Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on neljä tyylikästä veturinappulaa, jotka pitää saada ajettua ratapihan läpi. Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä kolme veturia maaliin.

Ratapihalla on neljä tyhjää kohtaa, joissa kiertää kolme isoa ratalaattaa. Jokaisella vuorolla heitetään kolmea noppaa: kaksi numeronoppaa kertovat, montako askelta veturia saa siirtää, värinoppa taas kertoo, mikä ratalaatoista siirtyy tyhjään kohtaan. Näin radat voivat yllättäen muuttua, kadota alta tai ilmestyä eteen.

Liikkuminen on yksinkertaista: siirrä yhtä veturiasi raiteita pitkin nopanheiton tuloksen verran. Vetureita saa tuoda peliin vapaasti, joten parhaimmillaan tarjolla voi olla neljä vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja tarvitaan, sillä reitti ei ole aina selvä. Jos veturi ajaa päin puskuria tai ajautuu ulos raiteilta, se joutuu palaamaan radan alkuun.

Toisia vetureita voi töniä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa yhdellä nopanheitolla saa siirrettyä useampaa omaa veturia kerralla tai saa tönäistyä toisen pelaajan veturin pois raiteilta. Kääntöpuolena joskus voi itse tulla tönityksi pois pelistä.

Pelissä on mukana myös perinteinen “jos heität tuplat, saat liikkua uudestaan”-sääntö, mutta sekin on toteutettu fiksusti: toisella liikkeellä on pakko siirtää samaa veturia kuin ensimmäisellä. Toinen siirto ei ole pakollinen ja joskus se voi olla suorastaan vaarallinen.

Kaoottista hupia

Ilman jatkuvasti muuttuvaa ratapihaa Vauhtiveturit olisi tylsä nopparalli, mutta tällaisenaan peli toimii hienosti. Kaksinpeli on hivenen tylsä, kun vetureita on liikkeellä vähemmän eikä törmäilyä juuri tapahdu, mutta onneksi se on helppo korjata: riittää, että kumpikin pelaaja pelaa kahta väriä.

Pelissä tarjotaan muunnelmana korjauskortteja, joita saa, kun oma veturi ajaa raiteilta. Korjauskortilla voi korvata värinopan heiton haluamallaan tuloksella. Suosittelen lämpimästi tämän säännön käyttämistä, sillä se ei juuri mutkista peliä ja antaa sentään jotain lohtua ja korvausta, jos oma veturi putoaa raiteilta.

Vauhtiveturit on todella kaoottinen peli, jossa pelitilanne muuttuu jatkuvasti. Voittajan ratkaisee lähinnä tuuri. Pelissä saa kuitenkin tehdä sen verran päätöksiä, että pelissä on riittävästi hallinnan tuntua (jos ei aitoa tilanteen hallintaa). Erilaisia strategioitakin voi kokeilla: käyttääkö jokaista veturia, vai ajaako vetureita keskittyneesti yksi kerrallaan? Riemukas Vauhtiveturit on vuoden 2011 parhaita lastenpeliuutuuksia.

Veturit vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Faktat Vauhtivetureista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Jolly Octopus on elektroniikkahärveli. Kun mustekalan päätä painaa, se alkaa pyöriä ja heiluttaa lonkeroitaan. Jos lonkeroon koskee, Jolly pysähtyy ja nauraa karmivaa elektronista nauruaan ja pelaajan on lopetettava vuoronsa ja palautettava rapu takaisin.

Voihan sen arvata, miten tällaisen pelin kanssa käy: lapset rakastavat ja aikuiset eivät voi sietää. No, pelinä Jolly Octopus ei ole lastenkaan mielestä kummoinen, mutta hassua ääntä pitävänä leluna se menee täydestä. Peli on aika helppo, sillä lonkerot eivät reagoi kosketukseen aina ollenkaan niin herkästi kuin pitäisi. Onneksi se myös tarkoittaa, että peli on nopeasti ohi.

Lasten leluksi

Jolly Octopus sopiikin parhaiten lasten keskinäiseen pelaamiseen ja leikkimiseen, sillä saa pari noin nelivuotiasta pikkupelaajaa viihtymään keskenään jonkin aikaa. Aikuisten apua tarvitaan kuitenkin pelin kokoamiseen. Laatikko on sen verran pieni, että mustekalalta joutuu irrottamaan lonkeroita, jotta se mahtuu laatikkoon. Lonkerot ovat kuitenkin niin tiukassa kiinni ja sen verran herkkiä särkymään, että niiden irrottaminen ja kiinnittäminen on ehdottomasti aikuisten puuhaa. Hieman isompi laatikko tai hieman helpommin irtoavat lonkerot olisivat olleet paikallaan.

Jos haluaa lapsille vähän aikaa viihdyttävän lelun, Jolly Octopus ei ole paha valinta, mutta jos itse haluaa pelata lasten kanssa, kannattaa hankkia joku ihan oikea peli.

Faktat Jolly Octopusista

Pituus: 10 minuuttia.

Elokuvan ykköskohderyhmään kuuluva viisivuotias koepelaaja innostui pelistä kovasti, joten jossain kohtaa on ainakin onnistuttu.

Pelin idea

Cars 2 World GP on yksinkertainen heitä-noppaa-ja-liiku-peli, jossa pelaajat ohjastavat kuutta autoa kisassa mestaruudesta. Autoja on aina pelissä kuusi, pelaajamäärästä riippuu ohjaavatko pelaajat yhtä vai kahta autoa. Osa autoista voi olla mukana, vaikka eivät kuulukaan kenellekään pelaajista.

Pelissä ei ole mitään konstikasta: heitä tavallista kuusisivuista noppaa, liikuta autoa nopanheiton verran. Kuhunkin ruutuun mahtuu vain yksi auto ja ruuhkatilanteessa joutuu jäämään edelliseen vapaaseen ruutuun. Kisa kestää yhden kierroksen. Matkalla on kaksi varikkoa, joista toisella on pysähdyttävä yhden vuoron ajaksi.

Kisan jälkeen autot saavat pisteitä sijoituksensa mukaan. Kahden kisan yhteispisteet ratkaisevat voittajan.

Helppoa rallia

Peli on erittäin helppo ja kohderyhmä pystyy pelaamaan sitä pienellä treenillä ilman aikuisten apua. Harva aikuinen tätä peliä jaksaakaan pelata. Pelissä ei ole oikeastaan minkäänlaista päätöksentekoa, ainoa valinnanpaikka on varikkopysähdyksissä. Pelin voittaa se, joka heittää parhaiten noppaa.

Jos pelkkä nopanheitto jaksaa viehättää, pelin puitteet ovat kunnossa. Autot ovat jalustalla seisovia pahvilätkiä, mutta testipelaaja hyväksyi tällaisen ratkaisun ja piti pelin ulkoasua kiehtovana. Autot-fanitus on käytännössä pakollinen vaatimus pelistä nauttimiselle, muuten tästä ei saa mitään irti.

Jos lähipiirissäsi on noin kuusivuotias Autot 2 -fani, iskemällä Cars 2 World GP:n pöytään saat varmasti ihailua ja arvostusta osaksesi.

Pelistä on olemassa myös matkaversio, joka eroaa isosta versiosta ainakin siinä, että pelaajia mahtuu mukaan vain neljä.

Faktat Cars 2 World GP:stä

Pituus: 15–30 minuuttia.

Olipa kerran myös hämmentävä taustatarina, joka ei oikeastaan liity peliin millään tavalla. Onneksi se ei haitannut, vaan peli oli muuten hyvä. Sen pituinen se.

Pelin idea

Olipa kerran… on tarinankerrontapeli. Pelaajat heittävät vuorollaan noppaa ja etenevät yhteisellä kissanappulalla pelilautaa pitkin kohti linnaa. Useimmista pelilaudan ruuduista saa nostaa kortin, jonka esittämästä asiasta pitää lisätä yksi lause tarinaan. Ensimmäinen pelaaja aloittaa tarinan, jota muut sitten jatkavat. Joka kerta kun pelaaja lisää tarinaan uuden kortin, koko tarina pitää kertoa uudestaan.

Tarina venyy pelin aikana pidemmäksi ja pidemmäksi. Aina kun peliin tulee uusi kortti ja siten uusi käänne tarinaan, vanha tarina pitää kertoa uudestaan. Sanatarkasti ei tarvitse muistaa, mutta jokainen kortti pitää muistaa oikein ja oikeassa järjestyksessä. Jos tarinankerrontaan tulee virhe, pelaaja menettää nostamansa kortin, eikä sitä lisätä tarinaan.

Kun kissa pääsee perille linnaan, pelin voittaa se, jolla on edessään eniten kortteja. Ei siis kannata tehdä virheitä. Mitenkään erityisen kilpailullinen peli ei ole ja lopputulokseen vaikuttaa paljon myös tuuri. Periaatteessa jokainen saa suunnilleen yhtä monta vuoroa, mutta nopassa on yksi sivu, jonka heittämällä ei tapahdu yhtään mitään ja laudalla on ruutuja, joissa voi menettää kortin.

Oivallisen opettavainen peli

Peli on salaa opettavainen. Jotta pelaaminen sujuu, pitää olla hieman kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta saa ympättyä uudet kortit tarinaan jotenkin järkevästi. Pelatessa oppii. Lisäksi tarvitaan keskittymiskykyä ja muistia, jotta muiden kertoma tarina pysyy mielessä. Sekin on hyvä asia oppia. Missään vaiheessa pelaaminen ei tunnu opettelulta, vaan on hauskaa. Ainakin oma viisivuotiaani innostui pelistä kovasti.

Olipa kerran… on tyylikäs peli, jonka pelaaminen on opettavaista, kehittävää ja hauskaa. Mitä muuta hyvältä perhepeliltä voi vaatia? Peli vaatinee aikuisen mukanaoloa, epäilyttää hieman miten tämä toimii lasten kesken. Peli toimii jo viisivuotiaan kanssa, mutta sopii varmasti hyvin myös koululaisille.

Peli kelpaa varmasti myös aikuisille, joita pelin muotoon tehty yhteinen tarinankerronta kiinnostaa. Koska Olipa kerran… on vaikeusasteeltaan lastenpeli, se on erittäin helppo opettaa kenelle tahansa, myös sellaisille aikuisille, joita pelien opettelu ei kiinnosta.

Faktat Olipa kerran… -pelistä

Pituus: 20–30 minuuttia.

Pelin idea

Pelaajat etenevät pelilaudalla ja keräävät eläinlaattoja vastaamalla oikein kysymyksiin. Tehtäväkorteissa on aina kuva ja neljä kysymystä kuvaan liittyen. Pelilaudan ruutu kertoo, mikä kysymyksistä kysytään. Kissakysymyksissä luetellaan asioita, hevoskysymyksissä pitää keksiä ja kertoa, kanakysymyksissä on sekalaisia tehtäviä ja koirakysymyksissä pitää kertoa kuvasta.

Esimerkiksi kortissa, jossa on polkupyörän kuva, kissakysymyksessä pitää keksiä kolme asiaa, joissa on pyörät. Hevoskysymyksessä pitää kertoa, miksi pyöräillessä täytyy käyttää kypärää. Kanakysymyksessä pitää kysyä, monellako pelaajista on polkupyörä ja koirakysymyksessä pitää kertoa, mitä kuvan pyörän ohjaustangosta roikkuu.

Kysymykset eivät siis ole perinteisiä tietokilpailukysymyksiä, vaan paremmin lasten maailmaan sopivia. Pelinjohtajalla on paljon vapautta tasoitella peliä kaikille osallistujille sopivaksi.

Hyvä tietovisa

Ensimmäinen tietopelini on oivallisen opettavainen peli, jos vain käsillä on sopiva lauma pikkutietäjiä. Yhdelle aikuiselle ja lapselle peli toimii jotenkuten, parempi on jos mukaan saadaan vähintään kaksi lasta. Pelinappuloita on neljälle.

Pelin säännöt ovat hivenen sekavat ja antavat pelistä vähän hämmentävän kuvan. Jäi vähän epäselväksi, mikä säännöissä erikseen mainittujen kulmaruutujen varsinainen merkitys on. Onneksi yksityiskohdilla ei tässä pelissä ole niin väliä.

Pääasia, eli kysymyskortit, on toteutettu oikein fiksusti. Pelissä on hyvää aikuisten ja lasten välistä vuorovaikutusta ja opettavaisia kysymyksiä, jotka herättelevät lasta ajattelemaan asioita. Ensimmäistä tietopeliä on helppo suositella lapsiperheisiin, joista löytyy useampi suunnilleen samanikäinen, noin 4–8-vuotias lapsi.

Kuva: Tactic

Faktat Ensimmäisestä tietopelistäni

Pituus: 20 minuuttia.

Pelin idea

Monte Criston huomiotaherättävin piirre on sen vuorojärjestys: se määräytyy kuularadan mukaan. Kuularadalla on neljä rataa vuoron neljää vaihetta varten ja pelaajien marmorikuulia. Peli etenee vaihe vaiheelta ja se pelaaja, jonka kuula on kunkin vaiheen kohdalla alimpana radalla on aktiivinen pelaaja. Kun vaihe on tehty, pelaaja ottaa kuulansa ja laittaa sen jonkun toisen radan ylimmäksi, jolloin toinen kuula vierii alas sen tilalle.

Vaiheita on neljä. Ensin saadaan varusteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pakasta yhden kortin jokaista pelaajaa kohden. Korteissa on nappuloita ja reppuja. Nappulat saadaan yleisvarastosta eli Marseillesta pelaajille käytettäväksi, reppuja tarvitaan myöhemmin. Aktiivinen pelaaja jakaa jokaiselle pelaajalle yhden kortin.

Seuraavassa vaiheessa pelataan nappuloita laudalle. Laudalla on kuusi tyrmää, joihin nappuloita voi pelata ja lisäksi neljä erikoistoimintoa, joista saa ylimääräisiä etuja. Aktiivinen pelaaja saa pelata kolme nappulaa, muut yhden.

Sitten lisätään aarteita. Aktiivinen pelaaja nostaa pussista kolme aarretta ja laittaa ne haluamiinsa tyrmiin. Aarteita on erivärisiä ja -kokoisia. Jos samaan tyrmään tulee neljä aarretta, on aika ryhtyä jakamaan aarteita, muuten peli jatkuu.

Viimeisenä vaiheena on vielä säätövaihe, jossa aktiivinen pelaaja saa joko pudottaa omaa kuulaansa kuularadalla pari askelta alaspäin tai nostaa jonkun aarretyypin arvoa.

Sulle mulle sulle mulle

Aarteiden jaossa tarvitaan reppuja. Yhteen punaiseen reppuun mahtuu yksi punainen aarre, kahteen reppuun kaksi ja niin edelleen. Jokaisessa tyrmässä se ottaa ensin, jolla on eniten väkeä paikalla, tasapelit ratkaisee saapumisjärjestys: ensin tullut ottaa ensin.

Ensimmäinen saa viedä tyrmästä niin paljon tavaraa kuin reppuihin mahtuu. Aarteet kerätään talteen, reput heitetään pois ja tyrmästä lähtee yksi nappula (ensin saapunut, luonnollisesti). Sen jälkeen on seuraavan vuoro ja niin edelleen, niin kauan kuin tyrmässä vain on jotain vietävää.

Kun kaikki tyrmät on käyty läpi ja aarteet kerätty, pelaajat laskevat pisteitä. Aarteita on viittä eri väriä, joiden arvo vaihtelee yhdestä kolmeen. Aarteista saa nyt pisteitä niiden arvon mukaan. Jos siis odottaa keräävänsä vaikka ison läjän sinisiä aarteita, taitava pelaaja varmistaa edellisellä kierroksella, että sinisten aarteiden arvo on mieluummin kolme kuin yksi, kun pisteenlaskun aika tulee.

Peliä pelataan, kunnes joku saa kasaan 40 pistettä, sen jälkeen peli päättyy ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Monte Criston kuularata. Kuva: Filosofia Games

Tyylikäs peli

Monte Cristo on näyttävä peli. Michael Menzelin kuvittama pelilauta on upea, samoin kuularata on tosi hieno. Aarteiden arvoa merkkaavat isot ja värikkäät muovikristallit. Pelin teema on kuitenkin niin päälleliimattu kuin vain voi olla, joten Monte Cristo -kirjan fanit eivät saa pelistä mitään irti.

Jotakin pelistä kertoo se, että tätä kirjoittaessani BoardGameGeekissä pelillä ei ole yhdeksän ja kymmenen pisteen arvioita. Parhaidenkin arvioiden mukaan Monte Cristo on kahdeksikon peli, siis sellainen “ihan kiva, mutta”. Tällainen intohimon puute on perinteisesti merkki vaisusta pelistä.

Kuularata kerää kiitosta ja onhan se mielenkiintoinen pelimekaniikka. Siinä on selkeästi jotain jujua, koska pelissä auttaa, jos on oikeaan aikaan aktiivisena pelaajana oikeassa vaiheessa, mutta toisaalta tilanteen hallitseminen tuntuu aika työläältä. Pelin ydin on siinä, että saa keräämilleen aarteille kolmosen kertoimen, ykkösen aarteilla peliä ei voiteta. Säätötoiminto on siis ratkaisevan tärkeä, mutta omat nappulat pitää tietysti saada laudalle siten, että aarteita saa kerättyä.

Pelin tyylikäs pelilauta, kortteja ja aarteita. Kuva: Filosofia Games

Toistoa toistoa

Monte Criston pahin puute on, ettei pelissä ole draaman kaarta tai mitään kehitystä. Peli etenee kierros toisensa jälkeen samalla kaavalla, jonka katkaisee vain satunnainen pisteytyskierros. Mitään sen kummempaa loppuhuipennustakaan ei ole, jossain vaiheessa joku vain saa 40 pistettä kokoon ja voittaa. Hyvänä puolena peli ei veny turhan pitkäksi, vaan kestää vain noin 45 minuuttia.

Peliharrastajalle Monte Criston kuularata on sen verran mielenkiintoinen viritys, että peli kannattaa testata kertaalleen. Perhepelinä Monte Cristo ajaa asiansa, mutta parempiakin pelejä löytyy. Tylsästä rakenteestaan huolimatta Monte Cristo tarjoaa sen verran omaperäisiä ideoita, että peliä kannattaa ainakin kokeilla.

Faktat Monte Cristosta

Pituus: 45–60 minuuttia.

Jos tutustut peliin mieluummin videomuodossa, suuntaa täyttä höyryä kohti Tuomo Pekkasen Menolippu: Pohjoismaat -esittelyvideota.

Pelin idea

Menolippu Pohjoismaat toimii samalla perusmekaniikalla kuin muutkin Menolippu-sarjan pelit. Pelaajat pyrkivät rakentamaan kaupunkien välille junareittejä toteuttaakseen kädessä olevia matkalippuja. Rakentamiseen tarvitaan aina reittiä vastaava määrä erivärisiä junakortteja. Rakentaminen ja junakorttien sekä menolippujen nostaminen aiheuttavat hankalia tilanteita — jos kortteja ei kerää, rakentaminen ei onnistu, mutta kortteja hamstraamalla joku toinen voi viedä parhaimmat reitit nenän edestä.

Pohjoismaat on napannut tunnelit ja lautat Menolippu Euroopasta ja ne toimivat lähes samalla tavalla. Suurimmat erot johtuvat jokereista, sillä niitä ei voi enää käyttää normaaleihin reitteihin ylimääräisenä vaununa, vaan pelkästään tunneleihin ja lauttoihin. Tämä tekee normaalien kulkureittien toteuttamisesta hieman vaikeampaa ja vähentää jokereiden arvoa.

Myös yksi selvä poikkeusreitti löytyy. Muurmansk-Lieksa välinen rata on jopa 9 junan mittainen ja tätä megalomaanista reittiä on lähes mahdotonta toteuttaa yhden värin korteilla. Näin pelaaja saa korvata yhden värin neljällä millä tahansa kortilla. Reitti on tästä huolimatta vaikea toteuttaa, toisaalta hurjat 27 pistettä houkuttelevat kokeilemaan.

Menolippu-pelien aatelia

Menolippu Pohjoismaat on jonkun verran aggressiivisempi kuin muut sarjan pelit johtuen kartan muodoista ja ratojen vähyydestä. Kaksinpelissä tuplareiteistä vielä käytetään vain toista, joten vastapelaajan suunnitelmien estäminen on suhteellisen helppoa, jos matkat tuntee päällisin puolin. Tietysti peliä voi pelata myös hillitymmin ja rauhaisammin, mutta estämistä tapahtuu myös tahattomasti peruspeliä enemmän.

Menoliput ovat melko hyvin tasapainossa. Reitit voi jakaa karkeasti kahtia: lyhyisiin, pääosin Suomessa ja laudan eteläpuolella tehtäviin matkoihin, sekä pidempiin, jopa koko kartan halkaiseviin etappeihin. Muutamat täysin pohjoisessa olevat reitit ovat ongelmallisimpia, sillä niiden estäminen on suhteellisen helppoa ja pistemäärät pieniä. Suurin osa menolipuista hyötyy Perämeren ympäristön radoista, joista kamppaillaankin yleensä rajuinten.

Menolippu Pohjoismaat on sarjan paras peli pienemmälle peliporukalle ja tekee suositusta perhepelistä tiukan myös 2-3 pelaajalla. Kortit ja lauta huokuvat jouluista tunnelmaa ja ovat ehtaa Days of Wonder -laatua. En ole Sveitsi-lisäosaa pelannut, mutta ainakin BoardGameGeek arvottaa Pohjoismaat hieman korkeammalle. Ja onhan peli maantieteellisesti suomalaiselle paljon rakkaampi!

Suurin miinus suomalaisesta näkökulmasta on se, että pelin kotimainen painos on loppuunmyyty ja uutta ei ole tulossa. Onneksi englanninkielistä versiota löytyy vielä melko hyvin, joka on ohjeita lukuun ottamatta kieliriippumaton.

Kaikki tahtovat Tukholmaan. Pelaajien värit ovat harvinaisen tyylikkäät. Kuva: Dennis Hu / BGG

Faktat Menolippu: Pohjoismaat -pelistä

Pituus: 45 minuuttia.

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on kolme sammakkoa, jotka on siis tarkoitus kuljettaa pelilaudan toiselle laidalle. Kunkin pelaajan pelivuoro koostuu kolmesta vaiheesta. Ensin siirretään yhtä lumpeenlehteä, joka on sammakon ulottuvilla. Tämän jälkeen siirretään yhtä sammakkoa liikekortin määräämällä tavalla ja lopuksi käännetään uusi liikekortti pelaajan korttipakasta.

Lumpeenlehteä saa siirtää minkä tahansa oman sammakkonsa vierestä minne tahansa lammella. Koska liikekortti, jonka mukaan sammakkoa seuraavaksi siirretään, on jo näkyvillä, on näin mahdollista suunnitella sopivia reittejä sammakoille. Liikekortit voivat määrätä sammakon liikkumaan esimerkiksi vain vinottain tai yhden ainoan lehden verran mihin tahansa suuntaan. Yleensä sammakot saavat liikkua niin pitkälle kuin voivat, joten yhden lehden kortti on ikävä rajoitus. Pelaaja voi myös joutua luopumaan vuorostaan, jos liikekortti osoittaa, että sammakot ovat pysähtyneet välipalalle.

Jos sammakko saa liikekortin mukaan liikkua päin vastustajan sammakkoa, liikkuva sammakko voi tehdä taklauksen. Tällöin taklattava sammakko otetaan pelilaudalta, ja sitä heitätään kuin noppaa. Heitetyn sammakon asento määrää taklauksen tuloksen. Useimmiten taklattava tuntuu häviävän, ja joutuu antamaan taklaajalle tietä.

Keltainen sammakko vauhdissa. Kuva: Mikko Saari

Kokemuksia

Testiryhmäämme peli upposi kuin häkä. Pienimmille peli oli ehkä kestoltaan ja verkkaiselta tahdiltaan pidemmän päälle hiukan tylsähkö, mutta lähempänä suositusikärajaa olevat pelaajat pitivät siitä kovin. Kumiset sammakotkin ovat söpöjä ja erittäin kestäviä, joskin ne pyrkivät syöpymään kiinni pelin laatikon muoviseen sisukseen, ja ovat muutaman viikon jälkeen vähän haastavia irrottaa.

Aikuisetkin jaksoivat pelata peliä, sillä siinä menestyminen vaatii hieman ajattelutyötä, ainakin keskiverto lastenpeliä enemmän. Kaiken kaikkiaan kelpo tuotos, joka onkin voittanut Ruotsissa vuoden perhepelin palkinnon 2010. BoardGameGeek ei tosin arvosta peliä korkealle, mutta minusta pelissä on monia pelimekaniikkaan liittyviä oivalluksia, esimerkiksi käden hallinta, jotka toimivat hyvänä johdatuksena myös vaikeampiin peleihin.

Sammakot ovat tyylikkään näköisiä, mutta värit voisivat erota paremmin toisistaan. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ponderista

Pituus: 30 minuuttia.

Pelin idea

Offboard on kuin Abalone: kummallakin pelaajalla on kuulia laudalla ja tarkoituksena on työntää vastapuolen kuulia pois laudalta. Kuulat liikkuvat jonoissa ja pystyvät työntämään vastapuolen kuulia, mikäli niitä on vähemmän kuin omia. Kaksi kuulaa työntää yhtä, kolme kahta ja niin edelleen.

Abalonessa laskettiin vain poistyönnettyjen kuulien lukumäärää. Nyt laatukin ratkaisee. Laudan ulkopuoliset alueet on jaettu vyöhykkeiksi, joilla on pistearvo yhdestä kolmeen. Kuudella pisteellä voittaa, joten voittoon riittää parhaassa tapauksessa vain kahden kuulan poistaminen laudalta.

Matkassa on kuitenkin pieni mutka: kultakin vyöhykkeeltä saa pisteet vain kerran. Kun vyöhykkeelle työnnetään seuraava kuula, siitä ei saa enää pisteitä. Poistetun kuulan omistaja voi päättää, luopuuko kuulasta vai käyttääkö seuraavan vuoronsa palauttaakseen kuulan haluamaansa paikkaan laudalla.

Dynaaminen peli

Abalonen vikana oli staattisuus ja puolustusasemien rakentamisen ja ylläpitämisen helppous, joka johti kokeneiden pelaajien kesken helposti tylsiin peleihin. Offboard paikkaa tätä.

Ensinnäkin pelin alkuasetelmassa pelaajien kuulat on jaettu kahteen ryhmään, toisin kuin Abalonessa, jossa kuulat ovat yhtenä rykelmänä (tosin Abalonea pelataan nykyään yleensä Offboardin kaltaisella alkuasetelmalla).

Toisekseen siinä missä Abalonessa kolme kuulaa voi työntää kahta, mutta kolmea kuulaa ei voi työntää, Offboardissa rajaa ei ole. Mikä tahansa määrä kuulia liikkuu, jos suurempi määrä työntää. Täysin kestävää puolustusasemaa on siis mahdoton rakentaa.

Pistevyöhykkeet myös ajavat peliä. Kun yksi alue on täynnä, täytyy peliä ohjata toiseen suuntaan. Kolmen pisteen alueet varsinkin vaativat tiukkaa hallintaa.

Kuulien Abalonea dynaamisempi alkuasetelma. Kuva: Tactic

Abalone vai Offboard?

Valinta näiden kahden pelin välillä on yllättävän vaikea. Offboard tietysti uudempana ja Abalonen puutteita korjaavana tuntuisi ilmeiseltä valinnalta, toisaalta Abalone on jotenkin puhtaampi ja elegantimpi peli ja uudella alkuasetelmalla oikein toimiva peli sekin. Abalonen mustavalkoinen tyylikkyys voittaa minun silmissäni Offboardin sinisen pelilaudan ja punaiset ja keltaiset kuulat.

Molemmat ovat ihan kelpo pelejä, mutta käytännössä valitsisin kuitenkin Gipf-pelit ennemmin kuin kummankaan Abalonen.

Faktat Offboardista

Pituus: 15–30 minuuttia

Pelin idea

Pelaajat aloittavat yhdellä laatalla: tukikohta perustetaan vuoren juurelle. Siitä lähdetään rakentamaan tunneleita vuoreen ja teitä vuoren ulkopuolelle. Vuoron aikana pelataan laatta ja heitetään noppaa ja siirretään voutia. Hyvin yksinkertaista. Voudin siirtäminen sekä tuottaa rakentamista auttavia resursseja että määrää seuraavalla vuorolla rakennettavan laatan.

Laatoista muodostuu tieverkostoa vuoren ulkopuolelle. Kun tien jatkoksi pelaa kylän, tienaa maanviljelyspistekortin. Mikäli kylä on joella, saa mahdollisuuden tienata kultaa. Jos kylä on pellolla, saa mahdollisuuden tienata ohraa. Tornin pelaaminen tuottaa sotimispistekortin. Mikä tahansa laatta metsässä tuottaa metsäsavottapistekortin, mikä tahansa laatta laudan ulkoreunalla tuottaa rajavartiopistekortin. Jos tieverkosta tekee renkaan, saa eläintenkasvatuspistekortin.

Vuoren sisällä pajan pelaaminen tuottaa metallityöpistekortin ja mahdollisuuden tienata metallia. Vuori on jaettu kuuteen sektoriin ja ensimmäinen jokaiselle sektorille pelattu laatta tuottaa pistekortin kaivostoiminnan laajentamisesta.

Tuotanto liittyy voutiin. Vouti kiertää pelilaudan reunaa ja mikäli vouti astuu ruutuun, jossa on pelaajan pistekilpi, pelaaja saa yhden resurssilätkän. Resursseilla voi ostaa vuoron alussa laattoja: ohralla voi ostaa vuorilaatan, metallilla maastolaatan ja kullalla kumman tahansa. Resurssit pelastavat, jos jumiutuminen uhkaa ja nopanheitto antaa ihan vääränlaisia laattoja.

Kuninkaanvaalit

Loppupisteytys on monivaiheinen ja perustuu pelin aikana kerättyihin pistekortteihin. Niiden arvot vaihtelevat hieman, joten aina on pientä epävarmuutta siitä, kuinka monta pistettä kullakin pelaajalla on. Sotavoima on suoraan voittopisteitä, mutta muut kategoriat tuottavat pisteitä vain sille pelaajalle, jolla on kategoriassa eniten pisteitä.

Näin lasketaan pisteet. Kun pisteet on laskettu, vähiten pisteitä saanut pelaaja putoaa pelistä. Jos tällä pelaajalla oli enemmistö jossain lajissa, katsotaan, kenelle enemmistö ja lajin pisteet siirtyvät. Uuden pisteenlaskun jälkeen vähiten pisteitä kerännyt putoaa pois ja enemmistöt katsotaan uudestaan ja jäljelle jääneistä kahdesta pelaajasta enemmän pisteitä kerännyt on vuoren kuningas.

Menestys vaatii siis hivenen tuuria, mutta myös monipuolista pisteiden keruuta. Tässä pelissä tasapainoisuus ei kuitenkaan auta, vaan siitä seuraa todennäköisesti nolo tappio, kun on vähän kaikkea, eikä mistään enemmistöä.

Vouti, laattoja ja nappuloita. Kuva: Mikko Saari

Tuuria ja turhautumista

Kings of Mithril on tuuripeli. Pelkkä nopparalli se ei ole, vaan peliä voi pelata paremmin tai huonommin, mutta paljon on noppien armoilla. Vouti määrää paitsi resurssintuotannon, myös seuraavat laatat. Hyvä pelaaja pitää huolen, että kaikenlaiset palat sopivat valtakunnan jatkoksi, muuten voi tulla turhauttavia tilanteita, joissa vuoro toisensa jälkeen tulee huonoja paloja.

Toistaiseksi noppien armoilla oleminen on kuitenkin ollut ihan hauskaa. Vuoro toisensa jälkeen saa mutkia, mutta sellaista se on. Vuoroja riittää kuitenkin sen verran paljon, että tuuri ehtii vähän tasottua ja kunhan ei pelaa itseään ihan umpikujaan, hyvällä tuurilla nousee heikommastakin asemasta voittoon. Resursseja tässä pelissä saa vähän ja niitä kannattaa vähän säästellä, niin pystyy pelastamaan itsensä hankalasta paikasta.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta on vähänlaisesti. Jos pelaajat aloittavat eri puolilta lautaa, valtakunnat eivät juuri kohtaa. Lähinnä vuoren sisällä tulee tungosta, jos kaikki pelaajat rakentavat kaivostunneleita ahkerasti. Nelinpeliä en ole kokeillut, siinä tungosta ja blokkailua on varmasti enemmän. Kaksin- ja kolminpelissä vuorovaikutusta ei ollut käytännössä lainkaan.

Yhteenveto

Kings of Mithril on kevyt peli, joka yllätti minut hauskuudellaan. Tavallaan tuntuu, että peli on hölmö noppapeli, mutta jokin siinä viehättää. Ulkoasultaan peli on aika hauskan näköinen (ja tunnistettavaa Mindwarrior-tyyliä) ja plussaa tulee johdonmukaisuudesta, kun kolmiolaattapelissä heitellään nelisivuisia pyramidinoppia. Nopea peliaika ainakin pelasti paljon.

Kings of Mithril on selkeästi enemmän perhepeli kuin peliharrastajapeli. Jos kaipaa pelaajien välistä vuorovaikutusta, pelin voi jättää väliin surutta, samoin tuurin määrä on joillekin varmasti liikaa. Alle tunnin perhepelien sarjassa Kings of Mithril on aivan pätevä ehdokas.

Faktat Kings of Mithrilistä