Illusion

Wolfgang Warsch nousi vuonna 2018 maineeseen pääasiassa kolmen pelin voimin. Ensinnäkin oli The Mind, ällistyttävä epäpeli. Sitten oli Die Quacksalber von Quedlinburg, värikäs perhepeli ja Kennerspiel des Jahres -voittaja, ja kolmanneksi vielä Ganz schön clever, nokkela kupongintäyttöpeli. Kaikki omilla tahoillaan oivallisia, jopa erinomaisia pelejä.

Vuoteen 2018 mahtui myös Illusion, The Mindin kanssa samankokoiseen pieneen boksiin pakattu korttipeli, julkaisijana sama NSV. Se perustuu tutulle ja turvalliselle idealle eikä varsinaisesti tee mitään uutta, mutta toisaalta toteuttaa tutun ideansa varsin hyvin. Illusion ei ole The Mindin veroinen hätkähdyttävä, mutta nokkelaa ja helppoa filleriä etsiville tutustumisen arvoinen peli.

Järjestä kortit jonoon

Illusionin perusidea on yksinkertainen: pakasta nostetaan kortteja, joissa on värikkäitä kuvioita. Joku väreistä on kulloinkin valittuna aktiiviseksi väriksi ja jonossa olevat kortit pitäisi järjestää sen mukaan, paljonko tätä väriä kortissa näkyy. Jos siis aktiivinen väri on punainen, jono pitäisi muodostaa niin, että punaisen värin määrä kortissa kasvaa, kun jonossa edetään pidemmälle.

Jokainen pelaaja saa vuorollaa nostaa kortin pakasta ja asettaa sen jonoon oikeaksi katsomalleen paikalle. Tarkka arviointi on erittäin vaikeaa, joten ennen pitkää jotakuta alkaa epäilyttää, että jono ei olekaan oikeassa järjestyksessä. Silloin kortin nostamisen sijasta voi epäillä. Kun epäilys iskee, jono tarkistetaan – korttien kääntöpuolelle on präntätty jokaisen värin määrä prosenttiosuutena, eli numeroiden pitäisi kasvaa.

Jos yksikin kortti on väärässä paikassa, epäilijä oli oikeassa ja saa palkinnoksi värikortin itselleen pisteeksi. Jos kaikki kortit olivat oikein, pisteen saa viimeksi jonoon kortin lisännyt pelaaja. Peli päättyy joko kolmeen pisteeseen tai siihen, että 12 värikortin pakka on pelattu läpi, jolloin eniten kortteja kerännyt voittaa.

Yksinkertaista ja hauskaa

Kuten kuvista näkyy, korttien väripintojen määrittely ei ole ihan yksinkertaista. Ääritapaukset on helppo erottaa, mutta väliin mahtuu todella paljon todella harmaata aluetta. Kokemus auttaa vähän: kun tarpeeksi pelaa, oppii tunnistamaan että tietyntyyppinen kuvio asettuu suunnilleen tietylle välille. Kovin paljon se ei auta, eikä näitä kortteja ulkoa opi.

Kun peli perustuu pelkästään väreille, herää kysymys siitä, miten värisokeat pärjäävät. Omaa kokemusta ei ole, mutta BoardGameGeekistä löytyi muutama kommentti siitä, että vaikka korteissa on vihreää ja punaista, sävyt ovat sellaiset, että monet punavihervärisokeat pystyvät erottamaan ne toisistaan. Yksilöeroja varmasti on.

Perusidea on niin toimiva, että Illusionista ei suurempaa valittamista löydy. Ihmeitä se ei tee, mutta sen, mitä se lupaa, se myös tekee. Korttien järjestyksen pähkäileminen on yksinkertainen, helposti ymmärrettävä, mutta miellyttävän vaikea tehtävä, olematta kuitenkaan turhauttava. Sen verran täytyy sanoa, että laatikossa luvataan pelaajamääräksi 2–5, mutta viisinpeliksi ehdottaisin jotain muuta ja neljällekään en tätä varauksetta suosittelisi. Olen itse nauttinut eniten kaksinpeleistä.

Korttien järjestäminen oikein on sen verran vaikea juttu, että jossain viiden-kuuden kortin kohdalla jonossa on jo melko lailla varmasti virhe. Epäileminen on aika usein hyvä siirto. Jos nelinpelissä joku pelaajista on erityisen innokas epäilemään, epäilevän Tuomaan vasemmalla puolella istuva pelaaja ei saa juuri mahdollisuuksia saada pisteitä. Tämä rakenne tuntuu vähän kömpelöltä. Kokeilisin jatkossa vähintäänkin sellaista sääntömuutosta, että pelisuunta vaihtuu kierrosten välillä.

Faktat Illusionista

Suunnittelija: Wolfgang Warsch

Julkaisija: Nürnberger-Spielkarten-Verlag (2018)

Mutkikkuus: Säännöt opettaa sekunneissa, mutta hyvin pelaaminen on sopivan vaikeaa.

Onnen vaikutus: Pelissä ei ole satunnaiselementtejä: saat toki jonkun sattumanvaraisen kortin, mutta voit itse vapaasti valita mihin sen pelaat.

Vuorovaikutus: Jokainen tekee itse oman suorituksensa, jonka jälkeen seuraava pelaaja saa uskoa tai epäillä.

Teema: Korttien kuviot ovat täysin abstrakteja.

Uudelleenpelattavuus: Peli ei hetkessä vanhene, ainakaan kortteja ei normaalilahjakas opi ulkoa ilman valtavaa määrää pelejä.

Kieliriippuvuus: Lukutaitoa ei tarvita.

Pelaajamäärä: 2–5, en suosittelisi 4–5 pelaajalle.

Kesto: 15 minuuttia.