Pelissä on melko vähän pelaajien välistä vuorovaikutusta, kun jokainen rakentaa omia tiluksiaan. Puzzlemainen peli onkin tästä syystä nopea pelata, kun suurimman osan ajasta pelaajat voivat tehdä siirtonsa yhtä aikaa. Peliä voi pelata myös yksin. Yksi erä kestää 30–60 minuuttia.

Peli on jaettu kahdeksaan vuoteen ja vuodet neljään vuodenaikaan. Keväällä laajennetaan peltoja, kesällä työläiset laitetaan töihin tuottamaan resursseja, syksyllä asioidaan kaupungissa palkkaamassa työläisiä, rakennuttamassa rakennuksia ja myymässä tuotteita. Talvella on kylmä, jolloin lämmitetään asumuksia ja ruokitaan työläisiä. Vuodet ovat erilaisia ja esimerkiksi talvien kylmyys vaihtelee.

Touko Tahkokallio on esitellyt pelin prototyyppiä eri pelitapahtumissa, muun muassa Turussa Kirjasto pelaa -tapahtumassa. Prototyyppi kulki kevyt-Agricolan nimellä, mutta julkaisuvaiheessa Agricola-teemasta on luovuttu, vaikka pelin julkaiseekin Agricolan julkaisija Lookout Games.

Pelin protoversiota pääsee testaamaan Ropeconissa. Peli ilmestyy tähän tietoon syksyllä eli Essenin messuilla. Lue lisää pelistä Lautapeliseuran foorumilta. Kuva pelistä BoardGameGeekissä.

Le Havre on nauttinut myös kilpailumenestystä. Se voitti International Gamers Awardsin moninpelisarjan ja tuli toiseksi Deutscher Spiele Preis -äänestyksessä.

Pelin idea

Ranskalaisen satamakaupungin mukaan nimetty Le Havre on optimointia ja resurssisäätöä, jossa yritetään kerätä tuotteita, jalostaa niistä parempia tuotteita ja lopulta rahaa. Agricolan tapaan laudalta poimitaan sinne kertyviä tuotteita, työntekijät pitää ruokkia ja eläimet lisääntyvät, mutta paljoa sen enempää peleillä ei ole yhteistä.

Joka kierros pelaaja tekee kolme asiaa. Ensin pitää siirtää laivaa resurssiradalla. Tämä tuo peliin uusia resursseja ja mittaa ajan kulumista. Sen jälkeen pelaaja joko tyhjentää jonkun laudan ruuduista tuotteista tai rahoista tai käyttää jotain pelissä olevista rakennuksista. Lisäksi pelaaja voi ostaa ja myydä laivoja ja rakennuksia.

Rakennukset antavat erilaisia käteviä toimintoja käyttäjälleen. Niiden käytöstä joutuu maksamaan rakennuksen omistajalle korvausta. Lisäksi rakennusta voi käyttää kerrallaan vain se pelaaja, jonka nappula talossa on. Rakennus pysyy varattuna, kunnes edellinen käyttäjä menee tekemään jotain muuta.

Rakennusten toiminnot mahdollistavat kaiken resurssinkeräystä hienomman. Niillä voi jalostaa tuotteita (tehdä lehmistä nahkoja ja lihaa, polttaa puusta hiiltä, savustaa kalaa, leipoa viljasta leipää ja niin edelleen), kerätä suoraan kehittyneempiä resursseja, myydä tuotteita, rakentaa laivoja, rakentaa uusia rakennuksia ja tehdä muuta hyödyllistä. Iso tavoite on rakentaa laivoja, joiden avulla pystyy tuottamaan runsaasti rahaa.

Henkilökunta on ruokittava joka kierros, tämä tosin ei ole aivan yhtä raskas vaatimus kuin Agricolassa. Lisäksi monien rakennusten käyttäminen vaatii energiaa, jota saa puusta, puuhiilestä tai koksista.

Perusteellista resurssinnypläystä

Le Havressa riittää pikkunippeliä. BoardGameGeekin kuvagallerian perusteella kätevien säilytysratkaisujen kehitteleminen peliä varten on melkoinen kansanhuvi. Vieheboksi vaikuttaisi kieltämättä olevan pakkovaatimus, sillä erilaisia pahvicounttereita riittää runsaasti ja niitä käytetään pelin aikana paljon.

Le Havrea voi Agricolan tavoin pelata yksinkin, mutta parhaimmillaan peli on moninpelinä. Viiden hengen pelit kannattaa kuitenkin jättää väliin, ainakin aluksi. Peliä voi pelata lyhyenä ja pidempänä versiona, vaan lyhyt ei taida olla aivan maatajärisyttävin pelikokemus.

Pidempi peli on pitkä. Kaksi tuntia ylittyy helposti. Oma kokemukseni rajoittuu yhteen kolminpeliin nopeilla pelaajilla. Siihen meni kaksi ja puoli tuntia. Tämä oikeastaan tappoikin mielenkiintoni Le Havrea kohtaan. Pidin pelistä, mutta kaksi ja puoli tuntia on liikaa. Jos tietäisi, että voisi pelata samalla nopealla porukalla niin paljon, että pelin oppisi hyvin, asia olisi toinen, mutta kun käytännössä mukana on aina aloittelijoita, peli on helposti vieläkin pidempi. Kolmi- tai nelituntiseksi pelissä ei riitä pihviä.

On kuitenkin ilmeistä, miksi Le Havre on niin suosittu kuin se on. Jotkut kritisoivat peliä strategisesta yksiulotteisuudesta, mutta monille pelissä on riittänyt purtavaa. Satunnaiseen pelailuun Le Havre ei erityisen hyvin sovellu, mutta ahkeraan pelaamiseen se on erinomainen valinta, joka tarjoaa hauskaa resurssisäätöä ja oman teollisuusimperiumin kehittelyä.

Le Havre -pelilauta pelin aikana. Keskellä on joki, jossa merkitään vuoroja, sen molemmilla puolilla on tavaravarastoja. Kuva: Gary James / BGG

Faktat Le Havresta

Pituus: 120-180 min

Bohnanza-mies Uwe Rosenbergin suunnittelema peli onnistui myös nousemaan BoardGameGeekin ranking-listan ykköseksi Puerto Ricon ohi. Peli voitti parhaan monimutkaisen pelin Spiel des Jahres -erikoispalkinnon, BoardGameGeek Golden Geekin parhaan pelin palkinnon, Deutscher Spiele Preisin ja Lautapelioppaan vuosiäänestyksen — ja tukun muita palkintoja.

Agricola on siis ollut varsin suosittu ja se on kyllä näkynyt kaikenlaisen oheisroinan muodossa, vaikka varsinaisia lisäosia peliin ei ole tullutkaan. Harvan pelin nimellä on markkinoitu limsaa, mustapekkakortteja, palapelejä, erilaisia tuunausosia ja niin edelleen.

Pelin idea

Agricolan aiheena on Turun piispan sijasta maanviljelys. Pelaajat kehittävät omia maatilojaan, kasvattavat eläimiä, viljelevät maata, lisääntyvät ja täyttävät maan. Tavoitteena on mahdollisimman tasaisesti kehitetty maatila, sillä pisteitä tulee vähän kaikesta, ja useimmat kohdat pistelomakkeella tuovat puuttuessaan miinuspisteitä.

Pelin alussa pelaajilla on kaksi perheenjäsentä eli kaksi toimintoa joka kierros. Toimintoja on alussa rajallinen valikoima, mutta jokaisella kierroksella saataville tulee uusi toimintokortti. Kun perhe kasvaa, saa lisää mahdollisuuksia toimia, mutta ylimääräinen suu vaatii lisää ruokaa. Ruoan hankkiminen onkin pelin perustehtäviä, sillä kerjuulle joutuminen on synti ja häpeä.

Agricola on hauskalla tavalla ahdistavaa rakentelua. Paljon pitäisi saada aikaiseksi vähässä ajassa, ja kiusana ovat vielä vastapelaajat, jotka rohmuavat samoja toimintoja — kunkin toiminnon kun saa käyttää vain kerran kierroksessa, eli ensin ehtivä nappaa halutun toiminnon itselleen. Enemmistö raaka-aineita tuottavista korteista on sellaisia, että niille kertyy joka vuoro lisää tavaraa, jos niitä ei oteta, jolloin syntyy viekoittelevia houkutuksia.

Kaksi erilaista peliä

Peli tarjoaa kaksi erilaista pelitapaa, perhepelin ja kehittyneen pelin. Perhepelissä ei käytetä ammatti- ja parannuskortteja, vaan kaikilla pelaajilla on käytössään samat, yhteiset toimintokortit eikä muuta. Kehittyneessä pelissä jokainen pelaaja saa pelin alussa seitsemän ammattikorttia ja seitsemän parannuskorttia, joita voi sitten pelin kuluessa pelata jos haluaa.

Kortit tuovat peliin runsaasti vaihtelua, sillä niitä on todellakin satoja. Kortit sinänsä ovat melko hyvin tasapainotettuja — sikäli kuin tuollaista määrää voi tasapainottaa — mutta luonnollisesti tietyt kortit ja jotkut yhdistelmät ovat parempia kuin toiset. Kannattaa siis varautua silloin tällöin tuleviin tuurivoittoihin. Kortiton perhepeli on sekin erinomaisen hauska peli.

Agricola yhdistelee varsin onnistuneesti tuotantokoneiston kehittelyyn perustuvaa optimointipeliä ja hauskaa tarinaa luovaa elämyspeliä, siitä kai pelin vetovoima tulee. Tiedäpä häntä, mutta kyseessä on joka tapauksessa harvinaisen viehättävä peli, joka on toistaiseksi vedonnut monenlaisiin pelaajiin — kuten BoardGameGeekin ykkösrankingista voi päätellä.

Kolme huonetta, laidun ja talli. Kuva: Rafal Szczepkowski

Lisäosat

Agricolaan on ilmestynyt yksi iso lisäosa ja paljon pienempiä. Tarjolla on ollut muun muassa animeeplejä eli eläinnappuloita ja vegimeeplejä eli kasvinappuloita korvaamaan kiekot ja kuutiot. Uusia kortteja on tullut muutaman pakan verran: L-pakassa on pelin tekijöitä, Ö-pakassa Itävalta-aiheisia kortteja, X-pakassa ufojuttuja ja Z-pakassa sekalaisia lisäkortteja. Through the Seasons on postikortin kokoinen minilisäosa.

Iso lisäosa Farmers of the Moor ilmestyi 2009. Se lisää peliin paljon uutta. Perheenjäsenet vaativat nyt ruoan lisäksi polttoainetta lämmittämään kylmiä huoneitaan. Polttoainetta saa kaatamalla puita omalta tontilta tai keräämällä turvetta. Metsät voi myös kasketa pelloiksi. Lisäksi voi kasvattaa hevosia, joista on mahdollista saada ruokaa ja runsaasti pisteitä. Paketissa tulee myös runsaasti uusia parannuskortteja. Joku lisäosaa pelannut voi varmasti kommenteissa laajentaa vähän sen vaikutuksia peliin, itse en ole pelannut tai edes hankkinut.

Faktat Agricolasta

Pituus: 90-120 min, kokeneilla pelaajilla vähemmänkin, viidellä vähemmän pelanneella helposti enemmänkin.

End of the Triumvirate on kolmelle pelaajalle suunniteltu kevytsotapeli. Peliä voi pelata kaksinkin, mutta kokeilemattakin uskallan sanoa, että kolminpelissä on tämän pelin suola.

Pelin idea

Pelaajat liikuttavat joukkojaan Välimeren ympäristöä kuvaavalla kartalla. Pelissä on kolme eri tavoitetta: sotilaallinen voitto, poliittinen voitto tai kompetenssivoitto.

Sotilaallinen voitto edellyttää yhdeksän eri alueen hallintaa — pelin alussa kartan viisitoista aluetta on jaettu tasan pelaajien kesken. Poliittinen voitto edellyttää, että pelaaja valitaan konsuliksi kahdesti. Kompetenssivoittoon vaaditaan erinomaisia poliittisia ja sotilaallisia taitoja.

Kolme eri tavoitetta tarkoittaa sitä, että periaatteessa jokainen pelaaja voi olla lähellä voittoa yhtä aikaa. Peli vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja blokkaamista, jotta joku pelaajista ei pääse livahtamaan voittoon huomaamatta.

Poliittinen voitto toimii pelin kellona. Joka vuosi eli kahdeksan kierroksen välein joku pelaajista valitaan konsuliksi, joten neljännen vuoden jälkeen viimeistään joku pelaajista on toisen kerran konsuli ja voittaa.

Pelin kulku

Alueet tuottavat resursseja — joko rahaa, legioonia tai molempia — joka toinen vuoro, ellei paikalla ole asiamiestä pitämässä jöötä. Tuotokset jäävät provinsseihin, kunnes pelaaja — tai joku toinen pelaaja — käy ne sieltä noukkimassa. Laajat alueet tietävät laajoja hallintavelvollisuuksia.

Liikkuminen on yksinkertaista, pelaajan hahmo liikkuu neljä askelta ja kuljettaa mukanaan joukkoja niin halutessaan. Jos liike päättyy provinssiin, jossa on vastapuolen joukkoja, soditaan, jonka jälkeen liikkuminen voi jatkua, jos askelia riittää.

Sotiminenkin on selkeää. Antiken tapaan kummaltakin osapuolelta poistetaan saman verran joukkoja ja se, jolle jotain jää, voittaa. Jos puolustajan hahmo on provinssissa, se eliminoi pari kuutiota. Lisäksi nostetaan aseita pussista — aseet ovat pelaajien väreillä merkattuja kuutioita ja jos pussista nousee jommankumman taisteluun osallistuvan pelaajan aseita, ne eliminoivat vastapuolen joukkoja. Aseet ovat kertakäyttöisiä, mutta niitä voi rakennella lisää. Yksinkertainen jippo tuo taisteluun hieman epävarmuutta.

Lopuksi pelaajalla on mahdollisuus toimintoihin, jotka maksavat rahaa. Poliittisessa provinssissa voi korottaa poliittisia kykyjään tai siirrellä äänestäjiä foorumilla. Sotilasprovinssissa kehitetään sotilaallisia taitoja ja rakennetaan aseita, ja kykyprovinssissa voi nostaa kykyjään. Mikäli pelaaja johtaa jommassakummassa kyvyssä, vastaavan toiminnon saa tehdä ilmaiseksi, muuten se maksaa.

Pelin tyyli on hillityn minimalistinen, mutta toimiva. Kuva: Gamephotos

Melkoista vatkaamista

Koska kartta on ahdas, peli alkaa välittömästi täydellä teholla. Alussakaan ei ole siis tyhjäkäyntiä, vaan pelaajat pääsevät voittoehtojen tuntumaan varsin pian. Keskittyminen omaan kehitykseen ei riitä, vaan jatkuvasti on tarkkailtava vastapelaajien tekemisiä ja tarvittaessa liittouduttava johdossa olevaa pelaajaa vastaan.

Vastapuolta voi torpata suhteellisen rajallisesti, esimerkiksi kykyjä on vaikea pudottaa alaspäin. Tämä on hyvä, sillä se varmistaa (konsulinvaalien ohella), ettei peli voi kestää loputtomiin. Joku Mare Nostrum on mainio kauhuesimerkki siitä, kuinka tällainen voitonblokkauspeli voi jatkua ja jatkua — End of the Triumviratessa loppu tulee vääjäämättä ja pian.

End of the Triumvirate onkin kaikinpuolin varsin siisti tapaus ja kolmenpelattavaa täyden informaation kevytsotaa hakeville hyvä valinta. Mikäli haluaa peliltä pelaajien välistä vuorovaikutusta, ei pety.

Suunnittelija: Johannes Ackva, Max Gabrian
Julkaisija: Lookout Games / Z-Man Games
Ilmestymisvuosi: 2005
Pelaajamäärä: 2-3
Pituus: 60-90 min

Sittemmin 18xx-sarja on saanut runsaasti jatkoa. Francis Tresham teki muutaman pelin lisää, mutta myös muut suunnittelijat innostuivat hyödyntämään hyvää runkoa. Kaikki 18xx-pelit muistuttavat vahvasti toisiaan, mutta eri pelien välillä on muutakin eroa kuin alue, jota kartta kuvaa.

Lähes kaikki pelit on kuitenkin nimetty saman 18xx-kaavan mukaan. Alkuun nimet olivat 1800-luvun vuosilukuja, mutta koska rautatiet saivat jotakuinkin kaikkialla alkunsa pienen ajan sisällä, vuosilukujen lisäksi on käytetty kirjaimia, esimerkiksi Georgian osavaltioon sijoittuva peli on nimeltään 18GA.

Olennaisimmat tunnusmerkit

Pelejä yhdistää armoton kapitalismi ja oman edun tavoittelu. Pelaajia ei oikeastaan kiinnosta se, miten yhtiöille käy, vaan se, paljonko pelin lopussa omassa taskussa on rahaa. Yhtiöiden etu kiinnostaa juuri niin kauan, kuin kyseisen firman osakkeita omasta salkusta löytyy. Pelaajilla ei siis ole omia yhtiöitä, vaan jokaista yhtiötä johtaa sen suurin osakkeenomistaja, joka päättää, mitä yhtiö tekee. Kun omistukset muuttuvat, johtaja vaihtuu.

Peli jakautuu osakekierroksiin (“Stock rounds”) ja toimintakierroksiin (“Operating rounds”). Osakekierrosten aikana pelaajat ostavat ja myyvät osakkeita. Pelaajat voivat aloittaa uusia yhtiöitä ja mikäli niiden osakkeita myydään tarpeeksi, yhtiöt aloittavat toiminnan seuraavalla toimintakierroksella.

Toimintakierroksilla — joita on tavallisesti yhdestä kolmeen jokaista osakekierrosta kohden, määrä yleensä lisääntyy pelin edetessä — vuoron saavat yhtiöt. Yhtiöt voivat vuoronsa aikana rakentaa rataa kartalle, perustaa asemia, ajaa junilla ja hankkia lisää vetureita.

Radanrakentaminen tapahtuu lätkimällä kartalle kuusikulmion muotoisia ratapaloja. Rata on yhteistä, jokainen yhtiö voi käyttää kaikkea rataa. Radankäyttöä rajoittavat asemat: yhtiöt aloittavat yhdellä asemalla kotikaupungissaan ja voivat rakentaa lisää. Kaupungeissa on rajallisesti paikkoja ja täyteen rakennetun kaupungin läpi ei voi ajaa junilla. Pelin edetessä käytössä oleva radat monipuolistuvat ja kaupunkien arvo kasvaa. Erilaisia ratapaloja on tarjolla rajallisesti, joten reittien suunnittelu on tarkkaa puuhaa.

Junat ajavat kaupunkien välillä. Pelin alussa käytetään kakkosen junia, jotka ajavat kahden kaupungin väliä. Pelin edetessä junat muuttuvat paremmiksi ja yhtiöiden ajot tuottoisammiksi. Pelin lopussa voi olla käytössä tehokkaita dieseleitä, joilla voi parhaimmillaan ajaa hyvin pitkiä ajoja. Ajot tuottavat rahaa, jonka yhtiön johtaja joko jakaa osakkeenomistajille osinkoina tai pistää firman kassaan. Jos osinkoa jaetaan tarpeeksi, firman osakkeen arvo nousee, mutta jos osinkoja ei heru, arvo laskee. Rahaa kuitenkin tarvitaan myös kassaan veturien ja asemien ostamista varten.

Veturit eivät kelpaa ikuisesti. Ne ruostuvat, kun tarpeeksi kehittyneitä vetureita tulee peliin. Tämä taas pakottaa yhtiöt ostamaan uusia junia. Ilmiö on nimeltään “train rush” ja joissain 18xx-peleissä se on hyvin jyrkkä, veturit voivat pahimmillaan ruostua ennen kuin niillä on ehditty ajaa kertaakaan! Sellainen vaatii huolellista suunnittelua, sillä jos firman kassassa ei ole rahaa ostaa uutta veturia, toimitusjohtajan on yleensä maksettava se omista rahoistaan.

Näin peli etenee. Pelit loppuvat tavallisesti kun joku tulee kolmesta tapahtumasta: pankki loppuu, pelaaja menee konkurssiin (kun ei voi maksaa köyhälle yhtiölleen uutta veturia) tai kun jonkun osakkeen arvo nousee maksimiin.

Puutteet ja viat

Pahimpana ongelmana peleissä on niiden pituus. Lyhyt 18xx-peli kestää noin kolme-neljä tuntia, isot 18xx-pelit vievät helposti neljästä kuuteen tuntia ja enemmänkin. Pelit tarvitsevat tämän pituuden, jotta niiden draaman kaari toimii, lyhyt 18xx-peli ei taida oikein olla mahdollinen. Onneksi pelien lyhentämiseen on joitakin keinoja.

Tärkeä keino lyhentää peliä on unohtaa paperirahat, sillä raha liikkuu pelissä paljon. Käyttämällä pelimerkkejä voi lyhentää peliaikaa tuntuvasti. Toinen tapa oikaista ajassa tuntuvasti on käyttää Lemmin moderaattoria, tietokoneohjelmaa, joka pitää kirjaa rahoista, osakkeista ja muusta sälästä. Tällä tavoin voi ilmeisesti leikata tunteja peliajasta, mutta moderaattorin käyttäminen ei ole aivan yksinkertaista.

Yksi tavallinen ongelma 18xx-peleille on loppupelin tylsyys. Viimeisillä kierroksilla kyse on yleensä vain pienestä reittien optimoinnista ja pankin jauhamisesta tyhjäksi, mutta tähän vaiheeseen kuluu helposti paljon aikaa.

Radanrakentelua 1856:n Kanadassa. Kuva: Ove Hillep / BGG

18xx-pelejä

Pelien saatavuus on yleisesti ottaen nihkeää. 18xx-pelit ovat melko pieni alaryhmä, joka on pääasiassa harrastajajulkaisijoiden ja pienjulkaisijoiden kenttää. Siksi monien pelien saatavuus on heikkoa. Onkin vähän vaikea suositella esimerkiksi hyviä aloittelijapelejä, kun melkeinpä paras vinkki on hankkia sitä, mitä sattuu löytämään.

Tässä kuitenkin pieni pikakatsaus olennaisimpiin 18xx-peleihin (jos listasta puuttuu mielestäsi jotain, jätä kommentti):

• 1829 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1974). Pelisarjan alku ja juuri. Etelä-Englanti. Pitkä peli, jossa on paljon sittemmin hylättyjä piirteitä, kuten maanmittarit, joita käytetään radan rakentamiseen. Vuonna 1981 ilmestyi Pohjois-Englannin kartta. Vuonna 2005 ilmestyi 1829 Mainline, nopeasti etenevä peli, jossa on kovimpia harrastajia kauhistuttavia tuurielementtejä. Seurapelillinen, mutta kestää silti vähintään nelisen tuntia.
• 1830: The Game of Railroads and Robber Barons (Francis Tresham, Bruce Shelley / Avalon Hill, 1986). Koillis-Yhdysvallat. Vaikka 1830 ei ollutkaan ensimmäinen 18xx-peli, se on silti vaikutusvaltaisin, suurin osa myöhemmistä 18xx-peleistä on nimenomaan 1830:n perillisiä. 1830-tyylisissä peleissä osakemarkkinat ovat kaksiulotteiset, osakkeiden kurssit elävät taulukossa ylös, alas ja sivuille. 1829:n perillisissä markkinat ovat yksiulotteiset ja usein muutenkin staattisemmat. 1830:ssä osakekeinottelu on tärkeämpää ja esimerkiksi yhtiöiden imeminen kuiviin ja dumppaaminen vähemmistöosakkaiden kiusaksi on tavallinen, rakastettu taktiikka. Tällä hetkellä pelin ostaminen vaatii kärsivällistä eBayn seurantaa (tilaa tästä RSS-syöte 1830-peleistä eBayssä). BoardGameGeekissä on kuitenkin vihjailtu, että Mayfair Gamesillasaattaa olla jotain suunnitelmia tämän suhteen.
• 1825 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1994-2004). Modernisoitu versio 1829:stä. Tätä voi löytää silloin tällöin ulkomaisista nettikaupoista ja noin yleensä ottaen kyseessä on hyvä ostos 1829:n perillisistä kiinnostuneille.. Peli koostuu kolmesta Unitista, joista kolmonen on erityisen kiinnostava, koska se on vain kahdelle pelaajalle. Unitteja voi yhdistää kattamaan koko Englannin, lisäksi on runsaasti pieniä lisäosapaketteja, joilla settiä voi laajentaa. 1825 -arvostelu.
• 1835 (Michael Meier-Bachl / Hans im Glück, Mayfair Games, 1990). Saksa. Jotkut sanovat, että peli on toivottoman kehno, toiset pitävät kovasti. Joka tapauksessa kyseessä on 1830:n sukulainen, mutta tuntuvasti hillitympi peli, jossa firmojen dumppaaminen ei ole yhtä tehokas taktiikka. Käytettyjä kappaleita näyttäisi olevan saatavilla melko hyvin.
• 1841 (Federico Vellani, Manlio Manzini / Deep Thought Games, 1994). Italia. Osakemanipuloinnin huipentuma ja kaikista monimutkaisin ja haastavin 18xx-peli. Yhtiöt voivat omistaa toistensa osakkeita, eivät vain pelaajat, ja lisäksi yhtiöt voivat yhdistyä. Veturien ruostuminen on ilmiömäisen nopeaa — tässä pelissä voi tosiaan käydä niin, että veturi ruostuu ennen kuin sillä ehditään ajaa kertaakaan. Tätä voi yhä ostaa Deep Thought Gamesilta.
• 1853 (Francis Tresham / Hartland Trefoil, 1989). Intia. Tämä erittäin harvinaiseksi käynyt peli on suunnattu “insinööreille, jotka ovat kyllästyneet rahamiehiin”. Peli keskittyy vahvasti radanrakentamiseen ja yhtiöiden kehittämiseen laudalla. Lookout Games on julkaissut tästä pelistä uuden, todella näyttävän laitoksen Mayfair Gamesin kanssa.
• 1856 (Bill Dixon / Mayfair Games, 1995). Tämä Kanadaan sijoittuva peli on yksi parhaiten saatavilla olevista 18xx-peleistä, sillä sitä löytää jopa suomalaisista kaupoista. Pelin yhtenä tunnusmerkkinä on Kanadan valtion rautateiden muodostuminen, pelaajien on tärkeää päättää, haluavatko yhdistää omat yhtiönsä valtiolliseen rautatieyhtiöön ja milloin. Lisäksi tarjolla on valtion lainoja. 1856-arvostelu.
• 1870 (Bill Dixon / Mayfair Games, 1992). Keskiset Yhdysvallat. Tämäkin peli on yhä helposti saatavilla. Pelissä on iso kartta, mielenkiintoisia pikkuyhtiöitä ja isoille rautatieyhtiöille tavoiteajoja, joiden suorittamisesta palkitaan.
• 18AL (Mark Derrick / print-n-play, 1999). Alabamaan sijoittuva peli on hyvä esimerkki pienestä, yhden osavaltion pelistä, jonka pelaa jopa alle kolmessa tunnissa. Peliä oli aikaisemmin myynnissä, mutta nykyisin sitä saa vain itse tulostettavana. Sellaisena se on mainio ja edullinen tapa tutustua 18xx-peleihin, jos viitsii nähdä vaivan. Tiedostot saa John David Galtilta.
• 18EU (David G. D. Hecht / Deep Thought Games, 2001). Tämä koko Euroopan kattava 18xx-peli on Deep Thought Gamesin parhaiten myynyt peli — sitä on myyty jopa 300 kappaletta. Hyvän myynnin kunniaksi peli on nyt tarjolla ilmaiseksi tee-se-itse-versiona Deep Thoughtin sivuilla. Pelissä on mielenkiiintoisia piirteitä, kuten pikkufirmoja, jotka pitää yhdistellä pelin aikana isommiksi. Se on vaikeustasoltaan keskitasoa (18xx-peliksi) ja kestää 4-6 tuntia. Ei ihan ensimmäiseksi peliksi, mutta hyvä lisä kokoelmiin myöhemmin.
• 18GA (Mark Derrick / print-n-play, 1998). Tämä Georgian osavaltioon sijoittuva peli on samoin pieni yhden osavaltion peli, jonka voi printtailla itse John David Galtin tiedostoista.
• 18Scan (David G. D. Hecht / Deep Thought Games, 2005). Tämä Pohjoismaihin sijoittuva peli lienee syytä mainita jo siksi, että pelin kannessa pönöttää Helsingin rautatieasema ja pelissä pääsee operoimaan VR:llä. Suunnittelijan tavoitteena oli lyhyempi peli, jossa riittää silti jekkuja.
• Steam over Holland (Bart van Dijk / Vendetta, 2007). Tämä Alankomaihin sijoittuva peli rikkoo nimikäytäntöjä, mutta myös ulkonäkökäytäntöjä: kyseessä kun on oikeasti näyttävä ja hieno peli. Yleensä kaupallisetkin 18xx:t ovat hyvin rujoja (esimerkiksi Mayfairin ja Hartland Trefoilin julkaisemat), mutta tämä on silkkaa luksusta, slipcase-kuoria ja aitoustodistuksia myöten. Peli on ovela, sillä se kestää vain viisi osakekierrosta ja kymmenen operaatiokierrosta. Tiivistä siis on, ja nopeaa, pelin pelaa aloittelijoidenkin kesken alle kolmeen tuntiin suhtkoht vaivatta. Steam over Holland -arvostelu.

Jos tuntuu, että tämä ei riitä, kannattaa jatkaa tutustumista vaikkapa Definitive 18xx list -listasta BoardGameGeekissä. 18xx Rules Differences List on myös hyvä tapa tutustua eri pelien eroihin. Blackwater Station ei ole päivittynyt aikoihin, mutta on silti pätevä tiedonlähde.

18xx-pelien julkaisuun erikoistuneesta Deep Thought Gamesista pitää mainita sen verran, että kyseessä on John Tamplinin harrasteprojekti, joka valmistaa noin 5-10 tilausta viikossa. Tämän vuoksi kaupalla on melkoisen pitkät jonot. Sivuilla puhutaan 3-4 kuukaudesta, mutta todellisuudessa tilauksensa valmistumista voi joutua odottamaan jopa puolitoista vuotta.

Rataa Alabamassa. Kuva: Peter Evett / BGG

Jos näistä jotain pitäisi suositella, aloittaminen 18AL:lla tai 18GA:lla ei ole ihan pöllömpi idea, varsinkin jos käsityö kiinnostaa. Valmiin ostaminen sen sijaan on hieman vaikeampaa. 1856 ja 1870 ovat helpoimmin saatavia Suomesta, mutta eivät aivan parhaita aloittelijoille. Kokeneet lautapelaajat voivat silti halutessaan hypätä niillä altaan syvään päähän.

18xx-peliperhe on joka tapauksessa ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille talouspelien ystäville. Varsinkin 1830-sukuisissa peleissä pörssin manipuloiminen on ensiarvoisen tärkeää ja yhtiöiden operoiminen oikeastaan vain tapa saada osakekursseihin eloa, kuten JC Lawrence on kommentoinut. Kaikissa 18xx-peleissä pääsee toki junailemaan asioita, mutta radanrakennuksesta kiinnostuneille houkuttelevampia voivat olla 1829-sukuiset pelit, kuten 1829.

Kommentteja otetaan vastaan mieluusti, esimerkiksi pelikokemuksia tässä mainituista peleistä ja vinkkejä tutustumisen arvoisista — ja saatavilla olevista — 18xx-peleistä.

Myös Vasco da Gama on saapunut. Tämä kokeneemmille peliharrastajille suunnattu peli nousi Essenin messuilla pelien suosiota mittaavan Fairplay-äänestyksen ykköseksi ylivoimaisella erolla seuraaviin peleihin. Pelin ikäsuositus on 12+, kesto noin 90-120 min ja hinta 35 euroa.

Tässä vielä Fairplay-äänestyksen kymmenen kärki (pienempi pistemäärä on parempi):

1. Vasco da Gama, What’s your Game, 1,38 pistettä, 34 ääntä
2. Machtspiele, eggertspiele, 1,81 pistettä, 58 ääntä
3. Macao, alea, 1,88 pistettä, 106 ääntä
4. Magister Navis, Lookout Games, 1,92 pistettä, 48 ääntä
5. Dungeon Lords, Czech Games Edition, 1,94 pistettä, 48 ääntä
6. At the Gates of Loyang, Hall Games, 1,94 pistettä, 51 ääntä
7. Egizia, Hans im Glück, 2,00 pistettä, 91 ääntä
8. Power Grid – Factory Manager, 2F-Spiele, 2,04 pistettä, 72 ääntä
9. Hansa Teutonica, Argentum, 2,05 pistettä, 43 ääntä
10. Carson City, HUCH! & friends, 2,06 pistettä, 97 ääntä

Tässä lista äänestyksen kymmenen kärjestä pisteineen. Jokainen äänestäjä sai antaa viisi pistettä suosikilleen, neljä pistettä toiseksi parhaalle pelille ja niin edelleen. Dominionin voitto on pisteiden valossa hyvin selvä:

1. Dominion (Donald Vaccarino, Hans im Glück) 4735
2. Le Havre (Uwe Rosenberg, Lookout Games) 2559
3. Pandemia (Matt Leacock, Pegasus Spiele) 2504
4. Finca (Ralf zur Linde ja Wolfgang Sentker, Hans im Glück) 1695
5. Small World (Philippe Keyaerts, Days of Wonder) 1155
6. Valdora (Michael Schacht, ABACUSSPIELE) 1002
7. Diamonds Club (Rüdiger Dorn, Ravensburger) 911
8. Through the Ages (Vlaada Chvátil, Pegasus Spiele) 718
9. Sherwood Forest (Nils Finkemeyer, eggertspiele) 679
10. Fauna (Friedemann Friese, Hutter Trade/Huch & Friends) 657

Sherwood Forest on pienoinen yllättäjä. Pelillä on BoardGameGeekissä alle sata reittausta ja keskiarvokin alle kuuden. Saksalaiset ilmeisesti pitävät pelistä enemmän. Valdorakin on hieman erikoisempi tapaus, sillä pelistä ei ole ilmestynyt englanninkielistä laitosta.

Parhaan lastenpelin palkinnon pokkasivat Inka ja Markus Brand pelillään Burg der 1000 Spiegel. Tämän pelin on julkaissut Kosmos. Essenin kaupungin Kultainen höyhen -kiertopalkinnon parhaista säännöistä sai Diamonds Club.

Lähde: Deutscher Spiele Preis -sivut

Voittajat julkistetaan 28.6. (pääsarja) ja 2.8. (lastenpelit).

Varsinaisesta palkinnosta kilpailevat:

• Dixit (Jean-Louis Roubira, Asmodee)
• Identik (Amanda Kohout ja William Jacobson, Asmodee)
• A la Carte (Karl-Heinz Schmiel, Moskito / Heidelberger)
• Roll Through the Ages: The Bronze Age (Matt Leacock, Pegasus / Gryphon Games)
• Fresko (Marco Ruskowski ja Marcel Süßelbeck, Queen Games)

Dixit voitti As d’Orin eli Ranskan vuoden peli -palkinnon viime vuonna, Identik puolestaan tänä vuonna. Saapa nähdä osuuko saksalaisten maku yksiin ranskalaisten kanssa. A la Carten on tehnyt Die Macherista tuttu Karl-Heinz Schmiel, mutta kyseessä on täysin hömppä kokkauspeli. Roll Through the Ages on kevyehköä sivilisaationoppailua ja Fresko sitten setin vaativin peli, perinteisempää europeliä.

Saapa nähdä — pari palkittua seurapeliä, näyttävä ja hauskasti teemoitettu hömppäpeli — kyllä näistä voittajan saisi. Toisaalta jos raati haluaa vähän perinteisemmän pelin, silloin voitto menee selvästi Freskolle. Queenin edellisestä voitosta on jo seitsemän vuotta (silloin voiton vei Alhambra), toisaalta muilla listan firmoilla ei taida olla edes sitä yhtä Spiel des Jahres -voittoa tilillään.

Haastavan pelin lisäpalkinto myönnettiin World Without End -pelille (Stefan Stadler ja Michael Rieneck, Kosmos), josta löytyy Lautapelinurkka-video.

Lastenpelipalkintoa tavoittelevat seuraavat pelit:

• Diego Drachenzahn (Manfred Ludwig, HABA)
• Octopus (Oliver Igenhault, Kosmos)
• Panic Tower! (Andrew Lawson ja Jack Lawson, Goliath)
• Vampire der Nacht (Kirsten Becker ja Jens-Peter Schliemann, Drei Magier Spiele)
• Turi-Tour (Alessandro Zucchini, Selecta)

Tällä listalla ovatkin hyvin edustettuna parhaat lastenpelien valmistajat — Drei Magier, HABA, Selecta… Veikkaan, että näitä pelejä nähdään vielä suomeksi, eiköhän Competo näistä sieppaa ainakin Turi-Tourin ja Vampire der Nachtin. Suunnittelijoissakin on tuttuja nimiä: Becker-Schliemann-kaksikko on Velhojen yön takana, Manfred Ludwig taas on suunnitellut Viva Topon ja monia muita menestyneitä lastenpelejä. Lawsonit taas ovat Monumenton tekijöitä.

Suosituslistat

Ehdokkaiden lisäksi listattiin raadin suositukset, eli joukko hyviä pelejä, joissa ei kuitenkaan ollut aineksia finaaliin. Tältä listalta löytyy useita kiinnostavia ja haastavampiakin pelejä.

• Level X (Stefan Risthaus, Schmidt Spiele)
• Mosaix (Christof Tisch, Schmidt)
• Don Quixote (Reinhard Staupe, Pegasus)
• Jäger und Sammler (Reiner Knizia, Amigo)
• Jaipur (Sébastien Pauchon, GameWorks)
• Kamisado (Peter Burley, HUCH & Friends)
• Samarkand (Harry Wu ja David V. H. Peters, Queen)
• Tobago (Bruce Allen, Zoch)
• Hansa Teutonica (Andreas Steding, Argentum)
• Endeavor (Carl de Visser ja Jarratt Gray, Z-Man Games / Lookout Games)

Lastenpelien listalla on seuraavat suositukset:

• Mein Mäuschen-Farbspiel (Thomas Daum ja Violetta Leitner, Ravensburger)
• Die kleine Raupe Nimmersatt – Das Originalspiel zum Buch (Kai Haferkamp, Schmidt)
• Combino (Angelika ja Jürgen Lange, Beleduc)
• Ab auf die Wippe (Anja Dreier-Brückner, Die Spiegelburg Coppenrath)
• Gackerei ums Hühnerei (BD 2005/Random Games, Kosmos)
• Razzo Raketo (Steffen Bogen, Selecta)
• Schatz der Mumie (Marco Teubner, HABA)
• Schaun das Schaf — Echt Schaf! (Matthias Prinz, Kosmos)
• Inspektor Hase (Heinz Meister, HABA)
• Mausgeflippt (Chislaine van den Bulk, Zoch)

Lisätietoa löydät Spiel des Jahresin nettisivuilta.

Outpost on kuulemma hyvä, mutta kaipaa pientä paikkailua. Lookout Games teki pelistä uuden fantasia-aiheisen laitoksen nimellä The Scepter of Zavandor (tai Das Zepter von Zavandor). Iskevästä nimestään huolimatta tämä peli ei minua sytyttänyt, vaikka perusidealtaan toki pätevä onkin.

Pelin idea

Talouspeli tämäkin. Pelaajat kehittelevät foinikialaisia sivilisaatioitaan — Foinikia valikoitui aiheeksi siksi, että kyseinen kansa oli harvinaislaatuisen rauhanomaista, eikä juuri sotimista harrastanut. Alussa hallussa on yksinkertaisia perustekniikoita, metsästys ja maanviljelys tuottavat elannon. Pelin aikana pelaajat haalivat uusia kortteja, jotka tuottavat varallisuutta, voittopisteitä ja työpaikkoja työläisille.

Kehitys on hyvin vahvasti ohjelmoitua. Kortit on jaettu neljään eri ryhmään, jotka tulevat peliin tietyssä järjestyksessä. Ryhmän sisällä kortit tulevat satunnaisessa järjestyksessä. Tämä on tärkeää, jotta pelissä on kunnollinen kaari — halvat ja heikot kortit ensin, kalliit ja voimakkaat aivan lopussa — mutta peli voi kieltämättä tuntua itseään toistavalta.

Kortit myydään huutokaupalla. Peliin tulee joka kierros pelaajien määrän verran kortteja ja kierroksen aloittaja valitsee, mikä korteista myydään. Korkeimman tarjouksen tehnyt vie kortin, jonka jälkeen aloittaja valitsee uuden kortin myyntiin ja niin edelleen. Kun aloittaja ei halua enää jatkaa, seuraava pelaaja pääsee valitsemaan ja niin edelleen.

Huutokauppamekanismi on selkä ja toimiva. Tuotteilla on minimihinnat, mikä varmistaa sen, että erittäin hyviä diilejä ei saa vain siksi, että muilta on rahat loppu. Toisaalta kaiken lähtöhinnoilla ostava menestyy usein hyvin.

Hyviä ideoita

Raha on toteutettu mielenkiintoisella tavalla. Periaatteessa yksi tuotanto on yksi raha, mutta pelissä on kahta valuuttaa, kolikoita ja kortteja. Neljällä tuotannolla saa yhden kortin ja korttien arvo vaihtelee neljästä kuuteen, keskiarvon ollessa viisi. Hyppäys kolmesta kolikosta yhteen korttiin on siis varsin merkittävä, vaikka tuotanto nouseekin vain kolmesta neljään.

Pelaajien teknologiakuutioita. Kuva: Matteo Boschi

Toisia rahan satunnaisuus ärsyttää. On tietysti kurjaa nostaa nippu nelosia, mutta itse en ole kokenut tätä ongelmaksi. Tietty epävarmuus on vain hyvä juttu huutokaupoissa. Tähän on lisäksi helppo tehdä korjauksia esimerkiksi poistamalla nelosen ja kuutosen arvoisia kortteja rahapakasta.

Varastointi on myös tärkeä mekanismi. Pelaajilla on tietyt rajoitukset, montako korttia ja kolikkoa varastoihin mahtuu. Näitä rajoja tarkistetaan kierroksen aikana pari kertaa. Suuria rahamääriä ei siis voi hamstrata, ellei hanki kunnon varastoja. Rahantuloon keskittyvä pelaaja huomaa heittävänsä joka kierros rahaa pois.

Tämä kaikki tasoittaa Phoeniciaa jonkin verran, pelkkä tuotannon määrä ei ratkaise. Loppupelissä on tärkeää, että rahaa tulee riittävästi — kalleimmat kortit maksavat 25-30, joten ainakin sen verran rahaa on pelin lopussa pystyttävä tuottamaan — mutta heikoillekin tuloille jäänyt pelaaja voi menestyä ihan hyvin, jos ei välttämättä voitakaan. Tässä Phoenicia eroaa jyrkästi vaikkapa St. Petersburgista, jossa tuloissa jälkeen jääminen tietää varmaa tappiota.

Tiettyä rikkaat rikastuvat -ilmiötä (tai köyhät köyhtyvät) Phoeniciassa on kuten muissakin genren peleissä, mutta ainakin Zavandoriin verrattuna Phoenicia vetää tässä pidemmän korren. Muutenkaan vaihdos rahankeruusta voittopisteisiin ei ole niin selkeä kuin yleensä, vaan voittopisteitä voi ja täytyy kerätä jo pelin alkuvaiheissa.

Pikkupuutteita

Pelin julkaissut JKLM Games ei ole tainnut vielä tähän päivään mennessä tehdä kaunista peliä, eikä Phoenicia valitettavasti poikkea firman linjasta. Edistystä on tapahtunut, mutta totuus on karu, Phoenicia on melko ruma ja ennen kaikkea kärsii käytettävyysongelmista.

Tärkeää informaatiota on korteissa pikkupräntillä, pääasiassa pisteenlaskuratana toimiva pelilauta on muuten täysin hyödytön, kehno ohjekirja tekee sinänsä yksinkertaisesta pelistä tarpeettoman sekavan… Parantamisen varaa olisi paljon. Ongelmat eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä, vaan haittaavat lähinnä uusia pelaajia — parinkin pelin kokemuksella pärjää jo paremmin.

Phoenicia toimii suhtkoht siististi eri pelaajamäärillä. Skaalaamista tehdään vähentämällä pelin tulevien korttien määrää. Kaksinpeli on hitusen tylsä, mutta muuten peli toimii hyvin eri pelaajamäärillä.

Peli vaikuttaisi silti kestävän käyttöä. Peli on netissä pelattavissa JKLM Interactivessa, jossa aktiivisimmalla pelaajalla on yli 700 peliä — vieläpä pääasiassa kaksinpelejä. Phoenicia ei ole sellainen helmi, jota voisi suositella aivan kaikille, mutta optimointiviritysten ystäville se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Suunnittelija: Tom Lehmann
Julkaisija: JKLM
Ilmestymisvuosi: 2007
Pelaajamäärä: 2-5
Pituus: 45-90 min