Toy Battle

Leikkitaistelut, lelut ja videopelit ovat aina olleet osa lapsuuttani. Loogisin näitä yhdistävä asia olivat myrkynvihreät ja -hajuiset muovisotilaat, joita lähes jokainen 90-luvun nulikka on innostuksissaan hankkinut. Vaan kyllä taisteluita käytiin myös legojen, pehmolelujen sekä kaiken maailman härpäkkeiden kanssa, brändejä suuremmin kumartelematta.

Samalla tiellä on Paolo Morin kaksinpeli Toy Battle, joka yrittää jotain varsin hurjaa: yhdistää sotaisen aluehallinnan ja markettipelien keveyden ja nopeuden. Vähän samantyylistä herra kokeili jo Blitzkriegin ja Caesarin kanssa, vaikka ne ovat selkeämmin harrastajille suunnattuja.

Toy Battlessa yhdistelmä on kyllä varsin onnistunut, sen huomaa jo pelin saamasta suitsutuksesta. Peli voitti Ranskan As d’Or -palkinnon ja tulee varmasti voittamaan läjän muitakin palkintoja, sillä se istuu perinteiseen palkintokategoriaan erinomaisesti: tarjolla on supernopea, helposti selitettävä koko perheen kaksintaistelu, joka sopii myös lautapelaajille koukuttavana pikkupurtavana.

Tukikohta vai tähdet?

Pelin perusidea on yhdistelmä videopeli- ja lelukuvastoa, sillä tantereella on leluja (jos luuranko ja liekinheitindinosaurus lasketaan leluiksi), mutta ympäristöt ja mekaniikat ovat hyvin videopelimäisiä. Alussa valitaan yksi kahdeksasta kartasta eli tasosta, jossa molemmilla pelaajilla on omat tukikohdat kuin sotapeleissä ikään. Yksi tapa voittaa peli onkin vallata toisen pelaajan tukikohta.

Mutta palataanpa ensin perusteisiin. Nujakointi hoidetaan laatoilla ja vuorolla tehdään lähinnä kahta asiaa: joko nostetaan kaksi lisälaattaa tai pelataan yksi. Laatta pelataan joko tyhjään ruutuun tai toisen pienempiarvoisen laatan päälle, mutta aina muiden laattojen jatkoksi. Sen on siis yhdistyttävä katkeamatonta reittiä pitkin laatasta toiseen, aina omaan tukikohtaan saakka. Näin peli etenee yleensä vähitellen omasta tukikohdasta eteenpäin kohti vastapuolen tukikohtaa, reittiä hitaasti pidentäen.

Oman “ketjun” varjelu ja toisen tuhoaminen ovat pelin ydintehtävät. Jos alkupään laatta vallataan eli sen päälle pelataan suurempi laatta, pysähtyy eteneminen ainakin hetkeksi. Jos taas saa vietyä laattajononsa vastapuolen tukikohtaan saakka, niin peli on sitten siinä.

Toki tämä on vasta yksi voittoehto. Toinen tapa voittaa on kerätä tarpeeksi tähtiä, joita on ripoteltu reittien välille. Tähdet saa, kun ne saartaa eli pelaa laatat niitä ympäröiviin ruutuihin. Jokaisella kartalla on oma tähtivaatimuksensa, ja jos laatat ehtivät loppua ennen voittoehtojen täyttymistä, vertaillaan pelaajien sen hetkisiä tähtimääriä keskenään.

Voittoehdot nivoutuvat hyvin toisiinsa ja pitävät pelaajat jatkuvasti varpaillaan. Samaan aikaan on pidettävä silmällä, ettei toinen pääse hivuttautumaan lähelle omaa tukikohtaa, mutta toisaalta tähtiäkään ei saa unohtaa. Pelin tilanteet muuttuvatkin nopeasti, ja voitto ei ole koskaan hirvittävän kaukana. Näin vastapuoli saattaa kiemurrella vapaaksi pattitilanteesta yhdellä näppärällä siirrolla.

Voimakkaat ja voimalliset

Jokaisella laatalla on oma numeroarvonsa, mutta myös erikoiskykynsä, joka suoritetaan laattaa pelatessa. Molemmilla pelaajilla on laattapinossaan samat kahdeksan hahmoa – luurangolla ja ponilla nostetaan lisälaattoja, sotilaalla saa uuden vuoron, ritarilla tuhotaan viereinen laatta, robotilla poistetaan laatta toisen telineeltä ja apinan saa viskata minne haluaa, ketjuista välittämättä. Ainoat voimattomat hahmot ovat suurinumeroisin dino sekä kylpyankka, joka on innokas hyökkääjä, mutta umpisurkea puolustaja. Ankka kun on pelin jokeri, jonka voi pelata minkä tahansa laatan päälle, mutta myös sen päälle voi pelata mitä vaan.

Hahmot ja niiden erikoistoiminnot ovat selkeitä ja tekevät pelistä hyvällä tavalla arvaamattoman sekä syventävät muuten niin yksinkertaista peliä sopivasti. Koska kaikkia laattoja on kolmin kappalein ja ne nostellaan satunnaisesti, pelissä on kyettävä reagoimaan erilaisiin laattakombinaatioihin ja hyödynnettävä niitä parhaansa mukaan. Joskus on tärkeää viskellä nopeasti pieninumeroisia yksiköitä laudalle ja edetä vilkkaasti, toisinaan taas säästellä voimia ja vallata vahvemmilla laatoilla alueita hissukseen.

Erikoisominaisuuksien ansiosta hahmot ovat myös hyvin tasapainossa keskenään: heikompiarvoiset yksiköt ovat ominaisuuksiltaan parempia, mutta samalla suojaavat ja hyökkäävät kehnommin. Laatoilla on myös erilaisia synergiaetuja, joten samaa tilannetta voi lähestyä useilla eri tavoilla. 

Laattojen hyödyllisyys on kuitenkin monelta osin tilannesidonnaista, ja tämä yhdistettynä satunnaiseen nostojärjestykseen (ja siihen, että neljä sattumanvaraista laattaa poistetaan vielä pelin alussa) johtaa väistämättä tasapaino-ongelmiin. Jos nostaa kolme sotilasta ja saa pelata putkeen neljä laattaa, on eittämättä vahvoilla. Tai jos vastapuoli latoo isonumeroisia laattoja ja itselle nousee vain ykköstä ja kakkosta, niin on se aika tekemätön paikka. Tämä on kuitenkin näin nopeassa fillerissä harvoin ongelma ja tuo lähinnä pelikertoihin kaivattua vaihtelua.

Lyhyestä virsi kaunis

Olen arvion aikana kerta toisensa jälkeen toistellut, että Toy Battle on sekä nopea että pikainen, mutta myös lyhyt peli, ja siihen on syynsä. Pisimmät erät ovat kestäneet aivan maksimissaan 20 minuutta, nopeimmat viitisen minuuttia. Nyt kun peli on tuttu kanssapelaajille, niin yhden pelin nakuttelee noin 10–15 minuuttiin. Kesto hätyyttelee jo nopeimpia korttiläpsyttelyjä, ja kun pelin pöytääminenkään ei vie kuin minuutin, puhutaan oikeasta tehofilleristä.

Nopeus tekee Toy Battlesta hirvittävän addiktoivan ja pelaamisessa on samanlaista syntistä koukuttavuutta kuin epäterveellisissä herkuissa tai katalimmissa kännykkäpeleissä. Yhden erän jälkeen on luonnollista ottaa revanssi ja senkin jälkeen vielä yksi vai oliko se paras viidestä…? Asiaa auttavat myös mukana tulevat kahdeksan eri karttaa, joiden ansiosta pelissä on aivan posketon määrä vaihtelua. Kartat ovat vielä yllättävän erilaisia ja muovaavat peliä jännillä tavoilla, vaikka ensinäkemältä sitä ei uskoisi. Ilman lisäkarttojakin peli olisi vallan hyvä (pelasimme peruskarttaa ensimmäiset kymmenen erää ihan mielissämme), nyt se vain on monin verroin parempi.

Ja vaikka Toy Battle on hyvin vankasti perhepeliosastoa, niin siitä löytyy enemmän taktista syvyyttä ja yllättäviä oivalluksia kuin alkuun luulisi. Pelatessa on osattava lukea taistelun flow’ta ja reagoitava siihen oikein: milloin on varaa nostaa laattoja, milloin on aika hyökätä, milloin säästetään tai käytetään parhaimmat laatat tai milloin kerätään vain tähtiä. Pelissä on tarjolla jatkuvasti pieniä päätöksiä ilman joutokäyntiä.

Koko perheen suosikki

Nyt on sitten aika avata padot lopullisesti ja vauhkota ihan huolella – julistan jo nyt, että Toy Battle on heittämällä vuoden parhaita pelaamiani pelejä. Se näkyy myös pelattujen pelien määrässä. Arvostelun julkaisuhetkellä olen pelannut peliä kasvotusten kolmen viikon aikana yli 30 erää. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen. Toki erät ovat sangen lyhyitä, mutta silti.

Suurin syy koville lukemille on se, että Toy Battlesta on tullut perheemme yhteinen lempipeli. Peliä on pelattu niin pelikavereiden, puolison kuin muidekin aikuisten kesken, mutta sitä ovat innolla pelanneet myös kaikki lapseni (joihin kuuluvat 9-, 7- sekä 4-vuotias). Tällaista kaikkia yhdistävää innostusta en ole lautapelien kohdalla koskaan kokenut. Suositusikä on +8, mikä on aika hyvä keskiarvo, vaikkapa innokkaalle eskarilaiselle perusteet opettaa nopeasti. Peliä on myös melko helppo tasoittaa, kun noviisi aloittaa pelin parilla, kolmella lisälaatalla.

Kun peli on vielä niin viimeiseen asti hiottu, niin jopa monenlaista kokenut ja nähnyt pelaaja kihertää onnesta. Vaikka osa voi karsastaa lastenpelimäistä ja värikästä kuvitusta, niin se uppoaa kohdeyleisöön hyvin. Se on hirvittävän tärkeää – Paolo Morin toisen pikaisen kaksinpelin Blitzkriegin suurin heikkous on sotapelin karu teema. Heikkous siis siinä mielessä, että kun Blitzkriegin pöytääminen on melkoista arpapeliä, niin Toy Battlen ääreen saa kenet tahansa, iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Kuvituksen lisäksi koko pelin fyysinen puoli on erityisen tarkkaan harkittu. Laatat säilytetään omissa laatikoissaan, niille on omat, täydellisen pituiset puiset telineet ja kaikki osat mahtuvat kauniisti juuri ja juuri takaisin laatikkoon. Jotain universaalia hienoa tässä varmaan on, kun pari päivää tämän pätkän kirjoittamisen jälkeen lautapelitubettaja Actualol tokaisi lähes samat sanat omassa videossaan.

On siis selvä, että Toy Battle on minun kirjoissani vähintäänkin timanttinen, ellei jopa rubiininen perhepeli, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Harmi vain, että arvion julkaisuaikaan pelin painosta on tarjolla heikosti. Toivotaan, että pelistä joskus saataisiin myös suomenkielinen versio tätä puutetta paikkaamaan.

Faktat Toy Battlesta

Suunnittelija: Paolo Mori

Julkaisija: Repos Production (2025)

Mutkikkuus: Pelin opettaa parissa minuutissa ja se saa valmiina pöytään hetkessä. Laattojen erikoisominaisuudet hidastavat ensimmäisiä pelejä hieman, mutta nopeat erät helpottavat pelin oppimista.

Onnen vaikutus: Laattoja nostellaan satunnaisesti, mikä voi toisinaan ratkaista pelin, mutta kyllä laattojen pelaamisessa tarvitaan myös pelisilmää. Kartta on myös otettava huomioon, sillä joka peliä ei voi pelata aivan samalla kaavalla.

Vuorovaikutus: Koska tavoite on tuhota toinen tai vallata toisen alue, peli eskaloituu nopeasti ja nokittelu jatkuu läpi pelin. Lyhyt kesto auttaa siihen, että häviöt eivät suuresti kirpaise.

Teema: Lelujen nahistelu iskee lapsille erityisen hyvin, mutta teemaa on helppo ujuttaa myös aikuisille. Värikkäät laatat ja laudat houkuttelevat pelin ääreen monenlaisia pelaajia.

Uudelleenpelattavuus: Hahmojen ominaisuudet ja eri kartat pitävät pelit mielekkäänä ja mahdollistava hieman erilaisia taktiikoita.

Saavutettavuus: Pelissä ei ole tekstiä ja pelin suunnittelussa on huomioitu värisokeat.

Pelaajamäärä: 2

Pituus: 10–15 minuutta.