Quest for El Dorado: Dragons, Treasures & Mysteries

Quest for El Dorado on edennyt jo kolmanteen lisäosaan (suomeksi “Lohikäärmeet, aarteet ja arvoitukset”). Kuten nimi antaa ymmärtää, tutkimusretkelle ilmestyy kolme erilaista asiaa, joista jokainen vie peliä omaan suuntaansa. Arviossa käydään lisäykset yksitellen läpi ja punnitaan, ovatko ne miten onnistuneita.

Lohikäärmeiden maa

Ensimmäinen moduuli, “lohikäärmeet”, on aikamoinen konfliktipakkaus. Jos pelaaja joutuu lohikäärmeen viereen, hän ei pysty liikkumaan ennen kuin otus on siirretty kauemmaksi. Tätä varten on pelattava lohikäärmeen väriä vastaava kortti – sininen lohikäärme liikkuu melakorteilla, vihreä viidakkoveitsillä ja niin edelleen. Jokainen kortti liikuttaa oliota 1-2 ruutua riippuen, missä ruudussa kärmes kököttää.

Ilkeä puoli syntyy siitä, että lohikäärmeet ovat vapaata riistaa ja kuka tahansa voi liikutella niitä. Jos siis joku lähtee karkumatkalle, muut voivat porukalla häiritä häntä ja liikutella lohikäärmeen hänen kimppuunsa. Ainakin näin teoriassa – käytännössä loharit olivat jonkun verran odotettua kesympiä kavereita ja niiden rooli korostui lähinnä viimeisillä metreillä, kun otusta hinkataan vuoroin itse kunkin eteen.

Samalla tuurin osuus korostuu jonkun verran. Jos pakassasi ei ole kuin yksi tai kaksi sinistä korttia ja osut vesimörmyn kainaloon, joudut kökkimään jopa useamman vuoron, ennen kuin käteen osuu sopiva kortti. Onneksi lohikäärmeiden paikat ovat tiedossa heti pelin alussa, jotta pelaaja voi itse valita, miten riskillä pelaa.

Minulle suurin ongelma on se, että lisäosan neljästä uudesta kortista kolme kytkeytyvät lohikäärmeisiin. Koska itse sytyin lisäosassa vähiten juuri lohikäärmeille, en todennäköisesti käytä kortteja juuri koskaan (eritoten, kun meidän peleissä korttimarkkina on pienempi ja satunnaisempi kuin normaalisti).

Lohikäärmeet eivät siis minua lumonneet, mutta jos peliin kaipaa lisää “ähäkutti”-momenttia, niin tässä sitä on tarjolla. Puiset lohikäärmenappulat ovat myös hienoja, vaikkakin värit eivät täsmää korttien kanssa, mikä toisinaan vaikeuttaa pelaamista.

Aarteita etsimässä

Toinen lisäys ovat aarteet, joita ripotellaan pitkin lautaa. Jos pelaaja on aarteen vieressä ja tuhoaa (eli poistaa pelistä) vaaditut kortit (mikä voi olla esimerkiksi kaksi sinistä korttia tai viiden arvoiset keltaiset kortit), saa palkkioksi nostaa aarteen käteensä.

Aarteilla on kaksi eri käyttötarkoitusta. Tylsempi on käyttää se ylimääräisenä “liiku kaksi mitä tahansa ruutua” -kertabonuksena, mikä sekin on ihan mukava lisä. Paljon mielenkiintoisempaa on se, että neljä aarretta kerättyään pelaaja voittaa pelin. Toki jos samalla kierroksella joku toinen pelaaja saapuu oikeasti El Doradoon tai kerää neljä aarretta, otetaan jälleen tasapelisäännöt käyttöön.

Aarteet ovat näppärä lisä ja ne luovat omanlaisen metapelin. Jos yksikin pelaaja alkaa niitä keräämään, muiden on vastattava tai riennettävä kahta kauheammin kohti maalia. Tällainen uusi kulma on aina tervetullut perinteiseen kilpajuoksuun. Aarteet nakkaan kyllä mukaan El Doradooni melkein milloin vain.

Sumua päin!

Viimeisin lisä on yksinkertaisin eli sumua täynnä olevat laaksolaatat, jotka ripotellaan isompien maastolaattojen päälle. Kun pelaaja saapuu kyseisen laatan viereen, se käännetään ympäri ja alta paljastuu satunnainen uusi alue.

Laaksolaatat tuovat peliin satunnaisuutta ja tietynlaista epävarmuutta. Näen tämän kuitenkin ihan hyvänä asiana, sillä sumu luo sopivaa yllätyksellisyyttä koko matkan ajaksi. Laatat eivät myöskään ole suunniteltu kovin hankaliksi, vaan niiden ylittäminen on yleensä melko vaivatonta, vaikka ne osittain sotisivatkin omaa korttistrategiaa vastaan.

Kolmas kerta toden sanoo?

Kolmas lisäosa on kokonaisuutena ihan mukava paketti, joka lisää erityisesti vuorovaikutusta ja yllätyksellisyyttä. Vaikka en itse lämmennyt lohikäärmeille, pelaan muita lisäosan moduuleita mielelläni. Ja lohikäärmeetkin voisin kaivaa esille vähintään silloin tällöin.

Quest for El Dorado -saaga on kuitenkin paisunut jo niin suureksi, että jos omistaa jo aiemmat lisäosat (Heroes & Hexes sekä Dangers & Muisca), täytyy joitakin moduuleita rohkeasti vain jättää laatikkoon. Jos ymppää kaiken samaan peliin, on pelkästään eri laattoja ja lautoja kartalla aivan tolkuton määrä. Asian voi ajatella myös positiivisesti eli jokainen pelikerta on uniikki, kun osasia voi napsia eri lisäosista kuin buffetista konsanaan.

Toisaalta tämä uusinkin lisäosa tuo mukanaan lisää luolamerkkejä ja uusia kortteja, joten jos lisäosaa ei välillä käytä, joutuu osat pitämään joka kerta erillään. Itse varmaankin pidän kaikki samassa läjässä ja jos lisäosa ei ole käytössä ja väärä laatta tai kortti nousee käteen, korvaan sen sitten uudella. Lisävaivaa toki tämäkin.

Henkilökohtaisesti kaipaisin edelleen lisää kortteja, erityisesti, kun edellinen lisäosa Dangers & Muisca antoi niin hyvin apuja karttojen rakentamiseen. Jospa seuraava, mahdollisesti viimeinen lisäosa eli uudelleenjulkaistu The Golden Temples korjaa tätä ongelmaa.

Faktat Dragons, Treasures & Mysteries -lisäosasta:

Suunnittelija: Reiner Knizia

Julkaisija: Lautapelit.fi (2023)

Mutkikkuus: Arvoitukset ja aarteet ovat helpoimpia lisäyksiä, eivätkä lohikäärmeetkään ole hirveän vaikeita. Aika helppo näitä on peruspeliin lisäillä.

Onnen vaikutus: Satunnaisuutta ja kaaosta tulee jonkun verran lisää.

Vuorovaikutus: Riippuu moduulista. Lohikäärmeet mahdollistavat jopa kunnon kiusanteon, aarteet taas lisäävät yhden tarkkailtavan asian. Mysteerit eivät sitten lisää vuorovaikutusta juuri ollenkaan.

Teema: Vaikka lohikäärmeissä mennään jo fantasian puolelle, niin kyllä nämä El Dorado -perheeseen sopivat tarpeeksi hyvin.

Uudelleenpelattavuus: Lisävaihtelua tulee kyllä ja peli on satunnaisuutensa ansiosta yllätyksellisempi kuin aiemmin.

Saavutettavuus: Korteissa on jonkun verran tekstiä eli suomeksi tämä kannattaa hankkia. Lohikäärmeiden värivalinnat ovat huonoja, eivätkä ne täsmää pelattavien korttien väreihin. Erityisesti vihreä ja sininen lohikäärme menevät helposti sekaisin, eivätkä ne ole värisokeille sopivia.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 45–60 minuuttia.