Uutiskatsaus 29.8.2022: Vuoden peli -finalistit

My Father’s Work

My Father’s Work on 2–4 pelaajalle suunnattu tarinavetoinen työläis­tenasettelupeli, joka pyrkii mobiililaitteilla pyörivän sovelluksen avulla emuloimaan legacy-henkisen lautapelin tunnelmaa yhden, kolmesta neljään tuntia kestävän pelikerran sisällä. Pelaajat ovat serkuksia, jotka perivät etäisiltä vanhemmiltaan jokainen 1800-lukulaisen pikkukylän ympärillä sijaitsevat linnat, joiden kätköistä paljastuu jokaisen isän olleen hullu tiedemies, jonka mestariluomus odottaa valmistumistaan. Kolmen sukupolven ajan linnan asukit pyrkivät tekemään tieteellisiä kokeita ja keräämään siten voittopis­teitä, samalla muovaten tiluksiaan ja pikkukylää omiin tavoitteisiin­sa sopiviksi.

Legacy-pelin pelaaminen ilman, että repii yhtäkään komponenttia kappaleiksi tuntuu mahdottomalta ajatukselta, mutta pelin sovellus onnistuu tässä tavoitteessa täydellisesti. Laatikosta löytyvät kolme eri skenaariota elävät täysin pelaajien toimintojen ja päätösten mu­kaisesti, ja vaikka kaikissa on selkeät, sukupolvien väliset käänne­kohdat, jolloin tarinan suuret muutokset tapahtuvat, myös sukupol­vien aikana tehdyt päätökset johtavat kauaskantoisiin seuraamuk­siin todella usein.

Sovelluksen teksti on kirjoitettu bramstokerihta­vasti kirjeromaani­na, koostuen lehtiartikkeleista ja serkusten päivä­kirjamerkinnöistä. Esikuvistaan (Mary Shelley on myös vahvasti läsnä) peli poikkeaa lähinnä huumorin kautta, sillä pelaajahahmojen ylimieliset lausah­dukset ja keksintöjen naurettavuus (muun muassa huuhteluaine) saavat iloa aikaan pöydässä vilunväristysten sijasta.

Tekstin määrää on kritisoitu liiallisena, mutta omissa peliryhmissä­ni sen tiivistäminen (ja samalla suomentaminen) on ollut nopea ja helppo prosessi tarvittaessa, ja jos satut pelaamaan sitä ihmisten kanssa, jotka eivät toivo tällaista toimenpidettä, teksti on lautapeli­maailmassa harvinaisen särmikkäästi ja onnistuneesti tehtyä.

Pelimekaanisesti työläisteasettelussa ei hirveästi esitetä mitään innovaatioita – työläisiä on kolmea erilaista, ja tavoitteena pelin aikana on pitkälti tieteellisten kokeiden suorittaminen, joita varten pitää kerätä resursseja ja tehdä pyramidihenkisesti helpompia ko­keita ensin, jotta vaikeampia voi suorittaa myöhemmin.

Esimerkiksi mestariteoksen tekeminen vaatii yhden A-tason, kah­den B-tason ja kolmen C-tason kokeen suorittamista. Suurin haaste pelissä tulee siitä, että sukupolvien välissä perheet menettävät kai­ken paitsi tiluksilleen rakentamansa päivitykset, yhden suoritetun kokeen, yhden käsikortin ja pelaajalaudoille kirjatun “tietouden” (joka on yksi resurssi pelissä, jota kirjaamalla voi saada alennusta tulevien kokeiden resurssivaatimuksista). Koepyramidin kiipeämi­nen pitää siis suorittaa nopeasti, sillä jokainen sukupolvi kestää vain kolme kierrosta (perheen varhaiset, keski- ja vanhuusvuodet). Työ­läisiä on enintään kuusi per pelaaja, ja kierros kestää tasan niin kauan kunnes kaikki ovat laittaneet työläisensä töihin.

Sinänsä yksinkertainen peli saa sovelluksen jatkuvasti pelaajien eteen esittämien haasteiden, tilaisuuksien ja muutosten myötä hui­kean määrän dynaamisuutta, ja kokonaisuus onkin tämän takia heittämällä hauskimpia europelejä, mitä olen pelannut vuosiin. Sovelluksen tarjoama sisällön määrä on huikea, ja yhden skenaarion sisältämistä komponenteista tulee yleensä käytettyä yhdellä peliker­ralla ehkä kolmannesosaa.

Olen pelannut kaikkia skenaarioita aina­kin kerran, ja kahta kahdes­ti, ja jokainen niistä on ainakin toistai­seksi tuntunut huomattavan erilaiselta jokaisella pelikerralla, ja jopa lähtökohdissa sovellus saat­taa tehdä satunnaisia ratkaisuja. Odotan innolla lisäpelikertoja, sillä My Father’s Work saa helposti sen kolme tai neljä tuntia tuntumaan huomattavasti vähemmältä.

Miikan Instagram-kanava.

The Everrain – Ikuisen sateen mysteeri

Vastikään kesällä 2022 ilmestynyt Kickstarter-julkaisu The Everrain on mielenkiintoinen yhteistyössä pelattava kauhuseikkailupeli. Jul­kaisija Grimlord sekoittaa pelissä seikkailuhenkeä, merenkäyntiä ja lovecraftinomaista kauhua muinaisesta pahuudesta mukavalla taval­la. Pelin fantasiamaailmassa on satanut viisi vuotta putkeen eikä sa­teelle näy loppua – vain maailmanloppu veden noustessa jatkuvasti.

Pelin tavoitteena on selvittää johtolankoja ja pysäyttää muinainen pahuus, joka sateen on aiheuttanut. Keräämällä johtolankoja ja vie­mällä tieto kaupungeista löytyviin yliopistoihin etenee Discovery Track, jolla mitataan pelin etenemistä. Pahuus voittaa, jos he pääse­vät trackin lopusta alkuun, ja pelaajat, jos he pääsevät trackin alusta loppuun.

Pelissä aloitetaan kukin oman laivansa kapteenina kahden miehis­tön jäsenen avustamana. Pelissä liikutaan laivalla satunnaisesti mer­ta kuvaavista karttapaloista muotoutuvassa maailmassa ja nostetaan erilaisia tarinakortteja. Pelin vuorot muodostuvat actioneista eli käskyistä, joilla ohjataan jokaisen laivan eri kyvyin varustettua mie­histöä tekemään eri tehtäviä, kuten ohjaamaan laivaa tai taistele­maan laivalle tunkeutuvia vihollisia vastaan.

Käskyjä voi antaa niin monta vuorossa kuin haluaa, mutta niitä saa takaisin käyttöön vain kolme oman vuoronsa alussa. Noppia heite­tään taistelussa ja erilaisia testejä selvittäessä. Voit tutkia saaria, lai­van hylkyjä ja vierailla satamakaupungeissa. Laivat ja viholliset ovat pelissä esitettynä hienoina miniatyyreina, jotka liikkuvat sekä kar­talla että pelaajien laivojen kansilla.

The Everrain on sangen monimutkainen (keskiraskaana noin 3,3/5 monimut­kaisuus BoardGameGeekin mukaan) ja sääntöjä on paljon. Pelin pe­rusmekaniikat kuitenkin ovat luontevia ja ne on helppo käsittää. The Everrainin parasta antia on tunnelma ja tarinat, jotka jatkuvat kortista toiseen. Pelaajat saavat valita mitä tarinoita jatka­vat ja mitä pelin aspekteista painottavat, vaikkakin pelin yksi pääl­limmäinen tunne onkin jatkuva selviytyminen. Pelimekanismit tukevat tunnelmaa ja valintoja erittäin hyvin ja ovat temaattisia.

Kokonaisuus on erinomainen! Nähdäkseni luotaantyöntävin osa peliä onkin raskaus ja pelin pituus, joka on useita tunteja. Ensim­mäiseen peliin kannattaa varata reilusti aikaa!

Atlantis Risingissä pelastetaan uppoava kansa

Vuonna 2019 ilmestynyt Atlantis Rising tarjoaa erikoisuutenaan työläistenasettelulla varustettua yhteistyötä. Pelissä on tarkoitus pelastaa Atlantiksen kansa uppoavalta saarelta lähettämällä työntekijöitä kaivamaan kultaa, kristalleja ja malmia. Tukena voi käyttää myös Atlantiksen kirjastoihin kerättyjä tietoja ja esineitä sekä pyrkiä houkuttelemaan muita kansalaisia osallistumaan katastrofin estämiseen. Jokaisen pelaajan hahmolla on oma erikoiskyky, jota voi käyttää sopivalla hetkellä. Viimeisenä tekona kansan pelastamiseksi pelissä on tarkoitus rakentaa eri osista koostuva kosminen portti, jonka läpi kansa astuu turvaan toiseen maailmaan.

Ilmastonmuutoksen teemassa ja maailmanlopun edessä kansalaiset eivät ensin usko muutokseen, mutta mitä enemmän saari alkaa uppoamaan ja jumalten myrskyt vaikuttamaan pelin kulkuun, tulee kansalaisten houkutteleminen helpommaksi. Saaren uppoaminen ja katastrofi etenevät nostamalla misfortune-kortteja, jotka upottavat tähden muotoista saarta sen kärjistä lähtien ja aiheuttavat muitakin hankaluuksia.

Atlantis Rising on kevyehkö keskitason strategiapeli, mutta ehkä hieman kummallinen siinä mielessä, että vaikka työntekijöiden lähettämisen eri paikkoihin luulisi olevan varsin strategista suunnittelua tukevaa, heitetään pelissä aika paljon noppaa ja uppoamiskorttien nosto vaikuttaa peliin merkittävästi. Tuurielementti on vahvasti läsnä. Pelissä voi käyttää mystistä energiaa nopanheittojen tuloksiin, joka hieman kompensoi huonoa tuuria.

Jokaisessa pelissä on hieman erilaista toteutusta ja haastetta, koska peliin arvotaan kosmisen portin osat sekä halutessaan myös pelaajien hahmot. Peli jää hieman vajaaksi haastavuudessaan: helpoimmilla tasoilla Atlantis Rising on aivan liian helppo eikä pelaajien tarvitse juuri suunnitella mitään. Vaikeimmilla tasoilla taas tuurin elementti nousee merkittäväksi ja vaikka pelaisi kuinka hyvin tahansa, voivat misfortune-kortit estää pelin onnistumisen miltei täysin riippumatta pelaajien valinnoista.

Parasta antia Atlantis Risingissä on sen visuaalisuus ja fyysinen toteutus: Peli on värikäs ja osat ovat viimeisen päälle hiottuja. Pelaajien hahmokortit, itse saari sen osien kääntäminen ympäri sekä erilaisten resurssien kerääminen miellyttävät visuaalista silmää. Pelissä korostuu riskien ja hyötyjen arviointi, ja hyvällä matematiikkapäällä varustettu pelaaja saattaa parhaimmillaan tai pahimmillaan ohjailla muidenkin peliä. Suosittelen peliä yhteistyöpeleistä kiinnostuneille ja työläisten asettelusta innostuneille, sekä myös ensimmäiseksi “hieman raskaammaksi” peliksi uusille pelaajille, koska peli on erittäin makean näköinen pöydällä ja miellyttävä pelata.

Äänestyslistan rustailua Lautapelioppaan vuosiäänestykseen

Kaksitoista peliä joista minun on tehtävä valinta Lautapelioppaan vuosiäänestyksen seitsemän parhaan pelin joukkoon. Tulee olemaan vaikeaa.

Living Forest. Living Forest on nopeatempoinen pakanrakennuspeli, jossa pakan lisäksi rakennetaan laatoista metsää ja sammutellaan tulipaloja. Vuoron aikana voi korteista riippuen puuhata monenlaista. Voittoehtojakin on useampi. Parasta Living Forestissa onkin juuri pelin monimuotoisuus. Joka vuorolla on fiilis, että voi tehdä jotain järkevää ja oma peli edistyy. Tietty pasianssimaisuushan tässä kuitenkin on, ja interaktio on vähän päälleliimattua.

Streets. Hipsteripeli Streetsissä rakennetaan kaupunkia laatoista. Kadut haarovat suuntaan jos toiseen (usein ulos pöydältä) ja niitä pisteytetään sitä mukaa kun niihin asetetaan alku- ja loppupää. Pelaajat saavat pisteitä laattojen ja kadulle sijoitettujen seuraajien määrän mukaan. Pelin hienous on siinä, että pisteitä voi kerätä lukuisilla eri tavoilla, mutta itse säännöt ovat selkeät ja yksinkertaiset.

Texas Showdown. Texas Showdown on käänteinen tikkipeli, jossa tikkejä vältellään. Pelissä on maantuntopakko, mutta jos jollakulla ei ole pelattua maata hän saa pelata mitä vain, jolloin seuraavien pelaajien maantuntopakko koskee mitä tahansa pöydälle pelattua maata. Kepeää ja ripeää läpsyttelyä.

Tichu. Nelinpelien eittämätön klassikko on tietysti Tichu. Äärimmäisen vaativa korttipeli jossa virheille ei ole sijaa – ei ainakaan meidän porukassa. Peliä pelataan pareittain tikkejä keräten ja pelin voittaa se joukkue, joka saa ensimmäisenä 1000 pistettä kokoon. Perinteisen korttipakan lisäksi pelissä on erikoiskortteja, kuten koira joka antaa vuoron pelaajan parille, feenikslintu on puoli enemmän kuin edellinen pelattu kortti, sekä lohikäärme joka on pelin korkein kortti, mutta antaa pöydällä olevat pisteet vastapuolelle. Korttiyhdistelmistä löytyy muun muassa pommi, jonka voi pelata minkä tahansa kortin tai yhdistelmän päälle eikä sitä voita kuin isommalla pommilla.

Olen aina pitänyt Tichusta, silloinkin kun en hallinnut peliä ja sen pelaaminen tuotti stressiä. Nykyisin peli – ainakin sujuessaan – on varsin rentouttavaa pelattavaa.

Blue Skies. Excel-taulukkoa muistuttava Blue Skies on aluehallinta- ja tuottojenkahmintapeli. Olen vuoden aikana pelannut kaksi hyvin erilaista peliä, joista ensimmäistä hallitsi sopiva korttikäsi (voitto) ja toista surkea korttikäsi, jota paikkasi hyvä tuuri kuution nostoissa (toinen sija). Pelilaudan alueet saisivat olla vielä paremmin merkattuja ja alueiden hallinnasta saisi olla reaaliaikainen seuranta, mutta muutoin Blue Skies on mitä mainioin talouspeli.

Wabash Cannonball. Wabash Cannonball on vanha junapeliklassikko, joka syöksi peliporukkamme Winsomen junapelien lumoihin. Ja onhan tämä yhä edelleen hyvä. Pelissä ostetaan osakkeita, rakennetaan rataa ja saadaan osinkoja. Pelin viehätys perustuu spekulointiin ja riskinottoon. Monetko osingot on vielä tulossa? Mikä on myynnissä olevan osakkeen todellinen arvo?

Quartermaster General. Quartermaster General on toiseen maailmansotaan sijoittuva epäsymmetrinen sotapeli, jossa kaksi joukkuetta – akselivallat ja liittoutuneet – ottavat yhteen maailmankartalla. Pelaajat pyörittävät omaa maataan ja sitä vastaavaa korttipakkaa, joka on kaikilla omanlaisensa. Kortit antavat joukkoja ja taisteluvuoroja, mutta pelin suola on erikoiskorteissa, jotka antavat tehdä jotain ylimääräistä. Sinkoilevista korteista huolimatta vuorot ja kierrokset liitävät nopeaan tahtiin.

PitchCar. PitchCar on neppailupelien klassikko ja maailman paras kilpa-ajopeli, ainakin jos minulta kysytään. Pelissä neppaillaan kiekkoja eli autoja itse pusatulla radalla, ja se joka ylittää maalilinjan ensimmäisenä kolmen kierroksen jälkeen saa luvan tuulettaa. Olen huomannut olevani voittoisa nopeilla moottoriradoilla, joissa lyönti vaatii voimaa ja uskallusta, kun taas hitaat, tarkkoja määrämittaisia lyöntejä vaativat radat eivät sovi ajotyyliini. Vuoden mittaan pelatuissa peleissä on tullut lyötyä nyyppää, mutta myös kepitettyä mestareita.

Tammany Hall. Siirrytäänpä sitten kertaheitolla raskaampaan osastoon. Tammany Hall on Streetsin ja Living Forestin ohella listan toinen kokonaan uusi peli, jota en ole pelannut aiemmin. Peliporukassamme oli vaihe, jolloin kaipasimme viisinpelejä, ja luin että Tammany Hall olisi viisinpelien parhaimmistoa. Ja huh, onpa julma kaverinlyöntipeli!

Peli sijoittuu New Yorkin kasvuvuosiin, kun italialaiset, irlantilaiset, englantilaiset ja muut hallitsivat kaupungin alueita. Pelissä pelataan neljä neljän kierroksen mittaista vaalikautta. Jokainen vaalikausi päättyy vaaleihin, joissa selvitellään sokkohuutokaupalla kenen hallintaan mikäkin alue jää. Kaupungin virat jaetaan vaalien jälkeen uusiksi, ja kukin virka antaa kyseiselle pelaajalle jonkinlaisen lisäedun.

Brass: Birmingham. Meidän peliporukassamme Brass: Birmingham nauttii erityissuosiota, vaikka itse en ole pelille syttynyt aivan niin paljon kuin muutama muu. En silti kieltäydy tästä, sillä onhan se mainio talous- ja verkostonrakentelupeli. Ymmärrän kyllä etteivät kaikki tästä pidä, niin usein säännöt menevät sekaisin kokeneidenkin pelaajien päässä, ja vuorot tuppaavat kestämään. Peli vaatii tarkkuutta.

Taj Mahal. Yksi Reiner Knizian suunnittelu-uran huippuvuosien parhaita tuotoksia on aluehallinta- ja huutokauppapeli Taj Mahal. Pelin alueita otetaan yksi kerrallaan hallintaan huutokaupalla, jossa valuuttana ovat kortit. Pelattujen korttien värit taas vaikuttavat siihen millaisia etuja ja pisteitä pelaajat siltä kierrokselta keräävät. Normaalissa huutokaupassa voittava pelaaja pelaa 3–4 korttia, mutta onpa nähty 8–10 kortinkin kierroksia. Tappiolle jäänyttä kirpaisee!

Imperial. Viimeisenä paketissa on hirveä lyömispeli Imperial, jota pelatessa porukan kaverisuhteiden kannattaa olla vakaalla pohjalla, sillä tässä pelissä ei kavereita tehdä. Tämän vuoden Imperial-sessio sai ällistyttävän käänteen, kun jo varmaan voittoon kiitämässä ollut Saksa kampitettiin pelin viimeisillä kierroksilla. Aivan pieni, puolihumoristinen lausahdus ”entä jos minä siirränkin tykkini…” poiki melkoisen ketjureaktion. joka käänsi koko pelin lopputuloksen nurinkuriseksi. Enpä kyennyt istumaan parin viimeisen kierroksen aikana. Huikea peli, joka yllättää aina.

Sampsan vuosiäänestyspelit

Osallistun Lautapelioppaan vuosiäänestykseen jo kymmenettä kertaa ja äänestys soljuu jo melko rutiinilla. Lempipelejä pääsee pelaamaan tarpeeksi tiuhaan, joten ne pyörivät mukana vuosittain. Muun muassa kestosuosikit Crokinole, Yellow & Yangze ja Roll for the Galaxy ovat keikkuneet jo useampana vuonna listalla (trion neljäs jäsen Tichu putosi jo viime vuonna listalta).

Tänä vuonna listalta tipahtavat Res Arcana, Bunny Kingdom ja Decrypto. Res Arcanan kohdalla kaipasin korttipakkaan vaihtelua ja kyllästyin lisärien odotteluun. Pari viimeisintä kolmin- ja nelinpeliä myös venyivät vähän liian pitkiksi, mikä latisti pelin imua. Kahdestaan sopivassa seurassa peliä tulisi hinkattua vaikka kuinka. Eikä sillä, voisin ihan hyvin hankkia pelin joskus vielä uudestaan kokoelmaan.

Bunny Kingdomia ei mielenkiintoisten alkupelien jälkeen tullut koskaan uudestaan lainattua (vaikka tätäkin pelaisin heti uudestaan) ja Decrypto ei koskaan saanut kanssapelaajilta kannatusta. Peli ei oikein lunastanut täyttä potentiaaliaan vaisuksi jääneiden ensimmäisten kokeilujen aikana. En kuitenkaan raaski pelistä vielä luopua, vaan katsotaan, miten lapset suhtautuvat peliin isompina.

Uusista tulokkaista Hansa Teutonica oli kirkkaasti vuoden kovin peli. Se on hyvällä tavalla wanhan ajan europeli (eli vuorovaikutuksellinen, kestoltaan napakka, mutta syvällinen) ja täten meidän peliporukalle nappiosuma. Vahva veikkaukseni on, että peli nousee tänä vuonna aika korkealle myös vuosiäänestyksessä, sen verran kovaa suitsutusta se on viime aikana saanut osakseen.

Muut uutuudet ovat Nidavellir, jonka sokkohuutokauppa- ja settien keräys -häkkyrää pelaavat edelleen kaikki mielellään, sekä The Crew: Mission Deep Sea, joka kyllä tippuu jo ensi vuonna taas pois listalta. Tikkipelit kun ovat lähinnä minun fiksaationi, eikä muilla riitä niitä kohtaan yhtä paljon rakkautta.

Viimeinen “uusi” peli on Escape: The Curse of the Temple, sillä sain sen takaisin kokoelmiini usean vuoden poissaolon jälkeen. Olen viime aikoina kokeillut useita uusia ja vanhempia reaaliaikaisia pelejä ja täytyy todeta, että vanhassa vara parempi – Escape on edelleen tämän kategorian kuningas.

Pelattujen pelien rintamalla on hiljaista, sillä elämä on sopivan kaoottista lapsiarkineen ja muuttoineen. Pari valonpilkahdustakin kuitenkin löytyy. Aloitimme puolison kanssa My Cityn pelaamisen kesän alussa ja se oli tarkoitus taputella kesän päätyttyä. Alkuun tahti olikin hyvä ja peli osoittautui juuri sellaiseksi kuin olin kuvitellut -– nopeasti etenevä, välillä aivonystyröitä vaativa, mutta kokonaisuutena hyvin miellyttävä kokemus. Sellaiseen “kun lapset nukahtavat ja jaksat vain jonkun yhden helpon pelin” -tyyppiseen tilanteeseen rakennettu paketti.

Olin itsekin hieman yllättynyt, miten paljon pidin pelistä, sillä yksikseen pelattavat, kupongintäyttöpelien tapaiset pelit eivät ole sitä suurinta herkkuani. Kuitenkin yhdeksän pelin jälkeen tuli sattumusten kautta pidempi tauko, mikä on hallaa tällaisille useita kymmeniä eriä vaativille peleille. Nyt pelin pöytääminen tuntuu jotenkin vähän hankalalta, vaikka kokemus olisikin mainio.

Toinen mainitsemisen arvoinen on MicroMacro 2: Itse teossa. Tämä osoittautui erittäin hyväksi viihteeksi koko perheelle ja sitä ratkottiin osittain yksin, kaksin vaimon kera sekä myös vanhempien lasten kanssa. Ja vaikka 4-vuotias ei pelistä niinkään välittänyt, niin kuusivuotias oli jo elementissään. Aiheetkin ovat alkuperäistä kevyempiä, tässä kaupunginosassa ei hillu esimerkiksi psykopaatteja. Myös tehtävien eteen laitetut symbolit, jotka kertovat miten lapsiystävällinen tehtävä on, toimivat hyvin. Pienten lasten vanhempien kannattaakin valita ensimmäiseksi MicroMacro-peliksi Itse teossa (ja oikeastaan muidenkin, sillä sisarpeli on alkuperäistä joka osa-alueella vähän parempi).