Kategoriat
Peliarvostelut

Lord of the Rings: Journeys in Middle-earth

Seikkailuja Keskimaassa tarjoava Journeys in Middle-earth on Fantasy Flightin iso laatikko, joka vie Mansions of Madnessin appivetoisen pelimekaniikan Tolkienin maailmoihin ja kampanjapelin muotoon.

Alkuvuodesta 2019 julkistettu Journeys in Middle-earth herätti heti mielenkiintoa. Mansions of Madnessin toisen laitoksen appivetoinen pelimekaniikka yhdistettynä Tolkien-teemaan sai monet peli­harrastajat innostumaan. Tilaisuus päästä seikkailemaan Keski­maassa Aragornina, Bilbona, Legolasina tai Gimlinä kuulostaa houkuttelevalta.

Journeys in Middle-earth on iso boksi, josta paljastuu jonkin verran muovifiguureja, paljon pahvia ja runsaasti pieniä kortteja. Vaan minkä verran mukana on peliä? Sitä selvitämme nyt, mutta mainitsen nyt tässä saman tien, että arvostelu ei perustu syvälliseen kampanjan läpipelaamiseen, vaan on melko pinnallinen raapaisu Journeys in Middle-earthin maailmaan. Toivon mukaan se silti onnistuu avaamaan sitä, kenelle peli toimii ja kenelle ei.

The Lord of the Rings: Journeys in Middle-earthin kansi

Pelisuunnittelun evoluutiota

Mikään pelisuunnittelun vallankumous Journeys in Middle-earth ei ole: kaikille Mansions of Madnessin kakkoslaitosta pelanneille on selvää, mille sylttytehtaalle jäljet johtavat. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut, eikä kyse ole pelkästään uudelleenteemoituksesta, vaikka runko onkin tuttu.

Peli koostuu kampanjasta, jossa on 14 seikkailua. Seikkailuja on kahta lajia, avomaastossa tapahtuvia ja pienillä taistelukartoilla pelattavia. Avomaastossa pelilauta rakennetaan seikkailun edetessä maastolaatoista, eikä alussa ole kuin hämärä aavistus siitä, mihin suuntaan maailma aukeaa ja miten iso maailma edessä on. Pienet taistelukartat taas ovat pieniä, suljettuja kokonaisuuksia, joissa ei ole suuremmin tutkittavaa.

Nämä eri pelityypit vuorottelevat kampanjassa. Pelin mukana tulevan Bones of Arnor -kampanjan ensimmäisessä skenaariossa jäljitetään varkaita avomaastossa ja toisessa skenaariossa kohdataan sitten rosvolauma näiden tukikohdassa taistelukartalla. Kolmos­skenaariossa palataan taas maaastoon ja niin edelleen. Skenaa­ri­oiden tuloksella on merkitystä seuraavaan: vastaanotto tuki­koh­dassa riippuu siitä, miten tukikohta on edellisessä skenaariossa löydetty.

Hahmovalikoima
Tästä valikoimasta voi hahmonsa valita. Elena ja Beravor ovat ehkä oudompia nimiä, pelintekijöillä lienee ollut motivaatio saada vähän naisiakin mukaan, ettei mene ihan all male paneliksi – eivätpä nämä keksityt hahmot huono juttu toisaalta ole, niiden kanssa on ehkä helpompaakin lähteä viemään hahmoa haluamaansa suuntaan. Kuva: Mikko Saari

Testejä ja toimintoja

Kummassakin skenaariotyypissä pelataan samalla tavalla. Jokainen pelaaja käskyttää yhtä hahmoa, joka saa vuoronsa aikana tehdä kaksi toimintoa. Vaihtoehtoja on kolme: liiku kaksi askelta, taistele ja vuorovaikuta pelilaudan kanssa. Laudalta löytyy etsimis- ja uhka­merkkejä, joita voi tutkailla omalla vuorollaan ja vihollisia, joiden kanssa taistella. Kaksi toimintoaan saa valita vapaasti ja saman asian voi tehdä kaksi kertaa.

Kaikki toiminta johtaa lopulta kykytesteihin. Hahmoilla on viisi ominaisuutta: mahti, viisaus, sisu, ketteryys ja nokkeluus, joiden arvot vaihtelevat yleensä kahdesta neljään. Haasteen luonteesta riippuen sovellus käskee testaamaan jotain tiettyä ominaisuutta. Jos pitää kiivetä puuhun, kysytään ketteryyttä, voimaa vaativissa ope­raa­tioissa pitää olla mahtia ja niin edelleen. Taistellessa käytet­tävä ominaisuus riippuu aseesta: miekalla lyödään mahdilla, jousella ammutaan ketteryydellä ja tikarilla tökätään nokkeluudella.

Mitä testataankin, nostetaan pelaajan omasta pakasta kortteja taidon pistearvon verran. Korttien yläkulmassa voi olla onnistu­misia, kohtalonlehtiä tai sitten ei mitään. Kohtalonlehdet eivät ole onnistumisia, mutta ne voi muuttaa onnistumisiksi maksamalla inspiraatiomerkkejä. Onnistumisten määrä kertoo, miten hyvin sujui. Joskus testi vaatii tietyn määrän onnistumisia, eikä määrällä ole väliä kunhan raja ylittyy. Joskus taas tehtävässä on erilaisia onnis­tumisen asteita ja sitä voi yrittää useammankin kerran, kerryt­täen onnistumisia eri kertojen välillä. Esimerkiksi puuhun kiipeä­minen voi epäonnistua, mutta seuraavalla yrityksellä on vähän viisaampi, eikä tarvitse yhtä monta onnistumista.

Testeihin on luonnollisesti paljon mahdollisuuksia vaikuttaa inspi­raa­tio­merkkien lisäksi. Taitokorteista löytyy kortteja, jotka antavat automaattisia onnistumisia tietynlaisiin testeihin, tai vaikkapa suoria iskuja taistelussa ja niin edelleen. Hieman vaikealta onnistu­minen kuitenkin usein tuntuu, sillä pakassa on lähtökohtaisesti perin vähän onnistumisia.

Kun hahmot ovat kaikki tehneet kaksi toimintoaan, on pahisten vuoro. Jos kartalla on vihollisia, ne liikkuvat ja hyökkäävät. Sovellus kertoo, mitä viholliset tekevät, pelaajien on vain toteutettava käskyt. Viholliset myös reagoivat: jos niitä lyö omalla vuorolla, ne lyövät kerran takaisin. Takaisin lyönyt vihollinen ei kuitenkaan toimi pahisten vuorolla.

Kohtaaminen padilla ja pelilaudalla
Pelaajat ovat yhyttäneet rosvoja. Nyt pitäisi valita, tervehditäänkö reippaasti, aletaanko uhota vai hiippail­laanko. Bilbo hiippailisi, mutta nyt paikalla oli Gimli, joten uhoaminen lienee oikea valinta. Kuva: Mikko Saari

Hahmonkehitystä

Taitopakka on pelin kiinnostavimpia ominaisuuksia. Vuorot alkavat aina pakan resetoimisella ja tiedustelulla. Pakat ja poistopakat sekoi­te­taan yhteen ja pelaajat nostavat sitten pakastaan tietyn määrän kortteja, yleensä kaksi tai kolme. Näistä korteista saa valmis­tella yhden ja loput voi laittaa pakan alle tai päälle. Valmis­teltu taito on käytettävissä ja pysyy pelissä, kunnes se käytetään. Tällaisia valmisteltuja taitoja voi olla esillä neljä.

Pakan koostumus riippuu pelatusta hahmosta. Kaikilla on samat peruskortit. Lisäksi jokaisella hahmolla on omat korttinsa. Sen lisäksi hahmolle valitaan rooli ja otetaan roolin mukaiset kortit: hahmo voi olla kapteeni, voro, metsästäjä, suojelija, polunlöytäjä tai muusikko. Näille on ilmeiset oletusarvot – Bilbo on voro, Aragorn on kapteeni, Legolas metsästäjä ja niin edelleen – mutta niitä voi vaihdellakin. Kampanjan aikana rooleja voi vaihtaa vaikka joka skenaariossa.

Roolikortteihin liittyy roolipelimäinen hahmonkehityselementti. Skenaarioista ropisee kokemuspisteitä, joilla voi ostaa parempia taitoja. Kokemuspisteet on sidottu hahmon rooliin: kapteenin roolissa kerätyt kokemuspisteet ovat kapteenipisteitä ja niitä voi käyttää ainoastaan parempien kapteenikorttien ostamiseen. Ostetut kortit pysyvät pakassa, vaikka roolia vaihtaisi, joten näin hahmoaan voi kehittää haluamaansa suuntaan kampanjan aikana.

Kehitys on sikäli reilua, että kokemuspisteet voi estoitta käyttää heti, kun on mahdollista: halvimmat kolmen kokemuspisteen kortit saa ostettua heti ensimmäisen skenaarion jälkeen. Kun pisteitä kertyy lisää, vanhat kortit voi myydä pois. Kun kokemusta on vaikkapa seitsemän pistettä, voi valita, ottaako ensimmäisen kolmen pisteen kortin kaveriksi toisen, vai palauttaako ensim­mäisen oston takaisin ja ottaa tilalle seitsemän pisteen kortin.

Skenaarion aikana seurueelle kertyy myös Lore-pisteitä, joita saa kaikenlaisesta maailman tuntemuksen lisäämisestä. Lore-pisteillä on mahdollista päivittää pelaajien varusteita paremmiksi. Perus­miekat ja -jouset muuttuvat hienommiksi ja tehokkaammiksi, kun Lorea kertyy. Päivitykset ovat kalliita, mutta tässäkin on reilu meininki: pisteet ovat seurueen yhteiset, eivätkä kulu, eli kun Lorea kertyy, mahdollinen tavaravalikoima laajenee mukavasti.

Esineiden suhteen peli on kyllä melko niuho: tavaraa ei kerry kovin paljon, eivätkä yksittäiset esineet ole erityisen jännittäviä. Osittain tämä selittyy kampanjapelillä: saadut esineet tulevat pysyvästi pelaa­jien käyttöön, seikkailusta toiseen, joten peli ei siksi voi jaella paljon tehokkaita esineitä. Tylsää se silti on.

Legolasin hahmokortti
Perin vähän Orlando Bloomilta näyttävä Legolas on aseistettu jousella ja pukeutunut viittaan. Valmisteltuna on epäonnistumisten varalle oivallinen Time of Need ja voimainkoetuksia varten Undying Might, ja pari inspiraatiomerkkiäkin on varastossa. Kuva: Mikko Saari

Valintoja paineen alla

Journeys in Middle-earth tarjoaa pelaajille mahdollisuuden seikkailla ja tutkia ympäristöään. Kaikki maailmassa ei suoraan aja skenaarion tavoitteita eteenpäin: osa etsimismerkeistä on lähinnä mausteeksi ja edistää Loren kertymistä tai saattaa vaikka tarjota uusia esineitä. Peli kuitenkin pakottaa eteenpäin voimakkaasti ja estää kaiken­laisen haahuilun.

Sovelluksen yläreunassa nimittäin etenee vääjäämättömästi uhka­mittari. Pahisten vuorolla se etenee, määrään on pelaajilla jonkin verran vaikutusvaltaa, mutta mittaria ei voi pysäyttää. Mittarissa on silloin tällöin rajakohtia, joiden ylittäminen nostaa uhkatasoa korkeam­maksi ja tarkoittaa käytännössä yleensä uusien vihollisten marssittamista kartalle.

Ajan mittaan siis tilanne käy uhkaavaksi. Pelaajien on syytä pitää tehtävän tavoitteet visusti mielessä. Välillä uhkamittari tuntuu aika painostavaltakin, kaksi toimintoa kun rajoittaa tekemistä varsin paljon. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että on mahdollista tutkia yksi merkki ja liikkua kerran. Taisteleminen syö toimintoja aika lailla, joten kannattaa miettiä, kenen kanssa kannattaa tapella. Toisaalta, jos vihollinen pääsee samaan ruutuun, pakeneminen taistelematta tarkoittaa sitä, että vihollinen lyö vielä perään.

Kuolema on myös varsin realistinen uhka. Haavoittumismekanismi on sama kuin Mansions of Madnessissa: kun vahinkoa tulee, se ote­taan kortteina, joita on kahta lajia, fyysistä vahinkoa ja pelkoa. Kortit voivat olla harmittomia, mutta niissä voi olla myös kiusallisia sivuvaikutuksia. Määrä on joka tapauksessa ratkaisevaa: hahmot kestävät tietyn määrän fyysistä vahinkoa ja tietyn määrän pelkoa. Bilboa esimerkiksi ei voi lyödä kovin monta kertaa, mutta kauhuja hobittiparka kestää reippaasti.

Kun raja tulee täyteen, on viimeisen koitoksen aika. Sovellus käskee testaamaan jotain ominaisuutta ja jos testi onnistuu, vahinkoja saa heittää pois ja hahmo porskuttaa taas. Jos testi epäonnistuu, hahmo on kaatunut ja skenaario päättyy seuraavaan pahisten vuoroon. Kaatuminen ei ole kampanjassa pysyvää, eikä siitä ole seuraavassa skenaariossa haittaa.

Sovellus ohjeistaa
Sovellus ohjeistaa tekemään. Tässä on taistelukartalla käytävä skenaario; nyt on rally-vaihe ja aika resetoida pakka ja tiedustella. Kuva: Mikko Saari

Puuduttavaa säätämistä?

Journeys in Middle-earth on tavallaan aika suoraviivainen peli, mutta on se jonkin verran mutkikkaampi kuin Mansions of Madness. Siinä koin, että uusi pelaaja on aika helppo heittää sisään selittämättä sääntöjä sen kummemmin. Tässä on hieman enemmän kaikenlaista himmeliä, jota pitää ymmärtää, jotta pärjää. Korttien kanssa puljaa­minen vaatii ymmärrystä, etenkin kun menestyminen vaatii hyvin tehokasta hahmojen erikoiskykyjen hyödyntämistä.

Kokemus on melko mutkikas myös sikäli, että pienten korttien kanssa säätämistä on paljon. Pakkaa saa sekoittaakin kuin pakan­rakennuspelissä ikään. Varsinkin yksinpeli, jossa pitää operoida kahta hahmoa, tuntui melkoiselta pahvijumpalta. Sovellus ei myös­kään pitele kädestä paljoakaan, vaan pelissä on paljon pikku­sääntöjä, jotka täytyy muistaa ihan itse.

Aika raskaalta pelaaminen siis tuntuu. Päätöksentekoa on kuitenkin enemmän kuin odotin. Korttipakkaan perustuva systeemi on kyllä hyvä. Se onkin pelin ydin ja osa pelin heikkoutta on, että muut osa-alueet eivät tunnu ihan yhtä hauskoilta. Vaikkapa seikkaileminen: kaikenlaista nähtävää olisi, mutta aika iso osa tapahtumista johtaa lopulta siihen, että saat inspiraatiotokenin ja ehkä Lore-pisteen. Hurraa!

Tai taistelu: se on lopulta vain testien tekemistä ja sillä, millainen mörkö vastassa on, ei ole suuresti väliä. Mörkövalikoima on lähtö­kohtaisesti aika pieni: örkki, peikko, rosvo, iso peikko, susi, hau­dan­haamu, ja ainakin kaikki peikot ja rosvot ovat ihan samanlaisia. Jotkut lyövät vähän kovempaa ja jousiampujaörkki ampuu kaukaa, mutta siinäpä se. Aika kasvotonta massaa nämä viholliset ovat, niillä ei ole suuresti luonnetta.

Entäs tarinan kiinnostavuus sitten? Noin muutaman skenaarion perusteella sanoisin, että joo, ihan ok. En nyt tiedä, paljonko tämä tuntuu nimenomaan Keskimaalta lukuunottamatta tuttuja sankari­hahmoja, sen verran perusfantasian menoa ja meininkiä skenaa­rioissa oli. Mutta kyllä tässä jonkin verran roolipelipotentiaalia on.

Minusta tuntuisi, että peli on parhaimmillaan kahdella tai kolmella pelaajalla, mutta toisen mielipiteen tarjoaa No Pun Included, jonka arviossa oltiin sitä mieltä, että enemmän on parempi, koska silloin on mahdollista tutkia juttuja enemmän ja pelaajat voivat paremmin tukea toisiaan. BGG:ssä mielipiteet painottuvat vähän pienempien pelaajamäärien suuntaan, mutta skenaariot ovat kyllä sen verran lyhyitä, että ainakaan keston puolesta lisäpelaajat eivät haittaa – ja kaksinpelissäkin voi toki pelata vaikka kahta hahmoa pelaajaa kohden, jos haluaa, eikä koe säätämistä liialliseksi.

Läjä figuureja pelilaudalla
Joskus tilanne käy huolestuttavaksi. Tässä kohtaa Bilbo otti jalat alleen, mutta Gimli ja Legolas valitettavasti kohtasivat loppunsa. Kuva: Mikko Saari

Yhteenveto

Tulipas tekstiä peliksi, johon en ole paneutunut perinpohjaisesti, ja josta en tavallaan suuresti pidä. Reittasin BGG:ssä kuitenkin kuu­to­seksi: sopivan tilaisuuden tullen pelaan kyllä mieluusti, mutta en itse ehdottaisi. Journeys in Middle-earth on kuitenkin pyörinyt mielessä pelien ulkopuolella, mikä on aina sen merkki, että pelissä on jotain jujua. Niin siinä onkin, kyllä se jotenkin nousee sen ylä­puolelle, miten pelistä ihan puhtaasti mekaanisesti olen mieltä.

Aika paljon rajaavia tekijöitä Journeysillä on. Jos et pidä sovellus­pohjaisista peleistä, ohita suosiolla, koska sovellus tässä sanelee tahdin. Jos et pidä kampanjoista, tai kampanjapelaaminen ei sinulle muuten toimi, tämä ei tarjoa sinulle mitään – mutta kokeile Mansions of Madnessia, jos kertaseikkailut tähän tapaan kiinnos­tavat. Jos et pidä kalliista figupläjäyksistä tai runsaan komponentti­määrän kanssa säätämisestä, jätä väliin, Journeysin hinnalla saat ainakin pari kiinnostavampaa peliä. Jos kaipaat paljon tiukkaa päätöksentekoa peliminuuttia kohden, muualta saat napakamman pelikokemuksen.

Mutta jos mikään näistä ei ole este, tai on suorastaan houkutin, tutustu tarkemmin. Jos viritelty Mansions of Madness kampanja­moodissa kuulostaa kovalta jutulta, tutkaile silloinkin tätä lähemmin. Jos palat halusta päästä seikkailemaan Keskimaahan ja Journeysin lähestymistapa kuulostaa houkuttelevammalta kuin vaikkapa The Lord of the Rings: The Card Gamen, niin kyllä: osta ja tutustu, en usko että joudut pettymään suuresti.

Kortteja
Journeys in Middle-earth on vahvasti korttipeli: erilaisia kortteja on todella paljon. Kuva: Mikko Saari

Shadowed Paths ja Spreading War

Lord of the Rings: Journeys in Middle-earth on saanut kaksi isoa lisäosaa. Ensimmäisenä ilmestyi Shadowed Paths, joka tarjoaa Synkmetsän ympäristöön sijoittuvan kampanjan. Viimeisimpänä julkaistiin Spreading War, jossa Rohanin ja Gondorin kuningas­kunnat ovat uhattuina. Molemmat lisäosat sisältävät paitsi nimikkokampanjan myös lisäävät sisältöä, Spreading Warin tarjotessa hieman enemmän uutta. 

Shadowed Pathin kansi
Spreading War -lisäosan kansi

Lisäosien sisällöistä

Kumpikin lisäosa sisältää peruspelin mittaisen kampanjan. Shadowed Pathsissa hämähäkit liikehtivät Thranduilin haltiavalta­kunnan rajoilla, mikä vie sankarit paitsi syvemmälle Synkmetsään myös Morian pimeyteen. Spreading Warissa uhan muodostaa palkka­sotilaiden hyökkäykset, minkä selvittämiseksi liikutaan pitkin Gondoria ja Rohania ja niiden rajaseutuja. 

Shadowed Paths lisää pelin viisi uutta sankaria ja roolia, joista Gandalf on varmasti tutuin ja halutuin. Spreading War laittaa luku­määrässä paremmaksi Boromirin johdolla kuudella sankarilla ja roolilla. 

Hahmojen ja roolien lisäksi annetaan toki myös enemmän varus­teita, vihollisia, titteleitä ja maastoa. Shadowed Pathsiin verrattuna Spreading War lisää joukkoon myös nelostason esineet ja ratsut, samalla kun sankareiden haitaksi esitellään vaikeudet (banes). Esimerkiksi epätoivo estää inspiraation käyttämisen. Shadowed Pathsin kampanjaan sisältyy korruptiomekaniikka, mutta se oli ainakin minulle melkoisen ”meh”. 

Kummankin lisäosan myötä saa myös paljon uusia karttalaattoja, enemmän kuin tarpeeksi. Niiden organisointi sujuvan pelaamisen varmistamiseksi onkin sitten oma puuhansa. Taistelukartalle tulevia maastolaattoja tulee kummassakin lisäosassa oma erilainen settinsä, mutta Shadowed Pathsin ovat kiinnostavampia. 

Shadowed Pathsin sisältöä
Shadowed Pathsin uusia komponentteja. Kuva: Heikki Laakkonen

Kampanjat ja temaattisuus 

Temaattisesti koen Shadowed Pathsin lisäosista parempana, kun hahmoihin keskitytään enemmän. Gondorin Eleanor olisi toki ollut osuvampi Gondoriin kuin Rhovanioniin, ja nahanvaihtaja-Beornilla asian laita on päinvastoin. Peruspeli huomioiden Legolas ja Gimli ovat omiaan Synkmetsän seuduille. Toisaalta Spreading Warista saa Bilbolle kaveriksi toisen hobitin. 

Kampanjoista Shadowed Paths on siitä kiva, että siinä on suhteel­lisen paljon taistelukarttoja, eli skenaarioiden valmistelu on help­poa. Tietenkin niitä löytyy myös Spreading Warista, mutta ne eivät eroa yhtä paljon toisistaan, ja itse asiassa noin puolet niistä on saman asetelman variaatioita. 

Molemmissa kampanjoissa on rajoitettua haarautumista, mutta ennen pitkään polut yhdistyvät, eivätkä valinnat tunnu mitenkään erityisen merkityksellisiltä. Shadowed Paths on tässä kuitenkin kiinnostavampi, sillä aiemmat osiot antavat erilaista etua myöhem­missä skenaarioissa. Shadowed Paths -kampanja on myös yhtenäi­sempi kokonaisuus. Finaaleissa Spreading War vetää kuitenkin selvästi pidemmän korren. 

Sovellustoteutus tuottaa omia mielenkiintoisuuksiaan, kun se yhdistetään teemaan. FFG:n käsittelyssä esimerkiksi Umbar on osoittautunut varsin monikulttuuriseksi metropoliksi kääpiö­asumuk­sineen, haltioiden viitoittamine teineen ja siellä tavattavine hobitteineen. Toisaalta Morian syvimmistä osista tuli tavattua ilmeisen pahoin eksynyt lapsi. Nämä taitavat olla se hinta, mikä sovellusvetoisuudesta on maksettava, joten maksettakoon, sillä geneeriseen fantasiamaailmaan sijoitettuna vetovoimasta häviäisi jotain. (Toisaalta esimerkiksi Gloomhavenin maailmaan sijoitettuna peli voisi olla hyvinkin kiinnostava…) 

Löytyy toteutuksesta silti myös osumiakin. Gondorin sotilaat tunnistavat ainakin toisinaan Boromirin (vaikkakaan Gondorin käskynhaltija ei esikoiselleen huomiota uhraa), ja Aragornin (Thorongilin) aikaisempiin etelän vierailuihin on myös viitattu. 

Paljon miniatyyrejä laudalla
Spreading Warin finaalissa laudalle kertyi runsaasti pahiksia. Kuva: Heikki Laakkonen

Mitä peruspelin jälkeen? 

Journeys in Middle-earth nousi nopeasti yhdeksi mielipeleistäni, kiitos mielenkiintoiseen ja yksinkertaiseen taitopakka­mekaniik­kaan liittyvän sujuvan (muttei täydellisen) appitoteutuksen mahdol­lis­taman soolopelin. Yhdessä pelattuna peli on tietenkin vielä parempi.

Peruspelin jälkeen ajattelin, että kyllähän minulle yksi lisäosa (Spreading War) riittää, mutta sitä kesti kunnes Shadowed Paths tuli jälleen tarjolle. 

Aluksi olin enemmän Spreading Warin suosittelemisen kannalla, mutta uudemman kerran Shadowed Pathsia pelattuani ihan näin ei enää ole. 

Ratsut eivät vaikuta toistaiseksi muissa kampanjoissa esiintyvän, ja nelostason esineitä ei välttämättä ehdi kampanjoissa avaamaan. Toisaalta ne tekevät tiedon (lore) keräämisestä kiinnostavampaa pidemmälle peliä, mikä on mainio asia. 

Puntaroimisen arvoista on, kuinka paljon arvostaa uutta tarinaa ja kuinka paljon hahmon kehittämistä. Toisella läpipeluulla kampan­jan kuin kampanjan pitäisi olla jo melkoisen tuttu, kolmannella lienee auenneet loputkin salat. Hahmojen ja roolien ja taitojen valitseminen on pitkäkestoisempaa hupia, vaikka niitä sitten joutuukin kokeilemaan tutuissa skenaarioissa. 

Sisältöä Spreading Warissa on enemmän, mutta pidän esimerkiksi Shadowed Pathsin rooleja parempina. Ne ovat kaikki oikein käyttö­kelpoisia, mutta en ole yhtä lailla vielä vakuuttunut kaikista Spreading Warin rooleista. Spreading Warin esineet ovat kuitenkin monipuolisempia. Myös vaikeuksista saa vähän enemmän vaihtelua skenaarioihin. Toisaalta taas Shadowed Pathsin perusviholliset ovat minulle kiinnostavampia, joskaan hämähäkkejä en itse kaipaisi Synkmetsän ulkopuolelle. 

Tämän ”toisaalta, toisaalta” -pallottelun jälkeen saatan edelleen hiukan kallistua Spreading Warin kannalle, mutta klassinen ”hanki se, kumpi kiinnostaa enemmän” ajaa kyllä sen yli. Se, mikä Spreading Warin temaattisessa sisällössä sen kampanjassa mene­tetään, saadaan takaisin muualla, ainakin omasta yksinpelinäkö­kulmastani. 

Kumpikaan lisäosista ei siltikään paikkaa Journeys in Middle-earthin suurinta puutetta eli sattumanvaraisten ja yksittäisten skenaari­oiden tai minikampanjoiden puuttumista. Descentin kanssa FFG on osoittanut, että se osaa sellaisiakin toteuttaa, ja Imperial Assaultiin­kin on lisätty sovellussisältöä. Kunpa vain näin vielä tapahtuisi tämänkin pelin kanssa. 

Mutta vaikka Journeys in Middle-earthiin on nämä kaksi isoa lisäosaa julkaistu, jos enemmän tarinaa kuin lisätavaroita haluaa, niin aivan ensimmäiseksi lisäpelattavaksi peruspelin jälkeen suosittelen Hunt for the Ember Crown -DLC-kampanjaa. Sen etuihin kuuluu myös, että oikeilla valinnoilla se on verrattain lyhyt. Shadowed Pathsille The Haunting of Dale -DLC on myös mainiota viihdettä. Oletettavasti DLC ilmestyy myös Spreading Warille, mutta virallisesti FFG ei tätä ole vahvistanut. Isot lisäosat kuitenkin loppuivat Spreading Wariin

Lopuksi mainittakoon vielä peliin julkaistut figuuripakkaukset, Villains of Eriador peruspelille ja Dwellers in Darkness Shadowed Paths -lisäosalle. Ne sisältävät laatikko- ja DLC-kampanjoiden pää­pahiksia esittävät hahmot ja joitakin titteleitä sekä tavaroita. Kumpaakaan en näe millään muotoa oleelliseksi hankinnaksi.

Balrog ja kaksi pelaajahahmoa
Balrog saa selkäänsä sankareilta. Kuva: Heikki Laakkonen

Faktat The Lord of the Rings: Journeys in Middle-earthista

Suunnittelija: ,

Julkaisija: Fantasy Flight Games (2019)

Mutkikkuus: Opi pelaamaan -sääntökirja on armollisen lyhyt, mutta on tässä silti aika paljon kaikenlaista pientä nippeliä muistettavaksi. Sovellus voisi pidellä kädestä enemmänkin. Kun säännöt ovat hallussa, uusille pelaajille opettaminen on onneksi nopea ja yksinkertainen juttu. Jos joku pelaajista osaa säännöt hyvin, peli rullaa hienosti.

Onnen vaikutus: Tuurielementtiä on runsaasti ja se on seuraus­tuuria, eli teet valintoja, joiden tulokset ovat sattumanvaraiset. Noppienheittelyn sijasta käytetään korttipakkaa, joka tarjoaa paljon mahdollisuuksia vaikuttaa satunnaistuloksiin.

Komponentit: Figuurit ovat aika perustasoa, maastolaatat ovat jopa aika mukavia. Pelin keskeisimpiä osia ovat kuitenkin pienet pelikortit, joita on paljon. Se on vähän tylsää, pikkukorttien käsittely on aika vaivalloista. Kuvitus on ihan hyvää ja ilmeisesti melko paljon kierrätettyä LotR: The Card Gamesta.

Vuorovaikutus: Yhteistyöpeli, jossa jokaiselle pelaajalle on riittävästi omaa päätöksentekoa. Yhteistyötä tarvitaan, jos kaikki sooloilevat omilla tahoillaan, menestystä ei tule.

Teema: Sormusten herra -teemaa on pelissä runsaasti muun muassa tuttujen hahmojen muodossa, mutta itse seikkailuissa se ei ehkä kuitenkaan niin vahvasti näy – periaatteessa nämä voisivat olla mitä tahansa fantasiaseikkailuja.

Uudelleenpelattavuus: Peruspelin mukana tulee yksi kampanja, jossa riittää pelattavaa jonkin aikaa. Vaikka skenaarioissa onkin vaihtelua pelikertojen välillä, kovin monta kertaa samaa kampanjaa ei viitsi pelata. Jossain vaiheessa lisärisisältöä tarvitsee, mutta sitä on jo luvattu.

Kieliriippuvuus: Pelin osissa on runsaasti tekstiä, kaikkien pelaajien olisi syytä osata englantia.

Pelaajamäärä: 2–5 pelaajaa. Toiminee aika mukavasti eri pelaaja­määrillä, isommilla porukoilla paikalla on aina varmemmin joku, joka saa jonkun tietyn tehtävän hoidettua, pienemmillä pelaaja­määrillä peli etenee puolestaan ripeämmin.

Pituus: 60–120 minuuttia. Skenaariot ovat aika napakan mittaisia, pelin sisäinen kello varmistaa että turhaa haahuilua ei tapahdu vaan peli etenee.

close

Tilaa Lautapelioppaan uutiskirje

Suoraan sähköpostiisi toimitettavassa uutiskirjeessä on Lautapelioppaan uutiskatsaus ja muuta ajankohtaista tietoa Lautapelioppaan toiminnasta.

Tilaamalla uutiskatsauksen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Lue lisää tietosuojaselosteestamme ja rekisteriselosteestamme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa.

Kiinnostaako tämä peli? Katso myös nämä:

Katso lisätietoja BoardGameGeekistä

Kirjoittanut Mikko Saari

Lautapelioppaan perustaja ja päätoimittaja Mikko fanittaa Uwe Rosenbergin isoja pelejä. Jos haluat lukea tiivistetyn katsauksen Mikon pelimausta Mikon top 20 -lista on paras lähtökohta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.