St. Petersburg voitti Deutscher Spiele Preis -palkinnon vuonna 2004.

Pelin idea

St. Petersburgin pääasia on korttien ostaminen. Tarjolla on valikoima kortteja, joista pelaajat voivat vuorotellen ostaa yhden kortin. Kortteja voi myös varastoida tulevaa käyttöä varten, mutta vain rajallisesti. Kun kaikki pelaajat passaavat, siirrytään seuraavaan vaiheeseen ja uusien korttien pariin.

Kierrokset on jaettu neljään vaiheeseen, jotka vastaavat pelin eri korttityyppejä. Kunkin vaiheen alussa lauta täytetään kyseisen tyypin korteilla ja vaiheen lopussa pelaajien ostamat kyseisen tyypin kortit tuottavat kortista riippuen rahaa, voittopisteitä tai molempia.

Työläiset ovat halpoja ja tuottavat vain rahaa. Rakennukset tuottavat pääasiassa voittopisteitä, mutta myös vähän rahaa. Aateliset tuottavat voittopisteitä ja rahaa ja pelin lopussa valtavasti voittopisteitä, mikäli pelaaja on kerännyt laajan valikoiman. Päivityskortit ovat parempia versioita muista korteista, niillä voi korvata jo ostettuja kortteja tehokkaammilla.

Laskelmointia ja taktikointia

St. Petersburgin avainasemassa on tiukka rahankäyttö. Rahaa on nihkeästi ja ostettavaa paljon enemmän. Peli on yllättävän lyhyt, joten siirtyminen voittopisteiden keräämiseen on ajoitettava tarkkaan, sillä jos aloittaa liian aikaisin, muut kaahaavat lopussa ohi kiitos runsaiden rahavarojen. Jos taas aloittaa liian myöhään, ei ehdi saamaan muita kiinni.

Peli on elegantti, mutta ei vailla ongelmia. Aatelisten vaikutus loppupisteisiin on usein liiankin ratkaiseva. Osa aatelisista on erittäin hyviä ja jos pelaaja saa parhaimman aatelisista ensimmäisellä kierroksella, voitto on erittäin todennäköinen. Monet ovat kehitelleet erilaisia ratkaisuja aristokraattiongelmaan.

Peli vaatii myös tarkkuutta, sillä jos ei osta työläisiä aina kun voi, voiton saattaa luovuttaa hyvinkin pian. Ohjekirja suorastaan käskee pelaajia ostamaan ensimmäisellä kierroksella kaksi työläistä Palautesilmukka on sen verran vahva, että tämä on syytä ottaa tosissaan. Erittäin vahva aloitus tietää yleensä jokseenkin varmaa voittoa.

St. Petersburg kuuluu niihin peleihin, joissa pelaajien välinen vuorovaikutus on erittäin vähäistä. Monet kokevat sen ongelmaksi, toisille se on etu — ainakaan menestys ei riipu suosiosta tai neuvottelutaidoista. Jos arvostaa pelaamisen sosiaalista ulottuvuutta, St. Petersburg ei ole suuri menestys.

Lisäosat

Vuonna 2008 peliin ilmestyi lisäosa, joka sisältää myös vuonna 2005 Spielbox-lehden liitteenä ilmestyneen The Banquet -minilaajennoksen. Lisäosa mahdollistaa viiden hengen pelit ja tuo peliin uusia kortteja.

Westpark Gamersin PC-versio pelistä on mainio ajantappopasianssi.

Suunnittelija: Bernd Brunnhofer, Jay Tummelson, Michael Bruinsma, Michael Tummelhofer
Julkaisija: Hans im Glück, Rio Grande Games
Ilmestymisvuosi: 2004
Pelaajamäärä: 2-4
Pituus: 45 min

Pelin idea

Peloponnes kuuluu peleihin, jotka tiivistävät olennaisimman hyvin rajattuun peliaikaan. Koko pelin kesto on täsmälleen kahdeksan kierrosta, joista jokaisen aikana pelaajilla on mahdollisuus liittää valtakuntaansa yksi huutokaupassa voittamansa laatta, tuottaa resursseja ja mahdollisesti kärsiä jonkin onnettomuuden iskiessä. Kolmesti pelin aikana tulee vastaan huoltokierros, jonka aikana pelaajan on pystyttävä ruokkimaan kansansa ja rakentamaan mahdolliset keskeneräiset rakennukset valmiiksi.

Varsinaista pelilautaa ei Peloponnesissa ole, vaan jokaisen pelaajan sivilisaatio on abstrahoitu vain omaksi pelialustaksi, johon lähinnä kirjataan käytössä olevat ja tuotettavat resurssit, sekä laattoihin, joista käydään jokaisella pelikierroksella huutokauppaa. Huutokaupattavat laatat sekoitetaan taustansa mukaan pelin alussa kolmeen pinoon, joista A-pinoon ja B-pinoon tulee 15 laattaa ja C-pinoon 10. Tämä jakaa pelin kolmeen pelivaiheeseen, joista kaksi ensimmäistä kestää kolme pelikierrosta ja viimeinen kaksi.

Laattoja on kahta tyyppiä — rakennuksia ja alueita. Jokaiseen laattaan on kirjattu niiden minimihinta huutokaupassa, pistearvo, sekä mahdolliset kertahyödyt, kierroskohtaiset resurssituotannot, rakennuskustannukset ja erikoistoiminnot. Yleisesti ottaen mitä pidemmälle peli etenee, sen parempia laattoja tulee tarjolle, mutta samalla niiden kustannukset kasvavat.

Pelin alussa jokaiselle pelaajalle arvotaan seitsemästä mahdollisesta erilaisesta alkulaatasta yksi, joka toimii hänen sivilisaationsa keskuksena. Jokainen alkulaatta tuottaa hieman erilaisen yhdistelmän resursseja, ja myös pelin alussa käytettävissä olevat resurssit, rahat ja asukasluku poikkeavat toisistaan. Alkulaatat määräävät myös ensimmäisen kierroksen huutokauppajärjestyksen.

Aluelisäyksiä huutokaupalla

Pelikierroksen tärkein kohta on huutokauppavaihe. Jokaisella kierroksella paljastetaan viisi laattaa, joista varsinaiseen huutokauppaan laitetaan pelaajamäärän verran laattoja. Loput paljastetut laatat jätetään myös saataville valloitusta varten. Esimerkiksi kolminpelissä siis asetetaan huudettavaksi kolme ja valloitettavaksi kaksi, mutta viisinpelissä kaikki laatat tulevat huutokauppaan.

Jokaisella pelaajalla on nyt kierrosjärjestyksessä mahdollisuus tehdä huuto yhdestä laatasta. Minimihinta on siis kirjattuna laattaan, mutta useinkaan tämä ei riitä laatan voittamiseen. Jos joku huutaa samasta laatasta enemmän kuin edellä huutanut, on aiemmalla huutajalla kaksi vaihtoehtoa: siirtyminen toiselle laatalle tai vetäytyminen. Pelaaja voi siirtää panoksensa toiselle laatalle, jos panos on vähintään laatan minimihinnan suuruinen, ja jos siinä ei ole omaa panosta suurempia huutoja. Panostaan ei siirtotilanteessa saa muuttaa. Jos siirtyminen ei onnistu, tai jos mieluisia laattoja ei ole tarjolla, voi yhdellä laatalla hävinnyt pelaaja myös vetäytyä huutokaupasta. Tällöin hän saa pankista yhden ylimääräisen kolikon, mutta uusi sivilisaatiolaatta jää tällä kierroksella hankkimatta.

Laattojen valloittaminen on yksinkertaisempaa, mutta kalliimpaa. Huutokauppaan osallistumisen sijasta pelaajan voi halutessaan myös valloittaa jonkin huutokaupan ulkopuolisista laatoista. Tällöin pelaaja saa laatan itselleen vain maksamalla kolme rahaa yli valloitettavan laatan minimihinnan. Kolmantena optiona pelaajalla on koko huutokauppakierroksen passaaminen, jolloin hän saa kolme ylimääräistä rahaa pankista. Huutokaupan perusteella määräytyy myös seuraavan kierroksen huutojärjestys. Korkeimman panoksen pelannut pelaaja siirtyy vuorojärjestyksen kärkeen, ja muut suuruusjärjestyksessä hänen jälkeensä. Yhtä suuret huudot pelanneiden pelaajien järjestys ei vaihdu. Huutamatta ja valloittamatta jääneet laatat poistetaan pelistä.

Huutokaupan jälkeen pelaajat liittävät uudet laattansa sivilisaatioonsa. Aluelaatat, jotka tuottavat jotain kolmesta mahdollisesta resurssista, viljaa, puuta tai kiveä, kerätään alkulaatan oikealle puolelle, ja rakennukset kerätään alkulaatan vasemmalle puolelle. Aluelaattojen hankkimiseen liittyy rajoite: jos pelaaja haluaa lisätä itselleen uuden laatan, on sen tuotettava vähintään yhtä samaa resurssia kuin viereinen laatta. Pelkän kivilouhoksen viereen ei siis voida laittaa viljaa ja puuta tuottavaa laattaa, mutta sen sijaan esimerkiksi kiveä ja puuta tuottava laatta siihen sopii. Poikkeuksena on ensimmäinen aluelaatta, joka saa olla mikä hyvänsä riippumatta hänen aloituslaattansa tuotannosta. Mikäli pelaaja hankkii vahingossa laatan, jota hän ei voi liittää itselleen, hän vain menettää siitä huutamansa rahat.

Rakennuslaatta puolestaan liitetään omaan sivilisaatioon hieman eri tavalla. Rakennuksesta pitää maksaa siihen kirjattu rakennushinta resursseina. Jos vaadittua hintaa ei pysty maksamaan, on pelaajan asetettava yksi kolikko rakennuksen päälle osoittamaan, että se ei ole vielä valmis. Valmistumattomat rakennukset pitää pystyä rakentamaan valmiiksi seuraavalla huoltokierroksella, tai ne menettää. Jos pelaajalla ei ole rahaa huutokaupan jälkeen jäljellä, ei hän voi liittää Uudet laatat antavat yleensä jonkin kertaluonteisen edun — yleensä rahaa tai asukkaita — jonka saa siitä huolimatta, pystyykö laatan rakentamaan valmiiksi vai ei. Myös laatan tuotannon ja mahdollisen erikoisominaisuuden saa heti käyttöön, vaikka laatan rakennus jäisikin vielä kesken.

Mustan pelaajan sivilisaatio. Kuva: Sonja Tolvanen / BGG

Tuloja ja tuhoja

Uusien laattojen lisäämisen ja niistä tulleiden kertahyötyjen saamisen jälkeen on vuorossa tuotantovaihe. Pelaajat saavat väkilukunsa mukaan rahaa, ja lisäksi he tuottavat laattojensa mukaan viljaa, puuta ja kiveä, ja lisäävät nämä omiin taulukkoihinsa. Taulukoissa on vain rajallinen määrä tilaa kaikille resursseille, mutta ylimenevä tuotanto voidaan kanavoida luksustuotteiden tekoon. Luksustuotteet ovat kätevä jokeriresurssi, sillä niitä voi vaihtaa miksi tahansa muuksi tuotteeksi, jopa rahaksi, aina tarpeen tullen suhteella 2:1. Näin ylituotanto jollakin aluella antaa mahdollisuuden jättää jonkin muun tuotannon vähemmälle, mutta huomattavaa on, että luksustuotteilla maksaminen on siis kaksi kertaa kalliimpaa kuin varsinaisesti vaadituilla tuotteilla. Luksustuotteet ovat kuitenkin useimmiten hyvä hätävara, mutta niiden varaan rakentamisessa on kuitenkin riskinsä.

Tuotannon jälkeen paljastetaan vielä kierroksen päätteeksi kaksi katastrofilaattaa. Pelissä on viisi ikävää onnettomuutta, joista jokainen iskee pelin aikana täsmälleen kerran. Rutto tappaa kolmasosan väestöstä, kuivuus vie kolmasosan viljasta. Myrsky tuhoaa aluelaattoja, ellei maksa kovaa korvausta, maanjäristys puolestaan tuhoaa vastaavasti rakennuksia. Rappio vie tuotettuja luksustuotteita. Onnettomuus iskee, kun kolmas onnettomuuden laatta paljastetaan. Näin ollen onnettomuuksiin ehtii jotenkuten yleensä varautumaan, mutta yhtä kaikki ne tuottavat kyllä kovaa päänvaivaa ja ikävyyksiä. Käytännössä mitä pidemmällä pelissä onnettomuudet iskevät, sen hankalampi niistä on toipua. Pelin loppuun osuu varmasti ainakin yksi onnettomuus, useimmiten kaksi. Jotkut laatoista tarjoavat immuniteetin jotakin onnettomuutta kohtaan, ja ne ovatkin yleensä huutokaupassa melko haluttua tavaraa.

Kerran B-vaiheen aikana, eli kierroksilla 4-6, ja kerran C-vaiheen aikana, eli kierroksilla 7-8, laattapinosta nousee laatta, joka laukaisee välittömästi ennen huutokauppaa huoltokierroksen. Huoltokierroksella pelaajan on pystyttävä maksamaan yksi vilja jokaista asukastaan kohden. Mikäli viljaa ei ole riittävästi, voidaan puutetta korvata luksustuotteilla, mutta jos nekään eivät riitä, on väkeä pakko tappaa nälkään. Edelleen valmistumattomattomien rakennusten rakennusresurssit on nyt pystyttävä maksamaan. Mikäli tämä ei onnistu, poistuu laatta pelistä. Panttina olleen kolikon saa nyt takaisin riippumatta siitä, saako rakennuksen valmiiksi vai ei.

Kahdeksannen kierroksen katastrofien jälkeen tulee vielä kolmas huoltokierros, joka päättää pelin. Tämän jälkeen on vuorossa pisteidenlasku. Pelaajat laskevat ensin laatoissa olevat pistemääränsä, joihin jokaisesta kolmesta jäljelle jääneestä rahasta saa vielä lisää yhden pisteen. Muita ylimääräisiä resursseja ei hyvitetä. Tämän jälkeen he kertovat väkimääränsä kolmella. Pienempi näistä kahdesta luvusta on pelaajan saavuttama pistemäärä. Eniten pisteitä saanut pelaaja on voittaja.

Pelin loppuvaiheet, valtakunnat alkavat olla lopullisella tolallaan. Kuva: Sonja Tolvanen / BGG

Sivilisaation nousu ja tuho pikakelauksena

Bernd Eisenstein on käyttänyt Peloponnesin yksityiskohtien hiomiseen aikaa useamman vuoden, ja se myös näkyy lopputuloksessa: kokonaisuudessa ei tunnu olevan yhtään huonosti toimivaa palasta eikä myöskään mitään turhaa. Oikeastaan pelissä ei ole pelaajaa kohden kuin kahdeksan päätöstä — jokaisella kierroksella pitää päättää, mistä laatasta huutaa ja kuinka paljon — mutta nämä päätökset ovat erittäin herkullisia ja kiperiä. Rahaa ei ole ylenmäärin tuhlattavaksi, ennemminkin seinä tulee vastaan jossain vaiheessa. Jokaisella kierroksella ei mitenkään voi olla varaa valloitukseen, ja joskus pelkästään huutokauppaankin osallistuminen tuntuu liian kalliilta. Kuitenkaan pisteitä ei saa, ellei hanki laattoja. Useimmiten uusien laattojen hankkiminen on myös ainoa konsti väkiluvun lisäämiseen.

Huutokauppaan osallistumista säätelee muu pelistrategia: minkälaista tuotantoa pelaaja tavoittelee. Onko tavoitteena tuottaa hieman kaikkea vai panostaa vahvasti yhteen tuotteeseen, jolloin on mahdollista luksustuotteilla paikata puutetta muusta. Avainkysymys on viljan hankkiminen. Koska toinen pelin pistemääristä perustuu väkilukuun, on kansa saatava pysymään huoltokierroksilla hengissä. Pahimmassa tapauksessa on mahdollista, jopa varsin todennäköistä, että huoltokierroksia tulee kaksi peräkkäin, ja väliin iskee vielä jokin onnettomuus. Jos väkensä joutuu tappamaan nälkään (tai ruttoon), on hyvin hankalaa nousta kilpailemaan pelin voitosta. Tasapaino väkimäärän ja muiden pisteiden välillä on tärkeää. Miten se taas toteutetaan, onkin eri kysymys.

Peloponnes ei siis tarjoa välttämättä mitään erityisen uutta ja vallankumouksellista pelirintamalla, mutta kokonaisuutena peli toimii äärimmäisen nautinnollisesti. Pelin kesto on juuri sopiva pitämään mielenkiinnon yllä alusta loppuun, eikä draaman kaari tunnu jäävän mitenkään olennaisesti vajaaksi. Onnettomuudet ovat juuri riittävän ilkeitä pitämään sopivan ahdistuksen päällä koko ajan. Huutokauppa tarjoaa myös mahdollisuuden pelata toisia vastaan samalla omaa peliään edistäen. Peli toimii hyvin kaikilla pelaajamäärillä; kaksinpeli saattaa pidemmän päälle hukata osan pelin mielenkiinnosta interaktion ollessa vähäisempää. Ainakin sivilisaatiopelien ja huutokauppapelien ystäville Peloponnes tarjoaa mukavaa haastetta pitkäksi ajaksi.

Lisäosa ja yksinpeli

Samaan aikaan varsinaisen pelin kanssa julkaistiin myös pieni lisäosa Peloponnesiin. Sen mukana tulee kahdeksan uutta huutokaupattavaa laattaa, jotka voidaan ottaa joko osittain tai kokonaan peliin mukaan. Näin peli laajenee jopa kuusinpelattavaksi. Myös kuusinpeli toimii mainiosti tehden huutokaupasta erityisesti vuorojärjestyksessä alussa oleville piinallisen hankalan. Mukana tulee myös kuusi merilaattaa, joista arvotaan peliin mukaan yhtä monta kuin pelissä on pelaajia. Jokaisen huutokaupan alussa pelaaja voi hankkia itselleen yhden jäljellä olevista meristä maksamalla sen hankintahinnan. Merilaatat voivat tuoda pisteitä tai kasvattaa väkilukua. Lisäksi jokainen merilaatta korvaa huoltokierroksella yhden viljan kansakuntaa ruokittaessa. Oikeastaan ei ole mitään erityistä syytä, miksei lisäosa olisi voinut olla mukana jo peruspelissäkin.

Peloponnes tarjoaa myös mahdollisuuden soolopeliin, joka soveltuu pelin mekaniikan harjoitteluun ja toisaalta omien taitojen kehittämiseen. Yksinpelissä pelaaja pelaa melko lailla samaan tapaan kuin moninpeleissäkin, mutta huutokaupassa ei tietenkään tarvitse maksaa lähtöhintoja enempää. Lisäksi käyttöön voi ottaa muutamia ylimääräisiä resursseja. Yksinpeliin on laadittu tasojärjestelmä, jossa seuraavalle tasolle pääsee aina saamalla kasaan jonkin vaaditun pistemäärän. Kaikkineen yksinpeli ei välttämättä ole kovin kiinnostava, mutta kyllä se pelin opiskeluun ja satunnaiseksi ajanvietteeksi sopii.

Faktat Peloponnesista

Pituus: 30-60 minuuttia. Isompi pelaajamäärä pidentää huutokauppoja ja samalla myös peliaikaa.

Olin juuri saanut valmiiksi Draco and Co:n Michael Schachtin kanssa ja ehdotin, että työskentelisimme yhdessä tämän uuden idean parissa. Salainen toiveeni oli, että Michael löytäisi uusia ideoita ja uusia suuntia, jotta saisimme Citadelsista irti jotain uutta ja erilaista. Olin itse jo tuuminut asiaa, vähäisellä menestyksellä. Haasteena oli luoda jotain, mikä muistuttaisi Citadelsia paljon, mutta olisi silti täysin erilainen. Aloimme, kuten Dracon kanssa aikaisemmin, lähetellä säännöllisesti toisillemme tiedostoja sähköpostilla ja testata peliä omissa porukoissamme.

Ensimmäinen versio, jonka aiheena oli myöhäinen roomalainen imperiumi, kuvernöörit, senaattorit, veronkerääjät ja niin edelleen, ei vakuuttanut meitä ja hylkäsimme sen muutaman viikon jälkeen. Toinen versio, jonka nimi oli ensin Fairy Gold ja sitten Dragon Stones, oli hyvä. Idea on peräisin vanhoista tarinoista, joissa keijut maksavat ihmisille työstä palkan taiotulla kullalla. Ihmiset ottavat kullan ja laittavat sen talteen, mutta yön aikana kulta katoaa maagisesti ja palaa keijumaahan.

Kuten Citadelsin kohdalla, Cyrille Daujean oli ensimmäinen, joka huomasi pitkässä, raskaassa ja itseään toistavassa ensimmäisessä prototyypissämme suurta potentiaalia, josta saataisiin pienellä säädöllä erittäin hyvä peli. Hän onnistui vakuuttamaan minut asiasta.

Meidän piti kuitenkin tehdä pelistä kevyempi ja nopeampi, mikä vaati hahmojen poistamista, mutta samalla vaihtelevampi, mikä vaati uusien hahmojen lisäämistä. Mikäänhän ei ole mahdotonta ja me keksimme tavan: valitsimme kymmenen perushahmoa, jotka ovat pelissä joka kierroksella ja lisäsimme pakallisen lisähahmoja, joista joka vuoro nostetaan kaksi tuomaan peliin vaihtelua. Tällaiset kertakäyttökortit, jotka pelataan vain kerran pelin aikana, ovat siitä mukavia, että niiden vaikutukset voivat olla vahvoja ja hulluja, ilman että ne pilaavat pelin kuten ne tekisivät, jos ne olisivat mukana joka kierros.

Dragon Stones on huutokauppapeli. Tiedän, sellainen on nyt trendikästä ja viime vuosina huutokauppapelejä on julkaistu paljon, mutta tämä on vähän erilainen. Lisäksi minä pidän huutokauppapeleistä ja toisin kuin Michael, jonka työtä on erinomaisen hienovarainen Don, en ole koskaan tehnyt sellaista. Dragon Stonesissa kortit kuvaavat taikametsän asukkaita — velhoja, peikkoja, hiisiä, noitia ja jopa lohikäärmeitä. Olennot ovat vaikuttavia ja voimakkaita, ja pelaajat maksavat etuoikeudesta käyttää niiden taikavoimia.

Pelin tavoitteena on saada taikakiviä, joista voi tehdä vieläkin taikavoimaisempia amuletteja ja niin edelleen. Ei mitään uutta, tiedän, mutta teema toimii hyvin. Prototyypit oli helppo tehdä, käytimme kuvia Castlesta, Citadelsista, Dragons Goldista ja Draco and Co.:sta. Pelin omaperäisin ja kiinnostavin piirre lienee huutokauppajärjestelmä, joka käyttää kolmea valuuttaa — tavallinen kulta, keijukulta ja hopea — ja mahdollistaa bluffaamista ja ikäviä temppuja.

Vaikka pelissä on vähän Citadelsia, kuten alunperin vaadittiin, Dragon Stones on kuitenkin puhdas huutokauppapeli. Kun lähetimme sen Hans im Glückille, emme tienneet heidän työskentelevän jo Magellanin, toisen samankaltaisen puhtaan huutokauppapelin, parissa. Magellan on lisäksi varsin hieno peli.

Onneksi muutama viikko sen jälkeen kun Hans im Glück hylkäsi tarjouksemme, satuin tapaamaan Eric Hautemontin, joka oli aloittamassa uutta pelifirmaa Days of Wonderia Yhdysvalloissa. Olimme jo puhuneet Murder at the Abbeyn uudesta laitoksesta (lue tapauksesta artikkelista Pelin taustaa: Mystery of the Abbey). Eric osallistui kahdeksanteen Ludopathic Gatheringiin, jossa hän kokeili Dragon Stonesia  ja hän päätti ottaa pelin valikoimiin lähes välittömästi.

Pelin nimen keksiminen oli vaikeaa. Olisin halunnut antaa pelille nimeksi L’Or des Fées (Keijukulta), sillä se kuulosti hyvältä ranskaksi ja toi mieleen perinteiset sadut, mutta englanniksi nimi oli vähän epämääräinen. Ei sillä, että minulla on mitään epämääräisyyksiä vastaan, mutta ne eivät aina ole hyväksi markkinoinnin kannalta. Palasimme siis vähemmän omaperäiseen Dragon Stonesiin, josta tuli pian Fist of Dragonstones, jotta nimi antaisi vähän vihjettä pelin perusmekanismista, suljetun nyrkin huutokaupoista.

Kuvitustiimi Cyrille Daujean ja Julien Delval olivat työskennelleet yhdessä jo Citadelsin aikoihin. He ovat paitsi lahjakkaita taiteilijoita, myös innokkaita peliharrastajia, jotka osallistuvat säännöllisesti pelisessioihini Pariisissa ja Ludopathic Gatheringiini. Oli todella mukavaa työskennellä tämän pelin parissa heidän ja Days of Wonderin pienen, mutta innokkaan tiimin kanssa. Sen takia lopputulos on varmaan niin hyvä — Fist of Dragonstones on todella näyttävä peli, jonka kuvitus on upeaa ja komponentit laadukkaita. Olen varma, että pelistä tulee hitti.

Jos pidät Citadelsista, jos pidät huutokauppapeleistä, rakastat Dragon Stonesia.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Bruno Faiduttin nettisivuilla nimellä History of the Dragon Stones. This article first appeared on Faidutti.com. Translated from the English version by Mikko Saari.

Hasbro painiikin aivan eri sarjassa kuin muut firmat. Sotapelifirma GMT Gamesilla esimerkiksi pelien normaalit painokset ovat 3 000—5 000 kappaletta, ja senkin vain jos vähintään 500 tilaajaa tekee sitovan ennakkovarauksen. Isommat perhepelejä tekevät firmat liikkuvat kymmenissä tuhansissa kappaleissa, parhaassa tapauksessa sadoissa tuhansissa, jos peli voittaa palkintoja.

Hasbrolla mittakaava on satoja tuhansia ja mieluusti miljoonia — Hasbron ja ylipäätään suuryritysten näkökulmasta uudet lautapelit ovatkin melkoista puuhastelua. Varsinkin lautapeliharrastajille suunnattujen raskaiden pelien tekeminen on erittäin pientä näpertelyä ja taloudellisesta näkökulmasta lähinnä hauska tapa menettää rahaa.

Hans im Glück

Saksalainen Hans im Glück on nimetty Grimmin veljesten Onnekas Hannu -sadun mukaan. Varsin vaatimattoman näköisessä tönössä päämajaansa pitävä pieni julkaisija on parhaimmillaankin työllistänyt vain muutaman henkilön. Hans im Glück onkin varsin pieni tekijä lautapelimarkkinoilla, mutta lautapeliharrastajan näkökulmasta sitäkin tärkeämpi.

Bernd Brunnhofer on mestarillinen pelinkehittäjä, joka saa hiottua eri suunnittelijoiden töistä upeita pelejä. Hans im Glückin tärkein peli on ilmiselvästi suurmenestys Carcassonne; ilman sitä firma saattaisi jo olla konkurssissa.

Hans im Glückin kotisivut.

Alea

Ravensburger on suuri lelufirma, jonka lautapelit ja palapelit tunnetaan Suomessakin. Ravensburger keskittyy massamarkkinoille. Lautapeliharrastajia varten Ravensburgerilla on Alea, laatupelien julkaisemiseen keskittynyt pienempi yksikkö. Alean pelit ovat huolella tehtyjä; Stefan Brück on Brunnhoferin kaltainen pelinkehityksen mestari.

Alean pelejä yhdistää tyylikäs yhtenäinen graafinen suunnittelu, pelit näyttävät tyylikkäiltä kun ne asettelee hyllyyn siistiin riviin. Pelisarjan numerointi luo mukavasti keräilytarvetta. Isojen laatikoiden sarja sai varsin pian seurakseen pienen sarjan ja myöhemmin keskikokoisen sarjan — kaikissa on julkaistu laadukkaita pelejä.

Alean kotisivut.

Kosmos

Lautapelien lisäksi paljon erilaisia leluja tekevä Kosmos on jo maailmanlaajuisessakin mittakaavassa tuntuvan kokoinen firma. Kosmoksella on monta ässää hihassaan: on Klaus Teuber ja Catan-sarjan pelit, toisaalta Taru sormusten herrasta ja muita rahalisenssejä. Kosmoksen pelit ovat pääsääntöisesti Saksan massamarkkinoille kelpaavia perhepelejä, mutta erittäin hyviä sellaisia.

Kosmoksen pieniin neliön muotoisiin laatikoihin paketoitu kaksinpelisarja on jo legendaarinen. Sarjassa on ilmestynyt jokunen erinomainen peli ja paljon keskinkertaisia pelejä, mutta sen maine on melkoinen. Kosmoksen kaksinpelisarja mainitaan aina, jos joku kyselee hyviä pelejä pariskuntien pelattavaksi.

Kosmoksen kotisivut.

Days of Wonder

Melko tuore amerikkalais-ranskalainen lautapelifirma tekee näyttäviä pelejä. Days of Wonderin peleistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin ne ovat todella huolella tehtyjä. Menolippu-sarjan pelit nauttivat myös laajaa suosiota, samoin Commands & Colors -pelit Memoir ’44 ja BattleLore (joka tosin nykyisin on Fantasy Flightin peli). Days of Wonder tukee pelejään netissä erittäin vahvasti.

Days of Wonderin kotisivut.

Fantasy Flight Games

Raskaiden ja eeppisten pelien ystäville Fantasy Flight Games on jotakuinkin ainoa oikea julkaisija. Fantasy Flightin valikoimat ovat täynnä fantasiaa ja scifiä, suuria pelejä, joissa on satamäärin miniatyyrejä.

Firmalla on vahvoja lisenssejä, kuten World of Warcraft, Doom, Taru sormusten herrasta, Marvel-sarjakuvat… Fantasy Flightillä on myös omat luomuksensa, kuten Twilight Imperium -maailma. Eeppisten pelien ja vanhojen klassikoiden uudelleenjulkaisuiden lisäksi FFG julkaisee kevyitä, tyypillisesti fantasia-aiheisia lautapelejä.

Fantasy Flight Gamesin kotisivut.

Rio Grande Games

Rio Grande Games on englanninkieliselle yleisölle tärkein lautapelijulkaisija. Rio Grande julkaisee parhaat saksalaiset lautapelit englanniksi. Kosmoksen pelejä julkaisee englanniksi nykyään pääasiassa Mayfair, mutta Hans im Glückin, Alean, Ravensburgerin, Amigon ja useimpien muiden saksalaisjulkaisijoiden parhaat pelit on englanniksi julkaissut nimenomaan Rio Grande. Nykyisin Rio Granden valikoimista löytyy jopa muutama ihan kokonaan omakin peli.

Rio Grande Gamesin kotisivut.

Lautapelit.fi

Lautapeliharrastajan näkökulmasta kotimaisista julkaisijoista tärkein on Lautapelit.fi. Alunperin keräilykorttipeleihin erikoistuneen Safe Havenin sivutoimintana käynnistynyt lautapelikauppa on muuttunut täysipainoiseksi lautapelijulkaisijaksi, joka on ehtinyt nappaamaan jo useamman Vuoden peli -palkinnonkin. Firman julkaisulistalta löytyy asiantuntemuksen jäljet: Carcassonne, Menoliput, Puerto Rico, Caylus ja paljon muita laatupelejä. Omien pelien julkaisu lienee vain ajan kysymys.

Lautapelit.fi:n kotisivut.

Tactic

Suomen suurin lautapelien valmistaja on Aliaksen, Kimblen ja monen muun suosikkipelin julkaisija. Viime vuosina Tactic on julkaissut myös peliharrastajia kiinnostavia pelejä, esimerkiksi Queen Gamesin pelejä kuten Alhambran. Tactic on merkittävimmistä suomalaisista lautapelijulkaisijoista ainoa, joka julkaisee omia pelejään, muiden keskittyessä olemassaolevien pelien suomennoksiin.

Tacticin kotisivut.

Competo ja Marektoy

Leluja ja pelejä maahantuova Marektoy julkaisee erityisesti hyviä lastenpelejä ja perhepelejä. Aikaisemmin pelit julkaistiin Marektoy-nimellä, nykyisin lautapelejä varten on oma Competo-tuotemerkkinsä. Paljon Kosmoksen ja Zochin pelejä Suomeen tuovan firman valikoimista löytyy myös aikuisia ja peliharrastajia kiinnostavia pelejä.

Competon kotisivut.

Tuonela Productions

Oululainen Tuonela Productions on vuonna 2006 perustettu pelifirma. Tuonelan toimitusjohtajana ja pelisuunnittelijana häärää Jussi Autio, jonka suunnittelema The Club on päässyt maailmanlaajuiseen jakeluun. Firmalla onkin keskimääräistä kansainvälisempi ote pelialaan.

Tuonelan kotisivut.

Jos katsoo perinteistä lautapeliä, suunnittelijan nimeä ei luultavasti edes löydy. Varsinkin suurilla julkaisijoilla suunnittelija on luultavasti talon sisäinen kehitystiimi, joka ei suunnittelukunniaa saa — julkaisijan kannalta on parempi sitoa pelaajat omaan brändiin.

Toisin on uusissa lautapeleissä. Niissä suunnittelijan nimi on paraatipaikalla pelin kannessa, sillä lautapelejä tunteva ostaja on siitä kiinnostunut. Se on ymmärrettävää; ostetaanhan kirjojakin nimenomaan kirjailijan maineen perusteella. Myös lautapelien suunnittelijoilla on oma luonteenomainen tyylinsä, joka houkuttelee pelaajia tutustumaan suunnittelijan uusiin peleihin.

Suunnittelijan korostaminen ei edes väistämättä tarkoita julkaisijan merkityksen katoamista, sillä esimerkiksi Hans im Glück ja Ravensburgerin alainen laatupeleihin erikoistunut Alea nauttivat suurta mainetta lautapeliharrastajien keskuudessa. Jos samassa paketissa yhdistyy huippusuunnittelija ja luotettava julkaisija, peli on harvoin pettymys.

Suunnittelijan lisäksi merkitystä on pelin kehittelystä vastaavalla toimittajalla. Parhaatkin suunnittelijat loistavat julkaisijoilla, joilla on hyvät toimittajat — kuten kirjallisuudessa, myös lautapeleissä kustannustoimittajan vastuulla on viimeinen hiominen, joka tekee hyvästä pelistä helmen. Alean Stefan Brück ja Hans im Glückin Bernd Brunnhofer ovat alan parhaimmistoa.

Pelin saksankielinen nimi on Zack & Pack ja Mayfair Games on julkaissut pelin englanniksi nimellä Pack & Stack.

Pelin idea

Kierrokset alkavat lastin kokoamisella. Pelaajat heittävät noppia, jotka kertovat, kuinka monta kunkin väristä palikkaa lastissa on. Pienin palikka on yhden yksikön kokoinen kuutio, suurin viiden kuution pituinen pötkäle. Palaset eivät ole muodoiltaan suoraa pötköä mutkikkaampia, mutta näissäkin on haasteensa.

Palasten lisäksi pelaajat ottavat eteensä yhden tai kaksi kuorma-autokorttia kuvapuoli alaspäin. Kun kaikki ovat valmiina, pelaajat kääntävät kuorma-autot esiin yhtä aikaa ja yrittävät sitten valita muiden autoista itselleen sopivan. Viimeiseksi jäävä ei saa valita, vaan joutuu ottamaan autonsa pakan päältä sokkona.

Sen jälkeen palikat pitää saada lastattua auton kyytiin. Autojen tarjoama ala vaihtelee, osassa se on varsin kummallisen muotoinen tai jopa jaettu pariin osaan. Auton numero, 1–4, kertoo montako kerrosta tavaraa kyytiin mahtuu. Palikoita saa käännellä pystyyn, mutta tyhjän päällä ne eivät saa olla.

Paljonko epäonnistui?

Peli on hyvin epäonnistumiskeskeinen. Jokainen pelaaja aloittaa pelin 75 pisteellä ja sakkoa tulee joka kierros. Autoon jäävästä tyhjästä tilasta menettää yhden pisteen kuutiota kohden. Kirpeämmin sakotetaan siitä, jos jotain jää pois kyydistä: se maksaa kaksi pistettä kuutiolta. Jos siis tekee perusmokan, eli ottaa auton, johon pitkä viiden kuution pituinen palikka ei mahdu lainkaan kyytiin, nappaa heti kymmenen pisteen sakot.

Pelaaja, joka kerää vähiten sakkoja — tai tekee täydellisen kuorman ja jää nollille, niinkin voi joskus harvoin käydä — saa itselleen kymmenen pisteen bonuksen. Tämä on ainoa tapa saada pisteitä. Peli päättyy, kun joltakulta loppuvat pisteet, eniten pisteitä säästänyt voittaa. Koska rajuja epäonnistumisia tulee, peli ei useinkaan kestä pitkään.

Taidoista tarpeellisin on kyky nopeaan visuaaliseen hahmotukseen, tosin palikkakasaansa voi — ja kannattaa — hieman mallailla, jotta näkee, millaiseen kuorma-autoon se voisi sopia.

Onko säännöissä vikaa?

Zak Pak! on hauska ja todella helposti omaksuttava perhepeli. Se ei selvästikään aivan täysin miellytä peliharrastajia, sen verran BoardGameGeekin foorumeilla pohditaan peliin muunnelmia, etenkin tuohon viimeisen pelaajan autoarvontaan, jossa voi kieltämättä saada massiivisen kehnon auton.

Peli ei kuitenkaan tarvitse korjauksia, jos hervottoman tuurielementin vain pystyy hyväksymään. Tällaisenaan Zak Pak! on hauska peli, jossa epäonnistumiset ja mokailut ovat parasta hupia. Se, että peli loppuu nopeasti on vain hyvä puoli. Noin 10-15 minuutin pituisena Zak Pak! on juuri sopivan mittainen ja sille päälle sattuessaan voi näppärästi pelata muutaman erän.

Vuoden peli -voittajaksi Zak Pak! on kelpo valinta. Peli on hyvän näköinen, todella helppo oppia ja viihdyttävä. Se sopii myös lapsille ja runsaan tuurin vuoksi lapsilla on myös hyvä mahdollisuus voittaa. Muuta kuin silkkaa filleriä hakeville peliharrastajille Zak Pak! sopiikin sitten kehnommin ja vaatii vähintään jotain sääntömuutoksia.

Tiivistelmä

Pituus: 10-30 min. Pelaajien taidot vaikuttavat, kunnon mokien myötä peli on ohi kymmenessä minuutissa, puolta tuntia pidempään pelissä tuskin koskaan menee.

Peli on saanut myös palkintomenestystä. Se pääsi vuonna 2008 sekä Spiel des Jahres -ehdokkaaksi että sijoittui Deutscher Spiele Preis -äänestyksessä toiseksi.

Pelin idea

Stone Age — Kivikausi on pohjimmiltaan työläistenasettelupeli, jossa pelaajat pyrkivät kehittämään omasta tuotantokoneistostaan mahdollisimman tehokkaan ja siten saavuttamaan suurimman pistemäärän pelin lopussa. Pelin alussa pelaajat saavat haltuunsa kivikautisen kylän, viisi kyläläistä ja hiukan ruokaa, jolla kylän voi ruokkia kahden ensimmäisen vuoron ajan. Tämän jälkeen pelaajat sijoittavat jokaisella vuorolla ensin kyläläisensä laudalle tekemään erilaisiin tuotantokohteisiin, käyvät läpi järjestyksessä kaikki tuotantokohteet ja ottavat keräämänsä resurssit ja lopuksi pelaajien on ruokittava kylänsä asukkaat.

Vuoronsa aluksi pelaajat sijoittavat kyläläisiään erilaisiin kohteisiin. Ensinnäkin työläiset voivat kehittää kylän maanviljelystä, he voivat lisääntyä tai he voivat rakentaa työkaluja, joiden avulla pelaaja kykenee muuttamaan nopanheittojensa lopputuloksia. Tämän lisäksi pelaajat voivat siirtää kyläläisiään tuottamaan ruokaa tai neljää erilaista tuotantoresurssia (puu, savi, kivi ja kulta), joita he voivat myöhemmin käyttää joko sivilisaatiokorttien ostamiseen tai pisterakennusten rakentamiseen.

Pahamaineiset nopat. Kuva: Chris Norwood / BGG

Resurssien tuottamiseen pelaajat tarvitsevat noppia sillä jokainen tuotantokohteeseen asetettu kyläläinen vastaa yhtä noppaa ja se kuinka monta resurssia pelaaja kykenee kierroksella tuottamaan riippuu nopanheiton lopputuloksesta. Luonnollisesti eri resurssien tuottaminen ei ole yhtä helppoa ja siksi esimerkiksi puun tuottaakseen pelaajan on heitettävä kuusisivuisella nopalla silmäluku kolme, kun taas kullan tuottaminen vaatii samaisella nopalla maksimisilmäluvun heittämisen.

Pelaajilla on vuoron aikana myös mahdollisuus hankkia sivilisaatiokortteja ja rakennuksia. Sivilisaatiokortit maksavat yhdestä neljään mitä tahansa resurssia (poislukien ruoka) ja ne antavat tavanomaisesti pelaajalle jotain toista resurssia enemmän tilalle. Lisäksi sivilisaatiokortit tuottavat pelin lopussa pisteitä ja niiden kerääminen on yksi menestyksekkäistä pelistrategioista. Toinen tapa kerätä pisteitä pelissä on rakentaa rakennuksia kylään.

Rakennuksia on runsaasti erilaisia ja niiden rakentamiseen tarvitaan erilainen kokoelma resursseja, jotka sitten muutetaan pisteiksi sen mukaan, kuinka hankala niitä on pelissä hankkia. Rakennus, jonka rakentaminen vaatii paljon kultaa, tuottaa siten paljon pisteitä ja puurakennusten rakentaminen puolestaan on helpompaa, mutta niistä ei myöskään saa kovin mittavaa määrää pisteitä.

Pelaajien on myös huolehdittava kylänsä asukkaiden ruokkimisesta. Jokainen asukas tarvitsee jokainen vuoro yhden ruoan ja jos ruokaa ei ole, pelaajan pitää uhrata jokaista puuttuvaa ruokaa kohden yksi resurssi tai kärsiä 10 pisteen menetys nahoissaan.

Läjä Stone Agen kortteja. Kuva: Chris Norwood / BGG

Tuttuja mekaniikkoja ja nopat näppärästi yhteen sovitettuna

Stone Age – Kivikausi on miellyttävä paketti, jossa ensimmäisenä pistää silmään Michael Menzelin erinomainen grafiikka ja laadukkaat komponentit – miellyttävä kuvitus toimii loistavana tunnelman luojana ja tekee muutoin hiukan heppoisesta teemasta paremmin pakettiin sopivan. Peli ei ole pelkästään hyvännäköinen vaan siinä on myös mukavasti sisältöä pelin kohdeyleisölle eli lautapeleistä kiinnostuneille aikuispelaajille. Sinällään suhteellisen tavanomaisia nykypäivän europeleistä löytyviä mekaniikkoja on täydennetty tehokkaalla noppamekaanikalla, joka sopii peliin kuin valettu. Lisäksi pelissä on runsaasti erilaisia tapoja kerätä pisteitä ja useita eri polkuja voittoon, mikä lisää pelin uudelleenpelattavuutta ja tekee pelistä mielenkiintoisen kerta toisensa jälkeen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä ennakoimattomuudesta ja tuurista peleissä yleisesti ottaen ja Stone Age – Kivikausi sisältää suhteellisen voimakkaan tuurielementin. Pelaajan on mahdollista vaikuttaa onnen määrään pelissä, mutta tasaisessa peliseurassa paremmin noppia pyörittävät pelaajat ovat luonnollisesti vahvoilla heikommin noppia heittäviin kanssapelaajiin verrattuna. Muutoin peliä voi kyllä varauksetta suositella kaikille ja se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos loppuun myydyn suomipainoksen (tai kansainvälisen laitoksen) kykenet käsiisi etsimään.

Yleisnäkymää pelilaudasta. Kuva: Hans im Glück

Faktat Kivikaudesta

Pituus: 60-90 minuuttia pelaajamäärästä riippuen.