Gizmos

Pienenä poikana (ja totta puhuen nyt isompanakin) minua kiehtoivat Goldbergin koneet. Eli koneistot, jotka erinäköisten ketjureaktioiden kautta tekevät jotain vähäpätöistä. Eikä sillä lopputuloksella ollut edes väliä, sillä itse dominoefektin katselu oli hurjan viihdyttävää.

Phil Walker-Hardingin Gizmos liikkuu vähän samoilla vesillä, sillä tässäkin on kyse pitkien ketjujen rakentamisesta ja koukuttavista komboista. Mukana on myös Walker-Hardingille tyypillinen cocktail – eli helposti omaksuttava peli, jossa on myös vähän pureskeltavaa.

Ketjutusta

Alkuun lähdetään liikkeelle pienin askelin. Omalla vuorolla tehdään vain yksi toiminto – nostetaan vempainkortti (pakasta tai näkyviltä riveiltä), rakennetaan eli pöydätään kortti tai kerätään yksi marmorikuula. Eriväriset marmorikuulat ovat “energiapalloja” eli pelin resursseja ja niillä rakennetaan halutut kortit.

Jokaisen rakennetun kortin jälkeen tempo kuitenkin kasvaa ja koneisto saa tarvitsemaansa voitelua. Kortit kun antavat lisäbonuksia loppupelin ajaksi. Pelaaja voi esimerkiksi nostaa ylimääräisiä kuulia, vaihtaa kuulien värejä toisiin väreihin tai varastoida enemmän kortteja tai kuulia varastoonsa. Näin toiminnot muuttuvat jatkuvasti vahvemmiksi ja hurjemmiksi.

Loppupuolella peliä vuoro saattaa olla jo tällainen:

Ensin aktivoin kortin, jolla muutan yhden keltaisen kuulan kahdeksi, jotta voin rakentaa samanvärisen vempaimen. Se puolestaan aktivoi kortin, jolla saan voittopisteen sekä kaksi korttia, joilla nostan kaksi kuulaa. Koska nappasin sinisen ja punaisen kuulan, aktivoin vielä kolme korttia, jolla saan kaksi lisäkuulaa ja voittopisteen. Koska otin keltaisen kuulan, aktivoin vielä yhden kortin ja nostan yhden lisäkuulan.

Näin aukikirjoitettuna homma kuulostaa hankalammalta kuin onkaan. Ketjutusten toteuttaminen kun ei käytännössä ole kovin vaivalloista tai epäselvää. Tästä iso kiitos menee pelin symboliikalle, se on kautta linjan loogista ja selkeää.

Perhepeli +

Gizmos toimii hyvin kahdella eri tasolla. Toisaalta oma vuoro on ihanan yksinkertainen, kun neljästä toiminnosta valitaan vain yksi. Eivätkä koneistot ehdi muuttua liian monimutkaisiksi, sillä peli päättyy, kun joku pelaajista rakentaa neljännen 3. tason vempaimen tai yhteensä 16 korttia.

Toisaalta pelaajan on oltava tarkkana, jos hän haluaa aktivoida korttinsa parhaassa järjestyksessä, tai että ylipäätään muistaa aktivoida kaikki oikeat kortit. Tällaiset pitkät, onnistuneet ketjutukset tarjoavat sopivia dopamiiniruiskeita ja antavat harrastajan aivoillekin pientä purtavaa. 

Gizmos on siis malliesimerkki sellaisesta “perhepeli plus” -pelistä. Eli pelistä, joka sopii niin perheiden leppoisampaan pelailuun, mutta josta myös harrastajat saavat tarpeeksi mietittävää. Voittoehdot pitävät pelin jämäkän pituisena ja pelaajien fokuksen selkeänä ja loppupisteytys on helppoa, kun pisteitä tulee vain korteista ja kerätyistä pistelaatoista.

Viimeinen nappisuoritus ovat marmorikuulat ja massiivinen kuula-automaatti. Olisihan pelin voinut rakentaa vaikka puukuutioiden ympärille, mutta mukana tuleva automaatti on älyttömän kätevä ja osaltaan nopeuttaa peliä. Eikä sovi vähätellä komeuden vetovoimaa – härpäke ja kuulat houkuttelevat uusia pelaajia kuin ilmaiset ämpärit suomalaisia.

Tässä kohtaa pieni varoituksen sana – kuula-automaatti rakennetaan alkuperäisessä ensimmäisessä painoksessa pahvista ja on joidenkin puheiden perusteella hieman hutera. Toisessa painoksessa, johon arvio perustuu, laite on jämerää muovia.

Turhankin suoraviivainen?

Olen suoraviivaisten pelien ystävä, mutta toisaalta Gizmosin kohdalla mietin, kauanko peli jaksaa viehättää. Muutaman testikerran jälkeen olen edelleen innoissani, mutta pelikerrat ovat olleet aika samanlaisia keskenään. Vaikka ostettavia kortteja on reilu määrä, erot niiden välillä ovat marginaaliset. Erityisesti 1. ja 2. tason kortteihin kaipaisi vähän enemmän vaihtelua.

Myös kilpailu tässä kategoriassa on kovaa ja peli muistuttaa jonkun verran esimerkiksi Splendoria ja Century: Spice Roadia. Vaikka Gizmosissa ketjutus on näkyvämmässä roolissa ja se on näitä kahta vetävämpi kokemus, eivät erot lopulta ole niin massiivisia. Kaikki ovat löyhäteemaisia, nopeita koneistonrakennuspelejä, joissa vuorovaikutus on vähäistä.

Peli voisi hyötyä lisäosasta ja sen tuomasta höysteestä, mutta ainakaan kirjoitushetkellä sellaista ei ole tiedossa. Tämä on sääli, potentiaalia kyllä olisi vaikka mihin suuntaan. Vaikka saattaisi sitä  käydä niinkin, että lisäosa pilaisi muuten niin selkeän ja napakan pelin kokonaan.

Enkä halua lytätä Gizmosia liikaa, sillä kyseessä on oikein viihdyttävä ja miellyttävä peli. Edellämainittujen hyvien puolien lisäksi pelin kesto on asiallinen noin kolmea varttia (kaksinpelin pelaa puoleen tuntiin) ja se toimii yhtä hyvin kaikilla pelaajamäärillä.

Ei siis mikään turha hilavitkutin, vaan oikein pätevä kone!

Faktat Gizmosista

Suunnittelija: Phil Walker-Harding

Julkaisija: CMON (2018)

Mutkikkuus: Selkeä symboliikka ja neljän toiminnon paletti pitävät pelin simppelinä. Loppupuolen ketjutukset voivat vaatia hieman miettimistä.

Onnen vaikutus: Valittavien korttien ja kuulien rivit tuovat peliin satunnaisuutta. Myöhemmin kun oma koneisto alkaa toimimaan, satunnaistekijöillä ei ole enää suurta väliä.

Vuorovaikutus: Lähinnä pitää tarkkailla, että milloin peli on loppumassa ja mitä kortteja muut vievät. Muuten muiden pelaajien tekemiset eivät juuri kiinnosta.

Teema: Vekottimia rakennellaan, mikä kyllä sopii koneistonrakennuspeliin. Kuvituskin toimii, mutta ei säväytä.

Uudelleenpelattavuus: Pelin ottaa mielellään esille ja pelaa pari erää, mutta jatkuvaan kiertoon se ei taivu. Lisäosa olisi kyllä erittäin tervetullut.

Kieliriippuvuus: Peli ei vaadi kielitaitoa.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 30–45 minuuttia.