Uutiskatsaus 2.3.2026: As d’Or -voittajat

Mikko kirjoittikin jo Indonesiasta kattavasti, mutta kehutaan vielä lisää: pelihän oli täyttä herkkua. Indonesia on parikymmentä vuotta vanha kulttimainetta nauttivan hollantilaisen Splotter Spellenin julkaisu. Splotteria voisi kutsua varsinaiseksi artesaanipelien julkaisijaksi. Firma julkaisee pelejä harvoin, ja kun julkaisee, painokset ovat pieniä ja hinnat pilvissä. Itse pelitkin ovat äärimmäisiä tapauksia: raskaita ja armottomia talouspelejä, joissa vahvat vievät ja heikot vikisevät. Kaikin puolin siis sellaisia pelejä, joita ei pöydälle saa helposti pelattavaksi. Siksi olikin mahtava viimein päästä tutustumaan Splotterin maailmaan. Mukavaa oli myös päästä Mikon ja Villen kanssa samaan pelipöytään. Asiantuntevasta peliseurasta ei Splotter-kokemus ainakaan jäänyt vajaaksi.   

Huhut Splotterin armottomuudesta osoittautuivat pian todeksi. Indonesiassa on todella helppo torpedoida pelinsä, ja ylipäätään peliä on vaikea pelata hyvin. Alkupuolisko on varsin kaoottinen, koska vuorojärjestyksellä on valtava merkitys siihen miten yhtiöomistukset kartalle asettuvat. Vuorojärjestys kaiken kukkuraksi määritetään kerran ympäri -huutokaupalla. Arvioipa siinä sitten vuorosi ajoitusta, kun et voi edes tietää omistatko yhtiötä enää vuorollasi. Paljonpuhuva oli oma alkupelin tilanteeni, kun mukavat voitot saadakseni minun olisi pitänyt olla vuorojärjestyksessä neljäs. Mutta kun olin kolmas, niin en pystynyt tekemään mitään. Turhauttavaa, mutta myös todella kiehtovaa. Pidän tällaisesta, ettei peli silittele liikaa myötäkarvaan, vaan antaa opetukset kunnolla isän kädestä. 

Aloitin pelin mielestäni hyvällä liikkeellä, eli laajensin hankkimaani laivayhtiötä tuotteiden kuljettamiseksi. Nopeasti kävi ilmi, että laivayhtiön toiminta-alue on kaikkein oleellisinta. Jos laivat kulkevat vähänkään sivussa plantaasien ja tehtaiden sijainnista, laivat seilaavat tyhjinä ja tuloja ei tipu. Lähdin tarmokkaasti parantamaan asemiani perustamalla plantaaseja keskeisimmille paikoille. Kun rahaa oli viimein tarkoitus alkaa tahkota, muut rikkaammat pelaajat päättivät fuusioida hiellä ja verellä rakentamani yhtiöni omiin laivayhtiöihinsä.

Yhtäkkiä en omistanutkaan enää muuta kuin pienen korvauksen myymistäni laivoista. Peli näytti siinä kohtaa olevan pelattu. Päätin siis iskeä samalla mitalla takaisin ja fuusioida muiden mausteplantaasit yhdeksi isoksi mausteyhtiöksi, jonka tuotteilla pääsin viimein rikastumaan. Loppukiri ei silti riittänyt, ja yhden liiallisen tarjouskisan vuoksi palkintopallisija karkasi vain muutaman tuhannen rupian päähän. Neljäs sija viisinpelissä tällaiselle noviisille oli silti kelpo saavutus. Indonesia oli ensimmäinen Splotter, muttei taatusti viimeinen.

Toinen alkuvuoden ajatuksia herättänyt peli on ollut Age of Innovation. Pelin alaotsikko “A Terra Mystica game” kertoo suoraan mistä on kyse. Jälleen kerran perheenlisäystä strategiapeliklassikolle. Eikö Gaia Project jo riittänyt?

Neljän vuoden takaisessa arvostelussani nostin Gaia Projectin Terra Mysticaa korkeammalle, mutta olen sittemmin tullut toisiin aatoksiin. Alkuperäisen Terra Mystican tiukkaakin tiukempi aluehallinta ja jatkuvaa varpaillaan oloa vaativa vuorovaikutuksellisuus on vaan paljon kiinnostavampaa kuin Gaia Projectin anteeksiantava avaruusrakentelu. Gaia on kovin soolomainen kokemus, jossa muiden pelaajien tekemiset eivät ole lähellekään niin oleellisia kuin Terra Mysticassa.

Age of Innovation yllätti, sillä se muistuttaa Terra Mystica vieläkin enemmän kuin Gaia Project. Pelissä on oikeastaan vain kaksi keskeistä eroavaisuutta Terra Mysticaan: kirjat, joilla hankitaan innovaatioita ja äärimmäisyyksiin viety vaihteleva alkuasetelma. Innovaatiot ovat pitkälti sama idea kuin Gaia Projectin edistysteknologialaatat, mutta innovaatioiden hankkiminen on yksinkertaisempaa ja niissä on enemmän vaihtelua. Lisäksi innovaatioiden hintana olevia kirjoja voi käyttää vaihteleviin toimintoihin. Oikein hyvä lisä.

Mutta entäs se äärimmilleen viety vaihteleva alkuasetelma? Jos Terra Mystican 14 erilaista kansaa oli jo paljon, niin Age of Innovation räjäyttää kaiken uusiin sfääreihin. Pelin alussa oma pelattava kansa koostetaan valitsemalla yksi 12 erilaisesta kansasta, yksi seitsemästä mahdollisesta maastotyypistä erikoisominaisuuksineen, sekä yksi palatsirakennus 17 erilaisesta, jotka kukin antavat myös erikoisvoiman. Ilman pitkää matematiikkaakin ymmärtää, että eri kombinaatioiden määrä on tähtitieteellinen.     

Tämä “rakenna oma kansasi” -aloitus on muikea ja strategisesti kiinnostava vaihe, mutta tässä on menty ehkä liian pitkälle. Alkuperäisen Terra Mystican hienoin elementti on 14 eri kansan välinen vuorovaikutus ja miten oma strategia täytyy rakentaa sen ympärille. Ne on helppo sisäistää, koska kansat ovat aina samanlaisia. Age of Innovationissa tuo on lähes mahdotonta, sillä peli on joka kerta täysin erilainen. Mikään määrä pelitestausta ei pysty varmistamaan kaikkia kansa/maasto/palatsi-kombinaatioita tasapainoisiksi. Peliin pitikin jo julkaista muutamaa kansaa korjaava parannussetti.

Mutta on Age of Innovationissa paljon hyvää. Tällä hetkellä se tuntuu kiehtovammalta kuin Gaia Project, mutta katsotaan miten peli vertautuu ajan kanssa äitiinsä Terra Mysticaan. Tutkimukset jatkuvat.

Helmikuussa pelasin livenä 105 kertaa ja BGA:ssa kertyi 184 pelikertaa. Testasin kymmenen uutta peliä. Helmikuussa pöydälle pääsi 75 eri peliä, mikä on mielestäni iso luku. Minähän olen pelaaja, joka nauttii hinkata niitä samoja pelejä! En kaipaa uutuuksia vaan tykkään uudelleen ja uudelleen palata omien lempparien äärelle ja kehittää niissä omaa taktiikkaa pettämättömäksi.

Kävin helmikuussa aktiivisesti pelikerhoissa. Uutena kokeiluna oli Ylä-Olarin pelikerho, joka kokoontuu keskiviikkoisin. Ihanaa, kun on näitä aikarajattomia kerhoja! Martinlaakson kerhon rakkautta syö hieman se, kun sieltä on aina kahdeksalta poistuttava. Moni raskaampi peli jää automaattisesti sivuun, koska kolmen tunnin tiukka aikaraja ei peliä mahdollista.  

Uusista peleistä ensimmäinen on Piña Coladice, josta olin nähnyt useita kuvia Instagramissa. Pelistä en tiennyt mitään, mutta kuvien perusteella tahdoin sitä kokeilla. Oli pienoinen pettymys, kun peli olikin Yatzy lisämausteella: onnistuneista suorituksista laitetaan nappuloita 4×4-laudalle ja pelin voittaa, jos saa neljän suoran tehtyä. Pikkufillerinä tämä on kuitenkin ihan kiva ja toimiva. 

Waddlea kokeilin myös ensimmäistä kertaa helmikuussa. Pelissä asetellaan pingviineitä laudalle ja varmaan ideana olisi miettiä siirtoja hirveän pitkälle ja laskea mahdollisimman tarkasti omia pisteitä. Minä vain pelailin pingviinejä ensimmäisen intuitioni ja vaiston varassa. Tässä piilee monelle vahva analyysihalvausvaara! Jos seura ei halvaannu, peli on mukava.

Cloudy Kingdomin ostin Essenistä ja olen odottanut siitä saakka, että se pääsisi pöydälle. Myyjälle tämä oli heidän pienistä peleistään hänen henkilökohtainen suosikkinsa. Minä taas laitan pelin samantien myytävien pelien pinoon. Ymmärrän kyllä, miksi jotkut tästä varmasti tykkäävät paljon. Tehtävänä on rakentaa reitti omalta aloituspaikalta toiselle omalle paikalle. Toisia saa estää eli heidän polkunsa voi katkoa, mutta mitä käy omalle reitille, jos vain katkoo vastustajien tietä?

Neljäs helmikuun uutuus on prototyyppini, joka kantaa nimeä Koiruus. Pelasin Wispwoodia ensimmäisen kerran, enkä saanut sen jälkeen unta. Illalla myöhään mieleeni nousi kuva pelistä, jonka voisin suunnitella. Silloin ei voi nukkua. Minun oli pakko kirjoittaa ajatukset ylös, etteivät ne vain katoa, ja niitä tuli koko ajan lisää ja lisää. Saapa nähdä, tuleeko tästä koskaan mitään, mutta heti aamusta (äärimmäisen vähäunisen yön jälkeen) askartelin pikaisen prototyypin, jota tyttäreni kanssa kokeilimme.

Varmaan arvaattekin että kerron myös testanneeni Wispwoodia? Kyllä! Se on loistava! Ensinnäkin: se on lumoavan kaunis peli! Olin nähnyt tästä paljon kuvia ennakkoon. Ystäväni osti pelin Essenistä ja olin pitkään odottanut, koska pääsemme sitä pelaamaan. Pelissä on kolme kierrosta, joiden aikana rakennetaan neliön muotoisista laatoista omaa pelialuetta. Kierrosten välissä pelialue kasvaa ja puupalat lähtevät pois. Tässä oli jotain niin nerokasta, että se sai aivoni käymään ylikierroksilla. Wispwood sopii hyvin perhepeliksi, mutta aikuiset nauttivat tästä myöskin paljon. Minulle tulee tästä mieleen Cartographers ilman kuponkeja ja vastustajien pelialueen sörkkimistä.

Tea Witchesiä pääsin pelaamaan epäilyttävissä olosuhteissa. Peli nousi pöydälle, eikä kukaan ollut peliä pelannut. Säännöt oli toki luettu ja opetusvideot katsottu. Minä, joka inhoan uusia pelejä, olin valmistautunut tähän ajatuksella: tulen inhoamaan tälläistä tapaa opetella pelejä. Miten voin kysyä pelistä opettajalta, kun sellaista ei ole? Yllättävän mutkattomasti se silti meni, johtuen ehkä Mikon ja Juhanan ilmiömäisistä taidoista opetella peli pääsemättä pelaamaan sitä. Minä en tähän kykene. 

Nocturnis on myöskin Essen-ostos, eli takana on jo pitkä odotus. Onneksi tämä peli ei päädy myyntipinoon! Nocturnis on kaunis korttien kääntämiseen perustuva kupongintäyttöpeli ja näistä minä tykkää todella paljon! Pelin suunnittelija on myöskin pelin graafikko! Mikä lahjakkuus Maxine Metzger on!

Ainoa miinus pelistä on, että se on tehty ulkonäkö eikä pelattavuus edellä. Symbolit eivät ole riittävän erilaisia keskenään ja perhoset sekoittaa liian helposti toisiinsa. Ah ja toinen miinus! Pelissä on todella paha riski analyysihalvaukselle! Mutta minä nautin tämän pelaamisesta. Kamalan isossa porukassa en peliä enää tuo pöydälle, sillä iso porukka ei tuo lisäarvoa, ainoastaan lisäaikaa, vaikka kaikki pelaavatkin samanaikaisesti. 

Kahdeksantena uutuutena on Aspens, josta juuri kirjoitin arvostelun. Tämä on mukava ja nopea kaksinpeli, jossa vallataan omalle puulajille elintilaa. 

Agent Avenue oli minulle uusi tuttavuus, joka iskettiin pelikerholla pöytään pitkän pelin päätyttyä. Tämä on hyvin yksinkertainen kaksinpeli. Ehkä juuri se tässä koukuttaakin. Molemmat pelaajat yrittävät saada paremman kortin. Toinen aina pelaa kaksi korttia: toisen kuvapuoli ylöspäin ja toisen pimeänä. Vastustaja sitten valitsee ottaako sen näkyvän kortin vai pimeän. Kutkuttavaa! Joskus pimeä kortti on tosi huono ja joskus aivan timanttia. Joudut tekemään päätöksen vastustajaa lukemalla ja tarkkailemalla hänen pelityyliään. Peli löytyy muuten myös Board Game Arenasta! 

Paint the Roses on helmikuun viimeinen uutuus. En ollut juurikaan törmännyt peliin ennalta ja ennakkoluuloja oli vain siitä, että peli on yhteistyötä ja tässä genressä olen supernirso. Vaan tämäpä maistuikin oikein hyvin! Pelasimme ilman mukana tulevia apulappuja, joihin saa tehdä muistiinpanoja. Pelin loppua kohden huomasimme kuitenkin niiden tärkeyden ja yhden tehtävän kohdalla teimme muistiinpanot.

Pelissä asetetaan laudalle laatta ja jokainen pelaaja asettaa laatalle kuutioita sen mukaan, kuinka monta ehtoa omassa salaisessa tehtävässä toteutuu. Sitten pohditaan arvataanko joku tehtävistä vai mennäänkö vain seuraavaan vihjeeseen. Pelasimme helppoa peliversiota ja tahtoisin kyllä kokeilla vaikeampaa. Tämä oli liian helppo, vaikkakin keksimme kotisäännön, joka teki pelistä vaikeamman: jos muut arvaavat sinun tehtäväkorttisi ja se on väärin, joudut heittämään sen pois ja aloittamaan uuden tehtävän kanssa alusta. Oikeasti saat säästää tehtäväkortin. 

Näiden kymmenen minulle uuden pelin lisäksi sain vihdoin ensimmäistä kertaa Underwater Citiesin Data Era -lisäosan pöydälle. Tämän Essen-ostoksen pelaamista olin odottanut kaikista eniten. Underwater Cities on minun top 20 -listallani ollut kolmen kärjessä useamman vuoden, joten tahdoin palavasti päästä kokeilemaan uutta lisäriä. Nyt kun pääsin, niin en pelaa peliä enää ilman! Siis ah! Rakkautta.

Peliin tulee uutena resurssina cd-levyt. Cd-levyillä voit tehdä monia asioita, mutta kuitenkin vain yhden vuorossa. Voit esimerkiksi pelata kaksi korttia yhden sijasta, tai voit vaihtaa yhden resurssin toiseksi. Uudet siniset kaupungit tuottavat cd-levyjä, joita saa myös laudalta ja korteista. Nyt joudun miettimään loppuvuoden meneekö Underwater Cities top-listallani uuden lisärin avulla Arnakin ohi? Apua mikä ajatus! Tarvitsen lisää pelikertoja, jotta voin pohtia tätä.

Toinenkin uusi lisäri – tai itse asiassa minilisäri – pääsi pöydälle helmikuussa ensimmäistä kertaa: Paladins of the West Kingdomin Suspicion Decks.  Uudesta-Seelannista tilattu lisäosa seikkaili ensin matkallaan, sitten tullissa, teki sitten paluumatkan Uuteen-Seelantiin ja sitten uudelleen Suomen tulliin, kunnes pääsi perille Espooseen. Tätä olin odottanut tosi paljon, koska minilisäosa antaa jokaiselle pelaajalle oman lilojen korttien pakan. Tähän päättyy valitus: ”Miksi mä aina nostan tyhjän arvan ja sä saat kaksi rahaa”. Jatkossa kaikilla on pakassaan samat kortit. Kuinka usein aiot nostaa liloja kortteja riippuu vain sinusta. Olen sanonut tämän lauseen ennenkin lisäosien kohdalla, mutta taas: en aio pelata peliä enää ilman tätä. 

PuffiNovasta on pakko myös kertoa! Se tapahtui vihdoin! Saimme graafikon kanssa pelin valmiiksi ja se on nyt lähetetty tehtaalle tarkistettavaksi, onko peli painokunnossa. Viime viikko olikin hyvin outo, koska peli oli palautettu viikko sitten emmekä tehneet töitä yhdessä. Olen todella tottunut siihen, että lähes joka päivä teemme Jasun kanssa Puffista. Nyt en tiedä mitä hänelle kuuluu. Nautin yhdessä tekemisestä ja meidän kahden yhteistyö sujui saumattomasti. Ei varmaan auta muu kuin suunnitella uusi peli ja palkata Jasu kuvittamaan sitä. Tai itseasiassa, onhan Magic Waterfall -pelini kuvitusta vaille valmis, joten ei muuta kuin sopimuksia kirjoittamaan!

Noin puolet helmikuusta meni sairastellessa, joten lautapelailukin on jäänyt hieman paitsioon. Tärkeimmät pelikerrat saatiin kuitenkin pidettyä, ja Sagrada Artisansiin saatiin muutama sessio alle.

Sagrada Artisans on legacy-versio lempipeleihini kuuluvasta Sagradasta. Kymmenen pelikerran kampanja seuraa artisaaniperheen matkaa 1800-luvun lopusta nykypäivään katedraalin valmistuessa pala palalta. Oma perheeni on italialainen pyrkyrisuku Buonazuppa, ja kilpailevat suvut ovat Skotlannista, Puolasta ja Norjasta. Helmikuun lopussa oikean kirkon viimeinen torni valmistui, joten aloitusaika oli oikein sopiva.

Ensinäkemältä tunnelma oli hieman outo. Värityskirjoja ja vain 10 noppaa? Muutoksista huolimatta pohjalla on tuttu ja turvallinen noppadraftailu, jossa on samaan aikaan enemmän vapauksia ja tiukempia rajoitteita. Laatikon mukana tulleet värikynät eivät olleet parasta laatua, mutta muutoin komponentit ovat oikein onnistuneita, ja legacy-juonteet lukuisine suljettuine kirjekuorineen tuovat sopivasti lisämausteita tuttuun klassikkoon.

Kampanjan alkuvaiheessa meno on lupaavaa, ja tästä raportoidaan todennäköisesti jatkossa lisää. Joskohan kesään mennessä olisi meidänkin kirkko valmis…

Helmikuu oli ensimmäinen täysi kuukausi sen jälkeen, kun päätin hypätä syvään päähän tässä harrastuksessa ja otin käyttöön BG Stats -sovelluksen pelikertojen muistiinkirjaamista varten. Päätinpä siis kirjoitella myös teille lukijoille katsausta ja mietteitä.

Kuukauden pelatuin pelini oli Flip 7, lähinnä siitä syystä, että sitä on tullut tylsyyksissään nakutettua Board Game Arenassa vasemmalla silmällä muuta touhutessa. Muutama fyysinenkin pelikerta toki kuukauteen mahtuu. On kyllä uskomatonta, miten noin yksinkertainen peli voi olla samaan aikaan niin loistavaa viihdettä.

Virtuaalisten pelikertojen lisäksi pelejä on päässyt ihan pöydällekin asti, kun aloimme kokoontua muutaman vanhan kaverin kanssa Tavernaan parin viikon välein pelien äärelle. Kokoontumisia on jo kaksi takana, joten kaipa tuota voi sanoa jo vakioporukaksi.

Ensimmäinen kokoontuminen toi pöydälle Azulin lisäksi uuden tuttavuuden Spirits of the Forest, joka oli mainio filleri ja joka jätti koko seurueelle oikein positiivisen fiiliksen. Pääsee varmasti uudelleenkin pöydälle. Kyseisen kokoontumisen main event minulle oli kuitenkin MLEM: Space Agency, johon olin tutustunut jo BGA:ssa, mutta jonka ilokseni löysin yllättäen myös Tavernan hyllystä. Peli on todella söpö tapaus ja vaikka noppamekaniikka ajoittain tuntui jopa turhauttavalta, yritän tämän varmasti joskus saada vielä uudelleen pöydälle.

Toiselta pelikerralta mainitsemisen arvoiseksi nousi Betrayal at House on the Hillin 3. laitos. Olen ensimmäistä painosta pelannut muutamia kertoja noin 15 vuotta sitten ja muistin oitis, miksi rakastin peliä. Huoneiden tutkiminen on koukuttavaa ja elämäpisteiden hyödyntäminen on hauska mekaniikka. Tämäkin painos oli oikein mainio pienine muutoksineen. Muukin peliporukka tykkäsi ja peli löytää varmasti tiensä jatkossakin pöytäämme.

Omaan pelikirjastoon tuli hankittua alennusmyynnistä Lego-peli Monkey Palace, joka kuitenkin sai tuomion siirtyä eteenpäin parin pelikerran jälkeen. Pelissä on potentiaalia, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi syvyyttä omaan makuun. Pöydälle pääsi myös Pelikon vuonna 2023 julkaisema Sano jo se sana, joka niin ikään löysi tiensä meille alennuslaarista. Olisin pelin varmaankin skipannut, mutta onneksi puoliso sen jääräpäisesti halusi ostaa. Peli nousi heti omien suosikkieni joukkoon Alias-tyyppisistä sanapeleistä. Sitä pelaa mielellään monta kertaa uudestaan ja uudelleenpeluuarvo säilyy, vaikkei kysymyskortteja mahdottoman monta pelissä olekaan. Piilotettu helmi.