Bruno Faiduttin vuoden peli on Linq, joka sai samalla parhaan partypelin palkinnon. Tässä muutaman vuoden takaisessa seurapelissä tehtävänä on selvittää, ketkä kaksi pelaajista muodostavat linkin. Linkin jäsenten pitää löytää oma parinsa. Uudessa ranskalaisessa versiossa on vakoojateema, kaksi pelaajista on vakoojia ja muut ovat vastavakoilun edustajia. Linkin jäsenet saavat kumpikin kortin, jossa on sama sana. Muilla on tyhjä kortti. Jokainen pelaajista sanoo sitten jonkun sanan, joka liittyy omaan korttiin — tyhjän kortin pelaajilla tämä on tietysti mitä tahansa. Osaatko keksiä sanan, josta parisi tunnistaa sinut, mutta josta muut eivät tajua yhteyttä? Linq BoardGameGeekissä.

Parhaan vanhan koulun valloituspelin palkinnon sai Cyclades. Faidutti tykkää genrestä, viime vuonna vuoden pelin palkinnon sai Small World. Cyclades on vauhdikas ja täynnä jännittäviä käänteitä. Bonuksena pelissä on komeat miniatyyrit ja hieno kuvitus. Cyclades BoardGameGeekisssä.

Parhaan euro-brainburnerin palkinnon sai Hansa Teutonica. Peli on Faiduttin mukaan mestariteos, joka herätti mielenkiintoa genreä kohtaan, johon Bruno oli jo tyystin kyllästynyt. Hansa Teutonica BoardGameGeekissä.

Koko lista löytyy Bruno Faiduttin nettisivuilta.

Wolfgang Kramer kuuluu täysipäiväisten suunnittelijoiden joukkoon. Jo vuonna 1989 päivätyönsä jättänyt Kramer oli ensimmäinen saksalainen ammattipelisuunnittelija. Viisi Spiel des Jahresia ja kolme Deutscher Spiele Preisia vuoteen 2007 mennessä voittanut Kramer on Reiner Knizian tavoin hyvin laaja-alainen suunnittelija, jonka julkaisuihin mahtuu peliharrastajien suosikkeja ja lastenpelejä.

Kramer on tehnyt paljon yhteistyötä muiden suunnittelijoiden kanssa. Pareista tärkeimmät ovat Michael Kiesling (Tikal, Java, Mexica, Torres, Sellaista Sattuu…) ja Richard Ulrich (El Grande, Princes of Florence).

Klaus Teuber

Klaus Teuberin ura alkoi Patricia McKillipin kirjoihin perustuvalla Barbarossalla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Catanin uudisasukkailla. Sen jälkeen Teuber on suunnitellut lukuisia Catan-aiheisia pelejä. Toki muutakin, mutta selkeä enemmistö Teuberin julkaisuista on Catania. Teuber on voittanut neljä Deutscher Spiele Preisia ja neljä Spiel des Jahresia. Spiel des Jahreseista vain yksi on voitettu Catan-pelillä, vaikka ne Teuberin päätyötä ovatkin.

Bruno Faidutti

Ranskalainen Faidutti on suomalaisten suosiossa. Citadelsin ja Dragon’s Goldin kaltaiset kevyet fantasia-aiheiset pelit ovat esimerkillistä Faiduttia. Amerikkalaisten pelisuunnittelijoiden huumorintajua ja mielikuvitusta ihailevan Faiduttin pelit ovat eurooppalaisen elegantteja, mutta humoristisia ja kaoottisia. Jos muuta kaaosta ei löydy, niin ainakin tapahtumakortteja, jotka lisäävät yllätyksiä ja väriä peliin.

Pelin idea

Fist of Dragonstones on pelkkää sokkohuutokauppaa koko peli. Pelaajat ostavat rahoillaan erilaisia hahmokortteja.

Hahmoilla saa lisää rahaa, arvokkaita lohikäärmekiviä ja ennen muuta pystyy muuttamaan lohikäärmekiviä voittopisteiksi. Pelaajat yrittävät saada rahoillaan mahdollisimman paljon hahmoja ostettua, mutta liika säästely johtaa siihen, että häviää huutokaupan toisensa perään.

Jokaisella kierroksella käydään kymmenen sokkohuutokauppaa — rahat nyrkkiin ja yhtä aikaa katsotaan, kuka maksoi eniten. Kymmenestä hahmosta kahdeksan on perushahmoja, jotka toistuvat joka kierros.

Loput kaksi vaihtelevat ja tuovat peliin väriä ja erilaisia mahdollisuuksia sotkea muiden peliä ja edistää omaansa. Hahmoista löytyy melkoinen kavalkaadi stereotyyppisiä fantasiahahmoja.

Toistoa, toistoa

Fist of Dragonstones on hyvin monotoninen peli. Pelissä on yksi ainoa mekanismi, sokkohuutokauppa, ja siinä kaikki. Pelaajien on toki pohdittava, milloin panostaa oikeaa rahaa, milloin taas keijukultaa, jonka saa takaisin kierroksen päätyttyä. Muiden pelaajien aikeita on tuumittava ja estettävä tarvittaessa.

Sokkohuutokauppa on mielipiteitä jakava mekaniikka, eikä tällä pelillä lautapeliharrastajia hurmata. Pelin kohderyhmää ovat luultavasti kevyttä sosiaalista lautapeliviihdettä hakevat roolipelaajat – siis sama porukka, joka pelaa Munchkinia ja muita Steve Jackson Gamesin pelejä. Peli sopii myös pienemmille pelaajille. Vaikka kortit ovatkin englanninkielisiä, riittää että porukassa on mukana yksi, joka osaa ne selittää.

Mikäli pelin tausta kiinnostaa, lue juttu Pelin taustaa: Fist of Dragonstones, jossa Bruno Faidutti kertoo, kuinka peli sai alkunsa.

Suunnittelija: Bruno Faidutti, Michael Schacht
Julkaisija: Days of Wonder
Ilmestymisvuosi: 2002
Pelaajamäärä: 3-6
Pituus: 45 min

Huomio kiinnittyy ensimmäisenä ulkoasuun. Peli on virkistävän erinäköinen useimpiin muihin verrattuna. Valkoisen ja vaaleanpunaisen hallitsema värimaailma on raikas ja hyvin positiivisessa mielessä tyttömäinen. Suurikokoiset kortit on kuvitettu taidokkaasti ja kuvitus sopii hyvin pelin kohdeajan henkeen. Pelin mukana tulee vieläpä vaatimaton kaulakorukin, jolla on myös pelillinen merkitys.

Peli täyttää kirkkaasti ulkoasunsa ja komponenttien laadun suhteen standardit, joskin häviää sittenkin Days of Wonderin parhaimmille tuotoksille. Parantamisen varaa olisi hieman, mutta peli on kuitenkin näyttävä.

Pelin idea

Pelaajat ostavat koruja ja muuta tarpeellista tavaraa. Pelissä käytetään mielenkiintoista mekanismia, joka on eräänlainen toteutus hollantilaisesta huutokaupasta. Kortteja on kulloinkin myynnissä neljä. Jokaisen kortin reunassa on neliportainen asteikko. Kun kortti tulee myyntiin, asteikon ylimpään kohtaan laitetaan rengas hinnan merkiksi.

Jos vuorossa oleva pelaaja ei osta korttia, rengasta siirretään pykälän verran alaspäin — hinta laskee. Jos kortti ei kelpaa kenellekään, se poistetaan markkinoilta, kun rengas putoaa asteikolta pois. Mekanismi on hauska ja toimiva, tosin jatkuva renkaiden siirtely alkaa pidemmän päälle risoa.

Pelaajilla on joka vuoro käytettävissään kymppi. Rahaa ei voi kerätä kierrokselta toiselle, vaan käyttämättömät rahat menevät hukkaan. Toisinaan joutuukin tekemään kiperiä valintoja ostamiensa korttien suhteen.

Kortteja moneen lähtöön

Pelaajille tarjotaan jalokiviä ja erilaisia hahmokortteja. Jalokiviä on neljää lajia. Niiden välille eroja tekee pelistä toiseen vaihtuva suosio hovissa. Jotkut jalokivet ovat suositumpia ja siksi arvokkaampia.

Hahmokorteilla voi tehdä kaikenlaista erikoistapahtumaa, kuten muokata eri jalokivien suosiota, katsella toisten kortteja, saada lisää rahaa tai sen sellaista. Nämä kortit tuovat peliin mukavasti vaihtelua ja piristävät pelkkää jalokivikauppaa.

Hahmokorteista kriittisimpiä ovat kauppiaat. Kun kauppias nousee pakasta, peli keskeytyy ja pelaajat esittelevät korujaan. Jokainen pelaaja valitsee salaa kädestään jonkunmoisen asetelman jalokiviä, jotka sitten paljastetaan yhtä aikaa. Eniten kutakin jalokivityyppiä tarjonnut pelaaja saa myydä yhden jalokiven. Hinnan määrä suosio ja se, kuinka monta kyseistä jalokiveä on sillä kertaa myynnissä.

Kauppiaita on kolme, ja kun kolmas kauppias on nähty, peli päättyy. Eniten rahaa myynneistä kerännyt pelaaja vie voiton. Pisteidenlasku on hieman kömpelöä, mutta sopivalla lomakkeella sekin käy helposti.

Yhteenveto

Queen’s Necklace on ulkonäöltään miellyttävä peli, mutta sisältö ei minua kuitenkaan täysin tyydytä. Pelissä on hyviä ideoita, mutta kokonaisuus ei ihan riitä. Peli on helppo, suhtkoht nopea ja kohtalaisen jännittäväkin, varsinkin myynnit ovat mielenkiintoisia — pelaajat haluavat saada enemmistön mahdollisimman pienellä määrällä jalokiviä. Jos ei muista, mitä muut ovat ostaneet, valinta on vaikea.

Days of Wonderin pelien tapaan tästäkin on tehty nettiversio. Netissä renkaat liikkuvat itsestään, mikä parantaa pelikokemusta jonkin verran. Nettiversio on uskollinen pöytäpelille ja hyvä tapa kokeilla ennen ostamista. Jos peli tuntuu kuvauksen perusteella mahdollisesti kiinnostavalta, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa nettiversioon Days of Wonderin sivuilla.

Suunnittelija: Bruno Cathala, Bruno Faidutti
Julkaisija: Days of Wonder
Ilmestymisvuosi: 2003
Pelaajamäärä: 2-4
Pituus: 45 min

Mystery of the Abbey kuuluu päättelypelien perheeseen, mutta on sen kevyemmästä tai ainakin kaoottisemmasta päästä. Pelissä on Bruno Faiduttin tyylille uskollisesti paljon kaaosta ja sattumaa mukana tuomassa vaihtelua ja hupia.

Pelin idea

Munkkikatras koostuu joukosta erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja munkkeja. Munkit ovat lihavia tai laihoja, hupullisia tai huputtomia, parrakkaita tai parrattomia, arvoltaan isä, veli tai noviisi ja veljeskunnaltaan fransiskaaneja, benediktiinejä tai temppeliherroja. Yksi munkeista piilotetaan pelilaudan alle: hän on murhaaja.

Pelaajat vaeltavat pitkin luostaria. Jos pelaaja törmää toiseen pelaajaan käytävillä, hän voi kysyä tältä kysymyksen, johon on vastattava totuudenmukaisesti. Vastaaminen ei ole pakollista, mutta jos vastaa, saa kysyä vastakysymyksen. Kaikki pelaajat kuulevat kysymykset ja vastaukset; onkin melkoinen taitolaji kysyä siten, että muut eivät vastauksesta hyödy.

Luostarin eri huoneista saa monenlaisia etuja. Toisten pelaajien kammioita voi käydä vakoilemassa, kirjastosta löytyy hyödyllisiä etuja tarjoavia kirjoja ja satunnaistapahtumia ja niin edelleen. Tärkein huoneista on sali, jossa pelaajat voivat tehdä paljastuksia, kuten “uskon, että murhaaja on parrakas”. Oikeista paljastuksista saa pelin lopussa pisteitä. Pelaaja voi myös syyttää tiettyä munkkia murhasta. Jos syytös on oikein, peli päättyy. Eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa, useimmiten se, joka syytti oikein.

Sekasortoa luostarissa

Aina muutaman kierroksen välein kello soi ja kutsuu pelaajat messuun. Messussa kuiskitaan: pelaajat joutuvat kierrättämään kädessään olevia kortteja muille pelaajille. Kierrätettyjen korttien määrä kasvaa koko ajan, joten salaisuus paljastuu väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Usein pelaajat ryntäävätkin lopulta kilpaa tekemään syytöstä, mikäli kukaan ei ole ollut tarpeeksi nokkela aikaisemmin.

Mystery of the Abbey on hauska peli, ja Days of Wonderin tyylille uskollinen näyttävä toteutus tekee pelistä miellyttävän pelata. Vakavaa päättelypeliä hakevien kannattaa etsiä muualta — Sleuth on esimerkiksi oivallinen valinta. Mikäli haluat tutustua pelin taustaan tarkemmin, lue Bruno Faiduttin kirjoittama artikkeli Mystery of the Abbeyn taustoista.

Suunnittelija: Bruno Faidutti, Serge Laget
Julkaisija: Days of Wonder
Ilmestymisvuosi: 2003
Pelaajamäärä: 3-6
Pituus: 90-120 min

Pelin idea

Kullakin pelaajalla on neljän seikkailijan retkue (maagi, varas ja kaksi soturia), joita lähetetään yksi kerrallaan lohikäärmeiden kimppuun. Seikkailijoiden voimakkuus vaihtelee, mutta heikoilla maageilla ja varkailla on hyödyllisiä erikoisominaisuuksia.

Lohikäärmeidenkin voimakkuus vaihtelee, samoin niiden aarrevuorien koko. Kun lohikäärmeen kimppuun lähetettyjen seikkailijoiden voima on yhtä suuri tai suurempi kuin sen voima, se kuolee ja aarteen jakaminen voi alkaa.

Lohikäärmeen kuoltua alkaa pelin olennaisin vaihe. Tiimalasi käännetään ympäri ja lohikäärmeen tappamiseen osallistuneilla pelaajilla on minuutti aikaa sopia, miten aarre jaetaan. Erilaiset aarteet ovat eri arvoisia ja taikaesineetkin mutkistavat matkaa.

Jos diiliin ei päästä, kukaan ei saa mitään. Tylsät pelaajat keksivät tietysti heti torppaustaktiikan, jossa tylysti estetään kaikki diilit, joista ei saa tarpeeksi hyötyä. Koko peli kaatuu tähän, mutta sellaisten pelaajien kanssa ei yksinkertaisesti kannata pelata.

Fantasianeuvottelua

Dragon’s Gold on varsin hauska ja kepeä peli. Kuvitus on laadukasta ja tuo kyllä perustyypillisen fantasiamaailman mieleen elävästi. Teema toimii erinomaisesti ja herättänee jokaisen fantasiasta kiinnostuneen roolipelaajan mielenkiinnon.

Pisteytys on vähän mutkikasta, mutta sen oppii parissa pelissä, jonka jälkeen siitä ei ihmeempiä ongelmia ole. Dragon’s Gold on hyvässä seurassa varsin leppoisaa viihdettä.

Lue Dragon’s Goldin suomenkieliset säännöt.

Lohikäärmeitä odottamassa kohtaloaan. Kuva: Gary James

Suunnittelija: Bruno Faidutti
Julkaisija: Descartes Editeur
Ilmestymisvuosi: 2001
Pelaajamäärä: 3-6
Pituus: 45 min

Pelin idea

Joka kierroksen alussa pelaajat valitsevat itselleen roolin. Yksi pelaajista ottaa hahmokortit itselleen, valitsee yhden ja antaa kortit seuraavalle pelaajalle, joka ottaa yhden ja antaa kortit eteenpäin ja niin edelleen. Lopulta viimeiselle pelaajalle jää kaksi hahmoa joista valita. Pelaajilla on hieman valinnanvaraa hahmojensa suhteen ja jonkin verran tietoa siitä, mitä hahmoja muilla on.

Sen jälkeen hahmot käydään läpi tietyssä järjestyksessä. Pelaajat saavat vuoronsa aluksi joko rahaa tai kortteja ja voivat sitten rakentaa kädestään yhden rakennuksen. Rakennuksilla ei ole juuri erikoisominaisuuksia, mutta hahmoilla on. Osa saa tietynvärisistä rakennuksista lisärahaa, osalla on muita etuja. Salamurhaaja voi tappaa yhden hahmon, varas ryöstää jonkun rahat, velho vaihtaa kortteja toisen pelaajan kanssa ja niin edelleen.

Peli päättyy, kun joku rakentaa kahdeksannen rakennuksen kaupunkiinsa. Silloin lasketaan pisteet. Arvokkaammat rakennukset tuottavat eniten pisteitä, joten rakentamalla kaupunkinsa nopeasti täyteen pieniä rakennuksia ei välttämättä yllä voittoon.

Bluffaamista

Hahmonvalinta ja siihen liittyvä epätietoisuus piristää ja tasapainottaa peliä mukavasti. Salamurhaaja ja varas, jotka hyökkäävät hahmon eivätkä pelaajan kimppuun, ovat myös hyvä tasapainovaikute. Kauppias esimerkiksi tuottaa rahaa vihreistä rakennuksista. Jos pelaajalla on paljon vihreitä rakennuksia, uskaltaako hän ottaa kauppiasta vaikka se olisi paras valinta, koska se on paras ja ilmeisin valinta? Koska hyökkääjä ei tiedä, kenellä uhriksi valittu hahmo on, tiettyä pelaajaa on vaikea kiusata jatkuvasti.

Peli on lopulta varsin elegantti tapaus, vaikka voikin varsinkin isommilla pelaajamäärillä venyä turhan pitkäksi. Siihen auttaa pelaaminen pienempään rakennusmäärään, esimerkiksi seitsemään rakennukseen. Suosittelen tätä itse asiassa yleissäännöksi, koska Citadels on helposti tarpeettoman pitkä peli.

Paljon valinnanvaraa

Citadels on myös hyvin monimuotoinen peli. Peruspeli toimii 4-7 pelaajalla ja tietyin muutoksin peliä voi pelata myös kahdella tai kolmella pelaajalla. Jotkut pitävät tätä pienempää pelitapaa erittäin hyvänä eivätkä edes suostu pelaamaan peliä useammalla, toisille taas nimenomaan isot pelit ovat kaikki kaikessa.

Jos perushahmot tympivät, peli sisältää myös vaihtoehtoisen hahmovalikoiman, josta voi ottaa käyttöön osan tai kaikki. Näin peliin saa 512 erilaista hahmovalikoimaa – vaihtelua siis riittää. Pelin uusin painos sisältää myös aiemmin erikseen myydyn pienen Dark City -lisäosan, jossa on 14 uutta rakennusta ja tyylikkäät muovirahat.

Kuten aikaisemmin mainittiin, Citadels muistuttaa San Juania. Kummassakin rakennetaan kaupunkia ja mukana on hahmonvalintamekanismi. Citadels on kaksikosta sosiaalisempi bluffaamisen ja roolinvalinnan tärkeyden osalta, San Juan on rakennuspaljoutensa vuoksi strategioiltaan vaihtelevampi ja kiinnostavampi.

Lue Citadelsin suomenkieliset säännöt ja tutustu pelin taustaan.

Suunnittelija: Bruno Faidutti
Julkaisija: Fantasy Flight Games, Fantasiapelit
Ilmestymisvuosi: 2000
Pelaajamäärä: 2-7
Pituus: 60 min

Pelin idea

Pelin päämekaniikka eli vuorojärjestys on lainattu Thebesistä. Pelaajien liikkuminen ja toiminnat vievät määrätyn verran aikaa ja kun pelaajan vuoro on ohi, tämä liikkuu laudan ympärillä olevalla aikamittarilla eteenpäin. Vuorojärjestys ei kierrä tyypillisesti myötäpäivään, vaan pelivuoron saa se, joka on tuhlannut vähiten aikaa. Peli loppuu, kun kaikki pelaajat kiertävät 60-minuuttisen aikamittarin loppuun ilman että sukellusvene ehtii tuhoutua.

Kun pelaaja tuhlaa minuutteja sukellusveneessä liikkumiseen ja sen korjaamiseen, tämä aktivoi aluksessa lisää vikoja. Noin joka 3. minuutti aikamittarilla saa aikaan uuden ongelman, joten ongelmia kasaantuu pelaajille enemmän kuin laki sallii. Kaikkia vikoja on mahdotonta korjata, joten pelaajat yleensä rientävät paikkailemaan vain kriittisimpiä kohtia.

Riskien tasapainottelua

Liikuttuaan pelaaja voi kerätä esineitä, jotka auttavat korjauksessa, mutta useimmiten aika kuluu aluksen lukuisten ongelmien korjaamiseen. Jokaiseen korjaustoimintoon liittyy kuitenkin riski, sillä korjaus voi epäonnistua. Pelaaja saa ennen korjausta päättää, montako minuuttia hän toimintoonsa uhraa (1-10 minuuttia), johon lisätään mahdolliset esinekorteilla saadut lisäminuutit. Tämän jälkeen heitetään 10-sivuista noppaa ja jos luku on suurempi kuin pelaajan käyttämät minuutit, korjaus epäonnistuu, mutta aika kuluu normaalisti.

Korjauksien tekeminen tuntuu riskien tasapainottelulta. Pelaaja voi aina pelata varman päälle ja käyttää täydet 10 minuuttia, mutta samalla aika kuluu nopeammin. Halu uhkapelaamiseen yleensä lisääntyy pelin edetessä ja ongelmien kasaantuessa.

Riskien ottaminen liittyy myös pelaajan vuoron jälkeen tehtävään Sammumistarkistukseen. Tällöin pelaaja, joka on nauttinut vuorollaan grogia suoriutuakseen korjaustoiminnastaan paremmin, joutuu tarkistamaan, sammuuko hänen tonttunsa juomisen seurauksena vai jatkaako tämä sammaltaen matkaansa. Jos pelaaja sammuu, aikaa kuluu lisää ja tonttu on vaarassa kuolla, jos huone syttyy palamaan tai tulvii.

Tontut juoksevat ratkaisemaan ongelmia. Kuva: Mike Hulsebus / BGG

Leppoista yhteispeliä

Red November on uudistuneessa versiossa pakattu huomattavasti kookkaampaan laatikkoon, mutta tällä kertaa muutos on tervetullut. Nyt tilaa on liikaakin mutta parempi näin, sillä entisen version lauta ja komponentit hädin tuskin mahtuivat alkuperäiseen laatikkoon. Samalla esinelaatat on korvattu selkeämmillä korteilla ja lauta sekä muut komponentit, kortteja lukuun ottamatta, ovat suurempia. Myös järkyttävän kryptistä ohjekirjaa on selkeytetty, vaikka se on edelleen hieman epäjohdonmukainen.

Red Novemberin suurin synti on rajusti vaihteleva vaikeusaste. Osa toimintakorteista on vaarallisempia kuin toiset ja niiden ongelmat ratkaistaan usein noppaa heittämällä, jolloin satunnaisuus määrää vahvasti pelin luonteen. Joskus peli tuntuu todella helpolta, joskus jo ensimmäiset minuutit voivat olla yhtä tuskaa. Vaikeusaste voi vaihdella myös kesken pelin suuresti, joten sitä on hankala säätää ennalta.

Jos haluaa leppoisan ja kevyen yhteistyöpelin suuremmallekin aikuisporukalle, Red November täyttää tarpeen hyvin. Pelin runsaat satunnaiselementit rajoittavat hyvin yhteistyöpelien helmasyntiä eli yhden pelaajan pomottelua, sillä toimintojen hyödyllisyys on toimintakorttien satunnaisen järjestyksen vuoksi vaikeampi hahmottaa. Peli myös skaalautuu melko hyvin kuuteen pelaajaan saakka, sitä suuremmat pelaajamäärät pidentävät ja vaikeuttavat peliä liikaa. Jos taas hakee yhteistyöpeliltä vakavamielisempää teemaa tai enemmän strategista syvyyttä, kannattaa kääntyä Pandemian puoleen.

Faktat Red Novemberista

Pituus: 60 minuuttia.