1990-luku

Top-10: 1990-luku

1990-luku alkoi olla jo lautapelien suhteen vahvaa aikaa. Europelien invaasio Yhdysvalloissa alkoi 1990-luvun puolivälissä Catanin myötä. Mayfair Gamesilla työskennellyt Jay Tummelson alkoi tuoda eurooppalaisia pelejä Yhdysvaltoihin ja perusti vuonna 1998 Rio Grande Gamesin, jonka myötä europelit iskivät toden teolla Yhdysvaltoihin. Suomessa vuonna 1996 perustettiin Safe Haven, jonka pääpaino oli vielä 1990-luvun puolella keräilykorttipeleissä.

Suomessakin lautapeliharrastus alkoi saada uutta nousua 1990-luvun lopussa. Samoihin aikoihin itsekin olen varsinaisen lautapeliharrastuksen aloittanut, ostin Catanin joskus vuosien 1996–1999 välissä ja oivalsin, että maailmassa on tosiaan muitakin hyviä pelejä kuin keräilykorttipelit.

Tämäkin lista ilmestyi alunperin Youtube-videona. Uuden listan järjestyi vaihtui vähän toisenlaiseksi ja jos tekisin tämän listan uudestaan, järjestys olisi taas vähän toinen – mutta aika lailla nämä pelit top-kympissä olisivat. Suurta vaihtuvuutta peleissä ei edelliseen listaan verrattuna ollut, uusia erinomaisia 1990-luvun pelejä en ole löytänyt.

10. Lost Cities (Reiner Knizia, 1999)

Lost Citiesin kansiReiner Knizian notkealle kaksinpelille on kertynyt yli sata pelikertaa, kun yhdeksi pelikerraksi laskee yhden jaon. Kerralla tulee toki yleensä pelattua vähintään muutama. Klassikko ja kaikinpuolin oivallinen peli, jossa joutuu tekemään päätöksiä ja sitoutumaan vajavaisin tiedoin, ja lopuksi joko kiiruhdetaan kelloa vastaan tai koitetaan ajaa peliä äkilliseen loppuun.

Samantyyppisen asetelman tarjoaa myös Battle Line, joka rajautuu niukasti ulkopuolelle – vaikka se ilmestyi Schotten-Tottenina jo 1999 kuten Lost Citieskin, minulle se on Battle Line ja siten vuoden 2000 julkaisu.

Trambahn on mainio uustulkinta Lost Citiesistä, joka ottaa samantyyppisen perusidean ja muokkaa sitä hieman.

Reiner Knizialla oli 1990-luvulla vahva kausi. Vaikka Lost Cities olikin lopulta ainoa Knizian peli, joka omaan top-kymppiini mahtui, Knizian 1990-luvun peleihin mahtuu monta oivallista peliä: Tigris & EuphratesModern Art, Medici, Stephenson’s Rocket, Samurai, Ra

9. Sticheln (Klaus Palesch, 1993)

Stichelnin kansiValtaosa listani peleistä ajoittuu 1990-luvun loppupuoliskolle. Alkupuoliskon pelejä on kuitenkin Sticheln, joka on etenkin pienemmillä pelaajamäärillä kerrassaan oivallinen tikkipeli. Kolmella pelaajalla pakka on sen verran tiivis, että korttien laskeminen onnistuu vähän huonommaltakin laskijalta ja pelissä on potkua.

Kun pelaajamäärä lähestyy kuutta, päähänlyönnin määrä kasvaa eksponentiaalisesti ja kaaosta riittää. Kaipa se jonkun mielestä on hauskaa, mutta minulle Sticheln on nimenomaan kolminpeli.

8. Gipf (Kris Burm, 1997)

Gipfin kansiGipf ei ole sarjansa paras peli (se kunnia kuuluu Tzaarille), mutta se on silti merkittävä ja kiinnostava edustaja modernien kaupallisten kombinatorialististen pelien joukossa. Tämä lautapelaamisen alagenre on suosittu ja laajasti harrastettu, mutta keskittyy pääasiassa shakin kaltaisiin suosituimpiin klassikoihin. Lisäksi on paljon ruohonjuuritason omakustannepuuhastelua, mutta mielenkiintoisia pelejä löytyy siitä välistäkin.

Gipf-sarja on edelleen hyvinvoiva, peleistä on otettu uusia painoksia ja sarjan viimeisin osa Lyngk ilmestyi vuonna 2017, tasan 20 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

7. Bohnanza (Uwe Rosenberg, 1997)

BohnanzaTästä pelistä Uwe Rosenberg tunnettiin ennen Agricolaa. Omalle Uwe Rosenbergin top-10-listalleni Bohnanza ei mahtunut, mutta tälle listalle se pääsi helposti. Bohnanza on silkkaa kaupankäyntiä, jossa pelaajien on kaupiteltava kädestään papuja saadakseen peltoihinsa sopivia papuja istutettavaksi.

Pelin innovaatioihin kuuluu esimerkiksi korttikäsi, jota ei saa järjestellä vapaasti. Kortit tulevat kuin jonossa ja se jos mikä motivoi kauppaa, kun huonot pavut on saatava kaupattua kädestä pois, jotta saa pitää pelloillaan haluamansa pavut. Tämän johdosta joskus papujen antaminen ilmaiseksi voi olla hyvä kauppa – ja ilmaisista pavuista kieltäytyminenkin voi kannattaa.

Bohnanzaa on laajennettu runsaasti. Laajennokset ovat enimmäkseen tyystin tarpeettomia. Oikeastaan päinvastoin: moniin painoksiin ympätty ensimmäinen lisäosa kannattaa riipiä irti, koska se parantaa peliä.

6. Ricochet Robots (Alex Randolph, 1999)

Ricochet Robotsin kansiOnhan Ricochet Robots tavattoman kuivakka peli: pelaajat tuijottavat pelilautaa äänettömästi, kunnes joku sanoo numeron ja kääntää tiimalasin. Pienimmän numeron sanonut saa tiimalasin loputtua esittää, miten tietty robotti pääsee laudalla annettuun määränpäähän luvatulla määrällä siirtoja. Robotit ovat tyhmiä: ne kulkevat suoraan, kunnes törmäävät esteeseen, joten niiden ohjastaminen vaatii monia vaiheita ja toisten robottien käyttämistä seininä.

Aivopähkinägenressä Ricochet Robots on edelleen erinomainen. Toinen 1990-luvun aivopähkinähelmi on SET. Molemmat ovat hankalia pelejä pelattavaksi, sillä jotkut ovat näissä peleissä niin lyömättömän hyviä, että tasaisten, jännittävien pelien aikaansaaminen voi olla vaikeaa.

5. Bargain Hunter (Uwe Rosenberg, 1998)

Bargain Hunterin kansiToinen Uwe Rosenbergin 1990-luvun helmi on Bargain Hunter eli Schnäppchen Jagd, kavala tikkipeli, jossa pelaajien pitää valita, millaisia kortteja keräävät. Vain nämä tietynlaiset kortit ovat plussaa, muut kortit ovat miinusta, jota ei halua kerätä.

Peli on alkuun vaikea hahmottaa, mutta kunhan se aukenee, se on erinomaisen ovela tikkipeli. Suosittelen kuitenkin pelaamaan ainoastaan kolmella pelaajalla: nelinpeli ei ole lainkaan niin nautinnollinen.

4. Eurorails (Darwin Bromley, Steven Courtemanche ja Larry Roznai, 1990)

Eurorailsin kansiEurorails edustaa varhais-ysäriä ja on henkisesti 1980-luvulta peräisin. Crayon rails -pelisarja ei ole europeliä nähnytkään, vaan on pitkä, vähän puuduttava ja monotoninen, ja juuri siksi niin miellyttävä. Nouki ja toimita -pelimekaniikka ja ratainfrastruktuurin kehittäminen rahalla, joka on samalla voittopisteitä – toimii!

Näin suomalaisesta näkökulmasta Eurorails on sarjan paras osa, koska kartalta löytää haluamansa kohteet vaivattomasti. China Railsia kokeilleena voin todeta, että tuttu kartta nopeuttaa peliä tuntuvasti. Suuria eroja pelien välillä muuten ei ole.

3. Ta Yü (Niek Neuwahl, 1999)

Ta Yün kansiLisää aivan 1990-luvun loppupuolen pelejä. Ta Yü on harvinaislaatuinen tapaus, yleensä en yhdistämispeleistä erityisemmin välitä. Tässä ratkaisevaa lienee se, että tavoitteena ei ole vain laudan reunojen yhdistäminen, vaan yhdistämisiä voi tehdä monta ja mitä useamman saa tehtyä, sitä enemmän kertyy pisteitä. Pieni, mutta ratkaiseva ero.

Toki auttaa, että Ta Yün muovipalikat ovat erittäin miellyttäviä pidellä ja että peliin liittyy henkilökohtaisia muistoja: ostin aikoinaan kalliilta tuntuneen pelin, kun olin Helsingissä Haluatko miljonääriksi -nauhoitusten toisessa osassa ja tiesin jo voittaneeni ihan kelpo summan rahaa.

2. Catan (Klaus Teuber, 1995)

Catanin kansikuvaMahtuuhan se klassikko tälle listalle. Catan oli minulle alkupotku europelien maailmaan ja maistuu edelleen, vielä parikymmentä vuotta ensikosketuksen jälkeen. Itse törmäsin Cataniin muuten ensimmäistä kertaa englantilaisessa Arcane-roolipelilehdessä, jota joskus 1990-luvulla Lontooseen suuntautuneen lomamatkan jäljiltä tilasin. Catan oli ensimmäinen peli, joka sai Arcanessa täydet pisteet.

Catankin on laajentunut kokonaiseksi peliperheeksi. Oma näkemykseni on kirkas: peruspeli on ainoa mitä tarvitaan, kaikki muu on tarpeetonta. En halua pelata Catania millään muulla tavalla.

1. Mystery Rummy: Jack the Ripper (Mike Fitzgerald, 1998)

Mystery Rummy: Jack the Ripperin kansiOlen suuri rommipelien ystävä. Mystery Rummy-sarjasta olen muutamaa peliä kokeillut ja Mystery Rummy: Jack the Ripper on kokeilemistani ylivoimaisesti paras – sen verran hyvä, että nostan sen nyt tämän listan ykköseksi.

Jack the Ripper osoittaa hienosti, miten voidaan ottaa perinteinen korttipelimekaniikka ja ujuttaa siihen toimiva teema. (Toinen hyvä esimerkki löytyy myös 1990-luvulta, mutta ei aivan tältä listalta: Günter Cornettin The Bottle Imp on erinomaisen vahvateemainen tikkipeli.) Viiltäjä-Jackin arvoituksen setviminen on mielenkiintoinen haaste, käytännössä toki vain kahdelle pelaajalle. Kaksi erilaista voittoehtoa eivät ole aivan balanssissa, mutta Viiltäjä-Jackin pakeneminen on silti mainio lisämauste pelille, vaikka se ei kaksinpelissä kovin helposti toteudukaan.

 

Yksi vastaus artikkeliin ”Top-10: 1990-luku”

  1. Koska omalla listallani on 0 kpl samoja pelejä kuin Mikolla niin lista on tässä:

    10. El Grande
    9. Time’s Up!
    8. Ä-Ö
    7. Eufrat & Tigris
    6. 6 Nimmt!
    5. PitchCar
    4. Loopin’ Louie
    3. Guillotine
    2. Samurai
    1. Schotten Totten

    Listan viimeisimmät pelit eivät ole suosikkikategoriassani, mutta 1.-8. pääsee kyllä säännöllisesti pöydälle.

    Schotten Totten pääsi listalle kun julkaisuvuosi on 1999. Mutta vasta pelin versio, joka julkaistiin nimellä Battle Line vuonna 2000 (ja toi mukanaan toimintokortit) nosti pelin minulla 10/10 -kategoriaan ja pelatuimmaksi pelikseni. Mutta koska Schotten Totten julkaistiin vuonna 1999 ja nykyinen Schotten Totten -nimellä julkaistu peli sisältää toimintokortit niin ykköspaikka on ansaittu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *