Disc Cover

Disc Cover kerää pelaajat musiikin äärelle ja laittaa heidät pohtimaan pelimaailmasta tuttua kysymystä: mitä toiset pelaajat saattaisivat ajatella. Tällä kertaa pelataan yhteen pussiin, joka tekee yhteisen sävelen löytymisestä tärkeän tekijän koko peliin osallistuvan joukkion menestyksen kannalta. Sooloilu syö pisteitä kaikilta, mutta toisaalta sitä on melko mahdotonta välttää – jolleivät sitten ajatukset satu osumaan arvaamatta yhteen.

Harmoniaa vai kakofoniaa?

Peli alkaa valinnalla siitä, mitä musiikkia kuunnellaan. Pelin pelaamiseen tarvitaan siis puhelin tai joku muu musiikkisoitin. Pelaajat päättävät soitetaanko pelin tekijöiden valmiiksi valitsemia kappaleita vai valitaanko oma soittolista. Kokeilimme myös versiota, jossa jokainen pelaaja valitsi vuoron perään oman kappaleensa pelipöydälle.

Seuraavassa vaiheessa esiin asetetaan neljä levynkantta, joista jokainen pelaaja valitsee soivaa kappaletta parhaiten vastaavan – arvaillen samalla, mitä kansia muut pelaajat olisivat saattaneet valita. Tätä jatketaan yhdeksän kierroksen ajan. Mitä enemmän yhteneväisiä vastauksia sitä enemmän pisteitä ja harmoniaa, mitä enemmän eriäviä ajatuksia sitä vähemmän pisteitä ja enemmän kakofoniaa.

Lopulta joukkue saa ihailla omaa albumikavalkadiaan – joko hienon harmonian tai kaoottisen kakofonian valossa. No, mahtuu siihen väliin toki monta muutakin pistekategoriaa.

Peliä on mahdollista pelata myös kilpailullisena muunnelmana, jossa jokaisella pelaajalla on omat pisteensä. Peli etenee muuten samalla tavalla, mutta jokainen eniten ääniä saanutta kantta äänestänyt pelaaja saa yhden pisteen ja pelin lopussa eniten pisteitä saanut pelaaja voittaa.

Alkuhuumaa ja kompurointia

Disc Coverin yksinkertaisuutta voi pitää sekä hyvänä että huonona asiana. Helpot säännöt ja toiminnot takaavat pelin onnistumisen vähän riehakkaimmissakin juhlatilanteissa tai nuoremman pelaajajoukon kesken. Toisaalta pelin viihdyttävyys ei sen yksinkertaisuudesta johtuen ole enää paras mahdollinen, vaikka pelejä olisi takana vasta muutama. Alkuhuuma haihtuu yllättävän nopeasti. Toki pelit eivät ole veljiä keskenään ja valittu musiikki tekee jokaisesta pelistä omanlaisensa.

Pelattuamme peliä sekä pienemmän että suuremman seurueen kesken, totesimme sen toimivan paremmin, jos pelaajia on enemmän. Viihdyttävin vaihtoehto on pelata peliä tavalla, jossa jokainen saa valita kappaleita, eikä musiikki noudata mitään tiettyä linjaa. Pelin tekijöiden laatima valmis soittolista, jota kokeilimme oli meille tuntematonta musiikkia, eikä näin ollen pitänyt otteessaan.

Pelikumppaneina lapset ovat ihan hauska vaihtoehto niin ikään, mutta huomattavaa on, että ajatusmaailma aikuisten ja lasten välillä poikkeaa paljon, eikä pisteitä tällöin ole kovinkaan helppo saavuttaa. Ulkomaista musiikkia kuunneltaessa myös (lasten) puutteellinen kielitaito saattaa tietysti vaikuttaa asiaan, koska kansikuvia tulee usein valinneeksi juuri kappaleiden sanojen perusteella.

Disc Cover on ensipelaamalta mukaansatempaava peli, jonka viihdearvo kuitenkin laskee valitettavan nopeasti. Vaihtuvan musiikin avulla peliin tulee toivottua vaihtelua, mutta yksinkertaiset säännöt ja toiminnot eivät kuitenkaan riitä kannattelemaan peliä kovinkaan pitkään. Paras muisto pelistä jää varmasti juhlista, jossa sitä on päässyt pelaamaan kerran.

Faktat Disc Coverista

Suunnittelijat: Juan Manuel Rivero, Roberto Fraga

Julkaisijat: Blue Orange (2022), Lautapelit.fi (2023)

Mutkikkuus: Jos etsit mutkikasta peliä, älä valitse Disc Coveria, joka on äärimmäisen yksinkertainen peli. Vaikka mutkattomasti avautuva ohjeistus juhlatilanteissa on tietysti etu, tuntuu peli kompastuvan omaan yksinkertaisuuteensa, kun sen paras hohto alkaa himmetä jo ensimmäisten pelikertojen jälkeen.

Onnen vaikutus: Koska kyseessä on joukkuepeli (kilpailullista muunnelmaa lukuun ottamatta), ketään tuskin jää harmittamaan, kun pisteitä karttuu. Jos ajatusten osumista yhteen kutsutaan onneksi, perustuu koko peli tavallaan onneen, sillä taidon tai tietämisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Vuorovaikutus: Tämä peli on silkkaa vuorovaikutusta ja yhteistä tekemistä. Jos itse saavutan, myös joukkueeni eli toiset pelaajat saavuttavat kunniaa ja menestystä. On vaikea keksiä tilannetta, jossa Disc Cover onnistuisi aiheuttamaan kovinkaan pahaa mieltä.

Teema: Pelin teema on selkeä, kaikki sen osaset seisovat tukevasti teeman takana. Käytännössä peli toimii mutkattomasti, eikä näin selvästi teemaansa tukeutuvaa peliä tietenkään voi siitä irrottaa. Suurin osa levyjen kansista on hienoja, kuin pieniä taideteoksia.

Uudelleenpelattavuus: Jos johonkin, Disc Cover kompastuu juuri tähän. Peli on ensimmäisellä kerralla mitä viihdyttävin, mutta sen viihdearvo laskee äärimmäisen nopeasti. Disc Cover esittelee kaikki hienoutensa heti, eikä jätä oikein mitään seuraavaan kertaan. Vaihtuva peliporukka ja uudet musiikit tuovat toki aina vaihtelua ja uutta näkökulmaa, mutta harvempi kuitenkaan joka kerta löytää uutta peliseuraa.

Kieliriippuvuus: Pelin pelaaminen ei vaadi luku- tai kielitaitoa. Kun säännöt on läpikäyty, näitä taitoja ei enää tarvita. On tietysti mahdollista, että levyn kansia valikoidaan myös sanojen perusteella, jolloin kielitaito ja kappaleiden sanojen ymmärtäminen nousevat arvoasteikolla huomattavasti korkeammalle.

Pelaajamäärä: 3–8. Mitä enemmän pelaajia sitä parempi peli. Vaihtelua ja mielipiteitä tulee enemmän, erilaisia musiikkivalintoja laajemmin. Kokeilimme pelata myös kahdestaan, mutta se ei tietysti toiminut, eikä yksinpelimahdollisuutta luonnollisestikaan ole.

Pituus: Pelilaatikon 20 minuuttia lienee lähellä totuutta, jos pelataan suht pikaista peliä eli kappaleita ei kuunnella kokonaan ja mielipiteet vaihdetaan nopeasti. Jos kappaleisiin ja keskusteluihin taas syvennytään tarkemmin, voi peli kehkeytyä huomattavan paljon pidemmäksikin.