Pitkällä pelilaudalla on rata halki Touhulan kaupungin. Toisessa päässä odottaa lossi piknik-saarelle. Juupas-possu ja Eipäs-possu ovat jo piknik-saarella eväiden kanssa ja tietäähän sen — possut alkavat ahmia eväitä. Hessun, Sallin, Mato Matalan ja Hildan on päästävä piknik-saarelle ennen kuin kaikki eväät on syöty.

Pelin idea

Touhula on yksinkertainen kilpajuoksupeli, jossa pyöritetään osoitinta ja liikutaan osoittimen näyttämä määrä ruutuja. Hyvällä tuurilla osuu oikopolulla ja parissa kohtaa reitti haarautuu tarjoten illuusion valinnoista. Etenemisnumeroiden lisäksi osoitin voi osua possuihin, jolloin yksi kuudesta eväsherkusta syödään ja pelaaja saa pyöräyttää uudestaan. Kun kaikki eväät on syöty, pelaajat häviävät. Voittaakseen pelaajien on saatava kaikki ensin lossiin ja sitten lossi piknik-saarelle.

Tällaisenaan peli olisi tylsä nopparalli, mutta onneksi pelissä on muutakin. Osoitin voi osoittaa myös Luru Ludetta, jolloin on aika etsiä kätkettyjä esineitä. Pakasta käännetään kortti, jossa on joku esine — vasara, leija, kirje, ämpäri, ilmapallo, nakkisämpylä ja niin edelleen — ja pelaajilla on hetki aikaa etsiä pelilaudalta tällaisia esineitä.

Löydöt merkitään näppärästi pienillä suurennuslaseilla, jolloin ajan päättyessä on helppo tarkistaa, montako esinettä löytyi. Vuorossa oleva pelaaja saa liikkua eteenpäin löydettyjen esineiden määrän verran. Koska pelilauta on niin iso, etsimisessä riittää työtä kaikille pelaajille.

Mainio yhteistyöpeli

Richard Scarryn Touhula on osin varsin tavanomainen peli, mutta sen parhaat puolet tekevät siitä hyvän valinnan Vuoden pelin voittajaksi. Monet lapset pitävät Touhulasta ja peli on uskollinen aiheelleen. Kaksimetrinen pelilauta on hieno jippo (ja lattialla tätä peliä on muutenkin syytä pelata) ja etsintävaihe on todella hauska.

Itse asiassa en pahastuisi ollenkaan, jos pelissä olisi enemmän esineiden etsimistä ja vähemmän puuduttavaa nopparallia Touhulan halki. Toimii peli näinkin, mutta selvästi näkee, mikä on pelin oikeasti hauska osio.

Peli on yllättävän vaikea. Aikaa on vähän, kun keskimäärin joka neljäs pyöräytys syö yhden eväistä ja eväitä on vain kuusi. Suurin osa peleistä päättyy tappioon. Jos tappioputki alkaa harmittaa, eväiden määrää piknik-saarella on onneksi helppo lisätä.

Omia lapsiani peli miellytti sen verran, että kun laatikon toin näytille, pelasimme saman tien kolme peliä. Eiköhän tämä ole hitti muissakin lapsiperheissä, joissa Touhulan maailma on tuttu.

Faktat Richard Scarryn Touhulasta

Pituus: 20–45 minuuttia.

Salaisuuksien saari on yhteistyöpeli, joka perustuu Matt Leacockin aikaisempaan Pandemia-peliin. Peliä on yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu ja vieläpä ilmeisen onnistuneesti, sillä vuonna 2011 peli voitti Suomen Vuoden peli -palkinnon ja sai Spiel des Jahres -ehdokkuuden. Vuonna 2010 se palkittiin Mensa Select -palkinnolla. Peli on alunperin ilmestynyt nimellä Forbidden Island.

Katso Tuomo Pekkasen videoesittely pelistä.

Pelin idea

Pelin aluksi laatoista muodostetaan saari, josta pelaajien on haettava aarteet, ja pelaajille jaetaan roolit. Rooleja on kuusi erilaista ja jokaisella on oma erikoiskykynsä: sukeltaja liikkuu vedessä, helikopteripilotti voi lentää, navigaattori pystyy opastamaan muita ja niin edelleen. Eri roolit ja niiden yhdistelmät tuovat peliin mukavasti vaihtelua, samoin saaren sattumanvarainen asettelu.

Tavoitteena on kerätä neljä aarretta. Jotta aarteen saa kerättyä, pitää yhdellä pelaajalla olla neljä samanlaista aarrekorttia ja nappula oikealla laatalla. Ongelmia tuottaa saaren uppoaminen ja se, että kädessä voi kerralla olla vain viisi korttia.

Vuoronsa aikana pelaaja liikkuu laudalla. Liikkumisen yhteydessä voi estää saarta uppoamasta ja antaa aarrekortteja muille pelaajille. Sen jälkeen nostetaan uusia aarrekortteja, minkä jälkeen joutuu pahikseksi upottamaan saarta.

Peli päättyy, kun pelaajat löytävät aarteet ja pelastautuvat saarelta tai kun saari uppoaa, vieden pelaajat mukanaan.

Uppoaa kuin lyijy

Saaren uppoaminen on toteutettu näppärästi. Laatat ovat kaksipuolisia, toinen puoli on kuiva ja toinen jo uppoamassa. Tulvapakassa on kortti jokaiselle laatalle. Pelin alussa ja jokaisen pelaajan vuorolla pakasta käännetään tietty määrä kortteja ja näiden korttien osoittamat laatat alkavat vajota, eli ne käännetään. Mikäli kortti nousee, kun laatta on jo uppoamassa, laatta katoaa kokonaan ja kortti poistetaan pakasta.

Laattojen uppoaminen on joko kiusallista tai katastrofaalista. Peli päättyy, jos helikopterin laskeutumispaikka uppoaa. Jokaiselle aarteelle on kaksi laattaa, josta sen voi saada — jos molemmat uppoavat ennen kuin aarre on haettu, peli on menetetty. Muut laatat ovat tarpeettomia, mutta laattojen puuttuminen estää liikkumista ja siten vaikeuttaa peliä. Lisäksi tärkeämpien laattojen uppoaminen nopeutuu, kun laattoja on jäljellä vähemmän.

Alussa uppoamisvaaraa ei ole, sillä jokainen laatta on pakassa vain kerran. Aarrekorttien pakasta nousee kuitenkin kortteja, jotka kiihdyttävät peliä. Kun vedenpinta nousee -kortti nostetaan pakasta, kaikki tähän asti nostetut tulvakortit sekoitetaan ja laitetaan nostopakan päälle — niitä ei siis sekoiteta pakkaan. Lisäksi vedenpinta nousee -kortti lisää kierroksessa käännettävien tulvakorttien päämäärää.

Tulvakorttien järjestys pakassa on toinen peliin vaihtelua tuova elementti, jolla on suuri merkitys siinä, millaiseksi pelikokemus muodostuu.

Seikkailijat Salaisuuksien saarella. Kuva englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Pirullisen vaikea peli

Pelin vaikeustasoa voi säätää aloittamalla vedenpinnan nostamisen korkeammalta. Helpoimmallakin vaikeustasolla Salaisuuksien saari ei ole läpihuutojuttu, jos kortit osuvat sopivasti. Vaikeustaso riippuu jonkin verran tuurista, siitä miten tulvakortit ja vedenpinnan nostot pakkaan osuvat, mutta vaikeustasosta riippumatta jännitystä on luvassa. Vaikeimmat vaikeustasot ovatkin sitten jo todella haastavia, mutta Salaisuuksien saari ei kuitenkaan ole vaikeustasoltaan yhtä vaikea kuin Ghost Stories.

Pelaajien on tehtävä tehokasta yhteistyötä ja hyödynnettävä rooliensa erikoisominaisuuksia viimeisen päälle, muuten elo saarella käy kosteaksi. Kuten kaikissa yhteistyöpeleissä, myös Salaisuuksien saaressa on mahdollista, että yksi hallitseva pelaaja käskyttää ja muut katselevat vieressä, mutta jos pelaajat lyövät viisaat päänsä yhteen ja pohtivat parhaita ratkaisuja yhdessä, peli on kaikille antoisaa pulmanratkaisua.

Aarteet ovat tyylikkäitä muovifiguureja. Kuva: Mikko Saari

Jännitystä koko perheelle

Vartiotorni-kortti ja -laatta englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Tyylikkäästä metallilaatikosta löytyy näyttävä peli. Aarteita varten on hienot muovifiguurit ja pelin kuvitus on todella tyylikästä. Salaisuuksien saarta on ilo pelata. Olen suomentanut pelin säännöt, joten sääntökirjan laatua olen jäävi kommentoimaan.

Peli toimii mukavasti eri pelaajamäärillä ja myös yksinpelinä. Useammalla pelaajalla pääsee näkemään kerralla isomman määrän aarrekortteja, joten sikäli neljä on paras pelaajamäärä, mutta mikäänhän ei estä käyttämästä neljää seikkailijaa pelaajien määrästä huolimatta — tässä pelissä ei ole mitenkään välttämätöntä, että jokainen pelaaja ohjastaa juuri yhtä ja tiettyä seikkailijaa.

Salaisuuksien saari on myös mainio perhepeli. Olen itse pelannut peliä pääasiassa viisivuotiaan pikkuseikkailijan kanssa, joka ihastui peliin. Pelaamme yhdessä, eli käytännössä minä kerron,mitä kulloinkin kannattaisi tehdä. Yhteistyöpelinä Salaisuuksien saari sopiikin mukavasti koko perheelle. Aikuisten ja harrastajien kannattaa harkita samantyyppistä, mutta hieman haastavampaa ja monipuolisempaa Pandemiaa.

Faktat Salaisuuksien saaresta

Pituus: 30 minuuttia.

Kummitusportaat on kerännyt Vuoden peli -palkintoja muun muassa Suomessa (Vuoden lastenpeli 2005), Saksassa (Kinderspiel des Jahres 2004), Ruotsissa (Årets Spel -lastenpeli 2006), Norjassa (Årets Barnespill 2006) ja Japanissa (Japan Boardgame Prize -lastenpelivoittaja 2004).

Pelin idea

Pelilaudalle on kuvattu tyylikäs rata, jota pitkin edetään nappuloilla noppaa heittäen. Sillä ei vielä palkintoja voitettaisi, mutta onneksi pelissä on ovela juju. Nopassa on numerot 1, 2, 3 ja 4 ja lisäksi kaksi haamun kuvaa. Kun pelaaja heittää haamun, hän peittää yhden nappuloista haamulla.

Haamunkaapu tarttuu pelinappulaan magneetin voimalla ja pitää nappulan värin piilossa loppupelin ajan. Kun haamu heitetään neljä kertaa, kaikki pelinappulat ovat piilossa ja pelaajien on muistettava, mikä on oma nappula. Tämä olisi vielä ihan tolkullinen tehtävä, mutta tehtävä käy vielä vaikeammaksi.

Sen jälkeen kun kaikki nappulat on peitetty haamuilla, haamun heittänyt saa vaihtaa kahden nappulan paikaa. Mielellään tietysti niin, että oma nappula pääsee lähemmäs maalia, mutta kun nappuloita tarpeeksi vaihdellaan, oman nappulan sijainti alkaa hämärtyä ja kun joku nappula vihdoin pääsee maaliin, on pienoinen yllätys, kuka pelin voittaa.

Kuva: Competo

Hauska ja nopea peli

Kummitusportaat on toimiva peli, jonka parissa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Kaksinpelinä peli ei loista, vaikka mukana onkin aina neljä nappulaa, ja joskus tulee tylsiä pelejä, joissa pelaajat heittävät paljon numeroita ja haamut jäävät puuttumaan. Onneksi sellainen peli on ainakin nopeasti ohi.

Parhaimmillaan peli on kuitenkin silloin, kun haamuja heitetään runsaasti ja vaihdot tapahtuvat nopeasti, jolloin tarkempikin pelaaja menee sekaisin. Peliä voi myös vaikeuttaa antamalla pelaajien vaihtaa haamujen paikkojen sijasta pelaajien värejä. Sekaisin meneminen lienee siinä vaiheessa taattu.

Testiryhmän nelivuotias nauroi katketakseen, kun nappulat vaihtoivat paikkaa. Peli siis toimii erinomaisesti kohderyhmälleen ja mukana pelaava aikuinenkaan ei pääse pitkästymään. Kummitusportaat onkin ensiluokkainen lastenpeli, joka toimii hyvin jo nelivuotiaille ja siitä ainakin muutaman vuoden eteenpäin.

Peliin on olemassa viiden ja kuuden pelaajan lisäosa Flaschengeist. Lisäosaa ei löydy suomeksi, mutta jos lapsia on paljon, se voi olla nappihankinta. Samaa teemaa jatkava Kummitusmetsä on ilmestynyt suomeksi, mutta se ei ole samalla tavalla erinomainen kuin tämä. Kelpo peli sekin, kuitenkin.

Faktat Kummitusportaista

Pituus: 10-15 minuuttia.

Valitettavasti peliharrastajan näkökulmasta Muumien purnukkajahti on pieni pettymys, täysin satunnainen noppapeli. Pelissä on kuitenkin omat jujunsa, joiden vuoksi sen voittoa voi ymmärtää. Lapsille peli voi olla jopa hitti, mutta ilman muumiteemaa peli ei välttämättä jaksaisi viehättää.

Pelin idea

Pelin tavoite on jalo: kerää mahdollisimman paljon hilloa. Peli alkaa pelilaudan kokoamisella. Kansi kehuu joka kerta muuttuvaa pelilautaa ja näin tosiaan on, sillä pelilauta kootaan pelin alussa palapelipaloista. Puiset palat ovat miellyttävän jämäköitä ja vaikka palat ovatkin vähän pieniä, ne ansaitsevat silti kiitosta. Pelin kortit ovat valitettavasti ohuita ja tarttuvat herkästi toisiinsa.

Laudan kokoaminen on ensimmäinen kisa. Nopanheitto määrää, montako satunnaisesti otettua palaa lautaan saa lisätä. Se, joka pelaa viimeisen palan, voittaa bonushilloa. Mutta — tässä kohtaa päätään nostaa noppapelien kauhistuttava paha, jonka toivoin jo jääneen unholaan: viimeistä palaa ei saa laittaa, ellei onnistu heittämään tasatulosta.

Varsinainen peli on kilpajuoksua kohti maalia — jonne täytyy tietysti päästä tasatuloksella — koska nopein saa maalista parhaat bonushillot. Matkan varrella on paitsi hilloa antavia ruutuja, myös Muumimamma-, Nipsu-, Haisuli- ja Pikku Myy -ruutuja, joihin astuminen vie vastaavalle korttipakalle, josta seuraa satunnaistapahtuma. Kortti voi auttaa tai haitata tuomalla tai viemällä hilloa, jouduttaa matkaa eteenpäin tai jättää odottamaan vuoron ajan.

Valitettavasti suurin osa ruuduista on rennoiksi kehuttuja Muumipeikko-ruutuja, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Tylsää!

Keltainen johtaa kilpajuoksua kohti maalia. Kuva: Mikko Saari

Helppoa nopparallia

Kuva: Mikko Saari

Ehkä Muumien purnukkajahti on sittenkin oiva voittajapeli. Se on tuttu ja turvallinen eikä varmasti järkytä ketään millään tavalla. Kaikki osaavat oikeastaan pelata peliä jo valmiiksi. Palapelinä koottava lauta on miellyttävän puinen ja hauskasti uusi idea, jos sellaista ei ole ennen nähnyt.

Itse olisin suonut Vuoden peli -palkinnon Maagiselle labyrintille, mutta ei Muumien purnukkajahtikaan täysin huono peli ole — vain tavanomainen ja tylsä. Lapsille peli sopii varmasti hyvin, ikäsuositus on viisi vuotta ja fiksummat viisivuotiaat pelaavat tätä varmasti jo ilman aikuisten apua — se varmasti auttoi peliä voittamaan Vuoden peli -palkinnon, voittajan kun valitsevat lastentarhanopettajat. Korttejakaan ei tarvitse osata lukea, kunhan tunnistaa selkeät symbolit, jotka neuvovat, mitä tehdä.

Vanhemmat lapset pitänevät peliä kuitenkin lapsellisena ja tylsänä, samoin lasten kanssa pelaamisesta pitäville aikuisille suosittelen ehdottomasti jotain muuta. Jos ajatus palasista koottavasta laudasta viehättää, Gulo Gulo tarjoaa paloista koottavan laudan ja paljon kiinnostavamman pelin, joka jaksaa viehättää myös lapsen kanssa pelaavaa aikuista.

Faktat Muumien purnukkajahdista

Pituus: 20-30 minuuttia

Peli on voittanut Suomen Vuoden peli -palkinnon sekä vastaavat palkinnot myös kotimaassaan Ranskassa (As d’Or) ja Espanjassa. Dixit voitti lisäksi Spiel des Jahresin vuonna 2010.

Pelin kulku

Pelin tavoite on kerätä pisteitä kertomalla omia tarinoita ja arvailemalla kanssapelaajien kertomuksia. Tarinoiden kertominen toteutetaan korttien avulla, joita jokaisella pelaajalla on kädessään kuusi. Kortit on kuvitettu piirroskuvilla ja kuvien hahmot ja teemat vaihtelevat jyrkästi kortista toiseen.

Vuorossa oleva pelaaja keksii tarinan, joka kuvaa yhtä hänen korteistaan ja keksii korttia kuvaavan lauseen, sanan tai pelkän äänen. Tämän jälkeen kortti laitetaan kuvapuoli alaspäin pöydälle ja muut pelaajat etsivät omasta kädestään kortin, joka kuvaa parhaiten vuorossa olevan pelaajan kertomaa tarinaa (lause, sana tai pelkkä ääni).

Esimerkki pelin korttien tyylistä.

Kun kaikki pelaajat ovat laittaneet kortin pöydälle, kortit sekoitetaan ja käännetään järjestyksessä ympäri. Tämän jälkeen kaikki muut pelaajat paitsi tarinankertoja itse yrittävät arvata, mikä pöydällä olevista korteista on vuorossa olevan pelaajan pöydälle laittama. Arvaukset tehdään samanaikaisesti äänestäen äänestysmerkkien avulla ja kun pelaajat ovat paljastaneet arvauksensa, nähdään osuiko arvauksista yksikään oikeaan.

Jos kaikki pelaajat tiesivät oikean vastauksen tai kukaan ei tiennyt oikeaa vastausta, saavat muut pelaajat kaksi ja vuorossa oleva pelaaja ei yhtään pistettä. Jos puolestaan edes yksi pelaajista tiesi oikean vastauksen, saavat oikein vastannut pelaaja ja vuorossa oleva pelaaja kolme pistettä. Jälkimmäisessä tapauksessa pisteitä saavat myös ne pelaajat, joiden pelaamia kortteja muut pelaajat ehdottivat oikeiksi vastauksiksi. Pisteenlaskun jälkeen pelaajat saavat uuden kortin käteensä ja tätä uusia kierroksia pelataan kunnes nostopakan viimeinen kortti nostetaan. Pelin voittaa eniten pisteitä kerännyt pelaaja.

Voit lausua, laulaa tai äännähdellä

Laatikon sisältä paljastuu ovela pisteenlaskulauta. Kuva: Lautapelit.fi

Dixit on peli, jossa on monia miellyttäviä elementtejä — peli näyttää hyvältä ja kelpaa varmasti koko perheelle pelattavaksi, se on nopea ja yksinkertainen ja Dixitiä pelaamalla oppii jotain uutta kanssapelaajistaan.

Erityisen miellyttävää Dixitissä on se, että sitä voi, ja kannattaa, pelata mahdollisimman suurella pelaajamäärällä. Parhaan valikoiman erilaisia vastausmahdollisuuksia saa kuudella pelaajalla ja mitä useampi vaihtoehto sitä mielenkiintoisempi peli on.

Peli ei välttämättä ole parhaimmillaan kolmella pelaajalla ainakaan, jos käytät tavanomaisia sääntöjä pelin pelaamiseen. Pelin mukana tuleva ehdotus muunnelmaksi kolmelle pelaajalle parantaa tilannetta paljon, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että peli kaipaa useampia pelaajia.

Dixit vaatii myös sitä, että pelaaja uskaltaa paljastaa jotain itsestään ja ajatuksistaan muille pelaajille ja pukea tämän vähintään sanoiksi. Peli ei vaadi tavanomaista suurempaa ulospäin suuntautumista, mutta, suomalaiset tuntien, kaikki eivät tästä mekaniikasta pidä.

Dixit sopii kuitenkin erinomaisesti ystävien ja perheen illanistujaisiin, jossa kaivataan hiukan keveämpää viihdettä ja erityisesti se sopii niille, jotka nauttivat tarinoista ja niiden kertomisesta yhdistettynä kevythenkiseen visailuun.

Dixit 2 ilmestyy vuoden 2010 aikana, tässä pienemmässä paketissa ei ole pelilautaa tai pistenappuloita, vain 84 uutta korttia. Toimii yhdessä tai erikseen peruspelin kanssa. Dixit 2:n suomalaisesta julkaisusta ei ole tietoa.

Faktat Dixitistä

Pituus: 30-40 min

Quoridor Kid täyttää yllä esitetyt kriteerit mainiosti. Peli perustuu Quoridor-peliin ja on käytännössä hyvin samanlainen kuin isoveljensä. Suurimmat muutokset lasten versiossa liittyvät teemaan ja komponenttien ulkonäköön ja täytyy todeta, että Quoridor Kid todella näyttää hyvältä ja houkuttelee pelaamaan. Lapset pelaavat peliä myös hiukan pienemmällä laudalla, mikä nopeuttaa peliä merkittävästi.

Pelin kulku

Jokaisen pelaajan tavoitteena on juoksuttaa oma hiiri vastapäisellä laudan sivulla odottavan juustonpalan luo. Liikkuminen tapahtuu pelaajan omalla vuorolla hyppäämällä pelilaudan ruudulta seuraavalle.

Omalla vuorollaan pelaaja voi myös, liikkumisen sijaan, asettaa seiniä pelilaudalle estämään toisen pelaajan liikkumista. Toisen pelaajan pääsyä oman juustonpalan luo ei saa estää kokonaan mutta mahdollisimman pitkän reitin luominen on täysin sallittua. Peli on siis oman hiiren liikkumisen ja vastustajan hiiren liikkumisen estämistä sopivassa suhteessa.

Quoridor Kid näyttää todella hyvältä ja söpöt hiiret ja juustonpalat houkuttelevat lapsia pelaamaan. Peli on yksinkertainen eikä se kestä pitkään, joten lapset jaksavat keskittyä peliin koko pelin ajan.

Quoridor Kid on myös peli, jota aikuiset jaksavat pelata, sillä peli on parhaimmillaan hyvinkin haastava ja voittaminen vaikeaa. Lasten kanssa peli on takuulla kaoottisempaa ja hiirten etenemisen estäminen on pelin pääasia, kun taas aikuisten kesken liikkuminen on harkitumpaa ja toisen pelaajan estäminen johtaa tehokkaampaan lopputulokseen.

Peli voitti Suomen Vuoden lastenpeli-palkinnon vuonna 2009 eikä syyttä sillä peli on erinomainen esimerkki hyvästä ja nokkelasta pelistä lapsille.

Faktat Quoridor Kidistä

Pituus: 10-20 min

Pelin saksankielinen nimi on Zack & Pack ja Mayfair Games on julkaissut pelin englanniksi nimellä Pack & Stack.

Pelin idea

Kierrokset alkavat lastin kokoamisella. Pelaajat heittävät noppia, jotka kertovat, kuinka monta kunkin väristä palikkaa lastissa on. Pienin palikka on yhden yksikön kokoinen kuutio, suurin viiden kuution pituinen pötkäle. Palaset eivät ole muodoiltaan suoraa pötköä mutkikkaampia, mutta näissäkin on haasteensa.

Palasten lisäksi pelaajat ottavat eteensä yhden tai kaksi kuorma-autokorttia kuvapuoli alaspäin. Kun kaikki ovat valmiina, pelaajat kääntävät kuorma-autot esiin yhtä aikaa ja yrittävät sitten valita muiden autoista itselleen sopivan. Viimeiseksi jäävä ei saa valita, vaan joutuu ottamaan autonsa pakan päältä sokkona.

Sen jälkeen palikat pitää saada lastattua auton kyytiin. Autojen tarjoama ala vaihtelee, osassa se on varsin kummallisen muotoinen tai jopa jaettu pariin osaan. Auton numero, 1–4, kertoo montako kerrosta tavaraa kyytiin mahtuu. Palikoita saa käännellä pystyyn, mutta tyhjän päällä ne eivät saa olla.

Paljonko epäonnistui?

Peli on hyvin epäonnistumiskeskeinen. Jokainen pelaaja aloittaa pelin 75 pisteellä ja sakkoa tulee joka kierros. Autoon jäävästä tyhjästä tilasta menettää yhden pisteen kuutiota kohden. Kirpeämmin sakotetaan siitä, jos jotain jää pois kyydistä: se maksaa kaksi pistettä kuutiolta. Jos siis tekee perusmokan, eli ottaa auton, johon pitkä viiden kuution pituinen palikka ei mahdu lainkaan kyytiin, nappaa heti kymmenen pisteen sakot.

Pelaaja, joka kerää vähiten sakkoja — tai tekee täydellisen kuorman ja jää nollille, niinkin voi joskus harvoin käydä — saa itselleen kymmenen pisteen bonuksen. Tämä on ainoa tapa saada pisteitä. Peli päättyy, kun joltakulta loppuvat pisteet, eniten pisteitä säästänyt voittaa. Koska rajuja epäonnistumisia tulee, peli ei useinkaan kestä pitkään.

Taidoista tarpeellisin on kyky nopeaan visuaaliseen hahmotukseen, tosin palikkakasaansa voi — ja kannattaa — hieman mallailla, jotta näkee, millaiseen kuorma-autoon se voisi sopia.

Onko säännöissä vikaa?

Zak Pak! on hauska ja todella helposti omaksuttava perhepeli. Se ei selvästikään aivan täysin miellytä peliharrastajia, sen verran BoardGameGeekin foorumeilla pohditaan peliin muunnelmia, etenkin tuohon viimeisen pelaajan autoarvontaan, jossa voi kieltämättä saada massiivisen kehnon auton.

Peli ei kuitenkaan tarvitse korjauksia, jos hervottoman tuurielementin vain pystyy hyväksymään. Tällaisenaan Zak Pak! on hauska peli, jossa epäonnistumiset ja mokailut ovat parasta hupia. Se, että peli loppuu nopeasti on vain hyvä puoli. Noin 10-15 minuutin pituisena Zak Pak! on juuri sopivan mittainen ja sille päälle sattuessaan voi näppärästi pelata muutaman erän.

Vuoden peli -voittajaksi Zak Pak! on kelpo valinta. Peli on hyvän näköinen, todella helppo oppia ja viihdyttävä. Se sopii myös lapsille ja runsaan tuurin vuoksi lapsilla on myös hyvä mahdollisuus voittaa. Muuta kuin silkkaa filleriä hakeville peliharrastajille Zak Pak! sopiikin sitten kehnommin ja vaatii vähintään jotain sääntömuutoksia.

Tiivistelmä

Pituus: 10-30 min. Pelaajien taidot vaikuttavat, kunnon mokien myötä peli on ohi kymmenessä minuutissa, puolta tuntia pidempään pelissä tuskin koskaan menee.

Kolmivuotias kun tämän huushollin kalustoon kuitenkin kuuluu, peli oli ehdottomasti kiinnostava tuttavuus, vaikka aikaisempi tutkailu olikin jättänyt Piikkisiilistä vähän kyseenalaisen kuvan.

Pelin idea

Peli koostuu siilistä ja piikeistä. Muoviset piikit tungetaan siilin selässä oleviin reikiin ja peli voi alkaa. Joka kierros heitetään noppaa, joka kertoo, voittaako sillä kierroksella lyhin vai pisin piikki. Sen jälkeen jokainen pelaaja noukkii siilin selästä piikin. Pituuksia verrataan — piikkejä on viittä eri kokoa — ja lyhin tai pisin piikki voittaa, tasapelin tullen kaikki tasoissa olevat pelaajat. Voittajat pistävät piikkinsä talteen, muut palauttavat piikit takaisin siiliin.

Näin jatketaan, kunnes jollakulla on ennalta sovittu määrä piikkejä tai kun piikit loppuvat siilistä. Eniten piikkejä kerännyt voittaa. Helppo peli on pisimmilläänkin ohi alle kymmenessä minuutissa.

Koska pelaajat palauttavat osan piikeistä siiliin, kyse ei ole pelkästä arvonnasta, vaan mukana on myös helppo muistipelielementti. Vähän liiankin helppo, ehkä, mutta niin vain ensimmäisessä testipelissä voitto meni kolmivuotiaalle touhottajalle, joka ei takuulla muistellut aikaisempia piikkejä. Muistiaan käyttänyt ja voittajapiikkejä takuupaikoille jemmannut isä joutui tyytymään kakkossijaan yhden piikin erolla.

Hupia kolmivuotiaille

Aikuisten kesken pelattavaksi Piikkisiiliä ei voi suositella, pitkää iloa pelistä ei saa ja “kenellä on pisin”-vitsien tulvaa tuskin kestää. Levottoman kolmivuotiaan kanssa Piikkisiiliä sen sijaan pystyi pelaamaan ja pelin kanssa on ihan mukava opetella pelien pelaamista. Siili on kivan näköinen ja piikit sopivan pehmeitä ja taipuisia. Ulkoisesta toteutuksesta ainoa miinus tulee siitä, ettei piikkejä saa säilöön siilin sisälle.

Oliko peli sitten Vuoden lastenpeli -palkinnon arvoinen? Olisi palkinnon voinut Halli Gallille, Funny Fishingille tai Mago Maginollekin myöntää — tosin Halli Galli on minusta ihan täysiverinen aikuistenpeli, eikä siten oikeastaan olisi edes kuulunut lastenpelien sarjaan. Piikkisiili on joka tapauksessa kolmivuotiaille oikein kelpo peli.

Faktat Piikkisiilistä

Pituus: 5-10 min, mikä on juuri sopivan vähän

Peli valittiin vuoden 2009 Spiel des Jahres -finalistiksi eikä syyttä, sillä tässä hedelmien kasvattamisen ja myymisen maailmaan sijoittuvassa pelissä on ainekset hyväksi perhepeliksi.

Peli ilmestyi kesällä 2010 suomeksi nimellä Mallorca ja voitti oitis Vuoden peli -palkinnon aikuistenpelien sarjassa.

Pelin idea

Hyvän perhepelin ehkä tärkein ominaisuus on se, että peli on riittävän yksinkertainen koko perheelle ja Finca täyttää tämän vaatimuksen erinomaisesti. Pelin tavoite on kerätä enemmän pisteitä kuin muut pelaajat hedelmiä tuottamalla ja niitä myymällä. Jokainen pelaaja voi vuorollaan tehdä yhden kolmesta toiminnosta: tuottaa hedelmiä siirtämällä työläistään hedelmäympyrällä, myydä tuotettuja hedelmiä aasikärryjen avulla niille alueille, joilla hedelmille on kysyntää tai käyttää yhden kertakäyttöisistä erikoistoiminnoistaan.

Hedelmien tuottamista varten pelilaudalle on muodostettu ympyrä eri hedelmälaatuja kuvaavista laatoista, joiden päällä pelaajien työläiset liikkuvat. Liikkuminen tapahtuu siten, että työläinen voi liikkua juuri sen määrän askelia ympyrällä eteenpäin kuin laatalla, jolta työläinen lähtee, on pelaajien työläisiä yhteensä. Työläinen tuottaa hedelmiä niin monta kuin laatalla, jolle työläinen laskeutuu, on työläisiä yhteensä. Laatan hedelmälaatu kertoo sen, mitä hedelmiä laatalle hyppäämisestä saa itselleen kerättyä. Pelaajat saavat hedelmäympyrästä myös aasikärryjä, joilla hedelmiä toimitetaan markkinoille.

Pelin pelilaudalla on kuvattuna kymmenen aluetta, joille jokaiselle on pelin alussa satunnaisesti asetettu neljä hedelmälaattaa. Näille alueille pelaajat toimittavat hedelmiä omasta varastostaan siten, että toimitetut hedelmät ovat samat, jotka laatassa on kuvattu. Hedelmälaatoissa on 1-6 hedelmää kuvattuna ja omalla vuorollaan pelaaja saa toimittaa enintään kuusi hedelmää pelilaudalle (yhdelle tai useammalle alueelle).

Pelaajat voivat myös käyttää erikoistoimintoja, joiden avulla he voivat rikkoa pelin normaaleja sääntöjä. Kaksi erikoistoiminnoista rikkoo työläisten liikkumisen sääntöä hedelmäympyrässä, yksi erikoistoiminta mahdollistaa enintään 10 hedelmän toimittamisen pelilaudan alueille ja yksi mahdollistaa hedelmien toimittamisen siten, että pelaajan tarvitsee toimittaa yksi hedelmä vähemmän kuin laattaan on kuvattu.

Peli päättyy, kun pelaajamäärästä riippuva määrä alueita on tyhjentynyt hedelmälaatoista. Pelin lopussa pelaajat saavat pisteitä keräämistään hedelmälaatoista, käyttämättömistä erikoistoiminnoista, jokaisen alueen erikoispisteytyslaatoista sekä pistelaatoista, jonka saa, jos on kerännyt täyden setin eriarvoisia hedelmälaattoja (jokaista laattaa 1:stä 6:een yksi kappale).

Finca on näyttävästi tuotettu peli, jota on ilo katsella. Kuva: Gary James / BGG

Hedelmäisen raikas perhepeli?

Fincan on julkaissut suuri pelitalo ja ensimmäinen näkyvä merkki tästä on pelin ulkonäkö ja komponentit, jotka ovat hyvän näköisiä. Erityisesti eri hedelmiä kuvaavat muottiin leikatut ja kirkasväriset puuhedelmät tuovat tunnelmaa peliin. Finca on myös riittävän yksinkertainen koko perheen kanssa pelattavaksi eikä pelin kestokaan ole tässä suhteessa mikään ongelma, joskin jos peliporukkaan eksyy syvälliseen analysointiin taipuvaisia pelaajia saattaa peli kestää huomattavastikin normaalia pidempään.

Pelin suurin ongelma on se, että se ei oikeastaan tuo mitään mullistavaa uutta lautapelimarkkinoille. Kaikki pelissä käytetyt mekaniikat on lainattu muista peleistä ja yhdistelty tavalla, joka tuntuu jo muutamaan kertaan koetulta. Satunnaiselle pelaajalle tällä ei ole minkään valtakunnan merkitystä eikä se minuakaan suuremmin haittaa: peli, joka näyttää hyvältä ja jossa on sovellettu toimivalla tavalla olemassa olevia pelimekaniikkoja, maistuu hyvälle minunkin suussani.

Faktat Mallorcasta

Pituus: 45 min

Pelin idea

Pelissä käytetään kahta tavallista korttipakkaa. Vuorollaan pelaajat pelaavat kortin ja asettavat pelimerkkinsä laudalle ruutuun, joka vastaa korttia. Kun pelimerkit muodostavat tietyn kuvion, muut pelimerkit tyhjennetään laudalta ja uusi kierros alkaa. Ensimmäisenä kolme kuviota tehnyt voittaa.

Viihdyttävää kortinläiskettä, kenties, ja miksei tästä joku pitäisi. Kriittisempää tarkastelua Touché ei kuitenkaan kestä, sillä pelissä ei lopulta ole juurikaan sisältöä. Puutetta on päätöstentekopuolella, sillä pelissä tehtävät päätökset ovat käytännössä täysin merkityksettömiä.

On selvää, että jos jollain kortilla saa kuvion tehtyä, se pelataan. Jos se ei onnistu, pelataan kortti joka blokkaa toista pelaajaa. Jos se ei onnistu, pelataan jotain, mikä on kenties käytettävissä jatkossa. Jos se ei onnistu, pelataan ihan mitä tahansa. Käden kymmenen potentiaalista siirtoa (kädessä on viisi korttia, joista kukin sopii kahteen paikkaan) kutistuvat äkkiä pariksi järkeväksi siirroksi.

Tämähän ei ole ongelma, mikäli ei kaipaa peleihinsä päätöksentekoa tai haasteita. Minä kaipaan, joten Touché ei jaksa yhtä peliä pidempään miellyttää.

Suunnittelija: Wayne Bobette
Julkaisija: Tactic, Wayne Bobette Enterprises
Ilmestymisvuosi: 1979
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 30 min