Pelin idea

En selitä tässä tarkemmin 18xx-genren peruskuvioita. Suosittelen lukemaan yleisen artikkelin genrestä. 1856 sijoittuu Kanadaan ja sen tärkeimmät erikoisuudet ovat lainat ja Kanadan valtiollinen rautatieyhtiö. Joka kierros firmat voivat ottaa yhden lainan, joista täytyy maksaa joka kierros korkoa. Kanadan valtiollinen rautatieyhtiö tulee peliin ensimmäisen viitosjunan mennessä ostoon ja silloin kaikki yhtiöt, jotka eivät saa maksettua lainojaan pois, muodostavat valtiollisen yhtiön. Tämä on usein pelaajan kannalta toivottavaa.

Pienempiä nyansseja pelissä on yhtiöiden määränpäät, jonka saavutettuaan ne saavat viimeisen puolikkaan pääomastaan käyttöön. Toisaalta yhtiöt tarvitsevat perustamiseensa pienemmän määrän ostettuja osakkeita kuin yleensä. Muuten 1856 on hyvin pitkälle 1830-tyylinen peli. Osakekauppa on raakaa ja tarjoaa tilaa operoida. Firmoja on yksitoista ja Kanadan valtiollinen ja pienfirmoja kuusi. Kun kartta on vielä iso, niin tarjolla on paljon liikkumavaraa peli-ideoiden suhteen.

Raskas ja vaarallinen

Aloittelijalle onkin ehkä suurempi ongelma, että firmat eivät ole missään nimessä balanssissa, vaan toiset firmat ovat selvästi parempia kuin toiset eikä asiaa välttämättä edes näe kovin helposti päällepäin. Esimerkiksi Welland näyttää erittäin hyvältä, mutta sitä vaikeuttaa kovasti kaksi erillistä kaupunkia sisältävien OO-laattojen vähyys, joka käytännössä useimmiten blokkaa sen pääsyn määränpäähänsä pitkäksi aikaa. Peli on helppo hävitä heti alussa ottamalla huono firma. Tämä on tylsää, kun peli voi kestää jopa kahdeksan tuntia.

Pituus on varmasti yksi merkittävistä tekijöistä, kun katsotaan pelin kiinnostavuutta ensikertalaisen silmissä. 1856:n pituus vaihtelee rajusti. Yli kymmenen tunnin sessio ei ole mikään ihme, mutta voi pelin pelata reilusti alle neljään tuntiinkin. Ensimmäinen pelikerta venyy helposti ainakin kahdeksaan tuntiin ja sen jälkeen reippaasti pelaavassa porukassa viisi tuntia on aika normaalia. Peliajasta kolme neljäsosaa on mielenkiintoista ja tarjoaa kovasti pähkäiltävää. Valitettavasti genrelle tunnusomaiseen tapaan viimeinen neljännes on tylsin osuus, jossa on paljon raskasta laskemista ja vähän merkittäviä päätöksiä. Kun tilanne stabiloituu lopussa, on suositeltavaa, että tuotot lasketaan paperilla. Oikein tehtynä tämä voi nopeuttaa loppua jopa tunnin.

Radanrakentelua 1856:n Kanadassa. Kuva: Ove Hillep / BGG

Yhteenveto

1856 on toimiva raskaamman sarjan 18xx-peli, jonka koko antaa runsaasti liikkumatilaa toteuttaa luovia bisnessuunnitelmia. Koosta kuitenkin seuraa myös pelin pituuden kasvaminen, joka ei kuitenkaan nopeassa porukassa ole merkittävää eikä välttämättä hitaammassakaan, jos sen tiedostaa ja hyväksyy. Pelin omat ideat toimivat ja tuovat oman lisäulottuvuutensa peliin. Olen pelannut tätä livenä enemmän kuin mitään muuta 18xx-versiota. Ei siitä syystä, että se olisi välttämättä paras, vaan lähinnä koska se on ollut pisimpään tarjolla. 1856 ei ole ykkössuosikkejani, mutta kuuluu luottoketjuun, jota voin aina 18xx-sessiossa pelata.

Aloittelijapelinä 1856 on vähän ongelmallinen tapaus. Se ei ole välttämättä paha, koska erikoisominaisuuksistaan huolimatta se on aika selkeä ja antaa erinomaisen kuvan genren perusluonteesta. Toisekseen sen saatavuus on selvästi parasta, mitä tämän genren peleiltä voi odottaa. Toisaalta pelin massiivisuus, pitkä peliaika ja genrellekin tiukempaan päähän luettava armottomuus eivät ole kuitenkaan hyvän aloituspelin ominaisuuksia.

Jos haluat aloittaa genreen tutustumisen tästä pelistä, kannattaa hieman tutustua ja printata joitakin strategiavinkkejä pelisessioon kaikkien katsottavaksi. Luonnollisesti säännöt on hyvä käydä tarkasti lävitse. Ne eivät loppujen lopuksi ole perustaltaan hankalat, mutta niissä on monia yksityiskohtia, jotka on helppo pelata väärin. Kun vielä sessiossa keskittyy pelin sujuvaan etenemiseen, mahdollisuus positiiviseen alkuun 18xx-genren parissa on vähintäänkin optimoitu.

Faktat 1856:sta

Pituus: 4-10 tuntia

Sittemmin 18xx-sarja on saanut runsaasti jatkoa. Francis Tresham teki muutaman pelin lisää, mutta myös muut suunnittelijat innostuivat hyödyntämään hyvää runkoa. Kaikki 18xx-pelit muistuttavat vahvasti toisiaan, mutta eri pelien välillä on muutakin eroa kuin alue, jota kartta kuvaa.

Lähes kaikki pelit on kuitenkin nimetty saman 18xx-kaavan mukaan. Alkuun nimet olivat 1800-luvun vuosilukuja, mutta koska rautatiet saivat jotakuinkin kaikkialla alkunsa pienen ajan sisällä, vuosilukujen lisäksi on käytetty kirjaimia, esimerkiksi Georgian osavaltioon sijoittuva peli on nimeltään 18GA.

Olennaisimmat tunnusmerkit

Pelejä yhdistää armoton kapitalismi ja oman edun tavoittelu. Pelaajia ei oikeastaan kiinnosta se, miten yhtiöille käy, vaan se, paljonko pelin lopussa omassa taskussa on rahaa. Yhtiöiden etu kiinnostaa juuri niin kauan, kuin kyseisen firman osakkeita omasta salkusta löytyy. Pelaajilla ei siis ole omia yhtiöitä, vaan jokaista yhtiötä johtaa sen suurin osakkeenomistaja, joka päättää, mitä yhtiö tekee. Kun omistukset muuttuvat, johtaja vaihtuu.

Peli jakautuu osakekierroksiin (“Stock rounds”) ja toimintakierroksiin (“Operating rounds”). Osakekierrosten aikana pelaajat ostavat ja myyvät osakkeita. Pelaajat voivat aloittaa uusia yhtiöitä ja mikäli niiden osakkeita myydään tarpeeksi, yhtiöt aloittavat toiminnan seuraavalla toimintakierroksella.

Toimintakierroksilla — joita on tavallisesti yhdestä kolmeen jokaista osakekierrosta kohden, määrä yleensä lisääntyy pelin edetessä — vuoron saavat yhtiöt. Yhtiöt voivat vuoronsa aikana rakentaa rataa kartalle, perustaa asemia, ajaa junilla ja hankkia lisää vetureita.

Radanrakentaminen tapahtuu lätkimällä kartalle kuusikulmion muotoisia ratapaloja. Rata on yhteistä, jokainen yhtiö voi käyttää kaikkea rataa. Radankäyttöä rajoittavat asemat: yhtiöt aloittavat yhdellä asemalla kotikaupungissaan ja voivat rakentaa lisää. Kaupungeissa on rajallisesti paikkoja ja täyteen rakennetun kaupungin läpi ei voi ajaa junilla. Pelin edetessä käytössä oleva radat monipuolistuvat ja kaupunkien arvo kasvaa. Erilaisia ratapaloja on tarjolla rajallisesti, joten reittien suunnittelu on tarkkaa puuhaa.

Junat ajavat kaupunkien välillä. Pelin alussa käytetään kakkosen junia, jotka ajavat kahden kaupungin väliä. Pelin edetessä junat muuttuvat paremmiksi ja yhtiöiden ajot tuottoisammiksi. Pelin lopussa voi olla käytössä tehokkaita dieseleitä, joilla voi parhaimmillaan ajaa hyvin pitkiä ajoja. Ajot tuottavat rahaa, jonka yhtiön johtaja joko jakaa osakkeenomistajille osinkoina tai pistää firman kassaan. Jos osinkoa jaetaan tarpeeksi, firman osakkeen arvo nousee, mutta jos osinkoja ei heru, arvo laskee. Rahaa kuitenkin tarvitaan myös kassaan veturien ja asemien ostamista varten.

Veturit eivät kelpaa ikuisesti. Ne ruostuvat, kun tarpeeksi kehittyneitä vetureita tulee peliin. Tämä taas pakottaa yhtiöt ostamaan uusia junia. Ilmiö on nimeltään “train rush” ja joissain 18xx-peleissä se on hyvin jyrkkä, veturit voivat pahimmillaan ruostua ennen kuin niillä on ehditty ajaa kertaakaan! Sellainen vaatii huolellista suunnittelua, sillä jos firman kassassa ei ole rahaa ostaa uutta veturia, toimitusjohtajan on yleensä maksettava se omista rahoistaan.

Näin peli etenee. Pelit loppuvat tavallisesti kun joku tulee kolmesta tapahtumasta: pankki loppuu, pelaaja menee konkurssiin (kun ei voi maksaa köyhälle yhtiölleen uutta veturia) tai kun jonkun osakkeen arvo nousee maksimiin.

Puutteet ja viat

Pahimpana ongelmana peleissä on niiden pituus. Lyhyt 18xx-peli kestää noin kolme-neljä tuntia, isot 18xx-pelit vievät helposti neljästä kuuteen tuntia ja enemmänkin. Pelit tarvitsevat tämän pituuden, jotta niiden draaman kaari toimii, lyhyt 18xx-peli ei taida oikein olla mahdollinen. Onneksi pelien lyhentämiseen on joitakin keinoja.

Tärkeä keino lyhentää peliä on unohtaa paperirahat, sillä raha liikkuu pelissä paljon. Käyttämällä pelimerkkejä voi lyhentää peliaikaa tuntuvasti. Toinen tapa oikaista ajassa tuntuvasti on käyttää Lemmin moderaattoria, tietokoneohjelmaa, joka pitää kirjaa rahoista, osakkeista ja muusta sälästä. Tällä tavoin voi ilmeisesti leikata tunteja peliajasta, mutta moderaattorin käyttäminen ei ole aivan yksinkertaista.

Yksi tavallinen ongelma 18xx-peleille on loppupelin tylsyys. Viimeisillä kierroksilla kyse on yleensä vain pienestä reittien optimoinnista ja pankin jauhamisesta tyhjäksi, mutta tähän vaiheeseen kuluu helposti paljon aikaa.

Radanrakentelua 1856:n Kanadassa. Kuva: Ove Hillep / BGG

18xx-pelejä

Pelien saatavuus on yleisesti ottaen nihkeää. 18xx-pelit ovat melko pieni alaryhmä, joka on pääasiassa harrastajajulkaisijoiden ja pienjulkaisijoiden kenttää. Siksi monien pelien saatavuus on heikkoa. Onkin vähän vaikea suositella esimerkiksi hyviä aloittelijapelejä, kun melkeinpä paras vinkki on hankkia sitä, mitä sattuu löytämään.

Tässä kuitenkin pieni pikakatsaus olennaisimpiin 18xx-peleihin (jos listasta puuttuu mielestäsi jotain, jätä kommentti):

• 1829 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1974). Pelisarjan alku ja juuri. Etelä-Englanti. Pitkä peli, jossa on paljon sittemmin hylättyjä piirteitä, kuten maanmittarit, joita käytetään radan rakentamiseen. Vuonna 1981 ilmestyi Pohjois-Englannin kartta. Vuonna 2005 ilmestyi 1829 Mainline, nopeasti etenevä peli, jossa on kovimpia harrastajia kauhistuttavia tuurielementtejä. Seurapelillinen, mutta kestää silti vähintään nelisen tuntia.
• 1830: The Game of Railroads and Robber Barons (Francis Tresham, Bruce Shelley / Avalon Hill, 1986). Koillis-Yhdysvallat. Vaikka 1830 ei ollutkaan ensimmäinen 18xx-peli, se on silti vaikutusvaltaisin, suurin osa myöhemmistä 18xx-peleistä on nimenomaan 1830:n perillisiä. 1830-tyylisissä peleissä osakemarkkinat ovat kaksiulotteiset, osakkeiden kurssit elävät taulukossa ylös, alas ja sivuille. 1829:n perillisissä markkinat ovat yksiulotteiset ja usein muutenkin staattisemmat. 1830:ssä osakekeinottelu on tärkeämpää ja esimerkiksi yhtiöiden imeminen kuiviin ja dumppaaminen vähemmistöosakkaiden kiusaksi on tavallinen, rakastettu taktiikka. Tällä hetkellä pelin ostaminen vaatii kärsivällistä eBayn seurantaa (tilaa tästä RSS-syöte 1830-peleistä eBayssä). BoardGameGeekissä on kuitenkin vihjailtu, että Mayfair Gamesillasaattaa olla jotain suunnitelmia tämän suhteen.
• 1825 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1994-2004). Modernisoitu versio 1829:stä. Tätä voi löytää silloin tällöin ulkomaisista nettikaupoista ja noin yleensä ottaen kyseessä on hyvä ostos 1829:n perillisistä kiinnostuneille.. Peli koostuu kolmesta Unitista, joista kolmonen on erityisen kiinnostava, koska se on vain kahdelle pelaajalle. Unitteja voi yhdistää kattamaan koko Englannin, lisäksi on runsaasti pieniä lisäosapaketteja, joilla settiä voi laajentaa. 1825 -arvostelu.
• 1835 (Michael Meier-Bachl / Hans im Glück, Mayfair Games, 1990). Saksa. Jotkut sanovat, että peli on toivottoman kehno, toiset pitävät kovasti. Joka tapauksessa kyseessä on 1830:n sukulainen, mutta tuntuvasti hillitympi peli, jossa firmojen dumppaaminen ei ole yhtä tehokas taktiikka. Käytettyjä kappaleita näyttäisi olevan saatavilla melko hyvin.
• 1841 (Federico Vellani, Manlio Manzini / Deep Thought Games, 1994). Italia. Osakemanipuloinnin huipentuma ja kaikista monimutkaisin ja haastavin 18xx-peli. Yhtiöt voivat omistaa toistensa osakkeita, eivät vain pelaajat, ja lisäksi yhtiöt voivat yhdistyä. Veturien ruostuminen on ilmiömäisen nopeaa — tässä pelissä voi tosiaan käydä niin, että veturi ruostuu ennen kuin sillä ehditään ajaa kertaakaan. Tätä voi yhä ostaa Deep Thought Gamesilta.
• 1853 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1989). Intia. Tämä erittäin harvinaiseksi käynyt peli on suunnattu “insinööreille, jotka ovat kyllästyneet rahamiehiin”. Peli keskittyy vahvasti radanrakentamiseen ja yhtiöiden kehittämiseen laudalla. Lookout Games on julkaissut tästä pelistä uuden, todella näyttävän laitoksen Mayfair Gamesin kanssa.
• 1856 (Bill Dixon / Mayfair Games, 1995). Tämä Kanadaan sijoittuva peli on yksi parhaiten saatavilla olevista 18xx-peleistä, sillä sitä löytää jopa suomalaisista kaupoista. Pelin yhtenä tunnusmerkkinä on Kanadan valtion rautateiden muodostuminen, pelaajien on tärkeää päättää, haluavatko yhdistää omat yhtiönsä valtiolliseen rautatieyhtiöön ja milloin. Lisäksi tarjolla on valtion lainoja. 1856-arvostelu.
• 1870 (Bill Dixon / Mayfair Games, 1992). Keskiset Yhdysvallat. Tämäkin peli on yhä helposti saatavilla. Pelissä on iso kartta, mielenkiintoisia pikkuyhtiöitä ja isoille rautatieyhtiöille tavoiteajoja, joiden suorittamisesta palkitaan.
• 18AL (Mark Derrick / print-n-play, 1999). Alabamaan sijoittuva peli on hyvä esimerkki pienestä, yhden osavaltion pelistä, jonka pelaa jopa alle kolmessa tunnissa. Peliä oli aikaisemmin myynnissä, mutta nykyisin sitä saa vain itse tulostettavana. Sellaisena se on mainio ja edullinen tapa tutustua 18xx-peleihin, jos viitsii nähdä vaivan. Tiedostot saa John David Galtilta.
• 18EU (David G. D. Hecht / Deep Thought Games, 2001). Tämä koko Euroopan kattava 18xx-peli on Deep Thought Gamesin parhaiten myynyt peli — sitä on myyty jopa 300 kappaletta. Hyvän myynnin kunniaksi peli on nyt tarjolla ilmaiseksi tee-se-itse-versiona Deep Thoughtin sivuilla. Pelissä on mielenkiiintoisia piirteitä, kuten pikkufirmoja, jotka pitää yhdistellä pelin aikana isommiksi. Se on vaikeustasoltaan keskitasoa (18xx-peliksi) ja kestää 4-6 tuntia. Ei ihan ensimmäiseksi peliksi, mutta hyvä lisä kokoelmiin myöhemmin.
• 18GA (Mark Derrick / print-n-play, 1998). Tämä Georgian osavaltioon sijoittuva peli on samoin pieni yhden osavaltion peli, jonka voi printtailla itse John David Galtin tiedostoista.
• 18Scan (David G. D. Hecht / Deep Thought Games, 2005). Tämä Pohjoismaihin sijoittuva peli lienee syytä mainita jo siksi, että pelin kannessa pönöttää Helsingin rautatieasema ja pelissä pääsee operoimaan VR:llä. Suunnittelijan tavoitteena oli lyhyempi peli, jossa riittää silti jekkuja.
• Steam over Holland (Bart van Dijk / Vendetta, 2007). Tämä Alankomaihin sijoittuva peli rikkoo nimikäytäntöjä, mutta myös ulkonäkökäytäntöjä: kyseessä kun on oikeasti näyttävä ja hieno peli. Yleensä kaupallisetkin 18xx:t ovat hyvin rujoja (esimerkiksi Mayfairin ja Hartland Trefoilin julkaisemat), mutta tämä on silkkaa luksusta, slipcase-kuoria ja aitoustodistuksia myöten. Peli on ovela, sillä se kestää vain viisi osakekierrosta ja kymmenen operaatiokierrosta. Tiivistä siis on, ja nopeaa, pelin pelaa aloittelijoidenkin kesken alle kolmeen tuntiin suhtkoht vaivatta. Steam over Holland -arvostelu.

Jos tuntuu, että tämä ei riitä, kannattaa jatkaa tutustumista vaikkapa Definitive 18xx list -listasta BoardGameGeekissä. 18xx Rules Differences List on myös hyvä tapa tutustua eri pelien eroihin. Blackwater Station ei ole päivittynyt aikoihin, mutta on silti pätevä tiedonlähde.

18xx-pelien julkaisuun erikoistuneesta Deep Thought Gamesista pitää mainita sen verran, että kyseessä on John Tamplinin harrasteprojekti, joka valmistaa noin 5-10 tilausta viikossa. Tämän vuoksi kaupalla on melkoisen pitkät jonot. Sivuilla puhutaan 3-4 kuukaudesta, mutta todellisuudessa tilauksensa valmistumista voi joutua odottamaan jopa puolitoista vuotta.

Rataa Alabamassa. Kuva: Peter Evett / BGG

Jos näistä jotain pitäisi suositella, aloittaminen 18AL:lla tai 18GA:lla ei ole ihan pöllömpi idea, varsinkin jos käsityö kiinnostaa. Valmiin ostaminen sen sijaan on hieman vaikeampaa. 1856 ja 1870 ovat helpoimmin saatavia Suomesta, mutta eivät aivan parhaita aloittelijoille. Kokeneet lautapelaajat voivat silti halutessaan hypätä niillä altaan syvään päähän.

18xx-peliperhe on joka tapauksessa ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille talouspelien ystäville. Varsinkin 1830-sukuisissa peleissä pörssin manipuloiminen on ensiarvoisen tärkeää ja yhtiöiden operoiminen oikeastaan vain tapa saada osakekursseihin eloa, kuten JC Lawrence on kommentoinut. Kaikissa 18xx-peleissä pääsee toki junailemaan asioita, mutta radanrakennuksesta kiinnostuneille houkuttelevampia voivat olla 1829-sukuiset pelit, kuten 1829.

Kommentteja otetaan vastaan mieluusti, esimerkiksi pelikokemuksia tässä mainituista peleistä ja vinkkejä tutustumisen arvoisista — ja saatavilla olevista — 18xx-peleistä.

Dungeons & Dragonsin fantasiamaailmaan sijoittuva The Wrath of Ashardalon tarjoilee semikevyttä lautapelihupia yhteistyöpeleistä nauttiville seikkailija-pelaajille. Peliä voi pelata 1–5 pelaajaa, eli myös peliseuraa vailla olevat yksinpelaajat on otettu huomioon.

Boksi täynnä tavaraa

Jos pelin arvoa mittaa sen mukana tulevassa tavaran määrässä, niin Ashardalon on loisto-ostos. Yli neljäkymmentä 25mm skaalan muoviminiatyyriä, 200 korttia, näteillä grafiikoilla koristeltuja luolalaattoja, sekä nippeliä ja nappulaa kotitarpeiksi.

Laatikosta saakin lautapelin lisäksi kelpo perussetin vaikkapa aloittelevalle roolipeliryhmälle, joka haluaa käyttää miniatyyrejä ja luolastopaloja peleissään. Vaikuttavin osa tavaravuorta on muhkeankokoinen lohikäärme Ashardalonin miniatyyri.

Pelin osat ovat ok-laatua, aivan huippulaadukkaaseen jälkeen ei päästä. Pelin visuaalinen ilme on takuuvarmaa ja varsin geneeristä fantasiaosastoa, vaikka pelin hahmo- ja hirviökorttien itseään toistava taide ja hailakat värit ovatkin hieman tylsiä.

Me ollaan sankareita kaikki

Pelin alussa pelaaja valitsee yhden viidestä sankarista (soturi, maagi, varas, pappi tai paladiini), joista jokaisella on omat erikoiskykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Näitä kykyjä kuvataan korteilla, joissa kussakin kerrotaan koska ja miten kykyä voidaan käyttää ja ovatko ne kertakäyttöisiä vai useampikäyttöisiä peruskykyjä.

Hahmolle tarjolla oleva kykyvalikoima on suurempi kuin hahmo mitä hahmo voi alussa ottaa, eli pienimuotoinen hahmon yksilöinti on mahdollista. Perussäännöiltään peli eri sankareilla on samanlaista, mutta jokainen hahmo on kokemuksena varsin erilainen, erilaisista kyvyistä johtuen. Sankarit saavat pelin alussa mukaansa vielä erityisestä aarrekorttipakasta vedettävän taikaesineen, joita seikkailun kuluessa saa toki lisääkin.

Sankarivalinnan jälkeen pelaajat valitsevat mieleisensä seikkailun pelin quest guidesta. Pelattava seikkailu määrittää pelin tavoitteen, oli se sitten hirviöiden tappaminen, kadonneen repun etsiminen tahi lohikäärmeen kukistaminen. Pelkkien kertaseikkailuiden lisäksi Ashardalonissa on mukana lyhyt kampanjakin, joka linkittää seikkailuja yhteen pidemmäksi jatkumoksi. Eri seikkailut tuovat mukavaa vaihtelua pelkkään hirviöiden mättämiseen, joskaan mitenkään hirveästi ne eivät pelin perusfiilistä muuta.

Usean eri seikkailun lisäksi Ashardalonin uudelleenpeluuarvoa nostaa se, että pelin pelilauta on modulaarinen ja koostuu joka kerralla erilaiseksi. Se muodostuu satunnaisesti vedettävistä luolalaatoista johon seikkailusta riippuen lisätään erikoislaattoja, kuten erikoissäännöillä varustettuja pomohirviöiden kammioita.

Pelin mukana tulee todella paljon rompetta. Kuva: Wizards of the Coast

Reppu selkään ja luolaan

Ashardalon, tason kuusi pahis. Kuva: Wizards of the Coast

Ashardalonin moottorina toimii jo pelisarjan aiemmassa osassa Castle Ravenloftissa käytetty Adventure System -sääntösetti, jota on luonnehdittu myös D&D-roolipelin 4. laitoksen kevytversioksi. Jokainen pelaaja käy vuorollaan läpi tietyt vaiheet, joissa sankari liikkuu ja toimii, uusi luolaston osa paljastuu ja viholliset sekä ansat yrittävät estää sankaria saavuttamasta päämääräänsä.

Luolasto suorastaan pursuaa hirviöitä ja ansoja, mutta varsin kevyt systeemi pitää seikkailun sujuvana, eikä omaa vuoroaan tarvitse odotella yleensä kauaa. Vielä kun aktiiviset hirviöt ja ansat hyökkäävät usein lähimmän sankarin kimppuun, pitää Ashardalon kaikki pöydän ympärillä hereillä.

Luolaston uuden osan paljastuessa sinne vedetään hirviö hirviöpakasta. Kortti kertoo hirviön taktiikat sekä ominaisuudet. Pelilaudalle hirviöt ilmestyvät miniatyyreinä ja ja ne aktivoituvat aina kyseisen pelaajan vuorolla. Poikkeuksen tekee jos usealla pelaajalla on edessään samantyyppisen hirviön kortti, jolloin kaikki sen tyypin hirviöt aktivoituvat.

Hirviöiden tekoäly perustuu niiden kortissa kerrottuihin taktiikoihin. Taktiikat on listattu siten että pelaaja valitsee kyseiselle hirviölle sen toiminnon, joka taktiikoiden mukaan on mahdollinen. Esimerkiksi örkkisoturi hyökkää jos se on lähietäisyydellä, heittää kirveellä jos se on hieman kauempana tai liikkuu lähintä sankaria kohden jos se on kaukana. Pelkkien hyökkäysten lisäksi vartijahirviöillä on taktiikoissaan myös luolaston laajentamista sekä apujoukkojen kutsumista, joka tuo peliin mukavan uuden ulottuvuuden.

Turpasaunat vanhaan tyyliin

Ashardalon kumartaa kohti D&D-juuriaan käyttämällä taistelussa jo legendaarista 20-sivuista noppaa. Jokaisella pelin hahmolla on haarniskaluokka, jonka ylittävällä heitolla hyökkäys osuu. Osumabonus sekä vahinko riippuvat käytetystä hyökkäyksestä. Systeemi on nopea ja helposti sisäistettävä, eikä erillisiä taulukoita tarvita.

Hirviöiden lisäksi sankareita vaanivat tietenkin erilaiset ansat sekä muut luolaston tapahtumat, jotka voivat ratkaisevasti helpottaa tai vaikeuttaa suoritettavaa tehtävää.

Miltä se sitten tuntuu?

Ashardalonin systeemi toimii moitteitta ja yleensä seikkailut saa kahlattua läpi 1–2 tunnissa, kunhan on sisäistänyt perusjutut. Kun muistaa että kyseessä on diablomainen lautapeli eikä tarinankerrontaan perustuva roolipeli, sujuu seikkailu sutjakkaasti ja kaikilla on mukavaa.

Henkilökohtaisesti deedeen hieman lapsellinen “örkki, luolakarhu ja limamonsteri asuvat samassa luolassa” -lähestymistapa ei allekirjoittaneeseen iske, mutta tämä on vain vanhan roolipelaajan jarruttelua. Yksinpelimahdollisuus on iso plussa, joskin seurassa toki peli kuin peli paranee. Hardcorempaa luolaseikkailua etsiville kehoittaisin tutkimaan mielummin Descentiä, mutta kevyttä yhteistyöpeliä etsivälle Ashardalon on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Faktat Wrath of Ashardalonista

Pituus: 60–120 minuuttia, seikkailusta ja pelaajamäärästä riippuen.

Lautapelaajien närkästykseksi Villa Paletti voitti Spiel des Jahresin vuonna 2002 Puerto Ricon ja TransAmerican nenän edestä. Kummankin kilpailijan voiton puolesta voisi puhua, mutta Villa Palettikin on kelpo perhepeli, ja siitähän Spiel des Jahresissa on kyse.

Pelin idea

Pelaajat siis rakentavat tornia nostamalla omia palikoitaan ylemmille tasoille. Kun pelaaja on sitä mieltä, ettei hän pysty nostamaan enää omia palikoitaan ylimmälle tasolle, hän voi ehdottaa uuden tason lisäämistä. Muut pelaajat voivat haastaa tämän väitteen ja yrittää siirtää palikkaa — jos se onnistuu, kyseinen palikka poistetaan pelistä.

Pelaajat saavat pisteitä ylimmällä tasolla olevista palikoistaan. Eniten pisteitä saanut pelaaja voittaa, jos joku toinen pelaaja kaataa tornin. Isoimmat ja painavimmat ovat arvokkaimpia — se kannustaa pelaajia nostamaan painavat palikat tornin huipulle, mikä tekee tornista melkoisen kiikkerän.

Pylväiden pituudet vaihtelevat hieman ja levytkin taitavat olla vähän kieroja. Pylväiden pituuksien vaihtelu tuo peliin mukavaa lisäpotkua, luonnollisesti paksuimmat ja tukevimmat pylväät ovat myös lyhyimpiä, jolloin niitä on helppo nostaa ylös… Tornin “kaataminen” nojaamaan vastapuolen paksujen pylväiden päälle kuuluu pelin perustaktiikoihin.

Sotkuiset säännöt

Näinkin huterasti torni voi pysyä pystyssä.

Suomenkieliset säännöt ovat epämääräiset ja huonosti käännetyt. Ruotsinkieliset säännöt ovat paremmat. Asian ydin on se, että jos esimerkiksi punainen pelaaja väittää, että ei voi siirtää enää palikkaa, haastajan on yritettävä siirtää punaista palikkaa, ei omaansa.

Villa Paletti onnistuu lisäämään yksinkertaiseen näppäryyspeliin hitusen strategiaa, vaikka luultavasti useimmat eivät välitä tuon taivaallista siitä, kuka pelin voittaa — tärkeintä on se, kuka tornin kaataa. Voittajan ratkaisemisen tapa tuntuu hieman päälleliimatulta ja kömpelöltä, mutta toisaalta palikoilla taktikointi tuo peliin lisäsisältöä.

Mielenkiintoisemmat palikat kohottavat Villa Paletin kuitenkin selvästi Jengan ja vastaavien yläpuolelle. Harvassa pelissä on tällaista vuorojännitystä. Kun peli etenee ja torni nousee, omia vuorojaan alkaa toden teolla pelätä.

Pelistä on olemassa myös jättikokoinen Palazzo Paletti -versio.

Suunnittelija: Bill Payne
Julkaisija: Zoch, PlayMix
Ilmestymisvuosi: 2002
Pelaajamäärä: 2-4
Pituus: 30 min

Taisteluun osallistuvat kaikki: planeettaa hallitsevat hyveelliset Atreidesit, heidän verivihollisensa pahat Harkonnenit, korruptoitunut keisari, avaruusmatkailua hallitseva kilta, planeetan alkuperäisasukkaat fremenit ja uskonnon varjosta valtaa käyttävät Bene Gesseritat.

Käännös kirjasta peliksi on toteuttu varsin hyvin. Alkuasetelma on kirjalle uskollinen, mutta tapahtumat etenevät miten etenevät. Liittoumiakaan ei ole pakotettu kirjan mukaisiksi. Vapaus toimii ja sopii hyvin yhteen kirjan poliittisiin juonitteluihin.

Pelin idea

Pelimekaniikaltaan Dune muistuttaa toista EON-tiimin mestariteosta, Cosmic Encounteria, joka tunnetaan myös Universumin valtiaina. Eri osapuolilla on erikoisominaisuuksia, jotka mahdollistavat sääntöjen rikkomisen eri tavoin. Fremenit voivat esimerkiksi liikkua planeetalla vapaammin, Harkonnenit ovat petollisia, keisari on rikas ja niin edelleen.

Dunen säännöistä näkyy pelin ikä ja suunnittelijoiden halu mallintaa kohdettaan. Säännöissä on paljon poikkeuksia ja yksityiskohtia. Tuloksena on melko raskaat säännöt. Vaikka pelin perusidea onkin melko selkeä, sen opettelemiseen menee aikaa.

Pelissä on kuitenkin paljon mielenkiintoisia piirteitä. Taisteluissa käytetään yhdistelmää joukkojen vahvuudesta, rahallisesta panostuksesta ja johtajista. Liittoumatkin on toteutettu mielenkiintoisella tavalla. Aina toisinaan, hiekkamadon iskiessä, pelaajat voivat neuvotella liittoumia, jotka ovat pitäviä kunnes ne taas virallisesti puretaan.

Kirjojen ystäville

Kirjasarjan ystäville Dune on varma menestys. Jos ei tunne kirjoja tai maailmaa yleensä, joutuu monia tunnelmaa luovia sääntöjä ihmettelemään ja pelin mielenkiinto laskee merkittävästi. Toinen olennainen edellytys pelistä nauttimiselle on riittävä pelaajamäärä — peli on parhaimmillaan täydellä kuudella pelaajalla.

Pelin toinen ongelma on sen kesto. Peli kestää helposti useampia tunteja ja saattaa olla melkoista edestakaisin vääntämistä. Pelillä on onneksi vuoromäärään sidottu pakollinen loppu, ellei joku pelaajista onnistu saavuttamaan voittoa ennen sitä. 16 kierrosta vain kestää varsin pitkään.

Lisäksi ongelmana on heikko saatavuus. Alkuperäistä englanninkielistä löytää nettihuutokaupoista, mutta hinta ei ole välttämättä halpa. Ranskalainen Descartes Editeur on julkaissut pelistä muutama vuosi sitten uuden laitoksen, joka on iso ja näyttävä. Se on tietysti ranskankielinen, mutta se ei ole mahdoton este.

Tuoreempia vaihtoehtoja

Kirjasarjasta pitävän raskaiden pelien ystävän kannattaa siis peli käsiinsä metsästää. Muille en suosittele. Itse pidän kirjoista, mutta Dune oli turhan raskasta tavaraa oikeasti pelattavaksi, siksi huono arvosana. Jos mieli palaa politikointia ja strategiaa yhdistävien pelien pariin, tuoreempi ja siksi helpommin saatavilla oleva vaihtoehto on George R.R. Martinin kirjoihin perustuva A Game of Thrones. Se nojaa Cosmic Encounterin sijasta Diplomacyyn, mutta pelien perustunnelma on samantyyppinen.

Suunnittelija: Bill Eberle, Jack Kittredge, Peter Olotka
Julkaisija: Avalon Hill
Ilmestymisvuosi: 1979
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 240 min

Kolmivuotias kun tämän huushollin kalustoon kuitenkin kuuluu, peli oli ehdottomasti kiinnostava tuttavuus, vaikka aikaisempi tutkailu olikin jättänyt Piikkisiilistä vähän kyseenalaisen kuvan.

Pelin idea

Peli koostuu siilistä ja piikeistä. Muoviset piikit tungetaan siilin selässä oleviin reikiin ja peli voi alkaa. Joka kierros heitetään noppaa, joka kertoo, voittaako sillä kierroksella lyhin vai pisin piikki. Sen jälkeen jokainen pelaaja noukkii siilin selästä piikin. Pituuksia verrataan — piikkejä on viittä eri kokoa — ja lyhin tai pisin piikki voittaa, tasapelin tullen kaikki tasoissa olevat pelaajat. Voittajat pistävät piikkinsä talteen, muut palauttavat piikit takaisin siiliin.

Näin jatketaan, kunnes jollakulla on ennalta sovittu määrä piikkejä tai kun piikit loppuvat siilistä. Eniten piikkejä kerännyt voittaa. Helppo peli on pisimmilläänkin ohi alle kymmenessä minuutissa.

Koska pelaajat palauttavat osan piikeistä siiliin, kyse ei ole pelkästä arvonnasta, vaan mukana on myös helppo muistipelielementti. Vähän liiankin helppo, ehkä, mutta niin vain ensimmäisessä testipelissä voitto meni kolmivuotiaalle touhottajalle, joka ei takuulla muistellut aikaisempia piikkejä. Muistiaan käyttänyt ja voittajapiikkejä takuupaikoille jemmannut isä joutui tyytymään kakkossijaan yhden piikin erolla.

Hupia kolmivuotiaille

Aikuisten kesken pelattavaksi Piikkisiiliä ei voi suositella, pitkää iloa pelistä ei saa ja “kenellä on pisin”-vitsien tulvaa tuskin kestää. Levottoman kolmivuotiaan kanssa Piikkisiiliä sen sijaan pystyi pelaamaan ja pelin kanssa on ihan mukava opetella pelien pelaamista. Siili on kivan näköinen ja piikit sopivan pehmeitä ja taipuisia. Ulkoisesta toteutuksesta ainoa miinus tulee siitä, ettei piikkejä saa säilöön siilin sisälle.

Oliko peli sitten Vuoden lastenpeli -palkinnon arvoinen? Olisi palkinnon voinut Halli Gallille, Funny Fishingille tai Mago Maginollekin myöntää — tosin Halli Galli on minusta ihan täysiverinen aikuistenpeli, eikä siten oikeastaan olisi edes kuulunut lastenpelien sarjaan. Piikkisiili on joka tapauksessa kolmivuotiaille oikein kelpo peli.

Faktat Piikkisiilistä

Pituus: 5-10 min, mikä on juuri sopivan vähän