Kalmankuja 13

Kun yksi 1990-luvulta mieleen jääneistä ”lelupeleistä”, Kalmankuja 13, on tuotu markkinoille uutena versiona, täytyyhän se tietysti päästä esittelemään omalle jälkikasvulle ja samalla verestää omia, nyt jo melko hataria Kalmankuja 13 -muistoja.

Tervetuloa kartanoon!

Alun alkaen vuonna 1995 julkaistu Kalmankuja 13 lukeutuu 1990-luvun klassisiin perhepeleihin, joissa pahviset hahmot koittavat vältellä mekaanisia ansoja ja sitä kautta voittaa pelin, vastapelaajien hahmoja tehokkaasti eliminoimalla. Pääpotti on kuolleen Agatha-tädin perintö ja kartanossa kun ollaan, on tunnelma tietysti sopivasti jännittävä.

Peliä ei voi olla vertaamatta hieman aiemmin, vuonna 1986, päivänvalon nähneeseen Kummituslinna-peliin, joka niin ikään julkaistiin uutena versiona muutama vuosi aiemmin. Tämä yhteneväisyys tulee mieleen heti pelilaatikkoa avatessa, kun ensitöikseen pääsee kokoamaan pahvista seinähökötystä, josta muistan lapsena olleeni kovinkin innostunut.

Niin tuntuisi olevan myös 2020-luvun yhdeksänvuotias. Silmiinpistävin ero 1990-luvun versioon tuleekin ilmi heti kättelyssä, kun tämän päivän versiota kootessa hermot ovat koetuksella. Kartanon kokoon saaminen on hieman hankalaa, eikä rakennelmasta lopulta tule kovinkaan kestävää. Miten tämä ennen tuntui pysyvän paremmin koossa? Aivan oikein, pikainen kuvahaku sen paljastaa, seiniä pystyssä pitävät muoviklipsit ovat uudessa versiossa historiaa. Mutta siitä viis, onnistuu tämä pelaaminen toki vallan hyvin näinkin. Kuten sanottua, alkuvalmistelut eivät yhdeksänvuotiasta tuntuisi rasittavan.

Perintöä etsiessä

Kun huojuva kartano kaikkine kuolemanloukkuineen on vihdoin saatu pystyyn, hahmot pöydän ympärille ja etsivä valmiuteensa, voi pelaaminen alkaa. Tavoite on saada omakseen Agatha-tädin perintö ja tämän saavuttaakseen onnistua yhdessä seuraavista: jäädä viimeisenä henkiin, päästä oikeaan aikaan ulos kartanosta tai vastaavasti saada etsivä oikeaan aikaan sisälle kartanoon.

Pelin jippo on siinä, että hahmoja on enemmän kuin pelaajia, kaikki pelaajat saavat liikuttaa kaikkia hahmoja, eikä kukaan tiedä alkuun, kenelle hahmot kuuluvat.

Koska askelmia pelilaudalla ei ole järin paljon, mutta hahmoja ja ansoja sitä vastoin on, on peli melko nopeatempoinen, eikä kärsimättömämpikään pelaaja ehdi kyllästyä. Strategioita voi toki tässäkin hioa, mutta valtaosa peleistä päättyy nopeasti ihan vain yksinkertaisesti etenemällä ja toisia päiviltä päästämällä.

Jos Kalmankujaa verrataan vielä Kummituslinnaan, on se juonikuvioiltaan huomattavasti monipuolisempi, vaikka se Kummituslinnan tapaan ehdottomasti lastenpeli onkin. Ainakaan itse en näkisi tätä aikuisporukalla pelattavan. Kalmankujalla voi kuitenkin hieman valita tekemisiään ja miettiä seuraavia siirtojaan, jopa hämätä, jos pelaajia on useampia kuin kaksi.

Kalmankuja 13 on aikuisenkin näkökulmasta ihan viihdyttävä peli, josta lapset tuntuisivat ainakin ensimmäisten pelien perusteella tykkäävän. Nokkelalta yhdeksänvuotiaalta onnistuu hienosti jo hämääminenkin, seitsemänvuotiaan ehkä keskittyessä suoraviivaisemmin tavoitteen saavuttamiseen. Pelilaatikon ikäsuositus 8+ lienee ihan paikallaan. Mielenkiintoisemmaksi pelaaminen muuttuu, jos pelaajia on enemmän kuin kaksi, mutta menee peli kahdellakin. Tarkkana kannattaa pelatessa olla, sillä miltei joka kerta ansan laukaistessaan tulee päästäneeksi päiviltä vähintään yhden ylimääräisen uhrin hahmojen kaatuillessa laudalla ja siirtyessä vääriin ruutuihin.

Aika kultaa muistot

Itse muistelen, että tätä pelattiin aikoinaan paljon, mutta mitään takuuta muiston paikkansapitävyydestä ei ole. Nyt, kun pelin uudistettu versio on ollut pelattavissa perheessämme kuukauden verran, on todettava, että kovinkaan monta kertaa sitä ei alkuhuuman jälkeen ole kukaan ehdottanut pelattavaksi. Koskematon kartano on seissyt jo jonkin aikaa asemapaikallaan.

Taas yhteneväisyys Kummituslinnaan: kun kartanon kerran saa koottua, ei sitä millään jaksaisi purkaa ja koota uudelleen, joten ainakin toistaiseksi peli on imaissut melko suuren tilan itselleen. Toki tässäkin Kalmankuja vie Kummituslinnaan nähden voiton ollen joka tapauksessa yksinkertaisempi järjestää takaisin laatikkoonsa.

Vaikka valitettavasti taisikin käydä niin, että tämä(kin) nostalgiatrippi osoittautui pieneksi pettymykseksi, oli silti mukava huomata, että ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan Kalmankujaa. Se toimii edelleen ihan entisenlaisenaan, mielestäni oikein mitään ei ole muutettu. Lapsethan eivät tunnetusti toistoa pelkää eli löytyy tälle varmasti oma kannattajakuntansa.

Faktat Kalmankuja 13:sta

Suunnittelijat: David Wyman, Michael Marra

Julkaisijat: Milton Bradley (1993), Toyrock (2025)

Mutkikkuus: Lyhyt sääntökirja on nopeasti läpikäyty ja yhden pelin jälkeen sekä tavoite että peliliikkeet ovat varmasti selkeinä mielessä. Peli on helppo opettaa muille, myös lapsille.

Onnen vaikutus: Tässä pelissä tuurilla on paljon vaikutusta. Jos satut liikkumaan laudalla oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, voit voittaa pelin muutamalla siirrolla. Toisaalta esimerkiksi hämäämällä voit myös taituroida ja voittaa pelin sitä kautta. Kaiken kaikkiaan peli kuitenkin pohjautuu niin pitkälti noppien suomiin siirtoihin, että turhautumista tuskin monikaan tuntee.

Vuorovaikutus: Tämä on tiukka taistelu, jossa päämääränä on eliminoida vastustajat. Agatha-tädin omaisuuden voi voittaa vain yksi, joten yhteistyötä ei tässä pelissä tunneta. Peli on kuitenkin siinä määrin huumoripitoinen, että paha mieli tuskin pääsee yllättämään.

Teema: Peli on täysin teemaansa sidottu, eikä sitä millään tapaa voi irrottaa teemastaan. Myös pelin tunnelma syntyy teemasta käsin. Ulkoasu on ihan hieno ja miellyttää erityisesti kohderyhmän silmää, joskin kolmiulotteisen laudan hieman hatarat rakenteet välillä tuppaavatkin ärsyttämään.

Uudelleenpelattavuus: Peli on ihan viihdyttävä myös uudelleen pelattuna, joskin pääasia eli ansojen mekaniikat eivät ensimmäisten kertojen jälkeen enää anna mitään uutta.

Saavutettavuus: Kun säännöt on läpikäyty, onnistuu pelin pelaaminen pelaajien kielitaidosta huolimatta. Tekstiä ei pelissä pahemmin ole ja nekin vähäiset on tekstin lisäksi kuvitettu. Visuaalinen ilme on selkeä, eikä peli aseta pelaajilleen muitakaan kognitiivisia haasteita. Motorisesti vaaditaan taitoa koota pelilauta sekä pitää se pelin ajan koossa. Ansojen laukaisun jälkeen on useasti varauduttava pienimuotoiseen uudelleenjärjestelyyn.

Pelaajamäärä: 2–6. Kahdella pelaajallakin tämä toimii, mutta ehdottomasti kivempaa on, kun mukaan saa kolmesta neljään pelaajaa. Hämääminen ei onnistu, jos pelaajia on vain kaksi, mutta toisaalta yli neljän hengen pelissä on laudalla jo vähän liikaakin tungosta, eikä lyhyen pelin aikana ehdi tekemään kovinkaan montaa siirtoa.

Pituus: Peli on sangen nopeasti pelattu, useasti ohi jo kymmenessä minuutissa.