Cat and the Tower

Kummat ovat parempia: kissat vai koirat? Tämä iänikuinen kysymys on vaivannut ihmiskuntaa ammoisista ajoista saakka. Mikäli vastausta etsii lautapeleistä, niin asia on selvä, koska ainakin BoardGameGeekin perusteella kissateemaisia pelejä on julkaistu koiria enemmän. Määrällisesti ero ei ole suuri, mutta laadullisesti on – en osaa nimetä kovin montaa arvostettua ja menestynyttä koirapeliä, mutta suosittuihin kissapeleihin törmään jatkuvalla syötöllä.

Kissojen vallankumousta siivittää tällä kertaa söpö perhepeli Cat and the Tower, suomeksi vähemmän yllättäen Kissa ja torni. Kyseessä on pinoamispeli, jossa kasataan tornia yhdessä muiden pelaajien kanssa. Tällainen yhteistyö- ja näppäryyspelin yhdistelmä on varsin ainutlaatuinen, eikä mieleeni tule vastaavia pelejä kuin Menara, jossa idea toimii myös käytännössä. Tuovatko kissat tähän kaikkeen oman pikantin lisänsä?

Kohti kymmenettä kerrosta

Tavoite tehdään heti alkuun selväksi eli pelaajat päättävät, monenko kerroksen tornia lähdetään tavoittelemaan. Vaihtoehtoja on kymmenestä kerroksesta aina kahteenkymmeneen kerrokseen. Eikä pelkkä korkeus riitä, vaan huivikaulainen Neko-kissa on myös saatava tornin huipulle.

Pelissä vuorotellaan rakentamisen ja Neko-kissan siirtelyn välillä. Yleensä peli etenee suurin piirtein näin: ensin rakennetaan torniin uusia seiniä ja niiden päälle uusia kerroksia. Sitten lisäillään ylempiin kerroksiin Nakama-kissakavereita, jotka ovat erivärisiä ja -asentoisia kisufiguureja, joita tarvitaan pelin tavoitekortteja täyttämään. Tavoitekortti voi vaatia esimerkiksi kahta tiettyä Nakama-kissaa samaan kerrokseen, mutta on seassa myös todellisia tornintuhoajia, kuten vaatimus kolmen kisun kööristä, jossa yksi on toisen kyljessä ja kolmas toisen päällä.

Kun tavoitteen saa lopulta täytettyä (ja vieläpä täsmälleen yhden kerroksen ylempänä kuin Neko), niin huivimirria pääsee siirtämään tornissa 2, 3 tai 4 askelta ylöspäin. Sama homma toistuu uudestaan ja uudestaan, kunnes Neko on tavoitekorkeudessa.

Onnistumisesta saatava palkinto on aika omalaatuinen. Voitettuaan pelaajat saavat skannata kerrosmäärää vastaavan tarran QR-koodin, jonka takaa paljastuu pieni, mutta koskettava jatkotarina Nekon taivalluksesta tornia pitkin. Hirveän lutuinen idea, joka innosti ainakin lapsia kokeilemaan yhä hurjempia haasteita.

Huojuvampi torni

Heti alkuun voin todeta, että Kissa ja Torni on vaikea peli. Siis oikeasti aivan pirullisen vaikea, enkä edes jaksa uskoa, että 20 kerrosta on tavan ihmiselle mahdollista saavuttaa. Tähän ovat osasyynä tornin seinämät, sillä ne eivät ole tasapituisia, vaan lähinnä luokkaa “timpurin erikoinen”. Pituudet heittelevät mitoiltaan melko vähän, mutta tekevät tornista kerros kerrokselta yhä huteramman. Lähes kaikissa kerroksissa on vieläpä iso reikä keskellä, joten Nakama-kaverit on aseteltava kerrosten reunoille, useimmiten vielä päällekkäin tai vierekkäin. Hiki valuu jo pelkästään tätä kirjoittaessa.

Jopa helpoin taso eli kymmenen kerrosta vaatii tarkkaa kättä, mutta myös jonkin verran suunnitelmallisuutta. Koska sekä rakentamistoiminnot että tavoitteet valitaan kahden esillä olevan kortin väliltä, pelissä ei aina pääse tekemään mitä haluaa. Jos kissoja nakkelee torniin minne sattuu, tavoitteiden täyttämiseen menee tuhottomasti aikaa ja torni ehtii kohota ja kaatua, ennen kuin Neko lyllertää huipulle. Mikäli valittavista toiminnoista kumpikaan ei edistä nykyistä tavoitteita, pitäisi katsoa horisonttiin ja pedata tulevaa.

Ehkä suunnitelmallisuus on väärä sana – ennemminkin puhuisin taktisesta puntaroinnista, ihan jo korttien ilmestymisjärjestyksen vuoksi. Joskus valinta kahden toiminnon välillä on ilmiselvä, sillä toinen on joko täysin turha tai ei vie peliä mihinkään. Jotkin pelikerroista ovat jopa melkoista kivireen vetoa, kun tavoite- ja toimintokortit eivät yhtään synkkaa toistensa kanssa. Mikäli toinen tavoite vaatii kahta keltaista ja toinen kahta sinistä kisukaveria ja niitä ei tule, niin ei siinä auta, vaikka torni yltäisi kuuhun. Eivät tilanteet todellakaan aina ole näin tuskaisia, mutta on meillä pari peliä hävitty siksi, että sopivia kissoja ei vain lopulta ilmaantunut.

Cat and the Tower muistuttaa kovasti toista torninrakennuspeliä Rhino Heroa, mutta peleillä on eronsa. Sarvikuonokaveri on lastenpelinä paljon yksinkertaisempi ja lyhyempi pyrähdys, mutta kilpailullisena pelinä jotenkin raadollisempi. Ainakaan omia tyttöjäni peli ei ole koskaan vetänyt puoleensa, koska tornin kaataminen (ja sitä kautta äkillinen häviäminen) on aina herättänyt niitä vähemmän imartelevia tunteita. Kissa ja Torni on taas haasteeltaan selvästi enemmän perhepeli, mutta yhdessä tekemisessä ja muiden tsemppauksessa on rakentavampi ote.

Tai on ainakin joskus. Jos torni romahtaa yhden kokemattoman pelaajan varomattomaan kämmiin, voi muiden harmitus olla käsinkosketeltava. Liian kilpailuviettisten kanssa en lähtisi kisutorneja rakentamaan.

Torni ilman kissoja on kuin Pisan suora torni

Kissapelillä on vielä yksi yllätys, nimittäin sääntökirjan pelimuunnos, jossa peli muuntautuu yhteistyöstä kilpailupeliksi. Tällöin kaikki pelaajat saavat oman huivikisunsa, mutta perusidea pysyy: se voittaa, joka pääsee korkeimmalle ennen tornin romahdusta. Eikä sillä, peli toimii kyllä tälläkin tavalla aivan hyvin, vaikka itse lämpenen paljon enemmän yhteiselle rakentamiselle.

Visuaalisesti peli on upea, ja alkuperäiset japanilaiset juuret puskevat hyvällä tavalla esiin. Kaikessa on sellainen esteettinen harmonia, mutta samalla mukana on persoonallisia, harkittuja yksityiskohtia (kuten kolmiulotteisesti leikatut seinät ja hurmaavat kissafiguurit). On se vain pakko myöntää, että ilman kissoja peli ei olisi läheskään yhtä hellyyttävä, sympaattinen ja universaali kuin nyt.

Cat and the Tower ei tuo pöytään oikeastaan mitään kovin uutta, vaan luottaa modernien pinoamispelien hyviin puoliin ja heittää mukaan muutaman oman idean. Sehän riittää, ollen vieläpä genrensä parempaa antia. Lautapelaajille kyseessä on mainio filleri, mutta perheille tätä pääasiassa suosittelisin, varsinkin kun lapset ovat pienten sormiensa ansiosta aika tasavertaisia aikuisten kanssa.

Kannattaa kuitenkin hoksata, että tarjolla ei ole mitään kovin kepeää ja letkeää. Tornin rakennus on hyvin jännittävä kokemus, jossa täytyy skarpata, mikäli mielii voittaa.

Faktat Cat and the Towerista

Suunnittelija: Masakazu Takizawa

Julkaisija: Arclight Games (2024), Toyrock (2026)

Mutkikkuus: Tavoite on selkeä, eikä peli säännöillä koreile. Symboliikka on myös intuitiivista, joten pelaamaan pääsee nopsaan.

Onnen vaikutus: Korttituuri voi toisinaan tuhota loppupelin, mutta toisaalta voi aina kyseenalaistaa omia rakennustaitojaan.

Vuorovaikutus: Yhteispelissä puntaroidaan ja kauhistellaan sekä kannustetaan yhdessä, kilpailupelissä taas tehdään samoja asioita mutta toisia vastaan. Tässä pelissä ei muiden vuoroilla pääse hirveästi kyllästymään.

Teema: Cat and the Tower perustuu alun perin peliin nimeltä Babel, jossa rakennettiin tylsänharmaata Babelin tornia. Siihen verrattuna kissat kyllä toimivat huomattavasti paremmin ja antavat vähän eloa ja teemaa.

Uudelleenpelattavuus: Jos tykkää rakentaa torneja, niin ei kai sitä muuta kaipaa kuin tornin rakentamista. Korttien ilmestymisjärjestys muokkaa pelejä toki joka kerta vähän erilaisiksi, mutta erot ovat silti aika pieniä.

Saavutettavuus: Nakama-kissakaverit ovat erivärisiä sekä erinäköisiä, joten värisokeus ei tuota ongelmaa. Symboliikka on myös selkeää, eikä korteissa ole tekstiä. Pelaaminen vaatii vakaata kättä ja kylmiä hermoja.

Pelaajamäärä: 1–5. Pelissä ei ole virallisia yksinpelisääntöjä, mutta yhteistyöpeli luonnistuu kaikilla pelaajamäärillä, myös tarvittaessa yksin. Kilpailupelimuunnos on sitten 2–5 pelaajalle.

Pituus: Noin 20 minuuttia tai kunnes torni romahtaa.