Kategoriat
Peliarvostelut

Hallertau

Oluenharrastajat lienevät heti kartalla, kun Hallertausta puhutaan. Baijerissa Saksassa sijaitseva alue on maailman suurin humalantuotantoalue. Humalaa pääsee viljelemään myös Uwe Rosenbergin Hallertaussa, toki vain yhtenä osana maanviljelyksen kokonaisuutta.

Uusi Uwe Rosenbergin iso laatikko on tässä huushollissa aina tapaus, kuten top 20 -listastani voi arvata. Niinpä Hallertaukin kiinnosti oitis. Boksi on tosiaan iso – syvyyttä on kymmenen senttiä – mutta hivenen harhaanjohtava, tämä kun ei ole lainkaan yhtä raskas peli kuin vaikkapa A Feast for Odin, eikä edes sisällä samanlaista runsautta komponentteja.

En välitä sääntöjen lukemisesta, enkä ole hyvä muodostamaan mielipidettä peleistä sillä tavoin. Niinpä jätin Hallertaunkin kohdalla säännöt lukematta etukäteen ja luotin, että jotain kiinnostavaa Rosenberg taas uudella maanviljelyspelillään tarjoaa. Eikä tarvinnut pettyä: Hallertau on kiinnostava peli.

Pelin viehättävä kuvitus on melko tuoreen tekijän Lukas Siegmonin käsialaa – Rosenbergin aikaisemmista peleistä Reykholt ja Nova Luna ovat Siegmonin käsialaa. Lämminhenkinen kuvitus on kaunista ja tervetullutta vaihtelua Klemens Franzin tyylille.

Hallertaun kansi

Maanviljelystä tutuilla ja uusilla tavoilla

Maanviljelyksen parissa siis ollaan, vuosi on noin 1850 ja pelaajat ovat kyläpäälliköitä omissa pikku kylissään Hallertaun alueella. Mainetta ja kunniaa kartutetaan edistämällä paikallisten käsityöläisten asiaa hankkimalla näille raaka-aineita. Kun käsityöläisten olosuhteet ovat hyvät, kylän vetovoima lisääntyy ja käytössä olevan työvoiman määrä kasvaa.

Mekaanisesti peli on työläistenasettelua, johon yhdistyy vaikutteita toimintapisteiden käyttämisestä. Työläiset ovat identtisiä kuutioita ja jokaisessa toimintoruudussa ensimmäinen pelaaja maksaa toiminnosta yhden työläisen, seuraava kaksi ja vielä kolmellakin työläisellä toiminnon voi tehdä ennen kuin se on täynnä. Joka kierroksen aluksi vain kallein rivi työläisiä poistetaan toiminnosta, joten suosituimmat toiminnot pysyvät kalliina tehdä. Työläistenasettelutoiminnot ovat hyvin suoraviivaisia: niillä saa joko uusia resursseja tai voi muuttaa olemassaolevia resursseja toisiksi.

Maanviljelys perustuu peltoihin ja kesantomekanismiin. Jotain vähän uutta tässä on. Kun peltoon kylvetään jotain, siirretään laatalle yksi siemenvilja. Sadonkorjuuvaiheessa pelto tuottaa sitten 2–5 tuotetta, tasostaan riippuen, ja putoaa sitten tasoa heikommaksi. Jos peltoa vain viljelee toistuvasti, se ei tuota enää mitään lisäarvoa. Jos pellon sen sijaan jättää kesannolle eikä käytä sitä, se palautuu pykälän paremmaksi.

Myös lampaita kasvatetaan. Lampaat tuottavat automaattisesti maitoa, niistä saa villaa ja teurastamalla lihaa ja nahkaa. Monista Rosenbergin peleistä tuttu lisääntymismekanismi tästä sen sijaan puuttuu. Päinvastoin, eläinten kuolevaisuus on aikaisempaa vahvemmin esille, lampailla kun on parasta ennen -päiväys: lampaat kuolevat vanhuuteen kolme kierrosta niiden saamisen jälkeen.

Pelaajan maatilan pelilaudat
Pelaajan maatila pelin lopussa. Kyläkeskusta on edistetty jonkin verran, 12 työläistä on maksimimäärä, mutta 18 pistettä pienin pistemäärä, jota kyläkeskuksesta voi saada. Käsityöläisrakennuksista tulee sentään muutama irtopiste. Pari pistekorttiakin on löytynyt ja lampaitakin on. Pellot ovat melko vaatimattomat. Kuva: Mikko Saari

Kylän edistämistä

Mihin tällä kaikella toiminnalla sitten pyritään? Jokaisella pelaajalla on viisi käsityöläisrakennusta, joita on tarkoitus siirtää eteenpäin pelilaudalla. Puuseppä vaatii tiiliä ja ruista, panimo ohraa ja humalia, kylmävarastoon menee lihaa ja maitoa, leipomoon ruista, ohraa ja pellavaa ja käsityöläisille pellavaa, nahkoja ja villalankaa. Hinta on sidottu pelin kierrokseen: ensimmäisellä kierroksella yhden askeleen saa yhdellä tuotteella, toisella kierroksella kahdella, kolmannella kolmella ja niin edelleen. Lopussa resursseja on enemmän, mutta hinnatkin ovat moninkertaiset.

Myöhemmillä kierroksilla tulee kuitenkin käytännöllisiä alennuksia: mitä useampaa eri tuotetta käyttää, sitä halvempi on hinta. Osaan rakennuksista liittyy tosin rajoituksia: puusepän on saatava enemmän tiiliä kuin ruista, panimon enemmän ohraa kuin humalaa ja leipomo ottaa korkeintaan yhden pellavan. Laudalla on tientukkeena myös kiviä, joita pitää siirrellä eteenpäin työkaluilla, joita saa jättämällä työläisiä käyttämättä. Pelissä arvokkain ja hankalin resurssi hankittavaksi on korut, mutta käyttämällä yhden korun saa sitten siirrettyä mitä tahansa rakennusta yhden askeleen eteenpäin, eli etenkin loppupelissä ne ovat todella arvokkaita.

Kun kaikki rakennukset ovat siirtyneet eteenpäin, pelaajan kyläkeskus nytkähtää askeleen perässä ja paljastaa ikkunastaan suuremman numeron: tämä numero kertoo, montako työläistä on käytössä. Kun sen saa täyteen eli kahteentoista, ikkunasta näkyy sen jälkeen suurempia ja suurempia pistemääriä. Mekanismi on aika yksinkertainen komponenttijuttu, mutta jotenkin viehättävän konkreettinen.

Tämä rakennusten edistäminen on pelin ytimessä: siitä tässä kaikessa on kyse. Kovin suurta luovuutta tässä kohtaa peliä ei pääse harrastamaan. Ihan tasatahtia käsityörakennuksia ei tarvitse tökkiä eteenpäin, joskus voi olla ihan hyödyllistä tuupata joitain rakennuksia enemmän kuin toisia – esimerkiksi alennusten vuoksi, “enemmän ohraa kuin humalaa” vaikkapa rajaa sen, että kierroksella kolme saatavaa alennusta “kaksi tuotetta, jos maksat kahdella tuotteella” ei voi tähän rakennukseen käyttää – mutta ennen pitkää kaikkien on edettävä, muuten käy kehnosti.

Se mikä luovuudessa menetetään, voitetaan selkeydessä. Uusien pelaajien ei tarvitse miettiä, mistä pelissä on kyse. Tässä on nämä tuotteet, niitä pitäisi olla tämän verran, hanki ne ja siirrä mökkejä niin pitkälle eteenpäin kuin pystyt. Se, miten hyvin tässä onnistuu, on sitten toinen juttu, mutta ainakaan menestys ei ole siitä kiinni, että ei ymmärrä, mitä pitää tehdä.

Pieni jäätämisvaara tässä ehkä on. Jos pelaajat kovasti keskittyvät optimoimaan tuotantojaan, aikaa saa varmasti kulumaan paljon. Meillä peli on kuitenkin edennyt sopivan rennolla otteella. Joskus huomataan, että hups, nyt jäi yhdestä tuotteesta kiinni, jolloin tiukemmalla optimoinnilla olisi saattanut pystyä parempaan, mutta se on hyväksyttävää.

Lähikuva pelaajan pelilaudasta ja käsityöläisrakennuksista.
Edistettävät rakennukset ja kivet, jotka tukkivat etenemisen ennen pitkää. +3-symboli on voittopisteitä, jos se näkyy rakennuksen vasemmalla puolella. Kuva: Mikko Saari

Kortteja pöytään

Jos käsityöläisten kehittäminen ei tarjoakaan sijaa luovuudelle, sille on onneksi tilaa muualla. Peli käyttää kortteja mielenkiintoisella tavalla ja niitä pääsee pelin aikana pelaamaan runsaasti. Kortteja on neljä pakkaa, joista kaksi on joka pelissä sama ja kahteen muuhun on kumpaankin neljä vaihtoehtoa – ja jos peli käy kaupaksi, uusia pakkoja saadaan varmasti.

Portit ovat hyviä alkupelin kortteja. Ne eivät vaadi minkäänlaisia maksuja, vaan ainoastaan vaativat, että pelaajan hallussa on tietyt resurssit. Palkkioksi saa jotain hyödyllistä. Porttikortteja saa muutaman pelin alussa. Porttikorttien eri pakat tarjoavat kasvavaa mutkikkuutta: viimeisessä pakassa on ehdoiltaan selvästi monimutkaisempia kortteja kuin ensimmäisessä.

Maatilakortteja jaetaan jokaiselle pelaajalle pelin alussa kuusi ja niistä vapautuu aina yksi käteen jokaisen kierroksen toimintovaiheen päätteeksi. Lisääkin voi hankkia pelin aikana. Nämä ovat enimmäkseen sellaisia, että kortin pelaaminen vaatii resurssien maksamista ja menettämistä, mutta palkinnot ovat sitten vähän parempia. Eri pakat keskittyvät pelin eri osa-alueisiin: yksi keskittyy peltoihin, toinen lampaisiin, kolmas humalanviljelyyn ja neljäs jalokiviin.

Bonuskortit ovat herkkua: niistä saa sekä voittopisteitä pelin lopussa että tuloja joka kierros. Niiden pelaaminen vaatii useimmiten maksun, mutta hankkiminen on sikäli vaivatonta, että bonuskortteja kertyy kuin itsestään pelaamalla portti- ja maatilakortteja. Pistekortit ovat sitten kaikista tehokkaimpia kortteja, mitä voittopisteisiin tulee, mutta ne vaativat kaikista kalleimmat maksut. Sekä bonus- että pistekortteja on vain yksi pakka kumpaankin, eli ne ovat aina samat.

Kortit ovat pelin suola ja mahdollistavat monenlaista kikkailua. Kortteja saa pelata koska tahansa, omalla ja muiden vuoroilla, ja vaikka kesken toiminnon, kunhan vain pystyy täyttämään kortin ehdot. Etenkin kortit, joissa riittää, että omistaa tietyt resurssit, ovat vaivattomia pelata. Pelin lopussa voi hyvinkin olla pelannut parikymmentäkin korttia.

Kortteihin liittyy tietysti jonkunasteinen tuurielementti. Jotkut ovat sen verran ärsyyntyneet, että ovat kääntäneet pakat pelatessaan kuvapuoli ylöspäin, jolloin seuraava tarjolla oleva kortti näkyy. Minusta se on reippaasti liioittelua ja tekee kortinnostotoiminnoista liiankin ennustettavia ja laskettavia. Korteissa on toki oma tuurielementtinsä, mutta vaikka joskus kohdalle osuukin hyvin omiin resursseihin osuvia kortteja ja joskus pakasta nousee aivan turhia kortteja, kortit eivät lopulta ratkaise peliä suuntaan tai toiseen. Jos korttisi ovat huonoja, nosta lisää kortteja: se on yleensä halpa toiminto ja lisäksi saatat päästä aloittajaksi seuraavalle kierrokselle, sekin kun on sidottu korttien nostamiseen.

Kuva maatilan korteista
Tässä on pelattu monenlaisia kortteja. Nipussa on kertakäyttöisiä maatilakortteja, joita saa kierroslaudalta aina yhden kierroksessa, ja alhaalla esillä on bonuskortteja, jotka tuottavat jotain joka kierros – tässä pelissä sain joka kierroksella uuden viitostason pellon, kolme nahkaa, yhden maatilakortin, yhden korun, luvan kylvää yhden pellavan ja yhden maidon, varsin muikean sadon siis. Sivummalla näkyy maatilakorttien pelaamiseen kannustanut voittopistekortti, joka palkitsee kuuden kortin pelaamisesta. Kuva: Mikko Saari

Hyvä keskiraskas peli

Hallertau toimii sujuvasti eri pelaajamäärillä; en ole itse pelannut kuin kaksinpeliä, mutta kokeneempi nelinpelaaja vahvisti käsitykseni. Kun pelaajat ovat kokeneita, peli soljuu eteenpäin oikein mukavasti. Koska kortteja saa pelata vapaasti ja eniten miettimistä aiheuttavan kylän kehittämisvaiheen voi pelata yhtä aikaa – ja aloittaa heti kun on työläisensä käyttänyt odottelematta muiden lopettamista – turhaa odotteluaikaa on vähänlaisesti.

Yksinpelimahdollisuuskin on; siinä ei ole mitään erikoista, säännöt ovat tismalleen samat kuin moninpelissä ja tavoitteena saada vähintään sata pistettä. Mitään bottia tai automaattia ei vastassa ole. Pelaajamäärä näkyy pelissä vain siinä, että kun nelinpelissä työläisiä poistetaan toimintolaudan jokaiselta neljältä alueelta joka kierros, pienemmillä pelaajamäärillä poistetaan vain osasta lautaa: yksinpelissä vain yhdeltä, kaksinpelissä kahdelta ja kolminpelissä kolmelta. Apuna on korttipakka, joka varmistaa, että alueet jakautuvat pelin mittaan tasaisesti, yksin- ja kolminpelissä joutuu parilla kierroksella tosin arpomaan toisen kahdesta vaihtoehdosta, kun 6 tai 18 ei mene tasan neljällä jaettuna.

Iso kysymys Hallertaun kohtalon suhteen on tietysti se, miten se asettuu vertailussa aikaisempiin Rosenbergin peleihin, jotka kokoelmastani jo löytyvät. Vaikka fani olenkin, olen siivonnut kokoelmistani monia Rosenbergin hyviäkin pelejä, jos ne eivät ole tarpeisiini sopineet. Hallertau vaikuttaisi ensi alkuun ansainneen paikkansa.

Boksi todellakin hämää: ison koon perusteella ajattelisi tämän olevan raskaampi peli. Ei Hallertau ole, vaan asettuu mukavasti jonnekin A Feast for Odinin ja Nusfjordin välimaastoon. Pelaamme A Feast for Odinin kahdestaan lyhyenä pelinä noin tunnissa ja siihen melkoinen asettelu- ja kasaamisvaiva päälle, Fields of Arle on samaa luokkaa. Nusfjord taas on alle puolen tunnin peli. Hallertau on ensimmäisten pelien jälkeen asettunut noin 40–45 minuuttiin ja vaikka laatikko on pelottavan iso, alkuvalmisteluissa menee vain pari minuuttia.

Kun nyt tässä nimiä pudotellaan, niin mainittakoon At the Gates of Loyang. Siinä ei ole työläistenasettelusta tietoakaan, mutta jollain tapaa se kuitenkin tuntuu Hallertaun lähimmältä sukulaiselta. Molemmissa peleissä on samaa resurssien veivauksen, viljelytuotannon haalimisen ja vaatimusten täyttämisen tuntua. Myös At the Gates of Loyangissa korttien pelaaminen on tärkeässä osassa. At the Gates of Loyangin tapaan myös Hallertau on selvästi rajallisempi ja kapeampi peli kuin A Feast for Odinin ja Fields of Arlen kaltaiset laveat hiekkalaatikot.

Toistaiseksi Hallertaun asema vaikuttaa siis turvatulta: se on sen verran nopea, että tilaisuuksia pelata tulee kohdalle useammin kuin isompien pelien kanssa, toisaalta se on mukavan lihaisa peli, joka yksinkertaisesti toimii todella sujuvasti ja nätisti. Kun ensimmäisen pelin kömpelyydet ja sääntöhankaukset saatiin historiaan, pelaaminen on ollut todella nautinnollista ja mielenkiintoisia oivalluksia tarjoavaa. Hallertaulle on helppo ennustaa runsaasti pelikertoja.

Hallertaun puu- ja pahviosia.
Pellot ja työkalut ovat pahvia, muut resurssimarkkerit erilaisia puunappuloita: lähempänä lampaista saatavia tuotteita eli maitoa, nahkoja, lankakeriä ja lihaa, taaempana lampaita ja viljelystuotteita eli vihreää humalaa, ruskeaa ohraa, keltaista ruista ja sinistä pellavaa. Kiitos tavan, jolla resursseja merkataan, puutavaraa ei tarvita ihan yhtä paljon, kun jokainen puunappula voi edustaa tarpeen mukaan 1–5 resurssia. Kuva: Mikko Saari

Faktat Hallertausta

Suunnittelija:

Julkaisijat: Lookout Games (2020)

Mutkikkuus: Säännöt vaativat hieman opettelua ja muutama huolellisuutta vaativa kohta niissä on, mutta sääntökirja on selkeä ja kun pelin on opetellut, se on melko vaivaton opetettava uusille pelaajille. Kuten todettua, strategioiden kapeus helpottaa opettamista, toisaalta korttien luova käyttäminen tarjoaa mukavasti mahdollisuuksia oppia ja kehittyä.

Onnen vaikutus: Pelissä on jotain pieniä tuurielementtejä, mutta käytännössä taidolla voittaa.

Teema: Alkuperäisten tiisereiden perusteella odotin vahvemmin nimenomaan humalantuotantoon keskittyvää peliä, mutta no, tämä on tällainen vähän abstrakti maatalouspeli, jossa on kaikenlaista pientä outoa, jos asioita alkaa miettiä tarkemmin. Teema kuitenkin kantaa ihan riittävän hyvin.

Uudelleenpelattavuus: Korttien runsaus varmistaa sen, että vaikka kylän kehittämisen peruskuviot toistuvat pelistä toiseen, korttien pyörittämisessä siinä ohessa on runsaasti vaihtelua pelikerrasta toiseen.

Kieliriippuvuus: Kortit vaativat jonkun verran lukutaitoa. Ilman edes kohtuullista kielitaitoa pelaaminen on vähän työlästä. Toisaalta korteissa on melko vähän tekstiä, eikä haittaa, jos peliä pelaa avoimin kortein.

Pelaajamäärä: 1–4, toimii mukavasti kaikilla pelaajamäärillä.

Kesto: Noin 20–30 minuuttia pelaajaa kohden, ensimmäisiin peleihin kannattaa kuitenkin varata vähän enemmän aikaa.

Pöydällä Digital -lautapelimessut netissä 22.5.

Kiinnostaako tämä peli? Katso myös nämä:

Katso lisätietoja BoardGameGeekistä

Kirjoittanut Mikko Saari

Lautapelioppaan perustaja ja päätoimittaja Mikko fanittaa Uwe Rosenbergin isoja pelejä. Jos haluat lukea tiivistetyn katsauksen Mikon pelimausta Mikon top 20 -lista on paras lähtökohta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.