Kymmenen vuotta sitten: 2016

Tokyo Highway on rakentelupeli, jossa jäätelötikut pitää saada pysymään puutornien varassa, ja vielä asettaa parit autotkin jäätelötikkujen päälle. Ei vapiseville käsille! Peli ei taida kuitenkaan olla täysin tasapainossa – siis pelaajien kesken. Pelissä jää liian helposti viimeiseksi ilman omaa syytään.

The Networks on lystikäs tv-kanavanpyörityspeli. Muistelen lämmöllä, kuinka sain oman scifikanavani toimimaan liki koko pelin ajan. Aivan viimeisellä kierroksella jouduin poikkeamaan scifiteemasta, ja otin ohjelmistoon lauluohjelman. Se oli kanavan ainoa ohjelma joka tuotti voittoa… Mukava peli, mutta muistini mukaan siinä on liikaa kaikkea.

An Infamous Traffic. Joskus vastaan tulee pelejä, joita niin kovasti tahtoisi rakastaa, mutta kun ei niistä vain tajua höykkäsen pöläystä. Cole Wehrlen suunnittelemat pelit ovat yleensäkin pitkiä, monimutkaisia ja raskaita. Niin myös An Infamous Traffic.

Quartermaster General: 1914 on luultavasti varttimestarikenraali-pelisarjan paras peli. Edellisestä pelikerrasta lienee vierähtänyt jo melkein kymmenen vuotta. Tätä on pelattu aivan liian vähän.

Mechs vs Minions. Vielä kymmenen vuotta sitten yhteistyöpelit olivat harvinaisempia kuin tänä päivänä. Mechs vs Minions oli ensimmäinen peli, jossa yhteen hiileen rymisteleminen tuntui hauskalta. Peli myös tuli markkinoille säälliseen hintaan ilman joukkorahoitusta, mikä oli tuolloin – ellei yhä – perin harvinaista, kun ajattelee millaisen määrän figuja ja muuta sälää paketti sisältää.

Vuonna 2016 vietin vauvavuotta esikoisen kanssa ja aloin myös odottamaan kuopusta. Äitikavereiden kanssa pelailtiin tasaiseen tahtiin, mutta olin vasta tutustumassa tähän harrastukseen. Instagramin feediäni kun selasin taaksepäin lautapelit eivät näkyneet julkaisuissa vielä lainkaan. Lautapelejä alkaa näkyä Instagram-tililläni vasta vuonna 2022. 

Ajattelin etukäteen, että tältä vuodelta ei ole varmaan paljoakaan sanottavaa. Sitten aloin selaamaan BoardGameGeekistä vuonna 2016 julkaistujen pelien listaa. Sieltähän nousi paljon pelejä, jotka löytyvät omasta hyllystäni.

Vuoden 2016 julkaistuista peleistä varmaan moni nostaa Terraforming Marsin esiin ja syystäkin. Onhan se hyvä peli, vaikkakaan ei oma lemppari ole. Tässä minua ärsyttää vastustajien sabotoiminen, en tykkää peleissä kiusanteosta.

Sen sijaan meillä pelataan ajoittain paljon Kingdominoa. Tämä on näppärä kertolaskupeli, jossa asetellaan dominolaattoja omalle laudalle. Pari vuotta sitten suomeksi ilmestynyt Encore! löytyy myös BoardGameGeekin listalta aika korkealta, se on mukava pieni kupongintäyttöpeli, joka usein kulkee matkoilla laminoituna versiona mukana.

Kotimaisista peleistä nostan esiin Dokmuksen! Moni sanoo että tämä on sekava, mutta itse sanon että pelikertoja on liian vähän ja tämän kyllä oppii hahmottamaan! Itse pelasin tätä jossain kohtaa hyvinkin paljon, enkä vieläkään sanoisi tälle ei. Nyt kun tästä kirjoitin, niin luulen, että Dokmus on nostettava lähiaikoina pöydälle!

Avenue on yksi oman kaveriporukkani pelatuimpia pelejä ja kuuluu olennaisena osana meidän kuponkipeliturnaukseemme. Vuonna 2016 peruspelin ja lisärin yhdistävänä pakettina ilmestynyt Last Will on myös omia lemppareitani. Vaikka se ei nykyisin pöydälle pääse, ostin siihen juuri Spiel-messuilta promokortin, eikä peli lähde myyntiin omasta hyllystäni. Ehkä sen voisi tulevina vuosina esitellä lapsille. 

Vuoden peli -kilpailussa strategiapelien sarjan voitti Castles of Mad King Ludvig. Tätä pelasimme äitikavereiden kanssa paljon! Finaaliin muuten ylsi myös Dokmus!

Täältä kymmenen vuoden päästä katsottuna 2016 oli oikein vahva pelivuosi, ja olenkin pelannut varsin paljon tämän vuoden pelisatoa. Millään muotoa en pidä tätä parhaana pelivuotena, mutta joukossa on paljon muistelemisen arvoisia pelejä. Osa hyviä, osa turhauttavia, osa hieman unohtuneita, mutta joka tapauksessa merkittäviä pelejä. Jaetaanpa vuoden sadolle hieman kunnianosoituksia:

Vuoden paras peli: Great Western Trail

Vuoden parhaasta pelistä ei ole epäselvyyttä. Great Western Trail on edelleen hieno esimerkki keskiraskaasta lautapelistä, jossa on uniikki ydinidea, hyvä flow ja mielenkiintoisia päätöksiä jatkuvalla syötöllä. Laudan kiertäminen edestakaisin luo kutkuttavan paineen pelin tempon hallintaan, ja pelin eri strategioissa riittää pohdittavaa. Olen pelannut tätä säännöllisesti monta vuotta, ja edelleen maistuu.

Suunnittelija Alexander Pfister on ollut tuottelias, mutta Great Western Trail on selvästi hänen suosituin pelinsä. Myöhempien pelien osumatarkkuus  on ollut vähän niin ja näin, ja Pfister onkin viime vuosina keskittynyt pitkälti Great Western Trailin jatkojalostukseen. Spin-off-versioista Argentiina on todella hyvä, mutta kyllä se alkuperäinen vie voiton. Nykyään tosin kannattaa hankkia suoraan vuoden 2021 toinen painos, jossa pelin tasapainoa on viilattu paremmaksi.   

Vuoden vakioseuralainen: Terraforming Mars

Suuren yleisön silmissä vuoden paras peli on varmasti Terraforming Mars. Peli on etenkin suomalaisen lautapelikulttuurin kannalta yksi merkityksellisimpiä pelejä; paria vuotta myöhemmin julkaistu suomennos oli aikamoinen kulttuuriteko. Ymmärrän suosion hyvin, ja hetken aikaa Terraforming Mars oli itsellekin parasta ikinä. Mutta kyllä ne puutteet alkoivat pikkuhiljaa näkyä. Alkupeli on ihan kiinnostava, mutta etenkin loppua kohden Terraforming Mars muuttuu puisevaksi.

Ark Nova osoitti miten tällaisen ison uniikin korttipakan kanssa puljauksen voi tehdä niin paljon paremmin. Mitään huikeita pelikokemuksia Terraforming Mars ei ole pitkään aikaan tarjonnut, mutta ei tämä hyllystä pois lähde. Peli on puolisoni lempipelejä, ja ihan mielellään tätä silloin tällöin pelailee. Etenkin kun tietää, että kotona pelit ovat nopeita korkeintaan 90 minuutin matseja.

Vuoden “vanhassa vara parempi”: Mansions of Madness (2nd Edition) 

Odotukset Mansions of Madnessin kakkosversiota kohtaan olivat todella suuret. Vuoden 2011 alkuperäinen peli on todella kiehtova, mutta pahasti puutteellinen, ja paikoin jopa rikkinäinen. Todellinen “paras epäonnistunut peli”. Kakkosversion oli tarkoitus korjata suuri osa ongelmista sovelluksen korvatessa pelinjohtajan. Sinänsä tavoitteessa onnistuttiin, sillä kakkospainos on paljon tasapainoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin alkuperäinen peli.

Harmi kyllä pelin sydän tärveltiin täysin. Sovelluksen käyttö latisti jännittävän Lovecraft-seikkailun pelkäksi ruudun tuijottamiseksi ja valmiiksi sanellun tarinapolun masentavaksi tarpomiseksi. Ykköspainoksen pelinjohtajan rooli oli todella raskas, mutta tunnelman luomiseksi ja pelin tempon hallinnoimiseksi välttämätön. Kakkospainos osoitti, että kaikkia asioita ei vaan kannata sälyttää koneelle.

Vuoden marginaalipeli: Captain Sonar 

Vuoden 2016 pelikattauksesta löytyy monia todella suosittuja pelejä, mutta tuolloin ilmestyi myös peli, joka ei suurta yleisöä yrittänyt kosiskella: Captain Sonar. Hektisen stressaava reaaliaikainen joukkuepeli, varsinainen steroidipumpattu laivanupotus, joka vaatii käytännössä tasan kahdeksan pelaajaa. Ei liene yllätys, että Captain Sonaria on luvattoman hankala saada pöydälle.

Minusta tämä on huikean erilainen peli, ja silloin tällöin pelattavana jännitysnäytelmänä olemassaolonsa perusteleva kokemus. Mutta olen mielipiteeni kanssa aika yksin. 

Vuoden kätketty helmi: Sherlock Holmes Consulting Detective: Jack the Ripper & West End Adventures ja sen 7. tapaus Question of Identity

Sherlock Holmes Consulting Detective -sarjan punainen boksi on hieman kaksijakoinen. Neliosainen Viiltäjä-Jack-kokonaisuus on naurettavan vaikea ja oikeestaan vain turhauttava. Kuten vanhassa arviossani totean, niin siihen kannattaa suhtautua ennemmin rikoshistoriallisena elämyksenä kuin vakavasti otettavana pelinä.

Tämän boksin pihvi on huonosti saatavilla olevan West End Adventures -lisäosan uudelleenjulkaisu. Kuusi tapausta ovat sarjan faneille pakollista pelattavaa ja niissä on monta herkullista mysteeriä. Myönnettäköön, että 8. tapaus ”Death of Transylvanian Count” ei ole käytännössä ratkaistavissa ja 10. tapaus ”Simple Case of Murder” on aika vaatimaton.

Mutta se tapaus nro 7: ”Question of Identity”! Tuo yksittäinen tapaus pelastaa koko boksin ja on ehdottomasti parasta mitä sarjassa on julkaistu. Holmesin ovelle menehtyneen miehen henkilöllisyyden pähkäilystä avautuu kiehtova rikostarina. Tästä ei mysteeripeli parane. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun tajusin tapauksen oleellisimman johtolangan merkityksen. 

Vuoden rutiinisuoritus: Lorenzo il Magnifico

Lorenzo il Magnificon suunnittelijoiden Simone Lucianin, Virginio Giglin ja Flaminia Brasinin edellinen peli Grand Austria Hotel oli temaattisesti ja mekaanisesti muikea tapaus. Menestysreseptiä on turha muuttaa, joten Lorenzo jatkaa hyvin samoilla laduilla. Jälleen kerran kikkaillaan nopilla, ostetaan kortteja koneistoon ja vältellään pelin jakamia rangaistuksia. Kokonaisuus on kiehtova. Etenkin mekanismi, jossa yhteisesti heitettävät nopat määrittävät jokaiselle työläiselle vahvuuden.

Teemaksi oli inspiroivan wieniläishotellin sijaan valitettavasti saatu kliseinen renessanssi-Italia, jossa Klemens Franzin kuvitus alkoi viimeistään nyt tympiä. Hyvä peli Lorenzokin on, mutta elementit ovat sen verran tuttuja, että konkari-Lucianin tuotannossa peli jää keskikastiin. Lorenzon ajatuksia jatkojalostettiin seuraavina vuosina Nestero Mangonen kanssa suunniteltuihin Newtoniin ja Darwin’s Journeyyn, jotka ovat minusta parempia pelejä.

Vuoden merkityksellisin peli: Agricola (Revised Edition)

Jaetaan lopuksi henkilökohtainen tunnustuspalkinto. Vuosi 2016 on siitä merkityksellinen vuosi, että se käynnisti omassa lautapeliharrastuksessani uuden vaiheen. Aloitimme nimittäin vastatapaamani nykyisen puolisoni kanssa säännölliset kotipelailut. Tätä ennen oma lautapelailuni oli huomattavasti epäsäännöllisempää, ja yliopiston alkuvuosina jopa harmillisen vähäistä, kun muut opiskelija-aktiviteetit veivät mukanaan. Mutta tästä vuodesta eteenpäin peliseuraa oli aina tarjolla kotona.

Alkuun tutustutin tyttöystäväni Dominionin maailmaan (ja hävisin muuten yllättävän nopeasti), ja “Domppa” oli varmasti vuoden pelatuin peli. Toinen suuri hitti oli tuoreeltaan suomennettu 7 Wonders Duel. Erinomainen kaksinpeli, vaikka omalta osaltani armottoman puhki pelattu. 

Merkittävin ensimmäisistä yhteisistä peleistä ja vuoden kovin pelisuomennos ilmestyi silti loppuvuodesta: Agricolan uusittu laitos. Monelle Agricola tarkoittaa alkuperäistä vuoden 2007 peliä, mutta minulle Agricola on yhtä kuin tämä vuoden 2016 versio. Pelin työläistenasettelu on yksinkertaisinta mahdollista, mutta sen ympärille on kudottu upea vuorovaikutuksellinen päätöskehikko. Agricola luo joka kerta hienon tarinan kärsimyksen maatilasta. Edelleen erinomainen peli. Uwe Rosenbergin tuotokset olivat tämän jälkeen tutkan alla, mutta harmi kyllä Caverna, Ora et Labora tai A Feast for Odin eivät juuri innostaneet. Kituuttaminen kiinnostaa, ei yltäkylläisyys.

Agricola on myös ainoa tämän listan peleistä, jota todella jo pelasin vuoden 2016 aikana. Siinäkin mielessä Agricola (Revised Edition) on minulle tämän vuoden julkaisuista kaikkein merkittävin ja paras. 

Vuonna 2016 en vielä ollut lautapeliharrastaja, mutta monta merkittävää kulmakiveä julkaistiin juuri silloin. Vaihtoehtoiseen dieselpunk‑Eurooppaan sijoittuva Scythe oli ensimmäisiä raskaita pelejäni ja sen myötä löysin myös paikallisen lautapelikerhon. Tästä huolimatta joskus aloitettu Rise of Fenris -kampanja jäi kesken ja myin oman kappaleeni kiertoon. Viime vuonna mielenkiintoa siihen alkoi nousemaan jo sen verran, että tilanne korjattiin lähtemällä pelaamaan kampanjaa nykyisen peliporukkani kanssa.

Samalta vuodelta löytyvät monet pakanrakennuspelit, joista on sittemmin tullut omia kestosuosikkejani. Tyrants of the Underdark on yhdistelmä aluehallintaa ja pakan rakentamista. Pelaajat värväävät uusia minioneja ja pyrkivät hallitsemaan kartan tärkeitä kohteita Underdarkin luolastoissa. Peli yhdistelee korttimoottorin rakentamisen ja alueiden valtaamisen saumattomasti. Harmi vain, että tätä lisenssituotetta ei saa enää mistään ainakaan ilman, että olisi valmis maksamaan moninkertaista hintaa.

Pakanrakennuksen osalta toinen suosikeistani on Great Western Trail, jossa kuljetetaan karjaa Teksasista Kansas Cityyn ja optimoidaan matkaa rakennusten, työntekijöiden ja karjalauman kehittämisen avulla. Peli palkitsee pitkän tähtäimen suunnittelun, jossa arvokkaampi karja, fiksusti suunniteltu rakentaminen ja tehokas rautatielinja tuottavat paljon pisteitä. Peli sai jatkumoa uusituista versioista, joista oma lempparini on karjan ja raiteiden sijaan lampaisiin ja merireitteihin keskittyvä New Zealand.

On vielä yksi korttipakan rakentamista sisältävä peli vuodelta 2016, joka on ylitse muiden. Arkham Horror: The Card Game, tuttavallisemmin Arkham Horror LCG, vie pelaajat Lovecraftin maailmaan selvittämään mysteereitä ja kohtaamaan kosmisia kauhuja. Jokaisella tutkijalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja heidän ympärilleen rakennetaan korttipakka, joka määrittää sekä resurssit että kohtalokkaat heikkoudet.

Kampanjat ovat tarinallisia ja valintojen seuraukset kantavat pitkälle, mikä tekee jokaisesta pelikerrasta ainutlaatuisen. Tähän on siis helppoa hurahtaa uudelleen, erityisesti kun lisäosia on ehtinyt ilmestymään jo kymmenen syklin verran, joka mahdollistaa lukemattomien erilaisten pakkojen rakentamisen ja erilaisten kampanjoiden kokemisen.

Lisäksi Uwelta tuli helmi nimeltä A Feast for Odin, johon tutustuin vasta myöhemmin ja vaikka peliä on vielä vähän koettu, sen vahva yhdistelmä polyominolaattojen ja työläisten asettelua jätti nälän päästä takaisin pöydän ääreen. Peli tarjoaa laajan valikoiman toimintoja, pulmapelimäiseltä tuntuvan resurssien optimoinnin, joka hyvin toteutettuna tuntuu palkitsevalta.

Kolme mainituista peleistä olivat viime vuosiäänestyksessä minun seitsemän parhaan joukossa, eikä GWT:n jälkeläinen ollut kovin kaukana kärkikahinoista. Siispä, harvinaisen loistava pelivuosi 2016 siis on!

Vuoden 2016 ajankäyttöä hallitsivat pienet lapset, mutta sen pelisatoa on onneksi voitu nauttia myöhempinäkin vuosina. Parhaiten mieleen jääneet vuoden 2016 pelit:

Terraforming Mars. Saapa nähdä, miten monen muunkin kirjoittajan listalta tämä löytyy – en ihmettele, jos aika monen. Ellet ole tätä vielä kokeillut, kokeile ihmeessä, jos vähän raskaampi peli ei ole kynnyskysymys. Paitsi että peli itsessään toimii hienosti, se on ihastuttavan tieteellinen ja saa pelaajan todella uppoutumaan teemaan. En ole juuri päässyt kokeilemaan lisäosia, mutta Preluden kanssa pelaamme aina.

Dale of Merchants 2. Jo alkuperäinen Dale of Merchants edelliseltä vuodelta on erinomainen pakanrakennuspeli, ja vaikka myös tämä itsenäisestikin toimiva kakkososa on erittäin onnistunut, näiden kahden yhdistelmä saa pelin todella lentoon. Molemmissa laatikoissa on kuusi erilaista eläinpakkaa, joista voi vapaasti sekoittaa tai valita eri pelikerroille erilaisia pelityylejä. Kakkososassa pakat ovat ykköstäkin mielenkiintoisempia. Tämä pitäisi taas saada pöydälle useammin!

Carcassonne Amazonas. Koska luontoteemainen Kivikausi on mielestäni mukavampi kuin alkuperäinen Carcassonne, ja koska lapset tykkäsivät suomennoksen ilmestymisen aikaan värikkäistä eläimistä, uskaltauduin kokeilematta hankkimaan tämän viidakkoversion tuomaan vaihtelua perhepeleihin. Ei se aivan hitti ole ollut – mielestämme Amazon-joki hallitsee peliä vähän liikaa – mutta papukaijat, perhoset ja piraijat ovat kieltämättä hauskoja, ja sademetsäteema on helppo myydä uusillekin pelaajille.

Noa. Tässä helpossa perhepelissä aikuista saattavat kiinnostaa harvinaisempi mekaniikka, ryhmiin jakaminen, ja erikoinen tavoite, kerätä joko yksittäisiä tai samanlajisia eläimiä paitsi ei pareja (koska parit on varattu Nooalle). Mutta lapsille ehdottomasti tärkeintä olivat aikoinaan söpöt eläinlaatat, etenkin poikaset, joita kerättiin välillä pisteidenkin kustannuksella. Lasten kasvettua tämä ei oikein saa enää peliaikaa, mutta on saanut olla vielä hyllyssä sopivien vieraiden varalta.

Mukavia muistoja on jäänyt myös:

• Kingdomino: kekseliäs ja menestyksekäs laattojenasettelupeli oli pitkään harkinnassa omaankin pelikirjastoon. Jatko-osia olisi kiva päästä testaamaan.
• Flamme Rouge: hyvin mallinnettu ja kiinnostava kilpa-ajo kerrankin muulla kuin autoiluteemalla. Vain pari testiajoa alla, mutta pelaisin mielelläni lisää.
• Honshu: teema ja mekaniikka kiehtovat, mutta koska tämä ei toimi kaksinpelinä, se ei ole saanut meillä ansaitsemaansa peliaikaa, ja on tällä hetkellä kierrätyspinossa.

2016 on ehkä kaikkien aikojen paras pelien julkaisuvuosi. Olin noihin aikoihin vasta aloittamassa harrastusta, joten siinäkin mielessä on ikimuistoinen vuosi kyseessä. Suomen ensimmäinen lautapelikahvila Taverna aloitti myös syksyllä 2016, enkä voi Tavernan merkitystä tamperelaiseen (ja yleisesti suomalaiseen) lautapelikulttuuriin tarpeeksi korostaa.

Sekä suomalaisista lautapelikaupoista että Facebookin lautapelikirppikseltä tuli ostettua vino pino lautapelejä tuona vuonna – jos vuoden alussa pelikokoelman koko oli noin 10–15 pelin kokoinen, vuoden lopulla oltiin jo varmasti lähempänä 70 pelin kokoelmaa.

Oletan että Mikko kertoo A Feast for Odinista ja jätän mielelläni Scythet ja Terraforming Marsit muille mainittavaksi, mutta tässä olisi nopeasti viisi peliä ja yksi lisäosa tuolta mahtavalta vuodelta 2016, joita haluaisin korostaa tässä artikkelissa.

Great Western Trail. Jos Lords of Waterdeep sytytti kipinän koko harrastukseen, niin GWT kaatoi bensaa liekkeihin. Tätä Alexander Pfisterin hittipeliä tuli pelattua uskomattomat määrät seuraavina vuosina ja se oli monen vuoden ajan suosikkipelini. Ostin pelin joulukuussa Berliinistä paikallisesta lautapelikaupasta, ja muistan elävästi kysyneeni peliporukaltani, että mitähän Berliinissä olisi sellaista mitä ei kotoa vielä saisi. Mikko tiesi vinkata, että mites tämä GWT. Huikea peli, joka on sittemmin poikinut päivitetyn version ja kaksi sisarpeliä, GWT: New Zealandin ja GWT: Argentinan. Hyllystä löytyy enää New Zealand, joka on mielestäni pelisarjan paras peli.

Tyrants of the Underdark. Pakanrakennusta ja aluehallintaa ohuella D&D-teemalla? Kyllä kiitos! Tyrants on aivan loistava peli: paljon mielenkiintoisia päätöksiä alusta loppuun, mukavasti kinastelua kartalla, hieno kuvitus eikä pelikään kestä liian pitkään, vaan pysyy todella hyvän mittaisena jopa täydellä neljän pelaajan pelaajamäärällä. Ainoa miinus tulee pelaajaväreistä, punainen ja oranssi sekä sininen ja musta ovat keskenään liian samanlaisia, etenkin huonossa valaistuksessa.

Trick of the Rails. Alunperin 2011 Japanissa julkaistu tikkipeli sai toisen laitoksen vuonna 2016. Hisashi Hayashin Yokohama on myös vuodelta 2016 (vallan mainio peli sekin!), mutta päätin nostaa Hayashin vähemmän tunnetun junateemaisen tikkipelin listalle. Pelissä haalitaan junayhtiöiden osakkeita sekä rakennetaan yhtiölle rataa korteilla tikkipelin säännöin. 18xx-tyylisesti kierrokset vaihtuvat osakekierroksen ja operointikierroksen väliä. Pelin lopulla lasketaan yhtiöiden arvot (paras junanmittainen jono rataa miinus junan arvo) joka kerrotaan pelaajien osakeomistuksella. En vieläkään tiedä lukuisten pelikertojen jälkeen, kuinka paljon tässä on oikeasti peliä, mutta jokin pelissä silti viehättää, vaikka välillä tuntuu että korttituuri on liian isossa osassa peliä.

Pax Renaissance. Phil ja Matt Eklundin todella, todella hämärä peli jossa pelaajat ovat renessanssikauden pankkiireja ansaitsee paikkansa tällä listalla. Haluaisin pelata tätä peliä enemmän ja haluaisin olla hyvä pelaamaan tätä peliä, mutta kun tätä on niin hankala saada pöydälle. Koska peli on harvakseltaan pyödällä, joutuu myös säännöt opettelemaan jokaikinen kerta erikseen ja aina tulee fiilis, että jotain pelattiin väärin. Mutta jotain niin kutkuttavaa tässä pelissä on, että pelin toinen laitos löytyy edelleen hyllyssä. 

Clank!: A Deck-Building Adventure. Paul Dennenin (Dune: Imperium) Clank!-pelisarja sai alkunsa vuonna 2016. Sittemmin se on poikinut lukuisia muita sisarpelejä, kuten Clank! In! Space! ja Clank!: Catacombs -pelisarjat, sekä tottakai Clank! Legacy -pelit, joita on julkaistu kirjoitushetkellä kaksi kappaletta. Jokainen peruspeli on saanut myös lukuisia lisäosia ja voin ylpeänä kertoa pelanneeni jokaista pelisarjan peliä ja lisäosaa (olikohan 14 eri tuotetta). In! Space!, Catacombs ja Legacyt löytyvät edelleen hyllystä. Teema on ihan huikea, mekanismit toimivat, pelissä on suhteellisen paljon pelaajien välistä interaktiota (koska luolasta pitää päästä kotiin, missä tahdissa muut etenevät) ja itse pakanrakennus ja korttien kyvyt ovat parhaimmillaan kekseliäitä. Alkuperäinen Clank! ei enää maistu pidemmälle jalostettujen uusien sisarpelien myötä, mutta täytyy silti nostaa alkuperäiselle versiolla hattua.

Vielä loppuun lyhyt maininta Orléans: Trade & Intrigue lisäosasta, jota voin suositella oikein lämpimästi kaikille Orléansin faneille. Trade-lisälauta muuttaa peliä kivempaan suuntaan ja lisäosan myötä myös tapahtumapakka saa lisätäytettä, jolloin jokaisesta pelikerrasta tulee mukavan erilainen. Intrigue-laudan voi puolestaan heittää suoraan pahvinkeräykseen, kukaan ei ikinä kehdannut ehdottaa pelin pelaamista kyseisellä laudalla.

2016 oli lautapeliharrastuksessa kiintoisa vuosi – eurostrategiaa, tarinaa, kampanjaa ja erinomaisten tuotantoarvojen pelejä. Pelien laadusta kertoo sekin, että monet niistä ovat vuosien saatossa saaneet laajennoksia ja jatkopainoksia. Kun katsoo taaksepäin lähes kymmenen vuoden päähän, on hauska miettiä: mitä silloin oikeasti pelattiin, ja mitkä pelit ovat edelleen aktiivisessa käytössä? Analyysin lopputulos yllätti minut itsenikin.

Lähipiirin valtava hitti oli Terraforming Mars. Korttivetoinen koneenrakennus imi pelaajat täysin mukaansa. Pelisessiot venyivät usein pitkiksi, mutta kukaan ei tuntunut valittavan – aina löytyi vielä yksi projekti, yksi kombinaatio tai yksi kortti, joka teki omasta koneistosta entistä tehokkaamman. Mutta Terraforming Mars on kokenut saman kohtalon kuin Arkham Horror. Ajatuksentasolla peleihin palaa mielellään – mutta eipä niitä pelikertoja ole pitkään aikaan ollut eikä kumpikaan löydy myöskään omasta hyllystä.

Uudelleenjulkaisuista nostetaan ylös Citadels. Vuonna 2016 pelistä julkaistiin siitä uudistettu versio, jossa päivityksen kokivat niin taide, säännöt kuin pelin sisältökin. Salaiset roolit ja kaupungin rakennus yhdistettynä oivasti isompaankin peliporukkaan maistuu edelleen, etenkin kun tarvitaan hieman isommalle peliporukalle kohtuullisessa ajassa pelattavaa peliä.

Perhepeleistä nostan ylös Kingdominon, elegantin kuningaskunnan rakennuspelin dominolaatoilla. Se kesti fillerinä monta vuotta perhekäytössä ja vaikka pelikerrat sille ovat vähenneet, tilastollisesti se on edelleen todellinen porttipeli, jolla uusia nuoria pelaajia innostetaan lautapeleihin – säännöt on helppo oppia parissa minuutissa, mutta pisteytys pakottaa pohtimaan laattasijoittelua.

Kertoisikohan ruuhkavuosien hektisyydestä se, että kovan pelitarjonnan peleistä tilastoihin tänä päivänä nousevat kuitenkin kevyemmät pelit ja kaksinpelit. Hero Realms suoraviivaisena pakanrakennuspelinä kaivetaan esiin yhä satunnaisesti kun aikaa on puoli tuntia ja pelitila rajallinen. Se on erinomainen ajanviete junaankin, jos pöytäpaikka löytyy. Samoin One Deck Dungeon on yhä satunnaispelikäytössä nopean valmistelun ansiosta ja suosiota selittänee myös yksinpelattavuus – hirviöt ja ansat ovat käytännössä pikkupuzzleja, joita ratkotaan oikeilla noppa.

Joten kuinkas tässä kävikään – ajattelin nostavani eurostrategiaa ylös ja päädyin huomaamaan, että arjessa paikkaansa ovat pitäneet kevyemmät pelit. Silti yksi peli on sellainen, johon tekisi mieli palata uudelleen: Scythe. Jamey Stegmaierin suunnittelema eurostrategia näyttää sotapeliltä, mutta on pohjimmiltaan oman koneiston optimointia näyttävässä paketissa. Kyllähän se ajatus edelleen houkuttelee – mikäpä olisi mukavampaa kuin palata hetkeksi mechien ja vaihtoehtoisen historian maailmaan.