Kategoriat
Kirjat

Pelit kulttuurina

Suomalaisen pelitutkimuksen kärkinimien kirjoittama Pelit kulttuurina esittelee pelitutkimuksen nykytilaa neljäntoista artikkelin verran.

Usva Friman, Jonne Arjoranta, Jani Kinnunen, Katriina Heljakka ja Jaakko Stenros (toim.): Pelit kulttuurina
Vastapaino, 2022
361 s.

Osta Pelit kulttuurina Adlibriksestä (kaupallinen yhteistyö)

Peleistä ja pelaamisesta on suomeksi saatavilla useita mielenkiintoi­sia kirjoja, mutta akateemista pelitutkimusta monipuolisesti esitte­levä perusteos on vielä puuttunut. Ei puutu enää: Pelit kulttuurina esittelee kattavasti, mistä akateemisessa pelitutkimuksessa on tätä nykyä kyse. Kirjan aiheena ovat laajasti pelit niin digitaalisissa kuin ei-digitaalisissa muodoissaan ja myös yleisemmin pelillisyys ja leikil­lisyys.

Muodoltaan tämä Usva Frimanin, Jonne Arjorannan, Jani Kinnusen, Katriina Heljakan ja Jaakko Stenrosin toimitta­ma teos on selkeästi akateeminen lähdeviitteineen ja kaikkineen, mutta sisältö on kuitenkin enimmäkseen helppotajuista ja suunnat­tu alan tutkijoita laajemmalle yleisölle.

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa, ”Tiede, taide ja tuotanto”, esittelee pelien ja niiden tutkimuksen historiaa. Frans Mäyrä avaa artikkelissaan kirjalle keskeistä kysymystä siitä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan pelien yhteydessä ja miten pelejä tutkitaan kulttuurin näkökulmasta. Artikkeli kuvaa myös pelikulttuurien tutkimuksen tutkimusalan muodostumista.

Jaakko Stenros puolestaan kuvaa pelien suhdetta taiteeseen, popu­laarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin ja esittelee esimerkkejä pelien ja taiteen välimaastossa liikkuvista hybrideistä. Artikkeli pohtii myös pelien luonnetta taidemuotona – ei niinkään, ovatko pelit taidetta vai eivät, koska siihen ei yhtä vastausta ole, mutta sitä, mitä merkitystä sillä on, jos pelejä tarkastellaan taiteena. Osion lopettaa Olli Sotamaan kirjoitus, joka tarkastelee pelien kehittä­misen ja tuotannon erityispiirteitä erityisesti suomalaisesta näkö­kulmasta.

Toinen osa, ”Pelaajien ja pelaamisen paikat”, käsittelee pelaamisen konkreettisia, kulttuurisia ja historiallisia paikkoja. Marko Siito­nen tarkastelee, miten pelaajien yhteisöt ja identiteetit rakentuvat pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta. Pelaajayhteisöissäkin on, kuten muissakin yhteisöissä, omat valtahierarkiansa ja rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä sisä- ja ulkopuolella. Näitä rakenteita suku­puolen näkökulmasta tarkastelee Usva Friman, joka esittelee suku­puolen vaikutusta pelaajaidentiteetin muodostumiseen ja pelikult­tuurilliseen osallisuuteen. Mahdollisuudet osallistua ja kuulua jouk­koon eivät ole aina suoraa seurausta pelaamisesta, vaan niihin liitty­vät myös ulkoiset yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli. Jaakko Suominen esittelee lopuksi digitaalista pelaamista kulttuurihisto­riallisesta näkökulmasta.

Kolmas osio, ”Rajankäyntiä”, tutkailee pelien yhtymäkohtia ja ris­teämiä muiden kulttuurimuotojen kanssa. Tanja Välisalo ja Raine Koskimaa kirjoittavat peleistä osana monia eri mediamuo­toja kattavista transmediauniversumeista. Miten tarinoita kerro­taan eri mediamuotoja yhdistellen ja mikä on pelien osa tällaisessa transmediaalisuudessa? Pelejä kulutetaan kuten muutakin mediaa ja toisaalta muu media pelillistyy.

Riikka Turtiainen puolestaan tarkastelee pelien ja urheilun suh­detta, jossa siinäkin on tapahtumassa yhdistymistä, kun pelit urhei­lullistuvat ja liikuntaa pelillistetään. Jani Kinnusen kirjoitus taas käsittelee rahan ja pelien suhdetta, niin perinteisissä säädellymmis­sä rahapeleissä kuin pelien maailmaan sisään uineissa mikromak­suissa, leikkirahalla pelattavissa kasinopeleissä kuin muissakin viihde- ja rahapelaamisen rajoja hämärtävissä ratkaisuissa.

Neljännessä osiossa, ”Pelit ja leikki muuttuvassa yhteiskunnassa”, näkökulma on laajempi ja tarkastelee pelien ja leikin paikkaa kult­tuurissa ja yhteiskunnassa, Raine Koskimaa ja Tanja Välisalo tut­kivat pelillistämisen ja leikillistämisen lupauksia esimerkiksi ope­tuspelien, verkossa tapahtuvan viestinnän ja identiteettileikkien yhteydessä. Kritiikkiä ei ohiteta: pelillistäminen ei ole osoittaunut sellaiseksi oikotieksi onneen kuin mainospuheissa hehkutetaan.

Katriina Heljakka puolestaan tarkastelee kulttuurin leikillistymistä ja lelullistumista ja sitä, miten leikillisyys valtaa sijaa myös aikuisten elämässä, joskus tiedostamattakin. Tero Pasanen ja Mikko Me­riläinen tarkastelevat lopuksi peleihin liitettyjä yhteiskunnallisia uhkakuvia ja sitä, miten se heijastelee pelien kulttuurista asemaa.

Kaikkiaan teos on oikein onnistunut ja kiinnostava. Se toimii oival­lisena johdatuksena pelien akateemisen tutkimuksen maailmoihin. Kuten tästäkin lyhyestä kuvauksesta näkee, pelejä tutkitaan Suo­messa monenlaisista lähtökohdista ja monin eri tavoin. Analogisten pelien ystävänä on ilo huomata, että vaikka pääpaino usein erilai­sissa digitaalisissa peleissä onkin, muutakaan ei ole unohdettu ja esimerkiksi lautapeleistä puhutaan paljon.

Pelien tutkimuksesta kiinnostuneille Pelit kulttuurina onkin epäile­mättä paras suomenkielinen aloituskohta ja kyllä tätä kannattaa tutkailla, vaikka ei akateemisesta tutkimuksesta olisikaan kiinnos­tunut – teos voi hyvinkin avartaa näkökulmia peleihin ja pelaami­seen. Artikkelit ovat itsenäisiä, joten kirjasta on myös helppo poi­mia yksittäiset kiinnostavimmat näkökulmat, jos ei koko teosta jaksa lukea läpi – aika paljon tässä onkin luettavaa.

close

Tilaa Lautapelioppaan uutiskirje

Suoraan sähköpostiisi toimitettavassa uutiskirjeessä on Lautapelioppaan uutiskatsaus ja muuta ajankohtaista tietoa Lautapelioppaan toiminnasta.

Tilaamalla uutiskatsauksen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Lue lisää tietosuojaselosteestamme ja rekisteriselosteestamme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa.

Kirjoittanut Mikko Saari

Lautapelioppaan perustaja ja päätoimittaja Mikko fanittaa Uwe Rosenbergin isoja pelejä. Jos haluat lukea tiivistetyn katsauksen Mikon pelimausta Mikon top 20 -lista on paras lähtökohta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.