Parhaat pelit ennen vuotta 1995

Risk. Oma todellinen porttipelini lautapeleihin oli Parkerin vuonna 1985 suomeksi julkaisema Risk. Kyseinen painos on mielestäni edelleen se paras Risk, vaikka siinä ei olekaan miniatyyrinappuloita. Painoksessa on ehdottomasti parhaat tehtävät, kuten vastustajan tuhoaminen.

Riskin pelimekaniikka on yksinkertainen, ja se jättää mukavasti tilaa erilaisille strategiavaihtoehdoille ja luoville ratkaisuille. Risk perustuu pääosin noppatuuriin, mutta on silti nelinpelinä nopea ja hauska.

Chicago. Flying Turtle Gamesin Chicago vuodelta 1986 on aluehallintapeli, jossa gangsterimeeplet hiippailevat keräilemässä suojelurahaa. Vaihtoehtoisesti voi vaurastua räiskimällä kaverien nappuloita, jos noppatuuri on puolella. Pelissä pelataan vaiheita, joissa jokaisessa on kuusi pelaajavuoroa. Yksi vaihe kestää noin puoli tuntia, joten pelin kesto on sisäänleivottu. Pelissä pelataan vähintään kolme vaihetta, tai neljäs, elleivät voittoehdot täyty.

Voittajan täytyy omistaa vaiheen lopussa kolme neljästä kasinosta, kaikki kahdeksan keskusaukion baaria, tai viisi ylimmälle tasolle kohonnutta gangsteria. Jos mikään näistä ei toteudu, voittaja on se, jolla on eniten rahaa pelin lopussa. Chicago on eittämättä aikansa lapsi, ja nykypelaajan silmissä turhan pitkäkestoinen sisältöönsä nähden, mutta pelistä olisi helppo tehdä uusintapainos jossa nopanheittoa olisi vähennetty ja reittejä lyhennetty. Kelpo peli siis yhä, vaikka vähän pitkä.

Civilization. Francis Treshamin vuonna 1980 julkaistu Civilization-lautapeli ilmestyi suomeksi 1990-luvun alkupuolella. Peli maksoi muistaakseni 300 markkaa, mikä oli silloin merkittävä summa. Civilization on eeppinen peli, jossa kuusi tuntia on vielä lyhyt peliaika. Jos joku saa pelin pisteissä etumatkaa – niin kuin aina saa – hänen tavoittamisensa on likipitäen mahdotonta. Peli on siis tuntikausia yhden pelaajan voittokulun seuraamista.

Peli on ilmestymisajankohtaansa nähden edistyksellinen, eikä siinä esimerkiksi heitetä noppia. Vastoinkäymisiä tuovat kortit löytävät käteen kaupankäyntivaiheessa, kun kaverit koijaavat kaupoissa.

Reiner Knizian kultakausi ei vielä 1990-luvun alussa ollut täysillä alkanut, mutta yksi Herr Doktorin peleistä sieltä nousee esiin: Modern Art (1992). Peli on Knizian lukuisista huutokauppapeleistä kenties puhtain. Tässä ihan oikeasti ollaan huutokaupassa ostamassa itselleen arvokasta nykytaidetta. Monista genren peleistä poiketen Modern Artissa on jopa neljä erilaista huutokauppamekaniikkaa.

Pelin teema on hämmentävän hieno ollakseen Knizian aikaansaannosta. Kokonaisuus mallintaa kiehtovasti taiteen rahallisen arvon logiikkaa ja pelaaminen huokuu tunnelmaa. Peli on kniziamaisen pirullinen, sillä taulujen arvon määrittäminen on kohtuuhelppoa, mutta aina niistä tulee maksettua liikaa.

Modern Art on kiusallisen kuuluisa ylisuuresta suomipainoksestaan. Itse lokalisointi on upeasti tehty pelin esitellessä kotimaista nykytaidetta, mutta Vuoden aikuistenpeli 2008 -palkinto vauhtisokeutti julkaisijan ja painoksesta tuli aivan liian suuri. Peliä on vuosien saatossa myyty aikamoisilla polkuhinnoilla. Oman kappaleeni ostin kesällä 2009, eikä hinta silloinkaan tainnut olla yli 20 euron. Upea peli alehinnoittelusta huolimatta.

Wolfgang Kramer on toinen suunnittelijanimi, jonka kultakausi ajoittuu 90-luvulle. Kramerin suurimpia hittejä, El Grandea, Torresia ja Tikalia, edelsi silti pieni korttipeli, jonka itse nostaisin pöydälle kaikkein mieluiten Kramerin tuotannosta: 6 nimmt! (1994). Pelissä on mukavan yksinkertaiset säännöt, se taipuu ihailtavan suurelle pelaajamäärälle, ja on kiinnostava niin vauvalle kuin vaarille. Jos pitäisi valita paras peli monen sukupolven kanssa pelattavaksi, 6 nimmt olisi valintani. Lisäksi pelin korteilla voi pelata The Mindia, mistä iso plussa.

Sid Sacksonia kutsutaan usein modernien lautapelien pioneeriksi. Erityisesti Acquirea pidetään vahvasti edellä aikaansa olleeksi peliksi. Itse en ole sitä vieläkään pelannut, mutta sitä toista Sacksonin kuuluisaa peliä toisaalta enemmän kuin laki sallisi: Can’t Stopia (1980). Peli on niin puhdas onnenkoetuspeli kuin olla voi, mutta äärimmäisen hyvin suunniteltuna. Tekisi jopa mieli sanoa, että koko onnenkoetusgenreä ei tarvitse Can’t Stopin jälkeen pelata. Tässä on kaikki genren oleelliset elementit puristettu tiukkaan pakettiin. Todellinen filleripelien kuningatar.

Toinen oman genrensä ehdoton helmi löytyy myös 80-luvulta: Scotland Yard (1983). Peli on varhainen yhdistelmä yhteistyötä ja piilotettua liikkumista, mutta iästään huolimatta kokonaisuus timanttinen. Yksi pelaajista on Mr X, jota muut pelaajat etsivinä ajavat takaa pitkin kaupunkia. Mr X:llä ja etsivillä on rajattu määrä matkalippuja, joilla he matkustavat bussilla, taksilla ja metrolla. Pelissä on kutkuttava takaa-ajon tunnelma, jota voisi leikata veitsellä. Mr X:lle on vieläpä useimmissa painoksissa varattu päheä lippalakki, jolla pystyy kätkemään katseensa. Scotland Yard on ulkoasun perusteella helppo tuomita markettipelitunkiksi, mutta pelille kannattaa antaa mahdollisuus. Ydinideaa on kierrätetty muun muassa Fury of Draculaan ja Terrorscapeen, mutta Scotland Yardin yksinkertaisuus vie noista monimutkaisemmista viritelmistä voiton.

Britannia (1986) menee kieltämättä hieman nostalgiaosastolle, mutta menkööt. Yliopiston alkuvuosina tätä monta tuntia kestävää Britannian valloitushistoriaa mallintavaa peliä tuli pelattua niin moneen otteeseen, että kultaiset muistot ajavat kenties pelin todellisen hyvyyden yli. Britannian taistelumekaniikka on älyttömän yksinkertainen. Lähinnä siinä paiskotaan D6:ia. Pelin hienoin elementti onkin vahvasti käsikirjoitettu rakenne. Alussa roomalaiset valtaavat saaren, myöhemmin anglit, saksit ja daanit suorittavat oman valloitusretkensä, ja peli päättyy normannien ja Vilhelm Valloittajan maihinnousuun. Valloituksissa on vaikea epäonnistua, mutta pelaajan tehtäväksi jää miettiä millä tavalla ne suorittaa. Historian kulkua ei voi estää, mutta sen pieniin nyansseihin voi vaikuttaa. Pelissä on hieno tarinan kaari, ja kansojen välinen dynamiikka on kutkuttavan hienovaraista. Britanniasta löytyy tutkittavaa monelle pelikerralle, jos vain itse pelille löytyy aikaa. Yhteen matsiin saa varata aikaa ainakin sen viisi tuntia.

Jätin parhaimman viimeiseksi. Ykkösvalintani näistä Catania edeltävistä peleistä on siinä mielessä hupsu nosto, etten oikeastaan pysty pelaamaan sitä enää, ellen sitten koe muistinmenetystä. Kyseessä on siis Sherlock Holmes Consulting Detective (1983). Pelissä ratkotaan Holmesin apureina monimutkaisia rikoksia vuosisadan vaihteen Lontoossa.

Pelaaminen on puhdasta lukemista ja erillisen tapauskansion sivuilla poukkoilemista. Välillä tiiraillaan Lontoon karttaa tai osoitehakemistoa, mutta oleellista on myös pysähtyä miettimään, spekuloida johtolangoilla ja tehdä runsaasti muistiinpanoja. Tapaukset sisältävät nimittäin huikeita ahaa-hetkiä ja löytämisen riemua.

En unohda ikinä miten The Cryptic Corpse -tapauksen salakirjoitus tuli ratkaistua tai miten The Banker’s Quietus -tapauksen murhamotiivi viimein paljastui. Vaikka kokonaisuus onkin paikoin hieman hiomaton ja tasoltaan vaihteleva, niin hienompaa lautapelikokemusta saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tiedoksi, että tämä alkuperäinen peli tunnetaan nykyisin alaotsikolla Thames Murders & Other Cases.

Ajattelin, että olisi tosi paljon pelejä, jotka on julkaistu ennen vuotta 1995, mutta yllättävän moni olikin juuri vuoden 1995 julkaisuja. Olen syntynyt 1989 ja meidän perhe pelasi paljon! Pelasimme paljon korttia, mutta myös lautapelit pääsivät pöydälle. Mastermind on yksi klassikko, jota rakastin pelata isän kanssa. Kaverit eivät tästä välittäneet, kun olin harjoitellut peliä liikaa. Peli löytyy yhä hyllystä enkä sitä ole mihinkään myymässä.

Vuonna 1994 ilmestynyt Manhattan voitti vuoden 1995 Vuoden peli -palkinnon ja siksi päätyi meidän perheen joululahjaksi. Se on paras neljällä, mutta toimii kyllä myös kaksin ja kolmin. Pelissä on tarkoitus valloittaa alueita omaksi ja välillä taistelu kaupungista on hyvin veristä. Korttituuri vaikuttaa vahvasti siihen, minne saat pelata oman palikan. Kaksi pelaajaa voi liittoutua ja hyökätä johtavan pelaajan kimppuun yhdessä, silloin yleensä johtajan pisteet romahtavat. Pelissä tuli välillä kunnon tappeluita: ”miksi aina hyökkäät mun kimppuun”. Hyvän mielen perhepeli tämä ei ole, mutta edelleen ihan pelattava peli. Tämäkin löytyy meidän hyllystä.

Serkuillani oli Looping Louie ja sitä pelattiin paljon. Olen myös kuullut, että osa lautapeliharrastajista kaivaa tämän välillä filleriksi esille. Onhan peli hauska edelleen, itse en tosin ole vuosiin tätä kokeillut, ehkä jopa kahteenkymmeneen. Ehkä tästä alkoi ajatus, että pelit voivat olla todella hauskoja?

Onkohan montaa perhettä, joissa ei olisi Scotland Yardia pelattu? Meillä ainakin pelattiin! Tämän pelaamisessa oli se haaste, että kaikki tahtoivat olla rosvoja, mutta useampaa peliä ei jaksettu samalta istumalta pelata. Pelin mekaniikkaa on myöhemmin käytetty ainakin pelissä Arvaa missä?.

UpWords ilmestyi Suomessa vasta 2003, mutta on alunperin vuodelta 1982. Pelissä on tuttuja ominaisuuksia Scrabblesta, mutta tässä sanoja pinotaan päällekkäin. Itse en sanapeleistä ole koskaan tykännyt mutta UpWords sai nuorempana kyllä peliaikaa. 

Rummikub tekee mieli mainita, vaikka itse pelasin sitä ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Peli on kuitenkin ollut ja on edelleen supersuosittu.

Sitten kolme vanhaa peliä, joita edelleen pelaan säännöllisesti BGA:ssa: Wizard, Can’t Stop ja Can’t Stop Express. Näitä pelejä en toki ole pelannut ennen vuotta 2020. Kaksi ensimmäistä peliä löytyy myös meidän hyllystä. Perinteiseen lupaus-tikkipeliin perustuva Wizard on ollut tien näyttäjänä monelle kaupalliselle tikkipelille. Kuvitus on minun makuuni kamala, mutta mekaniikka loistava. Can’t Stop on taas varmasti onnenkoetuspelien esikuva. 

Kyllähän niitä ennen 1995 vuotta julkaistuja pelejä löytyi ja monesta näistä peleistä on myöhemmin otettu mallia. Mikko rajasi artikkelin hyvin ennen vuotta 1995, koska vuodelta 1995 löytyykin jo paljon pelejä. Suomen Vuoden peli -palkintoa alettiin jakaa 1994 ja tämä myös kertoo paljon siitä, että peleille alkoi olla kysyntää. 

Lapsena ja teininä 80- ja 90-luvuilla pelasin lautapelejä mielelläni. Emme olleet nirsoja eikä paremmasta tiedetty, joten puhtaat noppatuuripelitkin maistuivat – etenkin jos mukana oli jotain visuaalisesti hienoa, kuten Hotel-pelin talot tai Vain elämää -pelin “onnenpyörä”. Afrikan tähti pelattiin puhki ja Monopolyakin jaksettiin tahkota. Jossain vaiheessa Pekingin mysteerit ja Kummituslinna olivat pelien parhaimmistoa. Tykkäsin myös Aliaksesta ja Pictionarysta hyvässä seurassa.

Varsinaisesti aloin tutustua lautapelien harrastusmaailmaan 2000-luvun puolella. Kun nyt katson BoardGameGeekistä ennen vuotta 1995 ilmestyneitä julkaisuja, huomaan missanneeni monta varsin tunnettua ja kuulemma hyvää peliä. Esimerkiksi Acquirea, Modern Artia tai Halli Gallia en ole koskaan pelannut, ja myös 18xx-sarja on vältellyt minua (tai minä sitä). Riskiä olen kokeillut vuosia sitten. En siis osaa suositella mitään varsinaisia harrastajapelejä tältä ajalta. 

Sen sijaan lasten kanssa pelattavaksi näistä vanhemmista peleistä löytyy muutama mainitsemisen arvoinen nimike:

1. Muuttuva labyrintti ei jostain syystä omassa lapsuudessa koskaan päätynyt meille kotiin, mutta muistan pelanneeni sitä muualla. Nyt omien lasten kanssa se on ollut erinomainen osa pelikokoelmaamme: monen ikäiset lapset pelaavat tätä mielellään, ja pähkäiltävää on yhtä lailla aikuisellekin. Iästään huolimatta se ei ole peliteknisesti yhtään vanhentunut, ja teemankin voi nykyään valita laajasta valikoimasta.

2. Scotland Yard on jäänyt meillä vähän Muuttuvan labyrintin varjoon, mutta se kuuluu samaan sarjaan mukavan suoraviivaisia, mutta ei liian helppoja lasten ja perheiden pelejä, jotka yhä toimivat mainiosti tälläkin vuosituhannella. Älynystyröitä saa hieroa ihan kunnolla sekä rosvona että poliisina, ja kutkuttavia läheltä-piti-tilanteita syntyy. Hiukan tasapaino-ongelmia on, mutta Mikon artikkelista löytyy korjausvinkkejä.

3. UNOsta en enää itse jaksa innostua, mutta kokemuksesta ymmärrän hyvin, että omat(kin) lapseni rakastuivat siihen ensi silmäyksellä. UNO onkin siitä mainio, että lapset ovat nopeasti voineet pelata sitä keskenään ja kavereiden kanssa, ja onhan sitä kiva katsoa, kun teinitkin pelaavat välillä korttia tietokoneen tai kännykän sijasta. Se on myös palvellut osaltaan väylänä monimutkaisempien pelien pariin.

Bonus: joissain tilanteissa suostun yhä pelaamaan Afrikan tähteä, esimerkiksi isovanhempien tai vähemmän pelanneiden lasten kanssa, ja kyllä sitä paljon paremmin jaksaa kuin vaikka Kummituslinnaa. Tosin jos saan valita, otan mieluummin hiukan parannellun version Inkan aarteen. Nyt kun on julkaistu myös kolonialismista siivottu Suomen aarre, harkitsen vakavasti sen hankkimista mökille vanhan ja kuluneen Afrikan tähden tilalle.