Eila and Something Shiny

Soolopelit tuppaavat usein olevan pieneen laatikkoon puettuja kokemuksia, joita voi pelailla kaikessa rauhassa pelin asettamaa pulmaa ratkoen. Eila and Something Shiny rikkoo kaavaa suurella boksilla, jonka kuusiosainen kampanja vie pelaajan matkalle kohti jotakin kimmeltävää. Peliä voi toki pelata isommallakin porukalla tehden valintoja yhdessä, mutta Eilan seikkailu on ensisijaisesti yksinpelattava kokemus.

Tämän arvostelun alkupuolisko on täysin spoilerivapaa ja keskittyy pelattavuuteen ja yleisiin tarinaelementteihin. Lopusta löytyy myös selkeästi merkattu spoileriosio, joka keskittyy erityisesti pelin loppuratkaisuun ja siihen, miten se vaikuttaa pelikokemukseen. Sokkokokemusta kokevien kannattaa siis vältää viimeisiä kappaleita, ja omat kokemukseni saa selville hyvin jo ilman juonipaljastuksia.

Valitse oma seikkailusi

Peliä pelataan luku kerrallaan, ja erilaisia skenaarioita on prologin lisäksi viisi. Prologi on tarkoitettu sääntöjen opetteluun, eikä sillä ole mitään vaikutusta muun kampanjan kulkuun. Muutoin luvuissa kerätään päivityksiä ja esineitä, jotka pysyvät Eilan mukana koko tarinan ajan. 

Jokaiselle luvulle on kolme numeroitua pakkaa: keltainen aloituspakka, sininen tulevaisuuspakka ja punainen pikatapahtumapakka. Luvun alussa pakat ja mahdolliset ekstrakomponentit erotellaan omiin pinoihinsa pelilaudalle, ja aloituspakka asetetaan korttitelineeseen numerojärjestyksessä.

Peliä pelataan kierroksina, joissa koko nostopakka pelataan läpi. Jokaisessa kortissa on toimintoja, joista pelaaja valitsee haluamansa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valitseminen saattaa vaatia resursseja, joita ilman toimintoa ei voi suorittaa. Kun toiminto on valittu, siinä oleva nuoli kertoo, sijoitetaanko kortti tulevaisuuteen, menneisyyteen vai takaisin omaan pinoonsa. Tulevaisuuteen sijoitetuista korteista muodostuu seuraavan kierroksen nostopakka, ja pakkaan jääkin liuta kortteja, jotka nousevat aina jossain kohtaa kierrosta eteen. Tämä voi tarkoittaa positiivisia asioita, joiden avulla vaarat on helpompi kohdata, tai uhkaa, joka palaa yhä uudestaan kiusaamaan Eilaa, jos asialle ei tehdä jotain.

Toisinaan toiminnot voivat osoittaa nostamaan kortin. Siniset kortit pannaan niitä katsomatta tulevaisuuspinoon, punaiset pikakortit ja oranssit tapakortit nostopakan päällimmäiseksi ja kykykortit sekä esineet suoraan pöytään. Tällä tavalla pakka vaihtuu ja kehittyy jatkuvasti luoden myös näppärästi vaikutelman ajan kulusta pelin maailmassa. Jos tapahtumakortissa esitetään yllätyshyökkäys, vastustaja nousee välittömästi seuraavaksi kortiksi, mutta pahaenteinen varjo saattaa lisätä uuden kortin tulevalle kierrokselle.

Kun pakka on pelattu loppuun, koittaa ilta. Illalla pelaajalla on oltava yksi kuntoresurssi, tai pupu menettää yhden kestopisteitä kuvaavan sydämen. Illalla pelaajalla on myös mahdollisuus edistää skenaarion voittoehtoa maksamalla resursseja, jos se on luvussa mahdollista. Illan päätteeksi tulevaisuuspakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, ja seuraava kierros voi alkaa. Pelikerta päättyy, jos pelaajat saavuttavat näkyvän tai piilotetun voittoehdon tai jos Eilan kestopisteet loppuvat.

Tarinaa monessa muodossa

Pelin suurimmat vahvuudet ovat tarinallisissa ja visuaalisissa ansioissa. Korttien kuvitus on todella kaunista, ja suloisesta ulkoasusta huolimatta tunnelma saadaan vaihtumaan todella dramaattisesti lukujen välillä. Komponenttejä on runsaasti, mutta ne on jaoteltu ja värikoodattu selkeästi, ja insertin avulla pelitilanne on helppo ”tallentaa” pelikertojen välillä.

Pelimekaniikat tukevat tarinankerrontaa oivallisesti, ja erityisesti ajan kulku pelimaailmassa on immersiivistä. Tulevaisuuteen lisättävät kortit ja saman tien tapahtuvat kortit rytmittävät kierroksia mukavasti, ja tulevaisuuden spekulointi ja resurssien käyttö pitää pelikerrat mukavan erilaisina. Lisämaustetta tarinaan tuovat myös kunkin luvun aloittavat ja päättävät sarjakuvat, ja vaihtoehtoisille lopuille on tietenkin oma kirjasensa.

Mekaniikoissa itsessään ei toisaalta ole keksitty pyörää uusiksi: yksinkertainen resurssimanagerointi ja ”valitse polkusi” -kirjoista tuttu reittien haarautuminen ovat itselleni melko tuttuja mekaniikkoja, ja ne pitävät pelin helpohkosti lähestyttävissä. Taistelut ovat yksinkertaisia nopanheittokamppailuja, joissa omaa hyökkäysarvoa voi nostaa korttien kyvyillä.

Lukujen vaikeustaso nousee loppua kohden melko jyrkästi, ja erilaisilla valinnoilla on seurauksensa tarinan edetessä. Etenkin viimeinen luku on melko brutaali valmistautumattomalle pupulle, ja ”parhaan” lopun saavuttaminen on melkein mahdotonta ensimmäisellä kerralla. Uudelleenpeliarvoa tuo myös haastavampi vaikeustaso, joka pakottaa pelaajan selviämään entistä vähemmillä resursseilla.

Kokonaisuutena Eila and Something Shiny on mielenkiintoinen kokemus, joka lässähtää viime metreillä mekaanisesti ja tarinallisesti. Sääntökirja jätti myös toivomisen varaa, mutta se ja muutama muu vika on korjattu myöhempiin painoksiin. Jos tarinavetoinen kevyehkö peli kiinnostaa, eikä haaste ole ongelma, voi Eila and Something Shiny olla kokeilemisen arvoinen. Minulle riitti yksi reissu pelin läpi, ja syistä voi lukea hieman lisää spoileriosion puolelta.

Faktat Eila and Something Shinystä

Suunnittelija: Jeffrey CCH

Julkaisija: Ice Makes (2021)

Mutkikkuus: Peliä on helppoa pelata, mutta sääntökirja jättää toivomisen varaa.

Onnen vaikutus: Korttien nostojärjestyksellä on merkitystä, mutta valinta on aina pelaajan käsissä.

Vuorovaikutus: Pelaajat ovat samassa tiimissä, jos heitä on useampi, eikä vuorovaikutusta varsinaisesti ole.

Teema: Peli on niin tarinallinen, että teema on vahvasti mukana.

Uudelleenpelattavuus: Uudet pelikerrat ja vaikeusaste muokkaavat kokemusta jonkin verran.

Saavutettavuus: Peli vaatii englannin kielen osaamista tarinan ymmärtämiseksi, mutta toimintoja kuvataan selkeillä symboleilla.

Pelaajamäärä: 1+

Pituus: 30–45 lukua kohden.

Spoileriosio

Tässä osiossa kerron hieman tarkemmin pelin teemoista ja mekaniikoista juonipaljastusten kera. Sinua on varoitettu!

Eilaa on mahdollista rakentaa pelin aikana moneen suuntaan, mutta selkeästi voimakkain ja ”helpoin” tapa pelata peliä on panostaa taisteluun. Se avaa muutamia vaihtoehtoisia loppuja, ja loppua kohden taisteluiden vaikeusaste kasvaa melko absurdiksi ilman taistelubonuksia.

Tarinallisesti tämä johtaa kuitenkin siihen, että paras loppu jää näkemättä. Ongelmien ratkaisu miekalla johtaa loppuihin, joissa huipun kimmellys vaihtuu synkkyyteen ja apeaan cliffhangeriin, joka usuttaa pelaajaa tekemään ”jotain toisin”. Käytännössä yksikin väärä lopetus tai taistelu voi estää tarinan huipennuksen saavuttamisen jo todella varhaisessa vaiheessa peliä.

Tarinan huipennus hämmentää, sillä pelin yleinen teema ja viesti eivät sovi yhteen lopun kanssa. Pelin tarinassa on ylimääräisiä kerroksia, jotka paljastuvat, jos tarinan saa pelattua ”oikeaan” loppuunsa asti.

Ylimääräinen taustatarina ja kerros sotkee pelin tunnelman aivan loppumetreillä, ja hyvän lopun ehdottomuus sotii sitä itseään vastaan. Pelin viimeinen luku jättääkin pahan maun suuhun, eikä varsinaisesti rohkaise koettamaan jo valmiiksi haastavia viimeisiä lukuja pasifistisemmalla otteella.