Uutiskatsaus 28.8.2023: Vuoden peli -finalistit

Minulla on tapana pitää ajantasaista parhaiden pelikokemusten listaa ympäri vuoden – ja nimenomaan parhaat kokemukset listataan, ei pelit. Hyväkin peli saattaa pudota seitsemän parhaan joukosta koska pelattu sessio oli huono. Joku heikompi lastenpeli taas saattaa nousta listalle vain siksi, että tuli pelattua ankara mittelö. Niin kävi tänäkin vuonna.

Tästä seuraa myös, että voitetut pelit pitävät yleensä listan kärkipäätä. Mutta jostain syystä voitetut pelit pitävät myös listan häntäpäätä. Ehkä kyseiset pelit ovat osoittautuneet synkiksi tuuripeleiksi, tai voitto on irronnut siitäkin huolimatta ettei itse pelistä ole tajunnut höykkäsen pöläystä.

Vuosiäänestyksessä pelien järjestyksellä ei ole väliä, mutta listaan silti omat kokemukseni tässä parhausjärjestykseen, ja jännityksen ylläpitämiseksi vielä käänteisesti.

7 Listan seitsemännellä sijalla on minulle kokonaan uusi tuttavuus Beyond the Sun. Tämän ei pitäisi olla yhtään minun pelini, mutta se vain näyttää muulta kuin mitä se on. Ensin pöydälle asetellaan monta lautaa, korttia ja erilaista pistekonetta, joilla sitten seikkaillaan työläisiä asettelemalla. Sitten iskee hirvittävä sääntöhimmeli.

Paljastuu kuitenkin, että säännöt ovat varsin loogiset ja yksinkertaiset. Lukuisat vaihtoehdot karsiutuvat automaattisesti kahteen tai kolmeen, eikä tämä ole työläistenasettelua vaan teknologiapuun rakentelua. Peli on suhteellisen helposti omaksuttava ja luistaa sujuvasti. Kaiken kruunaa ovelat scifi-viittaukset Star Trekiin ja Battlestar Galacticaan. Paahtimista (toasters) tehdään ihmisiä ja keskellä lautaa on ”Deep Space”.

6 Vanha kunnon Texas Showdown, joka on ilmestynyt suomeksikin nimellä S.O.S. Tikkipeli, jossa vältellään tikkejä. Koko ajan pitää olla hajulla siitä mitä muiden kädessä mahtaa olla.

5 Olen usein sanonut, että Kilpikonnakisa on Knizian paras peli, mitä se saattaa hyvinkin olla. Ainakin se on herran paras lastenpeli. Vai onko se lastenpeli, pelissähän on vaikka mitä huomioon otettavia nyansseja. Vaimon kanssa tätä ei voi pelata ollenkaan. Olemme olleet niin kauan yhdessä, että arvaamme jo käden liikkeestä minkä värinen kilpikonna on toisen oma.

4 Tichu on varma vuosiäänestyksen kärkiseitsikkoon nousija jo pitkältä ajalta. Peliporukassamme Tichu on kokenut uuden tulemisen, laskin että viime äänestyksen jälkeen korttia on läiskitty kuusitoista kertaa. Onhan se hyvä peli, ja nykyään sitä osaa pelata suhteellisen virheettä. Ja tämähän on ensisijaisesti riskinottopeli.

3 Kärkikolmikon pronssisijalle nousee Voodoo Prince, joka on jo toinen listalta löytyvä Reiner Knizian suunnittelema peli. Hikistä riskinottoa tämäkin.

2 Junapelit ovat jostain syystä jääneet viime vuosina vähemmälle, mutta Preußische Ostbahn nousee kyllä aina listalle jos sitä vain pelataan. Riskinottoa ja spekulointia, niistä on minun lempipelini tehty. Tarkemmin kun miettii, niin Beyond the Sun on tällä listalla ainoa peli, joka ei sisällä spekulointia ja riskinottoa.

1 Listan kärkipäätä pitää Acquire. Olen pelannut tätä usein, mutta voittoja on tullut vähän. Nyt kun voittamisen makuun päästiin, niin niitä tuli heti pari putkeen. Pelisessiotkin poikkesivat perinteisestä kaavasta. Ensimmäisessä pelissä oli vain yksi jättiläishotelli muiden jäädessä pelkiksi parin laatan majataloiksi. Toisessa pelissä melkein kaikki laatat saatiin mahdutettua laudalle, taisi vain kolme jäädä käyttämättä.

Ulkopuolelle jääneet

Seitsikon ulkopuolelle jäi niukasti kaikilla lisäosilla pelattu Dune: Imperium. Jo klassikko-osastoon noussut Brass: Birmingham ylsi sijalle 9. Blue Skiesissa putosin kolmanneksi, koska hävisin lopun aluehallintapisteytyksen yhdellä pisteellä. Muutoin olisin voittanut. Ja sitten on taas lisää Kniziaa, kun Modern Art yltää sijalle 11.

Kaivatut

Monia suosikkipelejäni ei pelattu lainkaan. Vuosikaudet listalla keikkunutta neppailupeli PitchCaria ei saatu tänä vuonna pöydälle. Imperialia ja Taj Mahalia sentään pelattiin viime vuonna, ja silloin ne nousivat vuosiäänestyslistallani kärkikolmikkoon. Gulf, Mobile & Ohio jäi jostain syystä sekin välistä. Eniten kirvelee kun Splotterin pelit Food Chain Magnate ja oma ehdoton suosikkini Greed, Incorporated eivät ole nähneet pöytää pitkään aikaan.

Mielenkiintoisia tuttavuuksia

Tänä vuonna pelattiin monenlaisia uusia tuttavuuksia jotka eivät yltäneet kärkikastiin, mutta ansaitsevat kuitenkin maininnan. War of the Ring the Card Game on mukava, joka pelisessiolle muuntuva peli, mutta sen mekaniikka istuisi huomattavasti paremmin Star Wars -teeman alle.

Desperation on tarinankerrontapeli jossa käy väistämättä huonosti, siitä pelin nimikin. Mitä karmeamman lopun pelaajat keksivät yhteisön jäsenille, sitä parempi. Aika masentavaa myös.

Kilpa-ajopelien ystävänä haluaisin kovasti pitää Heatista. Totuus kuitenkin on, että ensin pelissä kierretään ympyrää, mutta ainoastaan kolme viimeistä mutkaa ratkaisevat voittajan. Teemaksi sopisikin paremmin MotoGP kuin Formula 1. Ehkä tälle pitäisi urheiluhengessä antaa vielä kolmas mahdollisuus.

Tzolk’in: The Mayan Calendar olisi hyvinkin voinut nousta kärkiseitsikkoon, niin mielenkiintoinen ratasviritys on kyseessä, mutta peli piti valitettavasti lopettaa puolessa välissä.

Entäs listan häntäpää?

Lamarckistista pokeria en älynnyt sitten yhtään, ehkä sitä ei pidäkään. Web of Power on varmasti hyvä peli, jonkun pitäisi vain selittää se minulle aivan kädestä pitäen ja jankaten. Everdellissä putosin kärryiltä jo alkuvaiheessa. Uno saa minut joka kerta viskaamaan kortit nurkkaan. Minecraft on hyvä peli, mutta onnistuimme pelaamaan sen verran pitkäksi venähtäneen ja tunkkaisen session, että peli saattaa mennä myyntiin. Doppelkopf löysi automaattisesti tiensä listan hännille. Terraforming Mars: Ares Expeditionin kaikki elementit ovat minua vastaan. Mekaniikka ei pysy päässä, väsyttää. Sopii varmasti jollekin, mutta ei minulle.

Elokuun uutuuksista täytyy mainita kaksi peliä. Ensimmäinen on vuoden 2014 Kennerspiel des Jahres -voittaja Istanbul, jota olin jostain syystä väistellyt tähän asti. Rüdiger Dornin tuotanto on jäänyt itselleni vieraaksi, mutta Istanbulin myötä herran muihinkin peleihin voisi tutustua.

Istanbulissa ytimessä on ovela apurimekaniikka, joka pakottaa suunnittelemaan pelin tavoitteena olevan rubiinien metsästyksen tarkkaan. Kaikkiin basaarin nurkkiin harvoin kannattaa mennä, ja oleellisinta onkin löytää nopein ja tehokkain tapa rubiinien saamiseksi. Istanbulissa viehättävintä on sen vaihteleva aloitus, jolloin joudut joka kerta miettimään peliä hieman uudelta kantilta. Peli on yllättävän lyhyt ja harhasiirtoihin ei ole juuri varaa. Todella tiukka turboahdettu paketti.

Turboista puheenollen: toinen vaikutuksen tehnyt uutuuspeli on tuoreempi tapaus: Heat: Pedal to the Metal. Odotin saavani pelillistetyn Flamme Rougen, ja sitä sain. Flamme Rouge on ihan leppoisa peli, mutta rehellisesti sanottuna se lähestulkoon pelaa itse itseään. Heat hyödyntää toimivaa perusrunkoa ja lisää siihen päälle enemmän taktisia elementtejä. Ylä- ja alamäet on korvattu onnistuneesti mutkamekaniikalla, ja vaihteiden säätäminen moottorin kuumeneminisineen on taktisesti kiintoisaa. Moottorin kuumentumiskorttien kanssa puljaaminen on tässä se mekaanisesti siistein juttu. Kortteja kuuluu menestyäkseen käyttää, mutta liialla moottorin vinguttamisella tukit korttikätesi hyödyttömillä kuumenemiskorteilla.

Heatissa on kunnon “rakenna oma pelisi”-henkeä, kun moduuleita ja sääntövariantteja on vaikka kuinka. Olemme pelanneet vasta yhden matsin perussäännöillä, ja se toimi oikein hyvin. Nopealla sääntövilkuilulla uskaltaisin väittää, että autotallimoduuli on monipuolisemman pelikokemuksen kannalta oleellinen. Toisaalta tällaisessa pelissä on tärkeää, ettei sääntökuorma kasva liian isoksi. Vaarana on, että pelin eleganttius karisee, jos paketista ottaa kaiken sälän mukaan. Testit jatkuvat, mutta erittäin hyvän ensivaikutelman Heat itsestään antoi.

Lautapelioppaan vuosiäänestykseen Heat tai Istanbul eivät sentään yltäneet, mutta muuten seitsemän pelin valitseminen oli tänä vuonna varsin helppoa: tämä oli tuttujen laatupelien vuosi, jota lisämaustoivat muutamat makoisat uutuudet.

1. Ark Nova: Harvoin sitä tulee vastaan peli, jonka pelaaminen on aina hauskaa. Ark Novan hohto ei ole himmennyt puolessatoista vuodessa juuri ollenkaan, ja tuleva Marine Worlds -lisuri pitänee pelin pinnalla.
2. Lost Ruins of Arnak: Toinen huippupeli, joka maistuu aina vaan. Kuumin BGA-nettipelihuuma on hiipunut, mutta kotona ja peliporukassa tämä on säännöllisesti pöydällä. Expedition Leaders -lisuri on virkistävä, mutta peruspelinä tämä oikeasti on parhaimmillaan.
3. Gaia Project: Kovin Gaia-kuume ajoittui vuoden 2022 puolelle ja pelejä on tänä vuonna vähänlaisesti. Viimeisin matsi oli sen verran henkisesti uuvuttava, että olen alkanut tiirailemaan taas yksinkertaisemman Terra Mystican suuntaan. Gaia kuuluu silti tälle listalle, mutta kuuluuko enää ensi vuonna? Saapi nähdä.
4. Barrage: Vuoden uutuuksia raskaiden osastolta. Upea peli, jossa en ole vieläkään oppinut pärjäämään.
5. Challengers!: Sitten kevyempää sarjaa. En olisi uskonut miten lujaa näin yksinkertainen peli potkii, mutta niin vain tämä pakanrakennusturnaus valloitti sydämeni. Tuore Kennerspiel-voitto kielii, että en ole ihastukseni kanssa yksin.
6. Five Tribes: Tämä oli yksi keväisen lautapeliturnauksen osakilpailulajeista, ja osoittautui oikein näppäräksi pläjäykseksi. Sisimmiltään tämä on oikeastaan aika kaoottinen vuoro-optimointi, mikä on toisaalta vaan piristävää raskaampien strategiamätkeiden jälkeen.
7. Unlock-sarja: Pitkään Unlockit olivat testiliipaisimella, ja lopulta keväästä 2023 tuli Unlock-kevät. Viisi boksia tuli kahlattua läpi ja suurin osa skenaarioista oli todella hyviä. Etenkin Mythic Adventures oli kauttaaltaan laatua.

Olemme nostaneet kesän ajaksi peliporukan kanssa säännöllisiä pelaamisia kahteen päivään per viikko, joista toinen on ollut perjantai Tavernan pidemmällä aukioloajalla. Vaihtuvan peluuttajan lisäksi tässä on ollut mainiosti tilaisuuksia pelailla pidempiä pelejä (jotka eivät mahdu maanantai-illoille) sekä saada useampi skenaario Clank! Legacy: Acquisitions Incorporated -kampanjasta pelattua. Nyt saatiin tämäkin kampanja päätökseen ja ennen lopullista niputtamista irtaannuimme vieläpä pakohuoneella käymään.

Pääosin Clank! Legacy -pelin kokemukset ovat olleet mainioita, varsinkin kun peli itse on mekaanisesti meidän mieleen, vaikka onni ei aina suosi omia kolahteluja ja epäreiluja kuolemia tässä riittää. Lisäksi peli muuttuu joka kerta jossain määrin. Peliin tulee uusia tehtäväkortteja, laudalle ilmestyy välillä uusia alueita ja adventure-pakkaan tulee välillä muutoksia, mutta sen sijaan pelaajien aloituspakkojen muutokset tuntuvat olevan minimaalisia eräistä dräfteistä huolimatta. Aarteita metsästettäessä tulee välillä avata tarinakirja, joka elävöittää peliä hieman ja toisinaan antaa piristäviä yllätyksiä. Mutta toisaalta luennot aiheuttavat usein pitkäaikaisia keskeytyksiä tarrojen ja uusien korttien etsinnän sekä uusien tehtävien tulkinnan ja pitkien tarinoiden vuoksi, ottaen huomioon kun pelin vitseistä ja ylipäänsä loren kiinnostuksesta voi olla välillä vaikeaa saada kiinni.

Clankista on tulossa Legacy 2, mutta legacy-elementissä lähtisin aloittamaan ennemmin Pandemic Legacy Season 2:ta (tai 0:aa). Kampanjaan lähteminen ei missään nimessä kaduttanut, sillä hyvän peliseuran kanssa peli-iloa on riittänyt joka iltana ja perusmekaanisesti Clank! on juuri muuten timanttia, joten esimerkiksi Catacombsin koeajo olisi vähintäänkin kiinnostavaa.

Kesällä aloitettiin kaverin kanssa pelaamaan myös Undaunted: Stalingrad -kampanjaa, joka on molempien ensikosketus koko pelisarjaan. Kyseinen peli on sarjan suurin, onhan tässä paljon pinta-alaa käsiteltävänä, vaiheikkaat skenaariokirjat kummallekin osapuolelle ja molempia pelaajia odotti läjä korttejakin. Me kumpikaan emme sen kummempia sotapelejä pelailla ja tästä oli meidän molempien miellyttävää lähteä, kiitos sääntöjen keveyden ja noin alle tunnin peliajan skenaariota kohden, vaikka laatikon koko saattaa antaa ymmärtää jotain muuta.

Pyöreät nappulat edustavat jotain tiettyä sotilasryhmää, jonka jäseniä löytyy omasta pelipakasta yksittäisinä kortteina. Pelin lopussa jotkut jäsenet saavat ylennyksen ja antavat samalla pelatessa lisäetuja, kuten toteuttaa hyökkäyksen ja liikkumisen samalla kortilla. Haavoittuneiden kertyessä sotilaita voidaan myös menettää, jolloin heidät on korvattava heikommilla reservijoukolla.

Stalingrad oli aikanaan niin ankara paikka, että ruumiita alkoikin jo heti tulla. Kun ensimmäiset ilmapommitukset tulivat käytettäviksi, molempien puolustuslinjojen rakennus tuhoutui. Rakennuksen tuhoutuessa pelialueen laatta poistetaan pysyvästi pelistä ja tilalle tulee heikommin suojaa antava rakennus. Poltetun maan taktiikkaa oli läsnä omien sotilaiden ollessa rakennuksissa, eikä noppa ollut niiden kannalta armollinen.

Kun skenaario vaihtuu, pelialue siirtyy usein johonkin muutaman korttelin päähän aiemmasta, tavoite vaihtuu lähes aina ja on erilainen jokaisella osapuolella. Samat taktiikat eivät siis aina toimi seuraavassa tehtävässä ja onkin tullut nähtyä mitä erilaisia voittoja, kuten yllättävät ja salamannopeat valloitukset sekä luovuttaminen tilanteesta, joka olisi muuten kehittynyt itselle tarpeettomaksi väsytyssodaksi.

Soolopelisessiot ovat olleet viime aikoina vähissä, mutta niistä muun muassa Final Girl on ollut kovassa nosteessa. Nämä slasher-teemaiset onnenkoettelut ovatkin olleet viihdyttävää iltapalaa kohtuullisella peliajalla, kun setupin teko on muutenkin hyvin näppärää. Yhdestä “film box” -pakkauksen kannesta aukeaa näppärästi laudaksi taittuva pelialue esinekortteineen ja toisesta kannesta pahiksen lauta tapahtumakortteineen. Sitten vain pelaamaan action-kortteja, etsimään hyödyllisiä esineitä ja opastamaan pelastettavia kohti uloskäyntejä… no väliäkös sillä, kunhan et itse kuole. Toisin kuin Hostage Negotiatorissa, jossa panttivankien pelastaminen on voiton kannalta erittäin olennaista, Final Girlissä kontrolloidaan pahiksen verenhimoa ja tämän myötä vahvistumista. Pällistelijät saattavat kuitenkin parhaimmillaan blokata tappajan kulkemista samaan aikaan, kun viimeinen tyttö etsii aseita lopputaisteluun.

Olen pelannut kaikkia tähän asti julkaistuja filmibokseja, joita on tällä hetkellä kymmenen. Syksyllä on tulossa lisää joukkorahoitukseen, mutta tarpeellisuus omistaa sen enempää ei välttämättä yllä minun mittapuulle, kun nykyisistä pelialueista ja monstereista pystyy yhdistämään jo sata erilaista varianttia. Nykyisistä erityisesti The Happy Trails Horror on hyvä pakkaus kelle tahansa, sillä sen sisällössä on vähän opeteltavaa ja se voi toimia mutkikkaampien filmiboksien kaverina oikein hyvin. Esimerkiksi Slaughter in the Groves olisi ainakin minun kannattanut ottaa ensin pienempinä palasina, mutta sen sijaan tämä tyttö muuttui hetkessä hyisessä viidakossa pieniksi palasiksi.

Onkin siis selvää, että tuoreena takaraivossani olevat Undaunted: Stalingrad ja Final Girl voisivat saada minun ääneni lautapelioppaan seuraavassa vuosiäänestyksessä. Seitsemän pelin lista ei juuri muuten ole helppo pala, mutta jos katsotaan peliaikoja, aiempi lista saa syväpuhdistuksen. Jopa kärkikaksikko Ark Nova ja Lost Ruins of Arnak ovat jääneet muiden uutukaisten jalkoihin, mutta nämä saattavat nousta pinnalle myöhemmin lisäosien myötä.

Kun ottaa lukuun muita vuoden aikana pelattuja ja erityisesti itse pitämiäni pelejä, listalle voisi nousta ainakin avaruusseikkailu ISS Vanguard ja Pandemic Legacy Season 1. Lisäksi listalle pääsee ainakin Great Western Trail: Argentina, joka on erinomainen variantti alkuperäisestä pelistä ja aloin tykkäämään sarjasta vasta myöhemmin.