Istun koneessa, korvissa Satu Rämön uutuuskirja Tinna. Tätä kirjaa olen todella odottanut, mutta silti on vaikea kuunnella. Kuulokkeet toimivat kyllä ja olin muistanut ladata äänikirjan puhelimeen. Mutta Essenin asiat nostavat päätään silti. Vaihdan korviin lempimusiikkilistan ja rupean kirjoittamaan. Nopparallille kirjoitin jo kentällä kohokohdat, jotka pitää keskiviikon videolla muistaa sanoa.
Lentokoneessa on varmasti kaikki lautapelaajia. Oli meeplepaitoja, noppakoruja, BGG-hupparia ja muuten vain lautapelinörttien näköistä miesporukkaa.
Lento oli myöhässä. Kysyin jonossa takana olevalta mieheltä, että mitenköhän käy vaihtolennon. Hän sanoi, että lento voi hyvin kiriä aikataulun. Sitten rohkaistuin, koska Essen-vaihde oli vielä päällä. Oletko tulossa Essenistä? Mies naurahtaa ja kertoo olevansa Kanadasta ja lautapelijulkaisija. Olin siis oikeassa. Tahtoisin heti antaa käyntikorttini hänelle, mutta en löydä, vaikka etsin. Selitän sitten, että olen lautapelisuunnittelija. Hän hämmästyy ja kysyy tietääkö pelejäni. Kerron, että olen tehnyt vasta yhden joka on julkaistu, Trollius’n rollin. Kerroin, että tapasin Essenissä ranskalaiset ja olen innoissani siitä. Kanadalainen hymyilee kannustavasti ja sanoo, että ehkäpä joskus tarvitsen heitä, jos tahdon pelini Kanadaan.
Menen paikalleni istumaan. Alan etsiä käyntikorttia. Jes, löydän sen! Mutta olen ikkunapaikalla. Viereen tulee voimakkaasti tuoksuva nuori mies. En kestä tuoksua, myönnän, mutta vain pääni sisällä. Hetken kuluttua tuoksuva mies kaivaa tabletin esiin ja alkaa piirtää. Hän on todella taitava. Taisin vain tuijottaa hetken. Essen-tyylillä naputin olkapäätä ja kysyin, onko piirtäminen hänen työnsä. Mies on selvästi ujo. Hän hymyilee hurmaavasti ja sanoo, että on. Kehun miestä ja hän vaivaantuu, mutta hän näyttää myös todella tyytyväiseltä ja onnelliselta. Mietin, että minun täytyy päästä kanadalaisen luo.
Kun kone nousee, graafikkomies on jo unessa. Essenissä kun ei tule nukuttua, en raaski herättää graafikkoa. Sen sijaan rupean kirjoittamaan tätä. Käyntikortit ovat nyt taskussani. Toivon, että onnistun kohtaamaan kanadalaisen, kun pääsemme ulos koneesta.
Syön vielä suklaarusinoita ja ajattelen. Essen, Essen. Saatoit muuttaa ihan kaiken. Hymyilen. Mitä jos oikeasti kaikki muuttuu? Tapahtuiko kaikki se? Ranskalaiset, kiinalaiset, japanilainen, unkarilainen ja puolalainen. Niin paljon tapahtui. Ja olihan myös alankomaalainen ja tanskalainen. Niin lyhyt aika ja silti niin paljon kohtaamisia. Osaanko koskaan pukea Esseniä oikeasti sanoiksi? Turbulenssia. Kapteeni puhuu jotain, mutta minä kuulen vain Antti Tuiskun, joka on korvissani ja laulaa tyhjästä huoneesta. Tuntuu tyhjältä, Essen on ohi. Ensi vuonna toki uudelleen. Ja isommin.
Mutta nyt Spiel 2025 on ohi. Ensimmäinen kertani on takana. Edessä on vaikka ja mitä. Apua. Moulin Rouge!-hitti Come What May saa ajatukset pysähtymään ja graafikkomies vieressä nytkähtää unissaan. Turvavyömerkkivalo palaa edelleen.
Minua itkettää. Niin kovasti. Tämä musiikki ei tässä auta, nauran pääni sisällä ja hymyilen. Mitähän ihmiset ajattelevat, kun Nopparalli julkaisee videon, mietin. Lautapelaajat ovat klassisesti päälle kolmekymppisiä miehiä. Toki mukaan mahtuu ties mitä hiihtäjää, ja lautapelaajat ottavat kaikki hiihtäjät lämmöllä vastaan. Mutta naiset ovat vähemmistö ja se on totuus. Naissuunnittelijat, ne vasta vähemmistö ovatkin! On minulla esikuvia, en kovinkaan paljoa tiedä heistä, mutta nimet. Wingspanin suunnittelija Elizabeth Hargrave, Arnakin suunnittelija Michaela “Mín” Štachová, lilahiuksinen nainen Essenissä. Calicon jatko-osan Knitting Circlen suunnittelija Emily Vincent… Kyllä heitä on. Minäkin toki kuulun jo joukkoon kiitos Trolliuksen. Tahdon kuulua tähän joukkoon.
Tahdon myös, että ihan jokainen uskaltaa mennä pelikerholle ja kokeilla nykyaikaisia moderneja lautapelejä. Kaikki media, joka puhuu lautapeleistä on aina Kimble, Afrikan tähti, Monopoly, ehkä Alias ja Trivial Pursuit. Ja nyt minäkin menin ne mainitsemaan, nauran pääni sisällä itkunaurua, vaikka se ei näy minusta lainkaan.
Menkää ja kokeilkaa. Nykyään tehdään upeita pelejä. Pelejä löytyy kaikille. Täytyy vain löytää itselleen sopiva peli. Cascadia, Azul, Harmonies, Second Chance… saksankielinen kuulutus. Ehkä mainos? Edelleen turvavyömerkkivalo on päällä. Mihin jäin? Niin. Pelejä on kaikille ja pelikerhoja on melkein joka puolella. Myös Facebookin Lautapeli-intoilijoissa voi kysyä peliseuraa matalalla kynnyksellä. Lautapeliopas, johon minäkin kirjoitan, kertoo lautapeleistä ja kaikesta siihen liittyvästä ja löytyy muuten myös Instasta, nauran taas pääni sisällä, koska minähän se siellä Lautapelioppaan Instan takana olen.
Menkää kokeilkaa ja pelatkaa. Mutta varoitus. Peleihin on mahdollista upottaa paljon aikaa. Ja kyllä, rahaakin mahdollista polttaa. Vaan muistutan myös Suomen upeista kirjastoista, joissa on valtavasti lautapelejä, etenkin isommissa kaupungeissa. Ja he myös auttavat etsimään sinulle sopivan, tokikaan kaikki kirjaston työntekijät eivät voi pelejä tuntea, kannattaa pyytää avuksi kirjastosta juuri se henkilö, joka ne tuntee.
Lautapelejä ja iloa kaikille. Ja uskomatonta, jos luit näin pitkälle ja et ole mieheni, jonka aion jutun lukijaksi pakottaa. Kiitos. Ja miehelleni isompi kiitos, olet katsellut tätä lautapelitouhuani jo vuosia ja vuosi vuodelta isommassa mittakaavassa. Rakastan sinua niin kovasti, etteivät sanani riitä.
Lentokone laskeutuu. Täytynee tutkia, onko tämä myöhässä ja mistä jatkolentoni lähtee! Sammutan korvistani Juha Tapion ja voin aloittaa pienen paniikin. Lentokone on lähes puiden tasolla. Graafikko nukkuu edelleen.
Maassa. Netti päälle. Paniikki voinee alkaa. Vai olenko ajoissa? Graafikkomies katsoo Lufthansan sovelluksesta, että nousu jatkolennon koneeseen alkaa 15.45. Näytän oman luurini samaista sovellusta ja siinä on numerot 14.45. Graafikkomies näyttää järkyttyneeltä.
Paniikkihan siitä syntyi. Istuin koneessa, aikalailla keskellä. Minä ja graafikkomies, joka myöskin panikoi, katselimme eteen ja taakse. Molemmat suunnat tyhjenivät täysin yhtä hitaasti. Vannon, että me kaksi olimme ihan viimeiset ihmiset koneessa.
Okei, myönnän, liioittelin. Lennon henkilökunta jäi vielä meidän jälkeemme koneeseen. Koneesta pääsimme minnekäs muualle kuin tietysti bussiin. Katsoin kelloa. 14.25. Seuraavaan koneeseen nousu alkaisin 14.45.
Bussista juoksin ensimmäiselle lähtötaululle, jossa näkyy kaikki lennot ja portit. Uuden lennon porttini on eri kuin mitä lipussani lukee. Hitto, kuulen äänen pääni sisällä.
Löydän uuden portin. Siellä on paljon ihmisiä. Ehdin siis vessaan, ajattelen ja säntään etsimään vessakylttiä. Vessan jälkeen takaisin portille. Edelleen jonoa. Säntään kahvilaan hakemaan leivän, mehun, veden ja lapsille kotiin karkkipussin.
Syön leivän ja odottelen. Nyt minulla ei ole kiire, koska ikkunan edessä odottelee jatkolentoni ja lähistöllä joku jopa puhuu suomea. Paniikki on poissa.
Välihuomiona, että Lautapelaajanaiset-ryhmän naiset ovat saaneet paniikkiviestejä tasaisesti bussiin joutumisesta ja portin etsimisestä. Käytin tätä monologia myös apuna, kun kirjoitin tätä. Kiitos naiset, kun elitte mukana! Te olette tuki ja turvani, ja autoitte pitämään stressin ja paniikin pääni sisällä eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt tästä mitään. Julkinen kohtaus lentokentällä olisi toki ollut myös kelpo vaihtoehto.
Koneen sijaan pääsemme bussiin. Yllättäen bussi ajelee vain omaa kehäänsä. Lähellä istuu kaksi suomea puhuvaa miestä, jotka ihmettelevät bussin touhua. Essen-vaihde taisi olla yhä päällä, koska avasin suuni ja liityin keskusteluun bussin touhusta. Ehdimme jakaa oudoimmat lentokenttäseikkailut ja -säädöt, kun bussi edelleen pyöri rinkulaa.
Rupesin sitten juttelemaan niitä näitä, eli kerroin tulevani Essenistä ja kyselin, mistä herrat olivat tulossa. Nyt en ole varma muistanko tuota vartin takaista keskustelua oikein, mutta sanotaan, että he tulivat Espanjasta. Kaikki eivät tulekaan Essenistä, päässäni kajahtaa ajatus ja tajuan, että Spiel-hurmos ja -huuma todella loppuvat.
Bussin pörrätessä omiaan meillä oli oikein mukavaa jutella. Kerroin lautapeleistä ja miehet totesivat: vau, harrastuksesta työ. Kysyin mitä työtä he tekisivät, jos saisivat harrastuksesta työn. Toinen kertoi, että olisi kirjailija, hän sanoi sen hyvin nopeasti. Toinen miehistä mietti ja lopulta hän sanoi, että olisi geokätköilijä. Naurahdimme kaikki ja sanoin, että sehän olisi supersiisti duuni! Toinen miehistä kehui pinkkejä meeplekorvakorujani.
Bussin sekoilutkin loppuvat aikanaan. Miehet menevät lentokoneen takaosaa kohti ja minä etuosaan. Hauska kohtaaminen, ajattelin. Tajuan myös, etten ehkä reagoinut saamaani korvakorukehuun mitenkään.
Nyt istun taas lentokoneessa. Korvissa soi tällä kertaa ABBA. Ennen kuulokkeiden laittoa ehdin rupatella vierustoverin kanssa. Hän on saksalainen, joka työskentelee ehkä suomalaisessa yrityksessä. Ainakin hänelle on normaalia rutiinia lennellä Helsingin ja Saksan väliä. Hänkin hämmästeli minulle ääneen bussin touhua. Nauroimme hetken. En tiedä, kumpi aloitti juttelun, varmaan minä Essen-vaihteineni.
Hän kertoi työstään innoissaan ja minä leikin, että ymmärsin aivan kaiken. Luulen, että leikin hienosti, enkä jäänyt kiinni aavistuksen vajaasta kielitaidostani. Miehen työ liittyi ehkä paperi- tai puuteollisuuteen. Paperimies oli hyvin kiinnostunut, tai ainakin leikki hyvin kiinnostunutta, kuulemaan lautapeleistä. Kerroin siis Trolliuksesta ja tulevista suunnitelmistani ja haaveistani. Saatoin myös antaa kanadalaista herraa varten taskuuni laittamani käyntikortin tälle uudelle vierustoverilleni. Koska hän on paperimies, hän tutki korttia hyvin innostuneena.
Ilmeisesti korttini on laadukkaan oloinen.
Zen Cafe keskeyttää juuri ajatukseni. ”Elät vain yhden kerran. Olet todella viisas, elät vain hetken verran.” Laitoin kotiin vielä nopeasti viestin, että kone liikkuu ja lentotila menee päälle. Kone nousee ja lopetamme paperimiehen kanssa juttelun. Laitan kuulokkeet korviini ja soittolistan takaisin päälle, ah, heti soi Brandi Carlile. Avaan tämän muistiinpanon ja kirjoitan. Kunnes nyt olen nykyhetkessä.
Paperimies on tietokoneella ja toinen vierustoveri nukkuu. Minä tässä keskellä kuuntelen musiikkia ja kirjoittelen. Taidan nyt yrittää siirtyä takaisin Satu Rämön ja Tinnan pariin. Toivottavasti pystyn nyt keskittymään, kun olen saanut purkaa tänne ajatuksia.
Musiikki sammuu.
Tunti edellisen lauseen jälkeen. Palaan tänne. Tinna oli korvissa viisi minuuttia, ennen kuin päähäni tuli ajatus, että voisin tarkistaa, kuka maksoi Essenissä ja mitä. Avaan shoppailukuvat. Kirjoitan ylös, mitä minulle ostettiin. Katson, olenko maksanut ne itse.
Meillä oli Essenissä tarkoitus kirjata tarkasti kaikki ostot ylös, jotta jälkeenpäin voisi kuitata helposti summat. Mutta Essenissä kun sekoaa, niin kirjanpito muuttuu oudoksi. Löytyy merkintöjä: Jenni osti Lidlin. Jenni osti junan. KOI. Kaisalle V osti pienen pelin. 0,35 € jotain jostain V. Käteistä V:ltä Jennille 10 €. Jep jep. No, nyt sitten auki kuvat kaikista omista löydöistä ja vertailemaan niitä kirjanpidon kanssa. Paljon löytyi ja selkeni asioita. Paljon pitää vielä tutkia verkkopankkia ja toivoa, että edes kaikki käteisostot on kirjattu.
Seuraavaksi kavereille ostetut asiat. Anteeksi ystävät. Kirjanpito Essenissä on mitä on, kuten ylempää voitte lukea. Yritän parhaani etsiä kaikille asioille oikeat hinnat ja olla huijaamatta teiltä rahaa.
Korvia särkee jo. Kuulokkeet eivät ole minulle sopivat. Vieressä tehdään töitä tietokoneella ja toisella puolella pyörii puhelimen näytöllä Netflix-sarja, jonka nimi pitäisi varmaan tietää, mutta juuri nyt en muista. Pyöräytän päätäni ja niskassa naksahtaa
”Ei mee enään niin. Ei mee enään niin”, PMMP soi päässä. Hyvin sopii tavallaan tuohon kirjanpitosäätöön, nauran pääni sisällä. Nyt musiikki pois ja se Tinna korviini korvakivuista huolimatta! Kiitos ja anteeksi. Tämä vähän paisui. Pitäisikö jopa julkaista teksti jossain? Ei ei ei, nyt se Satu Rämö! Bookbeat käynnistetty!
