon muita verrataan. Löytämällä yhteiset kuvat saa poimia kortit itselleen. Myrkkylahjassa annetaan kortteja pakasta muille pelaajille.

Yksi minipeli kestää muutaman minuutin ja on sellaisenaan kelpo peli. Jos haluaa pelata pidemmän putken, säännöissä on myös pisteenlaskuohjeet, joilla kierrokset voi pisteyttää ja laskea kokonaistulosta.

Kaksi korttia — löydätkö yhteisen symbolin? Kuva: Mikko Saari

Hauskaa kuviontunnistusta

Dobble on oivallinen kuviontunnistuspeli, yksi genren parhaita. Vaikka sitä voi olla joskus vaikea uskoa, korteissa on aina joku yhdistävä ikoni. Koskaan ei siis tarvitse etsiä turhaan. Liekehtivä torni on hauska tapa pelata, mutta kaikki minipelit toimivat — tosin taitava pelaaja saattaa hivenen turhautua Myrkkylahjan parissa, kun kortteja joutuu ottamaan rankaisuna vastaan kaikilta muilta pelaajilta… Yksi minipeli on mukava erä, mutta jos innostuu pidempään peliin, turnauspisteenlasku on hyvä lisä.

Hahmontunnistus ja nopeuspelit eivät sovi kaikkien makuun, mutta Dobblea kannattaa silti kokeilla. Peli on yllättävänkin koukuttava. Genren ystäville peli on pakkohankinta. Pelistä löytyy elektroninen versio App Storesta. Se on tasoltaan hivenen vaatimaton, mutta on halpa (79 senttiä) ja soveltuu idean testaamiseen yksin tai yhden kaverin kanssa.

Pelin kortteja — erilaisia symboleja on paljon! Kuva: Mikko Saari

Faktat Dobblesta

Pituus: yksi minipeli 5–10 minuuttia.

Pelin idea

Pelin mukana tulee kaksi korttipakkaa, toisessa adjektiiveja, toisessa substantiiveja. Pakoista nostetaan kortit, jotka muodostavat sanan, esimerkiksi ”hauska kotieläin”. Tämän jälkeen pelaajat kirjoittavat kuvailua eniten muistuttavan vastauksen. Pelaajat, joilla on samat vastaukset saavat pisteen.

Ennen uutta sanaa heitetään noppaa, joka osoittaa kierroksen vastausmuodon. Vastaukset yleensä kirjoitetaan tai piirretään. Joskus nopan heittäjä saa valita toisen pelaajan, jonka kanssa pelaa kierroksen. 8 pistettä ensimmäisenä kerännyt voittaa.

Kuva: WSOY

“Kuvitteellinen rakennus?”

Pelaaminen on leppoisaa ja kierrokset kuluvat ripeästi. Vastausta kirjoittaessa on otettava huomioon kanssapelaajat ja heidän ajatuksensa, joten muiden pelaajien tunteminen tuottaa tulosta. 71 kortin pakat on viimeistään neljän pelin jälkeen plärätty läpi, joten sanat toistuvat nopeasti. Tietysti adjektiivi-substantiivi -parit vaihtuvat joka kerta, mutta suurempi korttimäärä ei olisi pahitteeksi.

Pelaajille annettavat vastaustaulut ja pistelauta ovat mukavana värikkäitä ja pyyhittäviä ja ne toimivat tussien kanssa hyvin. Onkin harmi, että tauluja sekä tusseja ei ole suunniteltu lasten kovaa käyttöä ajatellen. Taulut ovat melko ohutta pahvia ja tussien korkit tiukkoja sulkea ja avata. Tämä aiheutti sen, että jo ensimmäisen pelisession aikana yksi tauluista hieman murtui ja tussi tuhoutui kirjoituskelvottomaksi.

Pelin ikäsuositus 8+ on melko sopiva, sillä peliä voi käytännössä pelata heti, kun lapsi kykenee kirjoittamaan. Pelin idea ja säännöt on helppo opettaa, ainoastaan jotkut pelin adjektiiveista ja substantiiveista olivat 8-vuotiaalle testaajalle vielä hankalia hahmottaa. (esimerkiksi ”epämääräinen kuuluisuus” tai ”eksoottinen perheenjäsen”). Koska kaikki adjektiivit ja substantiivit eivät sovi yhtä hyvin yhteen, omituisia sanoja tulee välillä vastaan. Peli toimiikin luultavasti parhaiten 9-vuotiaiden ja sitä vanhempien kanssa.

Ajatusten lukua perheen kesken

Telepaatti on miellyttävä ja hauska koko perheen peli, johon kaikki voivat osallistua. Kirjoittaminen ja piirtäminen on mukavaa niin lapsista kuin aikuisistakin, kunhan pelisessiot eivät veny pitkiksi. Se voi tulla ongelmaksi, jos pelaajat eivät tunne toisiaan ja yhteisiä vastauksia ei löydy. Ongelma on helppo korjata laskemalla tavoitepistemäärää.

Pelkästään aikuisten välisessä illanvietossa Telepaatti viihdyttää, jos pelaajat ovat parisuhdevisailuhenkisiä ja etsivät nopeaa ja kevyttä hupia. Toisaalta aikuisille on tarjolla monia muita seurapelejä, jotka tarjoavat hieman moniulotteisempia haasteita.

Faktat Telepaatista

Pituus: 30 minuuttia

Pelin idea

Pelilaudalle kasataan komea keko puisia juustonpalasia. Pelissä on kolme tasoa, joista voi valita sopivan.

Helpoimmalla tasolla vain heitetään noppia. Jokaista juustonpalaa kohden saa yhden juuston pelilaudalta, jokaisella rotalla yhden juuston toiselta pelaajalta. Jos molemmat nopat näyttävät tyhjää, vuoro päättyy, muuten saa heittää niin monta kertaa kuin haluaa. Pelaajat heittävät noppia vuorotellen, kunnes kaikki juusto on pelaajien hallussa, jolloin eniten juustoa kerännyt voittaa. Tässä pelissä ei ole minkäänlaista päätöksentekoa, vaan kyse on täysin arpajaisista.

Seuraavalla tasolla mukaan tulee jo vähän peliä. Pelaajat saavat omat lautaset, joihin mahtuu neljä juustonpalaa. Vuoron aikana kerätyt juustot laitetaan lautaselle, josta ne saa omaan varastoon lopettamalla vuoron. Jos vuoro päättyy tyhjään nopanheittoon, lautaselle kerätyt juustot joutuu palauttamaan pelilaudalle.

Kolmannella tasolla riskinotolta otetaan keinotekoiset rajat pois. Nyt lautasille mahtuu rajattomasti juustoa, eli vuoroaan voi jatkaa niin kauan kuin uskaltaa.

Yksinkertainen, toimiva peli

Pelin on suunnitellut Reiner Knizia, yksi tuottoisimmista lautapelisuunnittelijoista. Yllätyn, jos Knizialla on mennyt enemmän kuin kymmenen minuuttia Rrrottien kehittelyyn. Pelin idea on erittäin yksinkertainen, mutta toimiva. Peruskaava toimii, sehän on nähty vaikka Heitä sikaa -pelissä.

Helpoin taso ei ole kummoinen peli, mutta sopii pienemmille lapsille, joille pelkkä nopanheiton jännitys riittää peliksi. Muut tasot tarjoavat oikean pelin, jossa mitataan taidon sijasta riskinottohalua. Jos uskaltaa heittää monta kertaa, voi saada tuhdin palkkion — tai sitten jäädä tyhjin käsin.

Rrrotta! toimii hyvin lastenpelinä ja perhepelinä, pelissä on tasosta riippumatta sen verran tuuria, että lapsilla ja aikuisilla on samat mahdollisuudet pärjätä. Peli toimii hyvin myös aikuisten kevyenä ajanvietepelinä, joskin aikuiseen makuun sopii paremmin joku vähemmän lapsellisen näköinen tulkinta aiheesta.

Kuva: Tactic

Todennäköisyyksien alkeita

Pelin nopissa on kolme tyhjää ruutua, kaksi juustoa ja yksi rotta. Mikä on todennäköisyys heittää kaksi tyhjää? Yhdellä nopalla todennäköisyys heittää tyhjä on 0,5 (puolet sivuista on tyhjiä), joten tuplatyhjien heittäminen on 0,5 * 0,5 = 0,25 eli yksi neljäsosa.

Samoin todennäköisyys tienata kaksi juustoa yhdellä heitolla on 0,25 (lasketaan tässä nyt rotta ja juusto samaksi, vaikka rotta onkin vähän parempi, kun juusto tulee toiselta pelaajalta). Yhden juuston saa puolella heitoista. Yhden heiton odotusarvo on siis yksi juusto.

Entäs kaksi peräkkäistä heittoa sitten? Todennäköisyys selvitä kahdesta heitosta ilman nollatulosta on vähän plussan puolella, 56% yrityksistä päättyy onnistumiseen, odotusarvona 1,5 juustoa. Kolmas heitto pudottaa onnistumisen todennäköisyyden 42 prosenttiin, mutta nostaa odotusarvoa hieman alle 1,7 juustoon. Neljällä heitolla onnistuu vain 33% todennäköisyydellä eli noin joka kolmas kerta, odotusarvona vähän yli 1,7 juustoa.

Toisaalta — neljällä heitolla tienaa kerran kuudestatoista heittokerrasta sen 8 juustoa, kerran neljästä heittokerrasta vähintään 7 juustoa ja lähes joka kerta vähintään 6 juustoa.

Mitä tästä opimme? Riskinotto palkitaan. Odotusarvon perusteella kannattaa heittää monta kertaa, tosin kolmannesta heitosta saa selvästi enemmän hyötyä kuin neljännestä. Jos pelaa kakkostasolla, jolloin lautaselle mahtuu vain neljä juustoa, jo kolmas heitto alkaa olla hieman turhaa riskinottoa, kun useissa tapauksissa tienaa viisi tai kuusi juustoa, joista ei ole hyötyä.

Faktat Rrrotta!-pelistä

Pituus: 20 minuuttia

Pelin idea

Paketista löytyy säännöt kolmeen eri muunnelmaan, mutta perusideana on saada magneetteja pelattua pelilaudalla ilman että ne yhdistyvät toisiinsa. Pelialue on pienehkö pala sinistä vaahtomuovia, jossa on kuoppia, joihin magneetteja saa pelattua. Vierekkäisissä kuopissa olevat magneetit vetävät toisiaan puoleensa varmasti, joten väliä täytyy jättää. Tila kuitenkin loppuu nopeasti.

Pelin voittaa se, joka saa ensin pelattua kaikki magneettinsa pelilaudalle. Se edellyttää käytännössä sitä, että toisen pelaajan on tehtävä virhe, joka raivaa pelilaudalle lisätilaa (teoriassa kaikki kivet on kai mahdollista pelata laudalle, mutta se on hyvin, hyvin vaikeaa).

Muissa pelimuodoissa lasketaan pisteitä, joita saa jokaisesta magneetista, joka tarttuu kiinni pelattuun magneettiin. Pudotuspelissä putoaa pois kun saa 10 pistettä, keräilypelissä voittaa saamalla 12 pistettä.

Kaikkia pelimuotoja voi pelata kaksin- tai kolminpelinä, isommille pelaajamäärille pelialue on liian pieni.

Puoleensavetävä ja luotaantyöntävä

Jishakussa on hyvä idea. Samaa ideaa pyörittelee Polarity vuodelta 1986, siinä pelivälineet vain ovat Othello-tyyppisiä kiekkoja, joita pelataan pöydälle leijumaan vinottain magneettikentässä. Polarity vetää pisteet ulkonäön suhteen, peli on Jishakua maagisemman näköinen.

Jishakun vahvuus on siinä, että peli on erittäin helposti lähestyttävä. Kiillotetut hematiitit ovat miellyttävän näköisiä ja tuntuvat mukavilta. Peruspelin säännöt selittää noin kahdella lauseella eikä pelaaminen vaadi magneettien jakamista kummempaa alkuvalmistelua. Jos haluaa kokoelmiinsa pelin, jolla voi tehdä vieraisiin vaikutuksen ja jota voi pelata nopeasti ja vaivattomasti, Jishaku on oiva valinta.

Peruspeli ratkeaa herkästi siihen, kun toinen joutuu pelaamaan vaikeaan paikkaan, epäonnistuu ja joutuu poimimaan kiviä. Sen jälkeen häviö on käytännössä varma. Pitää siis olla se pelaaja, jonka jäljiltä jää vaikea paikka. Tässä on mahdollisuuksia nokkelalle pelaajalle, joka voi keksiä ovelia paikkoja kiville. Magneettikentän hyödyntäminen onnistuu myös.

Ensimmäiset kivet on jo pelattu laudalle. Kuva: Mikko Saari

Yksinkertainen sohvapöytäpeli

Jishaku on ihan hauska peli, jonka paras puoli on se, että se on nopeasti ohi. Yhden erän pelaa noin viidessä minuutissa tai nopeamminkin. Kiviä on mukava pidellä käsissä ja magneetit nyt vain ovat hieno juttu, kun kivet napsuvat yhteen ja heiluvat pelilaudalla magneettikentän vaikutuksesta.

Magneettien vetovoiman ansiosta peliä on pakko kokeilla eikä pelistä selviä yhdellä kokeilulla, vaan kerralla tulee helposti pelattua useampi erä. Peli on toimiva lämmittelypeli kahdelle ja hyvä vetonaula — jos pitäisin jotain lautapeliesittelyständiä jossain tapahtumassa, voisin hyvinkin ottaa Jishakun ständille pelattavaksi.

Magneettiefektin vetovoiman alla Jishaku on kuitenkin aika kevyt peli. Jos tarvitset nopeaa, helppoa ja houkuttelevaa peliä, Jishaku on kelpo valinta, mutta jos haluat älypelin, jolla vaivata päätäsi pidempään, kannattaa etsiä muualta (vaikka abstraktien pelien parhaimmistosta). Jishakulla on silti paikkansa kokoelmissani, harva viiden minuutin filleri on näin tyylikäs ja hauska.

Faktat Jishakusta

Pituus: 5–10 minuuttia

Repello sijoittui Suomen Vuoden peli -kisassa aikuisten sarjan finaaliin, Ruotsissa peli voitti.

Pelin idea

Pelaaja voi siirtää torniaan vuorollaan haluamaansa suuntaan. Ensimmäinen ruutu siirtosuunnassa kertoo, montako askelta pelaaja saa liikkua. Lähtöruutuun jää yksi kiekko, repello, pelaajan tornista. Tornissa on näppärä automaattimekanismi, joka jättää kiekon jälkeen, kun tornia nostaa.

Siirron jälkeen tarkistetaan, onko laudalla kahta repelloa tai tornia vierekkäin. Näin ei saa olla, sillä repellot ja tornit hylkivät toisiaan. Kielletty tilanne pitää ratkaista siirtämällä vierekkäisistä repelloista tai torneista suoraan poispäin toisesta. Tämä voi johtaa uuteen vierekkäisyyteen, joka pitää ratkaista siirrolla ja niin edelleen. Ketjureaktiot voivat olla pitkiäkin, kun vuorossa oleva pelaaja saa vapaasti valita järjestyksen ja suunnan vierekkäisyyksiä setviessään.

Lopullinen tavoite on lykkiä kiekkoja pelilaudan reunan yli. Mustat kiekot, joita pelaajat jättävät jälkeensä, ovat yhden pisteen arvoisia. Pelissä on myös neljä hopeista kiekkoa, arvoltaan kolme pistettä, ja yksi viiden pisteen arvoinen kultainen kiekko. Oiva veto on myös tönäistä vastapelaaja yli laidan, sillä tämä menettää silloin vuoron ja itse pääsee keräämään kiekkoja tältä pelaajalta.

Näppärä älypeli

Repello on hauska peli. Ketjureaktioiden luominen kutkuttaa miellyttävällä tavalla — oikein pitkän ketjun saaminen on herkkua, ja sellaisen jälkeen pitää luonnollisesti rehennellä nähneensä koko kuvion ennalta. “Yllättävien seuraamusten peli”-alaotsikko on osuva.

En ole vielä päässyt kokeilemaan Repelloa useammalla kuin kahdella pelaajalla. Kaksinpeli toimii hienosti, mutta on jo sen verran kaoottinen, että suhtaudun kevyellä epäilyksellä useamman pelaajan peleihin. Nelinpelissä ei voi juurikaan suunnitella, vaan asioita tapahtuu ja oma vuoro koittaa, kun koittaa. Jos peliin suhtautuu riittävän kevyesti, tornien törmäily voi olla hauskaakin.

Repellon numeroidentäyteinen pelilauta näyttää luotaantyöntävältä, mutta tälle pelille kannattaa antaa tilaisuus. Säännöt ovat helpot ja pelin idea on nokkela. Yhden erän pelaa nopeasti, joten revanssia on helppo ottaa.

Punaisen pelaajan torni, josta kiekkoja irtoaa joka siirrolla. Kuva: Mikko Saari

Sääntöhuomautus

Minulle ainakin jäi ensimmäisellä lukemisella epäselväksi, mitä itse asiassa tapahtuu silloin, kun toisen pelaajan saa tönäistyä pois pelilaudalta. Piti ihan kysyä pelin kehittäjiltä, joten selvennetään nyt tässäkin. Tönitty pelaaja menettää tönijälle yhden repellon. Seuraavalla vuorollaan poistönitty ei pelaa tavallista vuoroa, vaan ainoastaan laittaa torninsa peliin (ja ratkoo siitä mahdollisesti tulevat ristiriidat). Näin kaikilla pysyy sama määrä repelloja tornissa.

Faktat Repellosta

Pituus: 15–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelialusta on sininen muovihärpätin, jossa on kaksi säätönuppia. Nuppeja kääntämällä pelialustasta nousee tappeja, jotka nostavat muumia ylöspäin — juuri sopivasti, että alle mahtuu sujauttamaan palikan. Sitten käännetään toista nuppia, jolloin tämä juuri lisätty palikka nousee ylös, niin että alle saa sujautettua uuden palikan.

Tätä jatketaan, kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja Muumipeikko rysähtää maan tasalle. Kaikille muille paitsi Muumipeikon pudottajalle tulee piste ja peli voi alkaa alusta. Kun haluttu kierrosmäärä on pelattu tai sopiva pistemäärä saavutettu, peli päättyy.

Näppärä näppäryystesti

Pidä Muumi katolla on hauska peli, varsinkin jos sitä ei ota liian vakavasti. Sitä voi pelata porukalla joko ilman noppaa tai nopan kanssa. Noppa määrää, mitä pitää tehdä: lisätä yksi tai kaksi palikkaa, valita toinen pelaaja lisäämään palikka tai poistaa palikka. Ilman noppaa kukin lisää vuorollaan yhden palikan.

Peliä voi vallan kätevästi pelata myös yksinpelinä, tavoitteena mahdollisimman korkea torni Muumipeikon alla. Jos onnistuu rakentamaan tornin kaikista palikoista — ei ihan helppo juttu, sen verran huteria kevyet muovipalikat ovat — voi alkaa purkamaan tornia yksi kerrallaan.

Pidä Muumi katolla on kenties vähän enemmän lelu kuin peli, mutta voi sitä pelatakin. Pelinä samassa torninrakennusgenressä on parempiakin esimerkkejä, vaikkapa Villa Paletti, mutta ei tämä muumipeli missään nimessä huti ole.

Faktat Pidä Muumi katolla -pelistä

Pituus: 15–30 minuuttia, riippuen siitä miten pitkän pelin haluaa pelata.