Pelin idea

Roope-setä Liikemiespeli on pohjimmiltaan Monopoli-kopio, jossa kierretään pelilautaa, ostetaan osakkeita, tienataan rahaa, varotaan toisten omistamia ruutuja ja luetaan tapahtumakortteja. Pelikellona toimivat laudan keskelle kasatut kultarahat, joita pelin aikana kerätään. Kun viimeinen kultaraha siirtyy laudalta pelaajan kassaan, peli on loppu ja pelaaja, jolla on eniten rahaa, osakkeita ja kultarahoja voittaa pelin.

Pelilaudalla on erilaisia omistettavia kohteita: margariinitehdas, Ankka-Air, Pelle Pelottoman työpaja, Uutis-Ankka ja niin edelleen. Jokaisesta on tarjolla viisi osaketta. Kun ruutuun osuu, joutuu maksamaan osakkeenomistajille, jos näillä on enemmän osakkeita kohteesta kuin itsellä on. Sen jälkeen saa ostaa osakkeen.

Jokainen osake tarjoaa jonkun edun pelin aikana: esimerkiksi Ankka-Air notkistaa liikkumista, Miljardööriklubilla voi ryöstää rahaa muilta pelaajilta ja Uutis-Ankalla voi nostaa kaksi tapahtumakorttia ja valita paremman. Osakkeiden edut ovat kertakäyttöisiä, mutta jos omistaa kohteesta enemmistön eli kolme osaketta, etua saa käyttää vapaasti vaikka joka vuoro.

Pelilaudalla on myös muita ruutuja: rahantuottoruutuja, perintäruutuja joissa pääsee rokottamaan muita pelaajia ja luonnollisesti tapahtumakorttiruutuja, joissa pääsee nostamaan tapahtumakortteja. Ne taas siirtävät rahaa ja osakkeita pelaajilta toiselle, tuovat rahaa ja vievät rahaa. Kaikki on mahdollista…

Kaoottista kiusantekoa

Roope-setä on hyvin kaoottinen peli, jossa tilanteet muuttuvat nopeasti. Pelaajalla voi mennä hyvin, kunnes hän nostaa tapahtumakortin, joka määrää maksamaan 30 000 pankkiin, joka johtaa osakkeiden myymiseen ja kas, kohta pelaaja onkin aivan vailla osakkeita. Toisaalta hankkimalla runsaasti osakkeita pääsee vahvaan asemaan, josta pystyy pitämään kiinni. Pelissä on vahva rikkaat rikastuu -ilmiö ja krooniseen rahapulaan ajautuminen on helppoa.

Jotain onnea tuo se, että kultarahoista ei joudu koskaan eroon jos ei itse halua, mutta lohtu on laiha, kun rahaa ei ole ja se mitä tulee, menee välittömästi toisten pelaajien osakkeiden korvauksiin ja sattumaruutuihin. Jos jonkun osakkeen onnistuukin ostamaan, sen menettää heti, kun seuraavan kerran joutuu maksamaan jotain ja käteistä ei ole.

Tämä tietysti sopii pelin teemaan — toiset ovat Roope-setiä, toiset Aku Ankkoja — mutta ei se välttämättä niiden köyhien kannalta hauskaa ole. Pelissä on myös melko armotonta toisen pelaajan lyömistä, kiitos perintäruutujen, Miljardööriklubin ja muiden, joilla pääsee rahastamaan muita pelaajia mielivaltaisesti. Jos tätä pelaa perheen kesken, luvassa on tappelua.

Kuva: Tactic

Hyvää ja huonoa

Roope-setä on ristiriitainen peli. Toisaalta pelin kuvitus ja tapahtumakorttien hauskat tekstit viehättävät varmasti Ankka-fania, toisaalta peli-idea perustuu tylsästi Monopoliin ja on yksinkertaisesti aikansa elänyt. Rikkaat rikastuu -ilmiö ja pelin vahva negatiivisuus tappavat mielenkiintoa. Pelaaminen on tylsää, kun rahaa kertyy tipottain ja nekin vähät viedään pikavauhtia pois. Perhepeliksi Roope-setä onkin hätkähdyttävän negatiivinen, eiköhän tällä useampi lapsi mielensä pahoita.

Jos on Ankka-fani, joka ei välitä siitä, että rahat viedään ja mitä tahansa voi tapahtua, Roope-sedästä saa varmasti revittyä iloa irti. Ehkä jopa ennemmin aikuisten kuin koko perheen kesken. Omaan makuuni peli oli aivan liian kaoottinen ja negatiivinen melko pitkään kestoonsa nähden.

Faktat Roope-setä Liikemiespelistä

Pituus: 60–90 minuuttia.

Mukana on kuusi joukkuetta: kaaos, kääpiöt, puuhaltiat, ihmiset, örkit ja skavenit. Ideana on luotsata joukkue koko kauden läpi voittoon keräämällä joukkueelle kauden aikana mahdollisimman paljon kannattajia.

Keskeisin pelimekaniikka

Blood Bowl: Team Managerin keskeisin ajatus on tuttu muun muassa Battle Linestä. Pelialueen keskelle on sijoitettu erilaisia voittoja antavia tavoitekortteja. Pelaajan kädessä on voimakuudeltaan ja kyvyiltään erilaisia kortteja, joita kukin vuorollaan sijoittaa tavoitekorttien viereen. Kun pelaajien käsikortit loppuvat, pisteytetään tavoitekortit. Pelaaja, jolla on tietylle kortille sijoitettuna suurin yhteenlaskettu voima, voittaa kyseisen tavoitteen ja saa itselleen sen tarjoamat hyödyt. Kuulostaa abstraktilta, mutta toimii erittäin hyvin.

Blood Bowl: Team Managerissa tavoitekortit ovat otteluita, joihin pelaaja sijoittaa joukkueensa pelaajia. Peli koostuu pelaajamäärästä riippuen neljästä tai viidestä kierroksesta, joiden aluksi viisi kierroksella pelattavaa ottelua valitaan satunnaisesti ottelupakkojen korteista. Pelaajan joukkue koostuu aluksi 12 jalkapalloilijasta, joista valitaan satunnaisesti kuusi kullekin kierrokselle. Kullakin pelaajalla on tietty voima sekä mahdollisesti kykyjä, kuten taklaaminen tai huijaaminen.

Pallo ja apteekkari

Alkuperäisen Blood Bowl -lautapelin ideana oli monesti vain murjoa vastustajan joukkua niin huonoon kuntoon, että pallon saattoi pyörittää maaliin etanan vauhtia. Sama toimii myös tässä korttipeliversiossa. Vastustajan otteluihin sijoittamia jalkapalloilijoita voi taklata, heiltä voi riistää pallon tai heille voi tehdä kiusaa huijaamalla — olettaen että omalla pelaajalla on tähän sopiva kyky. Taklatuiden jalkapalloilijoiden voima on pystyssä pysyneitä pienempi ja pallon hallussapito lisää joukkueen voimaa, kun ottelu kierroksen lopussa pisteytetään.

Kuhunkin otteluun voi osallistua vain korkeintaan kaksi joukkuetta. Kumpikin joukkue saa jonkin tietyn ja varman ottelussa pelaamisesta koituvan hyödyn, joka ei kuitenkaan välttämättä ole sama molemmille puolille. Lisäksi ottelun voittaja saa jonkin ylimääräisen, tyypillisesti paljon paremman hyödyn. Joukkueelle koituvat hyödyt voivat olla tähtipelaajia, parannuksia joukkueeseen, parannuksia valmennustiimiin tai joukkueen kannattajia. Kannattajat ovat pelissä hyvin keskeisessä asemassa, sillä joukkue jolla on pelin lopuksi eniten faneja, voittaa koko pelin.

Tähtipelaajat ovat Blood Bowl -lautapelin tapaan tavanomaisia pelaajia vahvempia tai kyvykkäämpiä pelaajia. Joukkueeseen vastikään rekrytoidut tähtipelaajat ovat aina varmasti mukana seuraavalla pelikierroksella, joten he voivat keikauttaa pelitasapainon toisen pelaajan hyödyksi nopeastikin. Joukkueen ja valmennustiimin parannukset ovat erilaisia pysyviä bonuksia, joilla voi esimerkiksi antaa jollekin pelaajalle tietyn kyvyn pelikierroksen ajaksi tai parantaa taklauksissa loukkaantuneita pelaajia takaisin pelikuntoon (apteekkari).

Vasemmalle puolelle pelattu pelaaja tuottaa joukkuepäivityksen, oikealle puolelle pelattu puolestaan kaksi tähtipelaajaa. Voittaja saa keskeltä palkinnoksi kolme henkilökuntapäivitystä. Kuva: Fantasy Flight

Pelikokemuksia ja vertailua Blood Bowl -lautapeliin

Blood Bowl: Team Manager seuraa teemaltaan läheisesti alkuperäistä lautapeliä. Korttien grafiikka noudattelee Warhammer-peleistä tuttuja linjoja. Komponentit ovat monien Fantasy Flight Gamesien tapaan laadukkaita. Kortit ovat tavanomaisen paksuisia ja kestävät kulutusta hyvin.

Sääntöjen tultua tutuiksi on Team Managerin peliaika noin 30 minuuttia, kun taas alkuperäinen Blood Bowl -lautapeli saattoi kestää kolmekin tuntia. Lisäksi jos oma joukkue tuli lautapelissä murjotuksia sairaalakuntoon jo ensimmäisellä puoliajalla (kyllä, pelasin aikoinaan puuhaltijoilla), oli tilanteesta vaikea nousta.

Korttipelissä joukkueen murjoutuminen ei ole ongelma ja lyhyempi peliaika tekee siitä mielestäni myös lautapeliä mielenkiintoisemman. Ainakaan ei tarvitse neljän tunnin pelin jälkeen jäädä suremaan rankkaa tappiota, vaan samassa ajassa ehtii helposti pelata ainakin puolenkymmentä peliä.

Tappion tullen jalkapalloilijat voi myös heittää raivoissaan seinään ilman, että tarvitsee pelätä käsien tai päiden irtoilevan (lautapelin puuhaltiajoukkueessani on yksi pelaaja pää olalla erään tällaisen tapaturman seurauksena, mutta sen häviön otin sentään kevyesti). Korttipelin kanssa minulla onkin ollut rutkasti hauskempaa kuin lautapelin kanssa konsanaan, ja se on lautapeliin verrattuna huomattavasti vähemmän turhauttava kokemus.

Olin jo ensimmäisen jälkeen aivan myyty!

Faktat Blood Bowl: Team Managerista

Pituus: 30–60 minuuttia

Pelin idea: mainetta ja kunniaa

Heksoista koostuva pelilauta kootaan satunnaisesti ennen peliä, joten se on joka kerralla erilainen. Kuhunkin aurinkokuntaan sijoitetaan kaksi kohdetta, ensisijainen ja toissijainen. Näiden kohteiden välillä voi liikkua vapaasti, mutta eri aurinkokuntien välillä siirtyminen kuluttaa hyperajomoottorin polttoainetta.

Pelin aluksi vain galaksin ydin on tunnettua aluetta ja galaksin reuna-alueet pitää erikseen tutkia. Kukin pelaaja saa pelattavakseen pilotin, jolle pitää myös hankkia alus ja siihen mahdollisesti jokin parannus. Pelin voittaa pilotti, joka saa ensimmäiseksi koottua kahdeksan pistettä mainetta.

Mainetta voi hankkia muun muassa tutkimalla ennen tuntemattomia aurinkokuntia, tuhoamalla avaruusrosvojen aluksia tai suorittamalla tehtäviä, joita kullakin pilotilla on aluksi kolme erilaista. Kunkin pilotin pitää kolme pistettä kerättyään päättää, haluaako hän ryhtyä hyvikseksi vai pahikseksi. Valinnalla on vaikutusta esimerkiksi avaruusasemille telakoitumiseen tai planeetoille laskeutumiseen. Tietyt planeetat ovat esimerkiksi hyvin lainkuuliaisia, ja niille pahisten on vaikeampi päästä laskeutumaan kuin hyvisten.

Onnistunut laskeutuminen planeetoille on pelin elinehto. Planeetoilla kun voi muun muassa ostaa ja myydä hyödykkeitä sekä parantaa mainettaa rahalla. Avaruusasemilla voi puolestaan esimerkiksi korjata vahingoittunutta alustaan tai hankkia siihen erilaisia parannuksia, kuten parempia aseita tai laajemman lastiruuman. Rahaa voi hankkia rahtaamalla joltakin planeetalta halvalla hankkimansa hyödykkeet jollekin toiselle planeetalle, joka maksaa niistä enemmän kuin hankintahinnan. Hyödykkeitä, tässä tapauksessa malmia, voi hankkia myös louhimalla sitä asteroideista.

Taistelut eli eih, alukseni sai naarmun!

The Phantom Leagueta on arvosteltu siitä, että taistelut ovat melko riskittömiä, eikä arvostelu ole ihan perätöntä. Useimmat taistelut päättyvät sikäli epätyydyttävästi, että kaikki osapuolet saavat tyypillisesti vain lieviä vaurioita. Alusten tuhoutuminen taistelussa on hyvin harvinaista. Näin on useiden pelaamieni pelien aikana käynyt vain kerran, poliisialuksen hyökätessä pelaajan pahviseinäisen rimpulan kimppuun.

BoardGameGeekistä löytyvien uusimpien sääntöjen mukaan pelattaessa taistelut ovat kuitenkin huomattavasti vaarallisempia. Niissäkään alukset harvoin tuhoutuvat kokonaan, mutta voivat saada huomattavia (ja kalliisti korjattavissa olevia!) vaurioita.

Kokemuksia

Entisenä Eliten pelaajana The Phantom League toi välittömästi mieleen hyviä muistoja. Pelin tematiikka vahvistaa Elite-mielleyhtymiä entisestään, ja toimii pelissä hyvin. Ainoana mahdollisena negatiivisena puolena on mainittava taistelujen lievä vaarattomuus, mutta minua se ei suuremmin haitannut, sillä pidän muutenkin enemmän rauhallisesta nysväämisestä kuin jatkuvasta räiskeestä. Peliaika on peleissämme ollut kahdella pelaajalla tavallisesti noin 60–90 minuuttia.

Peliin on tulossa loppusyksystä 2011 laajennusosa Mostly Harmless, joka tuo peliin lisää sälää, korjaa korteissa olevat painovirheet, joita on valitettavasti lukuisia, sekä korvaa aiemmat säännöt jo mainituilla uudemmilla säännöillä.

Faktat The Phantom Leaguesta

Pituus: 90–150 minuuttia.

Ilo olikin suuri, kun alkuvuodesta selvisi, että Lautapelit.fi julkaisee Eclipsen. Julkaisijavalinta oli yllätys, sillä kyse on isosta, kalliista pelistä, jonka markkinat ovat pääasiassa ulkomailla. Ansio on Carcassonnen, Dominionin ja Menolipun: ilman niiden hyvää myyntimenestystä Lautapelit.fi ei julkaisisi jotain Eclipsen kaltaista.

Ennakkohype on ollut melkoista, kiitos suunnittelijoiden ahkeran pohjatyön BoardGameGeekissä ja nyt kun ensimmäiset kappaleet pelistä on saatu maailmalle Essenin lautapelimessuilla, peli on alkanut kiivetä BoardGameGeekin ranking-listalla ylöspäin. Veikkaan, että lopullinen paikka pelille löytyy BGG:n viidenkymmenen parhaan pelin joukosta (päivitys 4.1.: Eclipse on nyt 20 parhaan pelin joukossa ja päätyy melko varmasti kymmenen parhaan joukkoon).

Jos pidät enemmän videoista, katso Tuomon videoesittely Eclipsestä.

Pelin idea

Jos on koskaan pelannut Master of Orion -tietokonepeliä, tietää, mistä Eclipsessä on kyse. Peli edustaa 4X-genreä: explore, expand, exploit ja exterminate. Tutki, valloita ja valtaa! Pelaajat edustavat galaktisia sivilisaatioita, jotka laajenevat ja liittävät uusia tähtijärjestelmiä imperiumiinsa. Sivussa opitaan uutta teknologiaa sekä kehitetään ja rakennetaan avaruusaluksia, joilla sitten puolustetaan imperiumia ja vallataan lisää elintilaa.

Jokaiselle pelaajalle on oma laji, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Myös keskivertoihmisillä voi pelata. Oman lajin erikoispiirteet on osattava hyödyntää, jos aikoo pärjätä galaksinvalloituksessa.

Peli kestää yhdeksän kierrosta, joiden aikana pelaajat keräävät voittopisteitä kartoittamalla galaksia, rakentamalla imperiumiaan ja taistelemalla. Eniten pisteitä kerännyt kruunataan pelin lopussa, noin kahden-kolmen tunnin pelin jälkeen, galaksin hallitsijaksi.

Nerokas resurssi- ja toimintamekaniikka

Eclipsen ydin on sen nerokkaassa resurssi- ja toimintamekaniikassa, joka poistaa pelistä vaivalloisen kirjanpidon ja tekee isoista imperiumeista tuottoisia ja rikkaita, mutta myös kömpelöitä toimimaan ja kalliita ylläpitää.

Resurssien — tiede, raha, raaka-aineet — tuotantoa lisätään pelaamalla kuutioita laudalle. Tähtijärjestelmissä on eri resursseja vastaavia planeettoja ja kun tähtijärjestelmän valloittaa, sen planeetat saa asuttaa. Rahaplaneetoille kuutiot tulevat oman pelaajalaudan raharadalta, tiedeplaneetoille tiederadalta ja niin edelleen. Kun kuutio siirtyy peliin, sen alta paljastuu isompi numero. Näin resurssien tuotannon näkee yhdellä silmäyksellä.

Pelaajilla on myös puulätkiä, joilla on kaksi tehtävää: niillä merkitään valloitetut tähtijärjestelmät ja käytetyt toiminnot. Vuoron lopussa käytettyjen lätkien määrä kertoo, kuinka paljon imperiumin ylläpito maksaa rahaa. Tässä on kerrassaan nerokas tasapainomekanismi. Mitä enemmän lätkiä käytät toimintojen tekemiseen, sitä enemmän saat aikaiseksi, mutta sitä kalliimman hinnan joudut maksamaan. Jos laajennat imperiumiasi, lätkät menevät pelilaudalle, jossa ne pysyvät. Isompi imperiumi joutuu siis maksamaan kalliimmat ylläpitokulut tehdessään saman määrän toimintoja kuin pienempi imperiumi. Mekanismi on yksinkertainen, mutta nerokas.

Orionin hegemonia (musta) hyökkää Hydran edistyksen (sininen) kimppuun. Kuva: Mikko Saari

Toimintaa!

Toimintoja on tarjolla kuusi: kartoitus, rakentaminen, tutkimus, alusten parantelu, liikkuminen ja vaikutusvalta.

Kartoituksessa pääsee lisäämään peliin uuden heksan. Pelialue on alussa tyhjä lukuunottamatta pelaajien aloitusmaailmoja ja galaksin keskusta. Pelaajien kartoittamat heksat määrittävät, millainen pelialueesta muodostuu, joten galaksi on joka pelissä erilainen.

Rakentamisessa käytetään raaka-aineita ja tuotetaan avaruusaluksia ja muita rakennelmia, kuten orbitaaleja, monoliitteja ja avaruusasemia.

Tutkimuksessa ostetaan uusia teknologioita maksamalla tiederesurssia. Varsinaista teknologiapuuta pelissä ei ole, mutta teknologiat antavat alennusta toisiin saman ryhmän teknologioihin, joten halpojen ostaminen ennen kalliimpia on fiksua. Tiedettä saa kuitenkin kehittää vapaasti haluamaansa suuntaan ilman pakottavaa teknologiapuuta, joten peleissä riittää vaihtelua.

Alusten parantaminen päästää pelaajan kehittelemään alustensa pohjapiirroksia. Valtaosa kehitettävästä teknologiasta on alusten osia: moottoreita, tykkejä, ohjuksia, tähtäystietokoneita, kestävämpiä runkoja ja niin edelleen. Pelaajilla on muutama alusmalli ja vapaat kädet kehitellä aluksista sellaisia kuin haluavat.

Liikkuminen päästää alukset liikkeelle. Yhdellä siirrolla saa siirtää kolmea alusta, matka riippuu moottoreista. Heksalta toiselle liikkuminen riippuu siitä, miten madonreiät heksojen välille asettuvat, eli jokaisesta heksasta ei pääse automaattisesti jokaiseen viereiseen. Pelilauta ei siis ole aivan avoin ja omia asemiaan on mahdollista suojata vihollisilta luovalla kartoituksella.

Vaikutusvaltatoiminnolla voi levittää omia lätkiään galaksiin ja kipata kuutioita peliin. Alueet kartoitetaan ja sitten valloitetaan, mutta tähtijärjestelmiä voi myös hylätä, jos tuntuu, että resursseja tarvitaan muualla.

Plantan kasvit (vihreä) ovat valloittaneet galaksin ja voittaneet ylivoimaisesti. Kuva: Mikko Saari

Sotaa!

Sotiminen on olennainen osa Eclipseä. Kun pelaajien alukset kohtaavat, on aika taistella. Sotiminen perustuu nopanheittoihin. Jokaista tykkiä kohden saa heittää yhtä noppaa. Tykistä riippuu, paljonko osuma tekee vahinkoa. Kuutosella osuu ja osumatodennäköisyyttä voi parantaa lisäämällä alukseen tähtäystietokoneita. Vastapuolen suojakilvet vähennetään nopanheitosta.

Alus tuhoutuu ensimmäisestä osumasta, paitsi jos sillä on kestävämpi runko, jolloin se voi ottaa vastaan enemmän vahinkoa tuhoutumatta. Aloitekyky ratkaisee, kuka ampuu ensin. Ohjukset ammutaan ihan ensimmäisinä, mutta vain kerran taistelussa.

Sotiminen on melko nopeaa ja tehokasta, etenkin kun pelaajat hieman kehittävät aluksiaan. Sotiminen myös kannattaa: siitä saa voittopisteitä. Jos osallistuu taisteluun eikä pakene, saa yhden voittopistelaatan. Jokaisesta tuhotusta aluksesta saa lisälaatan. Laatat ovat arvoltaan 1–4 voittopistettä ja niistä saa pitää vain yhden. Lisäksi pelaaja voi pelin aikana kerätä vain 3–5 laattaa, riippuen lajistaan.

Voittajien (ja häviäjien) nimet kirjoitetaan historiaan

On hyvä, että häviäjäkin saa tilaisuuden ansaita pisteitä — voittajat toki muistetaan historiankirjoituksessa kauniimmin, mutta tokihan historiankirjoihin kirjataan, kenet voittajat voittivat. Voittopistejärjestelmä kannustaa myös taistelemaan jo aikaisemmin, kun arvokkaita laattoja on jäljellä enemmän. Myöhemmin pelissä sotiminen ei ole yhtä kannattavaa, kun parhaat laatat on viety pussista ja oma lauta on jo täynnä eli lisäpisteitä saa vain vaihtamalla nykyisiä laattoja parempiin.

Sotiminen on onnistuttu tasapainottamaan melko hyvin. Sotiminen voisi olla varma tie voittoon tai hyvä juttu niille pelaajille, jotka eivät ole taisteluissa mukana, mutta Eclipsessä on löydetty hyvä tasapaino siitä väliltä. “Antaa toisten sotia” ei ole automaattisesti paras strategia ja sotiminen on hyödyllistä jo pelin alkuvaiheissa.  Vastustajaksi saa myös neutraaleja vihollisia, jotka vartioivat osaa galaksista.

Mukana on myös diplomatiaa. Solmimalla rauhansopimuksen saa pisteitä ja hieman lisätuotantoa. Sopimuksen voi myös rikkoa, jolloin saa petturin leiman. Viimeisin petturi menettää pisteitä pelin lopussa.

Kartalla on vahva rintama Muinaisia, eli neutraaleja vihollisia. Kuva: Sampo Sikiö

Näyttävä peli

Jo prototyypit Eclipsestä olivat kaunista katseltavaa ja lopullinen peli on todella näyttävä tapaus. Pelin ulkoasu on tyylikäs ja erittäin toimiva. Pelaaminen on helppoa. Pelaajien omat pelilaudat ovat todella isoja ja peli vaatii muutenkin runsaasti pöytätilaa, varsinkin kuudella pelaajalla, mutta pelilaudan sisältö on järjestelty hienosti ja jokaiselle asialle on selkeä paikkansa. Pelin design on täynnä nokkelia sääntömuistutuksia, esimerkiksi eri lajien erikoissäännöt löytyvät pelaajien alustoilta kätevästi.

Pelin avaruusaluksiin löytyi näppärä ratkaisu jo protovaiheessa. Eclipse käyttää samoja aluksia kuin Galactic Emperor -peli. Nämä alukset ovat sittemmin löytäneet tiensä muun muassa Eminent Domainiin. Alukset eivät ole mitään huippuhienoja, mutta ne ovat selkeitä ja ajavat asiansa. Pidän myös siitä, että alukset ovat kovaa muovia monissa peleissä käytetyn pehmeän kumimaisemman muovin sijasta.

Pakolliset vertailut

Eclipseä verrataan väistämättä Twilight Imperiumiin, joka on eeppisen scifin ykkösnimiä. Peleillä on ainakin yksi selvä ero: siinä missä Twilight Imperiumia varten pitää järjestää kokonainen pelipäivä ja 6–10 tuntia aikaa, kokeneet pelaajat pelaavat Eclipsen noin 30 minuutissa pelaajaa kohden. Aloittelijoiden pitää varata vähän enemmän aikaa, mutta muuten lupaus pitää. Kuusinpelinkin pystyy siis pelaamaan vain kolmessa tunnissa, kun pitää vauhtia yllä.

Eclipse on selvästi enemmän optimointiin ja taloudellisesti toimivan imperiumin rakentamiseen keskittyvä europeli, toisin kuin draamaa ja yllättäviä käänteitä sisältävä jenkkipeli Twilight Imperium. Peliaika lienee käytännössä useimmilla erittäin hyvä syy valita Eclipse ennemmin kuin Twilight Imperium.

Toinen, tuoreempi kilpailija genressä on GMT:n Space Empires 4X, joka puolestaan muistuttaa enemmän perinteistä sotapeliä 4X-mausteilla. Erilaisista peleistä on siis kyse.

Sopivasti vaihtelua ja satunnaisuutta

Pelissä on paljon vaihtelua: lajeja on seitsemän erilaista ja galaksi kehittyy joka pelissä eri tavalla. Pelissä on hyvää satunnaisuutta, joka tuo vaihtelua, mutta ei hallitse peliä. Ongelmia voi tulla lähinnä alkupelin galaksinkartoitusvaiheessa, jossa huono tuuri voi tuoda vähän hankalan aseman, mutta ei se mikään selkeä pelinratkaisija ole.

Taisteluissa nopat voivat tuoda yllätyksiä, mutta pelaajilla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa todennäköisyyksiin varustamalla aluksiaan sopivalla tavalla. Riskejä voi ottaa, mutta vika on oma, jos tulee nenille. Lisäksi taisteluissa häviäminen ei ole välttämättä mikään katastrofi.

Hyvä alku auttaa aina ja rikkaat rikastuvat. Vaikka pelimekaniikka aiheuttaakin suurelle imperiumille vaikeuksia toimia runsaasti, se ei tasoita peliä aivan tasaiseksi. Välillä nähdään pelejä, joissa muut pelaajat voivat vain todeta, että ylivoimaista voittajaa olisi pitänyt lyödä enemmän ja aikaisemmin.

BoardGameGeekissä on pidetty itkuvirsiä Eclipsen satunnaisuudesta. Peli voi kieltämättä vaikuttaa alkuun hyvin tuuripitoiselta ja aloittelijat pelaavat usein tavalla, joka vielä korostaa pelin satunnaisuutta (esimerkiksi kartoittavat galaksia varovaisesti, jolloin päätyy herkemmin asuttamaan kehnoja osia galaksista).

Vihreä on valloittanut galaksin keskustan. Kuva: Sampo Sikiö

Suomen paras lautapeli

Eclipse on todella hieno peli. Se kiipesi kovaa vauhtia kohti Lautapelioppaan parhaiden pelien listan kärkeä ja vei ykköspaikan Through the Agesilta. Myös kansainvälistä menestystä pelille on helppo povata, innostus on ollut kouriintuntuvaa — esimerkiksi Drakkenstriken videoarvostelu on melkoista ylistystä.

Ylisanoihin on helppo yhtyä. Eclipsen pelimekaniikka on yksinkertaista ja selkeää — peli on helppo opettaa uusille pelaajille ja kun pelaajat osaavat pelin, yksittäiset vuorot etenevät ripeästi ja odottelua ei tule. Erilaisia strategisia lähestymistapoja on paljon, avaruusaluksia voi kehitellä mielensä mukaisesti monin eri tavoin ja sotimattakin voi pärjätä.

Eclipse on vaikuttavinta, mitä suomalainen lautapeliteollisuus on tähän mennessä tuottanut. Tässä pelissä on aineksia klassikoksi ja mestariteokseksi, josta puhutaan vielä vuosien päästä. Hattu päästä ja Maamme-laulu soimaan — tässä on kaikkien aikojen paras suomalainen lautapeli.

Faktat Eclipsestä

Pituus: 60—180 minuuttia eli puoli tuntia pelaajaa kohden. Ensimmäisiin peleihin kannattaa varata enemmän aikaa.

Peli on pakattu RightGamesin tavalliseen pikkulaatikkoon. Boksista löytyy pakka kortteja, pieniä pelimerkkejä ja pari noppaa. Näistä aineksista saadaan kokoon hauska ja kevythenkinen korttipeli.

Pelin idea

Pelaajat kehittävät eläinlajeja. Jokaisen kortin voi pelata joko eläimenä tai eläimen ominaisuutena. Kun on pelannut eläimen pöytään, sille voi lisätä jonkun näppärän ominaisuuden. Lihansyöjät syövät muita eläimiä, rasvakudoksiin voi varastoida ruokaa, naaamioitujaa on vaikeampi syödä, kolopesijä vetäytyy syötyään kolonsa turvaan ja niin edelleen.

Mitä enemmän ominaisuuksia eläimellä on, sitä tehokkaampi se on. Osa ominaisuuksista (lihansyönti, suuri koko, loiset) tekee eläimestä kuitenkin nälkäisemmän, mikä saattaa vaikeuttaa eloonjäämistä.

Kun pelaajat ovat kehittäneet eläimiään tarpeeksi, tulee ruokintavaihe. Nopilla heitetään tarjolla oleva ruoan määrä ja sen jälkeen jokaisen eläimen on syötävä vähintään kerran. Jos ruokaa ei saa tarpeeksi, eläin kuolee nälkään. Vuoron lopuksi saa vielä uusia kortteja seuraavaa kierrosta varten.

Peli päättyy kun pakka on loppu. Silloin saa pisteitä jokaisesta eloonjääneestä eläimestä ja lisäksi kaikista eläimillä olevista ominaisuuskorteista.

Hauska peli

Evolution on hauska peli, ainakin alkuun. Erilaiset eläimet, joita pelin aikana kehittyy, ovat hauskoja ja eläinten pääsääntöisesti julmat kohtalot jaksavat viihdyttää. Peliin kannattaakin suhtautua aika kevythenkisesti, koska en ole oikein varma, miten vakavasti sitä voi ottaa. Noin voittamisen ja häviämisen kannalta pelin pisteenlasku on ongelmallista. Koska kaikki pisteet jaetaan lopussa, alkupelin eläimillä ei ole juurikaan merkitystä — ellei joku niistä satu olemaan se selviytyjä, joka kestää koko pelin ajan.

Peli suosii ominaisuuskorteilla ladattujen hirviöiden luomista. Kun eläin on iso lihansyöjä, joka ui ja on myrkyllinen, muut miettivät kerran jos toisenkin ennen kuin käyvät käsiksi. Jos onnistuu tekemään riittävän tehokkaan eläimen, se selviää loppuun asti ja tuottaa pisteitä — mutta ei ole mitenkään tavatonta jäädä tyystin ilman pisteitä. Jonkinlainen välipisteytys tuntuisi reilulta.

Johtoasemaan päässeelle pelaajalle on myös vaikea tehdä mitään. Hirviöt pitää pysäyttää, ennen kuin ne ovat hirviöitä, muuten voi olla liian myöhäistä. Pelaajat saavat joka vuoro uusia kortteja sen mukaan, montako otusta ovat onnistuneet pitämään elossa. Siinä useamman eläimen tehnyt hyötyy, mutta pahiten kärsii se, jolle jää yksi pieni eläin henkiin. Ilman eläimiä ja kortteja jäänyt saa nostaa kuusi korttia, joten joskus olisi parasta menettää kaikki eläimet.

Käytännössä nämä heikkoudet eivät hirveästi haittaa, sillä Evolution on niistä huolimatta hauska peli. Vähän pitkä ehkä, etenkin kun alkupelillä ei ole juurikaan merkitystä, mutta toimiva yhtä kaikki. Olen jäänyt joskus nollaan pisteeseen, kun kaikki eläimeni syötiin viimeisellä kierroksella, mutta eipä se pitkään harmittanut. Joskus voisi kokeilla paria-kolmea välipisteytystä pelin aikana. Toinen kokeilemisen arvoinen juttu on poistaa pakasta kymmenkunta sattumanvaraista korttia, jos se nopeuttaisi peliä hieman.

Kaksi eläintä: tarkkanäköinen loisien riivaama kolopesivä lihansyöjä ja myrkyllinen valas. Kuva: Mikko Saari

Kevyttä viihdettä

Evolution on hauskaa ja kevyttä viihdettä. Evoluutioteema toimii hienosti ja tekee osaltaan pelistä kiinnostavan. Jos pöydässä on ilkeä lihansyöjä, on aika pistää evoluutiota kehiin ja kehittää joku suojamekanismi, joka tepsii, kunnes lihansyöjä oppii kiertämään sen, jolloin tarvitaan jotain muuta. Yksinkertaista ja hauskaa.

Ihan joka käyttöön Evolution ei sovi. Eri korttien vuorovaikutukset voivat mennä hieman mutkikkaiksi, joten aivan yksinkertaisesta pelistä ei ole kyse. Jättäisin ehkä väliin vähemmän pelanneiden kanssa, ellei peli jostain syystä kiinnosta erityisesti (jollekin biologiporukalle tämä olisi varma hitti). Pelissä on myös ilkeä elementtinsä, tosin lihansyöjät usein syövät sitä mitä saavat, eikä hyökkäyksiä aina voi kohdistaa tiettyyn pelaajaan, mutta silti — tietty määrä epäreilua menoa on siedettävä.

Itse odotan ainakin mielenkiinnolla, tekeekö RightGames pelin venäjänkielisenä ilmestynyttä lisäosaa englanniksi, se kun toisi eläimille uusia ominaisuuksia, muun muassa lentämisen. Hauskan teemansa vuoksi peli nimittäin jää kokoelmiini niitä tilanteita varten, jolloin kaivataan kevyttä peliä, jossa on vähän toisten pelaajien kiusaamistakin mukana.

Faktat Evolutionista

Pituus: 30–45 minuuttia

Pelin idea

Waterloo 20 on laajemman pelisarjan osa. Sarja on saanut nimensä siitä, että pelissä on kerrallaan laudalla korkeintaan 20 nappulaa. Peli sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, ja kuvaa Waterloon taistelua, jonka jälkeen Napoleon Bonaparte lopullisesti menetti valtansa, ja karkoitettiin Saint Helenan saarelle. Waterloo 20 on perinteiseen tapaan heksakarttaan pohjautuva strategiapeli.

Toinen pelaaja ohjaa Napoleonin joukkoja, ja toinen Brittien ja portugalilaisten joukkoja. Kukin pelinappula kuvaa yksikköä, joka koostuu useista tuhansista miehistä. Osapuolien menestystä mitataan moraalipisteillä. Jos moraalipisteet laskevat nollaan, päättyy peli heti nollille päätyneen osapuolen tappioon. Moraalipisteitä saa lisää tuhoamalla vastustajan yksiköitä. Lisäksi jokaisen yövuoron jälkeen kumpikin pelaaja saa yhden moraalipisteen lisää.

Pelin pituus on korkeintaan reilut kolme päivää, yhteensä 13 vuoroa. Kukin päivä koostuu neljästä vuorosta, joilla kumpikin pelaaja saa liikuttaa yksiköitään. Lisäksi pelissä on satunnaistapahtumia kuvaavia kortteja, joista nostetaan yksin kunkin pelivuoron aluksi.

Kokemuksia

Peli vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta, ja laajempiin strategiapeleihin tottuneena sitä pelaa huomaamattaan vain vähän toisella silmällä, puolihuolimattomasti. Ei kannattaisi, koska sillä tavalla saa takkiinsa ennen kuin ehtii toista silmäänsä edes avata. Yksiköiden pieni määrä myös nostaa vaikeustasoa moniin muihin peleihin verrattuna, koska virheiden paikkaamiseen ei ole lainkaan reservejä.

Peli on myös yllättävän vaikea ranskalaisille, joilla on pelin aluksi tuntuva ylivoima. Britit saavat kuitenkin paljon vahvistuksia, mikä nopeasti keikauttaa edun brittien puolelle. Pelin säännöt ovat lyhyet, 6-8 sivua, ja jo strategiapeleihin tutustuneille niissä on vain vähän, jos lainkaan, yllätyksiä.

Pelaajien joukot. Kuva: Victory Point Games

Minuun peli vetosi heti vahvasti. Se on nopea oppia ja hyvin nopea pelata. Jos pelaa ajatuksella, ehtii yhden taistelun hävitä ranskalaisilla tunnissa, ja jos pelaa jo yllä kuvatulla tavalla aivot tyhjäkäynnillä, häviää pelin helposti jopa varttitunnissa. Jos haluaa voittaa, kannattaa valita britit.

Peli kulkee kepeästi mukana matkoilla, joskin ohuesta pahvista tehdyn laudan ruttaantumista pitää hieman varoa. Koko peli mahtuu B4-kirjekuoreen, ja pakkaus on paksuudeltaan alle senttimetrin. Peli on pakattu minigrip-pussiin, joka säilyttää komponentit pelikunnossa rankkasateessakin. Mukana seuraa jopa kuusisivuinen noppa, tosin pienin näkemäni sellainen! Sen särmän pituus lienee vain 2-3 mm.

Faktat Waterloo 20:stä

Pituus: 30-60 minuuttia

Salaisuuksien saari on yhteistyöpeli, joka perustuu Matt Leacockin aikaisempaan Pandemia-peliin. Peliä on yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu ja vieläpä ilmeisen onnistuneesti, sillä vuonna 2011 peli voitti Suomen Vuoden peli -palkinnon ja sai Spiel des Jahres -ehdokkuuden. Vuonna 2010 se palkittiin Mensa Select -palkinnolla. Peli on alunperin ilmestynyt nimellä Forbidden Island.

Katso Tuomo Pekkasen videoesittely pelistä.

Pelin idea

Pelin aluksi laatoista muodostetaan saari, josta pelaajien on haettava aarteet, ja pelaajille jaetaan roolit. Rooleja on kuusi erilaista ja jokaisella on oma erikoiskykynsä: sukeltaja liikkuu vedessä, helikopteripilotti voi lentää, navigaattori pystyy opastamaan muita ja niin edelleen. Eri roolit ja niiden yhdistelmät tuovat peliin mukavasti vaihtelua, samoin saaren sattumanvarainen asettelu.

Tavoitteena on kerätä neljä aarretta. Jotta aarteen saa kerättyä, pitää yhdellä pelaajalla olla neljä samanlaista aarrekorttia ja nappula oikealla laatalla. Ongelmia tuottaa saaren uppoaminen ja se, että kädessä voi kerralla olla vain viisi korttia.

Vuoronsa aikana pelaaja liikkuu laudalla. Liikkumisen yhteydessä voi estää saarta uppoamasta ja antaa aarrekortteja muille pelaajille. Sen jälkeen nostetaan uusia aarrekortteja, minkä jälkeen joutuu pahikseksi upottamaan saarta.

Peli päättyy, kun pelaajat löytävät aarteet ja pelastautuvat saarelta tai kun saari uppoaa, vieden pelaajat mukanaan.

Uppoaa kuin lyijy

Saaren uppoaminen on toteutettu näppärästi. Laatat ovat kaksipuolisia, toinen puoli on kuiva ja toinen jo uppoamassa. Tulvapakassa on kortti jokaiselle laatalle. Pelin alussa ja jokaisen pelaajan vuorolla pakasta käännetään tietty määrä kortteja ja näiden korttien osoittamat laatat alkavat vajota, eli ne käännetään. Mikäli kortti nousee, kun laatta on jo uppoamassa, laatta katoaa kokonaan ja kortti poistetaan pakasta.

Laattojen uppoaminen on joko kiusallista tai katastrofaalista. Peli päättyy, jos helikopterin laskeutumispaikka uppoaa. Jokaiselle aarteelle on kaksi laattaa, josta sen voi saada — jos molemmat uppoavat ennen kuin aarre on haettu, peli on menetetty. Muut laatat ovat tarpeettomia, mutta laattojen puuttuminen estää liikkumista ja siten vaikeuttaa peliä. Lisäksi tärkeämpien laattojen uppoaminen nopeutuu, kun laattoja on jäljellä vähemmän.

Alussa uppoamisvaaraa ei ole, sillä jokainen laatta on pakassa vain kerran. Aarrekorttien pakasta nousee kuitenkin kortteja, jotka kiihdyttävät peliä. Kun vedenpinta nousee -kortti nostetaan pakasta, kaikki tähän asti nostetut tulvakortit sekoitetaan ja laitetaan nostopakan päälle — niitä ei siis sekoiteta pakkaan. Lisäksi vedenpinta nousee -kortti lisää kierroksessa käännettävien tulvakorttien päämäärää.

Tulvakorttien järjestys pakassa on toinen peliin vaihtelua tuova elementti, jolla on suuri merkitys siinä, millaiseksi pelikokemus muodostuu.

Seikkailijat Salaisuuksien saarella. Kuva englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Pirullisen vaikea peli

Pelin vaikeustasoa voi säätää aloittamalla vedenpinnan nostamisen korkeammalta. Helpoimmallakin vaikeustasolla Salaisuuksien saari ei ole läpihuutojuttu, jos kortit osuvat sopivasti. Vaikeustaso riippuu jonkin verran tuurista, siitä miten tulvakortit ja vedenpinnan nostot pakkaan osuvat, mutta vaikeustasosta riippumatta jännitystä on luvassa. Vaikeimmat vaikeustasot ovatkin sitten jo todella haastavia, mutta Salaisuuksien saari ei kuitenkaan ole vaikeustasoltaan yhtä vaikea kuin Ghost Stories.

Pelaajien on tehtävä tehokasta yhteistyötä ja hyödynnettävä rooliensa erikoisominaisuuksia viimeisen päälle, muuten elo saarella käy kosteaksi. Kuten kaikissa yhteistyöpeleissä, myös Salaisuuksien saaressa on mahdollista, että yksi hallitseva pelaaja käskyttää ja muut katselevat vieressä, mutta jos pelaajat lyövät viisaat päänsä yhteen ja pohtivat parhaita ratkaisuja yhdessä, peli on kaikille antoisaa pulmanratkaisua.

Aarteet ovat tyylikkäitä muovifiguureja. Kuva: Mikko Saari

Jännitystä koko perheelle

Vartiotorni-kortti ja -laatta englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Tyylikkäästä metallilaatikosta löytyy näyttävä peli. Aarteita varten on hienot muovifiguurit ja pelin kuvitus on todella tyylikästä. Salaisuuksien saarta on ilo pelata. Olen suomentanut pelin säännöt, joten sääntökirjan laatua olen jäävi kommentoimaan.

Peli toimii mukavasti eri pelaajamäärillä ja myös yksinpelinä. Useammalla pelaajalla pääsee näkemään kerralla isomman määrän aarrekortteja, joten sikäli neljä on paras pelaajamäärä, mutta mikäänhän ei estä käyttämästä neljää seikkailijaa pelaajien määrästä huolimatta — tässä pelissä ei ole mitenkään välttämätöntä, että jokainen pelaaja ohjastaa juuri yhtä ja tiettyä seikkailijaa.

Salaisuuksien saari on myös mainio perhepeli. Olen itse pelannut peliä pääasiassa viisivuotiaan pikkuseikkailijan kanssa, joka ihastui peliin. Pelaamme yhdessä, eli käytännössä minä kerron,mitä kulloinkin kannattaisi tehdä. Yhteistyöpelinä Salaisuuksien saari sopiikin mukavasti koko perheelle. Aikuisten ja harrastajien kannattaa harkita samantyyppistä, mutta hieman haastavampaa ja monipuolisempaa Pandemiaa.

Faktat Salaisuuksien saaresta

Pituus: 30 minuuttia.

Dungeons & Dragonsin fantasiamaailmaan sijoittuva The Wrath of Ashardalon tarjoilee semikevyttä lautapelihupia yhteistyöpeleistä nauttiville seikkailija-pelaajille. Peliä voi pelata 1–5 pelaajaa, eli myös peliseuraa vailla olevat yksinpelaajat on otettu huomioon.

Boksi täynnä tavaraa

Jos pelin arvoa mittaa sen mukana tulevassa tavaran määrässä, niin Ashardalon on loisto-ostos. Yli neljäkymmentä 25mm skaalan muoviminiatyyriä, 200 korttia, näteillä grafiikoilla koristeltuja luolalaattoja, sekä nippeliä ja nappulaa kotitarpeiksi.

Laatikosta saakin lautapelin lisäksi kelpo perussetin vaikkapa aloittelevalle roolipeliryhmälle, joka haluaa käyttää miniatyyrejä ja luolastopaloja peleissään. Vaikuttavin osa tavaravuorta on muhkeankokoinen lohikäärme Ashardalonin miniatyyri.

Pelin osat ovat ok-laatua, aivan huippulaadukkaaseen jälkeen ei päästä. Pelin visuaalinen ilme on takuuvarmaa ja varsin geneeristä fantasiaosastoa, vaikka pelin hahmo- ja hirviökorttien itseään toistava taide ja hailakat värit ovatkin hieman tylsiä.

Me ollaan sankareita kaikki

Pelin alussa pelaaja valitsee yhden viidestä sankarista (soturi, maagi, varas, pappi tai paladiini), joista jokaisella on omat erikoiskykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Näitä kykyjä kuvataan korteilla, joissa kussakin kerrotaan koska ja miten kykyä voidaan käyttää ja ovatko ne kertakäyttöisiä vai useampikäyttöisiä peruskykyjä.

Hahmolle tarjolla oleva kykyvalikoima on suurempi kuin hahmo mitä hahmo voi alussa ottaa, eli pienimuotoinen hahmon yksilöinti on mahdollista. Perussäännöiltään peli eri sankareilla on samanlaista, mutta jokainen hahmo on kokemuksena varsin erilainen, erilaisista kyvyistä johtuen. Sankarit saavat pelin alussa mukaansa vielä erityisestä aarrekorttipakasta vedettävän taikaesineen, joita seikkailun kuluessa saa toki lisääkin.

Sankarivalinnan jälkeen pelaajat valitsevat mieleisensä seikkailun pelin quest guidesta. Pelattava seikkailu määrittää pelin tavoitteen, oli se sitten hirviöiden tappaminen, kadonneen repun etsiminen tahi lohikäärmeen kukistaminen. Pelkkien kertaseikkailuiden lisäksi Ashardalonissa on mukana lyhyt kampanjakin, joka linkittää seikkailuja yhteen pidemmäksi jatkumoksi. Eri seikkailut tuovat mukavaa vaihtelua pelkkään hirviöiden mättämiseen, joskaan mitenkään hirveästi ne eivät pelin perusfiilistä muuta.

Usean eri seikkailun lisäksi Ashardalonin uudelleenpeluuarvoa nostaa se, että pelin pelilauta on modulaarinen ja koostuu joka kerralla erilaiseksi. Se muodostuu satunnaisesti vedettävistä luolalaatoista johon seikkailusta riippuen lisätään erikoislaattoja, kuten erikoissäännöillä varustettuja pomohirviöiden kammioita.

Pelin mukana tulee todella paljon rompetta. Kuva: Wizards of the Coast

Reppu selkään ja luolaan

Ashardalon, tason kuusi pahis. Kuva: Wizards of the Coast

Ashardalonin moottorina toimii jo pelisarjan aiemmassa osassa Castle Ravenloftissa käytetty Adventure System -sääntösetti, jota on luonnehdittu myös D&D-roolipelin 4. laitoksen kevytversioksi. Jokainen pelaaja käy vuorollaan läpi tietyt vaiheet, joissa sankari liikkuu ja toimii, uusi luolaston osa paljastuu ja viholliset sekä ansat yrittävät estää sankaria saavuttamasta päämääräänsä.

Luolasto suorastaan pursuaa hirviöitä ja ansoja, mutta varsin kevyt systeemi pitää seikkailun sujuvana, eikä omaa vuoroaan tarvitse odotella yleensä kauaa. Vielä kun aktiiviset hirviöt ja ansat hyökkäävät usein lähimmän sankarin kimppuun, pitää Ashardalon kaikki pöydän ympärillä hereillä.

Luolaston uuden osan paljastuessa sinne vedetään hirviö hirviöpakasta. Kortti kertoo hirviön taktiikat sekä ominaisuudet. Pelilaudalle hirviöt ilmestyvät miniatyyreinä ja ja ne aktivoituvat aina kyseisen pelaajan vuorolla. Poikkeuksen tekee jos usealla pelaajalla on edessään samantyyppisen hirviön kortti, jolloin kaikki sen tyypin hirviöt aktivoituvat.

Hirviöiden tekoäly perustuu niiden kortissa kerrottuihin taktiikoihin. Taktiikat on listattu siten että pelaaja valitsee kyseiselle hirviölle sen toiminnon, joka taktiikoiden mukaan on mahdollinen. Esimerkiksi örkkisoturi hyökkää jos se on lähietäisyydellä, heittää kirveellä jos se on hieman kauempana tai liikkuu lähintä sankaria kohden jos se on kaukana. Pelkkien hyökkäysten lisäksi vartijahirviöillä on taktiikoissaan myös luolaston laajentamista sekä apujoukkojen kutsumista, joka tuo peliin mukavan uuden ulottuvuuden.

Turpasaunat vanhaan tyyliin

Ashardalon kumartaa kohti D&D-juuriaan käyttämällä taistelussa jo legendaarista 20-sivuista noppaa. Jokaisella pelin hahmolla on haarniskaluokka, jonka ylittävällä heitolla hyökkäys osuu. Osumabonus sekä vahinko riippuvat käytetystä hyökkäyksestä. Systeemi on nopea ja helposti sisäistettävä, eikä erillisiä taulukoita tarvita.

Hirviöiden lisäksi sankareita vaanivat tietenkin erilaiset ansat sekä muut luolaston tapahtumat, jotka voivat ratkaisevasti helpottaa tai vaikeuttaa suoritettavaa tehtävää.

Miltä se sitten tuntuu?

Ashardalonin systeemi toimii moitteitta ja yleensä seikkailut saa kahlattua läpi 1–2 tunnissa, kunhan on sisäistänyt perusjutut. Kun muistaa että kyseessä on diablomainen lautapeli eikä tarinankerrontaan perustuva roolipeli, sujuu seikkailu sutjakkaasti ja kaikilla on mukavaa.

Henkilökohtaisesti deedeen hieman lapsellinen “örkki, luolakarhu ja limamonsteri asuvat samassa luolassa” -lähestymistapa ei allekirjoittaneeseen iske, mutta tämä on vain vanhan roolipelaajan jarruttelua. Yksinpelimahdollisuus on iso plussa, joskin seurassa toki peli kuin peli paranee. Hardcorempaa luolaseikkailua etsiville kehoittaisin tutkimaan mielummin Descentiä, mutta kevyttä yhteistyöpeliä etsivälle Ashardalon on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Faktat Wrath of Ashardalonista

Pituus: 60–120 minuuttia, seikkailusta ja pelaajamäärästä riippuen.

Fantasy Flight Gamesin vuonna 2005 julkaisema Arkham Horror moninaisine lisäosineen lienee suosituin ja tunnetuin Cthulhu-mytologiaan nojautuva lautapeli. Corey Konieczkan samalle julkaisijalle kehittämä Mansions of Madness virtaviivaistaa sääntöjä ja tuo peliin voimakkaan kerronnallisen näkökulman.

Pelin idea

Mansions of Madness on tarinallinen tutkimus- ja taistelupeli, jossa pelaajat ovat osa kauhutarinaa. Jokaiselle tarinalle on sääntökirjassa lyhyt alustus, joka luo puitteet pelin aikana avautuvalle seikkailulle. Yksi pelaaja pelaa muita vastaan pahuuden voimia ohjaten ja muut 1–4 pelaajaa omaksuvat tutkijoiden roolin.

Pelaaminen tapahtuu vuoroissa, joiden aikana pelaajat liikuttelevat hahmojaan modulaarisella kartanon kartalla johtolankoja keräten. Johtolangat edistävät tarinaa ja paljastavat lopulta voittoon vaadittavan päämäärän, kuten pomovihollisen tuhoaminen tai rakennuksesta pakeneminen. Tutkijat voittavat joukkueena jos onnistuvat saavuttamaan voittopäämääränsä, muussa tapauksessa keeper voittaa.

Rahoille vastinetta

Mörköjä. Kuva: Fantasy Flight Games

FFG on jälleen pakannut paketin piripintaan erilaisia pikku-ukkeleita, monstereita ja pahvinappuloita. Itse pelin lauta koostuu paksusta pelilautapahvista tehdyistä huoneista, joita yhdistelemällä luodaan kunkin eri tarinan modulaarinen kartano tutkittavaksi. Pelin muoviminiatyyrit ovat skaalaltaan luokkaa noin 20 mm ja ajavat asiansa hyvin, vaikka mitään supersykähdyttävää ei tällä kertaa nähdäkään. Maalattuina figut toki loisivat vielä parempaa immersiota, mutta hyvältä nuo näyttävät suoraan boksistakin nostettuina.

Hirviöminiatyyreillä on jalkojensa (tai lonkeroidensa) alla erikoisjalusta, josta käyvät ilmi pelissä tarvittavat välttämis- ja pelkoarvot ja jonka pohjasta figua nostamalla näkee hirviön erikoishyökkäyksen, sekä muut ominaisuudet. Systeemi on hyvä, koska eri hirviöiden vaarallisuus käy ilmi vasta kun sitä on haavoittanut, jolloin tutkijapelaajat saavat kurkata jalustan alle. Pelilaudan ja miniatyyrien lisäksi pelin mukana tulee hirmuinen läjä erilaisia kortteja ja elinvoima-, mielenterveys-, taito-, pimeys-, tuli- jne. jne. jne. merkkejä. Rahoilleen saa siis jälleen isosti vastiketta, jos pelin arvo lasketaan sen mukana tulleen tavaran määrässä.

Yksi kaikkia ja kaikki yhtä vastaan

Hahmon ominaisuuskortteja, joista valitaan pelin alussa yksi. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin alussa yksi pelaajista ryhtyy Descentin tapaan keeperiksi, Cthulhun kätyriksi, jonka tehtävänä on pelata muita pelaajia vastaan. Keeper valitsee ensin viidestä mahdollisesta eri tarinasta ja sitten vielä tarinan kolmesta eri variantista mieluisensa ja rakentaa pelilaudan kartanoineen, johtolankakortteineen ja muine erikoisuuksineen pöydälle.

Muut pelaajat taas valitsevat kukin itselleen useasta tutkijasta alter egon, joka tarinan asettamaa mysteeriä lähtee selvittämään. Valittavissa on muun muassa lehtimies, gangsteri ja kiertelevä muusikko, joista kullakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mukavana twistinä hahmonvalinnassa on, että jokaisella hahmolla on kaksi eri valinnanvaraista ominaisuuskorttia, joilla hahmoa pystyy jonkin verran muuttamaan toivomaansa suuntaan. Mukavaa on myös että hahmoille on kirjoitettu lyhyt tarinanpätkä kertomaan miksi he ylipäänsä ovat päätyneet Hulluuden Kartanoon seikkailemaan.

Monimutkaiset säännöt, kevyt pelata

Mitä olisikaan Cthulhu-peli ilman hiipivää hulluutta? Ei mitään! Kuva: Fantasy Flight Games

Mansions of Madnessin säännöt ovat laajat ja monisäikeiset. Varsinkin keeperillä kannattaa olla sääntökirja muutamaan kertaan luettuna ennen ensimmäistä pelikertaa, koska muuten kokonaisuus kärsii huomattavasti. Sääntöjen laajuudesta huolimatta itse pelaaminen on mukavan kevyttä, koska varsinkin tutkijoiden kierrokset tapahtuvat usein hyvin nopeasti. Tutkijat voivat peruskierroksella tehdä kaksi liikettä ja yhden toiminnan, joka voi olla mitä tahansa taistelusta ja yhdestä lisäliikkeestä taikakirjojen aktivointiin tai huoneiden tutkimiseen.

Yksinkertaisesta mekaniikasta ja sen mahdollisuuksista saa nopeasti kiinni, mutta se mahdollistaa monia erilaisia kombinaatioita mukavasti. Pelaaminen muistuttaa keveydeltään Last Night on Earthia, rakenteeltaan (keeper – pelaajat missä järjestyksessä vain – keeper — ja niin edelleen.) Descenttiä ja taustalla häärivät Arkham Horroista tutut, nopalla heitettävät evade- ja horror-testit sekä Cthulhu-fluffi.

Jokainen pelaaja saa vuoron tarpeeksi usein, jotta kukaan ei väliaikana ehdi kyllästymään ja pelin tarina etenee sutjakkaasti. Tutkijat kulkevat ympäri kartanoa ja etsivät johtolankoja ja tavaroita, jotka ovat huoneissa olevia kortteja. Keeper taas saa joka kierroksellaan pelaajien määrän verran uhka-nappuloita, joita maksamalla hän voi pelata tutkijoihin korttipakasta vetämiään erikoisefektejä, kuten traumoja ja onnettomuuksia.

Tarina isossa roolissa

Tarinallisuus on Mansions of Madnessin ehdoton valttikortti. Jokainen pelikerta on erillinen tarina, jota pohjustetaan lyhyellä kertomuksella mitä on tapahtunut aiemmin. “Tähän mennessä tapahtunut” -tekstit ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja asettavat hienosti pelaajat tutkijoiden saappaisiin. Tutkijoiden tehtävänä on etsiä kartanosta johtolankoja, jotka vievät tarinaa eteenpäin samaan aikaan kun tarina toisaalla etenee jokaisen keeperin vuoron jälkeen tavoite-korttien kautta.

Mansions of Madness suorastaan pakottaa pelaajat keskittymään myös pelikokemusta syventäviin teksteihin, koska näillä on usein myös peliteknistä merkitystä tarinan taustoittamisen lisäksi. Toki monien korttien tekstit voi hypätä yli ja vain heitellä noppaa, mutta silloin menettää suuren palan hienoa pelikokemusta. Suomeksi peliä pelatessaan onkin ensiarvoisen tärkeää että keeper osaa kääntää lennosta eri tapahtumakortteja suomenkielelle, koska englannin sönköttäminen joka väliin ei tuo oikeaa tehoa tarinankerrontaan.

Keeperin toimintakortteja, joilla tehdään jäynää pelaajille. Kuva: Fantasy Flight Games

Pelin tarinat on rakennettu siten, että viimeisen johtolangan paljastuminen johtaa usein tilanteeseen jossa molemmilla osapuolilla on hyvät mahdollisuudet voittoon. Tämä voi ärsyttää joitakin pelaajia, koska pelin alun menestyksellä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin lopussa. Jos kuitenkin hyväksyy sen seikan että eeppinen loppu on hauskempi kuin liian helppo voitto, tarjoaa MoM hienoja tarinallisia hetkiä myös häviävälle osapuolelle.

Peliä voi myös helposti halutessaan viedä varsin pitkällekin roolipelimäiseen suuntaan, joskin silloin keeper saanee edun pelaajien  ”optimoinnin” vähentyessä. Pelasimme itse saman tarinan kaksi varianttia noin neljässä tunnissa ja mukavasti molempien loput olivat hyvin erilaiset. Pelin jälleenpeluuarvo on siis melko korkea ja pelin fanien luomaa lisämateriaalia tulee varmasti löytymään verkosta pikapuoliin.

Ongelmanratkaisua oikeassa maailmassa

Yksi Mansions of Madnessin erikoispiirre on pelaajien eteen aika ajoin sattuvat puzzle-tehtävät. Sen sijaan että lukon avaaminen heitettäisiin nopalla, joutuu pelihahmon sijasta pelaaja hommiin. Puzzleja on useita erilaisia ja niissä pitää muun muassa ratkaista kuva-arvoituksia, asettaa symboleita oikeisiin asentoihin toisiinsa nähden ja yhdistellä virtapiiriä.

Ongelmat ovat varsin visuaalisia ja ne on kuvattu palapelimäisillä pahvinappuloilla, jotka täytyy järjestellä oikeaan järjestykseen tiettyjen tarkkojen sääntöjen puitteissa. Tärkeä tekijä puzzleissa on myös pelihahmon älykkyys, koska se määrittää pelaajalle mahdollisten siirtojen määrän.

Varsinkin ensimmäisillä kerroilla puzzlet tuntuivat todella raikkaalta mekaniikalta ongelmatilanteiden simulointiin, joskin ne ovat ainakin ensimmäisessä tarinassa varsin helppoja. Yksi pelin ainoista selkeistä miinuksista tulee puzzle-palojen värikoodauksesta, joka on suttuista ja varsinkin huonossa valossa pelatessa tulee aiheuttamaan ongelmia takuuvarmasti.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan Mansions of Madness on todella positiivinen kokemus. Peli on suhteellisen kevyt ja nopeatempoinen, joka kuitenkin on täynnä substanssia, mielenkiintoisia tapahtumia ja tarinaa.

Muutaman tunnin semikevyenä 2–5 pelaajan pelinä MoM on erinomainen valinta. Keeperiltä peli vaatii muita pelaajia enemmän, koska hänellä on suuri vastuu pelin alkujärjestelyistä ja sääntöjen tuntemisesta. Koska tutkijapelaajat pelaavat peliä yhteistyössä, uusien pelaajien tuominen pelin ääreen on äärimmäisen helppoa.

Kovimmille europelaajille MoM ei varmasti iske ja pelaajien väliset jännitteet jäävät varsin kevyiksi. Henkilökohtaisesti kuitenkin pidin erityisesti pelin tavasta kertoa tarinaa tapahtumien kautta. Iä iä Chtulhu fhtagn!!!

Faktat Mansions of Madnessista

Pituus: 2-3 tuntia, riippuen tarinasta.

Pelin idea

Commands & Colors: Napoleonics on kevyt sotapeli, joka sijoittuu Napoleonin sotien aikoihin. Taistelut käydään 13 × 9 ruudun kokoisella heksakartalla. Yksiköt koostuvat 3-5 pienestä tai vähän isommasta puupalikasta, joiden määrä yksikössä vähenee, kun se saa vahinkoa. Yksiköiden keskinäinen paremmuus perustuu kivi-paperi-sakset -periaatteelle eli jalkaväki voittaa ratsuväen, ratsuväki puolestaan peittoaa tykistön, ja tykistö myllyttää jalkaväen.

Kullakin pelaajalla on taistelun aluksi kädessä tietty määrä satunnaisesti valittuja pelikortteja, joilla yksiköille annetaan liikkumis- ja taistelukomentoja. Niinpä vuorollaan ei tyypillisesti saakaan liikuttaa kaikki yksiköitään, eikä välttämättä edes siellä, missä haluaisi. Keskeinen osa peliä onkin korttivalikoimansa järkevä käyttö.

Yksiköiden väliset taistelut ratkotaan heittämällä yksiköiden puupalikoiden lukumäärän mukainen määrä noppia. Jos puolustajan yksikkö jää henkiin hyökkääjän ensimmäisen iskun jälkeen, se saa lyödä takaisin. Peli päättyy kun jompikumpi pelaajista saa koottua taistelun säännöissä määrätyn määrän voittopisteitä. Voittopisteitä saa tuhoamalla kokonaisia vastustajan yksiköitä tai saavuttamalla tiettyjä, taistelun säännöissä tarkemmin kuvattuja kohteita.

Muutokset pelisarjan edellisistä osista

Esimerkkejä Napoleonicsin korteista. Kuva: GMT Games

Pelisarjan edellinen peli oli Commands & Colors: Ancients. Siihen verrattuna Napoleonicsin säännöt ovat kehittyneet ja monimutkaistuneet. Esimerkiksi yksiköiden hyökkäysvoima määräytyy siinä olevien puupalikoiden määrän mukaan. Jousista kivääriaseisiin siirtyminen on myös tehnyt ampumisesta aiempaa tehokkaampaa ja sen tekemä vahinko on nyt samalla tasolla meleetaistelun kanssa. Tykistö on heittokoneita tehokkaampaa ja kantomatka on heittokoneita pidempi. Jalkaväki voi suojautua ratsuväen hyökkäyksiltä muodostamalla neliöitä. Jalkaväki ottaa myös aiempaa helpommin vahinkoa, sillä kussakin vahinkonopassa on kaksi jalkäväen kuvaa.

Kaiken kaikkiaan sääntöihin tehdyt muutokset muuttavat pelin kulkua maltillisesti ja esimerkiksi Ancientsia pelanneen on hyvin nopea omaksua ne. Pienetkin sääntömuutokset saavat pelin tuntumaan tuoreelta: Napoleonicsin vaatima pelitapa on Ancientsiin verrattuna erilainen. Muun muassa vahinkoa kärsineiden yksiköiden korvaaminen tuoreilla reserveillä on nyt entistä keskeisemmässä osassa.

Lisäosat

Peruspelissä tulevat mukana englantilaiset, portugalilaiset ja ranskalaiset, mikä rajaa toteutettavien taistelujen määrää. GMT Games julkaisee ensimmäisen, espanjalaisista yksiköistä koostuvan lisäosan vuoden 2011 aikana. Lisäosia tulee todennäköisesti enemmänkin, jos pelin myynti on riittävä hyvä.

Sotajoukot kohtaavat taistelukentällä. Kuva: Peter Berger / BGG

Faktat Commands & Colors: Napoleonicsista

Pituus: 60-90 minuuttia