Raptor

Ihmisten kiinnostus dinosauruksia kohtaan voidaan karkeasti jakaa kolmeen aikakauteen:

1. Kurakausi. Noin 3–6 ikävuoden tienoilla ihmislapsi hoksaa dinosaurusten olemassaolon. Muoviset dinot valtaavat leikit. Vaatteet, lakanat, kupit, pehmot, tarrakirjat ja koko elämä täyttyy hirmuliskoista. Radiosta kuuluu Hevisaurus.
2. Väriliitukausi. Alkaa noin 7–8 ikävuodesta. Lukemaan oppiessaan lapsi ymmärtää dinosauruksia syvällisemmin. Hän tankkaa tietoa ja kyselee vanhemmiltaan liian vaikeita kysymyksiä. Lapsesta tulee isona vähintään arkeologi. Dinosauruspelit kiinnostavat.
3. Hidaskausi. Oravanpyörässä kiertävä aikuinen hakee hetken irtaantumista, tarrautuu lapsuuteen ja katsoo jälleen uuden Jurassic Park -elokuvan. Hän pettyy, mutta toistaa saman erheen muutaman vuoden päästä. Dinosauruspelit kiinnostavat.

On siis luonnollista, että lautapelit iskevät tähän markkinarakoon. Yksi näistä pedoista on Raptor, joka on kahden Brunon eli Cathalan ja Faiduttin käsialaa vuodelta 2015. Jos tuntee herrojen muita pelejä (kuten Citadels, Mr. Jack ja 7 Wonders: Duel), voi odottaa jotain yllättävää, epäsymmetristä ja bluffintäytteistä kaksinpeliä. Sitä Raptor on, sekä hyvässä että pahassa.

Tieteen nimissä!

Raptor käsittelee aihepiiriään siinä mielessä poikkeuksellisesti, että dinot ovat sekä petomaisia objekteja että toimivia subjekteja. Toinen pelaaja saa hallittavakseen äitiraptorin, jolla on paenneena ja paniikissa vain yksi tavoite – suojella lapsiaan ja saada ne turvaan. Toinen tapa voittaa on syödä kaikki heitä uhkaavat ihmiset, onhan hyökkäys paras puolustus. Toinen pelaajista käskyttää tutkijoita, jotka edustavat perinteistä dinokuvastoa. He yrittävät voittaa pelin rauhoittamalla emon nukutusammuksilla tai napata poikaset talteen myöhempiä tutkimuksia varten.

Tällainen temaattinen lähtökohta on omalaatuinen ja virkistävä, vaikka samalla myös haastava. On mielenkiintoista hypätä raptoriemon nahkoihin, eivätkä tutkijoidenkaan saappaat hierrä ikävästi. Lisäksi idea kaksinpelistä, jossa on kaksi erilaista puolta ja molemmilla kaksi eri voittoehtoa, on sekä moderni että lisää peliin mukavasti vaihtelua. Vaikka peli ei olekaan mikään temaattinen pläjäys, pelatessa teema toimii ja käy pääosin järkeen. 

Samalla dinoteema automaattisesti rajoittaa halukasta peliseuraa. Kansi on kohtalaisen groteski ja jo sen vuoksi peli ei taivu helposti esimerkiksi pariskuntien kaksinpeliksi. Se on toisaalta sääli, sillä pelillisesti Raptor on aika sujuva paketti, kunhan alkukankeudet saa selätettyä.

Kortti ja kartta

Itse pelaaminen on yhdistelmä ailahtelevaa, yllätyksellistä korttipelaamista ja analyyttisempaa, jopa abstraktia kartalla liikkumista. Koko pelin pääjännite syntyykin korttien kautta. Molemmilla pelaajilla on yhdeksän korttia (arvot 1–9), joista kädessä on aina kolme. Niistä valitaan yksi, joka paljastetaan yhtä aikaa. Pelaaja, joka pelasi pienemmän kortin, suorittaa kortissa olevan toiminnon. Suuremman kortin pelannut laskee pelattujen korttien arvon välisen eron ja saa yhtä monta toimintopistettä. Näillä sitten liikutellaan kartalla omia hahmoja ja hyökkäillään, eli yritetään päästä lähemmäksi omaa voittoehtoa.

Toisen ajatusten lukeminen ja valintadilemma kortin toiminnan ja toimintapisteiden välillä olisi jo itsessään tarpeeksi intensiivistä, mutta ei tässä vielä kaikki. Kun kortti pelataan, se jää pöydälle ja uusi nostetaan tilalle. Tätä jatketaan, kunnes pakka loppuu tai joku pelaa alimman korttinsa eli ykkösen, jolla vanhat kortit saa jälleen takaisin nostettavaksi. Ongelmana on, että jos vastapuoli pelaa juuri silloin korkean kortin, on lievästi sanottuna lirissä. Toisaalta jos tätä vartoo liian pitkään, vastapuoli pystyy päättelemään avoimesta korttipinostasi lähes kaiken. Tämä angsti on voimassa jokaisen kortin kohdalla.

Otetaan esimerkki pään sisäisestä dialogista – olen raptoreiden puolella ja haluan pelata kortin numero 3, koska sen toiminnolla saan poistaa yhden nukutuspanoksen emosta. Mutta mitäpä jos toinen pelaa numeron 9? Hän saa 6 toimintopistettä ja nappaa niiden avulla kaksi poikasta haaviinsa! Mutta arvaako hän, että pelaan numeron 3? Ehkä pelaankin ysin. Mutta mitä jos hän silloin pelaakin numeron kahdeksan ja saa toiminnollaan ajella tutkijoita ympäri karttaa? Enhän minä saa kuin yhden vaivaisen liikepisteen! Ja kohta pitää pelata se ykkönenkin…

Peli oikeastaan elää ja kuolee korttimekaniikkansa kautta. Jos tällainen spekulaatiota ja bluffaamista hyödyntävä kortinpeluu ei innosta, niin peliä ei kannata edes kokeilla. On välttämätöntä hyväksyä, että pelatessa väärin pelattu kortti voi aiheuttaa sen, että itse ei pääse tekemään juuri mitään ja pahimmillaan voitto voi kaatua siihen. Itse nautin suuresti tällaisestä arvailusta ja koen, että onnistuneet ja epäonnistuneet korttivalinnat ovat vain osa pelin vetovoimaa.

Alkukankeus

Raptor on kuin inkarnaatio vanhasta sanonnasta “alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo”. Kun pelaajat tuntevat pelin, erät ovat hyvin nautinnollisia. Yhden matsin saa pelattua helposti puoleen tuntiin, eikä 20 minuuttiakaan ole mahdoton ajatus. Pelin saa myös pelikuntoon hetkessä, joten se loistaa toistojen ja tutun pelipartnerin kanssa.

Ensimmäiset pelit ovat kuitenkin turhan raskaita. Haastavinta on raptorien jengissä, sillä dinoilla voittaminen vaatii tarkkaa pelaamista ja hyvää pelisilmää. Alkuun jopa hiipi ajatus, että pelin tasapaino on täysin vinksallaan, kun tieteilijät veivät raptoreita sata-nolla. Kokemuksen myötä tilanne on tasoittunut (ja peli on varmasti ammattilaisten käsissä tasapainoinen), mutta omissa peleissä epäsuhta ei ole kokonaan kadonnut. On siinä toki hyviäkin puolia – noviiseja vastaan otan aina itse raptorit, niin puntit ovat aika tasan.

Myös opittavaa on alkuun reilulla mitalla. Molemmilla pelaajilla on muutama erilainen liike- ja hyökkäystoiminto ja kahdeksan erilaista korttitoimintoa (korteissa ei ole tekstiä). Suurin osa toiminnoista on periaatteessa suoraviivaisia (liiku näin, syö yksi tutkija, nukuta raptorinpoikanen, sytytä kaksi tulipaloa, tuo lisää tutkijoita laudalle…), mutta jokaisessa toiminnossa on pieniä, helposti unohdettavia poikkeuksia ja sääntövivahteita. Vastapuolella on vielä vastaavat, mutta täysin toisenlaiset toiminnot ja nekin pitäisi vielä muistaa. Alku onkin lähinnä melkoista haparointia ja kokeilua. Lautapelikonkareille Raptor ei ole mitenkään erityisen raskas, mutta muiden kanssa on hyvä vain heittäytyä peliin ja testata, mitä tapahtuu.

Ymmärrän, että pitääkseen pelin jotenkin tasapainoisena (ja ehkä myös temaattisena) Brunot ovat luopuneet puhtaasta eleganssista ja luoneet mieluummin yksityiskohtaiset raamit, mutta peli kyllä hyötyisi tietynasteisesta trimmauksesta. Monen pikkusäännön kohdalla voisi vetää mutkat suoriksi, mikä vähentäisi ohjekirjan pläräämistä.

Erikoinen paketti

Visuaalisesti peli toimii hyvin. Vincent Dutrait’n kuvitus on todella upeaa ja henkii pelottavan jännittävää dinoteemaa. Lauta ja sinne laitettavat kiviesteet ovat kartonkia, mutta raptor- ja tutkijajoukko mallinnetaan figuureilla. Tieteilijöitä on kymmenen ja jokaisella on vielä uniikki figuurinsa, mikä on itse pelin kannalta täysin yhdentekevää, mutta ihan hieno yksityiskohta. Figuurit olisivat maalattuna erityisen hienot, nyt ne eivät juuri erotu toisistaan.

Millainen peli siis Raptor on? Erikoinen. Korttien pelaamisessa on sellaista alkukantaista iloa ja jännitystä, varsinkin silloin, kun aavistaa oikein toisen aikeet. Toisaalta kun toimintopisteitä jakaa hahmojen kesken, peli muuttuu tiukaksi, abstraktiksi mietinnäksi. Peli on samaan aikaan nopea, kun sen osaa, mutta sekava, kun sen aloittaa. Raptor on siis sekoitus vähän kaikenlaista ja voin ymmärtää, että erikoisen luonteensa vuoksi se ei ole ihan kaikkien mieleen.

Erilaista kaksinpeliä etsivien kannattaa peliä kuitenkin kokeilla, ja erityisesti silloin, jos peli pääsee pöytään useammin. Ainakin minulta löytyy aina sydämestäni Raptorin kokoinen kolo. Toki sisimmässäni toivoisin, että pelistä tulisi uudistettu versio uudella teemalla (vaikka teema onkin samalla pelin yksi kiistaton vahvuus), jotta sen myyminen vaikkapa puolisolle olisi helpompaa.

Faktat Raptorista

Suunnittelija: Bruno Cathala, Bruno Faidutti

Julkaisija: Matagot (2015)

Mutkikkuus: Alussa on paljon toimintoja, jotka tulisi opetella. Mukana on apulaput, jotka helpottavat asiaa hieman. Myöhemmin, kun peli on hallussa, pelaaminen on jouhevaa.

Onnen vaikutus: Nostopakka määrää sen, mitä vuorolla voi tehdä, joten korttien järjestys tuo peliin vaihtelun lisäksi tuuria. Taitava pelaaja kuitenkin onnistuu useimmiten hyödyntämään kaikenlaiset kortit edukseen.

Vuorovaikutus: Tässä ollaan jatkuvasti toisten kurkuissa kiinni, joten vuorovaikutusta piisaa.

Teema: Teema on aika ainutlaatuinen, ja vaikka peli on oikeastaan aika abstrakti, säännöt sopivat teeman kanssa yhteen. Raptorit ovat edelleen perinteisen dinokuvaston tapaan liskomaisia, eivät nykyisten tietojen mukaisesti höyhenpeitteisiä.

Uudelleenpelattavuus: Puolet eroavat toisistaan sen verran, että jos pelistä pitää, vaihtelua on tarpeeksi. Mitään muuta variaatiota pelissä ei kuitenkaan ole.

Saavutettavuus: Korteissa ei ole tekstiä. Tummanvihreät dinot saattavat hautautua huononäköisellä vihreätaustaisiin laattoihin, mutta laatat voi kääntää ympäri, jolloin laatat muuttuvat hiekkataustaisiksi ja kontrasti suurenee.

Pelaajamäärä: 2

Pituus: 20–30 minuuttia.