Peli kuuluu Friesen perjantai-projektiin, johon myös Black Friday kuuluu. Tällä kertaa perjantai linkittyy peliin Robinson Crusoen kautta, jota pelin päähenkilö Perjantai pyrkii auttamaan. Tarkoitus olisi saada Robinson selviämään hengissä viidakossa ja varustella häntä taisteluun merirosvolaivoja vastaan.

Pelin idea

Alussa pelaaja saa sekä aloituspakan, johon kuuluu 18 hyökkäyskorttia, että vaikeusasteesta riippuen tietyn määrän elinpisteitä. Vuoron alussa pelaaja nostaa kaksi vaarakorttia ja valitsee niistä toisen taisteltavakseen. Vaarakortissa olevat numerot kertovat kuinka voimakas vaara on ja montako hyökkäyskorttia pelaaja saa nostaa. Pääsääntöisesti mitä vaikeampi kortti on, sitä enemmän hyökkäyskortteja nostetaan.

Hyökkäyskortit nostettuaan pelaaja vertaa niiden yhteisarvoa vaarakortin arvoon. Mikäli pelaajan korttien arvo on vaarakorttia suurempi tai yhtä suuri, vaara on voitettu ja se lisätään pelaajan poistopakkaan. Kun poistopakka sekoitetaan, vaarakortista tulee pelaajan uusi hyökkäyskortti. Vaarakortit sisältävät myös erikoisvoimia, joilla pelaaja voi manipuloida korttikättään eri tavoin.

Mikäli pelaajan korttien arvo on vaaraa pienempi, hän voi nostaa yhden lisäkortin jokaista poistettua elinpistettä kohti. Pelaaja voi myös luovuttaa taistelun milloin tahansa, jolloin hän poistaa hyökkäyskorttien ja vaarakortin välisen erotuksen verran elinvoimaa, eikä saa vaarakorttia itselleen. Luovuttamisessa on hyvätkin puolensa, sillä se antaa pelaajalle mahdollisuuden tuhota pöydälle pelattuja hyökkäyskortteja.

Ikä painaa

Peli vaikeutuu asteittain. Joka kerta, kun pelaajan poistopakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, sekaan laitetaan yksi ikäkortti. Tämä symbolisoi Robinsonin viettämää aikaa saarella. Ikäkortit joko ovat arvoltaan miinusmerkkisiä tai vaikeuttavat peliä muilla keinoilla. Myös vaarat vaikeutuvat joka kerran, kun vaarapakka käydään kokonaan läpi.

Kun vaarapakka on käyty kolme kertaa läpi, päästään pelaamaan merirosvoja vastaan. Merirosvokortit on nostettu pöydälle pelin alussa ja ne ovat huomattavasti kestävämpiä kuin muut vaarakortit. Merirosvoja vastaan taistellaan samaan tapaan kuin muitakin vaaroja. Jos pelaaja kukistaa molemmat merirosvokortit, peli on voitettu.

Tuhoutukaa kurjat kortit!

Pelin ydin muotoutuu taisteluiden voittamisen tai niiden luovuttamisen välisestä jännityksestä. Luovuttaminen varsinkin alussa on järkevää, sillä aloituspakka on umpisurkea. Toisaalta se vie elinpisteitä ja vaarakortteja tulisi myös voittaa, jotta pakastaan saa voimakkaamman. Liian ohut pakka lisää ikäkorttien määrää, liian paksu on täynnä turhempia kortteja.

Peli on monella tapaa perinteinen pakanrakennuspeli. Dominionin juuret näkyvät selvästi, kun kortteja tuhotaan ja niiden erikoisominaisuuksia ketjutetaan. Jotkut korttien erikoiskyvyistä ovat lajityypin pelejä pelanneille tuttua kauraa, joten peli saattaa jopa tuntua typistetyltä pakanrakentamiselta. Vaikka Friday on erilainen kuin muut pakanrakennuspelit yksinpeliluonteensa takia, genreen kyllästynyt ei jaksa välttämättä innostua.

Pienen laatikon sisältä paljastuvat laadukkaat komponentit. Jokaiselle pakalle on turhanoloinen, mutta hieno alusta ja elinpisteet ovat pieniä puisia viljamerkkejä. Kortit ovat kuvitukseltaan humoristisia ja miellyttäviä katsella. Ainoa suurempi miinus tulee korttien erikoisesta koosta, jonka vuoksi niille ei löydy sopivia muoveja. Muoveille olisi käyttöä, sillä kortteja sekoitetaan melko paljon.

Yksinpelipasianssia parhaimmillaan

Fridayn päihittäminen on vaikeaa (tai arvostelija on vain huono pelaaja). Pelistä löytyy neljä vaikeusastetta, mutta omalle kohdalle jo ensimmäiset kaksi tuntuivat tarpeeksi haastavilta. Onnistumiseen vaikuttaa osaltaan myös korttituuri, sillä omien hyökkäyskorttien lisäksi satunnaisuutta lisäävät vaarakortit, ikäkortit ja merirosvokortit. Näiden huono yhdistelmä voi pilata pelin jo alkuunsa.

Onneksi erä Fridayta ei kestä pitkään, vaan yhden pelin saa pelattua 30 minuuttiin. Epäonnistuneen erän jälkeen revanssihenki on korkealla ja peliä pelaakin putkeen useamman kerran. Peli on lisäksi mukavan leppoisa, joten sitä jaksaa pelata myös silloin, kun muille peleille ei ole aivokapasiteettia jäljellä.

Friday on koukuttava pakanrakennuspeli, joka tuo lohtua yksinäisiin peli-iltoihin. Mitään mullistavaa ja uutta peli ei genrelleen tarjoa, mutta yksinpelattavien lautapelien joukossa se on yksi parhaimmista.

Faktat Fridaystä

Pituus: 30 minuuttia.

Nyt Australia-aihe haiskahtaa hieman Ubongon menestyksellä ratsastamiselta. No, se on Kosmokselle ja Competolle Ubongon julkaisijoina sallittua ja Uluru varmasti miellyttää Ubongon faneja.

Pelin idea

Jokaisella pelaajalla on samanlainen pelilauta, joka kuvaa Uluru-vuorta. Lisäksi on kahdeksan eriväristä unilintua. Erilliselle pelilaudalle laitetaan kortteja, jotka kertovat, miten linnut haluavat asettua.

Tarjolla voisi olla vaikka tällaiset säännöt: keltainen haluaa punaisen. Viereen, punainen ei saa olla sinistä vastapäätä, sinisen on oltava pelilaudan lyhyellä sivulla, vihreä haluaa olla valkoisen kanssa samassa nurkassa, valkoinen haluaa samaa kuin punainen ja musta ei missään nimessä halua samaa kuin keltainen. Oranssi tyytyy mihin tahansa ja pinkki haluaa olla itsensä vieressä.

Siitä sitten vain setvimään. Aikaa on luonnollisti vähän. Joskus tehtävä on helppo, jos monille linnuille kelpaa mikä tahansa, toisinaan täydellinen ratkaisu on mahdoton. Pelaajat saavat virhepisteitä väärin pelatuista linnuista. Peli kestää kuusi kierrosta, jonka jälkeen vähiten sakkoja kerännyt voittaa. Tyystin ilman virhepisteitä on vaikeaa tai jopa mahdotonta jäädä.

Pelilaudalle on pelattu kortit, jotka näyttävät miten lintuja kuvaavat nappulat on pelattava omalle laudalle. Kuva: Kosmos

Vaikeusastetta moneen lähtöön

Haastetta siis riittää ja jos peli tuntuu liian helpolta, jokaiselle linnulle voi halutessaan antaa kaksi sääntöä toteutettavaksi. Tehtäväkortit on jaettu vaikeusasteen mukaan, joten pelistä saa halutessaan myös helpomman. Lisäksi on mahdollista käyttää osalle pelaajista vaikeampia tehtäviä kuin toisille, jolloin peliä saa tasoitettua.

Uluru on veikeä peli, josta saa aivoilleen sopivasti haastetta. Unilintuteema on toimiva, ainakin kuvitus on viehättävää ja otan itse ainakin mieluummin unilinnut kuin nirson pöytäseurueen. Korttien kuvitus voisi olla selkeämpää, nyt pelissä on selvä oppimiskynnys ennen kuin kortit tulevat tutuiksi. Nopeuteen perustuvassa pelissä toivoisi olevan selkeämmät kortit, nyt alussa aikaa menee korttien tunnistamiseen ja sittenkin osa symboleista on vaikeaselkoisia. Kokemuksen myötä korttien tulkitseminen helpottaa, mutta harmia on aina, kun pelissä on mukana uusi pelaaja. Harmia korostaa se, miten peli muuten on miellyttävän yksinkertainen ja helppo opettaa.

Pöytäseurueteema on muuten suunnittelijan alkuperäinen teema ja kumpuaa tanskalaisen suunnittelijan kokemuksista lasten kanssa. Suunnittelija syö usein naapurin perheen kanssa, jolloin pöydässä on kahdeksan ja pelilaudan malli perustuu itse asiassa Luchaun ruokapöytään! Lue lisää pelin taustasta Designer diary -artikkelista BoardGameGeekistä.

Unilinnut Ulurun ympärillä. Kuva: Mikko Saari

Faktat Ulurusta

Pituus: 20 minuuttia.

Idea on hauska, mutta Galaxy Trucker on melko monimutkainen peli, jonka opettaminen ei ole aivan yksinkertainen juttu. Michael Schachtin Mondo ottaa Galaxy Truckerista pelin hauskimman osan ja muovaa aiheesta huomattavasti yksinkertaisemman pelin, jossa ei rakennella avaruusaluksia vaan kokonaisia maailmoja.

Jos perehdyt peliin mieluiten videomuodossa, katso Tuomo Pekkasen Mondo-esittelyvideo.

Pelin idea

Pelaajilla on edessään pelilauta, johon pitäisi rakentaa mahdollisimman hieno maailma. Laatoissa on erilaisia maastonmuotoja, eläimiä ja tulivuoria. Tavoitteena on rakentaa maailma, jossa on mahdollisimman paljon kokonaisia ja ehjiä alueita, paljon eläimiä ja mahdollisimman vähän aktiivisia tulivuoria.

Tämä olisi ihan helppo juttu, jos aikaa olisi rajattomasti, eikä kukaan häiritsisi, mutta kun kello tikittää ja muut pelaajat nappaavat kaikki tarvittavat laatat, painetta tulee juuri sopivasti ja tehtävä käykin haastavaksi. Mondossa pärjää, jos pystyy pitämään hermonsa kurissa ja keskittymään annettuun tehtävään paineen alla.

Kun aika loppuu ja maailmat on koottu, on pisteenlaskun aika. Jokainen eläin on piste, samoin jokainen ehjä alue, jolla on siistit rajat eli kahta erilaista maastonmuotoa ei ole laattojen reunoissa vierekkäin. Pisteitä menettää aktiivisista tulivuorista, tyhjistä ruuduista ja väärin pelatuista laatoista, eli laattojen rajoista, joissa kaksi eri maastonmuotoa kohtaa. Lisäksi aikaisesta lopettamisesta saa bonuspisteitä.

Kolme eri tasoa

Pelissä on kolme eri vaikeustasoa, jotka vaikuttavat pisteytykseen. Peruspelissä ei lasketa muita pisteitä kuin yllä mainitut. Kierroksen voittaja saa tulivuorilaatan, jonka omistaja menettää seuraavalla kierroksella pisteitä myös sammuneista tulivuorista. Peliä pelataan kolme kierrosta ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Kehittynyt peli lisää pisteenlaskuun tavoitteita, joissa parhaiten suoriutunut saa lisäpisteitä ja huonoin menettää pisteitä. Joka kierros pelissä on yksi tavoite, esimerkiksi “eniten järviä”, “eniten vesieläimiä” tai “suurin metsä”. Lisäksi kellossa on seitsemän minuutin sijasta vain kuusi minuuttia aikaa.

Eksperttipelissä mukaan tulee lisätehtäviä, joita jaetaan peliin kaksi kertaa pelaajien määrän verran. Kierroksen aikana tehtävistä voi noukkia itselleen korkeintaan kaksi. Jos tehtävän suorittaa onnistuneesti, saa pisteitä, mutta jos epäonnistuu, menettää pisteitä. Nämä tehtävät ovat hivenen haastavampia: “vähintään kolme puhvelia samalla tasangolla”, “kaikki neljä erilaista metsäeläintä samalla alueella”, “täysin virheetön pelialue”, “ensimmäisenä valmis”. Varsinkin joidenkin tehtävien yhdeksän pisteen arvo tarkoittaa, että niissä ei parane epäonnistua. Kellosta napataan vielä minuutti pois, joten jäljelle jää vain viisi minuuttia aikaa.

Peliä voi pelata myös yksin. Silloin tavoitteena on täyttää pelilauta mahdollisimman tarkkaan ja mahdollisimman vähillä miinuksilla. Vaikealla vaikeustasolla yksinpelin voi katsoa voitetuksi, jos saa viidessä minuutissa täytettyä laudan siten, että saa korkeintaan yhden miinuspisteen.

Neljä pelaajaa valmiina luomaan maailman. Kuva: Henk Rolleman / BGG

Hauska peli moneen käyttöön

Mondo on mainio peli, joka toimii monessa tilanteessa. Peli on nopea pelata, eikä kellon ansiosta muutu hitaammaksi, vaikka pelaajat kuinka jäätäisivät. Erilaisten vaikeustasojen ansiosta peli sopii monenlaiseen käyttöön: helpoimmalla tasolla perhepeliksi, kehittyneimmällä tasolla nopeiden pelaajien tehofilleriksi. Säännöissä vinkataan myös tasoitusmenetelmästä, jolla pelin vaikeustasoa saa säädettyä pelaajakohtaisesti.

Peli on todella joustava. Mondon kotisivuilta löytyy uusia tavoitelaattoja ja sääntömuunnelmia. Olen itsekin kokeillut yhtä muunnelmaa sattumalta, koska kehittynyt peli selitettiin minulle siten, että kaikki tavoitelaatat ovat käytössä, ei vain yksi. Peli toimi oikein hyvin näinkin.

Mondoa on helppo suositella monenlaisille pelaajille. Pelin säännöt on helppo opettaa ja joka tilanteeseen löytyy sopiva vaikeusaste. Mondo on oivallinen perhepeli, joka voitti ansaitusti Tanskan vuoden peli -palkinnon perhepelien sarjassa ja oli finalisti myös Suomen Vuoden peli -kisassa.

Jos idea viehättää, mutta peliin haluaa vielä enemmän vaihtelua ja vaikeusastetta, kannattaa tutustua Galaxy Truckeriin, jossa rakennellaan avaruusaluksia samalla idealla.

Faktat Mondosta

Pituus: 15–25 minuuttia, ei sen enempää hitaillakaan pelaajilla.

Pelin idea

Pelialusta on sininen muovihärpätin, jossa on kaksi säätönuppia. Nuppeja kääntämällä pelialustasta nousee tappeja, jotka nostavat muumia ylöspäin — juuri sopivasti, että alle mahtuu sujauttamaan palikan. Sitten käännetään toista nuppia, jolloin tämä juuri lisätty palikka nousee ylös, niin että alle saa sujautettua uuden palikan.

Tätä jatketaan, kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja Muumipeikko rysähtää maan tasalle. Kaikille muille paitsi Muumipeikon pudottajalle tulee piste ja peli voi alkaa alusta. Kun haluttu kierrosmäärä on pelattu tai sopiva pistemäärä saavutettu, peli päättyy.

Näppärä näppäryystesti

Pidä Muumi katolla on hauska peli, varsinkin jos sitä ei ota liian vakavasti. Sitä voi pelata porukalla joko ilman noppaa tai nopan kanssa. Noppa määrää, mitä pitää tehdä: lisätä yksi tai kaksi palikkaa, valita toinen pelaaja lisäämään palikka tai poistaa palikka. Ilman noppaa kukin lisää vuorollaan yhden palikan.

Peliä voi vallan kätevästi pelata myös yksinpelinä, tavoitteena mahdollisimman korkea torni Muumipeikon alla. Jos onnistuu rakentamaan tornin kaikista palikoista — ei ihan helppo juttu, sen verran huteria kevyet muovipalikat ovat — voi alkaa purkamaan tornia yksi kerrallaan.

Pidä Muumi katolla on kenties vähän enemmän lelu kuin peli, mutta voi sitä pelatakin. Pelinä samassa torninrakennusgenressä on parempiakin esimerkkejä, vaikkapa Villa Paletti, mutta ei tämä muumipeli missään nimessä huti ole.

Faktat Pidä Muumi katolla -pelistä

Pituus: 15–30 minuuttia, riippuen siitä miten pitkän pelin haluaa pelata.

Dizios on voittanut pari palkintoakin. Major Fun -palkinto ei merkitse mitään, mutta Mensa Select on jonkinlainen tae siitä, että käsissä on helposti lähestyttävä ja nokkela peli. Palkintoa on ollut tapana jakaa juuri Diziosin kaltaisille peleille.

Pelin idea

Mukavan kokoiset ja paksuiset laatat on koristeltu väripyörteillä. Pyörteet ovat vain tyylittelyä: pohjimmiltaan laatat on jaettu neljään ruutuun, joissa on jonkinlainen sekoitus eri värejä. Värejä on neljä ja setistä löytyy hyvin monenlaisia väriyhdistelmiä. Jokaisella laatalla on myös pistearvo.

Vuorollaan pelaajan on lisättävä pöydälle laatta. Sen on sovittava jonkun jo pelatun laatan viereen. Pelatusta laatasta saa pisteitä sen viereisten laattojen mukaan. Arvokkaan laatan pelaamisesta ei siis välttämättä pääse itse hyötymään ja pisteettömällä laatalla voi tienata mukavasti, jos sen saa pelattua hyvään väliin.

Peli jatkuu, kunnes kaikki laatat on pelattu. Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Staattinen peli

Dizios on yksinkertainen peli ja selkeä juttu. Luultavasti tässä vaiheessa arvostelun lukemista tiedät jo tasan tarkkaan, pidätkö pelistä vai et. Jos laattojen latominen pöytään on hauskaa, Dizios on genrensä mainio edustaja ja näyttää miellyttävältä. Jos laattojen sovittaminen pöydälle kuulostaa lähinnä kidutukselta, Dizios ei tarjoa mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi kokeilla.

Jos nyt kuitenkin vielä mietit mielipidettäsi, todettakoon että Dizios on leppoisa peli, mutta hivenen puiseva. Onnistumisen elämykset ovat harvassa, sillä useimmiten laattojen pelaamisessa ei ole paljon valinnanvaraa — pitää pelata sopiva laatta ja usein pääsee korkeintaan valitsemaan, laittaako laatan paikkaan, josta saa kaksi pistettä vai paikkaan, josta saa yhden pisteen.

Dizios voisi itse asiassa olla ihan hauska tietokonepelinä, joka näyttäisi jokaiselle palalle sopivat paikat. Nyt peliaikaa menee paljon sopivien paikkojen etsimiseen — jos se on hauskaa, peli toimii, mutta jos parhaan paikan metsästäminen jokaiselle neljälle laatalle kädessä tuntuu pakkopullalta, peli on tylsä. Moninpelissä omaa vuoroaan voi joutua odottamaan pitkään, toisaalta useammalla pelaajalla pelialue elää kaksinpeliä enemmän.

Dizios tekee mitä tekee ihan hyvin, mutta moneen makuun peli on auttamatta tylsä. Jos palapelimäinen sopivien paikkojen etsiminen laatoille on hauskaa, Dizios on oivallinen ja viehättävä peli. Itse pelaan jatkossakin Carcassonnea, jos haluan sovitella laattoja yhteen.

Faktat Diziosista

Pituus: 20–30 minuuttia, perinpohjaisten pelaajien kanssa helposti 40–60 minuuttia.

Salaisuuksien saari on yhteistyöpeli, joka perustuu Matt Leacockin aikaisempaan Pandemia-peliin. Peliä on yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu ja vieläpä ilmeisen onnistuneesti, sillä vuonna 2011 peli voitti Suomen Vuoden peli -palkinnon ja sai Spiel des Jahres -ehdokkuuden. Vuonna 2010 se palkittiin Mensa Select -palkinnolla. Peli on alunperin ilmestynyt nimellä Forbidden Island.

Katso Tuomo Pekkasen videoesittely pelistä.

Pelin idea

Pelin aluksi laatoista muodostetaan saari, josta pelaajien on haettava aarteet, ja pelaajille jaetaan roolit. Rooleja on kuusi erilaista ja jokaisella on oma erikoiskykynsä: sukeltaja liikkuu vedessä, helikopteripilotti voi lentää, navigaattori pystyy opastamaan muita ja niin edelleen. Eri roolit ja niiden yhdistelmät tuovat peliin mukavasti vaihtelua, samoin saaren sattumanvarainen asettelu.

Tavoitteena on kerätä neljä aarretta. Jotta aarteen saa kerättyä, pitää yhdellä pelaajalla olla neljä samanlaista aarrekorttia ja nappula oikealla laatalla. Ongelmia tuottaa saaren uppoaminen ja se, että kädessä voi kerralla olla vain viisi korttia.

Vuoronsa aikana pelaaja liikkuu laudalla. Liikkumisen yhteydessä voi estää saarta uppoamasta ja antaa aarrekortteja muille pelaajille. Sen jälkeen nostetaan uusia aarrekortteja, minkä jälkeen joutuu pahikseksi upottamaan saarta.

Peli päättyy, kun pelaajat löytävät aarteet ja pelastautuvat saarelta tai kun saari uppoaa, vieden pelaajat mukanaan.

Uppoaa kuin lyijy

Saaren uppoaminen on toteutettu näppärästi. Laatat ovat kaksipuolisia, toinen puoli on kuiva ja toinen jo uppoamassa. Tulvapakassa on kortti jokaiselle laatalle. Pelin alussa ja jokaisen pelaajan vuorolla pakasta käännetään tietty määrä kortteja ja näiden korttien osoittamat laatat alkavat vajota, eli ne käännetään. Mikäli kortti nousee, kun laatta on jo uppoamassa, laatta katoaa kokonaan ja kortti poistetaan pakasta.

Laattojen uppoaminen on joko kiusallista tai katastrofaalista. Peli päättyy, jos helikopterin laskeutumispaikka uppoaa. Jokaiselle aarteelle on kaksi laattaa, josta sen voi saada — jos molemmat uppoavat ennen kuin aarre on haettu, peli on menetetty. Muut laatat ovat tarpeettomia, mutta laattojen puuttuminen estää liikkumista ja siten vaikeuttaa peliä. Lisäksi tärkeämpien laattojen uppoaminen nopeutuu, kun laattoja on jäljellä vähemmän.

Alussa uppoamisvaaraa ei ole, sillä jokainen laatta on pakassa vain kerran. Aarrekorttien pakasta nousee kuitenkin kortteja, jotka kiihdyttävät peliä. Kun vedenpinta nousee -kortti nostetaan pakasta, kaikki tähän asti nostetut tulvakortit sekoitetaan ja laitetaan nostopakan päälle — niitä ei siis sekoiteta pakkaan. Lisäksi vedenpinta nousee -kortti lisää kierroksessa käännettävien tulvakorttien päämäärää.

Tulvakorttien järjestys pakassa on toinen peliin vaihtelua tuova elementti, jolla on suuri merkitys siinä, millaiseksi pelikokemus muodostuu.

Seikkailijat Salaisuuksien saarella. Kuva englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Pirullisen vaikea peli

Pelin vaikeustasoa voi säätää aloittamalla vedenpinnan nostamisen korkeammalta. Helpoimmallakin vaikeustasolla Salaisuuksien saari ei ole läpihuutojuttu, jos kortit osuvat sopivasti. Vaikeustaso riippuu jonkin verran tuurista, siitä miten tulvakortit ja vedenpinnan nostot pakkaan osuvat, mutta vaikeustasosta riippumatta jännitystä on luvassa. Vaikeimmat vaikeustasot ovatkin sitten jo todella haastavia, mutta Salaisuuksien saari ei kuitenkaan ole vaikeustasoltaan yhtä vaikea kuin Ghost Stories.

Pelaajien on tehtävä tehokasta yhteistyötä ja hyödynnettävä rooliensa erikoisominaisuuksia viimeisen päälle, muuten elo saarella käy kosteaksi. Kuten kaikissa yhteistyöpeleissä, myös Salaisuuksien saaressa on mahdollista, että yksi hallitseva pelaaja käskyttää ja muut katselevat vieressä, mutta jos pelaajat lyövät viisaat päänsä yhteen ja pohtivat parhaita ratkaisuja yhdessä, peli on kaikille antoisaa pulmanratkaisua.

Aarteet ovat tyylikkäitä muovifiguureja. Kuva: Mikko Saari

Jännitystä koko perheelle

Vartiotorni-kortti ja -laatta englanninkielisestä laitoksesta. Kuva: Mikko Saari

Tyylikkäästä metallilaatikosta löytyy näyttävä peli. Aarteita varten on hienot muovifiguurit ja pelin kuvitus on todella tyylikästä. Salaisuuksien saarta on ilo pelata. Olen suomentanut pelin säännöt, joten sääntökirjan laatua olen jäävi kommentoimaan.

Peli toimii mukavasti eri pelaajamäärillä ja myös yksinpelinä. Useammalla pelaajalla pääsee näkemään kerralla isomman määrän aarrekortteja, joten sikäli neljä on paras pelaajamäärä, mutta mikäänhän ei estä käyttämästä neljää seikkailijaa pelaajien määrästä huolimatta — tässä pelissä ei ole mitenkään välttämätöntä, että jokainen pelaaja ohjastaa juuri yhtä ja tiettyä seikkailijaa.

Salaisuuksien saari on myös mainio perhepeli. Olen itse pelannut peliä pääasiassa viisivuotiaan pikkuseikkailijan kanssa, joka ihastui peliin. Pelaamme yhdessä, eli käytännössä minä kerron,mitä kulloinkin kannattaisi tehdä. Yhteistyöpelinä Salaisuuksien saari sopiikin mukavasti koko perheelle. Aikuisten ja harrastajien kannattaa harkita samantyyppistä, mutta hieman haastavampaa ja monipuolisempaa Pandemiaa.

Faktat Salaisuuksien saaresta

Pituus: 30 minuuttia.

Dungeons & Dragonsin fantasiamaailmaan sijoittuva The Wrath of Ashardalon tarjoilee semikevyttä lautapelihupia yhteistyöpeleistä nauttiville seikkailija-pelaajille. Peliä voi pelata 1–5 pelaajaa, eli myös peliseuraa vailla olevat yksinpelaajat on otettu huomioon.

Boksi täynnä tavaraa

Jos pelin arvoa mittaa sen mukana tulevassa tavaran määrässä, niin Ashardalon on loisto-ostos. Yli neljäkymmentä 25mm skaalan muoviminiatyyriä, 200 korttia, näteillä grafiikoilla koristeltuja luolalaattoja, sekä nippeliä ja nappulaa kotitarpeiksi.

Laatikosta saakin lautapelin lisäksi kelpo perussetin vaikkapa aloittelevalle roolipeliryhmälle, joka haluaa käyttää miniatyyrejä ja luolastopaloja peleissään. Vaikuttavin osa tavaravuorta on muhkeankokoinen lohikäärme Ashardalonin miniatyyri.

Pelin osat ovat ok-laatua, aivan huippulaadukkaaseen jälkeen ei päästä. Pelin visuaalinen ilme on takuuvarmaa ja varsin geneeristä fantasiaosastoa, vaikka pelin hahmo- ja hirviökorttien itseään toistava taide ja hailakat värit ovatkin hieman tylsiä.

Me ollaan sankareita kaikki

Pelin alussa pelaaja valitsee yhden viidestä sankarista (soturi, maagi, varas, pappi tai paladiini), joista jokaisella on omat erikoiskykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Näitä kykyjä kuvataan korteilla, joissa kussakin kerrotaan koska ja miten kykyä voidaan käyttää ja ovatko ne kertakäyttöisiä vai useampikäyttöisiä peruskykyjä.

Hahmolle tarjolla oleva kykyvalikoima on suurempi kuin hahmo mitä hahmo voi alussa ottaa, eli pienimuotoinen hahmon yksilöinti on mahdollista. Perussäännöiltään peli eri sankareilla on samanlaista, mutta jokainen hahmo on kokemuksena varsin erilainen, erilaisista kyvyistä johtuen. Sankarit saavat pelin alussa mukaansa vielä erityisestä aarrekorttipakasta vedettävän taikaesineen, joita seikkailun kuluessa saa toki lisääkin.

Sankarivalinnan jälkeen pelaajat valitsevat mieleisensä seikkailun pelin quest guidesta. Pelattava seikkailu määrittää pelin tavoitteen, oli se sitten hirviöiden tappaminen, kadonneen repun etsiminen tahi lohikäärmeen kukistaminen. Pelkkien kertaseikkailuiden lisäksi Ashardalonissa on mukana lyhyt kampanjakin, joka linkittää seikkailuja yhteen pidemmäksi jatkumoksi. Eri seikkailut tuovat mukavaa vaihtelua pelkkään hirviöiden mättämiseen, joskaan mitenkään hirveästi ne eivät pelin perusfiilistä muuta.

Usean eri seikkailun lisäksi Ashardalonin uudelleenpeluuarvoa nostaa se, että pelin pelilauta on modulaarinen ja koostuu joka kerralla erilaiseksi. Se muodostuu satunnaisesti vedettävistä luolalaatoista johon seikkailusta riippuen lisätään erikoislaattoja, kuten erikoissäännöillä varustettuja pomohirviöiden kammioita.

Pelin mukana tulee todella paljon rompetta. Kuva: Wizards of the Coast

Reppu selkään ja luolaan

Ashardalon, tason kuusi pahis. Kuva: Wizards of the Coast

Ashardalonin moottorina toimii jo pelisarjan aiemmassa osassa Castle Ravenloftissa käytetty Adventure System -sääntösetti, jota on luonnehdittu myös D&D-roolipelin 4. laitoksen kevytversioksi. Jokainen pelaaja käy vuorollaan läpi tietyt vaiheet, joissa sankari liikkuu ja toimii, uusi luolaston osa paljastuu ja viholliset sekä ansat yrittävät estää sankaria saavuttamasta päämääräänsä.

Luolasto suorastaan pursuaa hirviöitä ja ansoja, mutta varsin kevyt systeemi pitää seikkailun sujuvana, eikä omaa vuoroaan tarvitse odotella yleensä kauaa. Vielä kun aktiiviset hirviöt ja ansat hyökkäävät usein lähimmän sankarin kimppuun, pitää Ashardalon kaikki pöydän ympärillä hereillä.

Luolaston uuden osan paljastuessa sinne vedetään hirviö hirviöpakasta. Kortti kertoo hirviön taktiikat sekä ominaisuudet. Pelilaudalle hirviöt ilmestyvät miniatyyreinä ja ja ne aktivoituvat aina kyseisen pelaajan vuorolla. Poikkeuksen tekee jos usealla pelaajalla on edessään samantyyppisen hirviön kortti, jolloin kaikki sen tyypin hirviöt aktivoituvat.

Hirviöiden tekoäly perustuu niiden kortissa kerrottuihin taktiikoihin. Taktiikat on listattu siten että pelaaja valitsee kyseiselle hirviölle sen toiminnon, joka taktiikoiden mukaan on mahdollinen. Esimerkiksi örkkisoturi hyökkää jos se on lähietäisyydellä, heittää kirveellä jos se on hieman kauempana tai liikkuu lähintä sankaria kohden jos se on kaukana. Pelkkien hyökkäysten lisäksi vartijahirviöillä on taktiikoissaan myös luolaston laajentamista sekä apujoukkojen kutsumista, joka tuo peliin mukavan uuden ulottuvuuden.

Turpasaunat vanhaan tyyliin

Ashardalon kumartaa kohti D&D-juuriaan käyttämällä taistelussa jo legendaarista 20-sivuista noppaa. Jokaisella pelin hahmolla on haarniskaluokka, jonka ylittävällä heitolla hyökkäys osuu. Osumabonus sekä vahinko riippuvat käytetystä hyökkäyksestä. Systeemi on nopea ja helposti sisäistettävä, eikä erillisiä taulukoita tarvita.

Hirviöiden lisäksi sankareita vaanivat tietenkin erilaiset ansat sekä muut luolaston tapahtumat, jotka voivat ratkaisevasti helpottaa tai vaikeuttaa suoritettavaa tehtävää.

Miltä se sitten tuntuu?

Ashardalonin systeemi toimii moitteitta ja yleensä seikkailut saa kahlattua läpi 1–2 tunnissa, kunhan on sisäistänyt perusjutut. Kun muistaa että kyseessä on diablomainen lautapeli eikä tarinankerrontaan perustuva roolipeli, sujuu seikkailu sutjakkaasti ja kaikilla on mukavaa.

Henkilökohtaisesti deedeen hieman lapsellinen “örkki, luolakarhu ja limamonsteri asuvat samassa luolassa” -lähestymistapa ei allekirjoittaneeseen iske, mutta tämä on vain vanhan roolipelaajan jarruttelua. Yksinpelimahdollisuus on iso plussa, joskin seurassa toki peli kuin peli paranee. Hardcorempaa luolaseikkailua etsiville kehoittaisin tutkimaan mielummin Descentiä, mutta kevyttä yhteistyöpeliä etsivälle Ashardalon on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Faktat Wrath of Ashardalonista

Pituus: 60–120 minuuttia, seikkailusta ja pelaajamäärästä riippuen.

Yksinkertaista hupia

Chrominon perusidea on helppo kuin mikä ja säännötkin oivaltaa nopeasti. Sitten vain pelaamaan! Pelaaminen on helppoa, joten Chromino sopii sikäli hyvin koko perheen peliksi. Ihan lastenpeli se ei ole, pienimmät pelaajat eivät välttämättä tajua ja pelaaminen vaatii vähän varovaisuutta, että palikat pysyvät pöydällä ojennuksessa, mutta koululaisten kanssa peli sujuu varmasti.

Paketista löytyy itse asiassa kolme eri muunnelmaa pelistä. Perusversiota voi helpottaa lapsille niin, että vain yksi värikontakti riittää. Tämä tekee Chrominosta sopivan pienemmillekin lapsille. Haastavampaa peliä haluavat voivat pelata käden tyhjentämisen sijasta pisteistä, jolloin sillä, miten ja millaisen laatan pelaa, on merkitystä. Tällä tavoin peliin tulee kenties hieman enemmän strategista ulottuvuutta.

Tiiviistä ohjelapusta löytyy itse asiassa kaksi erilaista pisteenlaskumuunnelmaa, kolme eri muunnelmaa laattojen nostamissäännöstä ja kaksi muunnelmaa laattojen pitämisestä kädessä. Peliä voi myös pelata yksin. Säännöt mainostavat nettisivuja, joilta pitäisi löytyä lisämateriaalia, mutta ainakaan tätä kirjoittaessani sivut eivät olleet käytössä.

Kelpo perhepeli

Jos hakee peliä, joka sopii koko perheelle koululaisesta isovanhempiin, Chromino on nappivalinta. Idea on dominoista tuttu ja helppo omaksua, mutta pelissä on vähän uutta ajatusta perusdominoihin verrattuna. Siistit muovinappulat kestävät käyttöä ja ovat värikkäitä ja hyvän näköisiä.

Qwirkle on samaa sukua, pidän itse sitä vähän kiehtovampana, mutta se lienee makuasia. Peliharrastajalle Chromino ei tarjoa ihmeempiä, mutta helposti lähestyttävää, kevyttä älypeliä etsivä saa siitä hyvin pelattavaa ja tuumittavaa.

Faktat Chrominosta

Pituus: 30 minuuttia.

Tarina on sama: Space Marine -avaruussoturit siivoavat avaruudessa asuvia alushylkyjä geenivoroista, ihmiskunnan geeniainesta himoavista hirviöistä. Nämä hirviöt muistuttavat enemmän kuin vähän Alien-elokuvan painajaisia ja tarjoavat pelaajille kiperiä haasteita.

Alkuperäinen peli oli puhdas kaksinpeli, jossa toinen ohjasti pientä joukkoa ihmiskunnan toivoja taistelemassa valtavaa hirviölaumaa vastaan tiukan aikapaineen alla. Nyt pelaajat ovat yhdessä ihmiskunnan puolesta geenivoroja vastaan.

Pelin idea

Kukin pelaajista ohjastaa yhtä tai kahta taisteluparia Space Marineita, niin että että pelissä on 6–12 marinea. Nämä urheat soturit ovat jonomuodostelmassa, kasvot joko vasempaan tai oikeaan. Jonon molemmilla puolilla on maastokortteja, joista sikiää uusia geenivoroja pelaajien kiusaksi.

Kukin pelaaja valitsee joka vuoro kullekin taisteluparille yhden toiminnon, jonka parin molemmat marinet suorittavat. Toiminnot valitaan yhtä aikaa, suoritetaan ja sen jälkeen on geenivorojen vuoro hyökätä. Lopuksi nostetaan tapahtumakortti, joka tekee jotain pientä mukavaa tai ikävää ja tuo peliin uusia geenivoroja.

Toimintoja on kolmea eri lajia: tuki, liike ja hyökkäys. Tuki antaa jollekin marinelle tukimerkin, jolla saa heittää nopanheiton uudestaan. Liikkeellä siirrytään eri kohtaan jonossa ja vaihdetaan rintamasuuntaa. Hyökkäyksellä ammutaan kantaman sisällä oikealla puolella olevia geenivoroja.

Geenivorot kertyvät parviksi maastokorteille. Jos parven hyökätessä nopanheiton tulos on pienempi tai yhtä suuri kuin parven koko, marine kuolee. Kun nopan numerot ovat 0-5, parvet ovat nopeasti vaarallisen kokoisia, etenkin kun useimmat marinet tappavat parvesta kerrallaan vain yhden geenivoron.

Kun nykyisen olinpaikan hirviövarannot alkavat loppua, marinet pääsevät etenemään seuraavaan huoneeseen. Viidennessä huoneessa odottaa voitto ja kunnia, eli mahdollisuus voittaa peli joko toimimalla ohjeiden mukaan tai yksinkertaisesti tyhjentämällä hylky hirviöistä.

Erikoisjoukkojen erikoisominaisuudet

Jokaisella taisteluparilla on samat perustoiminnot, mutta niihin liittyy myös erikoiskykyjä. Jokaisessa taisteluparissa on perusmarine ja parempi marine, jolla on joku erikoisase tai muu etu. Yhdellä on sarjatulta ampuva rynnäkkötykki, toisella parvittain geenivoroja tappava liekinheitin, kolmannella lähitaistelussa vaaralliset salamakynnet ja niin edelleen. Näitä etuja saa käyttöön käyttämällä sopivaa toimintokorttia.

Korttien käyttöä on harkittava tarkoin. Pelin vaikeustaso syntyy hyvin pitkälle yhdestä pienestä säännöstä, jolla on suuret seuraukset: samaa toimintoa ei saa valita kahdella peräkkäisellä vuorolla. Marine, joka ampuu nyt, ei voi ampua uudestaan seuraavalla vuorolla. Tämä vaikeuttaa pärjäämistä merkittävästi ja tuo peliin paljon haastetta, kun jokaiselle tiimille on keksittävä paras mahdollinen toimintatapa myös jatkon kannalta.

Tämä sääntö on teeman kannalta vähän outo ja tekee elämästä välillä turhankin vaikeaa, mutta ainakin vaikeus on teemalle uskollista — Space Hulk ei ole koskaan ollut helppo peli. Kuka muistaa ensimmäisen Space Hulk -tietokonepelin vuodelta 1993? Siinä pelissä on brittiläisen sadistista pelisuunnittelua parhaimmillaan, peli oli riivatun vaikea.

Yhdessä pahaa vastaan

Pelin säännöissä on tuttu “kortteja ei saa näyttää, mutta niistä saa puhua”-sääntö, jonka tarkoitus on saada pelaajat puhumaan toiminnoista sen sijaan, että yksi sanelee muille mitä tehdä. Tämä yhteistyöpelien helmasynti vaivaa toki Space Hulkiakin, mutta toisaalta fiksu peliporukka pelaa kyllä sillä tavalla, että kaikilla on hauskaa ja jokainen pääsee tekemään päätöksiä.

Tapahtumakortteihin liittyy pieni yhteistyötä rajoittava jippo. Jos kortissa joutuu tekemään valintoja, joku pelaajista joutuu tekemään valinnan itse, korttia ei saa edes näyttää muille ennen kuin päätös on tehty.

Pelin vaikeustaso on sen verran kova, että pelaajien on joka tapauksessa tehtävä tiivistä yhteistyötä selvitäkseen hengissä. Yhtään marinea ei sovi menettää turhaan, joten siirrot kannattaa pohtia huolellisesti yhdessä.

Marinet rivissä, etualalla geenivoro uhkaa keltaista marinea. Kuva: Fantasiapelit

Vaikeustaso on sellainen, ettei tätä peliä voiteta joka kerta, tai edes joka toinen kerta. Kovin suurta aineistoa minulla ei ole, mutta näppituntumalta peli kaatuu helposti ketjureaktioihin, joissa vaaralliseksi äitynyt geenivoroparvi kaataa yhden marinen, mistä alkaa loputkin marinet tuhoava alamäki. Loppuun asti pääseminen vaatii tarkkuutta ja tuuria.

Tuurilla on selvä osansa pelissä. Nopanheitot ratkaisevat paljon, tapahtumakorteista voi tulla kaikenlaista jäynää ja niin edelleen. Taidolla on toki merkitystä, mutta huono tapahtumakortti voi helposti mitätöidä kertaheitolla parin vuoron taidokkaat suunnitelmat ja toiminnot. Pelistä nauttiakseen on siedettävä tällaisia heilahduksia ja kaoottisia tapahtumia. Jännitystä ainakin riittää.

Enimmäkseen siisti toteutus

Space Hulk: Death Angel on pieneen pakettiin ahdettu korttipeli ja sellaisena oikein siististi tehty. Kuvitus on tyylille uskollista eli miellyttää varmasti GW-fanien silmää ja näyttää lähinnä naurettavalta muille. Kortit ovat riittävän käteviä ja laadultaan miellyttävän hyviä — näiden korttien luulisi kestävän käyttöä.

Suomennos on siivosti tehty, mutta näinköhän pelin kovimmat fanit siitä välittävät? Ainakin omissa testipeleissäni haikailtiin englanninkielisen pelin ja muista GW-tuotteista tutun englanninkielisen sanaston pariin — peli olisi tuntunut tutummalta ja luonnollisemmalta englanniksi.

Suomennos on hyvä, mutta sääntökirjaa on pakko kritisoida. Pienikokoinen vihkonen ei mahdollista mitä tahansa, mutta olen varma, että pelin säännöt voisi esittää nykyistä paremmin. Yleiskuvan saaminen on vaikeaa, säännöt ovat levällään ja sääntökirjaa selailemalla peli vaikuttaa paljon vaikeammalta kuin se oikeasti on.

Opettelemiseen kannattaa siis varata aikaa ja Geekin sääntöfoorumien vilkuilukin auttaa, ihan joka asiaa kun ei aivan perinpohjaisesti selitetä. Jotkut erikoiskyvyt esimerkiksi jättävät kysymyksiä auki, poikkeuskykyjä kun ei millään tavalla käydä läpi ja oikeat tulkinnat pitää päättää itse tai arvata. Ameritrash-perinteiden kunnioittamista kai tämäkin.

Hyvä filleri, mutta kestääkö käyttöä?

Pienessä paketissa on vähän rajallisesti vaihtelua. Paikkakortteja on kolme numeroa kohden, eli ei tarvitse pelata paljoakaan kun törmää samoihin huoneisiin. Niistä ei juuri vaihtelua irtoa, eikä pelin peruskuvio oikeastaan muutu miksikään eri korttien myötä.

Veikkaan, ettei Space Hulk: Death Angel kestä loppujen lopuksi kovin raskasta pelaamista. Melko nopeana pelinä se on kuitenkin oivallinen filleripeli avaruusmätön ystäville, pääruokapelinä vaihtelun puutu kuluttaa pelin loppuun melko nopeasti. Innokkaimmat läiskinevät tätä pasianssinakin muutaman kerran ihan mielellään, muille soolopelin arvo on lähinnä sääntöjen opettelemisessa (suosittelen kyllä lämpimästi soolopelin pelaamista ennen kuin yrittää opettaa peliä muille).

Ameritrash-henkisenä fillerinä Space Hulk: Death Angel on joka tapauksessa peli paikallaan. Jos peliporukasta löytyy GW- ja Space Hulk -faneja, joille yhteistyöpeli ei ole kirosana, Death Angel on jo lähes pakko-ostos, josta saa hintansa edestä viihdettä. Sopivan satunnaisesti pelattuna vaihtelun puute ei haittaa ja tiukka vaikeustaso puolestaan koukuttaa yrittämään, kunnes peli on vedetty onnistuneesti läpi.

Faktat Space Hulk: Death Angel -korttipelistä

Pituus: 30-60 minuuttia, vähemmän jos kuolo korjaa, enemmän jos oikein huolella mietitään. Toisten pelaajien odottelua pelissä ei ole.

Peli on osa Field Commander -sarjaa, jossa on ilmestynyt myös Rommelin ja Napoleonin taisteluja käsittelevät pelit.

Pelin kulku

Kun kampanja on valittu, on aika lähteä valloitusretkelle. Jokainen kampanja on jaettu vuoroihin, jotka kuvaavat joko vuosia, vuodenaikoja tai yksittäisiä kuukausia. Aika on pelissä abstrakti käsite, sillä ainoastaan käytetyt vuorot merkitsevät pisteiden kannalta, eikä varsinaisella ajan kulumisella ole merkitystä.

Vuoron alussa on valmistautumisvaihe, jolloin aika liikkuu, omia joukkoja voi täydentää ja viholliset tekevät omia valmistelujaan. Vihulaisten toimet koostuvat yhden merkittävän operaation valmistelusta ja tämän lisäksi yksittäiset linnoitukset varautuvat lähestyvään Aleksanterin armeijaan.

Operaatiot koostuvat yksinkertaisesti vihollisen joukkojen rakentamista, joilla sitten jollain vuorolla vahvistetaan tiettyjä linnoituksia. Kaikki rakentuu satunnaisten pelimerkkien nostelun varaan, joten pelaaja ei voi koskaan olla varma, milloin lisäjoukot saapuvat kentälle. Tällainen epävarmuus pakottaa toimimaan, sillä vitkuttelu kostautuu huomattavasti vaikeammin valloitettavina linnoituksina.

Yksittäisten linnoitusten ratkaisut heitetään nopalla ja lopputulokseen vaikuttaa noppatuurin lisäksi myös Aleksanterin armeijan etäisyys kyseisestä linnoituksesta. Mitä lähempänä armeija linnaketta on, sitä todennäköisemmin se yrittää vahvistaa omia puolustuksiaan lisäjoukoilla tai muurien vahvistamisella.

Tämä on pelin ainoa osa, jossa vastustajat toimivat niin sanotun tekoälyn varassa, eikä pelaajalla ole hirvittävästi mahdollisuutta vaikuttaa näiden tekemisiin.

Maailmaa valloittamaan

Valmistelujen jälkeen siirrytään sitten valloittamaan maailmaa. Aleksanterin armeija voi vuoronsa aikana liikkua niin kauan kuin joukkoja tai rahaa riittää. Liikkuminen on kuvattu yksinkertaisen toimivasti yhdellä nopanheitolla. Jos heiton tulos on enemmän kuin omien joukkojen lukumäärä, niin silloin armeija kohtaa vastarintaa ja joutuu ottamaan vahinkoa. Jos tulos on puolestaan vähemmän kuin omien joukkojen lukumäärä, alueella ei ole armeijalle tarpeeksi ruokaa ja sitä joutuu ostamaan lisää. Tämä on aika hieno ratkaisu, sillä se kuvaa hyvin pienen armeijan haavoittuvuutta ja toisaalta liian ison armeijan ylläpidon kalleutta.

Taistelu seuraa silloin, kun Aleksanterin armeija liikkuu samalle alueelle vihollisten kanssa. Kahnaukset jatkuvat aina jommankumman armeijan täydelliseen tuhoutumiseen tai kenraalin kaatumiseen. Mikäli armeijan onnistuu kukistamaan, siirtyy alue Aleksanterin hallintaan ja sen voi joko polttaa maan tasalle tai alistaa vasalliksi. Polttaminen tuo kerralla runsaasti rahaa valtion kirstuun, kun taas vasallivaltio tuottaa jatkuvasti pienempää rahavirtaa.

Kampanja on läpi, kun viimeinenkin vastustajan linnake kartalla kaatuu. Sitten lasketaan pisteet ja nämä määräävät sen, miten hyvin sotaretki onnistui. Pisteitä tulee muun muassa nopeudesta, alueiden hallinnasta ja kerätystä maineesta.

Aseisiin!

Granicuksen kampanjakartta. Kuva: Dan Verssen Games

Sotimisella on pelissä hyvin keskeinen asema ja taistelut toimivat todella hienosti. Kahinat hoidetaan erikseen erillisellä lomakkeella, johon kaikki omat ja vihollisten yksiköt järjestetään. Yksiköillä on ainoastaan kaksi ominaisuutta: nopeus ja voima. Nopeus määrää sen, milloin joukko pääsee hyökkäämään ja voima on se luku, jonka nopanheitto saa enintään olla, jotta osuman saa aikaiseksi. Vahingon saa jakaa aina haluamallaan tavalla, mikä antaa pelaajalle pientä helpotusta taisteluihin, sillä vastustajan pahimmat osastot voi jyrätä ensimmäisenä maan tasalle.

Joukkojen erilaiset luonteet on saatu mallinnettua peliin hyvin ilman hirvittävää määrää lisäsääntöjä. Esimerkiksi ratsuväki tekee normaalisti enemmän vahinkoa, mutta se voi hyökätä vain joka toinen kierros. Vastaavasti elefantit toimivat kuten normaali ratsuväki, mutta niiden hyökkäysluvut ovat huomattavasti suuremmat.

Toinen hyökkäyksiin vaikuttava seikka ovat erilaiset taistelusuunnitelmat. Vihollisille nämä määräytyvät sattumanvaraisesti, mutta Aleksanteri saa valita omansa. Näillä on hyvinkin voimakkaita seurauksia, sillä ne saattavat pysäyttää vahinkoa, sallia ratsuväen perättäiset hyökkäykset tai jopa eliminoida pienemmän vastustajan kokonaan.

Kaiken kaikkiaan taistelujärjestelmä on sopivan yksinkertainen, jotta tappelut pysyvät vauhdikkaina, mutta samalla siinä on myös tarpeeksi syvyyttä pitämään kahakat mielenkiintoisina. Noppaan nojaaminen tarkoittaa tosin, että suuretkin taistelut saattavat mennä mönkään vain muutamalla epäonnekkaalla heitolla.

Aleksanterin elämä ja teot

Aleksanterin kehittyminen sotaretkien aikana on eräs pelin keskeisiä piirteitä, joka luo peliin mukavan roolipelimäistä tunnelmaa. Jokaisessa kampanjassa on tietty määrä ennustuksia, jotka toteuttamalla Aleksanteri nousee seuraavalle tasolle. Ennustukset arvotaan joka pelin alussa erikseen, joten koskaan ei voi tietää mitä joutuu tekemään.

Nämä tehtävät vaihtelevat linnoitusten valtaamisesta omien neuvonantajien teloittamiseen, joten niillä voi olla pelin kulkuun hyvin dramaattisia seurauksia. Ennustuksia ei kannata kuitenkaan jättää väliin, sillä kehittyneempi Aleksanteri saa taisteluiden alussa enemmän sotasuunnitelmia ja hänen taisteluarvonsa nousevat.

Sotaretkien seuraukset

Field Commander: Alexander jätti minulle hieman ristiriitaiset tunnelmat. Sen vahvuuksia ovat ehdottomasti sen vahva kerronnallinen ote ja Aleksanterin kehittymisen seuraaminen sotaretkien kuluessa. Toisaalta staattiset viholliset ja pienet kartat vievät hieman peli-iloa, sillä ne pakottavat pelaamaan aina samalla tavalla ja tämä puolestaan syö pelin uudelleenpelattavuutta.

Faktat Field Commander: Alexander -pelistä

Pituus: 90+ min