Kategoriat
Peliarvostelut
Vahva tulokas – hyvät tulokset kolmena viime vuonnaVAHVA TULOKAS

Dune: Imperium

Rohto, kallisarvoinen hallusigeeni ja eliksiiri, kasvaa ainoastaan karulla Arrakisin aavikkoplaneetalla. Olet yksi suursuvun jäsenistä, jonka tavoitteena on hallita kyseistä planeettaa sekä sen arvokkainta aarretta tässä alkuperäiseen scifi-klassikkoon perustuvassa pelissä.

Frank Herbertin vuonna 1965 kirjoittama kirjasarja Dyyni on todellinen klassikko. Sarja on jälleen kovassa nosteessa, kun Denis Villeneuven uuden elokuvasarjan vanavedessä on julkaistu lukuisia samaan maailmaan sijoittuvia lautapelejä. Näistä yksi eniten innostusta herättänyt on Paul Dennenin Dune: Imperium.

Dennen on aiemmin tunnettu erityisesti Clankista, joka yhdisti pakanrakannusta, kilpajuoksua sekä onnenkoetusta. Dunessa kaava on vähän samankaltainen, nyt vain yhdistellään pakanrakennukseen työläistenasettelua. Kun kuulin Dune: Imperiumista, kiinnostuin pelistä juuri tämän yhdistelmän vuoksi – en tiennyt itse kirjasta tai koko sarjasta yhtään mitään. Tai no, ehkä sen, että mukana on jotain jättimatoja tai vastaavia.

Nyt arvostelua varten testasin pelin, mutta kotiläksynä kuuntelin myös Dyynin äänikirjana. Kirja oli oikein positiivinen yllätys, mutta peli, vaikkakin samaan aikaan nerokas ja monessa suhteessa ihailtavan viimeistelty, on samalla ristiriitainen kokemus.

Huomautuksena, että vaikka puhun välillä pelkästä Dunesta, viittaan Dune: Imperiumiin, en suinkaan samannimisiin, vuosina 1979 tai 2019 ilmestyneisiin lautapeleihin.

Dune: Imperiumin kansi

Agentteja ja paljastuksia

Peli jakaantuu kahteen vaiheeseen. Agenttivaiheessa asetellaan työläisiä toimintoruutuihin korttien avulla. Jokainen ruutu on värikoodattu jollain symbolilla ja näitä symboleita on enemmän tai vähemmän pelaajien korteissa. Kortti siis määrää, mihin työläisen voi laittaa. Lisäksi joissain korteissa on toiminto, joka tässä vaiheessa aktivoituu.

Laudalla on myös omat toimintoruudut neljälle ryhmälle. Kun näihin liitettyjä toimintoja tekee, saa samalla ryhmiin vaikutusvaltaa eli etenee ryhmän pisteradalla. Pari pykälää edettyään pelaaja saa ensimmäisen pisteen, muutama pykälä lisää ja syntyy liitto, josta nettoaa toisen pisteen. Jälkimmäisen voi kuitenkin menettää, jos joku toinen solmii läheisemmät välit eli etenee radalla pidemmälle.

Ne kortit, jotka pelaajalla jäivät käteen, paljastetaan sopivasti nimetyssä paljastusvaiheessa. Nyt ei välitetä toimintosymboleista, vaan korttien alhaalla merkitystä rahasta ja miekoista. Rahalla ostetaan esillä olevia kortteja, miekat taas auttavat myöhemmin selitettävässä taisteluvaiheessa.

Korttien käyttäminen sekä työläisten asetteluun että korttien ostamiseen ja taisteluihin, on aivan häkellyttävän nerokas systeemi. Valintaspektri on yllättävän laaja ja välillä korttien pelaaminen on suorastaan tuskallista, kun kaikki kortit haluaisi pelata sekä agentti- että paljastusvaiheessa.

Dune: Imperiumin kortteja
Korttien reunassa näkyvät symbolit, jotka määräävät, mihin ruutuihin työläiset voi asettaa. Kuva: Sampsa Ritvanen

Sitten soditaan

Sotiminen on Dune: Imperiumissa tärkeässä roolissa. Joissakin toimintoruuduissa on kuutioiden tai miekkojen kuvia. Jos pelaaja menee kuutioruutuun, hän saa lisätä sotilaita eli kuutioita omaan varuskuntaansa. Miekoilla taas siirretään näitä sotilaita taisteluun. Paljastusvaiheessa taistelun sotilaat ja korteissa näkyvät miekat lasketaan yhteen. Tästä syntyy pelaajan lopullinen taisteluarvo. Arvoa sitten verrataan muihin pelaajiin ja katsotaan, kuka sodan voitti.

Konflikti kannattaa, sillä joka kierroksen alussa selviää palkinnot tulevassa sodassa menestyville. Palkintona voi olla läjä resursseja, mutta pelin viimeisillä kierroksilla voittaja saa yleensä 2 voittopistettä. Koska peli loppuu, kun joku pelaajista kerää 10 pistettä, pistemäärä on aika tuntuva.

Vaikka sotiminen on hyvin abstrakti kokemus, siinä on silti jäljellä tietynlainen hitaasti kohoava jännitysmomentti. Eivät taistelut mitenkään “eeppisiä” ole, mutta tiettyä trillerimäisyyttä niissä on mukana. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että sodat usein ratkaisevat voittajan. Niiden avulla kerätään tarvittavat puuttuvat pisteet.

Taisteluita voi ennakoida tiettyyn pisteeseen saakka, mutta mukana on myös annos kaoottisuutta. Paljastusvaiheessa miekkasymboleja lisätään vaihteleva määrä, mutta niiden lisäksi pelaajat voivat pelata vielä aiemmin kerättyjä juonittelukortteja. Kortit antavat hyvin laajalla skaalalla erilaisia asioita: jotkut vaikuttavat taisteluiden kulkuun, toiset antavat voittopisteitä ja osa tarjoaa jonkun kertakäyttöisen hyödyn.

Juonittelukortit tekevät sodista arvaamattomia ja yllätyksellisiä ja niiden hankkiminen on aina kutkuttavaa. Ne myös tuntuvat hieman epätasapainoisilta ja vaihtelevissa määrin tilannesidonnaisilta. Kortteja hankkiessaan täytyykin hyväksyä onnettaren läsnäolo – joskus kortti voi olla ratkaisevan tärkeä tai antaa helpon pisteen, toisinaan taas siitä ei ole mitään hyötyä.

Sinisiä, punaisia ja vihreitä puukuutioita laudalla
Sininen pelaaja on sodassa voitolla, mutta punaisella on ryhmä sotilaita iskuetäisyydellä. Kuva: Sampsa Ritvanen

Sujuva opetettava

Dune: Imperium  on yllättävän selkeä kokonaisuus, eikä sen opettaminen ole läheskään niin työläs tehtävä, kuin monissa tämän tasoisissa peleissä keskimäärin. Symboliikka on intuitiivista ja mukana on melko vähän pieniä, helposti unohdettavia sääntöjä. Haastetta syntyy lähinnä pelattavien korttien monikäyttöisyydestä ja sotien moniulotteisuudesta.

Pelin opettelua auttaa myös pisteytyksen selkeys. Pisteet saadaan joko liittoumaradoilta tai taisteluista, sekä muutamista yksittäisistä korteista. Kun peli loppuu 10 pisteeseen, jokaisen yksittäisen pisteen merkitys on helpompi hahmottaa.

Tämä kaikki ei tarkoita, että peli olisi jotenkin erityisen aloittelijaystävällinen. Kyllä noviisi saa turpiin konkarilta niin että heilahtaa, sillä jo pelkästään se tieto, millaisia kortteja erilaisista pakoista löytyy, antaa vahvan etulyöntiaseman.

Dune: Imperiumin kortteja ostettavana
Paljastusvaiheessa ostetaan sopivia kortteja omaan pakkaan. Kuva: Sampsa Ritvanen

“Pakanrakennuspeli”

Vaikka Dune on yhdistelmä pakanrakennusta ja työläistenasettelua, on pääpaino selvästi jälkimmäisessä. Mikäli peliltä odottaa Dominionin kaltaisia korttikomboja ja oman käden hiomista, joutuu karvaasti pettymään. Hankittuja kortteja ehtii käyttämään kaksi–kolme kertaa ja huonolla tuurilla peli voi olla puolivälissä, ennen kuin ensimmäiset uudet kortit saa nostettua. Syynä tähän on se, että kortteja tuhotaan melko vähän ja kierroksia on enintään kymmenen.

Myös ostettavien korttien rivi tuntuu liian staattiselta. Välillä ostomahdollisuudet muuttuvat runsaammin, mutta toisinaan rivi täyttyy tunkkikorteista ja kortit vaihtuvat harvakseltaan. Olisi mukavaa, jos korttirivi jotenkin nollaantuisi kierrosten välissä. Se auttaisi myös joidenkin korttikombojen rakentamisessa.

Koska Dune: Imperiumissa kaikki kortit ovat uniikkeja, täytyy myös hyväksyä tuurin osuus korttien ilmestymisessä. Harvoin, mutta toisinaan käy niin, että itse ostat jonkun ei niin optimaalisen kortin vain paljastaaksesi seuraavalle pelaajalle täydellisen nappioston. Jos tällainen harmittaa, kannattaa harkita jotain toista peliä.

Paul Atreides -kortti ja muita hahmokortteja
Pelissä jokaisella on oma hahmo, jolla on omat erikoiskykynsä. Kuva: Sampsa Ritvanen

Vaihtelevan temaattinen

Pelin nauttiminen ei vaadi tuntemusta Dyynistä tai sen mytologiasta. Dune: Imperium on mekaanisesti niin naseva, että pelkästään sen sisuksien tutkimisesta saa tarpeeksi potkua. Teemaa ei tyrkytetä pelaajien kurkusta alas, vaan niin, että toiminnot, pelaajavoimat sekä kortit ovat usein temaattisesti loogisia. Mikäli saaga on hallussa, kortit ja toiminnot tarjoavat pientä extraa, aivan kuin hyvien ystävien väliset sisäpiirivitsit.

En kuitenkaan miellä peliä hirvittävän immersiiviseksi kokemukseksi. Liittoumat paljastuvat nopeasti pelkiksi voittopisteradoiksi, sodat kuutioiden edestakaiseksi puljailuksi. Voisin väittää, että pelin pystyisi rakentamaan jonkun muun teeman ympärille ilman, että ydin suuremmin muuttuisi.

Lisäksi teeman ja ulkoisen toteutuksen välillä on ristiriita. Pelin graafinen toteutus on vuosituhannen taitteesta, jolloin lautapelien kuvitus oli karun selkeää. Mukana on myös entisille europeleille tyypillisiä puukuutioita ja muita puisia geometrisiä muotoja. Ne kyllä toimivat ja toimisivat vielä paremmin toisenlaisessa pelissä, mutta Dunessa ne tuntuvat oudoillta valinnoilta. En edes yleensä narise tällaisista seikoista, enkä todellakaan kaipaa miniatyyrejä, mutta jotain modernimpaa kylläkin.

Fremen-ryhmän liittoumarata, jossa on pelaajien kuutioita
Fremen-ryhmän liittoumarata ja toimintoruudut. Keltainen pelaaja on jo saanut solmittua liiton heidän kanssaan. Kuva: Sampsa Ritvanen

Pitkähköä jännitystä

Aivan hirvittävän nopea peli Dune: Imperium ei ole. Sen voi joutuisassa porukassa pelata laatikon lupaamaan kahteen tuntiin, mutta jos pelaajilla on tapana miettiä vuorojaan tai peli ei ole kaikille tuttu, kannattaa varata vähintään kolme tuntia. Nyt puhun vain kolmen pelaajan pelistä, sillä en ole edes uskaltanut kokeilla nelinpeliä.

Peli venyy monikäyttöisten korttien lisäksi siksi, ettei omaa vuoroa voi suunnitella kovin pitkälle. Vuorojen välissä sotavoimat muuttuvat, työläisruutuja viedään ja ostettavat kortit vaihtuvat, mikä tekee ennakoinnista haasteellista. Aika usein joutuu painamaan jarrua ja turvautumaan vaihtoehtoon C.

Pelaajamäärällä voi vaikuttaa kestoon, mutta peli skaalautuu vähän hassusti. Kolmin- ja nelinpeli toimivat normaalisti, mutta kaksinpeli on vähän kuin vaisu kolminpeli – mukaan lisätään yksi automaattipelaaja, joka vie ruutuja ja osallistuu taisteluihin. Botti on aika kekseliäästi suunniteltu ja toimii yllättävän hyvin, mutta aivan kolminpelin fiilistä se ei tavoita. Toisaalta kahdestaan peli on parhaimmillaan ohi reilussa 90 minuutissa, mikä houkuttelee ainakin minua kaksinpelin pariin.

Yksinpeliä en ole pelannut, mutta olen kuullut siitä paljon hyvää. Jos soolo- tai kaksinpeli kiinnostaa, kannattaa ladata julkaisijan appi, jolla automaattivastustajien komennus on äärettömän jouhevaa.

Yksinpelin kortteja
Yksin- ja kaksinpelissä käytetään korttipakalla toimivia lisäpelaajia. Pakan voi myös korvata valmistajan sovelluksella. Kuva: Sampsa Ritvanen

Ristiriitojen peli

Dune: Imperium on siis erikoinen peli. Samalla se on kylmän laskelmoitava, toisaalta satunnainen ja kaoottinen. En siis yhtään ylläty, että peli on saanut vankan fanikunnan monesta eri suunnasta. Mukana on pohdittavaa ja strategista syvyyttä sitä kaipaaville, mutta jotain myös vuorovaikutteista ja temaattista kokemusta hakevalle.

Nostan myös hattua tiiviille ja harkitulle kokonaisuudelle. Nykyään harrastajapelit ovat täynnä kaikennäköistä resurssitilpehööriä ja ne ovat rakenteeltaan pisteilotulituksia, joissa kaikesta tekemisestä nettoaa kasan pisteitä. Dunen kolmen resurssin talous ja kymmenen pisteen loppuehto muistuttavat hyvällä tavalla entisaikojen europelejä.

Minua peli joiltain osin edelleen kiehtoo, mutta kestoon nähden en saanut tarpeeksi katetta. Liian kirjavat juonittelukortit, nilkuttava pakanrakennus ja välttävä ulkoasu pitävät huolen, että jätän Dune: Imperiumin muiden kahlattavaksi.

Dune julkaistiin samoihin aikoihin Lost Ruins of Arnakin kanssa, jossa myös yhdistellään pakanrakennusta ja työläistenasettelua. Vaikka pelit ovat hyvin erilaisia keskenään, niin niissä on myös jonkin verran samaa. Mikäli haluaisit Dunen kaltaisen pelin, jossa keskitytään enemmän pakanrakennukseen ja vähemmän muiden kanssa nahisteluun, Arnak kannattaa testata. Sama pätee toisinpäin.

Intrigue- eli juonittelukortteja
Juonittelukortit tarjoavat vaihtelevia kykyjä ja ominaisuuksia. Kuva: Sampsa Ritvanen

Dune: Imperium – Rise of Ix

Dune: Imperium – Rise of Ixin kansi

Arvostelun julkaisuhetkellä kauppoihin on saapumassa ensimmäinen lisäosa, Rise of Ix. Lisäosa tuo mukaan lisää sälää vähän sinne sun tänne – uusia hahmoja, jokaiseen pakkaan uusia kortteja ja pelaajille puiset sota-alukset hyökkäysten tueksi. Mukaan tulee myös planeetta Ix sekä CHOAM, jotka lisäävät laudalle uusia toimintoruutuja.

En ole lisäosaa pelannut, mutta kovin raskasta sääntökuormaa se ei vaikuta tuovat mukanaan. Jos siis pelaa peliä säännöllisesti ja haluaa lisää vaihtelua, Rise of Ix kannattaa tarkastaa.

Dune: Imperiumin pelilautaa
Lauta ei ulkonäöllään prameile, mutta ainakin se on selkeä. Kuva: Sampsa Ritvanen

Faktat Dune: Imperiumista

Suunnittelija:

Julkaisija: Dire Wolf (2020)

Mutkikkuus: Ajoittain raskas ja vaativa peli, mutta säännöiltään yllättävän selkeä.

Onnen vaikutus: Juonittelukortit ja pakanrakennus itsessään tuovat peliin oman osansa satunnaisuutta ja kaaosta. Peliä voi kuitenkin hallita ja taitava pelaaja vääntää noviisit tatamiin.

Vuorovaikutus: Työläistenasettelu luo epäsuoraa interaktiota, sota suoraa konfliktia. Moninpelipasianssista ei siis ole kyse.

Teema: Dyynin maailma on upotettu hyvin kuivahkon työläistenasettelupelin raameihin.

Uudelleenpelattavuus: Erilaisia korttipakkoja on lukuisia, täynnä uniikkeja kortteja. Tähän vielä lisätään vaihtelevat erikoisvoimat, niin kyllä tässä riittää pelattavaa ilman lisäosaakin.

Kieliriippuvuus: Lauta toimii pelkillä symboleilla, mutta korteissa on runsaasti tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 90–180 minuuttia. Kaksinpeli tai rivakka kolminpeli menee kahteen tuntiin, mutta peliin saa upotettua helposti kolme tuntia.

close

Tilaa Lautapelioppaan uutiskirje

Suoraan sähköpostiisi toimitettavassa uutiskirjeessä on Lautapelioppaan uutiskatsaus ja muuta ajankohtaista tietoa Lautapelioppaan toiminnasta.

Tilaamalla uutiskatsauksen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Lue lisää tietosuojaselosteestamme ja rekisteriselosteestamme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa.

Kiinnostaako tämä peli? Katso myös nämä:

Katso lisätietoja BoardGameGeekistä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.