Pelin aivan ensimmäisessä versiossa — josta on jäljellä karu prototyyppi — asetelmana oli klassinen jännärikuvio. Toisessa pelissä pelaajat ehdottivat pelin sijoittamista science fiction -maailmaan. Näin sai alkunsa “Punainen olento, jolla on yksi silmä ja kahdeksan lonkeroa”. Pelaajien piti löytää puuttuva kortti kyselemällä vastapelaajiltaan näiden käsissä olevista korteista. Kysymykset olivat suljettu, kuten “kuinka monta vihreää kolmisilmäistä ja antennipäistä olentoa sinulla on?” Peli oli kiinnostava, mutta kaavamainen ja kauhistuttavan ärsyttävä, kuin sekoitus Mastermindia ja Cluedoa — ja jälkeenpäin selvisi, että se oli hyvin paljon Sid Sacksonin Sleuthin kaltainen. En tuntenut Sleuthia vielä tuolloin.

Kiertelin pitkään kustantajia prototyyppi kainalossa, vain kuullakseni miten peli muistutti liikaa Cluedoa tai Mastermindia tai miten science fiction -pelit eivät käy kaupaksi. Päätin palata ongelman alkulähteille ja säilyttää vain pelin perusidean eli epäillyn ominaisuudet. Se vaikutti hyvältä idealta, muu peli piti vain saada dynaamisemmaksi.

Olin pitkään halunnut työskennellä yhdessä Serge Lagetin kanssa. Serge on yksi Gang des Tractionsin tekijöistä. Menin tapaamaan häntä Lyoniin ja vietimme pitkän päivän pallotellen ideoita. Lopulta keksimme, että pelin pitäisi sijoittua silloin muodissa olleiden keskiaikaisten murhamysteerien maailmaan. Lauta kuvaisi luostaria, jonka eri huoneet antaisivat eri toimintoja. Erosimme tässä vaiheessa emmekä tehneet varsinaista yhteistyötä enempää, vaan pohdimme peliä kumpikin omalla tahollamme.

Koska pelkäsin Sergen, kova shakin ja 1830:n ystävä kun on, suhtautuvan peliin liian vakavasti, päätin lisätä tähän asti hyvin järjestelmälliseen peliin hieman kaaosta vielä kun siihen oli tilaisuus. Lisäsin peliin messun aikana esiinkäännettävät kortit, kirkosta poistumista häiritsevät tapahtumat ja mahdollisuus avoimiin kysymyksiin ja vastaamasta kieltäytymiseen. Sillä välin Serge Laget kehitti pelin liikkumismenetelmän ja luostarin kartan, joka ei muuttunut juuri laisinkaan ensimmäisen prototyypin ja valmiin version välillä.

Yhteisymmärrykseen pääseminen edellytti useita puheluita — sähköposti ei ollut vielä yleisessä käytössä — ja kumpikin meistä pääsi testaamaan peliä oman peliporukkansa kanssa. Prototyypit kiersivät kustantajilla ja luostariversio miellytti heitä paljon enemmän kuin pelin lonkerollinen esi-isä. Keskustelut Eurogamesin kanssa venyivät ja lopulta he hylkäsivät pelin — en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Duccio Vitale valitsi mieluummin lattean ja tylsän Mystery on the Nilen Murder at the Abbeyn sijasta. Peli meni lopulta Multisimille, joka on pieni roolipelikustantamo.

Murder at the Abbeyn ensimmäinen laitos oli floppi. Ensimmäisen ja ainoan ranskankielisen painoksen 3 000 kappaleen myyminen vei kaksi vuotta, eikä pelistä tullut saksan- tai englanninkielistä laitosta. Pian sen jälkeen kun painos myytiin loppuun, keräilijät alkoivat tarjota pelistä huikeita hintoja, mutta minulla oli vain kaksi kappaletta jäljellä ja aioin pitää ne.

Peli floppasi monesta syystä. Ensinnäkin Multisimillä ei ollut kaupallista verkostoa pelille, joka oli suunnattu paljon heidän roolipelejään laajemmalle yleisölle. Toiseksi monet pelaajat inhoavat murhamysteeripelejä, koska luulevat niitä kaikki Cluedo-klooneiksi. Tämä johtunee siitä, että mysteeripelejä on hyvin vähän, mikä taas johtuu siitä, että niitä on todella vaikea tehdä. Murder at the Abbey on osin Cluedo-parodia, mutta ei missään nimessä Cluedo-klooni. Kolmanneksi, vaikka pelin kuvitus olikin miellyttävää, komponentit olivat heikkolaatuiset, sillä julkaisijalla ei ollut kokemusta lautapelien julkaisemisesta. Pelin hinta oli aivan liian korkea niin halvannäköiselle pelille. Viimeisenä — eikä vähäisimpänä — Murder at the Abbey ilmestyi silloin kun useimmat pelaajat — minä mukaanlukien — käyttivät kaikki vaivalla tienaamansa rahat Magic-kortteihin.

Siis hyvä peli, joka julkaistiin väärään aikaan vääränlaisena väärällä julkaisijalla. Peli ansaitsi toisen tilaisuuden. Sain oikeudet takaisin ja tarjosin peliä kaikille ranskalaisille ja saksalaisille julkaisijoille. Sain aina samat vastaukset: näyttää liikaa Cluedolta, mysteerit eivät myy, uskonnollinen teema on liian vaarallinen ja niin edelleen.

Olin jo lähes luopunut toivosta, kun vuoden 2002 alkuviikkoina sain sähköpostia ranskalaisamerikkalaiselta Eric Hautemontilta, joka halusi perustaa uuden pelifirman, Days of Wonderin, ja oli kiinnostunut pelistä kuulemansa perusteella. Serge, Eric ja minä teimme pian sopimuksen uudesta pelistä, johon tuli paljon pieniä parannuksia ja säätöjä, mutta ei suuria muutoksia. Poliittisen korrektiuden nimissä peli sai nimekseen Mystery of the Abbey — vaikka se käsitteleekin yhä murhan selvittämistä.

Graafisen suunnittelun teki sama Cyrille Daujean, joka oli tehnyt ensimmäisen laitoksen — mutta tällä kertaa kuvittajien palkkaamiseen oli enemmän rahaa. Mukaan saatiin Julien Delval (Citadels, Fist of Dragonstones) ja Emmanuel Roudier (Castle, Dragon’s Gold). Ne, jotka ovat nähneet Murder of the Abbeyn ohuen pahvilaudan, muoviset nappulat ja nopat ja mustavalkoiset kortit, hämmästyvät varmasti nähdessään uuden version. Pelilauta on fantastinen, munkkinappulat ovat “kivihartsia” (tämän täytyy olla uusi keksintö, mutta se näyttää hyvältä) ja mukana on kello messun kutsumiseen. Days of Wonderin käytäntönä on tehdä näyttäviä, huippulaadukkaita pelejä, vaikka sitten vähän kalliimmalla. Minusta he toimivat oikein ja toivon, että olette samaa mieltä.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Bruno Faiduttin nettisivuilla nimellä The Secret History of the Abbey. This article first appeared on Faidutti.com. Translated from the English version by Mikko Saari.

World of Warcraft istuu mainiosti Fantasy Flightin eeppisen mittakaavan pelien joukkoon. Valtavasta laatikosta paljastuu suuri pelilauta, läjä miniatyyrejä, satoja kortteja ja paljon muuta sälää. Pelipöydän on syytä olla tilava ja aikaa runsaasti.

Pelin idea

Pelaajat jakautuvat kahteen joukkueeseen, Allianceen ja Hordeen, kuten nettipelissäkin. Pelaajat valitsevat hahmonsa 16 erilaisesta, saavat ensimmäiset tehtävänsä ja lähtevät seikkailemaan. Pelaajat voivat liikkua ympäriinsä, käydä ostoksilla kaupungissa, taistella hirviöitä vastaan, harjoittaa taitojaan ja niin edelleen.

Pelin lopullisena tavoitteena on kehittää oman joukkueen hahmoista rajatun aikamäärän sisällä kykeneviä voittamaan paha Overlord. Toinen vaihtoehto on lopullinen taistelu toista joukkuetta vastaan — viimeisenä hengissä oleva voittaa.

Hahmonkehityksessä on paljon mahdollisuuksia erilaisiin kehityssuuntiin ja taistelumekanismit toimivat, joten mikäli tällainen roolipelinomainen toiminta kiinnostaa, World of Warcraft maistuu varmasti. Mikäli teema ja tunnelma eivät kiinnosta, peli on tylsä ja itseään toistava.

Lisäosat

Shadow of War -lisäosa sisältää satoja uusia kortteja, jotka laajentavat peruspeliä ja tuovat aivan uusia ideoita peliin. Uusia esineitä, kykyjä hahmoille, aseita Overlordille ja niin edelleen — Shadow of War tuo peruspelille lisää uudelleenpelaamisarvoa ja on siksi hyvä hankinta kaikille, jotka pelaavat World of Warcraftia säännöllisesti. The Burning Crusade laajentaa samaten peruspeliä kuten samanniminen lisäosa nettipeliä.

Fantasy Flight Games on julkaissut myös World of Warcraft: The Adventure Gamen, joka on World of Warcraftin maailmaan sijoittuva nopeatempoisempi, noin 90 minuutissa pelattava seikkailupeli.

Suunnittelija: Christian T. Petersen, Eric Lang
Julkaisija: Fantasy Flight Games
Ilmestymisvuosi: 2005
Pelaajamäärä: 2-6
Pituus: 120-240 min

Pelin idea

Ajaminen perustuu erilaisiin noppiin. Mitä isompi vaihde, sitä suurempaa noppaa käytetään. Kuutosvaihteella pelaajat kaasuttelevat menemään 30-sivuisella nopalla. Aivan vapaasti ei sentään sovi revitellä. Nopeutta säädellään mutkissa, joissa pitää viettää tietty määrä kierroksia. Jos ajaa mutkan läpi pysähtymättä, kisa loppuu siihen.

Peliin saa halutessaan lisää vaikeustasoa huomioimalla renkaiden ja moottorin kunnon, polttoaineen kulutuksen ja muita yksityiskohtia. Toisaalta peli toimii mainiosti myös kevyempänä ajanvietteenä isommallekin porukalle, silä peliin mahtuu 10 pelaajaa ja aivan pienillä porukoilla sitä ei edes kannata pelata.

Lisäosat

Peliin on saatavilla useita kymmeniä lisäosia, jotka kukin sisältävät pari formularataa. Peruspaketissa on Zandvoort ja Monaco, lisäosista löytyy paljon tuttuja ratoja. Isokokoiset ratalaudat ovat tyylikkäitä ja radanvierukset ovat täynnä hauskoja pikku yksityiskohtia.

Formula Dé on yksinkertainen peli, joka pitkästyttää kiinnostavaa pelimekaniikkaa kaipaavan hengiltä. Tunnelmallista formulakisailua hakeva sen sijaan nauttii suuresti. Lisäosia hankkimalla voi pelata vaikka koko formulakauden osakilpailuineen.

Uusi versio

Vanha Formula Dé voi olla jo hieman vaikea löytää. Vuonna 2008 pelistä ilmestyi uusi Formula D -laitos, joka uudisti peliä ja lisäsi muun muassa katurata-autot. Formula D on luonnollisesti yhteensopiva vanhojen Formula Dé -ratojen kanssa.

Lisäksi pelistä on olemassa pienimuotoisempi Formula Dé Mini -versio.

Suunnittelija: Eric Randall, Laurent Lavaur
Julkaisija: Descartes, Asmodée
Ilmestymisvuosi: 1991
Pelaajamäärä: 2-10
Pituus: 120 min

Olin juuri saanut valmiiksi Draco and Co:n Michael Schachtin kanssa ja ehdotin, että työskentelisimme yhdessä tämän uuden idean parissa. Salainen toiveeni oli, että Michael löytäisi uusia ideoita ja uusia suuntia, jotta saisimme Citadelsista irti jotain uutta ja erilaista. Olin itse jo tuuminut asiaa, vähäisellä menestyksellä. Haasteena oli luoda jotain, mikä muistuttaisi Citadelsia paljon, mutta olisi silti täysin erilainen. Aloimme, kuten Dracon kanssa aikaisemmin, lähetellä säännöllisesti toisillemme tiedostoja sähköpostilla ja testata peliä omissa porukoissamme.

Ensimmäinen versio, jonka aiheena oli myöhäinen roomalainen imperiumi, kuvernöörit, senaattorit, veronkerääjät ja niin edelleen, ei vakuuttanut meitä ja hylkäsimme sen muutaman viikon jälkeen. Toinen versio, jonka nimi oli ensin Fairy Gold ja sitten Dragon Stones, oli hyvä. Idea on peräisin vanhoista tarinoista, joissa keijut maksavat ihmisille työstä palkan taiotulla kullalla. Ihmiset ottavat kullan ja laittavat sen talteen, mutta yön aikana kulta katoaa maagisesti ja palaa keijumaahan.

Kuten Citadelsin kohdalla, Cyrille Daujean oli ensimmäinen, joka huomasi pitkässä, raskaassa ja itseään toistavassa ensimmäisessä prototyypissämme suurta potentiaalia, josta saataisiin pienellä säädöllä erittäin hyvä peli. Hän onnistui vakuuttamaan minut asiasta.

Meidän piti kuitenkin tehdä pelistä kevyempi ja nopeampi, mikä vaati hahmojen poistamista, mutta samalla vaihtelevampi, mikä vaati uusien hahmojen lisäämistä. Mikäänhän ei ole mahdotonta ja me keksimme tavan: valitsimme kymmenen perushahmoa, jotka ovat pelissä joka kierroksella ja lisäsimme pakallisen lisähahmoja, joista joka vuoro nostetaan kaksi tuomaan peliin vaihtelua. Tällaiset kertakäyttökortit, jotka pelataan vain kerran pelin aikana, ovat siitä mukavia, että niiden vaikutukset voivat olla vahvoja ja hulluja, ilman että ne pilaavat pelin kuten ne tekisivät, jos ne olisivat mukana joka kierros.

Dragon Stones on huutokauppapeli. Tiedän, sellainen on nyt trendikästä ja viime vuosina huutokauppapelejä on julkaistu paljon, mutta tämä on vähän erilainen. Lisäksi minä pidän huutokauppapeleistä ja toisin kuin Michael, jonka työtä on erinomaisen hienovarainen Don, en ole koskaan tehnyt sellaista. Dragon Stonesissa kortit kuvaavat taikametsän asukkaita — velhoja, peikkoja, hiisiä, noitia ja jopa lohikäärmeitä. Olennot ovat vaikuttavia ja voimakkaita, ja pelaajat maksavat etuoikeudesta käyttää niiden taikavoimia.

Pelin tavoitteena on saada taikakiviä, joista voi tehdä vieläkin taikavoimaisempia amuletteja ja niin edelleen. Ei mitään uutta, tiedän, mutta teema toimii hyvin. Prototyypit oli helppo tehdä, käytimme kuvia Castlesta, Citadelsista, Dragons Goldista ja Draco and Co.:sta. Pelin omaperäisin ja kiinnostavin piirre lienee huutokauppajärjestelmä, joka käyttää kolmea valuuttaa — tavallinen kulta, keijukulta ja hopea — ja mahdollistaa bluffaamista ja ikäviä temppuja.

Vaikka pelissä on vähän Citadelsia, kuten alunperin vaadittiin, Dragon Stones on kuitenkin puhdas huutokauppapeli. Kun lähetimme sen Hans im Glückille, emme tienneet heidän työskentelevän jo Magellanin, toisen samankaltaisen puhtaan huutokauppapelin, parissa. Magellan on lisäksi varsin hieno peli.

Onneksi muutama viikko sen jälkeen kun Hans im Glück hylkäsi tarjouksemme, satuin tapaamaan Eric Hautemontin, joka oli aloittamassa uutta pelifirmaa Days of Wonderia Yhdysvalloissa. Olimme jo puhuneet Murder at the Abbeyn uudesta laitoksesta (lue tapauksesta artikkelista Pelin taustaa: Mystery of the Abbey). Eric osallistui kahdeksanteen Ludopathic Gatheringiin, jossa hän kokeili Dragon Stonesia  ja hän päätti ottaa pelin valikoimiin lähes välittömästi.

Pelin nimen keksiminen oli vaikeaa. Olisin halunnut antaa pelille nimeksi L’Or des Fées (Keijukulta), sillä se kuulosti hyvältä ranskaksi ja toi mieleen perinteiset sadut, mutta englanniksi nimi oli vähän epämääräinen. Ei sillä, että minulla on mitään epämääräisyyksiä vastaan, mutta ne eivät aina ole hyväksi markkinoinnin kannalta. Palasimme siis vähemmän omaperäiseen Dragon Stonesiin, josta tuli pian Fist of Dragonstones, jotta nimi antaisi vähän vihjettä pelin perusmekanismista, suljetun nyrkin huutokaupoista.

Kuvitustiimi Cyrille Daujean ja Julien Delval olivat työskennelleet yhdessä jo Citadelsin aikoihin. He ovat paitsi lahjakkaita taiteilijoita, myös innokkaita peliharrastajia, jotka osallistuvat säännöllisesti pelisessioihini Pariisissa ja Ludopathic Gatheringiini. Oli todella mukavaa työskennellä tämän pelin parissa heidän ja Days of Wonderin pienen, mutta innokkaan tiimin kanssa. Sen takia lopputulos on varmaan niin hyvä — Fist of Dragonstones on todella näyttävä peli, jonka kuvitus on upeaa ja komponentit laadukkaita. Olen varma, että pelistä tulee hitti.

Jos pidät Citadelsista, jos pidät huutokauppapeleistä, rakastat Dragon Stonesia.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Bruno Faiduttin nettisivuilla nimellä History of the Dragon Stones. This article first appeared on Faidutti.com. Translated from the English version by Mikko Saari.

International Gamers Awards

Moninpelien sarjassa ehdolla ovat:

• Automobile (Martin Wallace, Warfrog/Treefrog)
• Battlestar Galactica (Corey Konieczka, Fantasy Flight Games)
• Diamonds Club (Rüdiger Dorn, Ravensburger)
• Dominion (Donald X. Vaccarino, Rio Grande Games / Hans im Glück)
• Le Havre (Uwe Rosenberg, Lookout Games)
• Roll Through the Ages (Matt Leacock, FRED Distribution / Gryphon Games)
• Small World (Philippe Keyaerts, Days of Wonder)
• Snow Tails (Fraser & Gordon Lamont, Fragor Games / Asmodee Editions)
• Space Alert (Vlaada Chvatil, Czech Games Edition)
• Steam (Martin Wallace, Mayfair Games / Phalanx Games)

Kaksinpelien sarjassa ehdolla ovat:

• 2 de Mayo (Daniel Val, Gen X Games)
• Conflict of Heroes: Awakening the Bear! (Uwe Eickert, Academy Games / ElfinWerks / Phalanx Games)
• Day & Night (Valentijn Eekels, Mystics.nl)
• Die Säulen der Erde (Stefan Feld, Kosmos)
• Kamisado (Peter Burley, Burley Games)

Ehdokkaiksi kelpasivat pelit, jotka ovat ilmestyneet 1.7.2008–30.6.2009 välisenä aikana. Ehdokkaat valitsi ja lopullisen voittajan ratkaisee 19-jäseninen raati, johon kuuluvat muun muassa Boardgame Newsin päätoimittaja W. Eric Martin, BoardGameGeekin Scott Alden, pelisuunnittelija Han Heidema, Counter-lehden Alan How, yli 4 000 peliarvostelua kirjoittanut Andreas Keirat, tanskalainen peliguru Mik Svellov ja saksalainen pelikehittäjä ja monitoimimies Knut-Michael Wolf.

BoardGameGeek

Kaikista lautapeliaiheisista sivuista tärkein on BoardGameGeek. Vaatimattomista lähtökohdista aloittanut sivusto sisältää nykyisin yli 30 000 pelin tiedot. BoardGameGeek ei ole pelkkä tietokanta, vaan monipuolinen yhteisö, jonka keskustelufoorumit pursuavat peliaiheista keskustelua.

BoardGameGeekistä löytyy arvosteluja, kuvia peleistä, vastaukset mieltä kalvaviin sääntökysymyksiin, uusia sääntömuunnelmia, lautapelihuumoria, vaihtokauppaa… Uudelle käyttäjälle BoardGameGeek voikin olla varsin tyrmäävä kokemus kaikessa monimutkaisuudessaan.

Tyypillisesti tiedontarve kohdistuu johonkin tiettyyn peliin. Heti etusivulta löytyvä hakutoiminto auttaa siinä. Jos kaipaa ajanvietettä ja selailumahdollisuuksia, käyttäjien laatimien listojen eli GeekListien selailu on hyvä vaihtoehto.

Yksi lautapeliharrastajan tunnusmerkkejä on pelattujen pelien arvosteleminen BoardGameGeekiin. Käyttäjien arvioiden perusteella pelit pistetään järjestykseen. Tätä listaa on vuosien ajan hallinnut Puerto Rico, vasta Agricola pystyi syrjäyttämään pitkäaikaisen ykkösen.

Arviot auttavat löytämään uutta kiinnostavaa pelattavaa — Geekin listan kärjessä olevat pelit ovat kaikki kiistatta tutustumisen arvoisia. Kun listojen kärki on tullut tutuksi, numeroarvioihin liitettyjen kommenttien lukeminen on yleensä paras tapa selvittää, onko jokin uusi peli kiinnostava vai ei. Erityisesti tämä toimii jos on onnistunut löytämään sopivan joukon käyttäjiä, joiden pelimaku vastaa omaa.

BoardGameGeekiin voi myös kirjata omistamansa ja pelaamansa pelit. Pelikokoelman hallinta helpottuu, kun listaa mitä omistaa. Listaa voi myös esitellä kätevästi muille, jolloin esimerkiksi peli-illan muut osanottajat voivat esittää pelitoiveita.

Pelattujen pelien kirjaaminen on erityisen vahva lautapeliharrastajan merkki; vuoden alkuun kuuluu olennaisena osana edellisenä vuonna pelattujen pelien laskeskelu ja kertaaminen. BoardGameGeekissä tilastojen pitäminen on vaivatonta ja pidemmän päälle kiinnostavaa ja palkitsevaa.

Boardgame News

Uutisjanoon auttaa Boardgame News. Kanadalaisen Rick Thornquistin panos lautapelimaailman uutisankkurina on ollut merkittävä, ensin Gamefest-verkkokaupan uutispalvelussa ja sitten oman Boardgame Newsin myötä. Nykyään Rick on astunut sivuun, mutta sivusto onneksi jatkaa W. Eric Martinin komennossa.

Boardgame Newsin tärkeintä antia ovat messuraportit. Varsinkin Essenin messujen valtava kymmenien sivujen mittainen ennakkokatsaus on messuilla käyvälle pakollista luettavaa. Jos ei ole menossa messuille, katsauksesta saa parhaan kuvan messujen tarjonnasta. Myös Nürnbergin messujen pelivalikoima tulee raporteista hyvin ilmi.

Suomenkieliset sivut

Jos haluaa lukea lautapeliarvosteluja suomeksi, tarjonta on kapeampaa. Olennaisimmat suomenkieliset sivut ovat Lautapelaaja.net, Kumpulan pelikerho ja Lassen lautapelit. Kumpikin tarjoaa laajan valikoiman arvosteluja, Lautapelaaja.net lisäksi pelien sääntöjen suomennoksia. Kumpulan pelikerhon sivut ja Lassen lautapelit eivät valitettavasti ole päivittyneet aikoihin. Suomenruotsalaista yleisöä palvelee Brädspel.iMosse.net.

Nettipelit

Netissä voi myös pelata lautapelejä. Ajatus voi tuntua kummalliselta, mutta lautapelien pelaaminen netissä on monessa mielessä kiinnostavaa puuhaa. Pelaaminen on usein huomattavasti nopeampaa, kun tietokone hoitaa nappuloiden siirtelyn paikasta toiseen — esimerkiksi Puerto Ricoa on miellyttävää pelata, kun ei tarvitse huolehtia alkuvalmisteluista tai pelin siivoamisesta.

Netissä on lisäksi peliseuraa saatavilla kellon ympäri ja omaa suosikkipeliä pääsee pelaamaan lähes aina, jos siitä vain on netissä pelattava versio olemassa. Nettilautapelit toimivat hyvin vanhemmillakin koneilla. Pelaamiseen tarvitaan tyypillisesti melko tuore selainohjelma, kuten Mozilla Firefox tai uusi Internet Explorer.

Pelit jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään, reaaliaikaisiin ja vuoropohjaisiin. Reaaliaikaisissa peleissä pelaajat kohtaavat virtuaalilaudan äärellä ja pelaavat pelin samalla istumalla läpi. Vuoropohjaiset pelit muistuttavat lähinnä kirjeshakkia, sillä pelaajat tekevät kukin vuoronsa omalla ajallaan. Tyypillisesti pelejä pelataan nettiselaimella. Sähköpostiin tulee muistutus, kun on oma vuoro.

BrettSpielWelt

Reaaliaikaisten pelien pelaamiseen on yksi paikka ylitse muiden, BrettSpielWelt. Saksalainen lautapelimaailma sisältää laajan valikoiman tunnettuja pelejä, joita pääsee pelaamaan ilmaiseksi. Useimmat on toteutettu hyvin, alkuperäiselle lautapelille uskollisesti.

BrettSpielWeltistä löytää fanaattisia pelaajia ja tiukkoja vastustajia, jotka ovat pelanneet pelejä tuhansia eriä. Harvalla on omassa peliporukassaan yhtä taitavia vastustajia. Pelaajia on paikalla kellon ympäri, päiväsaikaan eurooppalaisia ja yöllä amerikkalaisia.

BrettSpielWelt on valitettavan vaikeaselkoinen. Uusi käyttäjä on helposti sormi suussa. Saksalainen pelimaailma on käännetty englanniksikin, mutta silti sen käyttäminen voi olla vaikeaa. Alkuun pääsee parhaiten Markku Jaatisen kirjoittamalla BrettSpielWelt-oppaalla, joka löytyy Suomen lautapeliseuran verkkopelisivuilta.

Lautapeliseuran foorumilta löytää myös listan suomalaisten BrettSpielWelt-pelaajien käyttäjätunnuksista. Suomalaiset pelaajat kokoontuvat BrettSpielWeltin keskusteluissa Finland-kanavalla.

Days of Wonderin pelit

Days of Wonder on harvoja julkaisijoita, jotka ovat todella panostaneet nettisivuihinsa. Varsinkin Memoir ’44:n ja BattleLoren pelaajat löytävät pelien kotisivuilta paljon lisämateriaalia ja muuta hyödyllistä tietoa. Sivuilla on myös nettiversioita Days of Wonderin peleistä.

Fist of Dragonstones, Queen’s Necklace, Gang of Four ja Menolippu ovat kaikki toimivia nettipelejä. Ainakin Gang of Four ja Menolippu ovat myös erittäin suosittuja, kumpaankin saa varmasti kovatasoista peliseuraa. Tuhansia pelejä pelanneet Menolippu-veteraanit todistavat pelin vaativan tuurin lisäksi taitoa.

Vuoropohjaiset

Vuoropohjaisia pelisivustoja on moneen lähtöön ja niiden valikoima elää jatkuvasti. Valtaosa sivuista on keskittynyt perinteisiin peleihin, mutta europelejäkin löytää useammalta sivulta. Lautapeliseuran foorumeilta löytyy verkkopeliosastolta lista eri sivuistoista ja niiltä löytyvistä peleistä. SpielByWeb ja MabiWeb ovat parhaimmat.

The Dice Tower käsitteli peliä kahteenkin otteeseen, sekä podcastin jaksossa 186 että videoarvostelussa. Videoarvostelun näette alla. Valitettavasti Tom Vasel ei oikein lämmennyt Toscanalle, vaikka pelin ulkoasusta pitääkin. Vaselin mukaan Toscanasta puuttuu se koukku, joka erottaisi sen muista pörssipeleistä.

Myös Garrett’s Games and Geekiness -podcast käsitteli peliä jaksossa 235. Tässäkin arviossa pelin ulkoasu saa kehua ja kiitosta ja pelistäkin pidettiin. Doug ja Shelley Garrett kehuvat peliä ja suosittelevat sitä pörssipelien ystäville.